Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Lukeminen kannattaa aina - katsaus uudempaan suomenkieliseen elokuvatietokirjallisuuteen

Elävän elokuvakulttuurin ylläpitämisen perustaa on vireän ja monimuotoisen elokuvateatteri- ja festivaaliverkoston lisäksi myös kotimaisilla kielillä toimitettava elokuvajournalismi- ja tietokirjallisuus. Kun palkkatyönä ammatillisesti tehtävä kulttuurijournalismi alkaa olla monella sektorilla huolestuttavasti henkitoreissaan, voi vaihteeksi kääntää katsetta elokuvatietokirjallisuuden piiriin.

Suomenkielisessä elokuvatietokirjallisuudessa on tapahtunut juuri se, mitä Peter von Baghin (1943-2014) kuollessa osasi ennustaa, pirstaloituminen ja marginalisoituminen. Jos von Bagh kirjoillaan saavutti laajemman suuren yleisön suosion, joka kantoi aina joulu-, rippi-, isän/äitienpäivän- kuin syntymäpäivälahjoiksi, ei vastaavaa ole sittemmin koettu. 

Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan sitä, että viimeisen kahdeksan vuotta olisi eletty tyhjiössä. Elokuvan kulttuurista asemaa tietokirjallisuuden piirissä on pitänyt yllä näkyvimmin elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen. 

Viime vuosien satoa...

Elokuvataiteen valtionpalkinnollakin muistettu Kinnunen on kirjannut ansiokkaasti ylös niin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin historian (30 vuotta rakkautta ja anarkiaa, yhdessä Lauri Lehtisen kanssa, 2017), Suomen elokuvasäätiön puolivuosisataa (Elokuvasäätiön tuella: Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019, 2019) kuin elämäkertoja ohjaaja Dome Karukoskesta (Hymypoika. Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin, yhdessä Matti Rämön kanssa, 2020), elokuvamoguli Jukka Mäkelästä (Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset, 2021) kuin televisiojohtaja Jorma Sairasestakin (Daddy Cool - kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, 2017). Kinnusen ensimmäinen kirja Big Game: Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015) kertoi elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin siihenastisen elämän tarinan ja kertoi sujuvasti siitä kuinka Suomeen syntyi genre-elokuvia rakastava ja niiden pariin tekijöinä hakeutuva sukupolvi. Kinnusen tuorein kirja on Big Gamen sukulaisteos siinä mielessä, että Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi (2022) keskittyy Saara Saarelan ohjaaman suomalaisittain poikkeuksellisen sci-fi-elokuvan tekoprosessiin yksityiskohtaisesti ja informatiivisesti.

Omalla marginaalisemmalla maaperällään kiehtova lukukokemus oli Niko Jutilan Poikki! - Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020), joka nimensä mukaisesti perkasi huolella ja valtavaa taustatyötä arkailematta tekemättä jääneitä suomalaishankkeita. Välillä liki salapoliisimaista työtä tehneen Jutilan kirja on aarreaitta jossitteluun taipuvaisille cinefiileille. Elokuvauutiset-sivustoa ylläpitävän elokuvatuntijan seuraava teos Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat ilmestyy tammikuussa 2023. Se on luonnollisesti jo aiheensa perusteella allekirjoittaneen ostolistalla.

Vihatun ja rakastetun elokuvaohjaajan muotokuva.

Näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden elämäkertakirjallisuuden vyöryssä helmiä on ollut harvassa, mutta sikoja sitäkin enemmän. Pelkästään viime syksynä oli tarjolla niin monta näyttelijäelämäkertaa, että ei laskuissa pysynyt. Paremmasta päästä olivat Tuomas Marjamäen toimittama rehellisessä suorapuheisuudessaan rehevä Vänä elävänä ja Johanna Venhon kirjallisesti ansiokas Martti Suosalon tähänastinen elämä. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on viime vuosina urakoinut definitiivisiksi tiiliskiviopuksiksi Federico Fellinin, Rainer Werner Fassbinderin ja Jean Sebergin elämät.

Vankkaa kulttuurihistoriatietoutta ovat tarjonneet Urmas A. Hilapieli kirjallaan Kino-Suomi - Elokuvan esittämisen historia 1896-2021 (2021), jonka järkälemäisyydessä on monumentaaliset mittasuhteet sekä Suomen Filmiteollisuuden tarinan esseemäisiksi artikkeleiksi koonnut Unelmatehdas Liisankadulla - Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (toimittajina Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi ja Outi Hupaniittu, 2019).  

Yksi on vielä erikseen mainittava, Laajakuva-elokuvaverkkolehden kirjajulkaisu Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 (2020), joka rohkeasti tarjoaa rinnakkaispolun elokuvahistorian peruskaanonille undergroundia, törkyä ja kulttikalkkunoita kaihtamatta.

Suomalaisen elokuvan lyhyestä historiasta

Harvaa tietokirjailijaa voi perustellusti kutsua niin tuotteliaaksi kuin Juri Nummelinia. Helsingin kirjamessujen aikaan tietokirjailijapalkinnon saaneelta Nummelinilta on tullut pelkästään jo kuluvalla vuosikymmenellä yhdeksän (!) teosta kirjallisuudesta ja elokuvista sekä nippu suomennoksia, uusintajulkaisuja ja novellikokoelmia. Elokuvan saralla Nummelin on toiminut jo vuosia Turussa järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana ja siinä työssään tehnyt hartiavoimin töitä monimuotoisten näkökulmien avaamiseen kotomaamme elokuvatodellisuuden suhteen.

Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (2022) käsittelee kompaktisti kotimaisen elokuvan matkaa varhaisista mykkäelokuvista aina nykypäivään saakka. Tyylikkään tummanpuhuvalla kannella varustetussa tietokirjassa käsitellyksi tulevat niin studiokausi, uusi aalto, aikalaiskriisit kuin vuosituhannen vaihteen kotimaisen elokuvan kaupallinen menestys. Siinä missä elokuvahistoriikit tapaavat olla usein pitkän näytelmäelokuvan historia, tuo Nummelin ansiokkaasti esiin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta lyhytelokuvan, dokumentaarin, animaation ja mediataiteen puolelta.

Juri Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia.

Nummelinin tuotteliaisuuden ilmeinen varjopuoli tulee kuitenkin pahasti vastaan miehen uusimmassa elokuvakirjassa. Kotimaiseen elokuvaan perehtynyt lukija huokailee ja hämmästyy pitkin kirjaa siitä miten valtavan määrän se sisältää asiavirheitä. Herää kysymys, onko kirjaa laisinkaan oikoluettu kustantajan (Avain) toimesta? 

Teoksessa menevät sekaisin niin ohjaajat kuin elokuvat, studiokauden tekijöiden lähtökohdat ja Suomen elokuvasäätiöön liittyvät faktat. Nummelinin vaihtoehtotodellisuudessa Aleksi Salmenperä on ohjannut Janne Kuusen Kukkia ja sidontaa (2004) ja Hannu Kahakorpi Hannu Seikkulan Rampe ja Naukkis - kaikkien aikojen superpari -hupailun (1990). Lisäksi kahden tekijäparin elokuvista jää liki poikkeuksetta toinen ohjaaja mainitsematta: Speden ja Vesa-Matti Loirin tuohivirsuwestern Hirttämättömät (1971) kreditoidaan pelkästään Loirin nimiin, dokumenttielokuvista Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2010) Berghällin nimiin & Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan Lost Boys (2020) Neuvosen nimiin. Monikansallisista koko perheen Niko-animaatioista (2008/2012) Nummelin unohtaa kokonaan kansainväliset co-ohjaajat.

Studiokautta käsittelevissä osissa sekaisin menevät taas yhtiöt ja tekijät. Suomen Filmiteollisuuden kasvattina tunnetusti työskennellyt Mikko Niskanen sotkeutuu kirjassa Suomi-Filmin lupaukseksi ja Fennadan valioteoksen, Ville Salmisen Evakon (1956) väitetään olevan Suomen Filmiteollisuuden elokuva.

Haparoivan tiedon äärellä ollaan myös joissakin sisältökuvauksissa: Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) Nummelin laskee toimintaelokuvaksi (!), vaikka elokuva paikantuu selkeämmin hurtilla huumorilla ja rikoksella höystetyksi (kasvu)draamaksi. Anna Paavilaisen lyhytelokuva Play Rape (2019) käsittelee Nummelinin mukaan "naisten kohtelua filmialalla", vaikka jokainen elokuvan nähnyt voi todeta teoksen käsittelevän ennemminkin näyttämötaidetta. Mika Kaurismäen Mestari Cheng (2019) muuntuu lapsuksen kautta Changiksi, Seppo Huunosen filmografiaa esitellessä unohdetaan (ehkä syystä?) Piilopirtti (1978) ja Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta (1985) on Nummelinin väitteen mukaan olemassa televisiosarja (kunpa olisikin!). Kaurismäen veljeksiä ruotiessaan Nummelin kuvaa toistuvasti Mikan elokuvia "epäkiinnostavammiksi" perustelematta lainkaan tulkintaansa. Väsyttävästi kirjassa toistuu myös trendikäs termipari: eksotisoiva rasismi. Havainnot rasistisista representaatioista ovat perusteltuja (joskin aika ajoin anakronistisia), mutta lukijakokemuksena "eksotisoivan rasismin" olisi voinut tuoda esiin yhtenä koottuna kainaloartikkelina jatkuvan toistelun sijaan.

Suomen elokuvasäätiön tukiin liittyen metsään mennään siinä, kun väitetään (taas kerran), että Naisen logiikka (1999) olisi ollut ensimmäinen SES:n tuotantotukea nauttinut Spede-elokuva. Jo elokuvasäätiön historian toisessa tuotantotuen jaossa vuonna 1971 oli Spede Pasanen julkisen rahoituksen vastaanottajana Kauhukakara-hankkeellaan, joka lopulta jäi valmistumatta. Myöhempinä vuosikymmeninä ns. automaatiotuki heilahti Uuno Turhapuro -sarjan pahnanpohjimmaisille farsseille Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla -elokuvasta (1990) alkaen.

Nummelin väittää myös elokuvan ja television moniottelijaa Kari Kyrönseppää elokuvasäätiön toiminnanjohtajaksi, vaikka nopeallakin tiedonhankinnalla saa selville, että Kyrönseppä työskenteli SES:ssä 1990-luvun alussa tuottajan mandaatilla. Myöhemmin Nummelin kirjoittaa vielä Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan (2012) olleen julkisesta rahoituksesta riippumaton indie-elokuva. Näin ei ollut, sillä elokuva nautti säätiön tukea päälle 30 000 euroa. Jälkimmäiset kuulostavat ehkä pieniltä virheiltä, mutta tietokirjallisuudelta odottaisi täsmällistä faktaa, olipa sisältö sitten luonnontiedettä tai taiteentutkimusta.

Suomalaisesta elokuvasta ei ole turhan paljon tehty kokoavia tietoteoksia viime vuosikymmeninä, joten tässä Nummelinin teoksella on oma tärkeä paikkansa. Lukuisista asiavirheistä huolimatta on kulttuuriteko, että pienellä kielialueella toimitetaan taiteenlajin historian kokoava opus. On myös oivaltavaa, että kirjan viimeisille sivuille on koottu paitsi suomalaisen elokuvan merkittävimpien elokuvien kaanon, mutta myös vastalista painottuen kultti- ja kalkkunaelokuviin, jotka kuitenkin ovat omalla erityislaadullaan (tai laaduttomuudella?) tuonut pikantin lisän härmäläisen elokuvan historiaan.

Ai niin, yksi vielä... Seppo Huunosen mustan huumorin rikossekoilu Karvat (1974) ei ollut ensimmäinen suomalainen K18-elokuva, sillä edelle kyllä ennätti Teuvo Tulion joutsenlaulu Sensuela (1972). Ensi kerralla, tai mieluiten jo toiseen painokseen, faktat kuntoon! Allekirjoittanut ilmoittautuu pedantiksi oikolukijaksi.

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa

Elokuvavuosi 2022 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Michael Ritchien kasarin rikoskomedialla Nimeni on Fletch (Fletch, 1985) ja päättyi uudenvuodenaattona Disneyn jouluiseen lyhytanimaatioklassikkoon Pluton joulupuu (Pluto's Christmas Tree, 1952). Katsoin vuonna 2022 kaikkiaan 448 elokuvaa, joista 265 pitkää elokuvaa. Se on määrällisesti eniten sitten vuoden 2013. Edellisvuoteen (2021) verrattuna lukemassa oli nousua yli 16 prosenttiyksikön verran. 

Elokuvateattereissa tuli nähtyä alkuvuoden masentavista koronarajoituksista huolimatta 199 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli noin 44 % kaikista. Vertailun vuoksi edellisvuonna (2021) prosenttiosuus oli vain 30 % kaikista. Pandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Koronarajoitusten rauettua elokuvafestivaaleille pääsi jälleen vanhaan malliin, mikä näkyi omalla kohdallani varsinkin lyhytelokuvien katselumäärissä. Vuoden aikana vierailin elokuvafestivaaleilla työn tai elokuvaentusiasmin merkeissä Cannesissa, Espoossa, Helsingissä (Loud Silents, Night Visions & Viva Erotica), Kokkolassa, Malmössä, Sodankylässä, Tampereella ja Vilnassa. 

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateatteriksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Finnkinon Itis, joka on sijainniltaan ”korttelikinoni” Itä-Helsingissä. Kaikkiaan vierailin vuoden 2022 aikana 32 eri tunteiden temppelissä.

Elokuvateattereiden monimuotoisuus ilahduttaa tällä hetkellä laajaltikin pääkaupunkiseudulla: Kino Regina, Cinema Orion, Kino Engel, WHS Teatteri Union, Riviera, Korjaamo Kino ja Kino Tapiola tarjoavat runsaalla valikoimallaan relevantin vastavoiman äärikaupallisen Finnkinon viihdeimperiumille.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää sitkeästi optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 124 elokuvaa (eli liki 28 % kaikista). Prosentuaalisesti luku on täsmälleen sama kuin vuosi sitten! Suoratoistopalveluista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Disney+, Yle Areena ja HBO Max. Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 47, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 18 %.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2021/2022), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Verdens verste menneske  [The Worst Person in the World] (Joachim Trier, 2021) | DCP Cinema Orion

Im Westen nichts Neues [All Quiet on the Western Front/Länsirintamalta ei mitään uutta] (Edward Berger, 2022) | Netflix

Belfast (Kenneth Branagh, 2021) | DCP Maxim

Moonage Daydream (Brett Morgen, 2022) | DCP Cannesin elokuvajuhlat

Triangle of Sadness (Ruben Östlund, 2022) | DCP Kinopalatsi

Metsurin tarina [The Woodcutter Story] (Mikko Myllylahti, 2022) | DCP Kokkolan kinojuhlat

Gæsterne [Speak No Evil] (Christian Tafdrup, 2022) | DCP Night Visions

Pahanhautoja [Hatching] (Hanna Bergholm, 2022) | DCP Tennispalatsi

De uskyldige [The Innocents] (Eskil Vogt, 2021) | DCP Tennispalatsi

Bones and All (Luca Guadagnino, 2022) | DCP Scanorama European Film Forum

Vuoden elokuvateatterikokemus: Joachim Trierin Verdens verste menneske (The Worst Person in the World, 2021). Kuin Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, 1995), Annie Hall (1977) ja 500 Days of Summer (2009) olisi laitettu pohjoismaiseen tehosekoittimeen ja tuloksena syntyi ihmissuhde- ja sukupolvielokuvan moderni klassikko. Itkin, nauroin ja samastuin.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2021 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2022:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Threads [Kun maailma loppuu] (Mick Jackson, 1984) | blu-ray

When the Wind Blows [Minne tuuli kuljettaa] (Jimmy T. Murakami, 1986) | blu-ray

Letjat zhuravli [The Cranes Are Flying/Kurjet lentävät] (Mikhail Kalatozov, 1957) | blu-ray

Utøya 22. juli [U - July 22] (Erik Poppe, 2018) | HBO Max

Reds [Punaiset] (Warren Beatty, 1981) | Yle Teema

Thriller - en grym film [Thriller/Thriller - A Cruel Picture/They Call Her One Eye/Hooker's Revenge/Yksisilmäinen] (Bo Arne Vibenius, 1973) | DVD

Riihalan valtias [The Farmer's Wife] (Hannu Leminen, 1956) | DVD

Elephant (Alan Clarke, 1989) | blu-ray

The Day After [Seuraava päivä] (Nicholas Meyer, 1983) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Thelma (Joachim Trier, 2017)  | DVD

Mick Jacksonin televisioelokuvaklassikko Threads (1984) 

Pinnan alta:

Nanu Tudor [My Uncle Tudor/Setäni Tudor] (Olga Lucovnica, 2021) | Yle Areena

Elvis (Baz Luhrmann, 2022) | DCP Itis (IMAX)

Kupla [Bubble] (Aleksi Salmenperä, 2022) | Vimeo

Rakkaani merikapteeni [My Sailor, My Love] (Klaus Härö, 2022) | DCP Itis

The Funhouse (Tobe Hooper, 1981) | blu-ray

Näkemiin 2022, kuulemiin 2023.