Hector, suomalaisen rockin mystikkoklovni - vuodet 1990-2010

1990-luvulle tultaessa Hectorin levytystahti jatkui yhä aktiivisena. Akustisen Varjot ja lakanat (1988) -levyn jälkeen puhalsivat uudet tuotannolliset tuulet. Oli aika vaihtaa tuottajaa ja tuoda musiikilliseen kuvastoon enemmän sähköä. Yhteistyö kaksi edellistä levyä tuottaneen Jukka Hakokönkään kanssa päättyi ja uudeksi vastaavaksi tuottajaksi löytyi pitkäaikainen muusikkotoveri Pave Maijanen, jonka kanssa tiivis yhteistyösuhde jatkuikin sitten lähes koko 90-luvun. Vuonna 1990 ilmestyneellä Yhtenä iltana -albumilla Maijanen korosti sovituksissaan eri instrumenttien asemaa, esimerkiksi haitaria ja huuliharppua kuullaan enemmän kuin millään Hector-levyllä aiemmin. Paikoin kovinkin tummasävyisen ja kuolemaa käsittelevän pitkäsoiton tunnetuimmiksi lauluiksi nousivat tunnelmallinen nimikkokappale Yhtenä iltana sekä valtaisaksi hitiksi noussut juomalaulu Juodaan viinaa, joka tyylillisesti poikkeaa paljolti albumin yleisilmeestä. Albumin taiteellisesti vahvinta antia ovat koskettavan nimikkokappaleen lisäksi Leonard Cohen -henkinen Markan valheet, mystinen Sataako huomenna, padam, luovuuden tuskaa tutkiskeleva Näkemiin - kuulemiin sekä synkkä Illat pitenee. Huomionarvoinen on myös keikkasuosikiksi noussut, yhdessä Juice Leskisen kanssa sanoitettu Seisovaa ilmaa, joka on käännösteksti Lou Reedin aikansa pahamaineisesta Walk on the Wild Side -kappaleesta. Albumin jälkeiseltä kiertueelta lohkaistiin vuonna 1992 livelevy In Concert, joka jäi Hectorin viimeiseksi Flamingo–levy-yhtiön tuotokseksi. Yhtiön mentyä konkurssiin Hector siirtyi monikansallisen EMI:n leiriin.

Ihmisyyden sirpaleista nuoruuden lopetukseen

Hectorin ensimmäinen suurelle levy-yhtiölle työstetty albumi Ensilumi tulee kuudelta ilmestyi vuonna 1992 ja sen tuottivat Hector ja Maijanen yhdessä. Tyylillisesti albumi on tyypillistä Hectoria, osin jopa kliseinen levytys, joka ei tuonut varsinaisesti mitään uutta, tyylikästä kantta lukuun ottamatta. Sisällöllisesti levyn parhaimmat hetket koetaan tunnelmallisten kappaleiden parissa kuten nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta, Lohtu on rakkaus ja Ihmisyyden sirpaleet. Kepeän keski-ikäinen Nukkuva stadi on myös toimiva pop-laulu. Ongelmallisia kappaleita on kuitenkin harmillisen paljon, joista karmivin syrjähyppy on huumorijokellus Shkadamuu katapau. Kokonaisuutena vaatimaton pitkäsoitto näyttää ulkoisesti huomattavasti paremmalta kuin mitä sisältö tuo tullessaan. Laadun puutteeseen tarttuivat myös monet aikalaiskriitikot, joista varsinkin nuorimmat olivat poikkeuksellisen ankaria. Keskimäärin levy sai kelvolliset arviot, mutta Rumban Samuli Knuuti kirjoitti levyn olevan musiikillisesti varsin vahva levy, mutta että ”siitä nauttiminen on mahdotonta populistisen yhteis­kuntakriittisyyden, tekopyhän hurskastelun, laskelmoinnin ja silkan typeryyden vuoksi”. Knuuti ilmaisi vastenmielisyytensä taiteilijan ”70-lukulaista punaviinitahraista mukahumanismia” kohtaan ja arveli Hectorin Ihmisyyden sirpaleet -kappaleella keskittyvän rahastamaan muiden ihmisten tra­gedioilla.

Kiertueen ja vuoden levytystauon jälkeen Hector palasi Salaisuuksien talo -levyllä, jonka ensisingle Viimeinen unelma on yksi artistin myöhemmän uran keskeisimpiä kappaleita. Äärimmäisen lupaavasti alkava albumi ei ole kuitenkaan kokonaisuutena niin kestävä kuin mitä alku lupaa, mutta edeltäjänsä harmauteen se ei kuitenkaan sorru. Kitaravetoisen levyn kohokohdat ovat jo mainitun kappaleen lisäksi ihmisyyttä ruotiva Joskus itkee jokainen sekä mainio Magdalena. 1990-luvun puoliväliin tultaessa yhtä useammat kriitikot alkoivat kuitenkin nähdä Hectorin folkrock-pohjaisen musiikin toistavan itseään. Soundin Vesa Sirén antoi kuitenkin levylle kiittävät arviot ja koki Hectorin pystyvän ”edelleen yhdistele­mään tutuista aineksista hyvinkin jännittäviä ja musiikillisesti taidokkaita kokonaisuuksia”. Rytmi-lehti kirjoitti levyn olevan ”varsin täyteläistä työtä, jos­kin hieman turhankin ennalta-arvattavalla tavalla”. Idealistisen nuorekkaat City-lehti ja Rumba edustivat jälleen kaikkein tylyintä linjaa. City-lehti kirjoitti: ”Hectorin maail­mankuva, joka perustuu siihen, että joskus aikanaan kaikki oli paremmin ja että kaikki muut paitsi hän itse ovat myyneet itsensä puhuttelee varmaan monia, muttei meitä. Salaisuuksien talosta tulee muutamasta kauniista rakkauslaulusta huolimatta ylimielinen ja vastenmielinen kuva. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että me emme olleet ’woodstockissa todistamassa kuinka rauhanpiiput paloi universumiin’, emmekä ymmärrä mistään olennaisesta mitään.”

Vuonna 1995 Hector juhlisti 30-vuotista taiteilijauraa ja tarkoituksena oli julkaista valoisa, kitaravoittoinen rock-levy. Kohtalo puuttui kuitenkin peliin ja levytysvaiheen ollessa kesken kesällä -95 menehtyivät sekä Hectorin alku-uran merkittävä muusikkokumppani ja ystävä Matti Bergström että näyttelijäystävä Matti Pellonpää. Miesten kohtalo vaikutti muusikkoon sen verran voimakkaasti että se kuului myös loppuvuodesta ilmestyneellä kaihoisalla albumilla. Laadukas Kultaiset lehdet jäi ilmestyessään ajan jalkoihin. Radioystävällisestä Yö tanssittaa -kappaleesta tuli kyllä pikkuhitti ja Soundi muisti muusikkoa monen sivun jutullaan, mutta ansaitsemaansa huomiota albumi ei ilmestyessään saanut. Juha Tikan tuottama, akustissävyinen, mutta paikoin myös rock-henkinen levy on parasta 90-luvun Hectoria. Kappaleiden parhaimmistoon kuuluvat yhdellä otolla äänitetty Leonard Cohen -käännös Halleluja, yhdessä Sarita Harman kanssa duettona esitetty Vanhat polkupyörät, koskettava Kultaiset lehdet sekä mietteliäs Nuoruuden lopetus. Pahuuden Avenue -kappaleella Hector ruoskii nykyaikaa ja pikkuporvarismia kenties vaikuttavimmillaan sitten 80-luvun alun. Ainoana kauneusvirheenä paljastuu turhanpäiväinen Time Goes By. Albumin tiimoilta Hector lähti pitkälle klubi- ja konserttisalikiertueelle.

Elämän ja kuoleman tanssista neljään tuuleen

1990-luvun lopulle tultaessa Hector nousi parrasvaloihin yhtenä Mestareista ja oli nelikon ainut, jonka uran taiteelliselle arvostukselle kaupallinen tempaus teki hallaa. Monet näkivät, että taiteellisesti merkittävälle ja yhteiskunnallisesti kriittiselle Hectorille ei sopinut suurilla areenoilla ja jäähalleissa rahastaminen, vanhojen hittikappaleiden varjolla ratsastaminen. Mestarit-huuman jälkimainingeissa vuonna 1999 ilmestynyt Hidas oli muusikon viimeinen EMI:lle levytetty pitkäsoitto. Monien eri tuottajien kanssa työstetty albumi on kokonaisuutena harmillisen sekava. Sen vahvimmat kappaleet ovat solidaarinen Yksi pieni ihme, Mika Waltarin tekstiin pohjaava Nuoruus ja Hectorin äidin kuoleman jälkeen kirjoitettu Elämän ja kuoleman tanssi. Sen sijaan heikkoja, kaupallisesti tarpeettoman myönteleviä kappaleita on kuitenkin liikaa. Nyt-liite kritisoi albumin väljähtyneitä sanoituksia: ”paljon vaikeampaa on päästä sisään Hectorin tekstien maailmaan. Se on viisikymppisen uhmaikäisen synkkä maailma, jossa puhutaan liturgisin lausein ja jossa lohdutusta antavat vain naisten pitkämielisyys ja alkoholi”, mutta löysi myös jotain hyvääkin albumin tuotannosta ”tyylikkäästi tuotettu Hidas on musiikillisesti mielenkiintoisempi kuin useimmat 90-luvun Hector-levyt, eivätkä sen modernit sointiratkaisut kuulosta hassummilta”. Harri Uusitorppa kirjoitti vielä Helsingin Sanomissa, että ”Hitaalla on yritetty etääntyä Hectorin kolmen edellisen studiolevyn yhtyesoundista, mutta suuntaa tarkentamatta. Kahden erilaisen tuottajan käyttämisestä jää hieman ristiriitainen sivumaku. Hectorilla olisi varaa tehdä toisinkin, rohkeammin, koko matkan kotiin asti”. Tämän päivän valossa linjaton Hidas tuntuu liian nopeasti Mestareitten jälkeen ilmestyneeltä välityöltä.

Uuden vuosituhannen Hector aloitti ajattomien lastenlaulujen tulkkina, kun vuonna 2000 ilmestyi lapsille tarkoitettu albumi Helismaan pikajuna, joka sisältää Reino Helismaan tekstejä modernisoituina versioina. Hullunkurisen ja vähälle huomiolle jääneen levyn vierailijoina esiintyvät mm. Nylon Beat ja Vesa-Matti Loiri. Päämääröttömyydestä kärsivän levyn sympaattisin ja onnistunein kappale on Sarita Harman ja Hectorin duetto Päivänsäde ja menninkäinen. Albumin tiimoilta Hector lähti jälleen kiertueelle, jonka materiaalista koottiin osaksi vuonna 2003 ilmestynyt livetupla Total Live!

Vuonna 2004 ilmestynyt Ei selityksiä oli ensimmäinen uutta musiikkia sisältänyt Hector-levytys viiteen vuoteen. Kyse oli uran pisimmästä levytystauosta. Levyn tuottajaksi/sovittajaksi valikoitui Okko Laru ja albumi ilmestyi Hectorin oman pienlevy-yhtiön kautta. Ilmestyessään uusi albumi sai kautta linjan hyvät arviot, Keskisuomalainen antoi levylle viisi tähteä ja Rytmikin peräti neljä. Viisi vuotta aiemmin Hidas-levyn lytännyt Tero Valkonen totesi Helsingin Sanomissa ”uudella levyllään Hector keskittyy vahvimpaan puoleensa: ei elämää suurempiin vaan ihmisen kokoisiin aiheisiin, joista laulaessaan hänellä on rohkeutta olla hauras”. Ei selityksiä onkin kieltämättä vahva levy, mutta se voisi olla vielä huomattavasti parempi ilman kahta kappaletta. Ensimmäinen näistä lauluista on tarpeettomasti uudelleenlevytetty Juodaan viinaa ja toinen harmillisesti kokonaisuutta särkevä Ian Banksin alkuperäissanoista käännetty tympeä kantriviisu Neljä tuulta. Levyn materiaali jakautuu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäiseksi esiin nousevat selvät singlehitit Kuunnellaan vaan taivasta, Kun rakkaus saapuu kaupunkiin, Lähes onnellinen mies sekä Tää on se aamu. Näistä etenkin kaksi ensimmäiseksi mainittua ovat kestäviä, ajatuksia herättäviä pop-lauluja. Albumin ehdottomiksi kohokohdiksi nousevat kuitenkin tunnelmallinen nimikkokappale Ei selityksiä sekä huikea käännöskappale Nuorallatanssija. Albumilla esiintyy vapautunut ja osin jopa myönteinen muusikko. Pateettisia tai synkkiä tunnelmia ei ole juurikaan, mutta sitäkin yhteiskuntakriittisempi ja analyyttinen ote. Taiteellisesti onnistunut levy otettiin vastaan hyvin myös kaupallisesti. Lähes 40 000 myynnillään albumi on Hectorin kuudenneksi myydyin albumi.

Uutta musiikkia ei ole Hectorilta toistaiseksi tullut sitten vuoden 2004. Viimeisin mainittava julkaisu on vuonna 2005 ilmestynyt Hectobox -kokoelmaboksi, jolle koottiin vuonna 1965 alkaneen uran kaikki singlet ja niiden b-puolet sekä valittuja harvinaisuuksia. Boksi huomioitiin laajalti lehdistössä ja arvostelut olivat kiittäviä. Turun Sanomat kirjoitti boksin olevan ”komeimpia, ellei komein suomalaisen musiikintekijän töistä koottu läpileikkaus”. Rytmi kirjoitti kokoelman olevan eittämätön merkkitapaus ja kirjoitti myös: ”Kyllähän tekevälle sattuu, ja niinpä mukana on useampia unohdettavaksi kelpaavia raitoja. Mutta toki sellaisillakin on oma paikkansa artistin kokonaiskuvan ja kehityksen tarkastelussa”.

Viime vuosina suomalaisen rockin mystikkoklovni, kuten Hector on itseään leikkimielisesti, mutta kovin osuvasti kutsunut, on pitänyt matalaa profiilia ja keskittynyt lähinnä muistelmien kirjoittamiseen sekä uusien laulujen työstämiseen. Live-esiintymisiä on suuren huomion saaneen jäähyväiskiertueen (2007) jälkeen ollut vain satunnaisesti Helsingissä, mutta nämä yksittäiset, pienimuotoiset konsertit ovat olleet sitäkin eheämpiä ja dramaturgisesti onnistuneita kokonaisuuksia. Miehen kulttuuriperintö suomalaisen rockin pioneerina näkyy ja kuuluu yhä, erityisesti uuden sukupolven laulaja/lauluntekijämusiikissa. 1970-luvulla levytetyt klassikot kuten Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973) ja Kadonneet lapset (1978) kuuluvat maamme ansioikkaimpiin levytyksiin yhä ja edelleen, siitä kertovat mm. toimittajien ja musiikin harrastajien kokoamat kaikkien aikojen levy -listat. Eurooppa (1981), Varjot ja lakanat (1988) ja Yhtenä iltana (1990) -levyillä ovat myös omat vankat kannattajansa, eikä syyttä.