Hectorin matkassa halki Helsingin

Suomenkielinen rock vilisee paikka(kunta)viitteitä. Juice Leskisellä maamerkkejä riitti aina tuplakokoelmallisen (Maamme (Vårt land), 2000) verran, kun mukaan ynnättiin niin Ilomantsit, Hauhot kuin Pieksämäetkin. Mutta on niitä todellisia paikkoja, kaupunkeja ja baareja vilissyt niin Ismo Alangon ("ratsastamme halki Töölön/kohti meren rantaa puistoon/jossa tutut metalliset kasvot" -Piste Irti-levyltä, 1996), Herra Ylpön ("soi Sodankylän Seita-baarissa iskelmä" -Sodankylä, Maj Karman samannimiseltä levyltä) kuin Ristonkin teksteissä ("muistatko, kun tanssittiin yö Tampere-talon takana" -Muistatko, kun tanssittiin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyltä, 2006).

Yksi pääkaupungin elämänmenon vahvimpia seuraajia ja kynäilijöitä on suomalaisen populaarimusiikin historiassa ollut Hector, jonka kotiseuturakkaus, ja toisaalta myös kriittisyys, on heijastunut miehen lauluteksteistä aina 1960-luvulta alkaen. Paljasjalkaisena stadin kundina helsinkiläisyys on yksi Hectorin koko tuotannon läpi leikkaavista teemoista ("mä olen täällä syntynyt/ja Hietaniemen skrubuun jään" -Pinnallista elämää, Nuku idiootti -levyltä, 1987). Helsinki-aiheisia lauluja on löytynyt paitsi miehen omilta levyiltä, myös folk-yhtye Cumuluksen ja lyhytikäiseksi jääneen H.E.C.-projektibändin tuotannosta.

Selkeimmin Hectorin helsinkiläisyys tulee tietenkin esiin lauluista, joissa esiintyy helsinkiläinen paikannimi kuten Vanhan kirkon puisto (H.E.C., 1977, käännösteksti hippihymnista MacArthur Park), jossa "Vanhan kirkon puiston hämärään/ensilumen laskeutuvan nään". Coctail-sukupolven Satyriconissa (Hectorock 1, 1974) lauletaan Mannerheimintiestä "hui hai - onko maanantai?/ Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä!", Jatkuvuudessa (1974) perätään huomiota stadin kundeilta "istut cherrylasin kanssa oottaen/että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin, viimeinkin!" ja Kaipaavassa haavanlehtisessä (Hotelli Hannikainen, 1976) sovitaan sokkotreffit helsinkiläisille tuttuun paikkaan, Esplanadin puistossa sijaitsevan Runebergin patsaan juurelle ("siis luona patsaan Ruuneperkin/sua ootan kello yhdeksän"). Kadunnimistä ja kaupunginosista esillä ovat olleet myös Katajanokka ja Aleksanterinkatu "en enää landaa Skattan kärkeen/en hysteriaan Aleksin..." (Krokotiili pois Niilistä levyltä Hyvää yötä Bambi, 1982) sekä Arinatie "me tätä hinkattiin Arinatiellä/Daddy Frank, Muddy, Mongo ja muut" (Time Goes By levyltä Kultaiset lehdet, 1995).

Astetta kryptisempi Helsinki-viittaus löytyy Asfalttiprinssistä (Herra Mirandos, 1973), jossa lauletaan Sipoon kirkosta ("luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään"). Kyse ei ole oikeasta kirkkorakennuksesta, vaan Töölön raitiovaunuhallien vieressä sijainneesta jugendtalosta (Mannerheimintie 76). Historiankirjoituksen mukaan rakennus sai erikoisen nimensä sipoolaisista työntekijöistä, joita palkattiin lakkoilevien työntekijöiden tilalle 1900-luvun alussa sekä tornirakennuksesta, joka toi mieleen kirkon. Alkuperäinen rakennus purettiin 1978 ja tilalle rakettiin harmaa, ajalleen tyypillinen elementtirakennus. Vain rakennuksen ulko-oven yhteydessä oleva informaatiolaatta muistuttaa menneestä historiasta. Se miten Sipoon kirkko päätyi Hectorin laulutekstiin selittyy ainakin sillä, että miehen lapsuudenkoti sijaitsi parin korttelin päässä Mannerheimintien toisella puolella (Mannerheimintie 45).

"Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go"

Stadin slangin voimin etenevä Nukkuva stadi (Ensilumi tulee kuudelta, 1992) toimii varsinaisena läpivalaisuna halki yöllisen keskustan. Tekstissä liikutaan niin Kaivopuistossa ("mä öisin näitä kortteleita mittailen/tai Kaivarissa aamunkoittoon sittailen"), Espalla ja Vanhalla kirkolla ("kun kengät auraa tietä Espaan sohjoiseen/mä Vanhan kirkon jälkeen käännyn pohjoiseen"), Töölöntorilla ("ja Töölöntorilla ne parhaat nakit saan") sekä Eino Leinon patsaan juurella ("mies miksi taksitolppaa tanssittaa/kun Leinon Einolle hän lausahtaa"). Stadin slangilla on höystetty myös urbaani Pinnallista elämää -kappale (Nuku idiootti, 1987), jossa kritiikinkärki kohdistuu kasinotalouden sekoittamaan juppielämään: "Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?/kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä....!!". Ylitsepursuavimpana Helsinki-oodina Hectorin tuotannosta noussee Ei selityksiä -levyllä (2004) kuultava kappale Stadille, joka saa tekstissään jo "me vastaan muut" -asetelman piirteitä: "mitä puhuvat vieraat rakkaastani - erämaaksi ne moukat kutsuvat/tätä stadia ainokaista".

Helsinkiläisistä ravintoloista/yökerhoista/baareista Hector on antanut myös runsaasti viitteitä: Kasarmitorin Kellarikrouvi esiintyy kappaleessa Timantti ja ruoste (Varjot ja lakanat, 1988) "vaikka myöhemmin pidinkin Bowiesta/minut kaivettiin Kellarikrouvista". Ensimmäisenä suomalaisena homobaarina muistettava Gambrini kuullaan Lou Reed -käännöksessä (Walk on the Wild Side) Seisovaa ilmaa (Yhtenä iltana, 1990) "Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go". Legendaariselle Tavastia-klubille taas sijoittuu kohtaus kappaleessa Eki-setä (2004) "seisoit sateessa edessä Tavastian". Linnut linnut -levyllä (1979) kuultavassa Viikonloppusammakossa tapahtumat saavat alkunsa Hotelli Hesperiassa (nykyinen Crowne Plaza) "mä tahdoin viedä mun sammakon yöksi hotelli Hespariaan/kun me aulan flyyssillä käveltiin/joku herkesi herjaamaan". Vahvasti vasemmistolaisessa Kuin Juudas -kappaleessa mainitaan Adlon, joka voisi toki viitata taka-Töölössä sijainneeseen elokuvateatteriin, mutta tekstistä "me marssittiin ohitsesi/miehinesi horjuit Adloniin" voi päätellä, että sopivampi kohde on ravintola Adlon (nykyinen Pörssi, Fabianinkatu 14).

Helsinkiin liittyviä mainintoja löytyy myös kaupunkilaispojan maaseutukokemusta ironisoivasta kappaleesta Snadi kundi stadista (1976) sekä lauluista Kun tein suurteoksein ("niin Rooma jäi/ja takasin stadiin", 1976), Et kai aio lopettaa? ("Joo, mä synnyin huhtikuussa Stadissa - en Joensuussa", 1992) ja En oo käynyt Espanjassa ("En oo taivaassakaan käynyt/mutta sentään Helsingissä", 1977). Lisäksi selvästi helsinkiläisessä ympäristössä ollaan kappaleissa Poissaoloa (Nostalgia, 1972) ("oi kerrohan nyt Liisa Ihmemaan/sä vuorten takaa löysitkö sen maan?/vai hyppäsitkö kympin ratikkaan?"), Mistä kymysys?! (1982) ("mä seison luona ikkunan/ja katson kylmää joulukatua") ja Soudan pois (1977) "Suomenlahti jäätyy silmissä/kuin lupaukset köykäiset".

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteis­kuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tra­gedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistele­mään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, jos­kin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maail­mankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1980-89

Hector siirtyi uransa kolmannalle vuosikymmenelle Linnut, linnut -albumin myötä, joka heijasteli ideoiden ja luomisvoiman orastavaa laskusuhdannetta. Pitkäsoitto onkin kokonaisuutena harmillisen sekava kokoelma eritasoisia vakavia ja kepeähenkisen humoristisia lauluja. Levyn vaikuttavin kappale on nimikkokappale Linnut, linnut, mutta myös rock-vedolla Koko hela maailma on omat kannattajansa. Albumin useat kappaleet kertovat henkisestä romahduksesta ja loppuun palamisesta, mikä oli vähän päälle 30-vuotiaalle muusikolle todellisuutta 1970- ja 80-lukujen taitteessa.

Nopea julkaisutahti jatkui kuitenkin jo seuraavana vuonna. Vuoden 1981 Eurooppa esittelikin kokonaisuudessaan sopivasti uudistuneen artistin. Elektronisilla instrumenteilla ja syntetisaattoripainotteisella äänimaailmalla on suurempi rooli musiikillisessa kokonaisuudessa kuin koskaan aiemmin. Eurooppa –levyllä Hector sivaltaa mielipiteensä silloisesta maailmanmenosta, tarkastellen monia asioita hyvin mediakriittisesti. Albumilla saavat pilkkakirveestä niin viihteellistynyt televisiotuotanto kuin miehelle tutumpi teema, armeija ja sodat. Silti kaiken kriittisyyden ja synkän pessimismin takana lauluissa on myös lämpöä ja aitoa välittämistä, kuten mestarillisessa Eurooppa –nimikkokappaleessa, joka kuuluu kiistatta Hectorin uran hienoimpiin hetkiin. Sekä kaupallisesti että taiteellisesti hyvin vastaanotettu albumi sisältää monia erinomaisia kappaleita, ja albumin jälkeistä kiertuetta pidetään yleisesti muusikon uran kenties parhaimpana.

Levy vuodessa tahti jatkui vielä vuoden 1982 Hyvää yötä Bambi –levyllä. Vaisusti myynyt ja ristiriitaisen vastaanoton saanut albumi on Hectorin uran oudoimpia kokonaisuuksia. Osin edeltäjänsä konemaisia äänimaailmoja tavoitteleva albumi käynnistyy tummasävyisen lupaavasti Mistä kymysys?! ja Atresia -kappaleilla, mutta menettää pian otteensa ja vajoaa keskinkertaisuuteen. Levyltä irtosi kuitenkin humoristinen hittikappale Piironkinjalka, jota mystikkoklovni on pitänyt keikkasettiensä kevennyksenä aina viime vuosiin saakka.

Bambi-levyn seuraajaa saatiin odottaa peräti kolme vuotta. Ilmeisesti vuosikymmenen alun nopea julkaisutahti oli tehnyt tehtävänsä luomiskyvylle, sillä vihdoin vuonna 1985 ilmestynyt Hectorock II oli tauon jälkeen pettymys. Onton ja harmaan aikuisrockin pariin vajonnut Hector on albumillaan vain varjo entisestään. Ainoat kappaleet, joissa on edes vähän vaikutusta ovat Poltettu maa ja Jäävalssin jälkeen, joista jälkimmäinen on onnistunut jatko-osa Hectorock I:ltä löytyneelle Jäävalssi -kappaleelle. Nimeään myöten kalpea, 80-luvun tunkkaisella äänimaailmalla kyllästetty levy on Hectorin uran huonoin. Se julkaistiin Love Recordsin raunioille perustetun Dove Recordsin kautta, eikä edes taiteilija itse muistele sitä lämmöllä.


Nukkuvasta idiootista varjoihin ja lakanoihin

Muutaman laimean vuoden jälkeen Hector teki kunniakkaan paluun Flamingo –levy-yhtiön suojissa Nuku idiootti -levyllä vuonna 1987. Pitkäsoitto oli paluuta juurille, sillä albumi sisältää muusikolle tuttuja teemoja solidaarisuudesta rakkauden tarkasteluun, yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta fantasia-aiheisiin. Erinomaisesti menestynyt albumi nosti Hectorin vuosien tauon jälkeen suureen suosioon, jota entisestään kohotti seuraavana vuonna ilmestynyt Varjot ja lakanat -albumi (1988), joka kuuluu miehen uran parhaimmistoon. Varjot ja lakanat -levyllä Hector esitteli pelkistetyn, akustisen äänimaiseman, jonka hallitsevana soittimena on akustinen kitara aivan kuin vuoden 1972 Nostalgialla. Maininnanarvoista albumin onnistuneelle kokonaisuudelle ovat erityisesti Peter Lerchen tunnelmalliset kitarasovitukset. Erilaisista aiheista kertovat laulut käsittelevät pääasiassa rakkautta, välittämistä ja kaipuuta. Taiteellisesti ja kaupallisesti onnistuneelta albumilta nousi hitiksi albumin kepein kappale, Mulla ei oo rahaa, mutta syvällisemmän tarkastelun kestävät paremmin mestarilliset Seinästä seinään, Olen nielaissut kuun sekä jälleen fantasiakuvastoa hyödyntänyt Allekirjoitus: Peter Pan. Merkillepantavaa on myös se, että ikääntymisestä kertovia aihealueita oli myös tullut entistä enemmän teksteihin (Uushiljaisuus, Timantti ja ruoste). Jos Hectorin keski-iän kriisi puhkesi väsyneenä esityksenä Hectorock II –levyllä, niin Varjot ja lakanat –levyllä ikääntyminen kuuluu tehokeinona ja luovuuden lähteenä.

Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1965-79

Suomalaisen rockin mystikkoklovnin, kiistattoman legendan, Hectorin ura on jatkunut yli 40 vuotta. Joulukuussa 1965 julkaistu sodanvastainen käännöslaulu Palkkasoturi aloitti uran, joka hakee suomalaisessa populaarimusiikissa vertaistaan. 18-vuotiaan Heikki Harman kääntämästä The Universal Soldierista tuli ensilyonneistä alkaen hittisävelmä ja ikivihreä, vaikka miehen silloinen levy-yhtiö yrittikin epätoivoisesti tehdä nuoresta lupauksesta country-tähteä.

Kärkevän yhteiskuntakriitikon sooloura käynnistyi toden teolla 1970-luvun alun vuosina. Folk-yhtye Cumuluksessa lauluntekijän taitojaan kehittänyt Hector julkaisi vuonna 1972 ensimmäisen pitkäsoittonsa, Nostalgian. Voimakkaasti folk-henkiseen laulaja/lauluntekijä -perinteeseen nojaava albumi otti vaikutteita esimerkiksi sellaisilta artisteilta kuin Cat Stevens ja Leonard Cohen, mutta toisaalta laulujen aiheet käsittelevät monenkirjavia aiheita.  Lapsuuden kesät, yhteiskunnan kriittinen tarkkailu, solidaarisuus ja kirjallisuus ovat Hectorin ensilevyn kantavia teemoja. Nostalgialta nousi monia rakastettuja lauluja, joista useimmin muistetaan edelleen Yksinäinen tinasotamies, Nostalgia (osat 1 ja 2) ja Mandoliinimies, mutta yhtä lailla kestäviä kappaleita ovat myös synkkä ja voimakkaan kantaa ottava Karnevaalit sekä Cohenille omistettu Neitoperho.

Vuotta myöhemmin puhalsivat jo osin uudet tuulet, David Bowie ja glamrock vaikuttivat Hectorin urakehitykseen rajusti. Vuoden 1973 klassikolla Herra Mirandos mystiset, fantasia- ja tieteiskirjallisuuteen sekä antiikin mytologioihin nojaavat tekstit nousivat keskiöön. Ironista onkin, että albumin lähestulkoon ainoasta arkitodellisuudesta kertovasta laulusta, Lumi teki enkelin eteiseen –kappaleesta tuli Hectorin  koko myöhemmän uran muistettavin kappale. Ehkä jopa sen varjoon jäivät albumin todelliset aarteet ja helmet, Olet lehdetön puu, Herra Mirandos, Takaisin Narniaan ja Atlantis. Merkillisen omituisella ja pelottavan viettelevällä Ekhnaton rakastui Aurinkoon –prologilla alkava levy on usein valittu yhdeksi maamme merkittävimpiin kuuluvista pitkäsoitoista.

Vuoden 1974 Hectorock I –albumin jälkeen Hectorin ura oli kaupallisessa kärkikohdassaan. Edeltäjiään rockimpi albumi on kumarrus 60-luvun iskevälle rock n’ rollille. Kahteen hyvin erilaiseen kokonaisuuteen jaettu albumi esittelee a-puolellaan maailmanmenoa tutkiskelevan, kriittisen lauluntekijän kappaleilla kuten Elämä filtterin läpi ja Jäävalssi. A-puolen helmiin kuuluu myös Bowie-käännös Sudenkorento, jonka Bowie itse oli esittänyt kolme vuotta aikaisemmin nimellä Life on Mars?. B-puolella Hector esittelee kepeätä rock-puoltaan käännöskappaleilla kuten Takataan roos (Yakety yak), Laura (sua kauheesti kaipaan) (Tell Laura I Love Her) sekä omilla, nostalgisia tunnelmia levittävillä lauluilla Sarjakuva-rock ja Ake, Make, Pera ja mä. Hectorin kolmen ensimmäisen soololevyn sovitukselliset ansiot menevät pariskunnalle Matti ja Pirjo Bergström. Heidän sovituksissaan sävellykset ja sanoitukset nousevat lopullisesti siivilleen.


Pienestä Liisasta Ruusuportille

Vuosien 1973-74 hurjan suosion siivittämänä Hector päätti vaihtaa levy-yhtiötä PSO:sta muodikkaaseen Love Recordsiin. Ensimmäinen Lovelle tehty sooloalbumi on kenties muusikon yhteiskunnallisesti ruoskivin ja ankarin, vasemmistolaishenkinen Liisa Pien. Musiikillisesti vuonna 1975 valmistunut albumi on King Crimson –hengessä tehdyn progressiivinen. Selviä kotimaisen progressiivisen rockin merkkiteoksia ovat esimerkiksi albumin nimikkokappale sekä King Crimson –laina Epitaph. Taiteellisesti ylistetty albumi ei kuitenkaan mennyt edeltäjiensä tavoin kaupaksi ja kenties siitä johtuen Hector päätti heittää seuraavalla teoksellaan niin sanotusti vapaalle ja viihdevaihteen päälle.

Vuonna 1976 ilmestynyt Hotelli Hannikainen on toisten kovasti ylistämä, toisten haukkuma väliteos, jolla Hector esittää kepeän humoristisia välipaloja ja rokkirepäisyjä. Levyn muistettavimpia kappaleita ovat Hannikaisen baari ja Kaipaava haavanlehtinen. Kaupallisesti menestyneen levyn tiimoilta Hector oli perustamassa yhtyettä, joka otti nimekseen kolmekirjaimisen yhdistelmän H.E.C.. Yhteisen keikkailun pohjalta perustettu yhtye julkaisi yhden samannimisen pitkäsoiton, jonka jälkeen bänditoiminta laitettiin nopeasti hyllylle. Vaisun vastaanoton saaneen levyn jälkeen Hector palasi yhteiskunnallisten aiheiden pariin ankaran voimallisella, ajanhenkeä kritisoineella ja tutkiskelevalla albumilla Kadonneet lapset (1978), jolla käännöskappaleiden ja omien tekstien yhdistelmä toimii erinomaisesti. Helppo tai kepeä kuuntelukokemus ei Kadonneet lapset kuitenkaan ole. Työttömyydestä, ihmisten vastakkainasettelusta, henkisestä kivusta ja arjenrealismista voimansa repivän albumin tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat mm. Tuulisina öinä, Ei mittään (Työttömän arkiviisu), Kadonneet lapset sekä Kissojen yö ja Neil Young –laina Kerro vaan!. 1970-luvun lopun lama-Suomea tutkiskelleen levyn jälkeen välityönä ilmestyi ruotsalaisen runoilija Dan Anderssonin teksteihin pohjaava Ruusuportti (1979), jonka Hector työsti yhteistyössä runoilija/kirjailija Tommy Tabermannin kanssa.

Kadonneet lapset (1978)

Hector: Eurooppa

Uusia tekstejä odotellessa täytyy julkaista uusintana jo julkaistuja verkkoartikkeleita. Ohessa Desibeli.net -verkkolehteen kirjoittamani musiikkiartikkeli henkilökohtaisesta klassikkoalbumista, Hectorin vuoden 1981 merkkiteoksesta Eurooppa, joka tuntuu tällä hetkellä olevan yhteiskuntakriittisellä sisällöltään ajankohtaisempi kuin kenties koskaan...

Hector: Eurooppa, 1981

Hector on ollut aina ja ikuisesti, tai siltä ainakin helposti tuntuu, sillä tuon suomenkielisen rockin kivijalan ura alkoi jo vuonna 1965 sodanvastaisella The Universal Soldier -käännöksellä Palkkasoturi. Itsellenikin Hectorin olemassaolo oli selvää jo alle kouluikäisenä, mutta miehen todellinen merkitys alkoi valjeta toden teolla vasta lukioikäisenä, kun lähinnä mustahuuliromanttista poppia kuuntelevan nuorukaisen mieleen lipuivat herkkää mystiikkaa, rakkautta tai kivuliasta maailman tuskaa tulvineet kappaleet kuten Olet lehdetön puu, Woyzeck, Tuulisina öinä sekä Olen nielaissut kuun. Oman yhteiskunnallisen ajattelun herättyä ja aseistakieltäytymisilmoituksen tehtyäni nousivat Hectorin albumit ja kappaleet aivan uudelle tasolle.

Yksi tällaisista voimakkaan yhteiskuntakriittisistä ja keskustelua herättäneistä albumeista on vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa. Hectorin levytysuralla Eurooppa asettuu vedenjakajalle, sitä edeltävä Linnut, linnut (1980) on epätasainen, harmillisen päämäärätön albumi, kun taas Euroopan jälkeen ilmestyneellä Hyvää yötä, Bambilla (1982) rock-muusikkomme sukelsi absurdin surrealistiseen suuntaan kokeilevalla albumilla, jota voi pitää välityönä ennen 1980-luvun lopun uutta nostetta.

Eurooppa -levyllä Hector nosti uutuuttaan huokuvat syntetisaattorisoundit keskeiselle sijalle sointimaailman muokkaamisessa. Jo varhaisella 1970-luvulla analogisyntetisaattorit olivat surisseet erityisesti Herra Mirandos ja Hectorock 1 -albumeilla, mutta Euroopalla harppaus kohti teknologista äänimaailmaa oli silti suuri. Kitarasyntetisoijaksi tuli T.T. Oksala, rumpusyntetisoijaksi Wando Suvanto ja muutoin enemmän tai vähemmän koskettimien parissa työskentelivät Jukka Hakoköngäs sekä todellinen pioneeri, Esa Kotilainen. Mieleenpainuvat kitarakuviot levylle taiteili jo Liisa Pien-levyltä muistettava Nono Söderberg. Äänimaailmaltaan kitararockin ja kasarisyntetisaattorien rohkea äpärälapsi voi kuulostaa nykypäivänä monien korvaan yllätyksellisen kolkolta.

Nimensä albumi sai ensimmäisenä syntyneen, kuusiminuuttisen nimikkobiisin mukaan, josta tuli nopeasti yksi Hectorin uran merkittävimpiä kappaleita. Ankarana ajan kuvana syntynyt mestariteos on pysynyt tärkeänä osana keikkasettiä aina viimeisimpiin kiertueisiin asti. Omaa ajatusmaailmaani järisyttäneellä tekstillä varustettu kappale on herkän humanistin hätähuuto, julistava katsahdus maailmantilaan. ”Ja uusi kevät / on yhä talvempi kevät! / Ja joka ikinen sydän / on yhä tyhjempi sydän / Ja joka ikinen käsi / yhä kovempi käsi”.

Edellisillä albumeilla paikoin hyvinkin henkilökohtaisilta vaikuttaneet sävyt ovat saaneet väistyä yhteisöllisten teemojen tieltä. Videorodeo peilaa oman aikansa mediatodellisuutta, uutisten ja joukkoviestinten säälimättömyyttä voimakkain George Orwell -vaikuttein. Vieraantunut tutkii ihmisen ja koneen suhdetta sekasortoisen paradoksaalisessa maailmassa. Omassa kotona ottaa satiirin kautta kantaa kylmän sodan tuntemuksiin ja saksalaisen Georg Buchnerin tekstistä syntynyt Woyzeck, puolalaisen sotilaan tarina, on ainutlaatuinen kappale Hectorin tuotannossa ollessaan näytelmän pohjalta kirjoitettu. Albumin päättää selvästi John Lennon-tyylisesti tulkittu, kaunis ja herkkä Uni 8?.

Eurooppa ei ole Hectorin uran hienoin levytys, sitä mandaattia pitäkööt itsellään Herra Mirandos (1973) sekä akustisesti ajattomana soiva Varjot ja lakanat (1988), mutta tinkimättömyydessään Eurooppa on varmastikin miehen uran yhtenäisin albumi ja sen voimakkaat sanoitukset tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Otto Suuronen