tiistai 30. lokakuuta 2012

Sukupolvikokemuksen äärellä - Terminator 2 revisited

Lokakuun puolivälin sateisena lauantaina esitettiin Helsingin Bio Rex -elokuvateatterissa sukupolvet ylittävä elokuvaspektaakkeli, James Cameronin moderni klassikko Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991). Elokuvaesityksen järjestämisestä vastasi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto yhteistyössä kirjankustantamo Otavan kanssa, joka on hiljaittain julkaissut Peter Petren toimittaman Arnold Schwarzeneggerin omaelämäkerran Total Recall.

Ennen elokuvaa Bio Rexin aulasta saattoi aistia kihelmöivän odottavan atmösfäärin. Tarjolla oli reipas parituntinen elokuvan parissa, jonka suurin osa salissa olleista on nähnyt lukuisia kertoja, mutta harvempi 70 mm -kopiona valkokankaalta. Ei ollutkaan yllätys, että T2:n näytöksestä muodostui todellinen 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden luokkakokous. Aplodeja jaettiin jo filmin alkumetreillä, kun valkokankaalle vyöryivät TriStarin ja Carolcon mainoskuvat. Lopulta muutaminkin väliaplodein höystetty esitys päättyi ekstaattiseen tunnelmaan, jossa nostalgia ja nykyisyys eivät onneksi ajautuneet törmäyskurssille. Näytöksen jälkeen jäin pohdiskelemaan sitä, että elokuviin liittyviä sukupolvikokemuksia ei voi todellakaan väheksyä.

Kanadalaissyntyisen James Cameronin uralla Terminator-elokuvat muodostavat olennaisen ytimen. Ensimmäinen Terminator - tuhoaja (The Terminator, 1984) oli paitsi Cameronin läpimurtoelokuva, myös kiehtovalla tavalla tieteis-, toiminta- ja kauhuelokuvaa yhdistänyt synkkä dystopia. Cameronin kekseliästä, energisyydessään jo maanistakin ohjausta vie eteenpäin pyrkimys perfektionismiin, josta myöhemmin tuli ohjaajan tavaramerkki - ja riippakivi.

Keskustelu menestyselokuvan jatko-osasta syntyi jo pian alkuperäisen ilmestyttyä, mutta teknisistä vastoinkäymisistä johtuen Cameron ei suhtautunut myötämielisesti tarinan jatkamiselle. Ratkaisemattomampi kiista oli kuitenkin Terminator-tavaramerkin omistusoikeuksista, jotka kuuluivat 80-luvun lopulla talousongelmiin ajautuneelle Hemdale-tuotantoyhtiölle. Päätähti Schwarzeneggerin kehoituksesta Carolcon tuottajamoguli Mario Kassar osti 5 miljoonalla dollarilla Terminatorin jatko-osan ja koko franchisen oikeudet. Kassarin solmittua sopimukset Cameronin, Schwarzeneggerin ja Sarah Connoria
näyttelevän Linda Hamiltonin kanssa, oli Terminator 2:n ydinjoukko kasassa. Elokuvan kylmäveriseksi tappokoneeksi muuntui hetkeä aiemmin Renny Harlinin Die Hardissa (Die Hard 2 / Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli, 1990) John McClanen mielenrauhaa terrorisoinut Robert Patrick ja dramaturgialle olennaisen, nuoren John Connorin, roolin nappasi hurmaavan kapinallinen teinipoika Edward Furlong.

Kireällä kuvausaikataululla edennyt tuotanto tarvitsi jälkituotantovaiheessa peräti neljä leikkaajaa, jotta elokuva valmistuisi sovitusti heinäkuun 1991 ensi-iltaan. Conrad Buff, Mark Goldblatt ja Richard A. Harris työskentelivät elokuvan eri kohtausten parissa ja erikoistehosteiden editointia valvoi vielä Dody Dorn. Ensi-iltaan mennessä elokuvan tuotantokustannukset olivat nousseet tähtitieteelliseen noin 100 miljoonaan dollariin, mutta ilmestymisvuoden loppuun mennessä tulojakin oli syntynyt jo yli 500 miljoonan dollarin edestä, joista muuten vain alle 40% Yhdysvaltain markkinoilta.


Kriitikoiden vastaanotto Suomessa

Suomessa Terminator 2 - Tuomion päivä sai ensi-iltansa 4.10.1991. Elokuvan vastaanotto oli kriitikoiden taholta varauksellinen, mutta pääasiassa myönteinen. Helsingin Sanomien arvostettu Helena Ylänen ilmoittautui elokuvan näkyväksi puolestapuhujaksi: "Terminator 2 on kineettisen taiteen virstanpylväs", hän tiivisti. "Erikoistehoste-elokuvien historiassa T2 on samanlainen loikkaus kuin Oklahoma! (1955, kirj. huom) oli musikaalien kehityksessä. [- -] Cameron nivoo efektit osaksi kertomusta ja sen tematiikkaa".

Ensi-ilta-arvioissa painottuukin kiinnostavalla tavalla teknologian ja erikoistehosteattraktioiden korostaminen. Paitsi ihastelua ja hämmästelyä, aiheuttivat Industrial Light & Magicin special effects -luomukset myös suoranaista halveksuntaa ja viisastelua. Hyvänä esimerkkinä Katso!-lehden Antti Lindqvist (25-26/1996), joka naiivisti naljaili, että "moderni megateknologia megajyllää megavirtaviivaisena megatehostesumuna ja megahenkeäsalpaavina kvasiratkaisuina". Peili-lehden (4/1991) arviossaan Kari Salminen totesi elokuvan olevan "tieteissanomaltaan vanhanaikainen anti-utopia, mutta toteutukseltaan ekstaattista teknovyörytystä. Elokuva on viimeisimmän teknologian tuote, mutta sanomaltaan se on teollisuusestetiikan ja barbaaristen lihasten lumoissa".

Arvioissa valiteltiin sitä, että ensimmäisen Terminator-elokuvan hillityn synkkä jännitys on korvattu suureellisella action-tulituksella. T2 koettiin liian suurena ollakseen enää tech noir kuten edeltäjänsä. Kati Sinisalon (La Strada/syyskuu 1991) tulkinnassa  "originaali tarjosi synkänromanttisen ja umpipessimistisen tulevaisuusvision, jatko-osa lupailee paitsi toivoa myös hyvän voittoa pahasta. [- -] Elokuva propagoi uskoa parempaan tulevaisuuteen." Ylänen muistutti kuitenkin myös, että "pohdiskelut rauhan ja ihmishengen tärkeydestä tekevät elokuvasta mahtipontisen rakentavan".

Parin vuosikymmenen takaisissa arvioissa ei liiemmin T2:lle herunut kiitosta viihdyttävyydestä, mutta castingia sentään kehuttiin: Linda Hamiltonin Sarahia pidettiin vahvana roolisuorituksena, joka oli osaltaan muuttamassa toimintaelokuvien naishahmojen luonnetta seuraaviksi vuosikymmeniksi. Edward Furlong otettiin vastaan näppärästi kymmenvuotiaan messiaan roolin sisäistäneenä teinitähtenä ja Robert Patrickia kehuttiin "epäinhimillisen eleettömäksi" tappokoneeksi.

Näkemyksellisimmin Terminator 2:n merkityksen koki HS:n Helena Ylänen, jolle elokuva näyttäytyi tieteisfantasialajityypin "taitekohtana, joka pakottaa tulevat yhä suurempiin näyttöihin, kunnes koko tyyppi kangistuu ja tukehtuu".

Kiistämättä, näinhän on juuri käynyt turboahdettujen Transformersien ja CGI-ähkyyn tukehtuvien uudelleenfilmatisointien ja rebootien kautta. Terminator-saagalle ei ole käynyt juuri sen paremmin. Aiempien elokuvien maineella ratsastaneet, persoonattomat jatko-osat Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines, 2003) ja Terminator Salvation (Terminator - Pelastus, 2009) ovat olleet kyllä toimivaa räiskintäviihdettä, mutta valovuosien päässä Cameronin visionäärisestä tinkimättömyydestä.

Niin, eikä kummassakaan jatko-osassa ole ollut enää Brad Fiedelin dynaamista musiikkia. Saati niin hyvää tunnusbiisia kuin Guns N' Posersin pyöräilyhousuklassikko You Could Be Mine.

torstai 18. lokakuuta 2012

Auringon uusi tuleminen

Jo yli neljännesvuosisata sitten (?!) perustettu CMX äänittää parhaillaan uransa 14. pitkäsoittoa eikä uran loppua ole näkyvissä. Vaikka suomalaisen rockin progesaurusmaiseksi konkariksi kasvaneen bändin käänteet eivät olekaan kiinnostaneet käytännössä Aionin (2003) jälkeen on A.W. Yrjänän johtaman rokkilauman julkaisurintamalla tapahtunut syksyn aikana innostavia käänteitä. Svart Records julkaisi elokuussa megalomaanisena neljän vinyylilevyn ja 64-sivun kirjan laitoksena CMX:n varhaistuotannon vuosilta 1988-91 ja heti perään EMI muistelee jo parikymppiseksi varttunutta Aurinkoa (1992). Vuosijuhlan kunniaksi levy on nyt julkaistu uudelleen masteroituna ja miksattuna kahden kahden levyn erikoispainoksena. Hämmentävän erinomaisesta miksauksesta vastaa lukuisia CMX:n levyjä tuottanut Rauli 'Rake' Eskolin.


Aurinko valmistui CMX:n uraa ajatellen kiinnostavassa taitekohdassa. Yhtye oli siirtynyt Bad Vugumin leiristä monikansallisen EMIn repertuaariin tuottaja Gabi Hakasen houkuttelemana. EMIn tuotantopäälliköksi siirtynyt Hakanen oli hetkeä aiemmin myynyt Kauko Röyhkän kanssa perustamansa Herodes-yhtiön EMIn alamerkiksi ennen kuin Herodeksen toiminta oli ehtinyt edes kunnolla käynnistyä.
Aurinkoa edeltäneisiin pitkäsoittoihin (Kolmikärki, 1990 ja Veljeskunta, 1991) nähden albumilla soittaa varsin selkeästi uusiutunut ja monipuolistunut yhtye. Aiempi hc-punk ja velmun aggressiivinen avantgarde on vaihtunut selkeään linjakkuuteen (liekö yhtenä syynä se, että Aurinko oli ensimmäinen CMX-levy, jolla oli ulkopuolinen tuottaja?). Amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodattuvat komeasti läpi Kalevala-vaikutteiseen shamanismirockiin, johon on heitetty vielä annos äkkiväärää progressiivisuutta. Yrjänän kypsyneissä sanoituksissa synkkäsävyinen mystiikka kohtaa onnistuneesti inhorealistisen runollisuuden.

Uuden miksauksen ansiosta Aurinko kuulostaa kiehtovan modernilta. Sen entisestään vahvistunut tunnelma puskee esille jo albumin avaavasta Pyhiinvaeltajasta. Kaiken kaikkiaan levyn väkevä avauskolmikko (Pyhiinvaeltaja-Härjät-Aivosähköä) on loisteliaiden rock-biisien kimara, josta ei alkuvoimaa puutu. Yrjänän lauluosuudet horjuvat toki hardcore-ajoista muistuttaen, mutta nuotin vierestäkin laulaessaan A.W. korjaa virheet asenteella ja omaäänisyydellä.

Aikoinaan liian kaupallisena pidetty Ainomieli on hyötynyt vahvimmin uudesta käsittelystä. Aiempaan CD-julkaisuun verrattaessa uuden remixin kautta kuuluvat vahvemmin paitsi oikukkaat kitarakuviot myös Costi Snelmannin räyhäkkäät stemmalaulut. Edelleen levyn parhaimpiin biiseihin lukeutuu myös kiehtovaa teologista kuvastoa viljelevä Marian ilmestys, jossa taustalla mystiikkaa huokuvat kitarat on tuotu hivenen enemmän esille. Ainoastaan Timanttirumpu on oman aikansa lapsi pseudoshamanistisessa taidekolistelussaan. Se muistuttaa vahvasti 1990-luvun alun etnovillityksestä, josta crossover-metkuja harrastanut Waltarikin otti omansa. Muista kappaleista Tähteinvälinen sai mielestäni paremmin lihaa luidensa ympärille täydettynä versiona vuoden 1997 kokoelmatriplalla Cloaca Maxima. Katariinanpyörän suhteen biisin vaativan tunnelman sisäisti paremmin Manalainen-singlen kääntöpuolelta löytynyt akustinen versio.

Ilmestyessään vain 6000 kappaletta myynyt (tosin nyttemmin jo kultalevyrajankin rikkonut) Aurinko on uudelleenjulkaisunsa ansainnut. Vaikka 90-luvun CMX:n magnum opus,  skitsofreenisen monipuolinen Aura (1994), ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, saattaa konkariyhtyeen kuunneltavimmat levyt löytyä hyvinkin sektorilta Aurinko ja Rautakantele (1995). 1990-luvun edetessä Yrjänän teksteistä tuli yhä vahvemmin CMX:n musiikin yksi määrittelevistä elementeistä. Hän määritti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa suomalaisen rock-lyriikan tason uudelleen monitulkintaiseksi, älykkääksi sanataiteeksi.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Rodriguezin jäljillä - Nordisk Panorama oli laatudokumenttien juhlaa

Pohjoismaiseen lyhyt- ja dokumenttielokuvaan keskittyvä Nordisk Panorama -elokuvafestivaali järjestettiin tänä vuonna Oulussa, johon festivaalikaravaani suuntasi nyt historiansa kolmannen kerran. Persoonallisella Five Cities Film Festival -konseptilla (Malmö-Reykjavik-Bergen-Aarhus-Oulu) viime vuosikymmenet toiminut festivaali järjestettiin kaikkiaan 23. kerran tanskalaisen emo-organisaatio Filmkontakt Nordin ja pohjoismaisten elokuvainstituuttien ansiosta.

Oulussa puitteet olivat kiitettävästi kunnossa ja yhteistyö Finnkinon kanssa näytti ainakin päällepäin toimivan moitteetta. Elokuvateatterimonopolillaan hallitsevan yhtiön Plaza-elokuvateatteri toimi siistinä ja selkeänä festivaalipaikkana suurelle joukolle audiovisuaalisen alan ammattilaisia. Filmkontakt Nordin työ pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolesta on perustavanlaatuisesti arvokasta työtä marginaalin jäävän elokuvan puolesta. Festivaalilla onkin vankka kansainvälinen tuki ja maine, vaikka Suomessa tunnettavuus onkin valitettavan olematon. Ikävä kyllä tulevaisuus ei tule näyttämään suomalaisen näkyvyyden kannalta yhtään sen paremmalta, sillä on todennäköistä, että Malmö tulee ensi vuodesta alkaen toimimaan festivaalin pitopaikkana pysyvästi.

Viime vuosina olen keskittynyt muiden töideni ohella Nordisk Panoraman tarjonnassa nimenomaan lyhytelokuvaohjelmiston katsastamiseen, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Keskityin paitsi kiinnostavien pitkien dokumentaarien katseluun, myös tuoreisiin pohjoismaisiin fiktioelokuviin. Toki näin myös pari sarjaa lyhytelokuvia, mutta tänä vuonna yksikään ennaltanäkemätön lyhäri ei toden teolla vienyt mukanaan. Stian Kristiansenin palkittu Videoboy (Videogutten, 2011) kiehtoi allekirjoittaneelle kovin samaistuttavan alkulähtökohtansa tähden, mutta sekin hukkasi parhaimman teränsä liialliseen kestoon.

Festivaalin avajaiselokuvana nähtiin Jørn Nyseth Ranumin ja Inge Weggen ihastuttavan mieltä ylentävä, elämän toiveikkuuden ylistys North of the Sun (Nordfor sola, 2011). Kolmen vartin mittainen seurantadokumentti esittelee ohjaajaystävykset, jotka päättävät viettää talven eristyksissä asumattomalla saarella, arktisessa pohjois-Norjassa. Varsinainen selviytymistarina avautuu kuitenkin siitä, että kumppanuksilla on mukanaan vain vaatteet ja lainelaudat sekä tehtävänä siivota rantakaistaa mereltä kantautuvista jätteistä.

Ruotsalaisen dokumenttielokuvan taso on tiedetty korkeaksi, mutta tuntuu siltä, että Malik Bendjelloulin rokumentaarin Searching for Sugar Man (2012) jälkeen rima on nostettu yhä korkeammalle. Bendjelloulin elokuva kertoo uskomattoman tarinan yhdysvaltalaisesta lauluntekijästä Sixto Rodriguezista, joka 1970-luvun alussa julkaisi pari levyllistä ajalle tyypillistä, kevyesti mollisävytteistä karheaa singer/songwriter-folkia. Levyt eivät löytäneet yleisöä Yhdysvalloista, mutta kaikessa hiljaisuudessa Rodriguezin musiikki valloitti miljoonien ihmisten sydämet apartheidin kahtia jakamassa Etelä-Afrikassa. Suosio ei kuitenkaan tavoittanut muusikosta perusduunariksi siirtynyttä Rodriguezia, jonka oletettiin kuolleen mitä villeimpien urbaanilegendojen mukaan.

Taianomainen Searching for Sugar Man herättää Rodriguezin loisteliaan ajattoman musiikin uudelleen henkiin ja tuo hyväkuntoisen Detroitin katurunoilijan suuren yleisön tietoisuuteen. Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on elokuvallinen täysosuma. Ohjaaja Bendjelloul muistuttaa katsojaa siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.

Sugar Manin ohella festivaalin vaikuttavimmaksi elokuvaksi nousi Mika Ronkaisen suurenmoinen Laulu koti-ikävästä (2012), joka käsittelee toisen polven ruotsinsuomalaisten siirtolaisten ulkopuolisuutta ja kotiseutukaipuuta. Aiemmilla dokumenteillaan (mm. Huutajat - Screaming Men (2003) ja Freetime Machos (2009)) runsaasti kansainvälistä huomiota saaneen ohjaajan uutukainen on syvästi koskettava, mutta myös hauska musiikillinen road-movie isän ja pojan matkasta siihen mahdolliseen toiseen elämään, joka heillä olisi voinut olla. Laadukkailla musiikkiesityksillä rytmitetty dokumentti on Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Se on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta. Toivon hartaasti, että dokumentti löytää tiensä valkokangaslevitykseen, sillä on todella suuri tappio elokuvakulttuurille, mikäli tällainen mestariteos ei tule laajalti nähtäville.

Yksi Nordisk Panoraman kutsuvieraista oli islantilainen Rúnar Rúnarsson, joka viime vuonna debytoi pitkän elokuvan ohjaajana palkitulla draamalla Volcano (Eldfjall, 2011). Lyhytelokuvillaan The Last Farm (Síðasti bærinn, 2003), 2 Birds (Smáfuglar, 2008) ja Anna (2009) läpimurtonsa tehneen ohjaajan draaman taju nojaa pitkälti empatiaan ja henkilöhahmojen arjen seuraamiseen. Hetkittäin jopa inhorealistiseksi muuttuva Volcano on epätavallinen rakkaustarina siitä, miten menneisyyden kanssa on tehtävä sovinto, jotta voi kohdata tulevan.

Rúnarsson oli kutsunut keskustelukumppanikseen tanskalaisohjaaja Mads Matthiesenin, jonka tuotannosta esitettiin parhaan ohjaajan palkinnon Sundancessa voittanut lämminhenkinen tragikomedia Teddy Bear (10 timer til paradis, 2012). Omaleimaisella tunnelmalla viehättänyt laatuelokuva täydensi Nordisk Panoraman tarjontaa mainiosti, mutta valitettavasti ohjaaja Matthiesenilta jäi Oulun keikka tekemättä sairastumisen vuoksi.

Mikäli Nordisk Panorama nähtiin Oulussa viimeistä kertaa, on aika kiitoksen ja kumarruksen. Näkemiin - kuulemiin.

torstai 4. lokakuuta 2012

Big Wave Riders: Life Less Ordinary

Nick Trianin Soliti-yhtiöstä on tullut lyhyessä ajassa innovatiivinen englanninkielisen indierockin kasvualusta suomalaisille yhtyeille. Levylafkan laadukkaaseen repertuaariin kuuluu myös tanssittavaa kitararockia soittava helsinkiläinen Big Wave Riders, joka maustaa musiikkiaan onnistuneesti rosoisilla autotallisoundeilla, uhmakkailla bassokuvioilla ja yöllisiin rantabileisiin sopivilla saksofoneilla. Indierockin kultaniityiltä poimituista vaikutteista huolimatta yhtye ei sorru esikoislevyllään (lue arvio) monotoniseen kopiointiin, vaan onnistuu saamaan omaäänisyytensä hienosti esiin.