Elokuvateattereissa ulkomailla

Marraskuussa muistelin millä kaikilla suomalaisilla paikkakunnilla olen käynyt elokuvissa. Nyt onkin aika kääntää katse ulkomaille. Yritin samalla muistella elokuvateattereidenkin nimet, mutta jos ei tietoa löytynyt tai en sitä muistanut, täytin kentän kansainvälisen elokuvafestivaalin nimellä.

Aarhus, Tanska

Bio City ja Nordisk Panorama -elokuvafestivaalin näytöspaikat vuonna 2011

Amsterdam, Alankomaat

EYE Institute, Melkweg, Pathé City, Pathé De Munt, Tuschinski

Barcelona, Espanja

Kansainvälisen Mecal-lyhytelokuvafestivaalin näytöspaikat vuonna 2013

Bergen, Norja

Konsertpaleet ja Nordisk Panorama -elokuvafestivaalin näytöspaikat vuonna 2010

Berliini, Saksa

CinemaxX, Cinemobile, CineStar Original, dffb Cinema

Cannes, Ranska

Cinéma de la Plage, Espace Miramar, Grand Theatre Lumiére, Olympia, Palais, Salle Agnés Varda, Salle Buñuel, Salle Debussy, Theatre Croisette

Clermont-Ferrand, Ranska

Cocteau, George Conchon Theatre sekä muita satunnaisia Clermont-Ferrandin lyhytelokuvafestivaalin näytöspaikkoja vuodesta 2009-

Edinburgh, Skotlanti (Iso-Britannia)

Cineworld, Filmhouse, Odeon

Kota Kinabalu, Malesia

Growball Cinemax

Kööpenhamina, Tanska

Pallads

Lyypekki, Saksa

CineStar, Fulldome, Kolosseum

Malmö, Ruotsi

Filmstaden, Kulturhus Malmö, Panora, (SF) Royal, Slagthuset, Spegeln

Nyon, Sveitsi

Visions du réel -dokumenttielokuvafestivaalin esityspaikat 2014

Oberhausen, Saksa

Lichtburg, Zentrum Altenberg

Pariisi, Ranska

Reflet Médicis

Reykjavik, Islanti

Regnboginn

Sheffield, Iso-Britannia

Showroom Cinema, Curzon Sheffield, The Light Sheffield

Singapore

Golden Village VivoCity

Sundsvall, Ruotsi

Bio Drakstaden

Toronto, Kanada

Elgin Theatre, Hockey Hall of Fame, Ryarson Theatre, Scotiabank, TIFF Bell Lightbox

Tromssa, Norja

Tromssan elokuvajuhlien esityspaikat 2013

Tukholma, Ruotsi

Grand, Nobel Prize Museum

Vila do Conde, Portugali

Auditório Municipal de Vila do Conde

Vilna, Liettua

Forum Cinema Vingis, Skalvija

Winterthur, Sveitsi

Casino Festsaal, Theater Winterthur

Ulkoa ja sisältä maailman kauneimpiin elokuvateattereihin lukeutuva Amsterdamin Tuschinski avattiin jo vuonna 1919. Se on kansainvälisesti merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, IDFAn päänäyttämö.

Grand Théâtre Lumière, Cannes

Filmhouse, Edinburgh

Cocteau, Clermont-Ferrand

Elokuvateattereissa Suomessa

Elokuvateatterissa käyminen merkitsee minulle, agnostikoksi kasvaneelle ihmiselle, usein lähimmäksi hengellistä kokemusta. Jokaisella elokuvateatterilla on oma luonteensa: mennäkö popcornin käryiseen viihdeinfernoon, herttaiseen korttelikinoon, monikäyttöisyydessään hahmottomaan auditorioon vai tunteiden temppeliksi virittäytyneeseen art deco -saliin. Jokaiselle löytyy omansa, jos jaksaa vain etsiä. Tuoreimman blockbusterin voi hyvin katsoa IMAX-salin massiivisessa miljöössä, mutta art house -elokuvaan, klassikoista puhumattakaan, virittäytyy parhaiten cinefiilimäisessä vintage-ympäristössä. Pian Helsingissä pääseekin taas uuteen elokuvapyhättöön, kun ydinkeskustassa Kulttuurikasarmilla avautuu 17.11. alkaen kolme upouutta salia.

Kysymys kuuluukin nyt, millä suomalaisilla paikkakunnilla olen käynyt elokuvissa? Yritin samalla muistella, ylläpitämiäni elokuvapäivyreitä hyödyntäen, elävien kuvien näyttämöidenkin nimet. 

Espoo

BioRex Sello, Espoon Kulttuurikeskus (Tapiolasali & Louhisali), Kinopoli, Kino Tapiola

Helsinki

Andorra, Bio Rex, Bristol, Cinema Orion/Elokuvateatteri Orion, Forum, Itis, Kino Engel, Kino Helios, Kino K13, Kinopalatsi, Kino Regina, Kino Tulio, Korjaamo Kino, Kulttuurikasarmi, Maxim, Riviera Kallio, Riviera Punavuori, Savoy, Tennispalatsi, WHS Teatteri Union + satunnaisia ulkoilmanäyttämöitä ja kertaluonteiseksi rakennettuja sisänäyttämöitä (kuten Katajanokan Wanha Satama).

Hyvinkää

BioRex Sveitsi

Joensuu

Aallotar, Kerubi, Tapio

Joutsa

Joutsan Kino

Jyväskylä

Bio City, Dynamon Auditorio, Elohuvi, Fantasia, Ilokivi

Karkkila

Kino Laika

Kokkola

Bio Rex, Kokkolan Työväentalo

Lahti

Kino Iiris

Mikkeli

Kinolinna, Ritz

Oulu

Kulttuuritalo Valve, Plaza

Sodankylä

Lapinsuu & Sodankylän elokuvajuhlien esityspaikat kouluineen ja ulkotelttoineen

Sysmä

Sysmän Kino

Tampere

Cine Atlas, Klubi, Niagara, Plevna, Ravintola Artturi, Tullikamari

Turku

Julia, Kino Diana, Kinopalatsi, Kulttuuritehdas Manilla, Logomo, Puutarhakadun Auditorio

Vantaa

Tiedekeskus Heureka

Elokuvateatteri Orion / Cinema Orion, Helsinki

Helsingin Kampissa sijaitseva tunnelmallinen Cinema Orion on art déco -kauden helmi. Mykkäelokuvalle rakennettu teatteri on ollut yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien, jolloin teatteri avattiin yleisölle.

Fantasia, Jyväskylä

Vastikään kolmekymppiseksi varttunut Jyväskylän Fantasia tuli erityisen tutuksi itselleni vuosina 1996-2010.

Tapio, Joensuu

Vieraillessani Joensuussa vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja lopulta asuessani siellä vuosina 2004-2006 tutuiksi tulivat Aallotar ja Tapio.

Joutsan Kino

Unohtamatta sitä mistä kaikki alkoi. Joutsan Kino, äärimmäisen tuttu paikka 1980-luvun lopulta aina vuoteen 2004. Sen jälkeen satunnaisia vierailuja. Viimeksi jokunen viikko sitten syysloman merkeissä.

Spedestä ja Veskusta - happamasta ideasammosta tuskaan ja hurmioon

Alkuun varoituksen sana heille, jotka odottavat nauruparaatia: suomalaisen viihteen jättiläisestä Pertti "Spede" Pasasesta (1930-2001) kertova Spede ei ole hauska elokuva, ei liiemmin edes koominen. Se on enemmänkin (eittämättä totuudellisesti) aika vittumaisen hahmon ympärille rakennettu draama elokuvien ja viihteen tekemisestä aikakaudella, jolloin taide ja viihde asetettiin voimakkaan vastakkainasettelun asemaan. 

Elokuvan ohjannut Aleksi Delikouras on Image-lehden haastattelussa korostanut, että "Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva". Näkökulma saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta puutteineenkin Spede-elokuva on kunnianhimoinen ja huolitellumpi kuin monet kotimaiset liukuhihnaelämäkerrat. Elokuvan on käsikirjoittanut paremmin kirjailijana tunnettu Antti Heikkinen yhdessä ohjaajan kanssa Tuomas Marjamäen tietokirjojen (Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina (2021)) pohjalta.

Viihteen kultasormen ihmeelliset siekailut nyt valkokankaalla eli elokuva nimeltä Spede (2023)

Spede-elokuvan lähimmäksi esteettis-taiteelliseksi verrokiksi nousee Teppo Airaksisen Juice (2018). Yhtymäkohtia on runsaasti: rakeinen filmikuvaus, kuvattava ajanjakso, jokaisessa kohtauksessa leijaileva ja sinällään ajankuvan eittävän osuvasti vangitseva, ummehtava tupakansavu sekä ristiriitaista päähahmoa esittävä Riku Nieminen. Spede tuntuu väistämättä Juicen rinnalla nähdyltä.

Spede-elokuvien tekovaiheita kuvaavat jaksot soljuvat filmissä tenhoavasti vuosilta 1968-75: kerrotuksi tulee niin Vesa-Matti Loirin maihinnousu Spede-tuotantoihin Noin 7 veljestä -elokuvan (1968) myötä, Näköradiomiehen ihmeellisten siekailujen (1969) tarkoituksellisen ontuva puujalkahuumori, Leikkikalugangsterin (1969) värifilmikokeilu sekä "tuohivirsuwesternien" (Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971)) vaiheet. Ensimmäisten Uuno Turhapuro -elokuvien kautta elokuva tulee ajalliseen päätökseensä Loirin siirtyessä Turun kaupunginteatterin vahvuuteen. 

Joonas Nordmanin esittämä Ere Kokkonen esitetään sympaattisena, omanarvontuntoisena ja älyllisenä vastavoimana Speden despoottiselle käytökselle. Elokuvassa nähdään useita kohtauksia, joissa Kokkosen komediallisen nokkelat kuvakulmat ja ideat ottavat yhteen Pasasen taloudellista ajattelua vastaan. Speden riippuvuussuhde Loirista ja Kokkosesta tuodaan hyvin esiin. Kenties jopa niin hyvin, että Speden omakuva elokuvassa typistyy happamaksi rahasammoksi. Kireän miehen äkkipikaisuus ja väkivaltaiseksikin yltyvä aggressiivisuus tulee todistetuksi seurauksineen, mutta taustasyitä elokuva ei osaa analysoida.

Tyylikkäästi ajalleen stailattua Pirjo Pasasta esittää Minka Kuustonen, Vesa-Matti Loiria Aku Sipola, Jukka Virtasena nähdään Lauri Tilkanen, Simo Salmisena Mikko Töyssy ja Inkeri Pilkamaa muistuttavana henkilönä nähdään Jonna Järnefeltin esittämä kuvaussihteeri. Pienehköön sivurooliin jäävissä välähdyksissä Marjatta Raitana nähdään Helmi-Leena Nummela. Vähän yllättäen elokuva nostaa esiin myös Speden ahdistelemaksi joutuvan, mutta tälle rajat asettavan tuotantoassistentin (Linnea Leino). Roolihahmon kautta kerrotaan sinällään ansiokkaasti Speden kyltymättömästä himosta naiskauneutta kohtaan, mutta juonikäänne tuntuu vähän anakronistisen väkinäiseltä.

Aku Sipolan rooli Loirina ei ole hullumpi, mutta ei täysosumakaan. Kameleonttimaisen Loirin vangitseminen roolihahmoksi on työläs urakka kenelle tahansa, mutta tämän kesän Rakastitko, Vesku? -audiodraaman jälkeen vertailukohta on turhankin lähellä. Audiopuolella Pyry Kähkösen ällistyttävässä roolisuorituksessa on vaikea sanoa, mihin Loiri loppuu ja mistä Kähkönen alkaa. Valitettavasti Sipola ei pääse samaan autenttisuuden tunteeseen.

Juhana von Baghin ohjaamassa ja yhdessä Jussi Moilan & Liila Jokelinin kanssa käsikirjoittamassa audiodraamassa välittyy hienosti kohteensa tuska ja hurmio, holtittomuus ja huolettomuus sekä rakkaus ja intohimo. 20-osainen kuunnelmasarja on Kähkösen pääroolin lisäksi kokonaisuudessaan suomalaisen ääninäyttelijyyden juhlaa. 

Yle Areenan audiodraama Rakastitko, Vesku? kertoo Vesa-Matti Loirin elämästä ja teoista radioteatterin keinoin.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022) koki, että "taiteilija on onnistunut, kun hän aiheuttaa katsojassa tai kuulijassa liikahduksen." Samankaltaisen liikahduksen koin vahvasti päättyneenä kesänä radiokuunnelman äärellä. Koskettavan ja monessa mielessä ansiokkaan kokonaisuuden merkittävimpinä rasitteena ovat vain Speden (Iikka Forss) ja Simo Salmisen (Eero Ritala) liki sietämättömän karikatyyrimäisiksi jäävät sivuroolit. Audiodraaman Spede esitetään väsyttävimpien  puhemaneereiden kautta pelkäksi sketsihahmoksi ja Salminen taas vähä-älyiseksi typerykseksi. Hahmot on luotu tarkoituksella koomisiksi kevennyksiksi, mutta lähinnä ne tuntuvat loukkaavilta. Spede-elokuvassa Speden ja Simon ystävyyssuhde kuvataan vuorovaikutteiseksi ja lempeäksi.

Loirin ja Speden suhdetta elokuva kuvaa reiluksi työkaveruudeksi, mutta ei varsinaiseksi ystävyydeksi. Tuomas Marjamäen alkuvuodesta ilmestyneen Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 -elämäkerran mukaan Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.

Historiallisia vapauksia elokuva ottaa joltain osin. Teijo Elorannan esittämänä suomalaisen teatterin ja elokuvan ikihonka Edvin Laine nostetaan esiin kummallisella tavalla, vaikka tiettävästi Laineella ja Spedelle ei kummemmin kohtaamisia ollut. Molempien tähänastiset elämäkerrat vaikenevat ainakin yhteentörmäyksiltä. Laine nousee elokuvassa esiin viihteen vastustajana, näennäisviisaita höpisevänä jääränä ja Yleisradiota nukkemestarin tavoin ohjailevana taustavaikuttajana.

Auditiivinen anakronisminsa on myös siinä, että elokuva viljeli ainakin kahdessa kohtaa "vitun spede!" -huudahdusta. Yksi kerta olisi vielä mennyt silmäniskuna, mutta toinen kuulosti jo tarpeettomalta kalastelulta. Kevyesti häiritsevää on myös, että elokuva antaa eritoten äänittäjän (Antti Tuomas Heikkinen) roolin kautta kuvan, että Spede-tuotannoissa olisi työskennellyt "vasemmalla kädellä" työnsä tehneitä hölmöläisiä. Todellisuudessa Spede-tuotannoissa työskenteli 1960- ja 70-lukujen taitteessa alansa tulevia huippuammattilaisia, kuten Kari Sohlberg, Paul Jyrälä ja Elina Katainen. Ristiriitaista on myös, että  ensimmäisen Uuno Turhapuron (1973) kuvauksia esittävissä kohtauksissa kuullaan taustamusiikkina Jaakko Salon myöhempää Uuno Turhapuro -teemaa, joka tuli tutuksi vasta 1980-luvun alun värielokuvissa. Tarinankuljetukseltaan jakso on sinällään toimiva ja elokuvan kokonaisuutta energisoiva.

Valkokankaan Vesku (Aku Sipola) ja Spede (Riku Nieminen)

Spede Pasasen pahimpia vihollisia elokuvassa (kuten todellisuudessakin oli) ovat elokuvakriitikot, "tekotaiteellisuuteen" taipuvaiset kollegat ja kulttuurialan valtaeliitti. Yllättäen Suomen elokuvasäätiö jätetään elokuvassa tyystin rauhaan, kenties elokuvan rahoitukseen liittyvistä hygieniasyistä? Kokonaisuudessaan Spede-elokuva pyrkii tekemään katsojille kysymyksiä: onko kaikki Speden nimissä kulkeva hänestä lähtöisin? Kenelle kuuluu kunnia? Onko naurattaminen kutsumustyötä, kunnianhimoa, velvollisuutta, liiketoimintaa vai pelkkää työtä? Ja mitä se on, jos kansa rakastaa taidetta, jota virallisesti ei edes taiteena pidetä?

Ristiriitaisesta ja rehellisesti myös epämiellyttävästä viihdehahmosta rakentuva elokuva löytänee tavoittelemansa suuren yleisön huomion. Jokaiselle suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneelle tai Spede-tuotannon äärellä varttuneelle se on parhaimmillaan kiehtova aikamatka ja yksityiskohtien runsaudensarvi.

PS: Vesa-Matti Loiriin liittyen kannattaa kuunnella myös Olga Ketosen toimittamasta Suomen Vesku -ohjelmasarjasta eritoten ensimmäinen jakso Jake vai Pahojen poikien isä? Elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen analysoi Loirin uraa elokuvanäyttelijänä suurenmoisella tavalla.

Eläviä kuvia siellä mistä minä olen kotoisin

Joutsan Kino. So much to answer for. Tämän syntymävuonnani (1984) avatun elokuvateatterin vaikutuspiirissä vartuin elämäni ensimmäiset 20 vuotta. Siellä karttui ensimmäiset valkokangaskokemukset Disney-klassikoiden, Uuno Turhapuron ja Vääpeli Körmyn äärellä sekä lapsuuden mieleenpainuvimmat elokuvateatterielämykset: etulinjassa Jurassic Park (1993), Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ja Forrest Gump (1994). 1990-luvun alussa katsoin Kinolla kirjaimellisesti kaiken mihin ikä riitti: jopa spermapankkikomedian Made in America (1993), vaikka en ymmärtänytkään siittiöistä tuon taivaallista.

Kaksi kertaa jäin elokuvateatterisalin ulkopuolelle ikäni perusteella: ensimmäisellä kerralla näkemättä jäi jännityselokuva Pelikaanimuistio (The Pelican Brief, 1993) ja toisella kerralla Batman Forever (1995). Ensin mainittu oli kielletty alle 14-vuotiailta, ollessani 9-vuotias ja jälkimmäinen riipivästi alle 12-vuotiailta kielletty, ollessani noin puoli vuotta alle vaaditun iän. Yhdeksänvuotiaalle minälleni Joutsan Kinon ”kieltopäätös” tuntui tyrmäävältä, mutta onneksi tilannetta helpotti se, että äitini lupasi itkuni keskelle, että voimme käydä paikalliselta R-Kioskilta vuokraamassa videoelokuvan. Pelikaanimuistion näkemättä jäämisen murheen korvasi Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992), tuo kenties Sylvester Stallonen infantiilein elokuva.

Vaikka 12-vuotiaasta alkaen Joutsan Kinon rinnalle tunteiden temppeleiksi askelsivat myös Jyväskylän Fantasia ja (Bio) Elohuvi / Bio Rex, koska ensi-illat piti nähdä heti, pysyin myös uskollisena kotikunnan kulttuuripalveluille. Kinolla työskentelin aktiivisesti lipunmyyjänä, ovimiehenä, ohjelmistosuunnittelijana ja pari ontuvaa kertaa myös filmiprojektorin äärellä vuodet 1997-2004. Tuolta ajanjaksolta mieleen painuivat monet vuosituhannen vaihteen kotimaiset elokuvat: Pitkä kuuma kesä (1999), Häjyt (1999), Pelon maantiede (2000), Bad Luck Love (2000) ja Aleksis Kiven elämä (2001), joista jälkimmäisen katsoin valkokankaalta kolmesti.

Pienelle paikkakunnalle ”elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto” oli se, että David Lynchin Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä Joutsaan. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmin saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden.

Uskokaa tai älkää, mutta Joutsassa järjestettiin kevät-talvesta 2004 myös ensimmäisenä Suomessa (!) Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings -Trilogy, 2001-2003) maraton-näytös. Haltijoiksi, hobiteiksi ja velhoiksi pukeutuneita saapui naapurikunnista ja -kaupungeista!

Joutsan Nuorisoseurantalo tunnetaan Kinon lisäksi myös nimellä Honkala. Jugend-vaikutteinen hirsirakennus valmistui vuonna 1906.

Oma valkokangasmatkani jatkui parikymppisenä Joensuuhun, Jyväskylään ja lopulta Helsinkiin, mutta synnyinkunnan tunteiden temppeli on pysynyt sydämessä. Myönnettäköön, joskus olen haaveillut Joutsan Kinolla järjestettävästä elokuvafestivaalista. Haaveesta tuli viime viikolla todellisuutta, kun Mäntyharjun suunnalta Joutsaan laajentanut Ilokuvafestivaali teki paikallista kulttuurihistoriaa. Ilokuvafestivaalin perustaja ja taiteellinen johtaja Roosa Toivonen ja Joutsan Kinon pitkäaikainen vetäjä Eero Peltoniemi saivat tämän aikaan. Kiitos ja kumarrus siitä heille!

Minulla oli ilo ja kunnia esitellä elokuvia ja festivaalin laajaa ohjelmistoa kolmena päivänä Ilokuvafestivaalin yleisölle, suojelijan arvokkaalla mandaatilla. Niinä hetkinä, en olisi ollut missään mieluummin kuin valkokankaan onnellisten tähtien alla. Mikä parasta, näillä näkymin "kaksoisfestivaali" jatkaa kulkuaan ensi vuonnakin 1.-4.8.2024!

”Elokuvateatteri on paikka, jossa suuri joukko ihmisiä uneksii yhdessä saman unen.” – Jean Cocteau.

Jouluksi elokuvateattereissa! eli kuinka viime vuosisadan Hollywood-blockbusterit rantautuivat viiveellä Suomeen, osa 2

Kesä on tunnetusti Hollywoodin blockbustereiden eli isojen amerikkalaisten valtavirtaelokuvien esiinmarssin aikaa. Tätä kirjoittaessa viides Indiana Jones (Indiana Jones and the Dial of Destiny) on kerännyt kolmessa viikossa Suomessa päälle 150 000 katsojaa ja Tom Cruisen tähtikarismalla vuorattu Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One löysi ensi-iltaviikollaan katsojia noin 37 000 silmäparin verran. Tästä päivästä (21.7.) alkaen lippuluukkuherruudesta kisaavat aina odotetun Christopher Nolanin eeppinen Oppenheimer sekä Greta Gerwigin omaleimainen Barbie. Molemmat saivat Helsingin Sanomilta kiittävät arvosanat.

Entertainment Weekly julkaisi toukokuussa (2023) listan 30 parhaimmasta kesän hittielokuvasta. Aloin tutkia listaa ja pohtia, kuinka merkittävällä viiveellä kaikkien aikojen "kesähitit" ovat saapuneet tähän tuhansien järvien maahan. Aika nopeasti valkeni, että 1970-, 80- ja vielä 90-luvullakin monet isoimmat jenkkileffat saapuivat Suomen valkokankaille vasta joulumarkkinoille. Ensimmäisessä osassa kävin vuosien 1975-86 esimerkkitapauksia läpi. Tässä toisessa osassa käsittelen kuusi esimerkkitapausta vuosilta 1991-2000 kronologisessa järjestyksessä:

Kanadalaissyntyisen James Cameronin uralla Terminator-elokuvat muodostavat olennaisen ytimen. Ensimmäinen Terminator - tuhoaja (The Terminator, 1984) oli paitsi Cameronin läpimurtoelokuva, myös kiehtovalla tavalla tieteis-, toiminta- ja kauhuelokuvaa yhdistänyt synkkä dystopia. Cameronin kekseliästä, energisyydessään jo maanistakin ohjausta vie eteenpäin pyrkimys perfektionismiin, josta myöhemmin tuli ohjaajan tavaramerkki ja riippakivi. Ensimmäinen Terminator ei ollut vielä Suomessa mainittava menestys. 15.2.1985 saadun ensi-illan jälkeen elokuva sai vain noin 35 000 katsojaa.

Jatko-osasta Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991) tuli likimain yhdessä yössä modernin toimintaelokuvan klassikko. Ilman haasteita ei elokuvan tuotantoprosessi kuitenkaan sujunut. Kireällä kuvausaikataululla edennyt tuotanto tarvitsi jälkituotantovaiheessa peräti neljä leikkaajaa, jotta elokuva valmistui sovitusti heinäkuun ensi-iltaan. Conrad Buff, Mark Goldblatt ja Richard A. Harris työskentelivät elokuvan eri kohtausten parissa ja erikoistehosteiden editointia valvoi vielä Dody Dorn. Ensi-iltaan mennessä elokuvan tuotantokustannukset olivat nousseet tähtitieteelliseen noin 100 miljoonaan dollariin, mutta ilmestymisvuoden loppuun mennessä tulojakin oli syntynyt jo 520 miljoonan dollarin edestä, joista muuten vain alle 40% Yhdysvaltain markkinoilta.

Suomessa Terminator 2 - Tuomion päivä sai ensi-iltansa 4.10.1991 eli vain kolme kuukautta maailmanensi-illan jälkeen. Elokuvan vastaanotto oli kriitikoiden taholta varauksellinen, mutta pääasiassa myönteinen. Helsingin Sanomien arvostettu Helena Ylänen ilmoittautui elokuvan näkyväksi puolestapuhujaksi: "Terminator 2 on kineettisen taiteen virstanpylväs", hän tiivisti. "Erikoistehoste-elokuvien historiassa T2 on samanlainen loikkaus kuin Oklahoma! (1955, kirj. huom) oli musikaalien kehityksessä. [- -] Cameron nivoo efektit osaksi kertomusta ja sen tematiikkaa". Ylänen näki myös profeetallisesti, että elokuva näyttäytyy tieteisfantasialajityypin "taitekohtana, joka pakottaa tulevat yhä suurempiin näyttöihin, kunnes koko tyyppi kangistuu ja tukehtuu".

Halveksuvammalla otteella elokuvaa lähestyi Katso!-lehden Antti Lindqvist (25-26/1996), joka naljaili, että "moderni megateknologia megajyllää megavirtaviivaisena megatehostesumuna ja megahenkeäsalpaavina kvasiratkaisuina". Peili-lehden (4/1991) arviossaan Kari Salminen totesi elokuvan olevan "tieteissanomaltaan vanhanaikainen anti-utopia, mutta toteutukseltaan ekstaattista teknovyörytystä. Elokuva on viimeisimmän teknologian tuote, mutta sanomaltaan se on teollisuusestetiikan ja barbaaristen lihasten lumoissa".

Valtion elokuvatarkastamon ankara linja toimintaelokuvien väkivaltaa kohtaan näkyi myös Terminator 2:n ikärajaa pohtiessa, sillä sensuuriviranomainen antoi ensin ikärajaksi tyrmäävän K18-luokituksen. Levittäjä Finnkino vei tapauksen Valtion elokuvalautakunnan käsittelyyn, jonka jälkeen ikäraja laski teineille sopivammaksi (K16). Katsojia kertyi päälle 292 000, mikä tarkoitti vuoden toiseksi katsotuimman ulkomaisen elokuvan statusta. Vuoden 1991 katsotuimmaksi ulkomaiseksi elokuvaksi ylsi liki 330 000 katsojalla Leslie Nielsenin spoof-komedia Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991). 

Jos jokin elokuva oli ilmestyessään oman sukupolveni todellinen must see -tapaus, jonka kaikki katsoivat, se oli varmastikin Steven Spielbergin Jurassic Park (1993). Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat, luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat hypeä. Tuota odotusta ei omalta kohdaltani rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinolla, joka on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmat lapsuuden elokuvateatterikokemukset (12-vuotiaasta alkaen myös Jyväskylän elokuvateatteritarjonta tuli tutuksi).

Jurassic Park vyöryi massiivisella mediarummutuksella ja täytti kaikki mahdolliset odotukset. Siitä innostuttuani kirjoitin myös ensimmäisen elokuva-arvioni. Steven Spielbergistä tuli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin. Jurassic Park oli sensaatio maailmanlaajuisesti: sen erikoistehosteet mullistivat elokuvateknologian. Tietokone-efektein luodut tyrannosaurukset ja velociraptorit tallustelivat oikeiden näyttelijöiden rinnalla kuin jurakauden hämärästä napatut aidot hirmuliskot. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvan olevan "suurenmoinen sirkustemppu, jota oli pakko tuijottaa kauhun ja ihailun vallassa". Kriitikko Harri Uusitorppa moitti elokuvan alkua jähmeän leikilliseksi ja opettavaksi, mutta vauhtiin päästyään "hengästyttäväksi toiminnalliseksi painajaiseksi".

9.6.1993 maailmanensi-iltansa saanut seikkailufantasia luotiin 63 miljoonan dollarin budjetilla. Globaalisuosio kantoi maailman tuottoisimmaksi elokuvaksi yli 910 miljoonan dollarin lipputuloilla (tulos kantoi vuoteen 1998 asti, jolloin Titanic (1997) vyöryi valkokankaille). Myöhemmin miljardin raja on mennyt rikki uudelleenjulkaisujen myötä. 

Suomessa Jurassic Park sai ensi-iltansa 3.9.1993. Se on kerännyt alkuperäisen teatterikierroksen lisäksi 3D-uusintajulkaisun myötä viittä vaille puoli miljoonaa katsojaa (tarkalleen 499 120). Se oli ylivoimaisesti vuoden 1993 katsotuin elokuva Suomessa, jota myytiin videomarkkinoillakin 1990-luvun puoliväliin mennessä yli 100 000 kappaletta. Jurassic Park oli yksinkertaisesti kaikkialla: elokuvateatterin ja kotivideon lisäksi vaatteissa, videopeleissä, leluina ja sukupolven lävistävänä dinosaurusbuumina. 

Michael Eisner (Disneyn toimitusjohtajana vuosina 1984-2005) ja Jeffrey Katzenberg (Walt Disney Studiosin päällikkönä vuosina 1984-1994) loivat Disneyn renessanssiksi (1989-99) kutsutuilla elokuvillaan mallin sille, millaista amerikkalaisen kokoillan animaation tulisi olla. Menestyksekkäät kokoillan animaatiot Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast, 1991) ja Aladdin (1992) toivat elokuvamusikaalin takaisin teattereihin. Disneyn renessanssi edusti mitä perinteisintä amerikkalaista suuren budjetin elokuvaa, se oli vain unohdettu koko perheen kontekstista niin pitkäksi aikaa, että Leijonakuninkaan (The Lion King, 1994) vyöryessä valkokankaille animaatiomusikaali näytti vielä huippuunsa hiotun raikkaalta ja tuoreelta ilmestykseltä. 

Disneyn menestyneimpiin ja rakastetuimpiin klassikkoelokuviin lukeutuva Leijonakuningas on nuoren leijonanpentu Simban kasvutarina. Löyhästi William Shakespearen Hamletiin pohjautuva tarina käsittelee ajattoman draaman keinoin vakavia teemoja kuten läheisen kuolemaa, syyllisyydentuntoa, oikeudenmukaisuutta ja menneisyyden kohtaamista. Koko perheelle sopivan elokuvan tragediaa lieventää sivuhahmojen ilotuulinen huumori ja musikaalinumerot.

Roger Allersin ja Rob Minkoffin ohjaama 45 miljoonan dollarin arvoinen animaatioelokuva sai maailmanensi-iltansa 24.6.1994. Tähän päivään mennessä se on uudelleenjulkaisuineen tuottanut maailmanlaajuisesti liki 988 miljoonaa dollaria. Jos Jurassic Parkin kotivideomenekki oli hurjaa, pisti Leijonakuningas vielä paremmaksi. Toukokuuhun 1999 mennessä sitä oli myyty videokasettina ennätykselliset 55,7 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.

Suomeen elokuva saapui puolen vuoden viiveellä joulumarkkinoille, sillä ensi-ilta oli 2.12.1994. Leijonakuningas keräsi vuosien 1994-1995 aikana 462 058 katsojaa, jolloin se nousi Suomen virallisen katsojatilastoinnin ajan (1972-) katsotuimmaksi animaatioelokuvaksi. Elokuva julkaistiin uudelleen elokuvateattereissa 3D-versiona tammikuussa 2012, jolloin sen kokonaiskatsojamäärä nousi vielä päälle 485 000:een. Leijonakuningas pysyi Suomen katsotuimpana pitkänä animaatioelokuvana aina tammikuuhun 2020 asti, jolloin Frozen II (2019) ohitti sen.

Elokuvan DVD-julkaisun ilmestyessä syksyllä 2003 Turun Sanomien Kari Salminen kirjoitti elokuvan olevan nykyanimaation kulmakivi. "Leijonakuningas on Disneyn ja koko animaatiohistorian merkittävimpiä elokuvia. Se toi ulkoiset taiteellisuuden merkit takaisin piirrettyihin. Ennen muuta se kuitenkin palautti uskon animaatioelokuvan taloudellisiin mahdollisuuksiin."

Winston Groomin satiirisen romaanin pohjalta Robert Zemeckisin tunteikkaaksi elokuvaksi valmistunut Forrest Gump (1994) on elokuva, jota rakastetaan ja vihataan voimalla. Kriittisimmille äänille Forrest Gump on konservatiivis-sentimentaalista aivopesua, elokuvan rakastajille taas ihanan tunteellinen ja hurmaava, satumainen kasvutarina. Elokuvassa hyväsydäminen, mutta hidasälyinen Forrest (Oscar-palkittu Tom Hanks) tarkkailee maailmaa omintakeisella tavallaan ja sotkeutuu kuin sattumalta mukaan lukuisiin maailmanhistoriaa määrittäviin tapahtumiin. 

Forrest Gump yhdisti ilmestyessään poikkeuksellisella tavalla uuden teknologian arkidraamaan ja lämminhenkiseen komediaan. Zemeckis oli osoittanut taitonsa efektiohjaajana jo Paluu tulevaisuuteen -trilogialla (Back to the Future, 1985-90) sekä hirtehiskomedialla Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her, 1992). 55 miljoonan dollarin budjetilla Forrest Gumpista tuli valtava kaupallinen menestys, mutta sikäli myös taiteellinen onnistuminen, että elokuva voitti peräti kuusi keskeistä Oscar-palkintoa (parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, sovitetusta käsikirjoituksesta, erikoistehosteista sekä leikkauksesta). Kesä- ja heinäkuun taitteessa 1994 vietetyn maailmanensi-illan jälkeen Forrest Gump tuotti maailmanlaajuisesti 687,2 miljoonaa dollaria. Suomen ensi-iltansa se sai 7.10.1994 ja liki 593 000 katsojalla se oli lopulta ylivoimaisesti vuoden 1994 katsotuin elokuva Suomessa, jättäen taakse myös Disneyn Leijonakuninkaan. 

Elokuvan saamat kritiikit olivat jakautuneet. Helsingin Sanomien Helena Yläselle Forrest Gump oli "kuin muovikuvun alle vangittu lumisade. Kamalaa kitschiä." Elokuvan sanoma näyttäytyi Yläselle luunkovana konservatiivisuutena ("se on yhteiskunnallista anestesiaa, satiiri ilman satiiria"). Monen kriitikon osalta elokuvan kuultiin ihannoivan Yhdysvaltain lähihistoriaa imelämmin kuin julkeinkaan propaganda. Vuoden 2020 televisioesityksen yhteydessä Helsingin Sanomien Arto Pajukallio totesi viiden tähden arviossaan Forrest Gumpin olevan "ihastuttava elokuva, jota monet rakastavat vihata. Se on häpeämättömän sentimentaalinen ja julkean konservatiivinen, kuolemanvakavia teemoja merkityksettömiksi trivialisoiva aikuisten satu. Ei enempää, eikä vähempää. Paitsi että sen soundtrack-albumi lienee lajissaan aihepiirin tyhjentävin hittiparaati. Ja vielä tupla!". DVD-oppaan Ilkka Juuso toi esiin, että "his­to­rian op­pi­kir­ja­na tätä ei kan­na­ta lu­kea sen enempää kuin Aku Ank­kaa­kaan, mut­ta yh­teen­sat­tu­mat on kynäil­ty näppäräs­ti ja hu­pia riittää non-s­top­pi­na alus­ta lop­puun saak­ka. Tämä jos mikä on feel good -e­lo­ku­va."

1990-luvun loppupuoliskolle tultaessa Hollywoodin kesäensi-illat alkoivat saapua Suomeen jo tuntuvasti lyhyemmällä viiveellä. Jos vuosikymmenen alussa puolen vuoden odotus saattoi vielä olla arkista todellisuutta, ei esimerkiksi kesän 1996 megatapausta, Roland Emmerichin sci-fi-spektaakkelia Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day, 1996) tarvinnut odottaa kuin kolme kuukautta. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta asettui laskelmoidun tehokkaasti itsenäisyyspäivän ympärille (3.7.1996) ja Suomeen elokuva saapui koululaisten syyslomaa odotteleviin tunnelmiin 4.10.1996.

75 miljoonan dollarin budjetilla tehty pastissimainen ja osin parodinenkin tieteisrymistely nettosi maailmanlaajuisesti 817,4 miljoonaa dollaria. Yhdistämällä maskuliinisen maailmanpelastustoiminnan ja muukalaisvihamielisyyden Independence Day kasvoi kunnianosoitukseksi H.G Wellsin Maailmojen sodalle (The War of the Worlds, 1898) ja 1950-luvun muukalaisinvaasiota kuvanneille sci-fi-elokuville (etunenässä Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951) postmodernilla huumorilla höystettynä. Sitä kritisoitiin patrioottisena ja yliampuvana viihdesoopana, mutta Hollywoodin tarjoaman kesäviihteen näkökulmasta se oli malliesimerkki taloudellisesti menestyksekkäästä tuotteesta. Käsikirjoittapari Roland Emmerich ja Dean Devlin rakensivat tarinan siten, että se toimi 1970-luvun katastrofielokuvien logiikalla sivujuonineen ja runsaine henkilöhahmoineen. Samaan aikaan Hollywoodissa alkoi todellinen katastrofielokuvien buumi: parin vuoden sisään valmistuivat mm. Twister (1996), Daylight - paniikki tunnelissa (Daylight, 1996), Tulivuori (Volcano, 1997), Dante's Peak (1997), Deep Impact (1998) ja Armageddon (1998).

Lajien synty -teoksessaan (2009) Peter von Bagh kirjoittaa Independence Daysta seuraavasti: "Asetelmat ovat niin yksinkertaisia, että juttu säilyy lastenleffan tasossa. Dramaturgia on välttävää sarjafilmitasoa - muuhan vain sekoittaisi elokuvan, jonka pääosassa ovat tehosteet. Niitä taas paukutetaan niin, ettei kuolemaa juurikaan näytetä, vaikka viikatemies on täydessä touhussa - tässä menee kaupunkeja. Kun voittamattomat ilmavoimat vaikuttavissa jaksoissa lähtevät liikkeelle ja elokuva alkaa todenteolla infantilisoitua, ei katsojalla ole ketään, josta hän välittäisi. Tämänkin vuoksi elokuvan yllä leijuu eräänlainen paradoksaalinen feel good -tunnelma."

Paradoksaalista, patrioottista tai kliseistä: Independence Day keräsi Suomessakin päälle 430 000 katsojaa, ollen ylivoimaisesti vuoden 1996 katsotuin elokuva.

Yksi vuosituhannen vaihteen mieleenpainuvimmista kauhudraamoista syntyi M. Night Shyamalanin kynästä ja ohjaksista, kun Kuudes aisti (The Sixth Sense, 1999) herätti koskettavasti henkiin mielenkiinnon yliluonnolliseen, kuolleiden mahdolliseen kontaktiin ja vaikutuksesta eläviin. Elokuvan tarinassa lastenpsykologi Malcolm Crowe (Bruce Willis) kohtaa yhdeksänvuotiaan pojan (Forrest Gumpissa debytoinut Haley Joel Osment), joka pystyy puhumaan kuolleille. Häntä auttaessaan Malcolm tajuaa, että kuolleet eivät halua satuttaa poikaa, vaan he pyytävät apua.

Kauhuelokuvalle poikkeuksellisesti peräti kuudella Oscar-ehdokkuudella (mukaan lukien paras ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus ja elokuva) noteeratusta Kuudennesta aistista tuli valtaisa taiteellinen ja kaupallinen menestys, jonka ylistyskuoroon liittyi Helsingin Sanomien Helena Ylänenkin ylevillä sanoilla: "Kuudes aisti on upeasti rakennettu puzzle. Se on kerronnallisesti niin kimmoisa,  että pienetkin mielialan ja ilmapiirin vaihtelut toimivat kuin hyvin sijoitetut ilma-aukot." Verkkolehti Film-O-Holicin Kimmo Ahonen kiitti ohjaaja Shyamalania erityisesti siitä, että yleisön pelottaminen ei tarkoita loputtomia shokkikohtauksia eikä tunteellisuus yletöntä siirapin valuttamista. Yleensä pienet eleet ja oikea ajoitus riittävät." Ahosen mukaan Kuudes aisti "käsittelee onnistuneesti ja koskettavasti kauhuelokuvan - tai koko elokuvahistorian - yhä suurista perusaiheista, kuoleman kohtaamista."

65 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva kotiutti liki 673 miljoonaa dollaria 6.8.1999 saadun maailmanensi-illan jälkeen. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa uuden vuosituhannen ensimmäisinä päivinä, 7.1.2000. Katsojia sille kertyi kauhuelokuvalle nostattavasti 168 803. Vuoden 2000 katsotuin elokuva Suomessa Sam Mendesin Oscar-marinoitu American Beauty (1999) päälle 333 000 silmäparilla.

Ohjaaja Shyamalan on sittemmin jäänyt enemmän tai vähemmän yllätyksellisten juonikäänteidensä vangiksi, eikä ole yltänyt vuosituhannen vaihteen sankaritekoihin enää myöhemmällä urallaan. Silti hän on jollakin merkillisellä tavalla pysynyt kuitenkin kiinnostavana tekijänä, vaikka liki joka filmin jälkeen teatterista on poistunut enemmän tai vähemmän pettyneenä.

Epilogi

2000-luvun alkupuoliskolle tultaessa Hollywood-blockbustereiden maihinnousua ei tarvinnut enää odottaa kuukausia, puolesta vuodesta puhumattakaan. Vuosien 2002-2004 kesähiteistä niin Star Wars: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002), Spider-Man - hämähäkkimies (Spider-Man, 2002), The Matrix Reloaded (2003) kuin Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 2004) saapuivat suomalaisille valkokankaille, jos ei päivälleen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa, niin tuskin paria kuukauttakaan myöhemmin. Ajat olivat muuttuneet, demokratisoituneet ja maailma oli lähentynyt digitaalisen vallankumouksen edessä.

Jouluksi elokuvateattereissa! eli kuinka viime vuosisadan Hollywood-blockbusterit rantautuivat viiveellä Suomeen, osa 1

Kesä on tunnetusti Hollywoodin blockbustereiden eli isojen amerikkalaisten valtavirtaelokuvien esiinmarssin aikaa. Tänäkin kesänä katsojista taistelevat niin viides Indiana Jones (Indiana Jones and the Dial of Destiny), Tom Cruisen tähtikarismalla vuorattu Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, aina odotetun Christopher Nolanin eeppinen Oppenheimer sekä Greta Gerwigin omaleimainen Barbie. 

Elokuvateatterikävijä on Suomessakin jo parin vuosikymmenen ajan tottunut siihen, että Hollywoodin ryntäyselokuvat saapuvat täkäläisillekin kankaille Yhdysvaltojen ensi-illan aikoihin. Toisin oli vielä vuosituhannen vaihteessa, kun kesän 1999 suurin hype-elokuva (ja eittämättä monille lopulta myös kesän suurin pettymys) Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999) sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa toukokuun puolivälissä ja meillä vasta 6. elokuuta. Tosin se oli silti pohjoismaiden ensiesitys, sillä IMDb:n mukaan Norjaan Episodi 1 ennätti vasta 20.8.

Entertainment Weekly julkaisi toukokuussa (2023) listan 30 parhaimmasta kesän hittielokuvasta. Aloin tutkia listaa ja pohtia, kuinka merkittävällä viiveellä kaikkien aikojen "kesähitit" ovat saapuneet tähän tuhansien järvien maahan. Aika nopeasti valkeni, että 1970-, 80- ja vielä 90-luvullakin monet isoimmat jenkkileffat saapuivat Suomen valkokankaille vasta joulumarkkinoille. Tässä ensimmäisessä osassa yhdeksän esimerkkitapausta vuosilta 1975-86 kronologisessa järjestyksessä:

Steven Spielbergin läpimurtoelokuva Tappajahai (Jaws, 1975) sai Yhdysvalloissa ensi-iltansa 20. kesäkuuta 1975 ja keräsi Box Office Mojon mukaan globaalisti liki 480 miljoonan dollarin lipputulot. 9 miljoonan dollarin budjetilla tehty modernin kauhuelokuvan klassikko sai neljä Oscar-ehdokkuutta, josta pysti heltisi Verna Fieldsin leikkauksesta, John Williamsin alkuperäismusiikista ja parhaasta äänestä. Suomessa Tappajahai nähtiin ensi kerran vasta puoli vuotta myöhemmin 19.12., mutta odotus palkittiin huimalla 587 507 katsojamäärällä. Kaikkiaan Tappajahai oli Suomessa 1970-luvun neljänneksi katsotuin ulkomainen elokuva. Edelle ennättivät vain Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975), Franklin J. Schaffnerin Papillon (1973) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (The Godfather, 1972). Ensimmäistä televisionäytöstä saikin sitten odotella peräti 14 vuotta (28.8.1989 MTV1).

George Lucasin luoman avaruusoopperan tuotantokronologisesti ensimmäinen elokuva Tähtien sota (Star Wars (tai myöhemmin Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1977) tuli voittoisasti maailmanensi-iltaan 25.5.1977. Uskaliaalla 11 miljoonan dollarilla budjetilla se tuotti maailmanlaajuisesti pysäyttävät 775,8 miljoonaa dollaria. Suomen ensi-ilta koitti 16.12. keräten katsojia liki 400 000. Se riitti vuoden toiseksi katsotuimman ulkomaisen elokuvan mandaattiin, sillä edelle ennätti vain suomalaisten rakastama James Bond 434 618 katsojalla elokuvalle 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me). Helsingin Sanomien pitkäaikainen elokuvakriitikko Helena Ylänen totesi ensi-ilta-arviossaan (17.12.1977) Tähtien sodan olevan "elokuva, jota on helppo rakastaa. Se on pidäkkeettömän poikamaisen mielikuvituksen tuote, täynnä seikkailun puhdasta riemua."

John Landisin Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ylsi merkittäviin menestystekoihin lippuluukulla. John Belushin (1949-82) valitettavan lyhyeen valkokangastähteyteen singonnut elokuva keräsi maailmanlaajuisesti 141,6 miljoonan dollarin lipputulot kolmen miljoonan dollarin budjetilla. 28.7.1978 maailmanensi-iltansa saanut elokuva on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (Belushi, Tom Hulce) rikkovat kilvan hyvän maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi. Suomen ensi-iltaa saatiin odotella aina huhtikuun lopulle 1979 (20.4.1979), jolloin Valtion elokuvatarkastamo lätkäisi elokuvalle K16-ikärajan. Katsojia kertyi vuoden 1979 aikana kuitenkin lähes 90 000. Vertailun vuoksi vuoden katsotuin elokuva oli Spede Pasasen Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit 490 439 katsojalla.

Steven Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) palautti poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin ja loi yhden unohtumattoman elokuvahahmon, Indiana Jonesin. Samalla se tuli aloittaneeksi toinen toistaan typerämpien seikkailuelokuvien ja -tv-sarjojen vyöryn tuleville vuosille, muistettavimpina Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone, 1984) ja Kuningas Salomonin kaivokset (King Solomon's Mines, 1985). Kadonneen aarteen metsästäjät tehtiin maltillisella 20 miljoonan dollarin budjetilla ja tuloutti 12.6.1981 saadun Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen maailmanlaajuisesti lähes 390 miljoonaa dollaria. Suomeen Indiana Jones saapui ruoskineen ja lierihattuineen jouluksi, sillä ensi-iltaa juhlittiin 18.12.1981. Katsojia riitti pitkälle vuoden 1982 keväälle ja kokonaisluvuksi saatiin 510 790, mikä nosti elokuvan lopulta 1980-luvun kolmanneksi katsotuimmaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Suomessa. Kriitikko Helena Yläselle Kadonneen aarteen metsästäjät oli "herpautumattoman vauhdikas seikkailuelokuva, puhdasveristä eskapismia, häpeämättömän hauska, maailmankuvaltaan taantumuksellinen ja aukottoman hyvin tehty."

Oman aikansa suurimman supersankarielokuvan, Richard Donnerin Superman - Teräsmies (Superman - The Movie) -elokuvan (1978) vastaanotto oli lippuluukuilla erinomainen. Vuonna 1980 valmistuneesta jatko-osasta Superman II tuli tuotanto- ja julkaisuhistorialtaan kimurantimpi tapaus. Jatko-osaa kuvattiin samanaikaisesti ensimmäisen viittasankarifilmin kanssa ja ohjaajana hääri Richard Donner. Riitaannuttuaan Donnerin kanssa tuottajat Alexander & Ilya Salkind siirsivät liki kokonaan kuvatun elokuvan Richard Lesterin ohjattavaksi, mihin osa työryhmästä reagoi kieltäytymällä tekemästä lisäkuvauksia. Superman II valmistui haasteista huolimatta ja sai ensi-iltansa mantereittain: Australiassa se nähtiin jo joulukuussa 1980, Euroopassa Isosta-Britanniasta alkaen huhtikuusta 1981, Suomessa 17.4.1981 ja Yhdysvalloissa vasta 19.6.1981. 54 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva tuotti lipputuloja (lähteestä riippuen) joko 108 tai 190 miljoonaa dollaria. Suomessa katsojaluku jäi melko alhaiseksi, vain 63 061, mikä oli varmasti pettymys levittäjä Adams Filmille hyvin menestyneen edeltäjän (208 948 katsojaa) jäljiltä.

Avaruusolennon ja Elliott-pojan (Henry Thomas) ystävyyttä riipaisevan koskettavasti käsittelevä E.T. - The Extra-Terrestrial (1982) jatkoi Steven Spielbergin menestyselokuvien kautta. Helena Yläselle elokuva meni suoraan suoneen hauskuudellaan, helppoudellaan ja mukaansatempaavuudellaan: "kelpo opetus siitä, mikä autuus rakastettava suuren yleisön elokuva oikealla hetkellä on." Noin 10 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut koko perheen fantasiadraama tuotti maailmanlaajuisesti 792,9 miljoonaa dollaria. Vuoteen 1983 mennessä siitä oli jo tullut kaikkien aikojen tuottoisin elokuva. Cannesin elokuvajuhlilla toukokuun lopulla 1982 maailmanensi-iltansa saanut E.T. sai Suomen ensi-iltansa vasta 17.12.1982. Menestys oli pitelemätöntä myös täällä, sillä päälle 715 000 katsojalla se oli 1980-luvun katsotuin ulkomainen elokuva. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudesta (mm. paras elokuva, ohjaus ja alkuperäiskäsikirjoitus) se kotiutti neljä (alkuperäismusiikista, erikoistehosteista, äänestä ja äänileikkauksesta). Elokuvan ensimmäistä televisioesitystä saatiin Suomessa odotella peräti 15 vuotta, sillä E.T. - The Extra-Terrestrial tv-debytoi TV2:lla joulupäivänä 1997. Tv-esityksen yhteydessä kriitikko Mikael Fränti näki sen olevan "humanistinen suuren yleisön elokuva. Se vetoaa tunteisiin ja tuo ystävyyden sanoman ristiriitaiseen nykymaailmaan."

Ivan Reitmanin ohjaamasta ja Harold Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli yksi kasarin suurimmista populaarikulttuuri-ilmiöistä. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi, Ray Parker Juniorin Ghostbusters. Noin 30 miljoonan dollarin budjetilla Ghostbusters tuotti päälle 295 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kesäkuisen maailmanensi-illan (8.6.1984) jälkeen elokuva rantautui Suomeen 14.12.1984. Katsojia kertyi 239 589. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd. 2010-luvulta alkaen franchise on elvytetty uusien rebootien myötä.

Rakastettu ja syystä aikalaisklassikoksi noussut Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) on Hollywood-viihdettä par excellence. Robert Zemeckisin ohjauksessa Bob Galen kekseliäs alkuperäistarina sai lennokkuuden, mikä on siivittänyt elokuvaa pysyvästi sukupolvelta toiselle. Elokuvan tarinassa Marty McFly (Michael J. Fox) ajaa DeLoreaniin rakennetulla aikakoneella vuodesta 1985 vuoteen 1955. Siellä hänelle tulee sattumusten kautta hoppu saada tulevat vanhempansa rakastumaan toisiinsa. Komediaa ja science fictionia yhdistänyt Paluu tulevaisuuteen oli välitön hitti ilmestyessään ja palkittiin erikoistehosteistaan Oscarilla. 19 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva tuotti maailmanlaajuisesti 388,8 miljoonaa dollaria. Yhdysvaltojen ensi-illan (3.7.1985) jälkeen Paluu tulevaisuuteen saatiin kotimaan kamaralle vihdoin 20.12.1985. Katsojia kertyi liki 290 000. Vuoden 1985 tuottoisimmaksi elokuvaksi ampaissut elokuva poiki sittemmin vielä kaksi onnistunutta jatko-osaa.

Tony Scott oli viihteen monitaituri ja kiihkeän Hollywood-estetiikan ammattilainen, joka eurooppalaisista juuristaan huolimatta onnistui lyömään itsensä läpi amerikkalaisen valtavirtaelokuvan parissa. Nuorena taidemaalarin urasta haaveillut Scott siirtyi elokuvan pariin ohjaajaveljensä Ridley Scottin kannustamana. Ohjattuaan 1960- ja 70-luvuilla lyhytelokuvia ja mainosfilmejä siirtyi Scott pitkän elokuvan puolelle ohjaajan läpimurtovuosikymmenellä,1980-luvulla. Ensimmäinen laajaa huomiota saanut Verenjano (The Hunger, 1983) oli tyylitelty, visuaalisesti komea kauhudraama, jossa Scott popularisoi goottikuvastoa Bauhausin musiikilla ja David Bowien äkisti ikääntyvän vampyyrin hahmolla. 

Kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin Tom Cruisen megatähdeksi singonneella Top Gunilla (Top Gun - lentäjistä parhaat, 1986), josta kehkeytyi ikoninen kasarin pullisteleva viihde-elokuva. Top Gunin tekijät saivat kalustoa ja rahaa Yhdysvaltojen sotavoimilta, minkä lisäksi armeijan työntekijät osallistuivat sen käsikirjoituksen tekoon. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria. Elokuvan macholle sotaintoilulle alttiit mieskatsojat olivat niin halukkaita liittymään ilmavoimiin, että Yhdysvaltain armeija pystytti värväytymiskoppeja teattereiden yhteyteen. Samalla Cruisen esittämän Maverickin käyttämien Ray-Ban-aurinkolasien myynti lähti rakettimaiseen nousuun.

Top Gun saapui Suomeen lopulta hämmästyttävän nopeasti, sillä 16.5.1986 juhlitun Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen Cruise ja kumppanit nähtiin härmässä jo koulujen kesäloman aikaan, 1.8.1986. Katsojia se kerrytti 253 845. Koronapandemian jälkeen ilmestynyt jatko-osa päihitti edeltäjänsä selvin numeroin, sillä Top Gun: Maverick (2022) keräsi hulppeat 438 470 katsojaa.

Jatkoa seuraa vuosilta 1991-2000...

Tallennehautojan näkökulmia kotimaisiin julkaisuihin

Ajatelkaapa tilanne, jossa saadaksenne suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyynne joudutte kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän pakeille. Eikö kuulostakin absurdilta? Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten sanonut minulle, että ostaaksesi suomalaisen elokuvan optisena mediana joudut asioimaan ulkomaisen tallennelevittäjän kanssa, ajatus olisi tuntunut täysin hullunkuriselta! 

Vaan ajat ne ovat a-muuttuvaiset, ja niin vain nähdäkseen mm. Hanna Bergholmin Pahanhautojan (2022) teräväpiirtotallenteena jouduin tilaamaan sen Saksasta. Tätä kirjoittaessa Pahanhautoja, tuo suomalaisen uuden genre-elokuvan lippulaiva, on ilmestynyt blu-ray-tallenteena Yhdysvalloissa (IFC Films), Ranskassa (levitysnimellä Egō, The Jokers), Saksassa (Capelight Pictures / Al!ve) sekä Isossa-Britanniassa (Picture House Entertainment). 

Yhdysvaltalainen tallennejulkaisu (joka on toki aluelukittu) on siitäkin kiinnostava, että sen extramateriaaleihinkin on panostettu: mukana on making of -aineistoa SFX-tehosteiden tekemisestä sekä elokuvan keskeisimpien tekijöiden haastatteluja. Saksassa Pahanhautojasta julkaistiin perussinisädelevyn lisäksi myös digibook-laitos pienen kirjasen kera. 

Elokuvan kotimaassa, Suomessa, ei saada edes karvalakki-DVD:tä. Perusteluna on luonnollisesti se, että fyysiselle tallenteelle ei ole markkinoita (elokuva keräsi Nordisk Filmin valkokangaslevityksessä vain päälle 14 000 katsojaa). Levittäjän viesti on ollut yksiselitteinen: katso suoratoistoa tai ole ilman. Huomaamatta jää, että täkäläiset elokuvakeräilijät olisivat olleet lompakko auki hamuamassa julkaisua itselleen. Tiedän näin ollen monia, jotka ovat Pahanhautojansa hankkineet "vierailta vesiltä".

Keskusteltuani Cannesin elokuvajuhlilla ohjaaja Bergholmin kanssa tilanteesta, ei jäänyt epäselvyyttä siitä, että tekijä itsekin harmittelee suomalaisittain hämmentävää tilannetta. Nimenomaan genre-elokuvilla (kauhu, fantasia, sci-fi) riittää vielä tuntuvasti kysyntää tallennejulkaisuina. Pahanhautojan lisäksi ilman kotimaista julkaisua jäi genrepuolelta myös Taneli Mustosen kauhuelokuva The Twin - paha kaksonen (2022), joka on julkaistu yhdysvaltalaisena, saksalaisena ja peräti australialaisena blu-ray-tallenteena. Suomessa vähäiselle huomiolle jääneeseen The Twiniin on myyty maailmalla yli miljoona elokuvateatterilippua. Tärkeitä levitysmaita ovat olleet Meksiko, Argentiina, Chile ja Italia.

Viime vuodesta alkaen Nordisk Film on lakannut julkaisemasta teatterilevittämiään suomalaisia elokuvia DVD- tai blu-ray-julkaisuina (itse asiassa tilanne ei näytä sen ruusuisemmalta ulkomaisen elokuvankaan suhteen). Tallennejulkaisua ei nähty myöskään merkittävimmät Jussi-palkinnot rohmunneesta Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt -elokuvasta (2022). Linjaus ei ole kuitenkaan yksiselitteinen, sillä viime vuoden elokuvateatteriensi-illoista esimerkiksi koko perheen elokuva Risto Räppääjä ja villi kone (2022) ja toisaalta varttuneemman maaseutuyleisön suosikki Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä (2022) ovat ilmestyneet (tai ilmestymässä) DVD:nä. 

Jos katsellaan pari vuotta taaksepäin, niin vielä vuosina 2021 ja 2022 DVD-julkaisun saivat Johanna Vuoksenmaan komedia 70 on vain numero (2020) ja blu-ray -julkaisun myös Marko Röhrin luontoelokuva Tunturin tarina (2020), Renny Harlinin laivasikailu Luokkakokous 3: Sinkkuristeily (2021) sekä päihteisen urheilijan henkilökuva Karalahti (2020). Voisi vaikuttaa siltä, että Nordisk Filmin levittäminä blu-ray-jakelu on loppunut totaalisesti vuoteen 2022. Vaan näinkään ei ole, sillä Jalmari Helanderin toimintarymistely Sisu (2022) ilmestyy kuitenkin kotimaisena blu-ray-tallenteena heinäkuun puolivälissä.

Suomen elokuvasäätiön markkinointi- ja levitystuki on mahdollistanut tallennejulkaisutoiminnan viime vuosina, mutta päätösvalta elokuvateatterilevityksen ulkopuolisista levittämismuodoista on ammattimaisella levittäjällä. Säätiön tuki on tarkoitettu vain teatterilevityksen saaneille/saaville ensi-iltaelokuville. Tukea ei myönnetä enää pelkästään tallennelevitykseen.

Elokuvasäätiön tuoreen tilastojulkaisun mukaan viime vuoden myydyimmäksi DVD-julkaisuksi ostettiin SF:n levittämä 007 No Time to Die (2021), joka meni kaupaksi liki 9000 kappaleen verran. Toisella sijalle ylsi noin 3000 fyysisen kappaleen myynnillä (myöskin SF:n levittämä) Spider-Man: No Way Home (2021). TOP 20 -listalle sijoittui kaksi kotimaista elokuvaa (molemmat Nordiskin julkaisuja): noin 1500 kappaleen myynnillä Luokkakokous 3: Sinkkuristeily ja Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä noin 1400 kopiolla. Vertailun vuoksi kymmenen vuotta aiemmin (2012) listan ykkössijan nappasi Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012) liki 118 000 kappaleen volyymillä! Ja jos loikataan 15 vuotta taaksepäin (2008) myydyintä kiekkoa (Mamma Mia!, 2008) sai huoletta kaupitella päälle 150 000 kappaletta.

Cary Joji Fukunagan ohjaama 007 No Time to Die (2021) keräsi Suomessa koronapandemian keskellä elokuvateattereihin liki 634 000 katsojaa. Tallenneformaattina (DVD, blu-ray & 4K UHD) se on myynyt noin 27 000 kappaletta.   

Blu-ray- ja 4K UHD -julkaisuissa vuoden myydyimpään titteliin ylsi vähemmän yllättäen myös suomalaisten rakastama James Bond, sillä 007 No Time to Die meni kaupaksi liki 18 000 kappaleen verran. TOP 20 -listalle ei yltänyt yhtään kotimaista nimikettä, mikä ei suoranaisesti ole ihme, koska julkaisujen määrät alkavat olla jo olemattoman pieniä. Vuonna 2012 Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012) meni kaupaksi noin 31 000 kappaleen verran.

Isompien levittäjien keskittyessä suoratoistoon ja digivuokraamoihin piskuista kulttuuritoimintaa harjoittaa mm. porvoolainen Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy, joka on tällä vuosikymmenellä ottanut enenevissä määrin tallennelevitystä hoidettavakseen. Yhtiö on julkaissut kunnialliset blu-ray-julkaisut esimerkiksi J-P Valkeapään törkyisestä rikoskomediasta Hetki lyö (2022), Mikko Myllylahden Cannes-palkitusta Metsurin tarinasta (2022) sekä Anna Erikssonin kohahduttavista taide-elokuvista M (2018) ja W (2022). Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy mahdollistaa yhä myös kirjastotallennejakelun, mikä nimenomaan on ollut matalan kynnyksen av-kulttuurin edistämistä. Jokainen kirjastokortin haltija on voinut lainata vuosikymmenien ajan suomenkielisin tekstein varustetut DVD-, blu-ray- ja joissakin kirjastoissa jopa 4K UHD -julkaisut lähilainaamosta. Nordic Content Distribution Oy:n Kirjastokino-suoratoistopalvelu kattaa vain osan suomalaisista kirjastoverkoista, esim. Keski-Suomi ja pääkaupunkiseutu eivät ole mukana.

Täysin oman lukunsa suomalaisten elokuvien tallennejulkaisuissa muodostaa vanhojen elokuvien ulkomaiset restaurointijulkaisut. Risto Jarvan tulevaisuusvisio Ruusujen aika (1969) ilmestyi hiljattain Yhdysvalloissa blu-ray-julkaisuna. Kultti- ja roskaelokuvien levittämiseen erikoistunut Vinegar Syndrome ja Deaf Crocodile Films julkaisivat Ruusujen ajan rajoitetun 2000 kappaleen erän. Elokuvan huolella toimitettu blu-ray sisältää elokuvan tuoreen 4K-restauroidun version, jota ei ole tietääkseni Suomessa esitetty vielä lainkaan. Negatiivi skannattiin Suomessa Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, mutta muu restaurointityö tehtiin Yhdysvalloissa Deaf Crocodile Filmsin toimesta. Blu-rayn muhkeissa lisämateriaaleissa on mukana yksi poistettu kohtaus, elokuvasta pois jäänyt Otto Donnerin esittämä Pääskytorni-laulu ja traileri, elokuvahistorioitsija Olaf Möllerin kommenttiraita, Antti Peipon tv-dokumentti Risto Jarva, työtoverini (1984), Jarvan ohjaamat lyhytelokuvat Pakasteet (1969) ja Tietokoneet palvelevat (1968), Risto Jarva -seuran puheenjohtaja, elokuvantekijä Ville Suhosen essee sekä uudelleen englanniksi käännettyinä Jarvan omia kirjoituksia. Ruusujen aika on tällä viikolla nähtävissä valkokankaalta Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta se esitetään "keskiyön auringon festivaalin" tradition mukaisesti 35 mm -filmikopiolta.

Vinegar Syndromen katalogissa on ollut aikaisemmin vain yksi Suomi-liitännäinen elokuva, Aleksandr Ptushkon ohjaama kunnianhimoinen fantasiaelokuva Sampo (1959), joka valmistui suomalaisten ja neuvostoliittolaisten yhteistyönä, Mosfilmin ja Suomi-Filmin tuotantona. Suomen kansalliseepokseen, Kalevalaan, löyhästi perustuvan elokuvan pääosassa nähtiin Väinämöisenä Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Urho Somersalmi. Suomeksi puhutun elokuvan 2000 kappaleen rajattu blu-ray-painos on myyty loppuun.

Rauni Mollbergin naturalistisen elokuvan merkkiteos Maa on syntinen laulu (1973) ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa blu-ray- ja DVD-tallenteina Saksassa Bildstörung-nimisen levittäjän toimesta. Samainen levittäjä on julkaissut saksalaisille markkinoille mm. Elem Klimovin vavisuttavan sodanvastaisen draaman Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) sekä Alejandro Jodorowskyn surrealistisen avantgarde-westernin El Topo (1970). Bildstörungin Maa on syntinen laulu -julkaisu pohjautuu Suomen elokuvasäätiön tukemaan 4K-restaurointiin, jota ei (sitäkään) ole nähty Suomessa elokuvateatterissa, tallenteena tai televisioesityksissä. 

Tänä vuonna puolen vuosikymmenen ikäiseksi varttuva elokuva kuvaa sotien jälkeistä Lappia nuoren Martan (Maritta Viitamäki) kohtalon kautta. Saksalaiseen tallennejulkaisuun on panostettu: mukana tulee elokuvan kuvanneen Kari Sohlbergin ja apulaisohjaajana/käsikirjoittajana toimineen Pirjo Honkasalon kommenttiraita, päänäyttelijä Maritta Viitamäen ja tuotantopäällikkö Seppo Heinosen haastattelut, Olaf Möllerin syväluotaava essee sekä vieläpä bonuselokuva, Veikko Aaltosen Dinosaurus (2021), dokumentaarinen muotokuva Mollbergista.

Die Erde ist ein sündiges Lied (Rauni Mollberg, 1973)

Sarjassaan poikkeuksellinen ja uraauurtava restaurointi on tehty myös Mikko Niskasen magnum opukselle, Kahdeksan surmanluotia (1972), jonka takana olivat Martin Scorsesen The Film Foundation, Fondazione Cineteca di Bologna, Yleisradio Oy ja koko idean sinnikkään isän, Peter von Baghin (1943-2014) arvokkaalla mandaatilla toiminut Fiction Finland ry. Poikkeuksellisen hankkeesta teki se, että Niskasen pitkästä suurteoksesta (316 min) tehtiin ensiluokkainen restaurointi sekä 35 mm -filmille että digitaaliseksi esityskopioksi. Uraauurtava hanke oli taas siten, että Kahdeksan surmanluotia oli ensimmäinen pohjoismainen nimike, joka päätyi World Cinema Projectin osaksi. Seikka, joka ei tuntunut valitettavasti kiinnostavan Suomen päämedioita (Helsingin Sanomat, Yle) nimeksikään. Pitkän linjan laatulevittäjä Criterion on listannut Surmanluotien blu-ray-tallenteen julkaisuohjelmaansa, mutta ilmestymisajankohta on toistaiseksi avoin.

Vaan onko suomalaisia elokuvia tarjolla 4K Ultra HD -formaatissa? Kyllä on, mutta ei täällä murheellisten laulujen maassa. Saksassa on julkaistu 4K UHD -kiekko Aku Louhimiehen epäonnisesta action-viihdykkeestä Omerta (nimellä Operation Omerta) (2021) ja ilmeisesti samana päivänä (13.7.) Nordisk Filmin Suomi-julkaisun kanssa näkee päivänvalonsa yhdysvaltalaisena ultrateräväpiirtona Jalmari Helanderin Sisu, joka on tuottanut kesäkuun alkuun mennessä Box Office Mojon mukaan jo yli 11 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Helanderin ultraväkivaltaisesta Lapin sota -fantasiasta on tullut Yhdysvalloissa kaikkien aikojen katsotuin elokuva, jonka päätuottajamaa on Suomi. 

Vähemmästäkin on torille kokoonnuttu.

"Narratively lean as it is deliriously gory, Sisu is an inspired pastiche that gives bloody satisfaction to action aficionados." -Rotten Tomatoes