Tihkusateen masentama puisto

Kuinka monta on vielä jäljellä?

2012-02-10T22:11:00.001+02:00

Finnkinon elokuvateatterit vuodelta 1997.

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

2012-02-08T23:00:00.007+02:00

Missä vaiheessa yhtyeistä ja artisteista tulee itsensä irvikuvia? Milloin he putoavat kuolemattomien rock-ikonien valtaistuimelta tavallisten kuolevaisten joukkoon?

David Bowie oli 1970-luvun pop-renessanssin kuningas, joka loihti hallitsemansa vuosikymmenen aikana mestariteoksia paitsi teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarde(popi)n, krautrockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. 1980-luvulla Bowien voittokulku alkoi valitettavasti hyytyä kaupallisen miellyttävyyden noustua luovuuden edelle vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Pöyhkeydessään tyhjäpäinen Tonight (1984) ja vuotta myöhemmin seurannut karmaiseva Mick Jagger -duetto Dancing in the Streets (1985) ovat oivallisia esimerkkejä taiteellisesta itsemurhasta. 1990-luvun puolivälissä tatuointeihin ja lävistyksiin ihastunut Bowie joutuikin tekemään hartiavoimin töitä, jotta sai manattua 80-luvun korporaatiopoppari-imagonsa manan majoille. Konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass -vaikutteinen Earthling (1997) olivat komean vieraantuneita levytyksiä, joiden olisi lopulta suonut saaneen enemmän kunniaa. Ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se Let's Dancen (1983) vaaniva peroksiidiblondihaamu, joka ei halunnut ymmärtää Bowien ja Nine Inch Nailsin yhteiskiertuetta, vaan olisi mieluummin kuunnellut suuren yleisön miellyttämiseen tukehtuvaa Modern Lovea kaksi kertaa liian suureen pukuun verhoutuneena.

U2 oli parhaimmillaan tinkimättömällä Warilla (1983) ja kauniin maalailevalla The Unforgettable Firellä (1984), mutta onnistui vastoinkäymisten jälkeen kokoamaan rivinsä ja ennen kaikkea luomaan nahkansa komeasti uudelleen 90-luvulle tultaessa (Achtung Baby, 1991). Sen jälkeen onkin suunta ollut pelkkää alamäkeä, lukuisista yksittäisistä huippubiiseistä (Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me, Beautiful Day, Magnificent) huolimatta. Onneksi sentään megalomaaniset konserttikiertueet ovat olleet audiovisuaalista silmä- ja kuulokarkkia.

Depeche Mode sai niin traagisia kolhuja Songs of Faith and Devotionin (1993) mielipuolisen vaativan maailmankiertueen jälkeen, ettei yhtye koskaan toipunut aivan ennalleen. Alan Wilderin eron jälkeinen Ultra (1997) on juuri niin hyvä levy kuin Dave Gahanin huumehelvetistä traumatisoituneen trion oli mahdollista saada aikaan.

Progressiivisen rockin puolella "Jump the Shark" -hetkiä ovat olleet ainakin Genesiksen muuntautuminen uraauurtavasta taiderockista Phil Collinsin liidaamaksi juppipopiksi. Raskaan rockin puolella tuskin tarvitsee paljon arvottaa Guns N' Rosesin romahduspistettä... vai pitäisikö sanoa romahduspisteitä? Niin niin, ja mitä ikinä tapahtuikaan Fleetwood Macille? Tai The Clashille Cut the Crapillä (1985)? Kuinka monen mielestä Hot Space (1982) on Queenin kunniallisin hetki? Miksi Hectorin piti levyttää Hectorock 2 (1985) ja heittäytyä lopulta Mestariksi? Eikö CMX lopettanutkaan keikkailua 1999? Onko Happy Mondaysin Yes Please! -levystä (1992) muuhunkin kuin tuopinaluseksi? Ja OK OK, myönnetään New Orderin vielä-kerran-pojat -paluu ilman Hookya tuntuu lopulta aika häijyltä.

Joitakin pop-yhtyeitä sitten taas säälii siksi, että he uransa tärkeimmällä kohdalla pitävät liian pitkän levytystauon joko siksi, että yhtyeen sisäisiin henkilökemioihin on tullut halkeamia menestyksen noustua nuppiin tai sitten yksinkertaisesti siitä syystä, että edeltävä menestyslevy on tyhjentänyt luovuuden pajatson tyhjiin. Esimerkiksi The Human League ei toipunut Daren (1981) menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy. Samaan liialliseen kitaroiden painotukseen kaatuu myös sheffieldiläistovereiden ABC:n koko ura täydellisen The Lexicon of Loven (1982) jälkeen.

Mieleen tulee myös Liverpoolin Another Fab Four eli Echo & The Bunnymen, joka tuntui hukanneen paitsi mahdollisuutensa stadionluokan menestykseen, myös luovuutensa mestarillisen Ocean Rainin (1984) jälkeen. Useaan otteeseen studion ovia paukutellut yhtye sai lopulta paineiden ahdistamana viimeisteltyä tylsästi nimetyn Echo & the Bunnymenin (1987), jonka jälkeen bändin ensimmäinen aikakausi päättyikin jo seuraavana vuonna hajoamiseen. Surullisen kuuluisaa, ilman Ian McCullouchia tehtyä Reverberationia (1990) ei kannata tässä yhteydessä edes mainita.

Tämä pitkä introduktio yrittää johdatella myöntämään että jopa minulle henkilökohtaisesti tärkeimmällä ja pitkäaikaisimmalla suosikkiyhtyeelläni, The Curella, on kiistatta ollut oma "Jumping the Musical Shark" -hetkensä.

The Curen tapauksessa koko 1980-luku oli yhtä nousukiitoa, myös kaupallisesti. Jokainen levy myi edeltäjäänsä paremmin ja keräsi toinen toistaan hienommat kritiikit rock-lehdistöltä (ehkä psykedeelistä The Topia lukuun ottamatta). Vuosien 1980-89 aikana yhtye julkaisi kestävimmät albuminsa, joista kuninkaallisin on vuoden 1989 magnus opus Disintegration. Väistämätön tapahtumaketju alkoi kuitenkin hahmottua jo Prayers Tourin (1989) jälkimainingeissa, kun yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi noussut Robert Smith ei hajottanutkaan yhtyettään, kuten oli alunperin rock-lehdistölle turhankin ahkerasti mainostanut. Glastonburyn festivaalikeikan jälkeen uudistunut kokoonpano julkaisi ensin remix-levyn Mixed Up (1990) ja sen jälkeen vaihtoehtorock-vaikutteisen Wishin (1992), joka nosti yhtyeen kaupallisen aseman huippuunsa. Erityisesti Friday I'm In Love -hitistä tuli uuden teiniyleisön suosikki. Onneksi kuitenkin Wish-albumin singlejulkaisujen kääntöpuolet olivat toinen toistaan timanttisempia kappaleita (A Foolish Arrangement, The Big Hand, This Twilight Garden, Play).

Yhtye menetti kuitenkin luovimman kautensa Wishin suursuosion jälkeisinä vuosina. Bändin rivit rakoilivat (jälleen kerran) ja ex-jäsenen, Lol Tolhurstin masinoimassa oikeudenkäyntiprosessissa ja sen jälkimainingeissa hukattiin lopulta vuosia. Keväällä 1996 ilmestynyt Wild Mood Swings ei miellyttänyt bändin faneja, eikä löytänyt ostavaa yleisöä, sillä se jäi totaalisesti vuosikymmenen puolivälin tienoilla roihahtaneen britpop-huuman jalkoihin. Curesta oli muutaman näennäisen sapattivuoden aikana tullut edellisen vuosikymmenen mustahuuliraato.

Wild Mood Swings on kuitenkin mainettaan parempi levy, sen suurin ongelma on kuitenkin liiallisessa kestossa ja vaikutteiden ylipursuavassa kirjavuudessa (tarjolla niin flamencoa kuin kevyen jazzahtavaa poppia). Round and Round and Roundin ja Returnin kaltaiset väkinäiset pop-ilottelut eivät myöskään istu samaan kokonaisuuteen Wantin, Jupiter Crashin ja Baren majesteetillisuuden kanssa. Haikea Strange Attraction ja riemastuttava Mint Car onnistuvat paljon paremmin väläyttämään Robert Smithin briljanttia pop-taikuutta kuin latteat hittijäljitelmät.

Wild Mood Swingsin pettymyksen nieltyään Smith palasi joukkoineen lähes psykoottisen Pornographyn (1982) ja eeppisellä melankolialla hurmanneen Disintegrationiin synkkyyteen. Lopputuloksena ilmestynyt Bloodflowers (2000) oli ilmestyessään minulle niin odotettu levy, että en vieläkään osaa suhtautua siihen kovin objektiivisesti. Parhaimmillaan Bloodflowers tuntuu yhtyeen kaikkein harkituimmalta ja kypsimmältä levytykseltä, ilman väkinäisiä täyteraitoja. Esimerkiksi uneliaan Out of this Worldin kaltainen kappale kuuluu kiistatta Curen sävellyksellisesti komeimpaan kaartiin. Jäähyväishenkisen levyn olisi jopa jossain määrin suonut jääneen The Curen viimeiseksi levyksi, sillä rehellisesti sanottuna en usko, että Ross Robinsonin pilaama eponyymilevy (2004) ja ailahtelevuudessaan rasittava 4:13 Dream (2008) ovat juurikaan tuoneet yhtyeelle uusia ihailijoita. Eiköhän jokainen nuoremman polven takkutukka ole ennemmin hankkinut Disintegrationin, The Head on the Doorin (1985) tai sitten viettelevät Staring at the Sea (1986) ja Galore (1997) -singlekokoelmat. Niistä löytyy kuitenkin maailmanloppuun saakka enemmän tarttumapintaa kuin The Curen viimeisen vuosikymmenen levytyksellisistä harharetkistä yhteensä. Yhtyeen live-esiintymiset ovat kuitenkin olleet viimevuosina ehkä kehutumpia kuin koskaan. Ennalta-arvaamattomat käänteet (kuten viimekeväinen Reflections-konserttisarja) ovat tehneet melankoliapoppareiden liikkeiden seuraamisesta yhä kiinnostavaa.

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ikionnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus nähdä Robert Smith, ikityylikäs Simon Gallup, Jason Cooper ja Roger O'Donnell ainakin vielä kerran elävänä. Yhtye, joka on kuitenkin kirjaimellisesti tuonut lohtua ja toivoa kaikkein masentavimpina hetkinä ja osoittanut herkälle nuorelle miehelle, ettei tunteiden osoittaminen ole väärin. Saavathan pojatkin lopulta itkeä, vai mitä Robert?

Kotimaan katsaus

2012-02-02T02:01:00.012+02:00

Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut suomalaisen elokuvan puolesta varsin mukavissa merkeissä. Yleisö on löytänyt Taru Mäkelän mainion Varasto-komedian (2011), josta palkinnoksi elokuva pokkasi myös Yleisö-Jussin viime sunnuntain Jussi-juhlissa. Alkuvuoden ensi-illoissa on riittänyt (ja riittää) jokaiselle jotakin: esimerkiksi Mika Koskisen dokumenttielokuva Punaisen metsän hotelli (2011) käsittelee metsäteollisuuden häikäilevyyttä valaisevasti ja Petri Kotwican nuorisolle suunnattu Rat King (2012) onnistuu parhaimmillaan olemaan tiheätunnelmainen trilleri. Yllättävin ilahduttaja omalle kohdalleni oli Samuli Valkaman ihastuttava Hulluna Saraan (2012), joka onnistui olemaan romanttisen komedian ongelmallisessa tyylilajissa absurdilla huumorilla kuorrutettu ja visuaalisilla vitseillään palkitseva piristysruiske talven keskelle.

Aku Louhimiehen ennakkoon hyvinkin ristiriitaisia kommentteja kerännyt Vuosaari (2012) saa ensi-iltansa tällä viikolla. Elokuva on tyylillisesti selkeä sisarteos Louhimiehen päätyölle, Paha maa -elokuvalle (2005). Toinen toistaan kiinnostavampia henkilötarinoita niputtava teos ei päästä katsojaa totisesti helpolla, mutta se on aikalaiskuvauksena huikean vaikuttava ja järkyttävän todellinen.

Alkukevään ensi-illoista syvällisen kiinnostuksenkohteita ovat myös Arto Halosen suomalaisen hiihtourheilun likaiseen taustapeliin sukeltava dokumentti Sinivalkoinen valhe (ensi-ilta 16.3.) sekä Claes Olssonin kansallissotadraama Taistelu Näsilinnasta (ensi-ilta 23.3.). Pirkanmaalta kantautuneiden tietojen mukaan Jukka Kärkkäisen ja JP Passin odotettu punk-dokumentti Kovasikajuttu (2012) saa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa. Toivon mukaan hieno elokuva päätyy kesään mennessä myös elokuvateatterilevitykseen, sillä kyse on inhimillisyydessään riemastuttavasta dokkarista, joka kykenee hämmästyttävän luonnollisella tavalla olemaan tärkeä puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Viime viikonlopun Jussi-gaala meni joidenkin mielestä liialliseksi politikoinniksi. Itse olen vahvasti eri mieltä, sillä minusta on olennaista, että luovan työntekijät, taiteilijat ja kulttuurin puolestapuhujat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Joonas Saartamon pitkä kiitospuhe oli malliesimerkki esiintymisestä, jossa oikealla tavalla kohtaavat katu-uskottava itsevarmuus, maanläheisyys ja humanismin puolesta kantaaottava sanomallisuus. Olisiko niin, että politikointi närästi vain Niinistön kannattajia, jotka taisivat olla aika paitsiossa Kaapelitehtaalla tuona iltana?

DocPoint jäi tänä vuonna kohdaltani harmillisen vähälle työ- ja hiihtokiireiden (kyllä, Talissa on hyvä hiihtää!) takia, mutta näkemäni elokuvat olivat kyllä sitäkin loisteliaimpia genrejensä valioteoksia. Davis Guggenheimin ohjaama U2-muotokuva From the Sky Down (2011) osoittautui täydelliseksi rokumentiksi Achtung Baby -levyn (1991) merkityksestä U2:n lähimenneisyydelle. Megalomaanisen jenkkipöhön vaivaama yhtye käänsi suuntansa 90-luvun taitteessa kohti muuttuvaa Eurooppaa ja tuloksena oli käänteentekevä pop-klassikko. Guggenheimin tarkka ja visuaalisesti kekseliäs dokumentti kertoi ensisijaisesti Achtung Babyn teosta, mutta se oli samalla myös hieno bändihistoriikki U2:n matkasta kohti uutta nousua. Viimevuotiseen Glastonburyn festivaalikeikkaan hengästyttävästi päättyvä dokkari keräsi harmillisen vähän yleisöä Bio Rexin suureen elokuvateatteriin. Liekö ongelma oli sitten siinä, että elokuva oli julkaistu Suomessa jo jouluna DVD:nä?

Toinen DocPointin ehdoton valioteos oli Kiti Luostarisen kaunis kyläsinfonia Kotona kylässä (2012), joka on runollinen oodi Keski-Suomessa sijaitsevalle Luhangan kunnalle. Kantasuomalaisessa rehellisyydessään puhutteleva dokumentti loi elokuvateatteri Maximiin intensiivisen tunnelman.

Lisäksi:
Rotterdamin elokuvajuhlilla tehtiin viime viikolla suomalaista kulttuurihistoriaa. Festivaalilla esitettiin nimittäin Mikko Niskasen ajaton mestariteos Kahdeksan surmanluotia (1972) alkuperäisessä yli viisituntisessa kestossaan. Kyse oli historiallisesti merkittävästä tapauksesta siksi, että koskaan aiemmin ei ole tuota pitkää televisioversiota esitetty maamme rajojen ulkopuolella. Jörn Donnerin leikkaamaa elokuvateatteriversiota on kyllä esitetty ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa vuosikymmeniä, mutta alkuperäisen version käännöstoimiin ja esityskopion työstämiseen ei ole aiemmin löytynyt yhtä paljon aktiivisuutta kuin nyt. Surmanluotien lisäksi Rotterdamissa nähtiin myös lukuisia Peter von Baghin dokumentteja englanninkielisinä kopioina (mm. Helsinki ikuisesti, Lastuja, Ohjaaja matkalla ihmiseksi: Mikko Niskasen tarina) sekä kotimaisen elokuvahistoriamme viehättäviä ajankuvia kuten Yrjö Nortan musiikkielokuva SF-Paraati (1940) ja Risto Jarvan tulevaisuustutkielma Ruusujen aika (1968). Mikko Niskanen tulee olemaan ajankohtainen myös Suomen televisiossa tänä keväänä, sillä YLE Teema esittää kevään kuluessa merkittävän ohjaajan koko filmografian. Vihdoinkin tulen näkemään Pulakapina (1977) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983) -elokuvat. Sarjan aloittavan Pojat-elokuvan (1962) valmistumisesta tulee muuten kuluneeksi tänä vuonna komeat 60 vuotta!

Lopuksi:
Suomalainen elokuva on näyttävästi esillä myös ensi viikolla alkavilla Berliinin elokuvajuhlilla, jonne tulivat valituksi Timo Vuorensolan Iisakin kirkon lailla valmisteltu, mustalla komiikalla ryyditetty tieteiselokuva Iron Sky (2012, Suomen ensi-ilta 4.4.), Katja Gauriloffin hienon vastaanoton kotimaan kriitikoilta saanut Säilöttyjä unelmia (2012) sekä Jussi Hiltusen pysäyttävä, tositarinapohjainen lyhytdraama Hiljainen viikko (2011). Päähuomio menee kuitenkin taatusti maailmanensi-illassa näyttäytyville kuunatseille, sillä elokuvan esitysoikeudet on jo ennakkoon myyty peräti 30 maahan.

30 vuotta sitten - # 12 Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

2012-01-24T15:48:00.005+02:00

Useimpien 1970-luvun lopulla perustettujen pop-yhtyeiden tapaan, myös glasgowlaisen Simple Mindsin juuret ulottuivat punk-liikkeen nurkille. Lyhytikäiseksi jäänyt Johnny & The Self-Abusers nojasi vahvasti The Sex Pistolsin viitoittamalle nihilistiselle hyökkäävyydelle, mutta lisäsi keitokseensa yllätyksellisesti saksofonisooloja ja koskettimia. Hädin tuskin täysi-ikäisiksi varttuneet skottinuorukaiset keksivät vieläpä itselleen varsin veikeät taitelijanimet, esimerkiksi vokalisti Jim Kerr muuntui Pripton Weirdiksi, kitaristi Charlie Burchill Charlie Argueksi ja silloinen kakkoskistaristi Alan MacNeil Sid Syphilikseksi.

1980-luvun taitteeseen tullessa punk oli tehnyt tilaa uuden aallon soundikokeiluille ja Simple Minds löysi monien aikalaistensa tavoin tyylinsä taiteellisen konerockin ja kolkon postpunkin välimaastosta. Parin vuoden sisällä yhtyeen soundi eteni tanssittavan synteettisen popin puolelle, josta komeimpana tyylinäytteenä pidetään yhtyeen kaupallista läpimurtoa, vuonna 1982 ilmestynyttä New Gold Dream (81-82-83-84) -levyä.

New Gold Dreamilla Simple Minds oli vielä nuori ja nälkäinen yhtye, joka yhdisteli tyylikkäästi uuden aallon poppia ja lämmintä romantiikkaa. Peräti neljä levyä jo aiemmin julkaisseena Simple Minds oli onnistuneesti säilyttänyt ennakkoluulottoman näkemyksensä musiikilliseen monipuolisuuteen. Viehättävät singlet Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle vahvistivat yhtyeen paikan pop-historian kaanonissa. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattisuutta. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat Jim Kerrin äänen lisäksi erityisesti Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä Charlie Burchillin tunnistettava kitaratyöskentely. Kosketuksen tanssin magiasta tuo esiin myös Derek Forbesin basso, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja elinvoimaiselta.

New Gold Dreamin jälkeen Simple Mindsista tuli stadiontason pop-dinosaurus viimeistään vuonna 1985, kun se sai Don't You (Forget About Me) -singlestä valtaisan megahitin. Keith Forseyn ja Steve Schiffin alunperin Bryan Ferrylle tarjoama laulu päätyi John Hughesin kasariklassikon The Breakfast Club (1985) ääniraidalle ja loppu on historiaa. Nopeasti yhtye alkoi kääntää musiikillista suuntaansa kohti valtavirtarockia, ja kaupallisesti katsottuna suunnanmuutos onnistuikin, mutta aiemmin innovatiiviselta vaikuttaneesta yhtyeestä hioutui 90-luvulle tultaessa tympeän vakavahenkinen pop-kone, joka vaihtoi kiehtovan synakilkkeen paisuttelevaan stadionpoppiin. Suurille areenoille pääsy romahdutti yhtyeen luovuuden, ja yhä suureellisemmiksi kasvaneista ihmisoikeuslauluista tuli joukkion tavaramerkki 1990-luvulla. Yhä yllättävän aktiivisesta yhtyeestä on 2000-luvun edetessä tullut pitkälti nostalginen hittimasiina, jonka levymyynti laahaa, mutta jonka konserttikiertueet sytyttävät vielä entisen loiston hetkeksi liekkiin.

Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri

2012-01-15T21:13:00.003+02:00

Lapsuuteni elokuvasankareita esitellyt artikkelisarja on hyvä päättää mieheen, jonka vaikutus oman henkilöhistoriani muodostumiseen lapsuudesta aikuisuuteen on ollut lähes mittaamaton. Kyse on tietysti Vesa-Matti Loirista (s. 1945-), jonka työskentelyä esiintyvän taiteen saralla olen seurannut näihin päiviin saakka poikkeuksellisen aktiivisesti. Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on tulkinnut mm. Eino Leinon, Juha Vainion ja Uuno Kailaan tekstejä huikaisevalla intensiteetillä. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

Nuoret kaverukset Mikko Niskasen elokuvasta Pojat (1962), vasemmalla Vesa-Matti Loiri

Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myös Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti. Hetkeä myöhemmin Speden ohjaama Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987) taisi olla ensimmäisiä kotiimme vuokrattuja videokasetteja. Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Moni Loirin Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaishalpiksia, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969), joka oli miehen ensimmäinen elokuvapäärooli aikuisena, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta. On toki myös helppo ymmärtää soraääniä, sillä osa Loirin koomisista hahmoista jäävät kieltämättä väkisinnaurattamaan pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti huitaistun käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä, kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Uunoja tehtiin taatusti liikaa ja Spede Pasasen omistava ote vei monia vakavia rooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten Tup akka lakko (1980) ja Lentävät luupäät (1984)) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia. Vasta uupuminen Turhapuron rooliin 90-luvulle tultaessa alkoi nakertaa koomista innokkuutta.

Veskun draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo sekä Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa. Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1993). Onkin sääli ettei miestä ole ääninäyttelemisen saralla kuultu enemmän. Käsikirjoittajana hän on antanut krediittikunnian enimmäkseen muille ja ainoaksi ohjaustyöksi on jäänyt Hirttämättömät (1971, yhdessä Speden kanssa).

Loiri on viimevuosina levyttänyt aktiivisesti ja keikkamenestystä on tullut peräti rock-festivaaleja myöten. Monipuoliseen esiintymisten sarjaan on kuulunut niin tunnelmallisen taiteellisia laulelmakeikkoja kuin hartaita joulukonserttejakin. Näyttelijäsuoritukset ovat jääneet vähemmälle heikenneen terveydentilan takia. Miehen viime vuosia kuvaa realistisesti Mika Kaurismäen kunnioittava dokumenttielokuva Vesku (2010). Yhteistyö Kaurismäen kanssa jatkuu myös jälkituotantovaiheessa olevan Tie pohjoiseen (ensi-ilta 2012) road-movien myötä.

Tällä hetkellä Loirin näkee Taru Mäkelän tuoreessa Varasto-elokuvassa (2011), jossa hänellä on cameo-roolimainen pyörähdys vähäeleisenä, kaljaa kittaavana Mynttisen äijänä. Vetovoimainen kansan suosikki varastaa shown vähäeleisellä roolillaan ja osoittaa, että koominen ajoitus on yhä tallella eläkeiästä huolimatta.

"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg
Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Vuosi 2011 Desibelin toimituksen silmin

2012-01-11T17:28:00.003+02:00

Desibeli.net teki jälleen perinteisen katsauksen päättyneeseen musiikkivuoteen. Tällä kertaa esiin nousivat mm. vuoden potkivimmat biisit, ennakkoluuloton porilainen levy-yhtiö Karkia Mistia Records sekä vanha teknologia. Suosittelen kaksiosaisen artikkelisarjan lukemista:

Vuosipaketti 2011, osa 1
Vuosipaketti 2011, osa 2

Lyhytjännitteisille tässä kuitenkin oma poimintani:

Hei, me soitetaan koko albumi!

Viimeisen vuosikymmenen ajan ovat artistit yhä kiihtyvällä vauhdilla kiertäneet maailmaa ns. albumiklassikot -kiertueilla, joilla he soittavat tuotantonsa jonkin helmen kannesta kanteen. Pelkästään tämän vuoden aikana ovat esim. Suede, The Cure, The Lemonheads, Pixies, Primal Scream ja Dinosaur Jr. esittäneet klassikkonsa (tai kuten Sueden tapauksessa peräti kolme ensimmäistä levyä!) livenä kokonaisuudessaan. Suomeenkin asti näitä yhtyeitä on päässyt ilahduttavan paljon, erityisesti Primal Screamin Screamadelica.n -kokeminen ”20 vuotta myöhemmin” -hengessä laajeni yllättäen ekstaattiseksi kokemukseksi.

Tavastialta alkanut suomalaisen rockin klassikot -sarja esitteli vuoden aikana useiden kotimaisten rock-kukkojen ja pop-eksentrikkojen ylösnousemusta. Kärkinimeksi itselleni nousi hetkeksi paluun tehnyt, helsinkiläinen Keba, jonka musiikissa oli yhä pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Katusoittajina uransa aloittanut yhtye esiintyi alkuperäiskokoonpanolla ja veivasi sykähdyttävästi Koko ajan go-gon (1987) möyrivien kitara- ja bassokuvioiden sekä napakan rumputyöskentelyn tukemana.

Vuoden komeimmiksi konserttielämyksiksi nousivat kuitenkin Pink Floydin The Wall -klassikon tehokkaasti modernisoineen Roger Watersin kaksi Helsingin konserttia. Ajattomasta itsesäälin ja eristäytyneisyyden lähteestä muodostui mahtipontinen rock-ooppera, jonka audiovisuaalinen ilme oli ensiluokkaisen täydellinen. Alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.

Musiikkivuosi 2011

2012-01-03T19:24:00.005+02:00

Vuoden kotimainen levy:
1. Regina: Soita mulle
- Syntikkapopista utuisan kitarapopin suuntaan kaartanut Regina ei pettänyt neljännelläkään levyllään. Soita mulle on kokonaisuudessaan vahva albumi, joka imaisee mukaansa jokaisella kuuntelukerralla.

2. Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi
- Hartaasti valmisteltu Toisen maailman nimi osoittautui runsaine jazz-vaikutteineen Koivun tähänastisen uran kunnianhimoisimmaksi levytykseksi. Henkilökohtaisten muistojen ja yhteiskunnallisen kantaaottavuuden yhdistäneet sanoitukset olivat vuoden parasta antia.

3. Samuli Putro: Älä sammu aurinko
- Älä sammu aurinko ei valitettavasti yltänyt syvyydessään läheskään edeltäjänsä (Elämä on juhla, 2009) tasolle, mutta kuplettimaisena kesälevynä se oli vuoden ilahduttaja.

Regina

Vuoden ulkomainen levy:

1. The Horrors - Skying

- Suomessa tuntemattomaksi jäänyt The Horrors onnistui vihdoin julkaisemaan tasapanoisen levyn, joka risteytti 80- ja 90-lukujen brittirockin kehityssuuntia kiehtovalla tavalla. Komeasointisella levyllä yhtye osoitti pystyvänsä tunteellisuuteen, tarttuvuudesta tinkimättä.

2. White Lies: Ritual
- Kriitikoiden surutta lyttäämä Ritual ei ole pop-skribenttien irvimisestä huolimatta yhtään edeltäjäänsä (To Lose My Life..., 2009) huonompi. Postpunkiaan eteerisempään ja astetta mietteliäämpään suuntaan vienyt White Lies pitää yhä onnistuneesti kiinni tyylikkyydestä.

3. Cut Copy - Zonoscope
- Hyväntuulista kitarapoppia ja hektisiä elektronisia rytmejä yhdistelevän Cut Copyn toinen pitkäsoitto Zonoscope hurmasi erityisesti kolmen ensimmäisen biisin ajan.

The Horrors

Vuoden parhaat kappaleet:
1. Airship: Kids
2. Big Wave Riders: It's Funny Things Aren't Gonna Change
3. The New Tigers: Pocketful of Sand
4. Robert Smith: Small Hours
5. Burning Hearts: Into the Wilderness
+ Bubblin' Under: älkäämme unohtako myöskään näitä: Destroyer: Kaputt & Rubik: Laws of Gravity.

Airship: Kids

Vuoden keikat:
1. Roger Waters: The Wall Live, 27.-28.4.2011 (Hartwall Areena, Helsinki)
2. Primal Scream plays Screamadelica, 31.8.2011 (The Circus, Helsinki)
3. Keba plays Koko ajan go-go, 9.9.2011 (Tavastia, Helsinki)

Vuoden 2011 parhaat elokuvat

2011-12-26T20:27:00.000+02:00

Vuonna 2011 Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Tom Hooper: The King's Speech / Kuninkaan puhe
Darren Aronofsky: Black Swan
Pernilla August: Svinalängorna / Sovinto
Nicolas Winding Refn: Drive
Sakari Kirjavainen: Hiljaisuus

Vuoden 2011 paras ensi-iltaelokuva - Darren Aronofskyn mestarillinen Black Swan

+ Bubblin' Under - vuoden elokuvatapahtuma:
Nyt jo kolmatta kertaa Night Visions -kauhuelokuvafestivaalin oheistapahtumana järjestetty Finlandia-gaala on vakiinnuttanut komeasti paikkansa. Suomalaisen elokuvan marginaalisia genreaarteita esittelevässä gaalassa on aiempina vuosina nähty camp-arvoltaan ihastuttava Yön saalistajat (1984) sekä sekopäisyydessään mieleenpainuva Harmagedon (1986). Tänä vuonna nähtäväksi saatettiin suomalaisen kauhun harvinainen kulttiteos television puolelta, Ismo Sajakorven 50-minuuttinen tv-elokuva Yöjuttu: Merkitty (1984), joka teki vaikutuksen ajattomalla kauhuestetiikalla ja sopivan ylivirittäytyneillä roolisuorituksilla. Finlandia-gaalan esitykset ovat myös olleet jo kolmena vuonna vuoden riemastuttavimpia katseluelämyksiä. Toivottavasti jatkoa tulee vaikkapa Olli Soinion hilpeän kauhufarssin Transvestijan tarinoiden (1975) tai Jari Halosen tieteisfiktion Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1994) muodossa. Onnittelut NV-ministeriölle!

Ari Väntänen: Michael Monroe

2011-12-12T12:39:00.001+02:00

Kansainvälisen rock-tähden mitat jo varhain saavuttanut Michael Monroe täyttää ensi vuonna 50 vuotta ja tuntuu olevan tällä hetkellä kovemmassa iskussa kuin ehkä koskaan. Vastikään brittiläinen Classic Rock -lehti palkitsi Monroen tuoreimman soololevyn Sensory Overdrive (2011) vuoden parhaana albumina. Samaisella levyllä Monroe meni myös sinne, mihin yksikään Hanoi Rocks -albumi tai miehen aiempi soololevy ei ole päässyt: suoraan Suomen virallisen listan ykköseksi.

Ari Väntäsen Michael Monroe -elämäkerta (lue artikkeli) kertoo lahjakkaan multi-instrumentalistin kiehtovan elämäntarinan, josta ei yllättäviä käänteitä ole puuttunut. Menestystä ovat usein seuranneet menetyksen vuodet, eikä syviltä tragedioiltakaan ole vältytty. Elämäkerta keskittyy linjakkaasti Monroen musiikkiin käydessään läpi yksityiskohtaisesti, mutta innostavasti rock-tähden uran eri vaiheita.

Forest Fire: Staring at the X

2011-11-29T17:03:00.000+02:00

New Yorkista ponnistava Forest Fire (lue arvio) on mielenkiintoinen tuttavuus. Kokeellista rockia vinoutuneen monikerroksisesti esittävä combo on laulaja/kitaristi Mark Thresherin musiikillinen leikkikenttä. Thresher itse on kuvaillut musiikkiaan kosmiseksi americanaksi, mutta mukana on myös runsaasti elektronisia vaikutteita chillwavesta dub-poljentoon. Genremääritelmiä pakoilevan ryhmän musiikillinen diversiteetti sopii tinkimättömän yhtyeen tyyliin, mutta tarttuvat iskusävelmät jäävät levyltä harmittavasti uupumaan.

Puolustuksen puheenvuoro: Risto-elokuva

2011-11-25T19:36:00.007+02:00

Tänään on saanut ensi-iltansa jälleen yksi syksyn kotimainen elokuva, Tuomas Summasen ohjaama Risto. En vielä tiedä miten kaupallinen yleisö on ottanut elokuvan vastaan, mutta kriitikoilta saatu vastaanotto on ollut melkoisen hyytävä. Erityisen kielteisiksi ovat heittäytyneet esimerkiksi Demarin Rane Aurimo, Iltalehden Tuomas Riskala sekä Imageen aiheesta kolumnin kirjoittanut Kalle Kinnunen. Demarin Aurimo kuvaa Ristoa puskateatteriksi, jota katsoessa "toivoisi mieluummin istuvansa oikeassa pusikossa vaikka kaatosateessa." Hänestä elokuva on vähä-älyistä, totista ja aggressiivista roskaviihdettä. Kriitiikkiä saa myös elokuvan ajoitus ja rytmin olemattomuus. Tähän seikkaan on tarttunut myös Iltalehden Riskala, jolle Risto on "kökkokomedia ilman tolkkua ja tyyliä."

Pikaisen kritiikkikatsauksen perusteella myönteisimmin Riston on ottanut vastaan MeNaiset-lehden Martta Kaukonen ja MTV3:n verkkokriitikko Tuuve Aro, jonka mielestä "television vallalle ja käsistä ryöstäytyneelle julkkiskulttuurille irvaileva satiiri on epätasaisuudessaankin mainio paketti. Se ammentaa huumorinsa sekä tuttuudesta että varsin viistoista ja omintakeisista lähteistä."

Harvemmin olen ollut yhtä hämilläni elokuvan saamasta lyttäyksestä kuin Riston tapauksessa. Onhan näitä eriäviä mielipiteitä ajoittain toki: Jari Halosen mestarillinen Aleksis Kiven elämä (2001) ei varmasti ollut kaikkien (äidinkielen opettajien) makuun tai Mel Gibsonin huikaiseva The Passion of Christ (2004) lienee monien inhokki (osittain taatusti vain ohjaajansa takia). Kotimaisen elokuvan puolelta pidän Timo Koivusalon ensimmäistä Täällä Pohjantähden alla (2009) -filmatisointia (jota suurin osa kriitikoista ei osannut katsoa ennakkoluuloja unohtamatta) tärkeänä elokuvana. Luultavasti Heikki Kujanpään suurenmoinen Putoavia enkeleitä (2008) on myös mieleeni keskivertokatsojaa enemmän. Guilty pleasures -osastolta myönnettäköön, että Disneyn romantiikalla kuorrutettu fantasiamusikaali Lumottu (Enchanted, 2007) oli minulle erittäin nautinnollinen katsomiskokemus elokuvan ensi-iltakierroksella. Näistäkin seikoista huolimatta jaksan olla yllättynyt siitä miten maanrakoon Risto on kriitikeissä poljettu, vaikka tokihan suomalaiset elokuvakriitikot ovat irvineet kansallisia komedioita jo vuosisadan ajan.

Myönnetään, Risto edustaa hämmentävää tyylilajia, sillä se on samanaikaisesti kieroa mustaa komiikkaa viljelevä komedia, että loppupuoleltaan jopa melkoisia trillerin piirteitä omaava dramaattinen jännityselokuva. Se ei ole sellainen kuoliaaksi naurattava crazy-komedia kuin ehkä monet Putous-ohjelman tekijöiltä odottavat, eikä se niinkään perustu improvisaatioon, mutta monipuolisessa purevuudessa ovatkin Riston ansiot. Parhaimmillaan elokuva on herkullinen mediasatiiri, joka uppoaa maaliinsa hienosti. Rohkeiden lähtökohtiensa puolesta kyse on arvelluttavasta komediasta, mutta tapa, jolla Mikko Reitalan käsikirjoitus etenee epäilyttävästä draamakomediasta absurdiksi rikoskomediaksi on mieltäylentävää seurattavaa. Täytyy nostaa hattua myös elokuvan rahoittaneelle Yleisradiolle itseironian tajusta.

Risto on heittämällä purevampi ja osuvampi satiiri kuin Likainen pommi, ennalta-arvaamattomuudessaan oivaltavampi kuin vaikkapa Veljekset ja rohkenen sanoa, että jännittävämpi kuin Syvälle salattu (tai yksikään Vares-elokuva). Se on ehdottomasti loppusyksyn positiivisin kotimainen elokuvayllättäjä. Vinosti hymyilevä pieni komediahelmi, jonka irrotteleva raikkaus on tervetullutta suomalaiseen elokuvateatterikomiikkaan.

Paluu menneisyyteen eli tarvitaanko jatko-osia?

2011-11-12T19:10:00.009+02:00

Tällä viikolla kantautui perin mielenkiintoinen elokuvajuoru, jonka mukaan saksalaista Werner Herzogia (s. 1942) olisi kosiskeltu ohjaamaan kolmas Bill & Ted -elokuva, jatkoksi parinkymmenen vuoden takaisille nuoriskomedioille. Herzogia, joka yhä tunnetaan parhaiten tinkimättömästä yhteistyöstään Klaus Kinskin kanssa (mm. elokuvat Nosferatu - yön valtias/Nosferatu: Phantom der Nacht, 1978 sekä Fitzcarraldo, 1982), ei ensimmäiseksi kuvittelisi ohjaamaan viihteellisen buddy-elokuvasarjan jatko-osaa. Nuoremmat elokuvanharrastajat tietysti jo kysyvät tässä vaiheessa, että mitkä Bill ja Ted? Vaan ei sillä niin väliä, ei Herzogkaan tunne Bill & Ted -elokuvia.

Kaikki sai alkunsa 1980-luvun lopulla, jolloin valmistui Stephen Herekin ohjaama nuorisokomedian ja kevytmielisen aikamatkailuelokuvan hybridi Bill & Ted - paluu menneisyyteen (Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989). Nuorten Keanu Reevesin ja Alex Winterin roolittama slacker-komedia nousi suosioon ja oli omalta osaltaan näyttämässä suuntaa mm. MTV:n kulttianimaatiolle Beavis & Butt-Head (1993-97). Billin ja Tedin slackerismi vaikutti varmasti myös elokuvaentusiastiin nimeltä Kevin Smith, joka tyylillisesti nosti kaksikolle hattua kulttimainetta nauttivilla, veijarimaisilla indie-komedioillaan Tiskirotat (Clerks, 1994) ja Häiriköt (Mallrats, 1995). Itse Bill ja Ted olivat taatusti ottaneet vaikutteita 80-luvun lopulla Saturday Night Live -sketsiohjelmassa esiintyneistä hahmoista Wayne ja Garth, jotka saivat muistettavasti oman elokuvansa vuonna 1992 (Wayne's World).

Ensimmäisen Bill ja Ted -elokuvan suosion pohjalle kehitettiin nopeasti jatkoa, Billin ja Tedin maailma (Bill & Ted's Bogus Journey, 1991) valmistui paria vuotta myöhemmin ja lisäksi kaksikolle puuhattiin 90-luvulla peräti parikin televisiosarjaa, Hanna-Barberan tuottama animaatio Bill & Ted's Excellent Adventure (1990) sekä täsmälleen samanniminen, lyhytikäiseksi jäänyt live-action tv-sarja, jota esitettiin vuonna 1992. Televisiovalloituksen jäätyä vaillinaiseksi menestyivät Bill & Ted -pelit sekä sarjakuvat paremmin.

Päivänselvä asia on se, että amerikkalaista valtavirtaelokuvaa pitää pystyssä tällä hetkellä nostalgia, jollaiseksi myös Billin ja Tedin mahdollisen paluun voi nähdä. Tällä hetkellä katsojat tuntuvat janoavan vanhojen sankareidensa paluuta valkokankaille luultavasti enemmän kuin koskaan, joten jatko-osien ja uudelleenfilmatisointien tekeminen kannattaa taloudellisesti. Vilkaisu tuleviin ensi-iltoihin vahvistaa tätä käsitystä: Ridley Scott kuvaa parhaillaan Alienin tulevaa esiosaa Prometheus (ennakoitu ensi-ilta 2012), Batman-saaga saanee jatkoa ensi kesänä, Spider-Manin uusi tuleminen koittanee myös kesäkaudella, Peter Jackson työstää odotettuja Hobitti-elokuviaan, Avatarin jatko-osat puhuttavat jo nyt sosiaalisessa mediassa ja luvassa saattaa olla myös kolmas Ghostbusters-elokuva, mikäli Bill Murray suostuu heittäytymään Peter Venkmaniksi vuosien tauon jälkeen. Niin ja tietysti, George Lucas marssittaa ensi vuonna Star Wars -saagan 3D:nä valkokankaalla Suomessakin. Saa nähdä riittääkö ihmisten kiinnostus todistamaan kolmiulotteista Tähtien sotaa, kun ensimmäisenä uudelleenensi-iltansa saa koko saagan heikoin osa, Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999).

Jatko-osien historiassa ensimmäiseksi mainitaan usein D.W. Griffithin elokuva The Fall of a Nation (1916), joka oli jatkoa vuoden 1915 mykkäklassikolle Kansakunnan synty (The Birth of a Nation). 1930-luvulta alkaen jatko-osia tehtailtiin erityisesti kauhuelokuvan ikoneille, Universal studioiden lanseeraamille hahmoille kuten Frankenstein, Wolf Man ja Dracula. 1960-luvulla James Bond -sarjan ja Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther) -elokuvien menestyksen myötä jatko-osista tuli tyypillisempää liiketoimintaa suurille Hollywood-studioille. Tilannetta vapautti osaltaan myös vuosi 1974, jolloin Francis Ford Coppolan Kummisetä II (The Godfather, Part II) palkittiin ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvan Oscarilla.

Olen usein miettinyt, miksi niin harvoin elokuvien jatko-osa on edeltäjäänsä parempi? Ihmetystä aiheuttavat erityisesti elokuvat, joiden ensimmäinen osa on ollut jo niin yhdentekevä, että olisi luullut että siitä paremmaksi on helppo pistää. Totuus on kuitenkin fiktiota häijympää, ja näin ollen Hollywood onkin piiskannut katsojia kammottavilla jatko-osilla halki vuosikymmenten, ellei peräti kohta vuosisadan. Erityisesti 1980-luku, joka luonnollisesti on itselleni tutuin ajanjakso amerikkalaisessa elokuvassa, oli valtavirtaelokuvan kannalta jatko-osien liukuhihnakautta, mikä näkyi lopputuloksissa hilpeällä tavalla, mikäli omaa ymmärrystä camp-elokuvalle. Mikä sitten olisi kaikkien aikojen huonoin jatko-osa? Lista tuntuu loputtomalta... miksi Psykolle (Psycho, 1960) piti tehdä jatko-osia? Tai kuinka paljon vaivaantuneisuutta on havaittavissa katsottaessa esimerkiksi Sidney J. Furien onnetonta jatkoräpellystä Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace, 1987) tai Spielbergin Tappajahain surkuhupaisia jatko-osia Tappajahai 3 (Jaws 3, 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws - The Revenge, 1987). Slasher-elokuvat olivat varsinainen jatko-osien aarreaitta, sen verran monta Freddy Kruegerin, Jasonin ja Michael Myersin veitsenheilutusta nähtiin 80-luvun edetessä 90-luvulle. Omalle huonoimpien jatko-osien listalle nousisivat helposti myös Paul Verhoevenin nerokkaan satiirisen Robocopin (1987) kammottava jatko-osa Robocop 2 (1990) sekä Tony Scottin ilottoman väkivaltainen Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop 2, 1987), josta oli kadonnut kaikki se viihdyttävä hilpeys, joka tekee Martin Brestin ohjaamasta ykkösosasta kasariklassikon. 90-luvulla jatko-osaturmion suohon vajosivat esimerkiksi Joel Schumacherin megalomaaninen pannukakku Batman & Robin (1997) ja tällä vuosituhannella luokattomia jatko-osia ovat olleet mm. uraauurtavan sleeper-kauhuelokuvahitin tympeä jatko Blair Witch 2 (Book of Shadows: Blair Witch 2, 2000), John Woon ohilyönti M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II, 2000) sekä Matrix-sarjan kammotus The Matrix Revolutions (2003), vain muutamia surkimuksia mainitakseni.

Suomalaisen elokuvan kentällä jatko-osat ovat olleet harvinaisia, varsinkin jos laskuista jätetään sarjaelokuviksi venyneet kansalliset komediat kuten Pekka ja Pätkä ja Uuno Turhapuro tai kirjoihin perustuvat jatko-osat, kuten Reijo Mäen Vares-kirjoihin pohjaavat rikoselokuvat tai Nopolan siskosten Risto Räppääjä -filmatisoinnit. Näistä lähtökohdista ajatellen kiinnostavimpia suomalaisia jatko-osia on esimerkiksi Olli Soinion reipasotteinen kauhufarssi Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), jossa ei ole minkäänlaista kirjallista alkuperäisteosta riippakivenä.

Onneksi elokuvan historia tuntee myös onnistuneita jatko-osia, joissa on edeltäjä on lyöty. Imperiumin vastaisku (The Empire Strikes Back/Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980) ja Kummisetä II lienevät ne klassisimmat esimerkit mestarillisista jatko-osista, mutta yhtä lailla onnistuneita ja innostavia ovat myös James Cameronin Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991), Tim Burtonin Batman - paluu (Batman Returns, 1992) tai vaikkapa Rennyn komein Hollywood-suoritus Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Omat puolustajansa on myös George Millerin Mad Max 2 - Asfalttisoturilla (Mad Max 2, 1981).

Jatko-osakaanonissa on myös veikeitä poikkeuksia, esimerkiksi Star Trek -tieteissaagassa sarjan ensimmäinen elokuva kuuluu harvinaisesti peräti sarjansa heikoimpiin, sillä Robert Wisen vanhoilla päivillä ohjaama, jähmeä Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture, 1979) on ylitetty useita kertoja. Sarjan jatkokertomuksista esimerkiksi Nicholas Meyerin ohjaamat Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan, 1982) ja Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country, 1991) ovat huomattavasti viihdyttävämpiä elokuvia kuin saagan vaatimaton esikoiselokuva.

Viimeisin elokuvatrilogia, jossa kaikki kolme osaa ovat loisteliaita elokuvia, mutta joissa ehkä trilogian päätososa on sarjan komein lienee Toy Story, jonka viimevuotinen Lee Unkrichin ohjaus Toy Story 3 (2010) on mestarillinen elokuva, millä mittarilla laskettuna hyvänsä. Ehkä jatko-osat ovat lopulta kuitenkin tervetulleita, ainakin hyvällä maulla varustetut. Jää nähtäväksi tarttuuko Herzog absurdiin jatko-osaideaan...

Mark Blake: Is this the real life? Queen. Rockin kuninkaalliset

2011-10-31T23:25:00.000+02:00

Queen on tänä syksynä ajankohtainen bändi monellakin tapaa. Yhtyeen perustamisesta on tullut kuluneeksi 40 vuotta, mitä juhlistaen kunnianhimoisen rock-yhtyeen koko tuotanto on paketoitu uudelleen korkeatasoisesti toimitetuiksi uudelleenjulkaisuiksi. Aihetta lisämuisteluun on myös siinä, että marraskuun 24. päivä tulee kuluneeksi 20 vuotta bändin karismaattisen keulahahmon Freddie Mercuryn kuolemasta. Mark Blaken kirjoittama ja Joel Kontron ansiokkaasti suomentama Is This the Real Life? Queen. Rockin kuninkaalliset (lue arvio) tuo tarpeellisen lisän Queenista kertovaan suomenkieliseen rock-kirjallisuuteen. Blaken teos tuskin antaa yhtyeen suurimmille faneille mitään uutta, mutta lähes 500-sivua sisältävä bändihistoriikki pitää lukijan mielenkiinnon hyvin yllä.

Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

2011-10-20T15:47:00.011+03:00

Lapsuuteni elokuvakuvastossa oli kaksi miehekkään toimintaelokuvan sankaria ylitse muiden: 1980-luvun ehdat ikonit Arnold Schwarzenegger (s.1947) ja Sylvester Stallone (s. 1946). Ihan kuten Arnoldinkin tapauksessa, myös ensikosketus Stallonen elokuviin jätti vahvat muistijäljet. Oli uudenvuodenaatto 1992, samaisena yönä MTV sai oman televisiokanavansa savuaville Kolmoskanavan rauniolle, syntyi MTV3. Itse katselin tuona iltana siskoni kanssa kopioidulta VHS-nauhalta ensin Rocky IV:n (1985) ja siihen perään heti Rocky V:n (1990). En ollut nähnyt aikaisempia Rocky-elokuvia, mutta se ei haitannut sitä hikistä testosteronin vuolautta, joka televisioruudulta 8-vuotiaan pojan silmille tulvi. Urheilullisena lapsena vaikutuin välittömästi Rocky Balboan hahmon urheilullisuudesta ja fyysisestä ylivoimasta. Lapsen arvostelukyvyllä en osannut kritisoida neljännen Rocky-elokuvan kieroa maailmankuvaa tai viidennen osan dramaturgista happamuutta. Ja miksi olisi pitänytkään? Olihan tärkeintä se, että olin nähnyt jotain joka yhä vahvemmin osoitti elokuvan ylivertaisuutta. Seuraavana keväänä MTV3 esitti John G. Avildsenin ohjaaman ensimmäisen Rockyn (1976) ikään kuin kiitoksena siitä, että olin seurannut uuden televisiokanavan syntyä puolta vuotta aikaisemmin. Viimeisen niitin Rocky-huumalleni toi se, että kesän -93 aikana televisiota nähtiin vielä Rockyn uusintaottelu (Rocky II, 1979) ja Rocky 3/Tiikerinsilmä – Rocky III (Rocky III, 1982).

Kun vuotta aikaisemmin kesäpaikkamme pihamaalla oli heiluttu Conan-miekat ilmassa ulvoen ja ajettu Helkama Kaunokilla kahta ensimmäistä Terminator-elokuvaa imitoiden, meni kesä -93 Rockysta inspiroituen. Muistan erittäin hyvin kuinka kesän uimareissuillakin laitoimme vanhemman serkkuni kanssa vesinyrkkeilyesityksen pystyyn. Vuorotellen olimme Ivan Drago, Clubber Lang, Apollo Creed ja tietysti eniten väännettiin kättä siitä, kumpi sai olla se suurin, Slyn esittämä karismaattinen Rocky Balboa. Tuolloin Rocky-elokuvien treenijaksot (training montage) olivat audiovisuaalisesti kiehtovinta mitä tiesin olevan. Nyrkkeilyelokuvien ihannoinnin jälkeen katsomisjonoon marssivat luonnollisesti Rambo, Cobra (1986) ja Tango & Cash (1989), mutta ne eivät vieneet minua niin mukanaan kuin nyrkkeilysankarin ryysyistä rikkauksiin tarina.

Rocky oli myös Stallonen suuri läpimurto koko maailman tietoisuuteen ja samalla elokuva, josta tuli koko miehen uraa määrittävä elokuva, niin hyvässä kuin pahassa. Toisin kuin ehkä nykyään ajatellaan, ensimmäinen Rocky oli valtaisa menestyselokuva niin taiteellisesti kuin kaupallisesti. Miljoonan dollarin budjetilla tehdystä pienimuotoisesta draamasta tuli ilmiö ja se voitti kolme merkittävää Oscar-palkintoa (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus). Stallone itse sai ehdokkuuden sekä parhaasta miespääosasta että käsikirjoituksesta. Rockysta tuli pitkälti Stallonen muotokuva, jossa fakta ja fiktio sekoittuivat vahvasti erityisesti sarjan edetessä. Fiktiohahmo keräsi mainetta ja mammonaa samassa suhteessa kuin Stallone ja Rockyn hahmo muuttui vahvasti ensimmäisen elokuvan haaveilevasta laitakaupungin kulkijasta neljännen elokuvan kansallissankariin, jonka tehtäväksi tuli lopulta toimia maailmanpoliittisena propagandan lähettiläänä. Rocky IV valmistui kylmän sodan viimeisinä ratkaisevina vuosina ja nykypäivän perspektiivistä sen voi lukea pelottomana poliittisen valtapelin viestinviejänä. Elokuva näyttäytyykin katsojan näkökannasta riippuen joko puistattavana urheilupropagandana tai mennyttä maailmaa kuvaavana, viihdyttävänä kasarihöttönä.

Stallonen ura näyttelijänä alkoi amerikkalaisen pehmopornon parissa elokuvassa The Party at Kitty and Stud’s (1970), joka nimettiin Rockyn menestyksen jälkeen uudelleen nimellä Italian Stallion (Suomessa Italialainen ori). Ensimmäinen vakava päärooli oli vuorossa harvoin nähdyssä trillerissä Ilman pakopaikkaa/Kapina (No Place to Hide, 1970), jonka jälkeen Stallone näyttäytyi kreditoimattomissa cameo-rooleissa Woody Allenin vauhtikomediassa Bananas – minä ja vallankumous (Bananas, 1971) ja Alan J. Pakulan dekkarissa Klute – rikosetsivä (Klute, 1971). Huomattavampia roolisuorituksia olivat kuitenkin Machine Gun Joe Viterbon rooli Paul Bartelin kulttielokuvassa Kalmanralli 2000 (Death Race 2000, 1975) sekä Frank Nittin rooli Steve Carverin Al Caponessa (Capone, 1975). Rockyn jälkeen Stallone esiintyi maineikkaasti Norman Jewisonin yhteiskunnallisessa elokuvassa K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) sekä peräti John Hustonin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa jalkapallodraamassa Pako voittoon (Victory, 1981). Kriitikot pitivät, mutta suuri yleisö jäi tavoittamatta. Rockyn jatko-osat ja kaksi ensimmäistä Rambo-elokuvaa, ikoninen seikkailuelokuva Taistelija (First Blood, 1982) ja järkkymättömän militaristinen Rambo – Taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II, 1985) takasivat kuitenkin filmitähteyden Ronald Reaganin vaalikaudella. Suoraviivaisimmillaan Stallonen (ultra)väkivaltafantasiat menivät George Pan Cosmatosin ohjaamassa ja Stallonen itsensä käsikirjoittamassa rymistelyssä Cobra, josta tuli kaupallinen menestys, vaikka aikalaiskriitikot murskasivat sen täysin luokattomaksi. Cobran taloudellista menestystä ajatellen onkin suoranainen ihme, ettei Stallone tehtaillut elokuvalle jatko-osia.

1980-luvun lopulle tultaessa Stallonen roolivalinnat eivät enää tuottaneet yhtä hedelmällisiä lopputuloksia kuin aikaisemmin, olipa kyse sitten kaupallisesta tai taiteellisesta onnistumisesta. Menahem Golanin kädenvääntömachoilu Over the Top – terästäkin kovempi (Over the Top, 1987) on yhä lähes katsomiskelvoton elokuva, johon Stallone, yhtenä elokuvan käsikirjoittajana, upotti perheen merkitystä korostavia tunnepaisutuksia kaiken rekkamieshikoilun keskelle. Yhtä lailla epäonnisia olivat myös tuotannollisesti hankala kolmas Rambo-filmatisointi (Rambo III, 1988) sekä katsojat karkottanut synkeä vankilaelokuva Kahleissa (Lock Up, 1989). Vuosikymmenen taitteeseen tultaessa Stallone alkoikin tiedostetusti keventää elokuviensa tunnelmaa ja ryhtyi Hollywoodin taistelutoverinsa Schwarzeneggerin tavoin esiintymään komediallisissa elokuvissa. Hurttia huumoria ja kovia otteita yhdistellyt buddy-elokuva Tango & Cash (kreditoituna ohjaajanaan muuten venäläinen Andrei Konchalovsky, vaikka tarinan mukaan ohjat otti lopulta Albert Magnoli) onnistui vielä viehättämään viihdyttävänä kasariactionina, mutta sen jälkeen ilmestyneet Oscar (1991) ja Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992) aiheuttivat ilmestyessään vain myötähäpeän tunteita. Varsinkin kun vielä samoihin aikoihin ilmestynyt viides Rocky-elokuva tuotti pettymyksen, oli ura melko jyrkässä laskusuhdanteessa.

Mainettaan parempi Renny Harlinin Cliffhanger – kuilun partaalla (Cliffhanger, 1993) ja mitä viihdyttävin tieteisseikkailu Demolition Man (1993) palauttivat uskon (ja katu-uskottavuuden) Stallonen Hollywood-auran ympärille. Ikävä kyllä koko 1990-luvun loppu meni kuitenkin vähemmälle huomiolle jääneissä kelvollisissa (Daylight - paniikki tunnelissa/Daylight, 1996) tai täysin epäonnistuneissa (Judge Dredd – tuomari/Judge Dredd, 1995) elokuvissa. Onnellisena poikkeuksena näyttäytyi kuitenkin James Mangoldin ohjaama draama Cop Land (1997), joka oli Stallonen koskettavin ja vakuuttavin roolisuoritus vuosikymmeniin. Valitettavasti Cop Land ei kuitenkaan tuonut tullessaan useampia draamarooleja.

80-luvun suurimpien toimintaikoneita, Schwarzeneggeria ja Stallonea vertaillessa, Sly pesee Itävallan tammen ainakin siinä suhteessa, että hän on osallistunut elokuviensa tuotantoihin paljon kokonaisvaltaisemmin kuin useat aikalaiskollegansa. Jo 1970-luvulta lähtien Stallone on nähty näyttelijäntöiden lisäksi myös käsikirjoittajana ja ohjaajana. Elokuvien kirjoitusprosesseihin Stallone on osallistunut aktiivisesti koko uransa ajan, lopputuloksina niin täysosumia (Rocky) kuin Rhinestonen (Rhinestone - tuhannen taalan kapakka, 1984) ja Drivenin (2001) kaltaisia huteja. Ohjaajan istuimella Stallonea on nähty vaihtelevalla menestyksellä, kuinkas muutenkaan. Esikoisohjauksen Paradise Alley - helvetin kapakka (Paradise Alley, 1978) jälkeen mies erikoistui omaelämäkerrallisen Rocky-sarjan jatkokehittelyyn myös ohjaajana. Nyrkkeilydraamojen tehtailun katkaisi ainoastaan Saturday Night Fever – lauantai-illan huumaa (Saturday Night Fever, 1977) -aikalaisklassikon jatko-osa Staying Alive (1983), joka sai lohduttoman tyrmäävän vastaanoton kriitikoilta.

Oma kiinnostukseni Stallonen uusiin elokuviin lopahti 90-luvun lopulla vähälle huomiolle jääneiden keskinkertaisten elokuvien vuoksi ja toisaalta toki siksi, että elokuvakiinnostukseni oli siirtynyt aivan toisaalle. Samoihin aikoihin oli kuitenkin ilo huomata Stallonen kyky itseironiaan Dreamworksin nokkelan Antz – Muurahaizet (Antz, 1998) -animaation myötä. Vuosikymmenten tauon jälkeen Stallone aktivoi myös ohjaajauransa uudelleenlämmitellyillä Rocky Balboalla (2006), joka hämmästyttävästi pystyi palauttamaan alkuperäisen Rocky-elokuvan minimalismin, ja väkevän suoraviivaisella Rambolla (2008). Vanhan koulukunnan rymistelevää toimintaviihdettä tarjosi myös mukavasti menestynyt The Expendables (2010), jonka tiimoilta kuvataidetta harrastavan 65-vuotiaan näyttelijäikonin ura näyttää elpyneen vuosituhanteen vaihteen pohjamudista.

Tänä päivänä, mikäli janoan nähdä annoksen nostalgista elokuvaviihdettä, palaan uudelleen ja uudelleen mm. Rocky-elokuvien ja Tango & Cashin pariin. Niiden äärelle palaaminen tuntuu, niin pateettista kuin se saattaa ollakin, kotiinpaluulta.

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

The Spyro: Spare Parts for Perfect People

2011-10-17T09:56:00.000+03:00

Kolmisen vuotta sitten perustettu helsinkiläinen The Spyro on muutaman pienjulkaisun jälkeen kasvanut pitkäsoittoyhtyeen mittoihin. Nopeatempoista, paikoin hyvinkin rouheaksi äityvää rockia esittävä ryhmä on keikkaillut paljon viime aikoina ja se on kuultavissa. Soitto on tiukkaa alkumetreiltä lähtien ja valittu linja pitää halki levyn. Valitettavasti taiturimainen soitintenhallinta ei ole kuitenkaan täyttänyt Spare Parts for Perfect People -albumin (lue arvio) sisällöllistä tyhjyyttä.

Tapahtuipa kerran Tanskanmaalla

2011-10-06T20:39:00.003+03:00

Parisen viikkoa sitten tuli tehtyä jo neljännen kerran peräkkäin festivaalimatka pohjoismaista lyhyt- ja dokumenttielokuvaa esittelevään Nordisk Panoramaan. Tänä vuonna festivaali järjestettiin Tanskas Århusissa, joka tarjosikin monipuoliset puitteet hyvin organisoiduille elokuvajuhlille. Århusissa (tai Aarhusissa) suosi paitsi sää, myös elokuvateatterikompleksi Bio City, josta ei oikeastaan tarvinnut poistua lainkaan mikäli mieli katsoa kaikki kilpasarjaan hyväksytyt lyhytelokuvat ja dokumentaarit. Itse keskityin työtapaamisten ohessa erityisesti lyhytelokuvasarjan seulomiseen ja monta sarjaa tulikin nähtyä kokonaisuudessaan. Aikaisempiin Nordisk Panorama -kokemuksiin verraten voin sanoa, että tämän vuoden taso lyhytelokuvien puolella oli ilahduttavasti vahvempi kuin aiemmin. Valintaraati oli selvästikin jättänyt mediataiteen ja elokuvan rajalla liikkuvaa kokeellisuutta vähemmistöön ja painopistettä oli siirretty animaatioelokuvan sekä kautta linjan melko laadukkaana näyttäytyneen lyhyen fiktion puoleen.

Festivaalin kärkielokuvaksi omalta kohdaltani nousi tanskalaisen Behrouz Bigdelin väkevä puolituntinen fiktio Til alle mine venner (To All My Friends, 2010), joka on huikaisevalla intensiteetillä näytelty vakuuttava nuorisoelokuva. Bigdelille, jos kenelle, voi jo ensimmäisten elokuvatöiden perusteella povata lupaavaa uraa pitkän fiktion taiturina. Animaation puolelta vahvat muistijäljet jättivät Pjotr Sapeginin kekseliäs festarihitti Det sister norske trollet (The Last Norwegian Troll, 2010), Tor Fruergaardin genrerajat ylittävä seksuaalitutkielma Venus (2010) sekä tietysti fiktiota, kokeellista ilmaisua ja animaatiota yhdistelevä, valtaisaksi YouTube-ilmiöksi keväällä noussut Johannes Nyholmin Las Palmas (2011), jonka nerokas perusidea kestää 12 minuutin vaativan keston erinomaisesti. Suomalaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista kiitettävimmin huomiota sai Elina Talvensaaren paljon maailmalla festivaaleja kolunnut lyhytdokumentti Miten marjoja poimitaan (2010), joka palkittiin ansaitusti kriitikoiden kunniamaininnalla. Maininnoista puheen ollen, perehtymisen arvoinen lyhytelokuva on myös Vebjørn Guttormsgaard Møllbergin Anti-Reproductive Mating Ritual (2010), joka lienee yksi hämmentävimmistä ja mieleenpainuvimmista elokuvakokemuksista hetkeen. Katsokaa hyvät ihmiset, jos jostain käsiinne saatte! Tosin perussuomalaiset älkööt vaivautuko.

Kun kerta Århusin saakka oli päästy, halusin käydä katsastamassa myös kaupallista elokuvatarjontaa. Valinta osui Nicolas Windin Refnin Cannesissa palkitun Driven (2011) kohdalle, joka olikin hyvä katsastaa Tanskassa ennen varsinaista Suomen levitystä (ensi-ilta 7.10.). Lopputulos on yksi syksyn elokuvatapauksista, komeasti ohjattu, erinomaisella tunnelmalla (ja sopivilla musiikkivalinnoilla) kuorrutettu kovaotteinen film noir. Eksistentialisessa tuskassaan Drive muistuttaa Martin Scorsesen mestarillista Taksikuskia (Taxi Driver, 1976), mutta yhtä lailla öisten katujen ja tunteettoman väkivallan kuvauksesta tulee mieleen monikin 1970-luvun amerikkalainen rikoselokuva kuten Robert Altmanin Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973) tai jopa Don Siegelin Likainen Harry (Dirty Harry, 1971). Unohtakaa siis se Hollywood-vetoinen traileri, josta saisi sellaisen kuvan, että Drive on vain Hurjapäät (The Fast and the Furious, 2001) älyköille, sillä kyse on erinomaisesta elokuvasta, joka vie mukanaan alkuteksteistä lähtien.

Aleksis Kiven elämä

2011-09-21T19:51:00.009+03:00

Avantgardistisen elämäkertaelokuvan äärellä

Olisiko Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2001) minun aution saaren elokuvani? Näin olen useimmiten ajatellut, kun joku on moisen visaisen kysymyksen esittänyt. Ainakin Halosen elokuva olisi nappivalinta, mikäli määritteenä käytetään yksittäisten katsomiskertojen määrää tai ensikatselun vaikuttavuutta. Näin elokuvan ensi-iltakierroksella peräti kahdesti, peräkkäisinä päivinä, eikä järisyttävän vaikutuksen tehnyt elokuva ole päästänyt otteestaan. Jari Haloselle Aleksis Kiven elämäkertaelokuvasta tuli lähes pakkomielle, jota hän valmisteli lopulta seitsemän vuotta. Tinkimätön tekijä ei antanut periksi, vaikka käsikirjoittajatoveritkin vaihtuivat viereltä. Halonen teki rutkasti taustatöitä perehtymällä Kiven kirjalliseen tuotantoon, päiväkirjamerkintöihin ja tutkimuskirjallisuuteen. Lopulta elokuvan kirjallisena päälähteenä toimi Veijo Meren kirjoittama, ilmestyessään kohua herättänyt Aleksis Stenvallin elämä (1973).

Aleksis Kiven elämä valmistui Jari Halosen (1962-) neljäntenä kokoillan elokuvana. Edellisissä ohjaustöissään hän oli kokeillut absurdia puskafarssia (Back to the USSR – Takaisin Ryssiin, 1992), suomalaisittain lähes uniikkia science-fiction -elokuvaa (Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma, 1995) sekä koomista vuodenaikasekoilua (Joulubileet, 1996). Halosen äärimmäisen omaleimaisista elokuvista on jokaisesta tullut pienen porukan kulttisuosikkeja.

Aleksis Kiven elämä on nuoren neron kehityskertomus, jonka kolme näytöstä kuvaavat köyhän räätälin pojan kasvun suomalaisen kirjallisuuden puolestapuhujaksi ja sankariksi. Elokuva kattaa vuodet 1857-72, eli tarina keskittyy Kiven opiskeluvuosiin, taiteilijapersoonan kehitykseen sekä ennen kaikkea Seitsemän veljestä -romaanin (1870) luomisprosessin kuvaukseen. Pelkästä henkilökuvasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Halonen ottaa väkevään käsittelyynsä myös 1800-luvun kielitaistelun, autonomian ajan politiikan, nälkävuodet ja suomalaisen teatterin synnyn.

Näyttelijäkaartin muodostaminen meinasi esituotantovaiheessa olla haasteellista. Nimipääosan esittäjä vaihtui pariinkin otteeseen, kunnes rooliin tuli teatterikorkeakoulussa opiskellut Marko Tiusanen, jonka raju heittäytyminen sai Haloselta varauksettoman tunnustuksen. Elokuvaa harjoiteltiin fyysisesti kahdeksan kuukautta ennen kuvausten aloittamista. Tiusasen suvereenin, joskin mielipiteitä jakaneen, pääosaroolin lisäksi pienet sivuroolit on miehitetty upeasti: Paavo Liski pyörähtää hahmonsa upeasti sisäistäneenä kauppiaana ja Veikko Sinisalo loistaa viimeisessä roolissaan Aleksiksen vähäeleisenä isänä, Eerikkinä. Ohjaaja itse repäisee viehättävän yliampuvalla roolillaan August Ahlqvistina. Elokuvan suuruutta tukee Tuomas Kantelisen romanttinen musiikki.

Aleksis Kiven elämän vaiheita oli aikaisemmin filmatisoitu Suomi-Filmin toimesta Minä elän -elokuvassa vuonna 1946 ohjaajana Ilmari Unho. Siinä missä ansiokas ”Minä elän” esitti ahdistuneen depressiivisen kirjailijan, on Halosen Kivi ennemminkin maaninen, jota korostaa näyttelijä Marko Tiusasen hyvin fyysinen ilmaisutekniikka. Niin Unhon kuin Halosenkin Kivi-elokuvissa on yksinäisen taistelijan teema vahvasti esillä. Kirjailijan toveripiiri tuntuu koostuvan vain Emil Nervanderista, josta on tehty koominen sivuhahmo, ”perässähiihtäjä”. Koomisuutta korostaa entisestään Jari Salmen omituinen Pulkkis-maneereita muistuttava roolisuoritus.

Karnevalistisia piirteitä elokuvaan tulee erityisesti nuoren Aleksis Stenvallin ja Nervanderin yrityksistä kiivetä ruotsinkielisen eliitin joukkoon. Yläluokka ei kuitenkaan ymmärrä suomea puhuvaa Stenvallia, eikä tämä yläluokan teennäistä ”kansan” ihailua. Näiden kohtausten kautta elokuva alkaa painottaa luokkaristiriitaa. Stenvall muuttuu herrojen mielistelijästä herroista piittaamattomaksi kansan puolestapuhujaksi ja suomen kielen asianajajaksi. Elokuvan esittämän kuvan mukaan Stenvallilla ei ole mitään yhteistä teennäisen ja naurettavan ruotsalaisen sivistyneistön kanssa. Suomenmielinen ruotsinkielinen eliitti pitää dementoinutta J.L. Runebergiä keulakuvanaan, eikä se edes osaa puolustamansa kansan kieltä suomea, saati että uskoisi suomen kielen ilmaisumahdollisuuksiin. Yliopistolla kiivailevat svekomaanit taas pitävät suomenkielisiä uhkana Suomen kulttuurille ja eurooppalaiselle asemalle. Halonen tekeekin äärimmäisen rohkean vertailun 1800-luvun Suomen ja rotusorron ajan Etelä-Afrikan välille. Suomenkielistä kansaa kohdeltiin hänen mukaansa kuin eteläafrikkalaisia mustia.

Elokuvan kerronta huipentuu kuvaukseen Seitsemän veljeksen syntyprosessista. Vimmainen luomisprosessi yksinäisessä metsämökissä tallentuu Olli Varjan kuvauksen kautta upeasti. Lähes transsissa Stenvall puurtaa yötä päivää viinan ja oluen voimalla työn valmiiksi ja lopulta vaipuu tajuttomuuteen. Kristus-hahmo teema huipentuu lopussa, kun Nervander ja Kiven veli tyttärineen tulevat hakemaan häntä Lapinlahden mielisairaalasta. Suuressa pimeässä tilassa krusifiksi ja Kivi loistavat valaistuneena. Kristus-tulkintaa painotti elokuvan ennakkojulkisuudessa myös ohjaaja itse: ”Viime kädessä Kivi uhrasi oman elämänsä Suomen kansan puolesta” – J.Halonen.

Loppua kohden kehityskaari täydellistyy. Katsoja tapaa seestyneen Aleksis Kiven, joka on jättänyt taakseen kielitaistelut, Ahlqvistin arvostelut ja sivistyneistön juonittelut. Kivi on palannut takaisin maalle, luonnon keskelle. Loppukohtauksessa Kivi on kuin henkistynyt osaksi myyttistä Suomi-maisemaa. Tehtävä on täytetty, Seitsemän veljestä on valmis.

Vuoden 2002 ensi-illan aikoihin Aleksis Kiven elämä sai kriitikoilta ristiriitaisen ja varauksellisen vastaanoton. Kriitikot tarttuivat erityisesti elokuvan ilmaisutyyliin, juonen farssimaisuuteen, lavastuksen epärealistisuuteen ja liioitteluun sekä näyttelijöiden fyysiseen, ”turkkamaiseen” ilmaisuun. Osa kriitikoista oli sitä mieltä, että burleskin farssin seasta tiivistyy esiin jotakin aitoa, Aleksis Kiven henki. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt-liite 3/2002) piti elokuvaa läpikotaisin poliittisena ja lopputulosta metsäsuomalaisuuden suurena ylistyksenä. Yläsen mielestä elokuva oli ”aitoa Halosta hyvässä ja pahassa”. ”Halonen myös taitaa punnertajien teatterin, jossa krääsän, rään ja rähjäämisen keskeltä lopulta nousee jotain puhdasta. Tällä kertaa se on Aleksis Kiven henki. Kuvallisen ilmaisun se saa auringon kultaamana Karjalan mäntynä.”, hän jatkoi. Aamulehden Markus Määttänen piti elokuvan persoonallisesta elämäkertaotteesta: ”Halosen hahmot ovat groteskeja mutta ne toimivat sata kertaa tehokkaammin kuin kuvitellut sliipatut näköispatsaat.” Soraääniä jakoi Iltalehden Olli Kangassalo, jolle erityisesti elokuvan epätasainen näyttelijäkaarti oli liikaa: ”näyttelijät tekevät mulkoilullaan jutusta möllifarssia. Vaikutelma on hyvin ristiriitainen, sekoitus kirkasotsaista juhlallista paatosta ja farssia, siis tyylejä, jotka kaikkein huonoimmin sopivat yhteen.” MTV3:n verkkosivujen elokuvakriitikko Tuuve Aro ruoti elokuvaa erityisesti pääosassa esiintyneen Marko Tiusasen roolisuorituksen kautta: ”Varsin hämmentäviä tuntemuksia hän herättää mukeltaessaan repliikkejään kuola suupielestä roiskuen, kädet ilmassa viuhtoen. Mutta kun Tiusanen sitten lopulta vaikenee, hänen kasvonilmeidensä rikkaus on elähdyttävää katsottavaa. Sama pätee oikeastaan koko elokuvaan; kun epäluontevat puheosuudet taukoavat, rikas kuvallinen kerronta pääsee oikeuksiinsa. Suomen luonto ja historialliset miljööt heräävät kauniisti eloon, 1800-luvun Helsinki näyttäytyy koko komeudessaan.” Suuren yleisön suosio jäi elokuvateatterikierroksella saamatta, sillä katsojaluvut jäivät alle 50 000 katsojan. Tähän varmasti vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä. Elokuvan värikkäiden tekovaiheiden äärelle pääsee Jan Ijäksen kiintoisan lyhytdokumentin Kuvauspäiväkirja Aleksis Kiven elämä (2002) kautta, joka esitettiin tuoreeltaan Espoo Ciné -elokuvafestivaaleilla.

Avantgardistiseksi rillumareiksi kuvailtu Aleksis Kiven elämä on monitulkintainen taiteilijakuvaus, jonka äärelle tuntuu hyvältä palata yhä uudelleen ja uudelleen. Halosen elokuva on mestarillinen näyte elokuvan voimasta nostattaa suomalaisuuden suurin sankari sille paikalle, jolle hän kuuluu.

”Elokuva osuu taktisesti oikeaan aikaan. Kivi sopii tukalaan tilanteeseen, jossa katoaa olennaisia asioita, suomalaisuus, niin kuin nyt” -Veijo Meri

Aleksis Kiven elämä
Suomi 2001. Tuotantoyhtiö: Seppä Callahanin Filmimaailma Oy. Tuottaja, käsikirjoitus & ohjaus: Jari Halonen. Kuvaus: Olli Varja. Lavastus: Jyrki Huttunen. Puvut: Pia Viljanen, Herttariikka Röpetti. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Leikkaus: Akke Eklund. Pääosissa: Marko Tiusanen (Aleksis Kivi), Jari Salmi (Emil Nervander), Karoliina Kudjoi (Albina Palmqvist), Margit Lindeman (Amalia Rosencrantz), Gustav Wiklund (J.V. Snellman), Esko Hukkanen (J.L. Runeberg), Inga-Liisa Laukka (Fredrika Runeberg), Veikko Sinisalo (Eerikki Stenvall), Juha Turkka (Juhani Stenvall), Janne Kinnunen (Albert Stenvall), Ari Vakkilainen (Emanuel Stenvall), Arja Pessa (Annastina Stenvall), Elli Halonen (Agnes Stenvall), Sue Lemström (Charlotta Lönnqvist), Veera Marila (Amanda), Hannu Huuska (Fredrik Cygnaeus), Dick Idman (Henrik Lax), Antti Reini (Kaarlo Bergbom), Sami Nieminen (Antti Törneroos), Jari Halonen (August Ahlqvist), Abdeslam Chellaf (Skog), Svante Korkiakoski (laamanni), Paavo Liski (tupakkakauppias Vasenius), Jouko Turkka (lääkäri), Sinikka Usvamaa (Charlotta Raa), Nina Wiklund (Charlotta Raan ääni), Esa Valkiala (Berndt Ahnger), Tanjalotta Räikkä (seuraneiti). Ensi-ilta: 18.1.2002 Helsinki (Bristol, Maxim), Joensuu (Aallotar), Jyväskylä (Fantasia), Kuopio (Maxim), Lahti (Ilves), Oulu (Formia), Pori (Promenadi), Tampere (Plevna), Turku (Julia, Kinopalatsi). Televisioesitykset: 13.10.2003 YLE TV1 (Kotikatsomo), 10.10.2005 YLE TV1 (Kotikatsomo). K3 (Sallittu kaikille). 100 min.

Lähteet:

Elonet / Aleksis Kiven elämä. http://www.elonet.fi/title/ekm8kl/ (20.9.2011)

Film-o-holic / Jari Halonen ja Aleksis Kiven elämä: Aleksis Kivi ja poliittisen elokuvan ihanne. Haastattelijana Kimmo Ahonen. http://www.film-o-holic.com/haastattelut/jari-halonen-aleksis-kiven-elama/

Lehtisalo, Anneli: "Kansallisen monumentin paluu? Aleksis Kivi suomalaisuuden lunastajana elokuvissa "Minä elän" (1946) ja Aleksis Kiven elämä (2001)" teoksessa Suomalaisuus valkokankaalla: kotimainen elokuva toisin katsoen (2007). Like, Helsinki.

MTV3.fi / Viihde: Aleksis Kiven elämä -elokuvan arvio / Tuuve Aro. http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/97168/aleksis-kiven-elama (15.5.2002)

Keba: Koko ajan go-go

2011-09-07T15:35:00.000+03:00

1980-luvulla vaikuttanut helsinkiläisyhtye Keba yhdisteli selväpiirteisessä rockissaan pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Möyrivillä kitara- ja bassokuvioilla sekä napakalla rumputyöskentelyllä muodostui alkuvoimaisen kiihkeä soundi, jota tuon ajan suomirockissa ei ollut liiaksi asti. Yhtye palaa elävien kirjoihin, ainakin hetkeksi, kun he esiintyvät tulevana perjantaina Tavastialla ja myöhemmin Tampereen YO-talolla (17.9.) osana suomalaisen rockin Albumiklassikot-sarjaa. Kirjoitin ajankohtaisesta Koko ajan go-go -levystä artikkelin (lue artikkeli) Desibelin klassikot sarjaan.

Shine 2009: Realism

2011-09-03T15:17:00.002+03:00

Helsinkiläisen Shine 2009:n viimevuotinen esikoisjulkaisu Associates -EP (2010) oli lyhyessä mitassaan täydellinen kokoelma hypnoottista Madchester-rytmiikkaa ja kevyen melankolista ysäribiittiä, joten odotukset debyyttialbumia kohtaan nousivat jo varhain pelottavan suuriksi. Keväällä julkaistu Realism (lue arvio) ei valitettavasti kanna aivan maaliin saakka, vaikka yhtyeen soundi kuulostaa ihailtavan kansainväliseltä. Koskettimista ja ohjelmoinnista vastaava Mikko Pykäri sekä kitaristi/laulajan roolin ottanut Sami Suova kierrättävät viehättävästi 1990-lukulaisia tanssirytmejä maustaen keitostaan viileillä basso- ja kitarakuvioilla sekä synteettisillä rumpukompeilla.

Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

2011-08-26T12:58:00.003+03:00

Kauan sitten oli olemassa aika, jolloin uusi elokuva tuntui selkäytimessä jo varhain ennen varsinaista ensi-iltaansa. Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat ja luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat odottavan ilmapiirin. Tuota odotusta ei rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan Keski-Suomessa, tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinon pimeässä esityssalissa, joka oli ja on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmin vaikuttaneet lapsuuden elokuvakokemukset 1980-ja 90-lukujen taitteessa ja 90-luvun alkupuolella. Yksi parhaiten mieleenjäävimmistä kokemuksista on kiistatta ollut Steven Spielbergin massiivisesti rummutetun Jurassic Parkin (1993) tulo, josta innostuttuani aloin kirjoittamaan paitsi elokuva-arvioita myös mielikuvitukseni tuottamia ”omia elokuvia”. Aiemmin alkanut Schwarzenegger-filmografian ulkoa opettelu sai uusia elokuvahulluuden muotoja. Steven Spielberg oli ensimmäinen elokuvaohjaaja ohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin.

Spielbergin uran ammatillinen lähtölaukaus tapahtui lyhytelokuvan Amblin (1968) myötä, jonka jälkeen hän pääsi työskentelemään ABC-televisiöyhtiön leipiin. Tuloksena syntyi paitsi vierailuohjauksia tv-sarjoissa, myös Hitchcock-vaikutteinen trilleri Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka oli komea näyttö Spielbergin intensiivisestä tarinankuljetuskyvystä ja käyntikortti pitkän teatterielokuvan pariin. Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974) lunasti odotukset ja seuraavat elokuvat Tappajahai (Jaws, 1975) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) veivät Spielbergin maailmankartalle, Hollywoodin ykkösohjaajien kerhoon.

Lapsuuteni elokuvamaisemaa ajatellen Spielbergin olennaisimmat elokuvat valmistuivat vuosina 1981-93, jolloin saivat ensi-iltansa poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin palauttanut Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen ilmestyessään tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park. Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta, Kolmannen asteen yhteyden Devil's Tower tuli vahvasti uniin saakka. Väheksyä ei sovi myöskään Spielbergin 1980-luvulla tuottamia elokuvia kuten Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), jotka yksi toisensa jälkeen olivat lapsena parhaiden elokuvien listalla. Edelleenkin ne ovat parasta mahdollista eskapismia.

Mutta ei kukaan ole täydellinen. Sitä mukaan, kun Hollywoodin kultasormen tilitietoihin alettiin laittaa nolla nollan perään, valta lisääntyi ja epäonnistumisiltakaan ei vältytty. Miehen fantastinen mielikuvitus ei enää tuottanutkaan yhtä vaikuttavia lopputuloksia ja tuotannot paisuivat hetkittäin hallitsemattomiksi. Tai ehkä kyse oli myös siitä, että olin itse kasvanut pois kasvavan pojan maailmasta, johon oli esimerkiksi E.T.:ssä niin helppo samastua.

Spielbergin uran ensimmäinen takaisku oli möykkäävä sotilasfarssi 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979), josta ohjaaja olisi halunnut tehdä puhtaan musikaalin. Universalin ja Paramountin yhteistyössä valmistunut elokuva muuttui kepeistä lähtökohdistaan huolimatta megalomaaniseen ähkyyn tukehtuvaksi pannukakuksi. Lippuluukuilla elokuva menestyi kohtalaisesti, joskin Tappajahain ja Kolmannen asteen yhteyden jälkeen odotettua heikommin. Myöhemmin ohjaajan selkeäksi välityöksi jäi 80-luvun lopulla ilmestynyt vaatimaton ja vähälle huomiolle jäänyt Always – ikuisesti (Always, 1989), joka perustui Victor Flemingin sotadraamaan En lennä yksin (A Guy Named Joe, 1943).

Jatko-osien tehtailussa Spielberg on onnistunut paremmin kuin kukaan rapakon tuolla puolen, mutta välttäviltä suorituksilta ei hänkään ole välttynyt. Jurassic Park -jatko Kadonnut maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) oli vielä mukaansatempaava, mutta tuskin kukaan voi pitää tarpeetonta Indiana Jones ja kristallikallon valtakuntaa (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008) onnistuneena. Paitsi arvostelukykynsä menettänyt nostalgikko. Ehkeivät Hook – Kapteeni koukku (Hook, 1991), Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) tai Maailmojen sotakaan (War of the Worlds, 2005) ole Spielbergin parhaita näyttöjä, mutta niiden viihdearvoa on turha väheksyä.

Ohjaajana Spielbergin ura onkin jakautunut pitkälti viihteen ja vakavampien draamatuotantojen välille. Toisen maailmansodan tai Yhdysvaltojen historian kuvaajana ylipäänsä, hän on joko onnistunut hienosti (Amistad, 1997, Pelastakaa sotamies Ryan / Saving Private Ryan, 1998) tai ollut varoittava esimerkki (1941 – Anteeksi missä on Hollywood?). Tieteiselokuvan parissa osumatarkkuus on ollut häikäisevän hyvä. Toki Spielbergiä voisi syyttää siitä, että moneen otteeseen hänen uransa käänteet ovat suunnanneet yhä suurempiin taloudellisiin voittoihin, mutta silti taiteelliset lopputulokset ovat yllättävän harvoin kärsineet. Miksikään varsinaiseksi riskinottajaksihan miestä ei ole koskaan voinut kutsua, vaikkakin hyppäys samana vuonna valmistuneesta Jurassic Parkista Oscarein kuorrutettuun Schindlerin listaan (Schindler’s List, 1993) tuntuu edelleen uran kannalta komealta loikalta.

Seuraavaksi Spielbergiltä nähdään vuosia valmisteltu Tintti-filmatisointi The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn (ensi-ilta jouluna 2011), joka ei tosin ensimmäisten trailerin perusteella näytä kovin lupaavalta elokuvalta, vaan lähinnä tietokonepeliltä. Vaan ei tehdä tuomiota ennen lopputuloksen näkemistä.

Lisää aiheesta: Herra vastaava tuottaja

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sakarille, osa 2 - John Candy

Blackbird: Blackbird

2011-08-22T11:07:00.000+03:00

Kotimainen Blackbird ilahduttaa esikoispitkäsoitollaan (lue arvio). Kyse on melodisesta, erittäin kauniisti tulkitusta ajattomasta popista. Yhtyeen kiireettömyys kuuluu laadukkaassa lopputuloksessa, jota kannattalee taitava ja lahjakas solisti Jenna-Miia Kaivosoja. Hänen persoonallinen äänensä taipuu intiimien, laulupainotteisten uusiofolk-balladien ääreen kuin myös sähköisesti räiskyvien pop-ilottelujen kannattelijaksi.

Flow 2011 - palvonnan eleitä

2011-08-15T10:24:00.001+03:00

Vierailin viime viikonloppuna Flow festivaalilla kolmatta kertaa. Täytyy myöntää, että festivaalia on kiittäminen monesta asiasta: ennen kaikkea laaja ohjelmisto tarjoaa jokaiselle sopivia yhtyeitä/artisteja nähtäväksi. Uusien musiikkitrendien ja nousevien artistinimien esittelijänä Flow on Suomen festivaalikentässä täysin ylivertainen. Festivaalialue Suvilahdessa tuntuu olevan vuosi vuodelta mielikuvituksekkaammin esillepantu ja mahdollisuus nopeaan sukkelointiin lavalta toiselle onnistuu, joten viikonlopun aikana ennättää hyvin katsastaa runsaan joukon kiinnostavia akteja. Sen sijaan ristiriitaisiakin havaintoja on helppo tehdä: Flow on saanut viime vuosina jo sellaiset mittasuhteet, että se on selvästikin saanut nuorten aikuisten keskuudessa näyttäytymisfestivaalin maineen samaan malliin kuin Pori Jazz tai Savonlinnan oopperajuhlat varttuneemman väestön keskuudessa. Hinnat Flown anniskelualueilla ovat karanneet täysin käsistä, ruoka-annoksesta joutuu pulittamaan helposti vähintään kymmenen euroa ja juoma-annoksesta peritään toinen kymppi. Ja vielä lopuksi: Suomesta tuskin löytyy toista festaria (puhtaasti genrefestivaaleja kuten Lumous ja Tuska lukuun ottamatta), jossa festivaalikävijät olisivat niin yhdestä puusta veistettyjä. Tennareiden, ruutupaitojen ja mustasankaisten lasien määrä on edelleen päätä huimaavan suuri. Tänä vuonna havaitsin poikkeuksellisen paljon myös harmaita polven yläpuolelle ulottuvia shortseja, jotka ilmeisesti oikeaoppisesti tulee pitää kauluspaita housuihin sullottuna ja mahdollisesti rusettisolmiolla kuorrutettuna. Karmean näköistä, mutta ehkä sitten coolia über-Flow piireissä?

Mutta se imagohavainnnoista, sillä Flown pääasia on musiikissa, vaikka se ei kaikille festivaalivieraille niin selvää olekaan. Oma Flow-taipaleeni alkoi tänä vuonna yhdysvaltalaisen vaihtoehtonimi Warpaintin parissa. Yhtyeen alakuloisesti vääntelevä indierock näyttäytyi hypnoottisena myös livenä kuultuna, erityisesti hieno Undertow näytti yhtyeen osuvan maaliinsa mallikelpoisesti. Vähän myöhemmin illalla Norjan ylpeys Röyksopp paukutti päälavalla omaa elektronista ilosanomaansa. Uusia levyjä yhä tehtaileva duo on jäänyt monille mieleen vain kymmenen vuoden takaisesta Eple-hitistä ja sitä moni oli selvästi tullut kuulemaankin. Nopeasti Röyksoppin räiskyvä tanssibiitti alkoikin puuduttaa, joten oli hyvä aika siirtyä pienempään telttaan, jossa Jori Hulkkonen tarjoili paljon viehättävämpää housea pienelle, mutta sitäkin innokkaammalle yleisölle.

Keskiyön jälkeen esiintyi eksentrinen Ariel Pink's Haunted Graffiti, jonka lo-fi-estetiikkaan pohjaavat soololevyt saivat viime vuonna jatkoa kehutulla Before Today -bändilevyllä. Yleisö oli tullut palvomaan ja ihmettelemään Kaliforniasta ponnistavaa outoa lintua, joka palkitsi suomalaisyleisön heti alkumetreillä Round and Round -indiehitillä, jossa nerokkaalla tavalla lyövät yhtä 1960-lukulainen soul ja 80-luvun synteettinen aikuispop. Kappale, joka on samaan aikaan niin mauton ja nerokas, että se kiilaa helposti viime vuosien mestarillisimpien pop-viisujen joukkoon.

Lauantaipäivän käynnisti helsinkäis-hämeenlinnalainen utupopryhmä Delay Trees, jolle päivän avaavan yhtyeen paikka ei ollut millään tavalla kovin suotuisa. Väkeä oli keikan alkaessa harmillisen vähän, eikä päivänpaisteesssa yhtyeen kaihoisaan poppiin meinannut päästä sisään. Onneksi loistelias Tarantula/Holding On silmät kiinni nautittuna muistutti siitä, että yhtye teki viime vuoden parhaimman kotimaisen albumin. Uutta musiikkiakin on juuri tullut c-kasettina ja digitaalisesti julkaistun ep:n myötä.
Lauantain kovaa suomikatsausta jatkoi uuden, odotetun levyn piakkoin julkaiseva Regina, joka on viime aikoina tehnyt yllättävän suuntamuutoksen syntikkapopista kohti hennosti kenkiintuijottelevaa kitarapoppia. Jossain määrin muinaisen Wilman mieleentuovia uusia biisejä yhtye yhdisteli muutamiin Puutarhatrilogialta (2009) ja Oi miten suuria voimia! (2007) -levyiltä poimittuihin kappaleisiin. Kokonaisuus kuulosti laadukkaalta, mutta kitaravoittoisissa kappaleissa jäin kaipaamaan elävän basistin soittoa. Nyt suurin osa bassoista kuultiin nauhalta, mikä ei loppuun asti toiminut.
Tällä välin päälavalla olikin jo aloittanut Magenta Skycode, jonka viime syksynä ilmestynyt upea Relief nosti yhtyeen indiepiireissä aivan uudelle suosion tasolle. Selvästi päälavalla olostaan nauttinut keulahahmo Jori Sjöroos esiintyi rennonoloisesti ja oli aktiivisesti vuorovaikutussuhteessa yleisön kanssa. Itse yllätyin siitä, että yhtyeen live-kokoonpanossa ei nähty basson varressa Kalle Taivaista, vaan tilalla oli jokapaikanhöylä Lauri Porra. Parhaimmillaan yhtye oli tummasävytteiseltä debyytiltä kuultujen Go Outside Again ja Hands Burn -biisien parissa, mikä sai vähän mietteliääksi suunnasta, johon yhtye (tai pitäisikö sanoa Sjöroos) on viime aikoina vahvasti siirtynyt. Suomiputken päätti 90-lukulaista tanssibiittiä indiekitaroihin sekoittanut Shine 2009, jonka viimevuotinen Associates-ep oli tarttuvuudessaan täydellinen julkaisu. Harmi, että kesän kynnyksellä ilmestynyt pitkäsoitto Realism ei aivan lunastanut niitä odotuksia, jotka ep nostatti. Madchesterin suuntaan kumartava Shine 2009 ei livenä tehnyt kummempaa vaikutusta, sillä yhtye jäi kummallisen etäiseksi tarttuvista tanssirytmeistä huolimatta.

Yhdysvaltalainen nu-gaze aallon kärkinimi The Pains at Being Pure at Heart jäi itselläni vähän muun ohjelmiston jalkoihin, mutta livenä äkkinäisesti todistettu Belong kuulosti varsin osuvalta Flown lauantai-iltapäivässä. Illalla dramatiikan tajullaan viehättänyt Janelle Monáe tuskin jätti ketään kylmäksi. Nokia Blue tentissä esiintynyt laulaja/performanssitaiteilija järjesti lähes sanoinkuvailemattoman shown. Taiderockia, soulia ja funkia yhdistelevä taiteilija ratsutti lavalle niin innostavan kavalkadin viihdettä ja hurmosta, että sen jälkeen nähdyllä australialaisella Empire of the Sunilla ei ollut mitään tehtävissä. Täysin sieluttomasti esiintyneestä yhtyeestä ei nimittäin tiennut onko se lintu vai kala. Yhtyeen mahtipontista livepreesensiä seuratessa mietti vain, että onko kyse synkästä konerockista vai homoeroottisesta euroviisuhölynpölystä. Lopputulos oli tyhjentävä: paljon melua tyhjästä.

Tämänvuotisen Flown kruunasi kohdallani tietysti brittiläisen syntikkapopin pioneeriyhtye The Human League, jonka viihdyttävää esitystä seurasi paikoin riemastuneena ja hetkittäin vähän huvittuneenakin. Uuden albumin ensisinglellä Nevet Let Me Go startannut keikka vaikutti ensin horjuvan muovisen campin suuntaan, mutta nopeasti sheffieldiläisyhtye löysi timanttisten synapop-helmien äärelle. Yhtyeen tunnetuimmalta Dare-albumilta (1981) settiin mahtui peräti neljä laulua, joista erityisesti Love Action (I Believe In Love) ja The Sound of the Crowd olivat suoranaista ilotulitusta 80-lukulaisen konepopin rakastajalle. Motown-vaikutteinen Mirror Man, (Keep Feeling) Fascinationin hulppea aikalaishömppä ja yhdessä Giorgio Moroderin kanssa tehty Together in Electric Dreams tarjosivat räikeimmillään kevyttä kasaripoppia. Onneksi varhainen Empire State Human ja encoreissa kuultu Being Boiled muistuttivat yhtyeen tummasävyisestä esihistoriasta kokeellisten äänikudelmien esiinmarssittajana. Kaikkiaan The Human Leaguen keikka tuskin tarjosi kenellekään sen syvällisempää sanomaa kuin aiemmin päälavalla kolistellut Empire of the Sun, mutta brittiläiset konkarit näyttivät ausseille kuinka kolmekymmentä vuotta sitten konepopissa kuljettiin vielä sisältö imagon edellä ja kokeellisuuskin oli sallittua. Samalla Philip Oakleyn johtama poppoo näytti, kuinka esiintymisestä voi vilpittömästi nauttia vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Lisäpisteet myös viittäkymppiä lähentelevän Susan Ann Sulleyn vetävästä performanssista. Hyvän keikan merkki on myös se, jos seuraavana päivänäkin ensitöikseen hamuaa yhtyeen levyjä esille kuten sheffieldiläisten tapauksessa kävi.

Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy

2011-08-07T20:49:00.004+03:00

Lapsuuteni elokuvakoomikoiden aateliaita olivat Turhapuron, Pekan ja Pätkän, Chaplinin ja Lapatossun lisäksi ennen kaikkea amerikkalaiset 1980-luvulla kultakauttaan viettäneet koomikot kuten Steve Martin (s. 1945), Chevy Chase (s. 1943) ja Bill Murray (s. 1950) sekä kanadalaiset Dan Aykroyd (s. 1952) sekä John Candy (1950-1994), joista jälkimmäisen sympaattisen pulska olemus vetosi lapsen huumorintajuun reippaimmin. Torontossa Ontariossa syntynyt Candy oli uransa alkuvaiheissa suosittu televisiokoomikko hänen esiinnyttyä suositussa improvisaatioon perustuvassa sketsiohjelmassa Second City TV (1976-79) sekä lapsille suunnatussa hupailussa Coming Up Rosie (1976-77). Varsinainen elokuvanäyttelijän ura alkoi hiljalleen pieniä sivurooleja tehden.

Ensimmäiset kreditoidut roolit nähtiin kohtalaisen joutavissa elokuvissa kuten komediassa It Seemed Like A Good Idea at the Time (1975) sekä sketsikokoelmassa Tunnelvision (1976). Kauhun ja rikostrillerin puolelle kurkistaneiden The Clown Murdersin (1976) ja Vaarallista kaksoispeliä (The Silent Partner, 1978) jälkeen Candy keskittyi vahvasti koomisten aiheiden pariin.

Ensimmäinen Suomessa laajemmin nähty Candyn tähdittämä elokuva oli John Trentin ohjaama Jeparisirkus (Find the Lady, 1976), jonka jälkeen Steven Spielbergin megalomaaninen pannukakku 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979) oli miehen ensimmäinen suuren luokan elokuva. Hollywoodin kultasormen metelöivässä sotafarssissa Candy jäi vaatimattomaan taustarooliin, mutta John Landisin ilotuulisessa kulttielokuvassa Blues Brothers (1980) liikalihavuuteen taipuvainen kanadalainen näyttäytyi jo muistettavammin. Kaupallinen läpimurto tuli seuraavana vuonna Ivan Reitmanin anarkistisen armeijakomedian Natsat (Stripes, 1981) myötä, rinnalla koomikkoystävät Bill Murray ja Harold Ramis. Gerald Pottertonin fantasia-animaatioon Heavy Metal (1981) Candy lainasi ääntään muutamallekin roolihahmolle. Myöhempinä vuosinaan hän ääninäytteli muissakin animaatioissa, osuvimpana Disney-animaatio Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).

1980-luku oli Candyn kulta-aikaa paitsi luovassa mielessä, myös taloudellisesti. Harold Ramisin Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) pöhkön sivuroolin jälkeen uralle mahtui useita onnistumisia. Kruununjalokivenä yksi amerikkalaisen modernin komediaelokuvan hauskimmista teoksista, John Hughesin ajaton Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains and Automobiles, 1987) , jota mm. Todd Philipsin tuore Laskettu aika (Due Date, 2010) ryöstöviljeli surutta. Vuonna 1987 valmistui myös Mel Brooksin tieteisparodia Avaruusboltsit/Spaceballs – mieletön, mieletön avaruus (Spaceballs, 1987), joka takasi osuvat naurut Star Wars-, Star Trek- ja Alien-elokuvien kustannuksella. Omat onnistuneet hetkensä olivat myös Frank Ozin Roger Corman-uudelleenfilmatisoinnilla, Pieni kauhukauppa (The Little Shop of Horrors, 1986), Ron Howardin romanttisella komedialla Splash (1984) sekä John Hughesin harmillisen sovinnaisella koko perheen hupailulla Hassu setä Buck (Uncle Buck, 1989).

Elokuvauran jo vakiinnuttua Candy jatkoi aktiivisesti myös television puolella, merkittävimpinä esiintymisinä Second City TV:n SCTV Network 90 -ohjelmasarja vuosina 1981-83, Saturday Night Live -johdannainen sketsisarja The New Show (1984) sekä koominen valedokumentti The Last Polka (1985), jonka käsikirjoituksesta hän vastasi. On sääli, että elokuvan puolella Candy ei ennättänyt saada tilaisuutta kirjoittaa komiikkaa.

1990-luvulle tultaessa miehen ura lähti äkkinäiseen laskuun, syynä tähän oli rajusti flopannut Kaistapäiden kaupunki (Nothing but Trouble, 1991), joka syöksi paitsi Candyn, myös Chevy Chasen sekä erityisesti elokuvan ohjanneen Dan Aykroydin uran karikolle. Mainettaan huomattavasti paremman kauhukomedian jälkeen Candy valikoi muutamia vakavampia rooleja, jotka toivotusti laajensivat tukevan koomikon kapeata roolihahmojen sarjaa. Päärooli Chris Columbuksen lämminhenkisessä, joskaan ei omaperäisessä, draamakomediassa Äitini on naiseni (Only the Lonely, 1991) ja sivurooli Oliver Stonen kunnianhimoisessa JFK - avoin tapaus (JFK, 1991) -elokuvassa toivat esiin vähemmän nähdyn puolen pidetystä koomikosta. Meheviä sivuroolejakin kuitenkin siunaantui, hauskana sivuhahmona esimerkiksi Yksin kotona (Home Alone, 1990) -hitin hilpeä Gus Polanski.

Huomattavasta ylipainosta koko aikuisikänsä kärsinyt John Candy menehtyi maaliskuussa 1994 sydänkohtaukseen kesken elokuvan kuvausten. Hieman ennen kuolemaansa 43-vuotias näyttelijä oli alkanut huolehtia terveydestään paremmin lopettamalla tupakanpolton ja alkamalla pudottaa painoaan. Viimeisiksi roolisuorituksiksi jäivät urheilukomedia Kelkkajengin (Cool Runnings, 1993) jälkeen postuumisti ilmestyneet Wagons East - eli kuinka Villi länsi hävitettiin (Wagons East!, 1994) ja Michael Mooren ohjaama poliittinen satiiri Pekonia kanadalaisittain (Canadian Bacon, 1995). Candyn koominen perintö on nähtävissä parhaiten loisteliaissa sivurooleissa, hupaisissa televisiosketseissä sekä Vauhdilla Chicagoon -elokuvan hersyvissä hetkissä.

Yacht: Shangri-La

2011-07-17T11:44:00.001+03:00

Yhdysvaltalainen YACHT jatkaa meuhkaamistaan tanssittavan indiepopin ja levottomasti sinkoilevan elektroräiskeen parissa. Futuristista unelmayhteiskuntaa tarkasteleva Shangri-La (lue arvio) on uuden aallon vaikutteilla herkuttelevan duon viides pitkäsoitto. Yachtin esittämä hörhöpop on paikoin kovinkin viehättävää, mutta pahimmillaan keskinkertaista. Yhtyeen tehokeinosta, kevytmielisyydestä, tulee albumimitassa ärsyttävää.

Aina soi Sävelradio – Radiomusiikista musiikkiradioon

2011-07-16T11:59:00.000+03:00

Pentti Kemppaista voi kutsua suomalaisen radiotoiminnan yleismuistiksi, sen verran ahkerasti mies on tutkinut ja kirjannut ylös radion vaiheita. Kemppaisen uutukainen kirja vie suomalaisen radiotoiminnan alkulähteille, Aina soi Sävelradio – radiomusiikista musiikkiradioon (lue artikkeli) käy läpi radion lähihistoriaa populaarimusiikin näkökulmasta. Harmi vain, että kiinnostava teos ei tunnu oikein löytävän paikkaansa. Se on muistelmakirjallisuudeksi liian tutkimuksellinen ja epäviihdyttävä, mutta toisaalta taas puhtaasti tutkimustulokseksi liian paljon henkilökohtaisten muistojen varassa.

Joy Division & New Order: Total from Joy Division to New Order

2011-07-01T10:26:00.000+03:00

Joy Divisionin ja New Orderin tuotannon omistava Warner on keksinyt koota kahden yhtyeen parhaat palat yksiin kansiin. Peter Savillen leimallisella kannella varustetun Totalin (lue arvio) voi näkökulmasta riippuen tulkita joko tarpeettomana rahastuskokoelmana, jolla ikääntyneet popparisedät ja toimintansa rippeistä kiinnipitävä levy-yhtiö yrittävät kerätä viimeisetkin pennoset eläkepäivien varalle. Tai sitten kyse on vuoden ilahduttavimmasta kompilaatiosta, jolla tehdään kädenojennus erityisesti yhtyeestä kiinnostuneille nuorille kuulijoille, jotka ovat seisseet levykaupassa miettien ostaako Power, Corruption & Lies (1983) vai Technique (1989). Musiikillinen matka diskopunkin ääreltä (Transmission) Ibizan auringon alle (Fine Time) ei välttämättä tunnu tämän kokoelman perusteella kovin luontevalta, mutta sitä se on näille Manchesterin pop-ikoneille ollut.

Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger

2011-06-08T11:45:00.006+03:00

Lapsuuteni elokuvamuistoja dominoivat paitsi 1980-luvun amerikkalaisen komedian peruskasvot (Steve Martin ja Chevy Chase etunenässä), Uuno Turhapuro, Maija Poppanen, anarkistiset lyhytanimaatiot (viva Tex Avery!), ehkäpä myös mekastavien väkivaltakomedioiden erottamaton kaksikko Terence Hill & Bud Spencer, mutta ennen kaikkea kaksi ylittämättömintä amerikkalaisen action-elokuvan tähteä, itävaltalaislähtöinen ex-kuvernaattori Arnold Schwarzenegger (s. 1947) ja New Yorkissa syntynyt, mutta Philadelphian köyhissä oloissa varttunut Sylvester Stallone (s. 1946). Tämä ensimmäinen lapsuuden sankarille -artikkeli käsittelee suhdettani maailman täydellisimmäksi kehittyneimpään mieheen (kuten Guinnessin ennätyskirja on kirjoittanut), raaka-Arskaan.

Schwarzeneggerin näyttelijänuran alkuvuodet olivat ennen kaikkea pienten sivuroolien aikaa hyvin erilaisissa elokuvatuotannoissa. Joukkoon mahtuu pyörähdys Robert Altmanin Pitkissä jäähyväisissä (The Long Goodbye, 1973), lännenelokuvan parodiaa (The Villain / Kaktus-Jack, 1979) ja ehkä komeimpana näyttelijänsuorituksena draamarooli Bob Rafelsonin Loputtomassa treenissä (Stay Hungry, 1976), josta Schwarzenegger palkittiin peräti Golden Globella! Eräänlainen orastavan narsismin huipentuma oli kehonrakennuksesta kertova dokudraama Pumping Iron (1977), jota on Suomessa levitetty hilpeällä nimellä Arnold on rautaa. Kaupallinen läpimurto tapahtui vuonna 1982 John Miliuksen Conan – barbaari (Conan the Barbarian) myötä, jolloin muskelimies sai vihdoin osuvan roolin eeppisen seikkailuelokuvan keskiöstä.

Schwarzeneggerin filmografiassa vuodet 1982-93 olivat sekä kaupallista että taiteellista kulta-aikaa, jos Arnoldin tapauksessa näinkin kohteliaasti voidaan sanoa. Tälle aikavälille sattuvat paitsi elokuvahistoriallisesti merkittävät toimintaelokuvan klassikot kuten modernin elokuvasivistyksen peruskivi James Cameronin tech-noir Terminator – Tuhoaja (The Terminator, 1984) ja sen kenties vielä onnistuneempi jatko-osa Terminator 2 – Tuomion päivä (Terminator 2 – Judgement Day, 1991), John McTiernanin tehokas Predator – Saalistaja (Predator, 1987) sekä hollantilaissyntyisen Paul Verhoevenin uskalias tieteisfiktio Total Recall – Unohda tai kuole (Total Recall, 1990). Genre-klassikon piirteet omaa toki myös Mark L. Lesterin kieli poskella laukkaava Commando (1985), joka alkupuolellaan leikittelee Arskan macho-imagolla ja toisaalta vie sen myös suoraviivaisuudessaan äärimmilleen. Toinen puhdasoppinen hajoita ja hallitse -väkivallan näytös on John Irvinin Raaka keikka (Raw Deal, 1986), joka kuvaavasti valmistui samana vuonna kuin Schwarzeneggerin kovimman kilpailijan, Sylvester Stallonen kovaotteinen Cobra (1986).

Allekirjoittaneen elämään Cameronin kaksi ensimmäistä Terminator-elokuvaa vaikuttivat mullistavasti. Serkkuni rippijuhlissa näkemäni vhs-tallenne päätyi meille kesälainaan ja vastikään 9-vuotta täyttäneestä pojasta tuli yhdessä yössä elokuvahullu, filmifriikki ja Arnold Schwarzeneggerista suurin idolini Wayne Gretzkyn ohella. Paria kuukautta myöhemmin koulujen alkaessa koristin huoneeni seinän T2-julisteella ja muistan ajaneeni isosiskoni Helkama Kaunokilla, tarakalle vetäytyen, kuvitellakseni olevani raaka-Arska Harley Davidsonin selässä! Tuota lähemmäksi en Harley Davidsonia olekaan sittemmin päässyt. Uskoakseni 80-luvun alkupuolella tai mikseipä jo 70-luvun lopulla syntyneille Arnoldista tuli jotakin samaa, mitä esimerkiksi John Wayne tai Steve McQueen olivat idoleina ja eräinä miehen malleina merkinneet aiemmille sukupolville.

Schwarzeneggerin uran strateginen, vai pitäisikö sanoa traaginen, käänne tapahtui 80-luvun lopulla, kun monissa tosikkomaisissa toimintarymistelyissä marinoitunut Mr. Universe päätti ryhtyä koomikoksi. Jo Walter Hillin Red Heat – Punainen vaara (Red Heat, 1988) sisälsi tarkoituksellisia koomisia aineksia, mutta varsinainen komedian kaupallinen läpilyönti oli Ivan Reitmanin yksinkertainen hupailu Identtiset kaksoset (Twins, 1988), jossa Schwarzenegger viihdytti rinnallaan Danny DeVito. Jatkoa seurasi pian, kun samainen Reitman ohjasi Lastentarhan kytän (The Kindergarten Cop, 1990), jossa Schwarzeneggerin palkkio oli noussut jo tähtitieteellisiin lukuihin. Laadullisesta epäonnistumisesta huolimatta elokuvasta tuli menestys lippuluukulla. Yritteliäs Last Action Hero (1993) lienee Schwarzeneggerin toimintakomedioista paremmasta päästä. John McTiernanin ohjaama oman aikansa megaelokuva ei menestynyt odotetulla tavalla ja se jäi Steven Spielbergin uraauurtavan Jurassic Parkin (1993) varjoon. Parodisin elkein käynnistyvä toimintakomedia voisi rohkeammalla otteella toteutettuna olla arvostettu kulttiklassikko.

Oma kiinnostukseni Schwarzeneggerin tähdittämiä elokuvia kohtaan jäi lopulta ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin muistettavammaksi. Innostukseni lähti laskuun James Cameronin överimegalomaanisen Tosi valheita (True Lies, 1994) -elokuvan jälkeen ja päättyi viimeistään 1990-luvun puolivälin jälkeen Juniorin (Junior, 1994) ja Eraser – Suojelijan (Eraser, 1996) myötä. Viimeinen niitti oli kammottavuudessaan piinaava Isäni on turbomies (Jingle All the Way, 1996), joka heitti Schwarzeneggerin coolin miehen viitan viimeistään romukoppaan. Joel Schumacherin surullisenkuuluisan sekametelisoppaan Batman & Robiniin (1997) Arnoldimme jäyhä olemus sentään sopi hauskalla tavalla, ollen yksi elokuvan harvoja valopilkkuja.

Lippuluukkujen entinen valtias oli kuitenkin astunut harhapoluille ja tuloksena oli epäonnistuneita roolivalintoja elokuvissa, jotka kyllä pyrkivät 1980-lukulaisen toimintaelokuvan vanhoilliseen tyyliin, mutta jotka putosivat uuden aikakauden kynnyksellä ei-kenenkään maalle. Ajat olivat muuttuneet, peruuttamattomasti. Schwarzeneggerista oli tullut 80-luvun myyttinen reliikki, jonka oli sopiva aika siirtyä valtakuntansa herraksi, Kalifornian kuvernööriksi.

Kansallisen elokuvan Joutsa

2011-06-02T14:10:00.001+03:00

eli Joutsan ilmentymät suomalaiset elokuvan kentällä

JOHDANTO
Suomalainen näytelmäelokuva on kuvauspaikoiltaan erittäin pääkaupunki- ja Etelä-Suomi-keskeistä, mihin luonnollisesti on vaikuttanut se, että maamme merkittävimmät elokuvatuotantoyhtiöt ovat aina sijainneet pääkaupunkiseudun tuntumassa. Valtaosa tekijöistä on myös asettautunut Etelä-Suomeen luonnollisesti koulutuksen tai työn kautta.

Kotimaisen elokuvan studioaikakauden päättyminen 1950- ja 60-lukujen taitteessa merkitsi kuitenkin sitä, että elokuvia alettiin yhä rohkeammin tehdä myös ulkona. Kuvaus-, äänitys- ja valaisukalustossa tapahtunut keventyminen ja kuvausnegatiivin herkistyminen helpottivat olosuhteiden pakottamaa siirtymistä ulos studioista. Kevyempi tekninen kalusto avasi mahdollisuuden myös uudenlaisen realismin ja ilmaisun mahdollisuuksiin.

Voitaisiinkin humoristisen leikkisästi nähdä, että siinä missä Suomi alkoi kiehtovasti esiintyä 1960-luvun puolivälistä alkaen yhdysvaltalaisten elokuvien Neuvostoliittona, alkoi Joutsa näyttäytyä satunnaisesti kotimaisten elokuvien tapahtumanäyttämönä. Ilahduttavaa on se, että niinkin nimekkäät ohjaajat kuten Mikko Niskanen, Matti Kassila ja Kaurismäen veljekset ovat löytäneet Joutsan seudulta sopivia kuvauspaikkoja kansakunnan muistiin juurtuneille elokuvilleen.

Olen rajannut tutkimukseni käsittämään vain elokuvateatterilevityksessä olleita elokuvia lähdeteknisistä syistä. Myös oma ehtymätön kiinnostukseni kotimaisen elokuvan historiaan ja nykyaikaan on pitänyt tutkimukseni pääasiassa vain elokuvan parissa. Ainoana poikkeuksena tästä mainitsenkin Yleisradion tuotantona valmistuneen, televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985), joka tuntuu niittävän joutsalaisten keskuudessa jo orastavaa kulttimainetta.

Esittelen seuraavassa lyhyesti viisi teosta, Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), Matti Kassilan Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin (1971), Mika Kaurismäen Arvottomat (1982), Kari Franckin ja Hannu Kahakorven televisionäytelmän Juhani on kuumeessa (1985) sekä Peter von Baghin dokumenttielokuvan 1939 (1993), joiden kuvamaailmaan Joutsa ja sen lähiseutu on olennaisesti vaikuttanut.

-

Mikko Niskanen: KÄPY SELÄN ALLA (1966)

Alun perin työnimellä Nukutaan aamulla myöhään kulkenut Käpy selän alla kuvattiin heinäkuussa 1966 Joutsassa, Sysmässä ja Hirvensalmella. Joutsassa kuvauspaikkoina toimivat Sikosaari, jota elokuvan nuoret pitivät telttojensa leiripaikkana ja Rahikkalan tila Mieskonmäessä nähtiin elokuvassa Lauhasen tilana, jonka savusauna päätyi saunomiskohtauksien keskiöön. Sysmän VPK:n tanssilavalla kuvattiin kohtauksia, jossa joutsalaisen Esko Tuukkasen yhtyeen lisäksi esiintyi myös Remu Aaltosen ja Kirka Babitzinin johtama The Creatures –yhtye. Esko Tuukkasen yhtye esittää elokuvassa playbackinä Georg Malmsténin valssin Leila sekä Kullervon kääntämän kappaleen Kuolleet lehdet kokoonpanolla Tuukkanen (harmonikka), Kauko Grenman (rummut), Eero Kämppilä (kitara), Heimo Latva (basso) ja Jaakko Sievänen (laulu).

Rahikkalan tilan isäntä Kasper Manninen sai näytellä elokuvassa itseään, 66-vuotiasta joutsalaista maanviljelijää, jolta lomailevat nuoret käyvät hakemassa maitoa. Myöhemmin Niskanen kertoi saaneensa kokea, miten antoisaa oli työskennellä kameraan täysin tottumattoman ihmisen kanssa, joka antautui tehtäväänsä täysin vilpittömästi ja aidosti.

Äänekoskella syntyneenä ohjaajana Mikko Niskanen tunsi hyvin Keski-Suomen seudun ja päätyi Joutsaan luonnonkauniin ympäristön johdattamana. Syyskesästä 1964 Niskanen oli taiteilijaystäviensä kanssa kalaretkellä Puulavedellä, jossa lahtelainen tohtori Heikki Lehtovirta halusi näyttää hänelle erään niemen, josta avautui harvinaisen kaunis näköala kohti Puulaveden ulappaa. Ihmeellisen vehmas luonto ja koskematon erämaatunnelma vaikuttivat Niskaseen voimakkaasti.

Taitava ohjaaja loi esiintyjiinsä käsityksen, että juuri hänen osuutensa oli merkittävä koko elokuvalle, jolloin se säikytti harrastelijanäyttelijät yrittämään parastaan. Nämä konstit pätivät Niskasen elämäkerran mukaan myös joutsalaiseen Kasper Manniseen. Kun Käpy selän alla oli valmis ja Kasperia haastateltiin mainospätkää varten, Niskanen kysyi häneltä aikooko hän jatkaa näyttelijänä, isäntä vastasi:

”Kyllä se soppii. Kun tulette tänne vuan, niin kyllä minä näyttelen. Mutta muualle minä en lähe. - - Jos viettä minut Kangasniemen puolelle, mittään ei tule näyttelemisestä, mutta kyllä se tiällä omalla mantereella Jousassa käy”

Nuoruuden ja suomalaisen luonnon oodi, Käpy selän alla keräsi elokuvateattereihin noin 700 000 katsojaa, ollen katsotuin elokuva sitten Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955). Samalla se rikkoi perinteisen näytelmäelokuvamme kuvioita löytämällä aiheensa nykysuomalaisesta yhteiskunnasta ja sen eri ilmiöistä. Elokuvan myötä kotimainen elokuva sai vihdoin uuden katselijapolven kiinnostumaan itsestään – nuorison, sen ikäluokan joka oli varttunut television tehdessä läpimurtoaan.

Käpy selän alla
Tuotantoyhtiö: FJ-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Kyösti Varesvuo. Tuotantopäällikkö: Arno Carlstedt. Ohjaus: Mikko Niskanen. Käsikirjoitus: Marja-Leena Mikkola, Robert Alftan. Kuvaus: Esko Nevalainen. Musiikki: Kaj Chydenius. Sovitus: Otto Donner. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Seppo Kurko. Pääosissa: Kristiina Halkola (Riitta, kauppatieteen opiskelija), Kirsti Wallasvaara (Leena, psykologian opiskelija), Pekka Autiovuori (Timppa, lääketieteen opiskelija), Eero Melasniemi (Santtu, opiskelija), Anneli Sauli (filmitähti), Jukka Sipilä (Lauhasen aikamiespoika Janne), Kasperi Manninen (Lauhasen Kasperi-isäntä), Alma Manninen (Lauhasen Alma-emäntä), Kari Franck (poika tanssilavalla), Mikko Niskanen (Leenaa tanssiin pyytävä mies), The Creatures = Remu Aaltonen, Kirka Babitzin, Aarto Henttonen, Olli Könönen, Risto Pikkarainen. Ensi-ilta: 21.10.1966 Kino Helsinki, Rea, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 16.11.1970 MTV1, 4.5.1979 YLE TV1, 17.3.1984 MTV2, 1.10.1992 YLE TV2, 2.1.1996 MTV3, 5.5.2009 YLE Teema, 8.5.2009 YLE Teema. Kesto: 90 min. Kuvauspaikat Joutsassa: Rahikkalan tila ja sen savusauna, Mieskonmäki. Teltat ja leiripaikka Sikosaaressa.

-

Matti Kassila: AATAMIN PUVUSSA… JA VÄHÄN EEVANKIN (1971)

Agapetuksen humoristiseen romaaniin pohjautuva, Matti Kassilan ohjaama Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin kuvattiin muistettavasti Luhangassa kesä- ja heinäkuussa vuonna 1971, mutta myös Joutsa sai näkyvyyttä Eino Kaipaisen rantasaunalla kuvatuissa kohtauksissa. Valoisa ja kevytpoljentoinen elokuvaversio oli filmattu jo ennen Kassilan versiota peräti kolmesti, vuosina 1931-59.

Elokuvan tekoa suunnitellessaan ohjaaja Kassila ja kuvaaja Olavi Tuomi kiersivät kesäistä Suomea ja katsastivat kymmeniä kirkonkyliä, kunnes löysivät sattumalta supisuomalaisen miljöön, jossa riitti vehreyttä, vihreyttä ja vettä. Kassilan mukaan Luhangan seudun kesämaisemat olivat täsmälleen oikea ja runollisen inspiroiva elokuvan tekoa varten.

Seudun maisemat saivat paljon huomiota myös aikalaisarvioissa, mm. Leo Ståhlhammar totesi Suomenmaa-lehdessä: ”Olavi Tuomen ja Sakari Rimmisen kuvaus esittelee suorastaan hienostunein sävyin Luhangan kaunista kesämaisemaa”.

Elokuva keräsi teatterilevityksessä noin 150 000 katsojaa, mutta televisiossa Luhangan ja Joutsan seudulla kuvattua kesähupailua katsoi vuonna 1976 peräti 2 miljoonaa suomalaista. Ja jälkeenpäinkin katsojia on riittänyt…

Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin
Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Mauno Mäkelä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Matti Kassila & Osmo Lampinen. Kuvaus: Olavi Tuomi. Musiikki: Nacke Johansson. Leikkaus: Juho Gartz. Äänitys: Matti Ylinen. Puvustus & lavastus: Aino Mantsas-Kassila.
Pääosissa: Heikki Kinnunen (Heikki Himanen, televisiomanu), Juha Hyppönen (Jussi Kirves, ”Jusa”, autokorjaamon työnjohtaja), Marja-Leena Kouki (Marja, Tuiren ystävätär), Tuire Salenius (Tuire Korpela, nimismiehen tytär), Kauko Helovirta (Ojanteen nimismies Korpela), Risto Mäkelä (vankikarkuri Yrjö Granberg), Pia Hattara (Selma, puhelinkeskuksen hoitaja), Tiina Rinne (Salme, postivirkailija), Pentti Irjala (Hiski, lumppuri), Tapio Hämäläinen (konstaapeli Niemelä), Eila Rinne (Kerttu Luodepohja), Raili Veivo (Niemelän vaimo), Ada Pääkkönen (emäntä), Salme Karppinen (Tyyne, karjakko), Veijo Pasanen (Kantomäen asemapäällikkö, Veijo Viirimäki). Ensi-ilta: 8.10.1971 Boston, Rex / Helsinki. Televisioesitykset: 24.1.1976 MTV2, 24.3.1979 MTV2, 26.11.1993 TV2, 20.8.1999 YLE TV2, 28.7.2004 YLE TV2, 20.12.2005 YLE TV2. 15.12.2009 YLE TV2. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Luhangassa: ulkokuvista mm. Judinsalon laituri (laivalaituri), maatalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo), Päijänteen selkä (haveri ulapalla, Granbergin takaa-ajo), kalasaunan ranta Judinsalossa (pelastautumispaikka), Luhangan kirkonkylä (puhelinkeskuksen talo, kylänraitti, Korpelan talo, Niemelän talo, kanala), ranta urheilukentän tuntumassa (Heikki suistuu hevosen selästä), Vuoksensalmen lautta (lossi). Sisäkuvista kalasauna Judinsalossa (kalasauna), asuintalo kirkonkylässä (Korpelan talo), maalaistalo (emäntä tekee ilmoituksen karkurista), kanala (Granberg munavarkaissa), maalaistalo Uiton kylässä (Luodepohjan talo). Kuvauspaikat Joutsassa: ulkokuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Marja uimassa). Sisäkuvista Eino Kaipaisen asuintalon rantasauna (Tuire ja Markku saunassa).

-

Mika Kaurismäki: ARVOTTOMAT (1982)

Tehdessäni tätä pienimuotoista tutkimusta yksi suurimpia ilon aiheita oli havaita seuraavaan elokuvaan liittyvä yhteys Joutsan seutuun. Kyse on Mika Kaurismäen Arvottomista (1982), joka on paitsi yksi 1980-luvun parhaimpia kotimaisia elokuvia myös merkittävä surumielinen melodraama, nurinniskoin kääntynyt komedia menneestä Suomesta. Kaurismäen veljekset, joista pikkuveli Aki toimi elokuvan apulaisohjaajana, käsikirjoittajana ja näyttelijänä, ymmärsivät Orimattilassa syntyneinä, että Suomi ei ole ainoastaan Helsinki, Turku tai Tampere. Ainakin Arvottomien nuoret hengittävät vielä mullankin tuoksua.

Arvottomat kuvattiin helmikuussa ja touko-heinäkuussa 1982, mutta vuotta ennen elokuvan kuvauksia Kaurismäen veljekset kiersivät Volgalla Suomea hakien inspiraatiota ja etsimässä kuvauspaikkoja elokuvaa varten. Matkalla Jyväskylään veljekset pysähtyivät Rutalahdessa ja ihastuivat kylän miljööseen välittömästi. Mika Kaurismäki kertoo:

”Elokuvan yksi perusidea oli tallentaa katoavaa suomalaista maisemaa. Piirsimme ruksin karttaan ja palasimme seuraavana kesänä kuvaamaan yhden baarikohtauksen. Kuvaukset olivat nopeat, muistaakseni emme ehtineet viipyä siellä puolta päivää pidempään. Baarissa oli kylmä olut ja hyvä pajatso, jolla yritimme paikata edellisen illan taloudellisia menetyksiä... Kaiken kaikkiaan sympaattinen suomalainen kylä.”

Arvottomat
Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy. Tuotantopäällikkö: Jaakko Talaskivi. Ohjaus: Mika Kaurismäki. Käsikirjoitus: Aki & Mika Kaurismäki. Kuvaus: Timo Salminen. Musiikki: Anssi Tikanmäki. Leikkaus: Antti Kari. Äänitys: Mikael Sievers. Lavastus: Aki Kaurismäki, Timo Eränkö & Heikki Ukkonen. Pääosissa: Matti Pellonpää (Manne), Pirkko Hämäläinen (Veera), Juuso Hirvikangas (Harri Salminen), Esko Nikkari (Hagström), Jorma Markkula (Mitja), Asmo Hurula (Väyry), Ari Piispa (Vasili), Aki Kaurismäki (Ville Alfa), Aino Seppo (Tiina), Veikko Aaltonen (Juippi), Elina Kivihalme (Anna-Kaarina, Juipin vaimo), Pentti Lahti (saksofonisti), Pentti Auer (pomo), Aarre Karén (biljardihai), Kauko Laurikainen (2. biljardihai), Pehr-Olof Sirén (taulunostaja), Tuija Vuolle (taulunostajan vaimo), Veijo Pasanen (Carlos). Ensi-ilta: 15.10.1982 Formia, Nordia 1, Ritz / Helsinki. Televisioesitykset: 29.7.1985 MTV1, 7.8.1991 MTV2, 4.10.1997 MTV3, 20.10.2001 YLE TV1, 14.6.2007 YLE TV1. Kesto: 88 min. Kuvauspaikat Joutsan seudulla: Elokuvassa näytetään ohimennen Viljasen pajaa ja Osuuspankin rakennusta. Sen jälkeen on baarin sisäkuva, jossa legendaarinen näyttelijä Matti Pellonpää pelaa pajatsoa. Rutalahtelaisista vakioasiakkaista elokuvapätkässä näkyy Pauli Ilmonen, joka ei pelästynyt filmiryhmää. Myöhemmin elokuvassa vilautellaan Päijänne-maisemaa Haukkarannan laiturilta.

-

Kari Franck & Hannu Kahakorpi: JUHANI ON KUUMEESSA (1985)

Vaikka kyse ei ole pitkästä näytelmäelokuvasta on syytä kuitenkin nostaa esille kesäjoutsalaisenakin viihtyneen Kari Franckin ja Hannu Kahakorven ohjaama Juhani on kuumeessa, joka on televisioteatterin vuonna 1985 tekemä kesähupailu loma-Suomesta ja juhannuksen ihanuudesta. Joutsalaisittain tv-näytelmä on kiinnostava siksi, että puolet sen materiaalista kuvattiin Joutsassa 19. kesäkuuta 1985, kun varsinaisena tapahtumapaikkana toimi Joutsan uimalaitos.

Yleismaailmallisesti persoonallisen ja poikkeavan itseironisesta komediasta taasen tekee se, että Joutsaan liittyviä kohtauksia kuvattiin suorana lähetyksenä valtakunnalliseen verkkoon esitysiltana. Tällaiseen tuotannolliseen ratkaisuun päästiin kuulemma vaihtoehtoisena vetona Yleisradion hitaalle organisaatiolle.

Merkittävää on myös se, että tv-näytelmän tekeminen Päijänteen itäpuolisessa sydän-Suomessa huomioitiin esimerkiksi Katso!-lehdessä kesäkuussa 1985 peräti 3 aukeaman artikkelilla. Kyseisen lehden kansikuva teksteineen kertoo tekijäjoukon viihtyneen Joutsassa erinomaisesti. Poikkeuksellisen kylmänä alkukesänä kuvatusta näytelmästä ovat myös paikalliset jälkeenpäin kertoneet, että teoksen hullunkuriset käänteet saattoivat hyvinkin syntyä kosteina iltoina Joutsan ravintoloissa. Henri Kapulaisen kirjoittama komedia toi kuitenkin Joutsan seudulle Matti Pellonpään, Paavo Piskosen, Harri Tirkkosen, Markku Blomqvistin ja Sulevi Peltolan kaltaisia tunnettuja näyttelijöitä. Heidän lisäkseen avustajajoukkoon päätyivät monet paikalliset asukkaat, palomiehiä unohtamatta.

Katso! –lehden artikkelissa ohjaaja Kahakorpi kertoi Joutsan kuvausosuuksista seuraavaa:
”Matti Pellonpää ja Paavo Piskonen ovat yhtä suosittuja kuin Dingo, nimikirjoitusten pyytäjiä riittää, taskukamerat räpsivät kuvia muistoksi”.

Juhani on kuumeessa
Ohjaus: Hannu Kahakorpi & Kari Franck. Käsikirjoitus: Henri Kapulainen. Pääosissa mm.: Matti Pellonpää, Paavo Piskonen, Harri Tirkkonen, Markku Blomqvist, Sulevi Peltola, Antti Litja, Anja Pohjola. Televisioesitykset: 19.6.1985 YLE TV1, 17.6.1995 YLE TV1 [Kotikatsomo]. Kesto: 65 min

-

Peter von Bagh: 1939 (1993)

Viimeinen teos, jonka tässä otan esille, on Peter von Baghin sodantuntoja kuvannut dokumenttielokuva 1939 (1993). Kesäkuussa 1992 ohjaaja Bagh kiersi Suomea keräten sodanaikaisia muistoja aikalaisilta. Joutsassa hän haastatteli elokuvaansa Kerttu Lampista ja Viljo Simoa, jotka kertovat dokumentissa mm. sodanaikaisesta työnteosta ja -tavoista ja panssarivaunuesteiden rakentamisesta. Kohtalokasta vuotta käsitellyt arvokas dokumentti oli lajissaan ensimmäinen.

1939
Tuotantoyhtiö: Nosferatu Oy. Tuotantopäälliköt: Marja Niskanen & Jaana Puhakka. Ohjaus, käsikirjoitus & tuotanto: Peter von Bagh. Kuvaus: Juha-Veli Äkräs. Leikkaus: Anne Lakanen. Äänitys: Erkki Salmela & Jari Innanen. Esiintyjät: Kaija Blom, Sirkka Haikonen, Veikko Hirvonen, Helvi Hämäläinen, Aaro Kolehmainen, Unto Korhonen, Martti Koski, Matti Kuusi, Kerttu Lampinen, Sylvi Lavi, Veikko Lavi, Seppo Mattila, Irja Oksanen, Onni Oksanen, Aili Palmén, Raoul Palmgren, Pentti Pekkala, Aarne Saarinen, Martti Siirala, Viljo Simo, Toini Sinervo, Tuovi Sundell, Osmo Taka, Vilho Tervasmäki, Kalevi Tuhkanen, Aarne Tuhkuri, Viljo Turpeinen. Ensi-ilta: 9.4.1993 Illusion / Helsinki. Televisioesitykset: 9.9.1993 YLE TV2, 6.6.2001 YLE TV2, 1.6.2005 YLE TV2 [Dokumenttiprojekti]. Kesto: 107 min

-

LYHYT YHTEENVETO

Lopuksi on sanottava, että on huomattavaa, että nimenomaan idyllinen kesämaisema on houkutellut tv- ja elokuvatuotantoja Joutsan seudulle. Lähes poikkeuksetta kuvauspaikan ulkoinen näyttävyys on saanut myös huomioita aikalaisarvioissa ja lehtiartikkeleissa. Merkittävää on myös se, että Joutsassa on kuvattu paitsi kevyttä kesäviihdettä myös Käpy selän alla ja Arvottomat -elokuvien kaltaisia teoksia, jotka ovat ratkaisevasti muuttaneet kotimaisen elokuvan kuvaa.

Kadonneita tai tuhoutuneita filmejä, joissa Joutsa on läsnä, voi vielä löytyä. Olisikin toivottavaa, että yksityisten henkilöiden filmiaarteita saatettaisiin arkistojen tietoisuuteen. Ei ole myöskään mahdoton ajatus, ettei Joutsan seudulta löytyisi kadonneiksi luultuja kotimaisia elokuvahelmiä 1900-luvun alusta. Jonkun meistä ullakolla pölyttyvä filmiruutukin voi olla erittäin arvokas kappale kansallisen elokuvaperinteemme tiedonkeruulle.

LÄHTEET
Suomen kansallisfilmografia, osat 7-11
Apu!-lehti (25-26/1971)
Katso!-lehti (28/1971 / 25/1985)
Sakari Toiviainen: Tuska ja hurmio – Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa
Elonet (www.elonet.fi)

Kuvaoikeudet:
FJ-Filmi Oy
Fennada-Filmi Oy
Villealfa FilmProductions Oy

Kiitokset:
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto
Suomen kansallisfilmografian toimituskunta
Liisa Liias

Toimittanut Otto Suuronen (2009 / televisioesityskertoja tarkistettu kesäkuussa 2011). Aineisto työstetty alunperin vuoden 2008 Joutsan Joutopäivien audiovisuaalista esitystä varten. Saatavilla selailukappaleena myös Joutsan kunnankirjastosta.

Mustalaishurmaaja

2011-06-01T15:30:00.004+03:00

Tumma ja hehkuva veri

Yksi vanhimmista kokonaisuudessaan säilyneistä suomalaisista kokoillan näytelmäelokuvista on Valentin Vaalan ohjaama melodramaattinen mykkäelokuva Mustalaishurmaaja vuodelta 1929. Ohjaaja itse oli elokuvansa tekohetkellä nuori, vain 20-vuotias, mutta takana oli jo samana vuonna ohjattu debyytti Mustat silmät. Esikoisesta ei valitettavasti ole jäänyt jälkipolville kuin noin kuuden minuutin mittainen katkelma, sillä tarinan mukaan työhönsä tyytymätön Vaala upotti elokuvan ainoin kopion ja negatiivin mereen. Mustat silmät ja Mustalaishurmaaja syntyivät läheisessä yhteistyössä nuoren Theodor Tugain kanssa, jonka maailma oppi myöhemmin tuntemaan nimellä Teuvo Tulio. Vaalan ja Tugain työt jakaantuivat siten, että Vaala huolehti elokuvien ohjauksesta ja Tugai esiintyi elokuvien päärooleissa, yhdessä ystävykset huolehtivat elokuvien käsikirjoituksesta, leikkauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta.

Mustalaishurmaaja kertoo nuoresta ja rikkaasta Manjardosta, jolla on kaksi innokasta ihailijaa (Akris, Glafira), mutta edessä sovittu avioliitto Esmeraldan kanssa. Sen enempää Manjardo kuin Esmeraldakaan ei ole kiinnostunut naimisiinmenosta, mutta alkuvaikeuksien jälkeen Manjardo rakastuu vaimoonsa. Tämä ei kuitenkaan tunne samoin, vaan katoaa Manjardon elämästä rakastajansa matkaan. Aika kuluu, mutta nuorukainen ei voi unohtaa vaimoaan ja vielä he tapaavatkin, jokseenkin dramaattisissa merkeissä.

Aikalaiskriitikot pitivät Mustalaishurmaajaa onnistuneena elokuvana, erityisesti kiitosta saivat elokuvan kuvauksesta vastanneet pitkän linjan dokumentaristit Heikki Aho ja Björn Soldan. Uuden Suomen (29.9.1929) kriitikko tunnusti myös että ”Juuri ohjauksellisesta puolesta on hra Vaalaa onniteltava. Kuva alkaa hyvin, laskee hieman keskivaiheilla, mutta kohoaa taas nopeasti ja saavuttaa loppupuolella onniteltavan vauhdikkuuden.”

1920-luvun lopun arvioissa, jotka pitkälti pohjautuivat nimettömien kirjoittajien tai nimimerkkien teksteihin, kiiteltiin myös elokuvan eksoottisia maisemakuvia. ”Puvusto on värikästä ja fantastisen loisteliasta, ja teltat ovat miltei liiankin loisteliaasti sisustetut”, todettiin Helsingin Sanomissa. Soraääniäkin tosin kuultiin, kun H-m nimimerkin takaa elokuvan arvioi sittemmin elokuvaohjaajana tunnetuksi tullut Roland af Hällström, joka kirjoitti Aamulehdessä, että ”pitkiin aikoihin näin huonoa elokuvaa ole täällä esitetty". 24-vuotias Hällström näki elokuvan virheet nuoren ohjaajan ja tekijäkaartin kokemattomuutena. ”Ohjaajalla, joka lienee myös tehnyt käsikirjoituksen, ei liioin ole puolustuksenaan mitään erinomaista kuvanäkemystä tai muuten onnistunutta kuvallista kohtaa; jotkut käsikirjoituksen suomat vaikuttavat kohtaukset on järjestelmällisesti pilattu.” Tosin elokuvan näyttelijätyötä Hällströmkin piti onnistuneena.

Mykänelokuvan näyttelijäntyö onkin Mustalaishurmaajan kiehtovimpia osa-alueita. Yhteen elokuvan naispääosarooliin valittiin tuolloin vasta 18-vuotias Hanna Taini (1911-96), josta tuli 1930-luvun keskeisimpiä suomalaisia naisnäyttelijättäriä. Tugain päärooli tulisena mustalaisrakastajana rakennettiin tietoisesti Rudolph Valentinon eksoottisen esikuvan mukaan. Elokuvan avustajina nähtiin aitoja romaneja.

Mustalaishurmaajassa näkyvät oman aikansa kiehtovat vaikutteet. Sen tyylissä sekoittuvat varhainen amerikkalainen seikkailuelokuva ja melodramaattinen romantiikka. Elokuva on myös kestänyt aikaa varsin komeasti, varsinkin niiltä osin kuin kyse on historiallisesta intohimodraamasta. Tekniseltä toteutukseltaan se on muiden kotimaisten aikalaistensa tavoin yksinkertainen (staattinen kamera, suoraviivainen tarinankuljetus, välitekstien runsas käyttö), mutta vastaavasti monet otoksista ovat todella näyttäviä.

Elokuva menestyi Vaalan esikoisohjausta huomattavasti paremmin ja se sai tuoreeltaan myös Latviassa elokuvateatterilevityksen. Televisioesityskertoja on kertynyt harvakseltaan, vuoden 1981 televisioensi-illan jälkeen elokuva on nähty televisiossa vain syksyllä 2009. Vaalan luova yhteistyö Teuvo Tulion kanssa jatkui vielä seuraavissa näytelmäelokuvissa Laveata tietä (1931) ja Sininen varjo (1933).

Mustalaishurmaaja
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: O.Y. Fennica A.B. Tuottaja: Armas Willamo. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Antonius Tugai, Valentin Vaala. Kuvaus: Heikki Aho, Björn Soldan. Lavastus: Valentin Vaala, Theodor Antonius Tugai. Leikkaus: Valentin Vaala, Theodor Antonius Tugai. Pääosissa: Theodor Antonius Tugai (Manjardo), Hanna Taini (Akris), Meri Hackzell (Esmeralda), Alli Riks (Glafira), Bruno Laurén (Feri), Waldemar Wohlin (Iska), Tekla Nyman (mustalaistyttö). Helsingin ensiesitys: 4.11.1929 Kaleva, Olympia, Scala. Televisioesitykset: 26.12.1981 MTV2, 6.10.2009 YLE Teema, 9.10.2009 YLE Teema, 11.10.2009 YLE Teema. S. 69 min

Lähteet:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Elonet / Mustalaishurmaaja. http://www.elonet.fi/title/ek2imv/

Mykkäelokuvasivusto – Mustalaishurmaaja. Kirjoittajana Kari Glödstaf (11.12.2008).
http://www.mykkaelokuvat.com/mustalaishurmaaja.html

Suomen kansallisfilmografia 1: vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat (1996). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

The Frantic Motion: Walk A Mile

2011-05-19T10:18:00.000+03:00

Pohjoissuomalainen The Frantic Motion (lue arvio) on tarkkaan stadionrockinsa kuunnellut. Energisen vauhdikasta rockia rouheilla soundeilla esittävä yhtye liihottaa pitkälti miehisessä maailmassa, jossa pojat on poikia ja tytöt seksikkäitä misuja. Rock-asennetta löytyy ja soitto soi paikoin kovinkin mallikelpoisesti, mutta silti Ameriikan malliin paahdetusta kepeästä rokkikaahauksesta tulee ähky jo ennen maaliviivaa. Ehkä lisäkeikkailu ja kappaleiden hiominen voisi olla edessä ennen seuraavia nopeussakkoja.

Suomalaisen lyhytelokuvan historia - lyhyesti

2011-05-11T12:06:00.001+03:00

Kotimaisen lyhytelokuvatuotannon syntyhetkeksi voidaan lukea vuosi 1904, jolloin Helsingin Siltasaaren sirkusmaneesissa nähtiin ensimmäiset Suomessa filmatut elokuvakatkelmat. Paikalliskuvien arkiset aiheet löytyivät koululaisten välituntiaskareista ja pääkaupungin katuelämästä. Säännöllinen lyhytelokuvien valmistaminen alkoi paria vuotta myöhemmin K.E. Ståhlbergin yhtiö Atelier Apollon toimesta, jonka tuotannossa valmistui vuosina 1906-1912 runsaat sata lyhytelokuvaa, joukossa mm. Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva Salaviinanpolttajat (1907, ohjaajina Louis Sparre ja Teuvo Puro).

1900-luvun alkupuolella suomalainen elokuvatuotanto keskittyi pitkälti lyhyisiin dokumenttielokuviin. Suomen autonomian vuosina 1904-1917 valmistui parikymmentä suomalaista näytelmäelokuvaa ja useampi sata lyhyttä dokumentaaria. Lyhytelokuvista parisenkymmentä on säilynyt osittain tai kokonaan. Varhaisista elokuvatuotannoista yksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimmista on Atelier Apollon vuosina 1910-11 valmistama 20-minuuttinen matkailuelokuva Finlandia, joka tehtiin Berliinin matkailumessuille keväällä 1911. Ennen ensimmäistä maailmansotaa suomalainen elokuvatuotanto kattoi paitsi lukuisia näytelmäelokuvia ja lyhytdokumentteja myös mainoselokuvia sekä ensimmäiset suomalaiset piirroselokuvat, jotka toimivat välikuvina elokuvaesitysten väleissä.

Suomen itsenäistymisen jälkeisellä ajanjaksolla lyhytelokuvalla oli tärkeä merkitys tuotantoyhtiöille, sillä pitkiä näytelmäelokuvia tehtiin harvakseltaan. Suomi-Filmin perustaminen (1919 nimellä Suomen Filmikuvaamo) merkitsi uuden jakson alkamista kotimaisen lyhytelokuvan vaiheissa. 1920-luvulla Suomi-Filmi Oy kehittyi maamme johtavaksi ja suurimmaksi lyhytelokuvavalmistajaksi. Yhtiön tuotantoon kuuluivat keskeisesti ajankohtaisuutta ja dokumenttiarvoa tavoittelevat lyhytelokuvat. Toinen merkittävä yhtiö oli 1920-luvun puolivälissä perustettu Aho & Soldan. Dokumentaaristen lyhytfilmien rinnalla nähtiin kuriositeetteina muutamia fiktiivisiä lyhytelokuvia.

1930-luvulla tultaessa sekä lyhytelokuvien määrä että laatu olivat laskemassa. Mielenkiinto oli siirtynyt pitkien elokuvien tuotantoon ja kiinnostus lyhytelokuvia kohtaan oli hiipunut. Vuonna 1933 säädettiinkin suomalaisen lyhytelokuvan elvyttämiseksi veronhuojennuslaki, jonka seurauksena lyhytelokuvien kysyntä lisääntyi. Lailla tarkoitettiin käytännössä sitä, että pääsylipputuotosta suoritettava vero aleni viisi prosenttia jos kokoillanelokuvan yhteydessä esitettiin tietyt vaatimukset täyttävä suomalainen lyhytelokuva (elokuvan tuli olla Suomessa valmistettu tiede-, opetus- tai taidefilmi tai kuvata maan talouselämää). Järjestelmän turvin kotimainen lyhytelokuva elpyi taloudellisen lamakauden ja äänielokuvan tulon matalasuhdanteesta. Veronalennusjärjestelmä jatkui pääpiirteissään samanlaisena aina 1960-luvun alkuvuosille saakka.

1930-luvun merkittävimmäksi lyhytelokuvayhtiöksi kohosi Aho & Soldan, jonka tuotantotallissa tehtiin peräti 300 lyhytelokuvaa vuosikymmenen aikana. Vuonna 1936 perustetun Kansatieteellinen Filmi Oy:n määrällisesti suppea, mutta historiallisesti ylittämättömän tuotanto keskittyi taltioimaan katoamassa olevaa kansanperinnettä pioneeritekijöinä Eino Mäkinen ja Sakari Pälsi. Samoihin aikoihin alkoi Suomessa myös amatöörimäinen kuvaus nousta pinnalle 16 mm kaitafilmin ja uusien kevyiden laitteiden ansiosta. Sotavuosien kurimuksessa suomalainen lyhytelokuvatuotanto keskittyi uutiskatsaustyyppiseen raportointiin taistelurintamilta ja kotirintaman arjesta.

Eino Mäkinen

Sotien jälkeen suomalainen elokuvakulttuuri alkoi elää kukoistuskautta. Määrällinen tuotantohuippu koettiin 1950-luvulla, jolloin kokoillan elokuvien tuotanto oli Suomen väkilukuun suhteutettuna tiettävästi maailman suurinta. Taloudellisesta kasvusta osansa saivat myös lyhytelokuvat, joiden teosta vastasi erityisesti Suomi-Filmi, tyylilajeina dokumentaarit ja uutiskatsaukset. Monet elokuvavalmistamot työstivät myös mainoselokuvia kiihtyvässä määrin.

1960-luvun alkuvuodet ryöpyttivät elokuva-alaa uusiin haasteisiin. Vuonna 1961 Suomessa jaettiin ensimmäistä kertaa valtion elokuvapalkintoja, joissa muistettiin palkinnoin kahta lyhytelokuvaa (Risto Jarvan Työtä Ylioppilasteatterissa ja Maunu Kurkvaaran Pikkuinen…). Elokuva-alan koulutuksen aloittaminen Helsingissä, Suomen taideteollisen oppilaitoksen kameratieteen laitoksella, herätti suomalaisen animaation henkiin. Seuraavalla vuosikymmenellä jälki näkyi laadussa ja määrässä, kun kotimainen lastenanimaatio alkoi kukoistaa uusien tekijöiden myötä. 60-luvun vallankumouksellisina alkuvuosina syntyi myös suomalaisen kokeellisen elokuvan (kärkiteoksina Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) kapina tavanomaista kokoillan näytelmäelokuvaa kohtaan. Modernisteja ei kuitenkaan katsottu hyvällä elokuvatarkastamon veronalennuslautakunnassa, jonka toiminta lakkautettiin kesällä 1964, kun veronalennusjärjestelmä päättyi. Vaikka järjestelmä oli luonut vankan perustan lyhytelokuvatuotannon olemassaololle säännösten väljyys ja tulkinnanvaraisuus alkoivat loppuvaiheissa aiheuttaa alalle ongelmia. Veronalennusjärjestelmän lakkauttaminen tarkoitti kuitenkin myös sitä, että pitkien elokuvien alkukuvina esitettyjen lyhytelokuvien aikakausi tuli päätökseensä. Myös tilauslyhytelokuvien valmistaminen supistui vauhdilla, koska esityspaikkoja ei enää ollut.

Vuosien 1966-70 välillä suomalaista lyhytelokuvaa tehtiin harvakseltaan apurahojen turvin. Viiden vuoden aikavälillä syntyi parisenkymmentä lyhytelokuvaa, tekijöinä mm. Lasse Naukkarinen, Heikki Partanen ja Anssi Mänttäri. Tuolloin kehittyi sekä yhteiskunnallisesti kantaaottavaa että kokeellista osaamista esitellyttä lyhytelokuvaa. Vuonna 1969 järjestettiin Tampereen lyhytelokuvapäivät, joista seuraavana vuonna muodostuivat Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat opetusministeriön, vastaperustetun Suomen elokuvasäätiön ja Tampereen kaupungin tuella. Tampereen elokuvajuhlista tuli välittömästi keskeisin suomalaisen lyhytelokuvan esitysfoorumi. Helmikuussa -70 ensimmäisillä kansainvälisillä lyhytelokuvajuhlilla palkittiin kansainvälisen kilpailun erikoispalkinnolla Eila Kaarresalon Ampumarata (1969).

1970-luku oli suomalaisen lyhytelokuvan kannalta vahvaa dokumenttielokuvan nousua, kärkitekijöinä Lasse Naukkarinen, Antti Peippo sekä Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto. Seuraavalla vuosikymmenellä alkoi myös fiktiivisen lyhytelokuvan tyylilaji kehittyä, mikä oli ollut 1960-luvun loppuun saakka tiukasti marginaalissa. Varsinainen lyhytfiktion läpimurto tapahtui Mika Kaurismäen Valehtelijalla (1981), joka palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla arvostetulla Risto Jarva -palkinnolla ilmestymisvuonaan. 80-luvun edetessä vahvoja näyttöjä olivat myös Marja Pensalan palkittu Elsa (1982) ja Kaisa Rastimon vuosikymmenen tiennäyttäjä Lauran huone (1988). 1980-luvun alussa Suomen elokuvakontakti alkoi järjestää vuosittaista lyhytelokuvatapahtumaa, joka vuonna 1984 vakiintui Kettupäivät -nimiseksi ja on jatkunut näihin päiviin saakka.

1980- ja 90-lukujen taite nosti esiin uutta luovuutta esitteleviä lyhytelokuvan muotoja. Lyhytdokumentti, mediataiteen ja elokuvan rajoja rikkova kokeellisuus ja animaatioelokuvan nousu ajoittuvat kaikki lyhyelle aikavälille. 90-luvun alussa perustettiin Turun Taideakatemiaan ammattimaisen animaatioelokuvan koulutusohjelma, jonka kautta alalle alkoi nousta nuoria animaation osaajia. Samaan aikaan teki Katariina Lillqvist suomalaista animaatio-osaamista kansainvälisesti tunnetuksi. Animaation nostetta lisäsi myös Suomen elokuvasäätiön rahoittama animaatioprojekti, jonka tulokset osoittivat Suomesta löytyvän sekä ammattitaitoa että luovaa näkemystä myös animaation alalla. Oman varjonsa lyhytelokuvatuotannolle aiheutti kuitenkin suomalaista yhteiskuntaa ravistellut lama, jolloin elokuvataiteelle kohdistettu tuotantotuki laski jyrkästi. 90-luvun loppuun ja vuosituhanteen vaihteeseen tultaessa suomalaisen lyhyen fiktioelokuvan kärki oli kaventunut muutamiin huipputeoksiin. Vahvimmin menestyivät mediataiteen ja kokeellisen elokuvan kentällä operoivat tekijät (Mika Taanila, Eija-Liisa Ahtila, Ilppo Pohjola) ja toisaalta musiikkivideot (vahvana tekijänä mm. Miikka Lommi), joilla oli paremmat esityskanavat kuin koskaan aikaisemmin.

2000-luvulla suomalaisen lyhytelokuvan näkyvyys on pohjautunut käytännössä Tampereen elokuvajuhlien, Kettupäivien sekä Yleisradion ansiokkaisiin esityssarjoihin. Muutamia muitakin lyhytelokuvia esittäviä festivaaleja ja tapahtumia on noussut esiin, mutta suuren yleisön silmissä lyhytelokuva on pysynyt yhä tiukasti marginaalissa ja käytännössä pitkälti kaupunkikeskusten etuoikeutena. Vähäisestä kansallisesta näkyvyydestä huolimatta lyhytelokuvan parista on noustu viimeisen vuosikymmenen aikana kansainväliseen menestykseen. PV Lehtisen mestarillinen Hyppääjä (2000), Kari Juusosen historiallisesti Cannesissa hurmannut animaatio Pizza Passionata (2001) sekä Juho Kuosmasen fiktioelokuvat Kaupunkilaisia (2008) ja Taulukauppiaat (2010) ovat olleet suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisesti palkittuja vientivaltteja viimeisen vuosikymmenen aikana. AVEKin ja elokuvasäätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa lähes unohduksiin jääville elokuville.

Lopuksi
Suomalaista lyhytelokuvaa on käsitelty kotimaisessa elokuvatutkimuksessa ja -kirjallisuudessa harmillisen vähän. Erityisesti modernimman lyhytelokuvan (1970-) historiikki on käytännössä edelleen kirjoittamatta. Ansiokkaasti kotimaisen lyhytelokuvan historiasta ovat kirjoittaneet elokuvaneuvos Kari Uusitalo, Tampereen elokuvajuhlien voimahahmo Raimo Silius sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston väsymättömät tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren. Jälkimmäisten uutteran työn tuloksena saatiin vuonna 2009 ilmestynyt kirjahistoriikki Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44. Toivottavasti sen seuraavat osat kattavat historiankirjoituksen jatkon aina uudelle vuosituhannelle saakka.

Lähdekirjallisuutta:
Kippola, Ilkka; Sedergren, Jari: Dokumentin ytimessä – suomalaisen dokumentti- ja lyhytelokuvan historia 1904-44 (2009). Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Silius, Raimo: 100 vuotta suomalaista lyhytelokuvaa. AVEK-lehti 2/2004. Lehtiartikkeli.
Silius, Raimo: Alussa oli lyhytelokuva… Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat 1970-2010 (2011). Tampereen elokuvajuhlat ry, Tampere.
Uusitalo, Kari: Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet – johdatus kotimaisen elokuvan ja elokuva-alan historiaan 1896-1963 (1965). Otava, Helsinki.

Artikkeli on kirjoitettu osana suomalaisen lyhytelokuvan strategiaselvitystä kevään 2011 aikana.

Play it again, Roger!

2011-05-02T15:36:00.000+03:00

Olin viime viikolla todistamassa kahtena iltana mahtipontista rock-oopperaa, kun Roger Waters toi valtaisan The Wall -spektaakkelinsa Helsinkiin. Kyse oli historiallisesta konsertista monista syistä, ensinnäkin 70 vuoden ikää lähentelevä Waters ei varmasti tässä mittakaavassa enää juurikaan esiinny ja toiseksi, The Wall -albumia ei ole soitettu kokonaismitassaan kuin ainoastaan Pink Floydin vuosien 1980 ja -81 kiertueella sekä Watersin toimesta vuonna 1990 Berliinin muurin raunioilla. Yli 30 vuoden takaiselta alkuperäiskiertueelta on todistusaineistoksi ylittämätön livetupla Is There Anybody Out There? (2000), mutta kiertueen filmimateriaaleja ei ole koskaan virallisesti julkaistu. Kuvatodisteeksi ovat jääneet vain YouTubeen pesiytyneet laadultaan heikkotasoiset videoleikkeet. Vuoden 1990 epätasainen Berliinin konsertti ei taas kestä päivänvaloa niiltä osin, kun lavalla heiluvat sellaiset nimet kuten Scorpions tai Bryan Adams esittämässä The Wallin lauluja. Kestävimmillään vuoden -90 konsertti, joka oudolla tavalla tuntuu vanhentuneemmalta kuin alkuperäispitkäsoitto, on silloin kun lavan valtaa Joni Mitchell (Goodbye Blue Sky) ja Sinead O’Connor (Mother) ja toisaalta Watersin omissa henkilökohtaisimmissa numeroissa (One of My Turns, Another Brick in the Wall Part 1, Nobody Home).

Watersin alkuperäistarinaan perustuva Pink Floyd -albumi The Wall ilmestyi vuonna 1979. Kuten hyvin tiedetään, albumin synnytysprosessi ajoi yhtyeen kriisiin, kitaristi/laulaja/säveltäjä David Gilmour ja perfektionismissaan sietämätön Waters tuskin olivat puheväleissä, rumpali Nick Masonin lyömäsoitintaidot eivät kelvanneet levyn kaikkiin biiseihin ja kosketinsoittaja Richard Wright sai kenkää (tullen myöhemmin palkatuksi kiertueen livekokoonpanoon rivijäseneksi). Pink Floydin kultakausi ja koko taru, siinä kokoonpanossa, tuli päätökseensä The Wallin eri suuntiin repivän tunnelman vallitessa. Onneksi kuitenkin itse albumista tuli rockin mestariteos, konseptialbumi, joka hakee vertaistaan. Pink Floydin hienoin levy ja ajaton itsesäälin, eristäytyneisyyden ja ahdistuksen lähde. Täydellisen samastuttava nuoruudenkuvaus vuosikymmenestä toiseen.

Kirjoitan tätä ilolla, sillä Roger Watersin The Wall -kiertueen Suomen konsertit olivat suuri taiteellinen menestys. The Wall soi livenä varmasti komeammin kuin koskaan, konserttien visuaalisuus oli ensiluokkaista ja mikä ehkä yllättävintä, Waters itse tuntui olevan erinomaisessa tasapainossa sekä henkilöhistoriansa että nykyisyyden kanssa. Mies esiintyi hyvin, paikoin loistavasti (The Trial), eikä jättänyt yleisöä pitkästymään hetkeksikään. Pienet lipsahdukset överiyden puolelle (Another Brick in the Wall Part 2:n vaatimattomasti esittänyt lapsikuoro, Comfortably Numbin uskonnolissävytteinen outro) voi antaa anteeksi kokonaisuuden ollessa näinkin laadukas. The Wallin tarinasta esiin nouseva fasismi tuntuu, ikävä kyllä, kovinkin ajankohtaiselta tällä hetkellä. Kokonaisuudessaan tehokkaasti modernisoitu ja alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.

Pähkähullu Suomi

2011-05-01T22:36:00.004+03:00

Giniristi eli kun Njurmen William Suomen osti

Suomalaisen kulttuurielämän moniottelija, hämmentävässä monipuolisuudessaan kiistaton legenda Jukka Virtanen (s. 1933) oli olennainen osa Speden tuotantotiimiä 1960-luvulla. Luova kausi Speden ja Ere Kokkosen rinnalla oli harmillisen lyhyt, mutta sitäkin tehokkaampi. Vuosien 1966-69 aikana syntyivät yhteistyössä elokuvat Millipilleri (1966, ohjaajina koko kolmikko!), Virtasen yksin ohjaamat Pähkähullu Suomi (1967) ja Noin 7 veljestä (1968) sekä viimeisenä Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969, ohjaajana Kokkonen). Tämänkin jälkeen Virtanen vielä näyttäytyi herkullisten sivuroolien ja lopulta välähdyksenomaisten cameo-roolien esittäjänä Spede-elokuvissa. Erityisesti elokuvan Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) pyörähdys on ikimuistoinen. Esittäähän mies elokuvassa poliisia nimeltä Jukka Virtanen!

Pähkähullu Suomi, joka syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, on hillittömän hyperaktiivinen farssi. Virtasen, Pasasen ja Kokkosen yhdessä ideoimaa elokuvaa voi kiistatta kutsua suomalaiseksi crazy-komediaksi. Elokuvan eri suuntiin rönsyilevät tapahtumat saavat alkunsa, kun amerikansuomalainen hiusöljymiljonääri William Njurmi saapuu vierailulle esi-isiensä ”köyhään ja karuun” maahan. Vastassa on ministeritason valtuuskunta, joka toivoo Njurmelta rahallista apua valtion talouskriisin selvittämiseksi ja saunottaa miestä suomalaiseen tapaan joka käänteessä. Njurmi karkaa maaseudulle, jossa hän vauhdikkaiden käänteiden jälkeen tapaa Simo Salmisen esittämän kulkurin. Tästä alkaa reipasvauhtinen seikkailu halki Suomen, josta ei lopulta farssimaisia välienselvittelyjä ja absurdeja juonenkäänteitä puutu.

Elokuva ilmestyi kotimaan valkokankaille aikana, jolloin suomalainen elokuva oli syvässä murheen alhossa monista syistä. Taustalla vaikuttivat ennen kaikkea elokuva-alan politisoituminen, taloudellinen kannattamattomuus (tukea saivat vain valtion elokuvataidetoimikunnan hyväksymät tuotannot) ja näyttelijälakko. Vuoden 1967 aikana ensi-iltansa saivat vain kolme pitkää näytelmäelokuvaa, joista kaksi Risto Jarvan Työmiehen päiväkirja ja Mikko Niskasen Lapualaismorsian olivat avoimen poliittisia aikalaiskuvauksia. Pähkähullun Suomen voi toki lukea myös poliittiseksi ja kantaaottavaksi, mutta se oli myös oivallista viihdettä.

Komedialle tyypillisen sketsimäisen rakenteen puitteista syntyy toimiva ja aidosti hauskan kekseliäs kokonaisuus. Pähkähullu Suomi rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja, vauhdikkaiden montaasien lisäksi elokuvan alkupuoli on itsereflektiivisyyden ja julkisuuden henkilöiden itseironisten vitsien runsaudensarvi. Samalla elokuva on myös eräänlainen metaelokuva, elokuva elokuvan tekemisestä, sillä farssijuonen rinnalla kuljetetaan juonta itsenäisen Suomen virallisesta juhlaelokuvasta. Kaikkinensakin Spede-tuotannon itsereflektiivistä metakerrontaa on tutkittu ja huomioitu aivan liian vähän. Mediatutkija Veijo Hietala on nähnyt, että ”Speden elokuvat tavallaan käyvät keskustelua paitsi ajankohtaisten ilmiöiden ennen muuta muiden elokuvien ja muun populaarikulttuurin kanssa”. Itsereflektiivisyys ja intertekstuaaliset viittauksethan jatkuivat vielä parhaimmissa Turhapuro-elokuvissakin 1970-luvun edetessä.

Harvinainen Spede-elokuva Pähkähullusta Suomesta tuli, sillä kriittiset aikalaiskriitikot suhtautuivat siihen peräti kohtalaisen innostuneesti. Aamulehden Matti Rosvall koki nähneensä hauskimman suomalaiselokuvan vuosiin ja jatkoi, että ” Pähkähullu Suomi on nokkela, varsinaiselta satiiriselta aineistoltaan hyvinkin pureva, vauhdikas ja suhteellisen tasapainoinen farssikomedia”. Kauppalehden Eero Tuomikoski kirjoitti nähneensä valmiin ja viimeistellyn elokuvan, jossa on ”sujuvasti yhteen nivottu kokoelma vitsejä turisti-Suomen myyteistä”. Vuosien 1983 ja 1994 televisioesityskertojen tiimellyksessä kritiikin ääni oli luonnollisesti muuttunut jo hieman erilaiseksi. Turhapuro-inhokkina tunnetuksi tullut Katso-lehden Markku Tuuli rohkeni kirjoittaa vuonna 1983, että ”Turhapuro-hölmöilyjen rinnalla Pähkähullu Suomi tarjoaa Spede-oivalluksia tuoreimmillaan. Sen virkeä irtonaisuus ja monien huulien lennokkuus on myöhemmistä elokuvista tyystin kadonnut”. Reipasta vuosikymmentä myöhemmin Kalevan Raimo Kinisjärvi luonnehti: ”Pähkähullu Suomi on kauniisti ikääntynyt kotimainen elokuvakomedia. Elokuvan historiasta ja kerrontatavoista tehdään pilaa siinä missä varsinaisesta aiheesta. Nopeatempoiselta leikkaukseltaan se on melko poikkeuksellinen kotimainen komedia. Kuvallinen ilottelu ei hidastu hetkeksikään, kiihtyy vain loppua kohti.”

Elokuvan onnistumiselle keskeisiä tekijöitä on myös leikkaaja Juho Gartz, jonka taidonnäyte Pähkähullu Suomi myös kiistatta on. Alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa. Näyttelijöistä Speden ja Simon suorituksessa on sopivaa kepeyttä, mutta sivurooleista mieleenpainuvimman tekee Veikko Sinisalo kiroilevana uudisraivaajana, Suohullu Pähkänä. Sinisalon välähdyksenomainen pyrähdys kierrätettiin vielä pari vuotta myöhemmin elokuvaan Pohjan tähteet (1969).

2000-luvulla Pähkähullu Suomi on nikottelematta hyväksytty osaksi suomalaisen (kultti)elokuvan klassikkokaanonia. Tuoreesta arvostuksen noususta kertovat monet seikat: Kansallinen audiovisuaalinen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) työstämä juhlakopio, Koulukinon elokuvakasvatuksellinen oppimateriaali, tuleva juhlanäytös Sodankylän elokuvajuhlilla sekä ennen kaikkea pääsy osaksi Sakari Toiviaisen toimittama Sata vuotta – sata elokuvaa -teosta, joka kokosi suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotisen historian kunniaksi sata merkittävintä kotimaista elokuvaa vuonna 2007. Tosin edellä mainitut seikat ovat vain selittelevää sanahelinää, sillä tärkein on edelleen itse elokuva, jonka koominen vetovoima on yhä vastustamaton.

- Otto Suuronen (1.5.2011)

Pähkähullu Suomi

Suomi 1967. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Jukka Virtanen. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen, Ere Kokkonen & Pertti Pasanen. Kuvaus: Osmo Harkimo, Kari Sohlberg. Lavastus: Aimo Pöyhönen. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Juho Gartz. Pääosissa: Spede Pasanen (hiusöljymiljonääri William Njurmi), Simo Salminen (Simo, kulkuri / ”chanson-laulaja Pierre Dumas”), Esko Salminen (Luigi Cravatto, Njurmen henkivartija), Leo Jokela (”herra keskivertosuomalainen”, tyypillinen suomalainen veronmaksaja), Toivo Mäkelä (pääministeri), Jukka Virtanen (elokuvaohjaaja Jukka Lahtinen alias Top Secret Agent 1 AE Q), Ere Kokkonen (elokuvatuottaja Erkki Sormio alias Top Secret Agent 2 OE Q), Tarja-Tuulikki Tarsala (Miss Smith, William Njurmen sihteeri), Marja-Liisa Ståhlberg (Miss Suomi), Marita Nordberg (talon tyttö), Pirjo Pasanen (Kielo Joki), Pentti Irjala (autoileva herra), Timo T. Kaukonen (ministeri), Matti Dahlberg (ministeri), Heikki Kuvaja (ministeri / hirviporukan jäsen), Paavo Huuskonen (ministeri), Raimo Virtanen (hirviporukan pomo), Anssi Kukkonen (urheiluselostaja), Heikki Kahila (tv:n uutistenlukija), Osmo Harkimo (salapoliisi), Antti Tarkiainen (tappelija lavalla), Paula Rosti (elokuvatyttö Paula Rosti, Top Secret Agentsien apuri), Marja Janhunen (tarjoilija saluunravintolassa), Veikko Sinisalo (”Suohullu Pähkä”). Helsingin ensiesitys: 25.8.1967 Rea, Tuulensuu, Ritz. Televisioesitykset: 14.12.1970 MTV1, 13.8.1973 MTV1, 30.6.1977 MTV2, 30.6.1983 MTV2, 13.2.1994 MTV3, 6.12.2001 MTV3, 1.8.2004 MTV3, 7.5.2006 MTV3. S. 84 min

Lähteet:

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (2005). Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Elonet / Pähkähullu Suomi. http://elonet.fi/title/ek2iuq/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Toiviainen, Sakari: Sata vuotta - sata elokuvaa (2007). Suomalaisen kirjallisuuden seura/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?

2011-04-18T17:37:00.006+03:00

Sick Boy (Jonny Lee Miller) toteaa Danny Boylen mestarillisessa Trainspottingissa (1996), että ”Well, at one time, you've got it, and then you lose it, and it's gone forever”. Kyseisen oivaltavan kuvauksen voisi langettaa, vaikka kuinka monen taiteilijan harteille, mutta elokuvan puolelta se tuntuu erityisen sopivasti asettuvan amerikkalaiselle elokuvaohjaajalle, John Carpenterille. Harva ohjaaja on onnistunut filmografiallaan vajoamaan pioneerimaisesta luovuudesta niin totaaliseen kadotukseen.

New Yorkissa vuonna 1948 syntyneen Carpenterin ura alkoi elokuvan parissa jo varhain. 1960-luvun alussa hän ohjasi itsenäisesti muutamia lyhytelokuvia, kunnes aloitti elokuvan opinnot eteläisen Kalifornian yliopistossa vuonna 1968. Opiskelujen edetessä Carpenter oppi hallitsemaan elokuvan luovan prosessin monista eri kulmista. Hän vahvisti taitojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana, mutta myös leikkaajana sekä säveltäjänä. Uravalinta sai vahvistusta, kun Carpenterin leikkaama ja säveltämä lyhytelokuva The Resurrection of Bronco Billy (1970) palkittiin parhaan lyhytelokuvan Oscarilla, ohjaajanaan James Rokos.

Opintojen päätyttyä Carpenter alkoi suunnitella ensimmäistä pitkää elokuvaansa ja lopputuloksena syntyi lupaava pienen budjetin tieteiselokuva Pimeä tähti (Dark Star, 1974), jonka viistoa huumoria viljelevä käsikirjoitus syntyi yhteistyössä Dan O’Bannonin kanssa. Debyyttipitkä oli laajennettu versio kaksikon muutamaa vuotta aikaisemmin oppilastyönään tekemästä samannimisestä lyhytelokuvasta.

Howard Hawksin Rio Bravosta (1959) ja George A. Romeron Elävien kuolleiden yöstä (Night of the Living Dead, 1968) inspiroitunut Hyökkäys poliisiasemalle 13 (Assault on Precinct 13, 1976) oli vahva näyttö Carpenterin monipuolisista taidoista. Toimintatrillerinä etenevässä elokuvassa mies toimi paitsi ohjaajana, myös käsikirjoittajana, säveltäjänä ja leikkaajana. Kengännauhabudjetilla tehdystä elokuvasta muodostui nopeasti pienimuotoinen kulttisuosikki. Samalla Carpenter aloitti myös merkittävän yhteistyön tuottaja Debra Hillin kanssa.

Vuosi 1978 oli monitaiturimaisen ohjaajan lopullinen läpimurron vuosi sekä kaupallisessa että taiteellisessa mielessä. Kauhuelokuvan klassikko Halloween - naamioiden yö (Halloween, 1978) oli valtava menestys ja se loi ilmestyessään perustan eräälle kauhun tyylilajille, nuorison suosimalle slasher-genrelle. Carpenterin ja Debra Hillin käsikirjoittama elokuva tehtiin vaatimattomalla budjetilla, mutta se onnistui keräämään uskomattomat yli 65 miljoonan dollarin lipputulot. Hyytävän eleettömän naamion taakse piiloutuvasta Michael Myersista tuli välittömästi osa populaarikulttuurin pysyvää kuvastoa ja ennen kaikkea kauhuelokuvan ikoni. Ohjaajan itsensä säveltämästä Halloween-teemasta tuli myös tunnettu osa modernin elokuvan tunnussävelmistöä. Amerikkalaisen indie-elokuvan merkkiteoksiin, millä hyvänsä mittapuilla luettuna, lukeutuva Halloween sai lähes välittömästi joukon jäljittelijöitä, joista yksikään ei yltänyt esikuvansa tasolle. Carpenterille vuosi merkitsi myös toisenlaista taiteellista onnistumista, kun hän käsikirjoitti Irvin Kershnerin trillerin Laura Marsin silmät (Eyes of Laura Mars, 1978). Onkin erikoista, että Carpenterin seuraava urasiirto osui valkokangaselokuvan sijasta television puolelle ja kauas kauhuelokuvasta (Elvis, 1979). Vaikka suoraan televisiolle tehty Elvis-elokuva olikin selvä välityö, aloitti se Carpenterin ja näyttelijä Kurt Russellin menestyksekkään yhteistyön.

Tales from the Crypt -henkinen Usva (The Fog, 1980) oli paluu yliluonnollisten aiheiden pariin. Vainoharhaisen pikkukaupungin tapahtumia seuraavasta pelottelusta tuli kaupallinen menestys, vaikka kriitikot ansaitusti nyrpistivätkin nenänsä teoksen juonen aukoille. Pako New Yorkista (Escape from New York, 1981) oli elokuvallisesti onnistuneempi, post-apocalypse -kuvaus vuoden 1997 New Yorkista, josta on tehty jättimäinen vankila rikollisuuden kasvettua hallitsemattomiin mittoihin. Rohkeasta tieteiselokuvasta tuli menestys lippuluukuilla ja se on kohonnut vuosien varrella mittavaan kulttisuosioon. Mielenkiintoinen tulevaisuusvisio sortuu paikoin kliseisen tavanomaisiin toimintajaksoihin, mutta säilyttää vireän ironian ja omaleimaisen mustan huumorin halki elokuvan.

Tuotteliaan vuoden aikana Carpenter oli vielä käsikirjoittamassa ja tuottamassa Halloween-elokuvan kelvollista jatko-osaa Halloween II – tappajan paluu (Halloween II), jonka ohjauksesta vastasi Rick Rosenthal. Uran seuraava elokuva, The Thing - ”se” jostakin (The Thing, 1982) on olennainen elokuva paitsi siksi, että se on onnistunut uudelleenfilmatisointi Howard Hawksin ja Christian Nybyn tieteiselokuvan klassikosta Se toisesta maailmasta (The Thing from Another World, 1951), myös siksi, että aikaisemmin maltillisen budjetin elokuvia ohjannut Carpenter sai ottaa ohjat suuren luokan Hollywood-elokuvasta. Ohjaajan murheeksi The Thing ei kuitenkaan menestynyt ensi-iltakierroksellaan odotetulla tavalla, sillä se jäi synkän etäännyttävällä tunnelmallaan Steven Spielbergin E.T.:n (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) varjoon, josta tuli globaalisti vuoden 1982 suurin elokuvamenestys. The Thing löysi paikkansa kuitenkin videojulkaisuna ja lukuisten televisioesityskertojen kautta siitä on tullut laajalti arvostettu paranoian kuvaus.

Carpenterin uraa elokuvan kaupallinen epäonnistuminen kuitenkin vahingoitti, mutta ei vielä kohtalokkaasti. Hän alkoi jättäytyä sivuun elokuvien käsikirjoitusprosesseista valiten usein valmiita kirjallisia teoksia filmattavaksi. Vuoden lopulla -82 ensi-iltaan tuli vielä Halloween-sarjan kolmas elokuva, ilman Michael Myersin hahmoa tehty kokeellisempi Halloween III – pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch), jonka parissa Carpenter viihtyi enää tuottajan (ja alkuperäismusiikkien säveltäjän) roolissa. Työtahti jatkui aktiivisena, sillä Stephen King -filmatisointi Christine - Tappaja-auto (Christine, 1983) ennätti teattereihin jouluksi 1983. Epätasaisesti kauhua ja komiikkaa yhdistelevä Christine menestyi lippuluukuilla kohtalaisesti ja sai aikalaiskriitikoilta kelvollisen vastaanoton, mutta ohjaaja myönsi nopeasti tehneensä elokuvan vain siksi, että se oli ainut tuotanto, joka tuolla hetkellä oli miehelle tarjolla.

Starman (1984), joka on Suomessa tunnettu myös nimellä Vieras tähtien takaa

Selvästi henkilökohtaisempi ja onnistuneempi onkin Jeff Bridgesin tähdittämä Starman (1984), jolla Carpenter keskitti näkemyksensä maanläheiseen tieteisdraamaan. Lopputulos oli Halloweenin jälkeen ohjaajansa taiteellisesti onnistunein, mutta kaupallisuuden lainalaisuudet näyttivät jälleen olevan Carpenteria vastaan, sillä elokuva ei menestynyt mainittavasti lippuluukuilla. Kriitikoiden ylistämä Starman noteerattiin kuitenkin ohjaajansa iloksi myös Oscareissa, joissa Bridges kilpaili parhaan miespääosan roolista. Elokuvan myötä päättyi myös Carpenterin luovin kausi, sillä epäonninen Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Chinatown, 1986) floppasi pahasti sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Sittemmin ymmärrystä ironisena toimintakomediana saaneesta elokuvasta tuli Carpenterille riippakivi, joka esti häntä hetkellisesti saamasta seuraavia elokuvaideoita tuotantoon.

Uran jatkoa ajatellen kohtalokasta oli, että seuraavat ohjaukset jatkoivat taloudellisten floppien sarjaa, rock-tähti Alice Cooperilla höystetty Pimeyden valtias (Prince of Darkness, 1987) ja aikaansa edellä ollut kulutuskriittinen musta komedia Pahan kehä (They Live, 1988) eivät löytäneet valtavirtayleisöltä vastakaikua.

Pahan kehä (They Live, 1988)

1990-luku oli John Carpenterille traagista epäonnistumisten sarjaa. Miehen ongelmaksi kehkeytyi se, että hän jäi vahvana genreosaajana, kauhu- ja tieteiselokuvan vahvana kehittäjänä näiden lajityyppien vangiksi. Pelottomasti draamakomediaa ja tieteiselokuvaa yhdistellyt Näkymättömän miehen muistelmat (Memoirs of an Invisible Man, 1992) kaatui konfliktirikkaan tuotannon ongelmiin, onneton Hulluuden syövereissä (In the Mouth of Madness, 1995) tuntui elokuvalta ”ilman käsikirjoitusta” ja Kirottu kaupunki (Village of the Damned, 1995) oli enää haalistunut muisto kauhuelokuvan auteurin kädenjäljestä. Alamäen jyrkkyydellä ei tuntunut olevan enää rajoja, kun vuosikymmenen puolivälin jälkeen Carpenter palasi vielä lämmittelemään Pako New Yorkista -elokuvan Snake Plisskenin roolihahmoa valtavalla budjetilla toteutetussa jatko-osassa Pako L.A:sta (Escape from L.A., 1996). Kriitikoiden taholta täystyrmäyksen saanut elokuva osoittautui tuotantoyhtiön kannalta täydelliseksi pannukakuksi, kun se ei onnistunut keräämään lipputuloja maailmanlaajuisesti edes kattaakseen tuotantokuluja. Kuvaavaa onkin, että Carpenterin koko 90-luvun ainut taloudellisesti kuiville jäänyt elokuva oli lopulta erikoinen westernin ja kauhun cocktail Vampires (1998).

Katastrofaalisen vuosikymmenen jälkeen on Carpenter ohjannut pitkiä elokuvia harvakseltaan. Vuonna 2001 ilmestyneen, jälleen kerran jo tuotannollisesti murheellisen Ghosts of Mars -elokuvan jälkeen piristävin taidonnäyte on ollut Carpenterin ohjaama episodi Cigarette Burns Masters of Horror -televisiosarjaan, joka oli tyylillisesti komea paluu juurille. Vuonna 2010 Carpenter viimeisteli tuoreimman elokuvansa The Ward, joka yritteliäisyydestä huolimatta osoittautui direct-to-DVD-tuotteeksi. Tyylitajunsa kadottaneen genre-auteurin muinaisesta kultakaudesta muistuttavat onneksi ajattomat Halloween, Pako New Yorkista sekä The Thing.

Mikko Pohjola: Menkää te, minä jään

2011-04-11T13:42:00.000+03:00

Oululaislähtöinen laulaja/lauluntekijä Mikko Pohjola on julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa Menkää te, minä jään (lue arvio). Multi-instrumentalistina urakoivan Pohjolan esikoislevy on harmiton, hyvin tuotettu ja komealta soundaava aikuisrock-levy. Harmi vain, että levyllinen radioystävällistä suomipoppia on kuitenkin kovin keskinkertaisen yhdentekevää.

Murroksen jälkeen - suomalainen musiikkimedia vuonna 2011

2011-04-05T21:43:00.001+03:00

Musiikkiteollisuudessa puhaltavat uudet tuulet. Levymyynti on romahtanut Suomessakin käytännössä jo niin alas, että Suomen viralliselle albumilistalle pääsee TOP 20 -kahinoihin jo helposti parinsadan levyn myynnillä. CD-levyaikakauden viimeisiä hengenvetoja ovat sinällään ansiokkaiden uudelleenjulkaisujen ja kokoelmalaatikoiden loputon vyöry, joita kuluneen puolen vuosikymmenen aikana on julkaistu jo uupumukseen saakka. Levyteollisuuden romahtamisesta ja digitaalisesta musiikin kuluttamisesta voisi sinällään kirjoittaa, ja pitäisikin kirjoittaa pidemminkin, mutta tällä hetkellä kiinnostukseni kaartuu enemmän suomalaisen musiikkimedian suuntaan.

Äskettäin suomalaisen rock-lehdistön vuosien takainen aatelia Rumba ilmoitti siirtyvänsä syksyllä kuukausittain ilmestyväksi lehdeksi. Minun korvissani kyseinen tiedote kuulosti heti siltä, että lopun ajan merkit ovat rock-lehtipoloisella edessä. Pop-median alaisuudessa nykyään ilmestyvä Rumba on kokenut viimeisen vuosikymmenen aikana paljon sekä lehden graafiseen ilmeeseen että toimituksellisiin sisältöihin liittyviä muutoksia. Osa muutoksista on toki vienyt lehteä parempaan suuntaan, mutta lähinnä lehti on viime vuosina vajonnut yhä epäkiitollisemmille laduille. Artikkelit ovat lyhentyneet ja muuttuneet pitkälti keskittymishäiriöisiksi roiskaisuiksi, arvioiden sanamäärä on laskettu niin minimiin, että jäljelle on jäänyt suurimmalta osin vain torsoja, eikä lehti ole synnyttänyt kovin suuria muistijälkiä viime vuosina joitakin ansiokkaita kolumneja lukuun ottamatta. Lehteä on viime vuosina eniten vaivannut malttamattomuus tehdä harkittua rock-julkaisua. Pohdiskelevuutta, innostavuutta tai syväluotaavia haastatteluja, joita muistan vielä vuosituhannen alkupäivinä lehdestä lukeneeni, en ole enää lehdestä tavoittanut. Samuli Knuutin Poppelin varjossa -kolumnipalstaa on ollut rehellisesti sanottuna hillitön ikävä.

Vaan ei Rumballa sentään niin huonosti ole mennyt kuin ennen niin kovin arvokkaalla Rytmillä, joka on Heta Hyttisen päätoimittajakauden aikana vajonnut täydelliseen mitättömyyteen muuttumalla populaarimusiikkia käsitelleestä lehdestä kaikenkarvaiseksi elokuva-, musiikki- ja mediailmiölehdeksi. Toisin sanoen lehti ei kerro tänä päivänä enää mistään, kun se pyrkii kertomaan kaikesta jotakin. Ei tulisi yllätyksenä jos jossain vaiheessa Rumba ja Rytmi fuusioituisivat. Mukaan voisi heittää tehosekoittimeen vielä elokuvalehtien hömppäpuolen edustajan, Episodin.

Tampereelta kansakuntaamme jo 36 vuoden ajan ravistellut Soundi on oikeastaan pitänyt parhaiten pintansa, mitä tulee vanhan koulukunnan tilattaviin musiikkilehtiin. Vaikka lehden painoarvo raskasta rockia ja metallia kohtaan onkin turhan suuri (kuinka monta kertaa Children of Bodomista, Nightwishista ja Kotiteollisuudesta voi vuodessa kirjoittaa?), löytyy Soundista silti eniten luettavaa. Arviosivusto, joka on onneksi pysynyt vuosia komeassa laajuudessaan, on yhä kiinnostavaa luettavaa (kiitos Tero Alangolle!). Soundi pureutuu myös haastatteluissaan syvemmälle ja tarkastelee monesti musiikkialaa laajemmin kuin monet kollegansa. Vaan ehkäpä päätoimittajan vaihdos tekisi kuitenkin manselaisille hyvää, sillä harmillisen vähän edelleen Soundista löytää naistoimittajien tekstejä… jos niitä edes löytää?

Muinoin tuli myös luettua Aksentti-lehden musiikkiarvioita, jotka olivat varsin osuvia ja hyvin toimitettuja tekstejä silloin, kun Jukka Väänänen kuului vielä lehden toimituskuntaan. Liekö Aksenttiakaan on edes enää olemassa? Kirjastossa usein lukemani Pop-lehti on toki fanilehti, mutta parhaimmillaan se on mielenkiintoinen pureutuessaan spesifisti tiettyyn aikakauteen tai tyylisuuntaan.

Mitä meille siis jää? Ilmaisjakelulehtenä ilmestyvä Sue, jonka kolumnit ovat lehden parasta antia, mutta ennen kaikkea verkkolehdet, jotka vapaaehtoisvoimin toimivan NRGM:n (Nuorgam) myötä nousevat ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti printtimedioiden ohi. Vasta viime viikolla lanseerattu nettisivusto avasi niin täyteläisellä ja monipuolisella lukupaketilla, että siinä kalpenivat välittömästi rinnalla kaikki muut yritteliäät pikkuwebzinet ja markkinavoimien puristuksissa kuolevat printtilehdet. Sivusto on ottanut vaikutteensa Pitchforkista (ja itseäni se muistutti myös loisteliaasta Slicing Up Eyeballsista, jota seuraan viikoittain), mutta suomalaisittain sivuston monipuolinen jatkuvaan tietovirtaan ja verkon mahdollisuuksia (mm. Spotify-playlistit, YouTube-linkit) osuvasti hyödyntävä lehti on ennen kokemattoman laadukas. Merkillepantavaa on myös se, että lehti ei keskity pelkästään tämän hetken artisteihin ja levyuutuuksiin, vaan sisällöstä löytyy kirjavaa tulkintaa menneisyydestä ja ihastuttavia pop-kuriositeetteja niin ulkomailta kuin kotimaasta.

Ei pidä myöskään unohtaa 10 vuotta tänä vuonna täyttävää Desibeli.netiä, jonka toimituskuntaan olen itse kuulunut pian viisi vuotta. Rockiin keskittynyt verkkolehti on ehkä teknisesti junnannut jo pitkään paikoillaan, mutta julkaisun tekstisisällön rikkauden vuoksi soisi sivuston löytävän enemmän lukijoita. Rohkenisin väittää, että Desibeli.net saattaa hyvinkin olla eniten suomalaisia äänitteitä arvioiva musiikkimedia tällä hetkellä.

Mutta vielä siihen Nuorgamiin, erityisesti nämä jutut kannattaa lukea:

Viisi yllättävää Paul Simoniin liittyvää musiikkityyliä

Vielä on paluuyhtyeitä jäljellä!

Kun suomipop sukelsi Karjalasta Karibialle: Pave Maijanen (Lähtisitkö, 1984)

Viisi syytä arvostaa Neljää Ruusua enemmän

Matti Johannes Koivu: Toisen maailman nimi

2011-03-28T09:55:00.000+03:00

Matti Johannes Koivusta on kehkeytynyt viimeisen puolen vuosikymmenen aikana kuin varkain yksi kiinnostavimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Akustisen folkin juurakosta syntyneet Puuhastellen (2006) ja Kovat piipussa (2007) olivat ajattomuudessaan hienoja levytyksiä. Uutta Toisen maailman nimi -albumia (lue arvio) on työstetty hartaasti parin vuoden ajan ja lopputulos onkin poikkeuksellisen kunnianhimoinen. Akustiset kitarat on nyt siirretty taustalle ja soitinkeskiöön on tuotu jazzmuusikko Iro Haarlan piano. Uudistuneen musiikillisen ilmeen luonut Haarla vastaa myös levyn runsaista puhallin- ja harppusovituksista, jotka vievät Koivun musiikkia kauaksi perinteisestä folk-ilmaisusta.

Professori Uuno D.G. Turhapuro

2011-03-23T20:47:00.002+02:00

Ehtymättömien selitysten Koraani

Spede-show’n sketsihahmoksi syntynyt Uuno Turhapuro oli alkujaan nimetön miestyyppi, joka nopeasti vakiintui tv-sarjan vakioviihdyttäjäksi. Hahmon nimi, ulkonäkö ja perusluonne löysivät äkkiä muotonsa, vaikkakin persoonallisuus ja puhetyyli olivat joustavaa laatua. Viihteen jättiläinen Spede Pasanen keksi siirtää hahmon nopeasti myös valkokankaalle ja tuloksena syntyi Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro (1973). Kun ensimmäinen Turhapuro-elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1973, uskoi elokuvan tehnyt voimakolmikko (Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri) vakaasti hahmon tarinan päättyvän siihen. Kipinä jatko-osan tekoon syntyi kuitenkin osaltaan edellisenä vuonna valmistuneen Viu-hah-hah-taja (1974) -elokuvan yleisömenestyksestä. Näin ollen parin kesäisen viikon aikana kuvattiin helsinkiläismaisemissa ja Mainos-Television studiolla Professori Uuno D.G. Turhapuro, joka poikkesi edeltäjästään varsinkin ulkokuvien määrällä. Myös Loiri muokkasi päähahmoaan hieman, tarkentaen Uunon intonaatiota.

Elokuvan tarinassa Uuno ja hänen vaimonsa Elisabeth viettävät kesälomaa maaseutumökillään, kunnes Uuno saa kuulla, että appiukon 60-vuotispäivän kunniaksi miehen on hankittava itselleen työpaikka. Uuno järjestää näyttävän esityksen, jossa hän muka lähtee töihin eväät kainalossa, puku päällä. Asioiden todellinen laita selviää Elisabethille nopeasti ja hän heittää miehensä kadulle etsimään töitä. Eriskummallisten käänteiden kautta Uuno päätyy elokuvafirmaan hakemaan avustajan paikkaa ja päätyy elokuvanäyttelijäksi hyönteismyrkkymainokseen. Kuten olettaa saattaa, taustatarina ei ole kovinkaan olennainen, vaan hulvattomat sketsit syntyvät äkkiä ja yllättäen.

Professori Uuno D.G. Turhapuron ensimmäinen tunti onkin kiistatta selittämättömien vitsien, absurdien tilanteiden, Loirin verbaalinerouden ja ällistyttävän improvisaatiokyvyn juhlaa. Legendaarisia kohtauksia riittää oluenkuljetuksesta (”Selevästi vuoten seittenkaks ohrasatoa…”) nakkikioskin terveystarkastukseen (”Yks vielä...Erkille.”). Onkin harmi, että elokuvan viimeinen puolituntinen ei aivan kestä vertailua alkupuolen kanssa. Loppua kohden elokuvasta tulee hajanaisempi, kun mukaan ahdetaan Speden fiksaatioita: mäkihyppy-inventioita ja missejä. Ne tuovat toki elokuvaan lisäkepeyttä, mutta vievät suotta tilaa Loirin hyperaktiiviselta komiikalta.

Turhapuro-elokuvia on perinteisesti kritisoitu siitä, että ne muistuttavat enemmän sketsikokoelmaa kuin yhtenäistä tarinaa. Totta onkin, että niiden kerronnan rytmitys on ongelmallista monin paikoin, mutta komediaelokuvan merkittävin osa-alue, sketsien onnistuneisuus ja hauskuus, ovat Professori-Uunossa enemmän kuin paikallaan. Kiitos tästä kuuluu erityisesti virtuoosi-Loirille, jonka varassa elokuva täysin etenee. Anoppina ja appiukkonakin nähdään kertaluontoisena kaksikkona Anja Pohjola ja Pehr-Olof Sirén. He jäävät luonnollisesti täysin statisteiksi Loirin ja Marjatta Raidan rinnalla. Hullunkurista kyllä, elokuva tehtiin kokonaan ilman Speden vakiokasvoa, Simo Salmista.

Professori Uuno D.G. Turhapuro sai elokuvateatterilevityksessä lähes puoli miljoonaa katsojaa. Parina ensimmäisenä televisioesityskertana (vuosina 1978 ja 1983) se keräsi vielä uskomattomat yli 3 miljoonaa katsojaa lisää, mikä tuntuu tämän päivän valossa täysin utopistiselta suomalaiselle elokuvalle. Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan kuitenkin yhtä nihkeästi kuin muihinkin Spede-tuotantoihin tuossa vaiheessa. Erityisen irvailevat kritiikit kynäilivät Katson Markku Tuuli ja Kalevan Kari Karemo, joista ensin mainittu sanaili röyhkeyttä säästelemättä, että ”ensimmäistä kertaa elokuvaa katsoessa tulee toivoneeksi, että filmi katkeaisi ja tilalle tulisi vaikka alkupalana esitetty pankin mainosfilmi” ja jälkimmäinen arvosteli ”Pasasen tekevän halvalla halpaa viihdettä ja myyvänsä sitä kalliilla”. Paula Talaskivi (HS) totesi ”kerronnallisesti Kokkosen ohjauksen olevan joustavampaa, kuvaus ja musiikki pätevää työtä ja vitsejäkin on mukana. Sääli vain, että tässä tarjotaan taas rumaa hauskuutena”. Aamulehden Pentti Kirstilä myönsi myös, että ”elokuvassa on muutamia hyviä kaskuja ja visuaalisia temppuja, mutta rasitteena on koko ajan ennen nähdyn maku”. Televisioesityskertojen ja videojulkaisun myötä Professori-Uunon kulttimaine kaikkein anarkistisimpana Turhapuro-elokuvana alkoi kuitenkin nousta. Vuoden 1997 tv-esityksen aikoihin Jukka Väänänen (Katso) totesi elokuvan olevan ”ehta Uuno-klassikko”. Väänänen koki myös, että ”Vesa-Matti Loiri on ensi-Uunoissa elämänsä vedossa. Miehen draivi ja verbaaliakrobatia on vertaansa vailla. Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä”. Myöhemmin (Katso 2002) Väänänen kirjoitti vielä seuraavaa ”Professori Uuno D.G. Turhapuro on silkkaa läppäklassikkoa alusta loppuun sisältävä ehtymättömien selitysten Koraani. Onnistumisen pointti on selvä: Vesa-Matti Loiri saa olla esillä kiitettävän paljon ja ne nolot sivuosat jäävät vähemmälle”.

Spede Pasanen eli 1970-luvulla vahvaa luomiskautta ja Professori-Uunon kaupallinen menestys takasi elokuvasarjalle jatkuvuuden. Uunon maailma ja sen sivuhahmot alkoivat hahmottua lopullisesti seuraavissa elokuvissa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977), jotka kuulunevat kiistatta parhaimpien Turhapuro-elokuvien joukkoon. Mustavalkokaudella syntyneissä elokuvissa piilee roima annos absurdia komiikkaa ja tuoreutta, joissa kekseliäät metakerronnalliset keinotkaan (olivatpa ne sitten tahattomia tai tarkoituksellisia) eivät olleet poissuljettuja.

- Otto Suuronen (23.3.2011)

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Pertti Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Kristine Elo. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Risto Salo. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro, ”johtaja Edelström”), Marjatta Raita (Elisabeth Tuura), Pertti Pasanen (Härski-Hartikainen), Anja Pohjola (Elisabethin äiti), Pehr-Olof Sirén (Elisabethin isä), Vappu Jurkka (nakkikauppian Andersson), Ere Kokkonen (kuvaaja), Jyrki Kovaleff (olutkuski), Juhani Kumpulainen (yläkerran naapuri), Seppo Laine (elokuvafirman johtaja), Raimo Roiha (haitarinsoittaja), Anna-Liisa Ruotsi (huvilanaapuri), Eira Soriola (elokuvafirman johtajan sihteeri), Tarja Tallqvist (autokorjaamon johtajan vaimo). Helsingin ensiesitys: 29.8.1975, Boston, Rex. Televisioesitykset: 17.12.1978 MTV1, 16.6.1983 MTV2, 4.6.1994 MTV3, 30.12.1997 MTV3, 7.9.2002 MTV3. S. 82 min

Lähteet:

Aitio, Tommi: Spede - Pertti Pasasen elämä (2002). Tammi, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi

Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat (1999). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Bob Geldof: How to Compose Popular Songs that Will Sell

2011-03-19T19:48:00.000+02:00

Tänä vuonna 60-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä Bob Geldof on aktivoitunut levyttävänä artistina vuosikymmenen tauon jälkeen. Ironisen nokkelasti nimetyllä How to Compose Popular Songs that Will Sell (lue arvio) -levyllä edetään varttuneeseen makuun tehdyn poprockin parissa, joskin mausteita tarjoillaan niin maanläheisen folkin kuin countrynkin puolelta. Geldofin vanhan bändikaveri Pete Briquetten tuottaman levyn yleissävy on murheellinen, muttei masentava. Veteraanit ovat onnistuneet loihtimaan albumin sävellyksistä monipolvisia ja värikkäitä kokonaisuuksia, jotka vieläpä soivat komeasti ja puhtaasti. Kuulijalle välittyvä tunnelma on alakuloisuudesta huolimatta lämmin.

Boheemeja punahilkkoja

2011-03-17T16:16:00.002+02:00

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.

Voi veljet, riittääkö sielukkuus?

2011-02-18T13:45:00.000+02:00

Viime viikonloppuna Joensuun ylpeys, 40-vuotisjuhlaa tulevana kesänä viettävä Ilosaarirock ilmoitti joukon kesän festivaaleille saapuvista artisteista ja yhtyeistä. Vaikka festivaalille ilmoitettiin Aphex Twinin ja Buzzcocksin kaltaisia enemmän tai vähemmän aktiivisia nimiä, vei huomion luonnollisesti paluuta tekevä Sielun veljet, jonka maine ei enää pitkään aikaan ole perustunut mihinkään pienen piirin kulttimuisteluun. Hiljaiselonsa aikana Siekkareista on tullut myyttinen rock-yhtye, jonka alkuvoimaista arvaamattomuutta ja suomalaiselle rockille perin vaarallista asennetta on pidetty ylivertaisena. Yhtyeen tuotantoa on nostettu esille viimeisen vuosikymmenen aikana enemmän kuin koskaan, kruunun jalokivinä albumeista L’Amourha (1985) ja kappaleista mm. vuosi sitten Soundin toimittajaäänestyksessä kautta aikain parhaimmaksi suomalaiseksi rock-lauluksi valittu Rakkaudesta (1987). Rohkenen väittää, että viimeksi julkisesti vuonna 1991 esiintyneen ryhmän maine on viimeisen 20 vuoden aikana noussut niin jumalalliseen asemaan osittain jo puhtaasti siitä syystä, että paluuta ei ole ollut näkyvissä. Yhtye ei ole altistanut itseään arvostelulle. Pelkona onkin, että mikäli ensi heinäkuussa Laulurinteellä epäonnistutaan, saattaa legendaarinen maine olla uhattuna.

Sielun veljet vuosimallia 2011

Ei, en halua suhtautua suotta liian skeptisesti Sielun veljien comebackiin. Ajatus on mitä mainioin ja paikka parhain mahdollinen, mutta jokin haiskahtaa silti laskelmoidulta. Ehkä se, että comeback kuulostaa liiaksi Ilosaarirockia järjestävän Joensuun Popmuusikot ry masinoimalta vaikuttaa asiaan. Rehellisyyden nimissä on myös myönnettävä, että paluukappale Nukkuva hirviö ei ole liiemmin vakuuttava, omaperäinen tai… alkuvoimainen. Se ei kuulosta siltä miltä Sielun veljet 1980-luvulla tai vielä 90-luvun alussa kuulosti, vaan viisikymppisten ukkojen perusränttätäntältä, tavanomaiselta. Ja jälkimmäinen on termi, jota ei vuosikymmenten takaisesta yhtyeestä voinut suin surminkaan sanoa.

Vaan kukapa kieltää tuota alkuperäisnelikkoa nousemasta lavalle ja innostamasta uusia sukupolvia kuuntelemaan vuosikymmeniä sitten tehtyjä kappaleita ja levyjä. Toivonpa silti hartaasti ettei Sielun veljien paluusta muodostu yhdentekevää läiskimistä vailla päämäärää. Pahinta ei tokikaan tarvitse pelätä, sillä harvoinpa Ismo Alanko on täysin metsään eksynyt. Mies on pitänyt viime vuosina sielukkaasti hengissä monia alkuperäisyhtyeensä kappaleita kuten Elintaso ja On mulla unelma.

Heinäkuussahan se nähdään miltä Alangon, Jukka Orman, Jouko Hohkon ja Affe Forsmanin muodostama Sielun veljet vm. 2011 kuulostaa. Onnea ja menestystä!

PS: Sielukkuudesta puheen ollen, on ollut kulttuuriteko kaikilla mahdollisilla mittareilla mitattuna, että Warner on julkaissut uudelleen Vesa-Matti Loirin esikoissoolon 4+20 (1971). Vaan siinäpä sitä onkin musiikkiteollisuudelle ollut ihmettelemistä, kun vain vinyylinä ja digitaalisena tallenteena julkaistu levy oli taannoin Suomen virallisen albumilistan sijalla 3. Vinyylistä on jo ensipainos myyty loppuun. Hienoa, että musiikki elää, vaikka fyysiset formaatit ovatkin katoamassa.

White Lies: Ritual

2011-02-16T11:52:00.000+02:00

White Liesin kahden vuoden takainen debyytti To Lose My Life… osui maaliin lähes täydellisesti. Postpunkin uuden tulemisen aallonharjalle ehkä jo vähän laskuvaiheessa kivunnut yhtye onnistui esikoisellaan yhdistämään radioystävällisen, trendikkään indierockin ja syntetisaattorimaalailulla koristellun kohtalokkaan synkistelyn. Toisella albumillaan Ritual (lue arvio) yhtye onnistuu kuulostamaan vakuuttavan päämäärätietoiselta. Debyyttilevyn kitaravetoinen soundimaailma on saanut haastajan 1980-luvulle haikailevasta konepopista ja paikoin jopa kevyesti industrial-henkisestä synapaukkeesta.

Festivaalimenestyjä: Viikko ennen vappua

2011-02-10T15:20:00.001+02:00

Vuoden 2010 menestystarinoita suomalaisen lyhytelokuvan puolelta oli Hamy Ramezanin ohjaama ja Cilla Werningin tuottama Viikko ennen vappua, joka valmistui osana Suomalainen novellielokuva -hanketta syksyllä 2009. Suomen elokuvasäätiön ja Yleisradion käynnistämän hankkeen tarkoituksena oli kannustaa tuotantoyhtiöitä tuottamaan nuorten, lupaavien tekijöiden elokuvia. Hankkeesta valmistuneet elokuvat ovat olleet kautta linjan laadukkaita, mutta pituutensa tähden (noin 30 minuuttia) moni ei ole menestynyt kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla mainittavasti. Avaintekijä Ramezanin yhdessä Ilmari Ahon kanssa käsikirjoittamalle Viikko ennen vappua -elokuvan kansainväliselle festivaalimenestykselle oli pääsy Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin kilpasarjaan ja tuomariston kunniamaininta helmikuussa 2010:

- Ensimmäinen festivaalimatkamme Clermont-Ferrandissa oli upea kokemus. Elokuva oli saanut jo Suomessa lämpimän vastaanoton, mutta vastaanotto Ranskassa yllätti. Festivaaleilla kävi yli 130 000 vierasta ja näytökset olivat loppuunmyytyjä. Elokuvien kautta ystävystyimme monen hienon ihmisen kanssa, kertovat ohjaaja Ramezan ja käsikirjoittaja Aho.

Viikko ennen vappua (2009)

Festivaalimatkat ovat vahvistaneet identiteettiämme tekijöinä

Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla tekijäkaksikko halusi saada mahdollisimman kattavan kuvan lyhytelokuvan kansainvälisestä tasosta ja kiersi katsomassa kaikki kansainvälisen kilpailun elokuvat. Eri maiden elokuvantekijöiden kanssa vietetyistä hetkistä syntyi ammatillisesti antoisa keskustelujen sarja. Tekijäkaksikko on ollut silmin nähden yllättynyt novellielokuvansa kansainvälisestä menestyksestä:

- Emme odottaneet festivaaleille pääsyä näin suuressa mittakaavassa. Pyrimme tekemään elokuvan, joka luottaa vahvaan tarinaan ja on konstailematon. On ollut ilo huomata, että ilmaisun rehellisyyttä on arvostettu maailmalla. Festivaaleilla näkemämme parhaat elokuvat ovat vakuuttaneet rehellisyydellään. Tekijöillä on vahva oma näkemys maailmasta ja tarve sanoa jotain, eikä heille elokuvan tekeminen ja esillepääsy ole itseisarvo, Ramezan ja Aho toteavat.

Kesäkuussa 2010 Viikko ennen vappua palkittiin Toronton Worldwide Short Film -festivaalilla arvostetulla Deluxe-palkinnolla parhaana lyhytelokuvana. Palkintoja on vuoden sisään tullut myös Espanjasta (Curtocircuito – International Short Film Festival ), Kreikasta ja toistamiseen Kanadasta (Calgary International Film Festival).

- Toronton festivaalilla painopiste oli tekijöiden verkostoitumisessa. Joka päivä oli useampia cocktail-tilaisuuksia ja seminaareja, joissa ihmiset tutustuivat toisiinsa. Pohjois-Amerikassa verkostoituminen on tehty todella helpoksi ja ihmiset myös markkinoivat itseään tehokkaasti. Elokuvat on usein tehty omalla rahalla ja tekijät käyttävät niitä käyntikortteina alalle pääsyyn. Heille festivaalimenestys on välttämättömyys uralla etenemiseen, tekijäkaksikko luonnehtii.

Viikko ennen vappua on kiinnostanut elokuvafestivaalien lisäksi myös kansainvälisiä myyntiyhtiöitä sekä televisiokanavia, mutta elokuvassa käytetty Goldfrap-yhtyeen musiikki on aiheuttanut ongelmia elokuvan laajalle kansainväliselle levitykselle:

- Tuotantoyhtiöllä (For Real Productions) on esitysoikeudet kotimaisiin esityksiin ja festivaaleille, mutta maailmanlaajuiset oikeudet pitäisi ostaa erikseen. Levittäjät eivät lähde mukaan, jos tekijänoikeudet eivät ole täysin selvät. Nyt olemme kuitenkin saaneet levittäjäksi New Europe Film Salesin, joka myy elokuvaa alue kerrallaan.

Tiivistä yhteistyötä tekevä tekijäkaksikko suhtautuu tulevaisuuteensa elokuvan parissa avoimella asenteella, ilman menestyspaineita. Tulevaisuuden näkymät täyttyvät tällä hetkellä uusien elokuvien suunnittelusta ja käsikirjoitusprosesseista:

- Kirjoitamme parhaillaan pitkää elokuvaa ja kahta lyhytelokuvaa. Alkuvuodesta lähdemme pitchaamaan yhtä lyhytelokuvahankettamme Clermont-Ferrandiin. Festivaaleilla kiertäminen on vahvistanut omaa identiteettiämme tekijöinä. Luotamme ja hyväksymme oman tapamme tehdä.

Otto Suuronen

Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin assistentti

Artikkeli on ilmestynyt alunperin SESinfossa helmikuussa 2011 (1/2011).

Finnish Short Films and Festival Success

2011-02-01T15:03:00.000+02:00

Current Situation

Despite limited resources, Finnish short films are doing well at international festivals. The short films that the Finnish Film Foundation has been promoting internationally have received a notable amount of visibility during 2010 at several internationally significant film festivals and at other film events. Compared to 2009, the volume of exported films has increased, specifically in the genres of short and documentary films. The successful cooperation of AVEK (The Promotion Centre for Audiovisual Culture) and the Finnish Film Foundation to advance the cultural export of short and documentary films has guaranteed an international audience for a genre that in Finland remains marginal. The audiences at international film festivals are a significant addition to the annual number of viewers of Finnish films.

In 2010, the Finnish films that were screened the most at international festivals were Iris Olsson's praiseworthy short documentary, Between Dreams, Hamy Ramezan's award-winning short film, Over the Fence (Viikko ennen vappua), Kaisa Penttilä's action-packed animated short film, The Egg Race (Munaralli), Jouni Hokkanen's Kinbaku - Art of Bondage (Kinbaku - sielun solmuja), an introduction to the Japanese art form, and Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen's Hanasaari A and The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho). Another sign of a successful year is that in early 2010 the world's most important short film festival in Clermont-Ferrand, France, screened a record number of Finnish short films. Also other world-class festivals, especially Sundance and Berlin, have in recent years screened several Finnish short films.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Case of Hanasaari A

For the past two years, the Finnish short film that has gained the most attention abroad has been Hanasaari A, directed by Hannes Vartiainen and Pekka Veikkolainen. The story of the destruction of Helsinki's old coal plant and the irreversible change in the cityscape received the Risto Jarva Award at the Tampere Film Festival in March 2009. Qualifying for the international competition was a major accomplishment for the young film makers and the 10 000 euros in prize money gave them several extra months to develop their next works.

Despite the success in Tampere, Hanasaari A's international breakthrough didn't happen over-night. The doors of important film festivals began to gradually open in the summer and autumn of 2009. During autumn 2009, the film was seen, among other places, at the Short Film Festival in Drama, Greece, the Nordisk Panorama in Reykjavik, Festival du Nouveau Cinema in Montreal, the Lübeck Nordic Film Days, and the Plus Camerimage in Lodz, a festival that emphasises artistic merits when making its film selections.

Festivals have provided useful networking opportunities for Vartiainen and Veikkolainen and they have met many key people on the film festival circuit as well as other film makers. According to the pair, it has been a rewarding experience to see their film with different kinds of audiences. "It's great that the Finnish Film Foundation and AVEK sponsor the festival trips. Then it's pretty much up to the film makers themselves how they take advantage of the opportunities that are given to them. It's been a delightful surprise that our film has found an audience and been in demand all around the world. We didn't dare expect anything beforehand. Our festival tour has been a year and a half long series of happy surprises," Vartiainen and Veikkolainen summarise.

From Clermont-Ferrand to Hong Kong

In the past two years, Hanasaari A has been screened at over 50 international film festivals. This is partly due to the fact that the film's form has enabled it to be selected for both documentary and animated film festivals as well as for festivals devoted to experimental films. In 2010, the most significant festivals Hanasaari A was seen at were the Clermont-Ferrand short film festival in France, the Full Frame Documentary Film Festival in the United States, and the internationally regarded Hong Kong Film Festival, where the film won the Grand Prix for Best Short Film. It has also received honourable mentions in Germany and Spain. For Vartiainen and Veikkolainen, the Clermont-Ferrand festival was one of the most memorable.

"Clermont-Ferrand is in a class of its own as far as festivals for short films go. I doubt there's another festival where the early afternoon screenings of experimental films are sold out," Vartiainen and Veikkolainen marvel.

The directors of Hanasaari A have broadened their knowledge of films by open-mindedly watching a lot of new films by other film makers. When festival schedules have permitted it, the pair have introduced their film before each showing. "It's been fun talking to people after the showings. Jury members who have voted for Hanasaari A have come over at festival clubs and airports to explain why we didn't win," the pair say with a laugh.

Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

The director duos newest short film, The Death of an Insect (Erään hyönteisen tuho), had its international premiere at the Venice Film Festival in September. During this past autumn, it was seen at almost twenty leading short film and documentary festivals. Both men have once again been enthusiastic guests at many of the festivals.

"The film has aroused interest all over the world. We did decide right away that we wouldn't make another film like Hanasaari A, but rather something different."

Otto Suuronen

The writer is an assistant at the Finnish Film Foundation / International Promotion - Short and Documentary Films.

Translation by Broadcast Text

(Released as a part of Finnish Short and Documentary Films 2011 -information magazine in February 2011. Published by The Finnish Film Foundation.
Artikkeli perustuu alunperin SESinfossa syyskuussa 2010 (3/2010) ilmestyneeseen artikkeliin suomalaisen lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä.)

U2: The Unforgettable Fire

2011-01-26T11:55:00.000+02:00

Desibelin Klassikko-osiossa on pyritty valitsemaan jonkin käänteentekevän artistin katalogista yksi teos ylitse muiden. Aina valinta ei kuitenkaan ole helppoa. Näin ollen päätimme Desibeli.net toimittajakollegani Jari Jokirinteen kanssa kirjoittaa tuplaklassikko-artikkelin aiheesta U2. Dublinilaisyhtyeen tuotannosta itselleni tärkein on tunnelmallinen The Unforgettable Fire (1984, lue artikkeli), kun taas Jarin suosikki on bändin suunnan totaalisesti muuttanut Achtung Baby (1991).

Kotimaisuus on in, pop ja cool!

2011-01-18T14:23:00.005+02:00

Ajatuksia suomalaisen elokuvan menestyksestä

Kävin viime viikolla poikkeuksellisesti arki-iltapäivänä elokuvissa, Helsingin Tennispalatsissa, katsomassa Lauri Nurksen hurtilla huumorilla höystetyn draamakomedian Veijarit. Elokuva itsessään ei jättänyt kummempia muistijälkiä, sillä naiskuvaltaan kammottavan filmin ainut valopilkku oli parivaljakko Mikko Leppilampi-Antti Luusuaniemi -yhteiskemia ja naseva keskinäinen sanailu. Katsomiskokemus pimeän salin uumenissa jäi mieltäni kaihertamaan siksi, että katsoin elokuvan murrosikäisistä koostuvan yleisön kanssa. Ei, kyse ei ollut koululaisesityksestä, vaan yleisestä maksullisesta näytöksestä. Kokemus ei myöskään jäänyt mieliin siksi, että nuorista koostuva yleisö olisi käyttäytynyt epäsopivasti, päinvastoin.

Jäin päällimmäiseksi miettimään näiden 13-16-vuotiaiden ajatuksia kotimaisesta elokuvasta ylipäänsä. He ovat syntyneet vuosina 1995-98, joten heidän ensisijainen kokemusmaailmansa suomalaisesta elokuvasta kumpuaa 90-luvun lopulla ja 2000-luvulla ilmestyneistä elokuvista, eli heitä voi liioittelematta kutsua suomalaisen elokuvan kaupallisen kultakauden lapsiksi. Heille lienee itsestään selvyys se, että suomalainen elokuva menestyy valkokankailla kotimaassa (ja miksei ulkomaillakin, vrt. esim. Mies vailla menneisyyttä, 2002, Rare Exports, 2010 ja Niko -lentäjän poika, 2008) ja ennen kaikkea, että kotimainen elokuva voi viehättää myös visuaalisella ilmaisullaan.

Suuren yleisön silmissä suomalaista elokuvaa pitkälti 1980- ja 90-lukua hallinnut kurjuuden maksimointi ja arjen ankeus ovat ainakin viihteellisimmästä tuotannoista siirtyneet sivummalle. Tilalle on tullut tyylikkyyttä ja charmia, jonka mukana ne pahnanpohjimmaisetkin teokset ovat usein näyttäneet ulkoisesti kelvollisilta, audiovisuaaliselta silmäkarkilta. Nimenomaan visuaalisuuteen panostaminen on tuonut kotimaisen elokuvatarjonnan lähemmäksi nuoria, ja se jos mikä on hieno saavutus jo sinänsä.

Se, mitä suomalaiselle elokuvalle tapahtui vuosituhanteen vaihteessa katsojaluvuilla mitaten, on yhä suurenmoinen asia maamme omaa elokuvakulttuurillista kasvatusta ajatellen. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansa syöksyi katsomaan monipuolista kotimaista elokuvaa ja täkäläisten elokuvien katsomisesta tuli nuorillekin hyväksyttävämpää kuin aikoihin. Sillä niinhän se menee, että viihteellisemmän elokuvan parista ainakin osa siirtyy aina myös vaativampien elokuvien pariin ja osa löytää loputtoman tien elokuvan historian syövereistä. Näin kävi itsellenikin, 1990-luvulla.

Omat ensimuistoni kotimaisesta elokuvasta kumpuavat Spede-tuotantojen, Niskavuori-filmatisointien ja SF:n alkukasvillisuudesta. Erityisesti Uuno Turhapurot olivat lapsuuteni elokuvallinen lääke niin flunssaan kuin mielipahaan. Siksi niiden äärelle on kai edelleenkin turvallista ajoittain palata. Turhapuroista siirtyminen Kaurismäkien, Jarvan, Niskasen, Tulion ja monien marginaalin reunalle jääneiden kulttiteosten pariin ei ollut problemaattista, enemmänkin elokuvauteliaisuuteni luonnollista tyydyttämistä. Ollessani kuitenkin 10-vuotias kotimaisen elokuvan katsojaosuus oli 4,1 % (vuonna 1994), eikä suurta yleisöä tavoitettu kuin televisioensi-illan kynnyksellä. Vertailun vuoksi kuluneena vuonna samainen katsojaosuus oli 27%, eli modernin katsojatilastoinnin aikakaudella (vuodesta 1969) ylittyi ensimmäistä kertaa 2 miljoonan katsojan raja. Kotimaisen elokuvan seuraamista voisi kai kutsua peräti muodikkaaksi tällä hetkellä. Matka Esasta ja Vesasta (Esa ja Vesa - auringonlaskun ratsastajat, 1994) Rare Exportsiin alkaa olla jo aika tuntuva.

Paha perhe (2010)

Suomen Oscareiden, Jussi-ehdokkaiden listaa katsoessa monipuolisuus tulee selville, vaikka palkintogaalojen perimmäinen virhe toistuukin. Sillä jollain kummallisella tavalla palkintogaalojen ehdokasasetteluista vastaavat henkilöt tuntuvat unohtavan sen, että alkuvuodestakin on ollut elämää ja elokuvia. Tänä vuonna vääryyttä sai kokea erityisesti Aleksi Salmenperän viime vuoden tammikuussa ensi-iltansa saanut Paha perhe, joka kuitenkin allekirjoittaneen mielestä oli päättyneen vuoden vahvin suomalainen fiktioelokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen mestarilliselle tulevaisuuden klassikolle, Miesten vuorollekin olisi suonut nomineeraukset myös muissakin kategorioissa kuin dokumenttisarjassa. Onneksi kuitenkin iloitsemiseenkin on aihetta, sillä Juho Kuosmasen peräti viisi ehdokkuutta saanut Taulukauppiaat yllätti kaikki ja toisaalta on viehättävää nähdä, että onnistunut komediaelokuvakin voi saada kiitosta myös Jussi-raadilta, kuten Dome Karukosken hilpeän Napapiirin sankarit -elokuvan tapauksessa.

Suuren yleisön odotukset ja vaatimukset, katsomisen nälkä ja halu lisäävät toki myös elokuvantekijöiden vastuuta tehdä yhä moni-ilmeisempää elokuvaa. Jokaiselle jotakin periaatteella. Nähdäkseni viime vuosina tähän on ollut paremmat edellytykset kuin aikoihin.

Katsauksia musiikkivuoteen 2010

2011-01-12T15:40:00.000+02:00

Vuodenvaihde on aina kuluneen vuoden kokoamisen aikaa ja tarkastelua. Lukuisat palkintogaalat ja lehtien "vuoden paras" -pollit vyöryvät kuluttajan tajuntaan pysäyttämättä. Muiden itseään kunnioittavien musiikkimedioiden tavoin myös Desibeli.net käänsi katseensa hiljattain päättyneeseen musiikkivuoteen. Tänä vuonna perinteisten listauksien sijasta toimituskaartin aktiivisimmat kirjoittivat yksittäiset artikkelit vuoden parhaista asioista/yhtyeistä/keikoista yms. Lopputulos Katsauksia musiikkivuoteen 2010 (lue artikkeli) sisältää huomiota niin Arcade Firen Suomen keikasta, Jenni Vartiaisesta, suomalaisen marginaalimusiikin tilasta, The Fallista kuin lehden toimittamisestakin.

Suosittelen koko artikkelin lukemista, mutta lyhytjännitteisille tässä oma poimintani:

Parasta vuodessa 2010: Rock-Suomi

Yksi vuoden 2010 kulttuuriteoista oli YLE Teemalla nähty kymmenosainen dokumenttisarja Rock-Suomi. Antti Leinon ohjaama ja Harri Hakasen sekä Pekka Laineen käsikirjoittama sarja viehätti katsojia kiireettömällä ja asiaan syvästi paneutuneella otteella kaikkien kymmenen jakson ajan. Peruskronologisen kerronnan sijaan Rock-Suomen viehätys pohjautui eri teemoja käsitteleviin kokonaisuuksiin, joissa myös kotimaisen rockin visuaalinen olemus esitettiin tuoreella tavalla. Laajan haastattelu- ja arkistokuvaston kautta Rock-Suomi tutki suomalaisen rockin alkukasvillisuutta kuin nykypäivän idoleitakin ja etsiytyi niin suomalaisen heavyn kuin hiphopinkin juurille.

Sarjan komeimmat jaksot, sopivasti itsenäisyyspäivän iltana nähty Sanojen takana ja suomalaista progen suuntaviivoja esimerkillisesti esitellyt Edistykselliset voisi liittää pakolliseksi oppimääräksi peruskoulun äidinkielen ja musiikinopetusta. Samaan aikaan, kun koko media-alan tulevaisuusnäkymät näyttävät synkeiltä Yleisradion epäselvän tilanteen takia, kykenee laatukriteerein mitattuna maamme ylivoimaisin televisiokanava tuottamaan suomalaisen populaarimusiikin historiaa kartoittavan sarjan, joka etsii vertaistaan. Toivoa sopii, että Rock-Suomi ei jää Teeman viimeiseksi voimanponnistukseksi.

Teksti: Otto Suuronen, kuva: YLE

Vuoden parhaat levyt 2010

2011-01-02T00:04:00.000+02:00

Vuoden kotimainen levy:
1. Delay Trees: Delay Trees
2. Magenta Skycode: Relief
3. Ultramariini: Ydin
+ älkäämme unohtako myöskään näitä: Husky Rescue: Ship of Light ja Villa Nah: Origin.

Vuoden kotimainen löytö:
Shine 2009

Delay Trees

Vuoden ulkomainen levy:
1. Wild Nothing: Gemini
2. The Radio Dept.: Clinging to a Scheme
3. The National: High Violet

Wild Nothing: Gemini

Vuoden ulkomainen löytö:
1. Wild Nothing

Vuoden 2010 parhaat elokuvat

2011-01-01T23:47:00.000+02:00

Vuonna 2010 ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:
Lisa Cholodenko: The Kids Are All Right
Lee Unkrich: Toy Story 3
Joonas Berghäll, Mika Hotakainen: Miesten vuoro
Matthew Vaughn: Kick-Ass
Joanna Sfar: Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta

+ Bubblin' Under - loisteliaat lyhytelokuvat:
Hannes Vartiainen, Pekka Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho
Ruben Östlund: Händelse vid bank / Incident by a Bank

Vuoden 2010 paras ensi-iltaelokuva - The Kids Are All Right

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

2010-12-22T00:52:00.002+02:00

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteiskuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tragedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistelemään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, joskin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maailmankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.

Sustainable Sounds

2010-12-13T11:12:00.000+02:00

Sustainable Sounds -nimeä kantava kokoelmalevy (lue arvio) tarjoilee 11 kappaleen verran tuoretta suomalaista underground-musiikkia elektronisesta popista mustaan rytmimusiikkiin nojaavaan grooveen sekä downtempo-tunnelmointiin. Lopputulos on laadukas: helposti lähestyttävää poppia ei vieroksuta, mutta toisaalta myös kokeelliset rytmit ja menneiden vuosikymmenien soundit ovat sulautuneet luonnolliseksi osaksi tämän hetken musiikillista äänimaisemaa.

Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä

2010-12-04T00:19:00.000+02:00

Elokuvaentusiasmissani on lukuisia ilmenemismuotoja, mutta kepeintä puolta filmihulluudessani edustanee ehdottomasti eriskummallisten käännösnimien bongailu. Tällä tarkoitan sitä, että tarkastelen erittäin mielelläni sitä miten elokuvien nimiä on vuosisadan saatossa käännetty tai jätetty kääntämättä suomeksi. Miten käännöstyössä on otettu vaikutteita ajan ilmiöistä tai hokemista, tai yksinkertaisesti sitä miten päättömän hauskoja nimiä, joillekin elokuville on käännöstyön kautta annettu. Allaolevissa esimerkkitapauksissa on usein jopa niin, että itse nimi on elokuvaa vauhdikkaampi ja mieleenpainuvampi.

Tällaisen artikkelin kirjoittaminen välähti mieleeni, kun olin äskettäin erään tavaratalon musiikki- ja elokuvaosastolla. Näin hyllyssä Howard Deutchin melko tyhjänpäiväisen kasarikomedian The Great Ourdoors (1988), jonka alkuperäistä suomenkielistä nimeä Terve menoa! ei näkynyt enää missään, vaikka kuinka suomalaista kansipaperia olisi käännellyt. Tästä välähti mieleen se, mitä olen monesti aikaisemminkin miettinyt, että elokuvien käännösnimet alkavat paikoin olla uhanalainen laji. Esimerkiksi vielä 15 vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että Christopher Nolanin Inception (2010) olisi tullut levitetyksi vain alkuperäisellä nimellä.

Meille, jotka lapsuudessamme selasimme innosta soikeina R-Kioskin videokerhon Avaa Videoruutu -jäsenlehteä jäi syvälle muistiin monia absurdiudessaan ylittämättömiä elokuvaotsikoita. Omista suosikeistani mainittakoon esimerkiksi Stan Laurel ja Oliver Hardy -hupailu Sons of the Desert (1933), joka tunnetaan Suomessa ensisijaisesti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä sekä Thom Eberhardtin kesälomapölhöily Captain Ron (1992), jonka meikäläinen nimi on niinkin mielikuvituksellinen kuin Takkuaivot takilassa.

Sons of the Desert / Päivänpaisteisia pässinpäitä (1933)

Oma lukunsa koko suomenkielisten nimien sarjassa on ehdottomasti Terence Hill ja Bud Spencer -rymistelykaksikon elokuvat. Duon väkivaltakomedioiden herkullisimmat suomenkieliset nimet ovat ällistyttäviä: Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari/Odds and Evens, 1978), Mutaa kuonoon! sano virtahepo (I osto con gli ippopotami/I’m for the Hippopotamus, 1979) sekä ehkä ylittämättömin, Banaanipojat Hula-hula-saarella (Chi trova un amico, trova un tesoro/Who Finds a Friend, Finds a Treasure, 1981).

Jossain määrin nimenomaan 1980-luku oli kotivideoiden tulon myötä suomenkielisten käännösnimien kulta-aikaa, ainakin mielikuvituksekkaiden ja nykypäivän vinkkelistä osittain täysin reikäpäisten nimien kautta. Barry Levinsonin Svengijengi vauhdissa jälleen (Diner, 1982), Carl Reinerin Koulunkoukkuja (Summer School, 1987) tai Amy Heckerlingin Mieletön kesis (National Lampoon’s European Vacation, 1985) ovat vain yksittäisiä perustapauksia. Varsin hämmentävän lähekkäiset nimet omaavat esimerkiksi Chevy Chase -komediat Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) ja Homma hanskassa (Modern Problems, 1981), vaikka niiden juonisisällöllä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä.

National Lampoon's Vacation / Faijalla hommat hanskassa (1983)

Legendaarisen amerikkalaiskoomikon Jerry Lewisin elokuvat ovat myös olleet aikalaissuomentajien erikoissyynäyksen alla, vai mitä sanotte sellaisista titteleistä kuin Jenkki ja Lenkki neropatteina (The Stooge, 1953), Jerry ihmemiehenä (Visit to a Small Planet ,1959) tai Tri Jerry ja Mr. Hyde (The Nutty Professor, 1963). Veikeitä nimiä kaikki tyynni.

Oma pienempi joukkonsa suomalaisten käännösnimien sarjassa on myös elokuvilla, joiden suomenkieliseksi nimeksi vakiintuu englanninkielinen otsikko, mutta joka silti eroaa elokuvan alkuperäisestä levitysnimestä. Tällaisista erikoispoikkeuksista mainittakoon esimerkiksi Neil Jordanin välttävä Taksikuski-mukaelma Stranger in You (The Brave One, 2007).

Artikkeli on hyvä päättää muistuttamalla yhdestä kaikkien aikojen eriskummallisimmasta suomennosnimestä. Nimittäin Frank Darabontin kiitelty vankiladraama The Shawshank Redemption (1994) tunnettiin maassamme elokuvateatteri- ja videolevityksessä vielä nimellä Rita Hayworth - avain pakoon. Loppuratkaisun yllätyksellisyyden katastrofaalisesti pilaava nimi on sittemmin ymmärrettävästi lyhentynyt muotoon Avain pakoon.

Magenta Skycode: Relief

2010-11-19T11:41:00.001+02:00

Magenta Skycoden kauan hiottu toinen albumi Relief (lue arvio) täyttää odotukset, vaikka onkin tyylillisesti erilainen kuin edeltäjänsä. Jori Sjöroosin kappaleille olennainen haikeus ja melankolinen kauneus ovat totutusti läsnä, mutta levyllä ei kuulla kryptisesti nimetyn edeltäjänsä synkkämietteistä postpunkia, vaan tilalle ovat lipuneet modernin folkin ja amerikkalaisen nykyindien juureva luonnonläheisyys. Jos IIIII oli tunnelmaltaan kuin talviyö, on Relief nostalgissävytteisestä aamuyöstä varhaiseksi aamuksi kaartuva syyspäivä.

Apoptygma Berzerk: Imagine There's No Lennon

2010-11-14T17:55:00.005+02:00

Norjan Sarpsborgissa perustettu Apoptygma Berzerk aloitti futuristisen syntikkapopin ja EBM:n parista, mutta käänsi kurssinsa kohti rock-kitaroita viiden vuoden takaisella levytyksellä You And Me Against the World. Elektrorockiin siirtymisen jälkeen ilmestyi sovittelevampi Rocket Science (2009) -levy, jonka aikaiselta maailmankiertueelta on taltioitu tämä Imagine There’s No Lennon -CD/DVD-julkaisu (lue arvio). Nuorekkaan asenteen säilyttänyt APB ei esitä tätä nykyä kovin omaperäistä musiikkia, mutta silti flirttailevan vaihtoehtorockin ja elektronisen popin ristisiitos toimii yllättävän hyvin. Yhtyeen livekunto on tarkastettavissa maanantaina 15.11. Helsingin Gloriassa.

Ultramariini: Ydin

2010-11-07T21:10:00.001+02:00

Hämeenlinnalaislähtöinen Ultramariini on tehnyt odotetun paluun uutukaisella Ydin -albumilla (lue arvio). Hienolla debyyttilevyllä Juuri ja juuri olemassa (2003) ja sitä seuranneella Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -pitkäsoitolla sujuva suomenkielisyys kohtasi onnistuneesti dramaattiseen brittiläiseen pop-perinteeseen nojaavan kitarapopin. Ydin-levyllä yhtye palaa perusarvojensa äärelle. Tallella ovat niin harkitut kitara- ja kosketinkuviot kuin Ville Aallon sanoitusten arvoituksellinen tunteellisuus.

This Empty Flow: Magenta Skycode

2010-11-01T11:06:00.005+02:00

Muusikko Jori Sjöroos tunnetaan tänä päivänä PMMP-yhtyeen hovisäveltäjänä ja -tuottajana sekä omasta Magenta Skycode -yhtyeestään. Tämä suomalaisen nykypopin kultasormi oli kuitenkin omalta osaltaan tekemässä jo lähes 15 vuotta sitten levyä, joka kuuluu allekirjoittaneen aution saaren levyjen joukkoon. Turkulaisen This Empty Flown Magenta Skycode (lue artikkeli) on suomalaisen tummanpuhuvan rockin kulttiklassikko. Yhtyeen ajattelevan synkkä pop-musiikki syntyi nopeasti ja lyhyellä aikavälillä, melankoliaa säästelemättä. Bändin surumielisen vaihtoehtorockin raaka-aineet löytyivät paitsi selvimmin The Curen ja Slowdiven suunnalta, myös Cocteau Twinsin ja muiden 4AD-levymerkin yhtyeiden parista.

Chris Campion: Police

2010-10-22T10:51:00.001+03:00

Rock-journalisti Chris Campionin The Police -kirjasta (lue arvio) jää harvinaisen hämmentynyt olo. Harvemmin nimittäin tulee luettua bändihistoriikkia, jossa kirjoittajan suhde kohteeseensa on näin kriittinen. Teos on käännös tänä vuonna Englannissa ilmestyneestä kirjasta Walking on the Moon: The Untold Story of the Police and the Rise of New Wave Rock. Kyse on siis jälleen yhdestä auktorisoimattomasta bändikirjasta, jossa lähteinä on käytetty aikalaislehtien haastatteluja sekä yhtyeen jäsenten omia muistelmateoksia. Campionin historiankirjoituksessa suuren roolin saa manageri Miles Copeland, joka nostetaan kirjan keskiöön useaan otteeseen, lopulta kyllästymiseen asti.

Lokaa ja kuita

2010-10-15T11:43:00.008+03:00

Vierailin jokunen viikko sitten Norjan Bergenissä, jossa vietettiin pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan keskeisintä tapahtumaa, Nordisk Panoramaa. Kolmatta kertaa kokemani festivaali osoittautui jälleen viehättäväksi tapahtumaksi, mutta tapahtuman helppouden kruunasi tällä kertaa lyhyet siirtymiset elokuvateatterista toiseen. Marginaalisempaa pohjoismaista elokuvaa esitellyt festivaali tarjoaa laajassa kirjossaan toki paljon epätasaista jälkeä, mutta onneksi tarjonnasta nousee esiin myös merkittäviä ja laadukkuudessaan vaikuttavia elokuvia. Bergenissä tuli todistettua usein aiemminkin havainnoimaani seikkaa, että mediataiteen puolelta tulevat kokeelliset elokuvat ovat yhä vahvemmin joko erinomaisia tai puistattavan mitättömiä. Keskitietä harvoin videotaiteen marginaalissa keikkuvilla elävillä kuvilla on.

Händelse vid bank / Incident by a Bank (2010)

Nordisk Panoraman lyhytelokuvan helmiksi valikoitui Paw Charlie Ravnin tanskalainen lyhytanimaatio To venner / Two Friends, ruotsalaisen Ruben Östlundin mestarillinen, Berliinissä ansaitusti parhaan lyhytelokuvan palkinnon saanut, fiktiivis-kokeellinen väkivallan ja elämän sattumien tulkinta Händelse vid bank / Incident by a Bank sekä kuriositeettina mainittakoon, Jonas Selberg Augustsénin ohjaama hirtehinen novellielokuva Höstmannen / Autumn Man, joka kuuluu harvalukuiseen ruotsalaisella rahalla tehtyjen suomeksi puhuttujen elokuvien joukkoon. Suomalaisten lyhytelokuvien puolelta Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen upea Erään Hyönteisen tuho on, jos mahdollista, vielä ohjaajakaksikon edellistäkin elokuvaa (Hanasaari A, 2009) parempi. Bergenissä tuli nähtyä uudelleen myös Juho Kuosmasen Cannes-palkittu Taulukauppiaat, joka sai norjalaisessa elokuvateatterissa koettuna uutta särmää ja vakuuttavuutta.

Festivaalin tarjonta ei Bergenissä minulle yksistään riittänyt vaan hain lisätarjonta paikallisen elokuvateatterin kaupallisesta tarjonnasta, jossa katsoin Lisa Cholodenkon viehättävän The Kids are All Right -elokuvan. Vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon lukeutuva draamakomedia on erinomainen esimerkki elokuvatyylistä, jossa Amerikan Yhdysvallat on elokuvamaana parhaimmillaan. Cholodenko rakentaa oivallisesti helposti lähestyttävän elokuvan, joka aidosti koskettaa ja naurattaa, mutta ei sorru vetistelyyn tai synkkyyteen.

Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta (2010)

Syksyn aikana nähdyistä elokuvista vuoden parhaimpien listalle kirivät myös Jaco van Dormaelin Mr. Nobody, Lee Unkrichin jo aiemmin ylistämäni Toy Story 3 sekä Joanna Sfarin huikean mielikuvituksekas ja persoonallinen elämäkertaelokuva Gainsbourg (Vie héroïque) / Gainsbourg - tarina legendasta, jossa erityisesti näyttelijätyö etsii vertaistaan. Eric Elmosninon vahvasti tulkitseman nimihenkilön lisäksi Laetitia Castan Brigitte Bardot lienee yksi valkokankaan seksikkäimpiä ilmentymiä sitten Jessica Rabbitin.

Loppuun täytyy vielä kehaista kahta uutta uunituoretta kotimaista elokuvaa. Nimittäin Teemu Nikin vastavalmistunut lyhytdokumentti Play God on hieno ja itseironinen taustakartoitus splatter-elokuvan teosta Suomesta ja Dome Karukosken tänään ensi-iltansa saava Napapiirin sankarit osoittaa taas sen, ettei kyseinen ohjaaja ole pitkän elokuvan saralla vielä epäonnistunut kertaakaan. Napapiirin sankarit on viime vuosien hauskimpia kotimaisia elokuvia ja Lapin kuvauksessaan virkeä poikkeus Helsingissä kuvattujen elokuvien peruskaavaan.

Lucy Was Driving: Lucy Was Driving

2010-10-12T11:19:00.000+03:00

Esikoislevynsä julkaissut helsinkiläinen Lucy Was Driving (lue arvio) on herättänyt viime aikoina huomiota MTV:llä ja kaupallisilla radiokanavilla energisellä ja äänekkäällä jenkkirockillaan, joka on kuin täsmäohjuksen tavoin suunnattu juuri murrosikäiselle tyttöyleisölle. Yhtyeen esittämä laskelmoitu melodinen rock kolahtaa varmasti samaan yleisöön, josta kriitikoiden syvästi inhoama Sunrise Avenue on fanijoukkonsa kalastanut. Yritteliäs bändi kärsii ennen kaikkea omaäänisyyden puutteesta.

Delay Trees: Delay Trees

2010-10-01T08:40:00.000+03:00

Yhtye, joka kuvaa musiikkiaan erinomaisen onnistuneesti lauseella “tender pop songs that will melt your ears” lupaa jo mainoslauseellaan pelottavan paljon. Onneksi esikoispitkäsoittonsa julkaiseva Delay Trees (lue arvio) lunastaa odotukset ja vielä paljon enemmän. Bändin toiveikkaan haikeassa musiikissa surusilmäinen indie kohtaa kengänkärkiä tuijottelevan samettitakkipopin. Tiivistäen: Delay Trees on yksi parhaimmista esikoislevyistä vuosikymmeneen. Sen melodiseen kitarapoppiin nojautuen taittunee nurkan takana väijyvä talvikin uudesta keväästä haaveillen.

Interpol: Interpol

2010-09-15T13:59:00.000+03:00

Mestarillisella debyyttilevyllään Turn on the Bright Lights (2002) allekirjoittaneen hurmannyt Interpol on julkaissut neljännen albumin (lue arvio), jolla toisaalla jatketaan edellisen levyn eeppisempään ilmaisuun kurkottavalla suunnalla, mutta samalla haikaillaan ensilevytysten aikaiseen tummasävytteiseen, mutta tarttuvaan postpunkiin. Daniel Kesslerin tunnistettavat kitarasoundit sahaavat odotetulla tavalla ja Paul Banks laulaa paikoin yhtä tuskallisesti kuin aiemminkin, mutta muuttumattomuus on kuitenkin alkanut käydä yhtyeelle jo taakaksi. Se olennaisin, eli kappaleet, eivät ole enää niin hyviä kuin yli puolen vuosikymmentä sitten.

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

2010-09-08T13:56:00.000+03:00

Uusimmassa Suomen elokuvasäätiön tiedotuslehdessä, SESinfossa (3/2010, lue koko lehti) on toimittamani artikkeli suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälisestä festivaalimenestyksestä. Ohessa artikkeli kokonaisuudessaan:

Havaintoja lyhytelokuvan festivaalimenestyksestä

Nykyhetken lähtökohdat

Suomalainen lyhytelokuva menestyy pienistä resursseistaan huolimatta maailman festivaaliareenoilla hyvin. Elokuvasäätiön kulttuuriviennin piirissä olevat lyhytelokuvat ovat olleet näyttävästi esillä vuoden 2010 aikana monilla kansainvälisesti merkittävillä ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja muissa elokuvien esityssarjoissa. Verrattuna vuoden 2009 vuosipuolikkaaseen kasvua elokuvan kulttuuriviennin volyymissä on tapahtunut nimenomaan lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolella. AVEKin ja säätiön menestyksekäs yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on taannut yhä laajenevan kansainvälistymisen Suomessa marginaaliin jäävälle elokuvalle. Ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla tavoitetut katsojamäärät ovat merkittävä lisä suomalaisen elokuvan vuosittaiseen katsojajoukkoon.

Tänä vuonna aktiivisimmin ulkomaisilla festivaaleilla esitettyjä elokuvia ovat olleet Iris Olssonin ansiokas lyhyt dokumenttielokuva Between Dreams, Hamy Ramezanin useaan otteeseen palkittu novellielokuva Viikko ennen vappua, Eija-Liisa Ahtilan kokeellinen fiktioelokuva Missä on missä?, Kaisa Penttilän vauhdikas lyhytanimaatio Munaralli sekä Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen Hanasaari A. Menestysvuodesta on kertonut sekin, että maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandin kansainvälisellä lyhytelokuvafestivaalilla Ranskassa esitettiin alkuvuodesta ennätyksellisen monta suomalaista lyhytelokuvaa. Muista maailmanluokan festivaaleista erityisesti Sundance ja Berliini ovat viime vuosina esittäneet useita suomalaisia lyhytelokuvia ohjelmistonsa eri sarjoissa.

Muuttuvassa formaattiviidakossa 35-millinen filmikopio on pitänyt toistaiseksi pintansa korkean profiilin festivaalien ykköskopiona. Muista formaateista digibeta on yhä yleismaailmallisesti hallitsevimpia esitysformaatteja, toisin kuin Digital Cinema Print, joka on lyhytelokuvan markkinoilla ollut toistaiseksi lähes näkymättömissä. Digitaalikopiota suositummaksi esitysformaatiksi ovatkin nousseet helppokäyttöiset Blu-ray -levyt.

Hannes Vartiainen & Pekka Veikkolainen: Hanasaari A (2009)

Tapaus Hanasaari A

Viimeisen puolentoista vuoden aikana näkyvin suomalainen lyhytelokuva maailmalla on ollut Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen ohjaama, Helsingin vanhan hiilivoimalan tuhosta ja kaupunkikuvan peruuttamattomasta muutoksesta kertova Hanasaari A (2009), joka sai tuoreeltaan Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla maaliskuussa 2009. Jo Tampereen kansainväliseen kilpailuun pääsy oli nuorelle tekijäkaksikolle käänteentekevää, mutta 10 000 euron arvoisen palkinnon ansiosta he saivat monta kuukautta lisäaikaa kehitellä seuraavia tuotantoja.

Tampereen elokuvajuhlien menestyksestä huolimatta ei Hanasaari A:n kansainvälinen menestys tullut yhdessä yössä vaan ovet merkittäville elokuvafestivaaleille aukenivat hiljalleen kesän ja syksyn 2009 aikana. Viime syksyn kuluessa elokuva nähtiin mm. Draman lyhytelokuvafestivaalilla Kreikassa, Nordisk Panoramassa Reykjavikissa, Festival du Nouveau Cinema -festivaalilla Montrealissa, Lyypekin pohjoismaisen elokuvan festivaalilla sekä Lodzin Plus Camerimage -festivaalilla, joka painottaa valinnoissaan elokuvauksen taiteellisia ansioita.

Vartiainen ja Veikkolainen ovat keränneet festivaalimatkoillaan paljon hyödyllisiä elokuva-alan kontakteja festivaalien avainhenkilöistä elokuvantekijöihin. Kaksikon mukaan on ollut palkitsevaa nähdä oma elokuva erilaisten yleisöjen kanssa. – On hieno juttu, että elokuvasäätiö ja AVEK tukevat festivaalimatkoja. Sen jälkeen on aika paljon tekijöistä itsestään kiinni miten mahdollisuudet hyödyntää. Itse olemme olleet iloisesti yllättyneitä siitä, että elokuvalle on löytynyt yleisöä ja kysyntää pitkin maailmaa. Emme uskaltaneet odottaa mitään etukäteen. Festivaalikierros on ollut sarja iloisia yllätyksiä reilun vuoden ajalta, summaavat Vartiainen ja Veikkolainen.

Clermont-Ferrandista Hong Kongiin

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Hanasaari A on esitetty lähes 50 ulkomaisella elokuvafestivaalilla. Festivaalilevityksen kannalta elokuvan vahvuus onkin ollut siinä, että se on muotonsa puolesta tullut valituksi niin dokumentti- ja animaatioelokuvafestivaaleille kuin myös kokeellisen elokuvan festivaaleille. Vuoden 2010 aikana Hanasaari A:n merkittävimmät esitysfoorumit ovat olleet Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalit Ranskassa, Full Frame –dokumenttielokuvafestivaali Yhdysvalloissa sekä kansainvälisesti arvostettu Hong Kongin elokuvafestivaali, jossa elokuva voitti parhaan lyhytelokuvan Grand Prix –palkinnon. Kuluneen vuoden aikana kunniamainintoja on tullut myös Saksasta ja Espanjasta. Clermont-Ferrand jäi tekijöille mieleen yhtenä muistorikkaimmista festivaalimatkoista:
– Clermont-Ferrand on lyhytelokuvafestivaalina omaa luokkaansa. Ei varmaan ole toista festaria, joilla alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytökset myyvät loppuun, kertovat Vartiainen ja Veikkolainen.

Hanasaari A:n ohjaajat ovat laajentaneet elokuvan tuntemustaan katselemalla avarakatseisesti paljon myös muiden tekijöiden uusia elokuvia. Festivaalien aikataulujen salliessa kaksikko on esitellyt oman elokuvansa ennen jokaista näytöstä: – On ollut hauskaa, kun ihmiset ovat tulleet juttusille näytösten jälkeen. Festivaaliklubit ja lentokentät ovat olleet paikkoja, joissa Hanasaari A:ta puolustaneet juryn jäsenet ovat kertoneet miksi pysti ei osunut kohdalle, tekijäduo naurahtaa.

Vartiainen & Veikkolainen: Erään hyönteisen tuho (2010)

Ohjaajakaksikon uutukainen lyhytelokuva, Erään hyönteisen tuho, sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla kesäkuussa. Uuden elokuvan kysyntä ulkomaisille festivaaleille on alkanut vilkkaana jo varhain.
– Kiinnostusta on jo ollut. Se tosin päätettiin heti, että Hanasaaren kaltaista elokuvaa ei tehdä uudestaan vaan lähdetään muille urille.

Artikkeli julkaistu alunperin syyskuussa 2010 SESinfon numerossa 3/2010.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1980-89

2010-09-05T20:20:00.002+03:00

Hector siirtyi uransa kolmannalle vuosikymmenelle Linnut, linnut -albumin myötä, joka heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Pitkäsoitto onkin kokonaisuutena harmillisen sekava kokoelma eritasoisia vakavia ja kepeähenkisen humoristisia lauluja. Levyn vaikuttavin kappale on nimikkokappale Linnut, linnut, mutta myös rock-vedolla Koko hela maailma on omat kannattajansa. Albumin useat kappaleet kertovat henkisestä romahduksesta ja loppuun palamisesta, mikä oli vähän päälle 30-vuotiaalle muusikolle todellisuutta 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Nopea julkaisutahti jatkui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1981 Eurooppa esittelikin kokonaisuudessaan sopivasti uudistuneen artistin. Elektronisilla instrumenteilla ja syntetisaattoripainotteisella äänimaailmalla on suurempi rooli musiikillisessa kokonaisuudessa kuin koskaan aiemmin. Eurooppa –levyllä Hector sivaltaa mielipiteensä silloisesta maailmanmenosta, tarkastellen monia asioita hyvin mediakriittisesti. Albumilla saavat pilkkakirveestä niin viihteellistynyt televisiotuotanto kuin miehelle tutumpi teema, armeija ja sodat. Silti kaiken kriittisyyden ja synkän pessimismin takana lauluissa on myös lämpöä ja aitoa välittämistä, kuten mestarillisessa Eurooppa –nimikkokappaleessa, joka kuuluu kiistatta Hectorin uran hienoimpiin hetkiin. Sekä kaupallisesti että taiteellisesti hyvin vastaanotettu albumi sisältää monia erinomaisia kappaleita, ja albumin jälkeistä kiertuetta pidetään yleisesti muusikon uran kenties parhaimpana.

Levy vuodessa tahti jatkui vielä vuoden 1982 Hyvää yötä Bambi –levyllä. Vaisusti myynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi on Hectorin uran oudoimpia kokonaisuuksia. Osin edeltäjänsä konemaisia äänimaailmoja tavoitteleva albumi käynnistyy tummasävyisen lupaavasti Mistä kymysys?! ja Atresia -kappaleilla, mutta menettää pian otteensa ja vajoaa keskinkertaisuuteen. Levyltä irtosi kuitenkin humoristinen hittikappale Piironkinjalka, jota mystikkoklovni on pitänyt keikkasettiensä kevennyksenä aina viime vuosiin saakka.

Bambi-levyn seuraajaa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Ilmeisesti vuosikymmenen alun nopea julkaisutahti oli tehnyt tehtävänsä luomiskyvylle, sillä vihdoin vuonna 1985 ilmestynyt Hectorock II oli tauon jälkeen pettymys. Onton ja harmaan aikuisrockin pariin vajonnut Hector on albumillaan vain varjo entisestään. Ainoat kappaleet, joissa on edes vähän vaikutusta ovat Poltettu maa ja Jäävalssin jälkeen, joista jälkimmäinen on onnistunut jatko-osa Hectorock I:ltä löytyneelle Jäävalssi -kappaleelle. Nimeään myöten kalpea, 80-luvun tunkkaisella äänimaailmalla kyllästetty levy on Hectorin uran huonoin. Se julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta, eikä edes taiteilija itse muistele sitä lämmöllä.

Nukkuvasta idiootista varjoihin ja lakanoihin

Muutaman laimean vuoden jälkeen Hector teki kunniakkaan paluun Flamingo –levy-yhtiön suojissa Nuku idiootti -levyllä vuonna 1987. Pitkäsoitto oli paluuta juurille, sillä albumi sisältää muusikolle tuttuja teemoja solidaarisuudesta rakkauden tarkasteluun, yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta fantasia-aiheisiin. Erinomaisesti menestynyt albumi nosti Hectorin vuosien tauon jälkeen suureen suosioon, jota entisestään kohotti seuraavana vuonna ilmestynyt Varjot ja lakanat -albumi (1988), joka kuuluu miehen uran parhaimmistoon. Varjot ja lakanat -levyllä Hector esitteli pelkistetyn, akustisen äänimaiseman, jonka hallitsevana soittimena on akustinen kitara aivan kuin vuoden 1972 Nostalgialla. Maininnanarvoista albumin onnistuneelle kokonaisuudelle ovat erityisesti Peter Lerchen tunnelmalliset kitarasovitukset. Erilaisista aiheista kertovat laulut käsittelevät pääasiassa rakkautta, välittämistä ja kaipuuta. Taiteellisesti ja kaupallisesti onnistuneelta albumilta nousi hitiksi albumin kepein kappale, Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän tarkastelun kestävät paremmin mestarilliset Seinästä seinään, Olen nielaissut kuun sekä jälleen fantasiakuvastoa hyödyntänyt Allekirjoitus: Peter Pan. Merkillepantavaa on myös se, että ikääntymisestä kertovia aihealueita oli myös tullut entistä enemmän teksteihin (Uushiljaisuus, Timantti ja ruoste). Jos Hectorin keski-iän kriisi puhkesi väsyneenä esityksenä Hectorock II –levyllä, niin Varjot ja lakanat –levyllä ikääntyminen kuuluu tehokeinona ja luovuuden lähteenä.

Kaksiulotteista leluelämää

2010-08-28T12:27:00.005+03:00

Kävin eilisiltana katsomassa vuosikymmenen verran tekeillä olleen, Lee Unkrichin ohjaaman Toy Story 3:n, joka jatkaa briljanttien edeltäjiensä (Toy Story / Toy Story - leluelämää, 1995 ja Toy Story 2, 1999) viitoittamalla tiellä poikkeuksellisen laadukkaana animaatioelokuvana. Erityisen ilahduttavaksi sarjan kolmannen elokuvan tekee se, että harvoin, jos koskaan, animaatioelokuvan jatko-osa on ollut niin herkkä ja syvällinen, mutta samalla viihdyttävä ja jännittävä. Animaatioguru John Lasseterin yhdessä Andrew Stantonin, Lee Unkrichin ja Michael Arndin käsikirjoittama elokuva on mielikuvituksekkaissa juonikäänteissään kerrassaan oivaltava.

Suomessa elokuva on näyttänyt saaneen melko hyvän vastaanoton, niin HS:n Nyt-liitteen kriitikko Leena Virtanen kuin esimerkiksi Episodin Päivi Laajalahti ovat antaneet elokuvalle kiittävät, jopa ylistävät arviot. Virtanen toteaa arvostelussaan, että elokuva on "parasta mitä tietokoneanimaatiot voivat lapsille tarjota". Itse lisäisin vielä, että elokuva on parasta mitä nykyanimaatioelokuva voi tarjota minkä ikäiselle yleisölle hyvänsä.

Myös kaupallinen yleisö on löytynyt, mikä ei tokikaan ole ollut ihme, sillä jo pelkästään Yhdysvaltain markkinaosuuksilla mitattuna elokuva on kaikkien aikojen menestynein animaatio. Se on ilahduttava uutinen, sillä Toy Story 3:n on erinomainen elokuva, jolle menestyksen todella suo. Elokuvan viimeistellyssä lopputuloksesta näkee, että tekijät ovat tehneet teoksen inspiroituneessa ilmapiirissä, ilman tarkoituksellista rahastusta ja ennen kaikkea, unohtamatta edellisten elokuvien huumoria ja itseironian pilkettä. Tästäkin huolimatta se syvyys, joka elokuvan loppupuolelle rakentuu, on taidokkaasti rakennettu ja yllättävä.

Olen nähnyt parin viime vuoden aikana runsaan joukon erilaisia 3D-elokuvia, joista yhdellekään kolmiulotteisuus ei ole ollut kuvakerronnalle, tarinankerronnasta puhumattakaan, olennaista. Edes James Cameronin Avatarin (2009) ansiot eivät ole olleet ensisijaisesti 3D-tekniikan hyödyntämisessä, koska syvyysvaikutelman ja tekniikan mielikuvituksekkaan hyödyntämisen kannalta paljon paremmin kolmiulotteisena toimi Henry Selickin viehättävä Coraline / Coraline ja toinen todellisuus (2009). Avatarin ansiot, joita toki on runsain mitoin, ovat muualla kuin kolmiulotteisuudessa. Yhtä lailla Pete Docterin ja Bob Petersonin Up / Up - kohti korkeuksia (2009), joka oli yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, olisi oletettavasti yhtä erinomainen myös kaksiulotteisena, sillä edelleenkään kolmiulotteisuus ei ole onnistunut säväyttämään tarinankerronnan kohentajana.

Toy Story 3:n katsoin osin sattuman oikusta, osin periaatteesta, perinteisessä kaksiulotteisessa muodossa ja vieläpä filmikopiona. En usko, että elokuvan merkittävyys kärsi tästä lainkaan, ehkäpä päinvastoin, sillä se lämpö ja herkkyys, joka mestarillisesta animaatioelokuvasta loisti elokuvasalin pimeydessä olisi oletettavasti kärsinyt 3D-lasien epäkäytännöllisyydestä ja attraktion paikoin läpitunkevasta keinotekoisuudesta. Tai sitten kyse on vain nostalgiasta ja siitä, että olemme tottuneet katsomaan Woodya, Buzz Lightyearia, Mr. Potato Headia ja kumppaneita kaksiulotteisen rakastettavina hahmoina.