torstai 31. joulukuuta 2009

Vuosikymmenen parhaat (ja huonoimmat) kotimaiset elokuvat

Alla listaukseni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen parhaista ja samalla huonoimmista kotimaisista elokuvista. Hyväksyin listalle tilastollisista syistä vain elokuvateatterilevityksen saaneet elokuvat.

Vuosien 2000-09 parhaat kotimaiset elokuvat:
Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä (2002)
Aku Louhimies: Paha maa (2005) 
Aki Kaurismäki: Laitakaupungin valot (2006)
Heikki Kujanpää: Putoavia enkeleitä (2008)
Zaida Bergroth: Skavabölen pojat (2009)

Vuosien 2000-09 huonoimmat kotimaiset elokuvat:
Arto Lehkamo: Young Love (2001)
Minna Virtanen: Levottomat 3 (2004)
Timo Koivusalo: Kalteva torni (2006)
Perttu Leppä: 8 päivää ensi-iltaan (2008)

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Vuosikymmenen parhaat elokuvat

Äskettäin rankkasin vuosikymmenen parhaat levyt, joten tässä seuraa jatkoa sitten elokuvan puolelta.

Lars von Trier
: Dancer in the Dark (Tanska/Saksa/Ranska/Ruotsi/Suomi/Alankomaat/Yhdysvallat/Iso-Britannia/Norja/Islanti 2000)
Darren Aronofsky: Requiem for A Dream/Unelmien sielunmessu (USA 2000)
Alfonso Cuarón: Y tu mamá también/Ja äitiäs kans (Meksiko 2001)
Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä (Suomi 2002)
Lukas Moodysson: Lilja 4-ever (Ruotsi/Tanska 2002)
Alejandro Gonzales Iñárritu: 21 Grams/21 grammaa (USA 2003)
Mel Gibson: The Passion of the Christ (USA 2004)
Clint Eastwood: Million Dollar Baby (USA 2004)
Alexander Payne: Sideways (USA 2004)
Jean-Marc Vallée: C.R.A.Z.Y. (Kanada 2005)

(HUOM! Tätä listaa kootessani huomasin, että en ole ilmeisesti nähnyt vuoden 2006 jälkeen yhtään niin voimakkaasti tunteisiin ja tajuntaan iskenyttä uutta elokuvaa, että olisin voinut nostaa jonkun esiin.)

torstai 17. joulukuuta 2009

Vuosikymmenen parhaat levyt

Vuoden viimeisinä kuukausina pop-musiikkiin erikoistuneet lehdet ovat tulvillaan listoja vuoden parhaista levyistä. Tänä vuonna, vuosikymmenen vaihtuessa, luvassa on myös kirjava joukko erilaisia kolumneja ja artikkeleita, joissa esitellään päättyvän 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen (00-luku?) parhaat äänitteet. Itse muotoilin listani seuraavanlaiseksi, ehkäpä tästä joku ottaa lahjaidean pukin konttiinkin...

Ulkomaiset levyt 2000-09:

1. The National – Boxer (2007)
2. Interpol - Turn on The Bright Lights (2002)
3. Editors The Back Room (2005)
4. Nick Cave & The Bad Seeds – No More Shall We Part (2001)
5. The Cure – Bloodflowers (2000)
6. Mew – Frengers (2003)
7. Sigur Rós – ( ) (2002)
8. Mogwai – Happy Songs for Happy People (2003)
9. David Bowie – Heathen (2002)
10. Placebo – Sleeping with Ghosts (2003)


Kotimaiset levyt 2000-09:

1. Magenta Skycode – IIIII
(2006)
2. Husky RescueGhost Is Not Real (2007)
3. VarjoParatiisissa (2003)
4. CMX - Dinosaurus Stereophonicus (2000)
5. Liekki – Korppi (2003)
6. Risto – Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006)
7. Joose Keskitalo – Kaupungit puristuvat puristimissa (2006)
8. Viola – Tearcandy (2004)
9. Maj Karman Kauniit Kuvat – Rautaneito (2001)
10. Samuli Putro – Elämä on juhla (2009)

(HUOM! Listaus tehty periaatteella vain yksi albumi artistia kohti. Tästä syystä listalta uupuvat sellaiset hienot albumi kuten The Nationalin Alligator (2005), Maj Karman Kauniiden Kuvien Ääri (2000), Editorsin An End Has A Start (2007) tai Liekin Rajan piirsin taa (2005)).

tiistai 8. joulukuuta 2009

Happy Mondays: Pills 'n' Thrills and Bellyaches

Ensi vuonna tulee kuluneeksi kaksi vuosikymmentä Happy Mondaysin briljanteimman albumin, Pills 'n' Thrills and Bellyaches, ilmestymisestä. Juhlan kunniaksi kirjoitin albumista klassikko-artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin. Elektronisen tanssimusiikin ja surrealistisen kitarapopin sekoituksena Pills 'n' Thrills and Bellyaches on yksinkertaisesti ekstaasiajan neo-psykedelinen klassikko.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Grand Slam: Kuka meistä uskaltaa?


Juice Leskisen legendaarisin yhtye Grand Slam on julkaissut uuden tulemisensa kunniaksi ep:n Kuka meistä uskaltaa? (lue arvio), joka muistuttaa sisällön yllätyksettömyydessä ja tarpeettomuudessa lähinnä cd-levyn muodossa jaettavaa käyntikorttia.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Neljä vuosikymmentä

Suomen elokuvasäätiön perustamisesta tuli kuluneeksi 15.10.2009 komeat 40 vuotta. Kirjoitin kuluneista vuosikymmenistä lyhyen historiikin SES-infoon (3-4/2009, lue lehti) laajan lähdeaineiston pohjalta. SES-info on säätiön oma, neljä kertaa vuodessa ilmestyvä tiedotuslehti, joka on suunnattu elokuva-alalla työskenteleville ja kotimaisista elokuvista kiinnostuneille.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Editors: In This Light and On This Evening

Birminghamista maailmalle lähtenyt postpunk-yhtye Editors on edennyt urallaan jo kolmannen pitkäsoiton tienoille. Tuottajaguru Mark ´Flood´ Ellisin kanssa työstetty albumi In This Light and On This Evening (lue arvio) on ilmaisultaan edeltäjiään raaempi, synkeän synthpopin ja kohtalokkaan jälkipunkin perillinen.

tiistai 3. marraskuuta 2009

God Help the Girl


God Help the Girl (lue arvio) on Belle & Sebastian -yhtyeen keulahahmon, Stuart Murdochin luoma soundtrack samaa nimeä kantavalle elokuvalle, joka on tarkoitus filmata ensi vuoden kuluessa. Albumi ammentaa vaikutteensa 1960-lukulaisesta popista ja kevyestä jazzista. Moniulotteisista sovituksista huolimatta Murdochin sävellykset ovat kotikutoisen sympaattisia ja romanttisia.

perjantai 23. lokakuuta 2009

Herra vastaava tuottaja

On vaikea kuvitella millaista 1970-luvun jälkeinen amerikkalainen elokuva olisi ilman Steven Spielbergiä. Piti miehen viime vuosikymmenien elokuvista tai ei, on hänen vaikutuksensa elokuvan monelle eri saralle ollut mittaamaton. Paitsi aikansa merkittävimpien amerikkalaisten elokuvien ohjaajana, kuten Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993), Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974), E.T. (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977), on Spielberg toiminut monipuolisena tuottajana jo uransa alkuvuosilta saakka. Jälkikäteen nähtynä miehen tuottajauran kiinnostavimpana ajankohtana avautuvat vuosien 1978-91 tuotannot, jolloin hän oli luomassa monia persoonallisia elokuvia, jotka ovat olennaisia piristysruiskeita 1980-luvun amerikkalaista elokuvaa tarkastellessa. Merkittävässä määrin Spielbergin kultainen kosketus vastaavan tuottajan roolissa sai aikaan myös sen, että elokuvista tuli lippuluukulla blockbustereita. Ehkä tästä syystä on helppo myös tehdä tuomio, että sitä mukaan, kun rahaa alkoi virrata ikkunoista ja ovista, löystyi tuottajan ote moniin astetta kepeämpiin Hollywood-elokuviin, joilla ei ollut sen koommin tekemistä kulttimaineen tai persoonallisuuden kanssa.


Spielbergin tuottajaura käynnistyi ystävänsä Robert Zemeckisin elokuvasta I Wanna Hold Your Hand vuonna 1978. Vaikka The Beatlesin kappaleesta nimensä ottanut nostalgiailoittelu osoittautuikin taloudellisesti flopiksi, ei tämä haitannut miesten yhteistyön jatkumista. Zemeckisin ohjauksessa valmistui satiiri Autohuijarit (Used Cars, 1980) ja seuraavana vuonna Michael Aptedin romanttinen kalkkuna Nimeni on Kotkis (Continental Divide, 1981). B-tuotantojen jälkeen Spielberg sai valmiiksi kauhuelokuvakäsikirjoituksen, jota hän oli työstänyt yhdessä Michael Graisin ja Mark Victorin kanssa. Tuotantoteknisestä sopimuksesta johtuen hän ei kuitenkaan voinut ohjata samaiseen käsikirjoitukseen pohjautunutta elokuvaa, joten kauhuelokuvaohjaajana mainetta niittänyt Tobe Hooper kutsuttiin paikalle. Lopputulos oli Poltergeist (1982), joka tuli kaupallisen ja taiteellisen menestyksen lisäksi noteeratuksi Oscar-gaalaa myöten.

Vuosien 1984-85 aikana Spielberg toimi vastaavana tuottajana kenties tuottajauransa parhaimmissa elokuvissa, Joe Danten hirtehisessä kauhuelokuvassa Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984) ja Robert Zemeckisin kasariklassikossa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985). Toimeliaan vuoden aikana Spielberg oli vielä tuottamassa oman tarinansa pohjalta Richard Donnerin toimintaseikkailua Arkajalat (Goonies, 1985) ja Barry Levinsonin tehostemysteeriä Pelon pyramit (Young Sherlock Holmes, 1985). Legendaarisen animaatioguru Don Bluthin ohjauksessa valmistunut animaatioelokuva Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) oli Spielbergilta uusi aluevaltaus, johon myöhempi ura on yllättävänkin paljon nojannut.

Spielbergin lapsenmielisyys näkyi yhä vahvemmin seuraavissa tuotannoissa. Välitöiksi jäi Richard Benjaminin Rahareikä (The Money Pit, 1986) sekä vähälle huomiolle jäänyt Matthew Robbinsin tieteisfantasia 8. kadun ihme (*batteries not included, 1987). William Dearin Bigfoot ja Hendersonit (Harry and the Hendersons, 1987) oli tuotanto, josta vastaava tuottaja pyrki eroon seuratessaan tuotannon etenemistä. Yhteistyö mielikuvitusrikkaan Joe Danten kanssa jatkui onnistuneella tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987), kuten myös Don Bluthin kanssa animaatioklassikolla Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988).

Poikkeuksellisen tiivis ohjaaja-tuottaja-yhteistyö jatkui myös Robert Zemeckisin kanssa. Ensin valmistui erikoistehosteilla höystetty animaation ja perinteisen näytelmäelokuvan rajoja ravistellut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), josta tuli yksi 1980-luvun lopun suurimmista kassamagneeteista. Zemeckisin johdolla tehtiin myös laadukkaat jatko-osat Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future, Part II, 1989) ja Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990).

Joe Danten saatua vapaat kädet Warner Brosilta Gremlins-elokuvan jatko-osaa varten, nähtiin Spielberg jälleen vastaavan tuottajan asemassa. Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990) vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin ja tuloksena oli yhteiskunnallinen mediasatiiri kauhuparodisine mausteineen.

1990-luvun alussa Spielbergin mielenkiinto siirtyi enemmän omien ohjaustöidensä pariin ja toisaalta televisiolle tuotettavien animaatiosarjojen kehittelyyn. Pelkän tuottajan tehtävät jäivät vähemmälle, vaikkakin tuon ajan kiinnostavimpina tuotantoina esiin nousevat yhteistyöhankkeet mestariohjaajien kanssa, kuten monikansallinen Akira Kurosawan Unet (Dreams, 1990) ja Martin Scorsesen väkevä uudelleenfilmatisointi Cape Fear (1991). 90-luvun puolivälin jälkeen Spielberg toimi vastaavan tuottajan roolissa harvemmin, mutta poikkeuksellisen usein tuloksena oli vähintäänkin kaupallinen menestys (mm. Barry Sonnenfeldin tieteiskomedia Men in Black - miehet mustissa/Men in Black, 1997).

2000-luvun edetessä Spielbergin mielenkiinto tuottajana on siirtynyt pysyvästi televisiolle tuotettujen sarjaohjelmien (mm. "Taken" ja Taistelutoverit/Band of Brothers) pariin. Näiden rinnalla on valmistunut Rob Marshallin eeppinen draama Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005), Clint Eastwoodin kunnianhimoiset sotafilmatisoinnit Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima, 2006) sekä Michael Bayn yliampuvat Transformers-elokuvat (Transformers, 2007 ja Transformers 2 - kaatuneiden kosto/Transformers: Revenge of the Fallen, 2009). Kiitettävän harvoin kyse on ollut suoranaisesta laskelmoinnista. Kiinnostavaa on kuitenkin, että pahimpien pannukakkujen, kuten Jan de Bontin The Haunting - painajaistalo (1999) ja Ivan Reitmanin Evolution (2001), krediittitiedoista Spielberg on halunnut vetää nimensä pois nähtyään karmivan lopputuloksen.

torstai 1. lokakuuta 2009

Fantasma Matador: bLind

Arvioin Desibelin Pienet-palstalle Fantasma Matadorin uutukaisen ep:n, bLind (lue arvio). Melankolisesta postpunkista ja rouheasta indierockista vaikutteensa ottanut yhtye kulkee tukevasti Interpolin ja Editorsin raivaamilla poluilla.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Pohjan tähteet

Kokeilevan komiikan äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan...

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä esimerkiksi Millipilleri (1966) ja legendaarinen Pähkähullu Suomi (1967) olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa -69 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä käsikirjoittaman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Käsikirjoitus- ja kuvausvaiheessa ydinkolmikko hyödynsi rohkeasti niitä kommelluksia, joita aikaisempien elokuvien kuvauksissa oli sattunut. Mausteita elokuvan tapahtumiin ja henkilöhahmojen kehittelyyn saatettiin ottaa myös alan kollegoilta ja työtovereilta. Loirin ohjaajapersoona Paavali Pohjassa oli vaikutteita mm. elokuvaohjaaja Mikko Niskasesta, jonka kanssa hän oli muistettavasti työskennellyt Pojat-elokuvan tiimoilta vuonna 1962. Elokuvamuodon vapaus taasen johti parhaimmillaan moderneihin kerrontaratkaisuihin, joiden parhaimmistoa ovat esimerkiksi ohjaaja-Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva jakso sekä musiikkivideomaisessa montaasissaan vähintäänkin hämmentävä Simo Salmisen bravuurinumero, Alle lujaa.

Aikalaisarviot kohtelivat elokuvaa varovaisen kehuvasti, mutta kritiikkiä nousi erityisesti elokuvan huolimattomasta ja ryhdittömästä lopputuloksesta. Erkka Lehtola (Aamulehti) totesi Pohjan tähteiden olevan ”aika hataralla pohjalla: mennään, tullaan, puhutaan, hypitään ja ollaan vain. Kaikkea tätä enemmän tai vähemmän sekavassa järjestyksessä”. Paula Talaskivi (Helsingin Sanomat) näki elokuvan potentiaalin käsikirjoittaja/näyttelijä Vesa-Matti Loirissa: ”Loiri kannattaa koko elokuvan, ylläpitää huvittavuutta, hyvää tuulta ja kiinnostavuutta omalla persoonallisella panoksellaan. Mukana pelaavat kokovartalollinen ilmaisu kuin ääni ja mukavan estoton poikamainen mimiikka”. Elokuva palkittiin Jussilla Kari Sohlbergin energisestä kuvauksesta (ansionsa olivat myös Sohlbergin muilla vuoden 1969 kuvaustöillä Leikkikalugangsterilla ja Jörn Donnerin elokuvalla Sixtynine 69).

Vuosikymmen elokuvan ensi-illan jälkeen monet kokivat Pohjan tähteet oikeutetusti paitsi Spede-tuotannon parhaimpiin kuuluvana teoksena, myös suomalaisen elokuvan hauskimpiin saavutuksiin kuuluvana komediana. ”Pohjan tähteet pitää sisässään paljon suomalaisen komedian klassiseksi muuttunutta aineistoa. Kuolemattomia kohtauksia on lukuisia: esim. pääkaupunkimme äidinkasvot kaikessa viattomuudessaan”, Petri Immonen (US).

Onkin kiinnostavaa leikkiä ajatuksella, miten Speden tuottaja/käsikirjoittajaura olisi edennyt mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, kerronnallisesti hämmentävä Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti puhutteleva Jussi Pussi eivät olisi tuottaneet tappiota lippuluukulla. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla.

- Otto Suuronen (21.9.2009)

Pohjan tähteet
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri & Spede Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Musiikki: Esko Linnavalli. Leikkaus: Taina Kanth. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (ohjaaja Paavali Pohja, ”Hamlet”), Ville-Veikko Salminen (näyttelijä Igor Lötjönen, ”kilpakosija”), Arja Saijonmaa (näyttelijätär Merju Köykkä, ”Ofelia”), Simo Salminen (kuvaaja Törrönen), Paul Jyrälä (äänittäjä), Erkki Peltomaa (kuvausryhmän jäsen), Jorma Aarroskari (kuvausryhmän jäsen), Ere Kokkonen (lavastaja Pöyhönen), Spede Pasanen (elokuvatuottaja Sinisanta, Cavalier Productionsin omistaja), Osmo Savolainen (palava mies), Taina Kanth (alkutekstien tekstaajista), Anssi Blomstedt (kuvausryhmän jäsen), Hillevi Lagerstam (näyttelijätär Räntäsalo, Merjun äidin osan esittäjä), Veikko Sinisalo (Suohullu Pähkä), Tauno Söder (näyttelijä, Merjun isän osan esittäjä), Seppo Jokela (sähkölaitoksen mies), Pirjo Pasanen (neiti Hiiva), Eila Lappalainen (klaffityttö / kuvaussihteeri), Henry Grün (tuottajan veli, ”toinen mies”), Raimo Virtanen (kuvausryhmän jäsen). Helsingin ensiesitys: 25.12.1969, Boston, Kino Helsinki, Tuulensuu. Televisioesitykset: 23.8.1971 MTV1, 27.6.1974 MTV2, 21.7.1977 MTV2, 21.6.1984 MTV2, 30.7.1995 MTV3, 15.8.2004 MTV3, 17.6.2006 MTV3. K3. 87 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Suomen kansallisfilmografia 7: vuosien 1962-1970 suomalaiset kokoillan elokuvat (1998). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

perjantai 11. syyskuuta 2009

Väliaikakatsaus

Syyskuun puolivälin lähestyessä voi heittäytyä jo muistelemaan mennyttä kesää. Toimittajakollegani Jani Ekblom Desibelistä kokosi menneen kesän festivaalimuistot artikkeliin Desibelin festivaalikesä 2009 (lue artikkeli), jossa on myös lyhyt tiivistelmä allekirjoittaneen yhdessä Jarmo Panulan kanssa työstämästä Provinssirock-artikkelista.

Tiedoksi myös synnyinkunnassani Joutsassa asuville tai siellä päin liikkuville, kunnankirjastoon on nyt talletettu tekemäni kirjallinen tutkimus Kansallisen elokuvan Joutsa, jossa lyhyesti kerrotaan Joutsassa kuvatuista, elokuvateatterilevityksen saaneista elokuvista. Eli jos kiinnostaa missä tarkalleen kuvattiinkaan esimerkiksi Käpy selän alla vuonna 1966, kannattaa tähän aineistoon tutustua! Lisäksi talletin kirjastoon myös toukokuussa valmistuneen viestinnän opinnäytetyöni, jossa selvitin paitsi synnyinkuntani paikallistelevisiotoiminnan historiaa, niin myös valtakunnallisen paikallistelevisiotoiminnan kehityskaarta.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Kuutamosonaatti

Kyyrölän traktorimurhaaja

Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.

Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.

Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.

Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).

- Otto Suuronen (1.9.2009)

Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299

Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Viima: Kahden kuun sirpit


Viima-yhtyeen sympaattisen 1970-lukulaisesti soundaava, luonnonläheisellä folkilla ja sinfonisella progella maustettu pitkäsoitto Kahden kuun sirpit (lue arvio) on kuin paluu progressiivisen rockin alkuperäisille lähteille.

maanantai 13. heinäkuuta 2009

Faint Idea: Eat Your Heart Out


Annoin taannoin poikkeuksellisesti panokseni myös raskaamman rockin ja metallin välimaastossa kulkevien demojen arviointiin, kun eteeni ilmestyi joensuulaisen Faint Idea -yhtyeen julkaisu Eat Your Heart Out (lue arvio).

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

"Laula se suomeksi"

Suomalaisen musiikkielokuvan matka

Suomalaisen elokuvan historiassa musiikilla on ollut 1930-luvulta asti oma ainutlaatuinen paikkansa. Seuraava artikkeli käsittelee suomalaisen musiikkielokuvan kaarta ensimmäisestä äänielokuvasta viime vuosien hienoihin rock-dokumentteihin.

Suomalaisen musiikkielokuvan syntyhetkeksi voidaan merkata sama kellonlyömä, jolloin suomalainen äänielokuva sai alkunsa. Maaliskuussa 1931 Kino-palatsin kultaloisteessa ensi-iltansa saanut, Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) ohjaama Sano se suomeksi oli Sven Lundevallin ja Tapio Ilomäen musiikilla höystetty musiikkirevyy. Äänielokuvan alkuvuosina, 1930-luvun alussa Suomessa alettiin tehdä elokuvia, joissa laulu ja soitto olivat niin keskeisessä osassa, että voitiin puhua musiikkielokuvasta. Vaikka ontuva äänitystekniikka olikin vielä lapsenkengissä, syntyi vuosina 1933-35 elokuvat Meidän poikamme merellä, Voi meitä! Anoppi tulee sekä Syntipukki, joita voidaan pitää esikuvina myöhemmille suomalaisille musiikkielokuville. Vaikutteet näihin supisuomalaisiin teoksiin löydettiin saman aikakauden saksalaisista ja amerikkalaisista musiikkielokuvista, jotka olivat Suomessa erittäin suosittuja. Elokuvien juoniin oli sijoitettu enemmän tai vähemmän sopivia laulunumeroita, joiden esittäjä saattoi olla tunnettu laulaja, kuten iskelmäkuningas Georg Malmstén, tai sopiva laulutaitoinen näyttelijä. 1930-luvun suomalaisen elokuvan säveltäjien joukossa nähtiin aikansa nimekkäimpiä säveltaiteilijoita kuten Leevi Madetoja, Selim Palmgren, Uuno Klami ja Helvi Leiviskä. Heidän työsarkanaan oli kirjoittaa tai sovittaa sopivan dramaattista musiikkia vakaviin näytelmäelokuviin. Tosin kukaan suurista säveltäjistä ei viihtynyt pitkään elokuvasäveltämisen parissa. Malmsténin jalanjäljissä iskelmä- ja tanssimusiikin puolelta merkittäväksi elokuvasäveltäjäksi nousi samaisen vuosikymmenen lopulla pianisti-kapellimestari Harry Bergström, joka sävelsi tarttuvia iskelmiä moniin kepeisiin ilokuviin.


Laulunäytelmistä backstage-musikaaleihin

Kansan suosiosta huolimatta mitään varsinaista musiikkielokuvan koulukuntaa ei 1930-luvulla kuitenkaan syntynyt. Vaikka Valentin Vaalan ja Nyrki Tapiovaaran elegantit komediat sisälsivätkin muistettavia laulunumeroita, niin lähinnä laulut kuuluivat vain teatterista lainattujen laulunäytelmien filmatisoinneissa kuten Kalle Kaarnan Tukkijoella (1937) tai Paavo Kostiojan Laivan kannella (1938). Kaikissa äänielokuvissa toki käytettiin musiikkia, mutta ei keskeisessä tai erityisen esille nousevassa osassa.
Merkittävä muutos tapahtuikin vuonna 1940, kun George Malmstén palasi elokuvan pariin säveltämällä musiikin Yrjö Nortan elokuvaan SF-Paraati, joka lähimmillään edustaa suomalaista musikaalielokuvan lajia. Hienosta kaupunkikuvauksesta muistettavan elokuvan pääosissa loistivat ikonisina tähtinä Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Seuraavana vuonna valmistuivat George de Godzinskyn nyanssirikkaita sävellyksiä esitelleet elokuvat Kulkurin valssi, Poretta eli keisarin uudet pisteet sekä Onnellinen ministeri. Näistä kunnianhimoisimpana näyttäytyy Ilmari Unhon fantastisine lavastusratkaisuineen kiinnostava Poretta, joka on 1930-luvun Hollywood-musikaaleista vaikutteensa ottanut backstage-musikaali. Hennosti yhteiskuntakriittisen elokuvan muuhun kerrontaan uppoavat luontevasti musikaalinumerot, joista näyttävä balettijakso tapahtuu veden alla. Aikansa suurimmaksi menestyksesi nousi kuitenkin T.J. Särkän historiallinen musiikkielokuva Kulkurin valssi, Alfred J. Tannerin lauluun perustunut elokuvaballadi, jonka käsikirjoituksesta vastasi Mika Waltari ja ikimuistoisena tähtiparina nähtiin jälleen Tauno Palo ja Ansa Ikonen.


Leipää ja kansanhuveja

1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa historiallisen musiikkielokuvan perinnettä jatkoivat Jack Witikan Mä oksalla ylimmällä (1954) sekä Hannu Lemisen ohjaamat Rosvo Roope (1949), Oskar Merikannon rakastetuilla sävellyksillä unohtumattomaksi melodraamaksi noussut Kesäillan valssi (1951) ja sen jatko-osa Onnelliset (1954). Toisaalla 1950-luvun alku toi mukanaan myös kepeän musiikkikomedian nousun, josta vastasi etunenässä Ville Salminen ohjaustöillään Orpopojan valssi (1950), Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta (1950), Rion yö (1951) ja Säkkijärven polkka (1955) sekä rillumarei-elokuvien sarjaan kuuluvalla teoksella Lentävä kalakukko (1953). Vuonna 1951 karnevalistisesta Rovaniemen markkinoilla -farssista alkanut rillumarei-elokuvien sarja loi oman viihdekulttuurinsa, jossa elokuvien aihepiirit kumpusivat sotienjälkeisen viihteennälän synnyttämästä kuplettiperinteestä, jolla pyrittiin keventämään monestikin ankaraa ja vakavahenkistä arkea. Työn ja raskaiden sotavuosien näännyttämälle kansalle haluttiin jälleenrakennuksen lomassa tarjota hetkeksi iloa ja vaihtelua. Viihde-elokuvan kansan suosiosta osansa saivat 50-luvulla myös viimeistä nousukauttaan eläneet tukkilaiselokuvat, etunenässä Armand Lohikosken Me tulemme taas (1953), joihin laulut ja musiikkinumerot kuuluivat olennaisesti.


Iskelmäelokuvan kausi


Studiojärjestelmään perustunut laajamittainen suomalaisten elokuvien tuotanto kävi saman 1950-luvun lopulla mahdottomaksi katsojalukujen ja sitä myötä myös tuotantobudjettien kääntyessä laskuun. Vuosikymmenen loppuun tultaessa suomalainen elokuva alkoi saada vahvan kilpailijan myös television nousevasta ohjelmatarjonnasta. Vastavedoksi kehitettiin iskelmäelokuvien lajityyppi, joissa tarina punottiin suosittujen laulajien ja heidän esittämiensä musiikkinumeroiden lomaan. Iskelmäelokuvien lyhyen kauden aloitti Jack Witikan ohjaama ja Reino Helismaan käsikirjoittama Suuri sävelparaati (1959), jonka kehyskertomus sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa harjoituksiin kutsutut iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti kukin vuorollaan esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi hyvin elokuvateattereissa ja antoi täten virikkeen seuraavien iskelmäelokuvien tekijöille.

Seuraajana nähtiin Hannes Häyrisen onnistuneesti ohjaama Iskelmäketju (1959), jonka juoni oli huomattavasti tyylillistä edeltäjäänsä huolitellumpi. Iskelmäketju on meta-elokuva, elokuva elokuvassa, jossa näyttäytyvät omina itsenään iskelmätähdet kuten Lasse Liemola ja Pirkko Mannola, mutta myös elokuvan tekemisessä mukana olleet kuvaaja Esko Töyri ja tuottaja Mauno Mäkelä. Vauhdikkaan Iskelmäketjun jälkeen seuraavina vuosina nähtiin iskelmäpitoiset, ihmissuhdekiemuroista enemmän tai vähemmän ammentaneet elokuvat Iskelmäkaruselli pyörii (1960), Tähtisumua (1961), Toivelauluja (1961) sekä Nuoruus vauhdissa (1961). Toisenlaista tyyliä iskelmäelokuvien sarjaan toi suomalaisen uuden aallon keskeisiin tekijöihin lukeutunut Maunu Kurkvaaran hehkuvalla värielokuvallaan Lauantaileikit (1963). Kesäisen Helsingin kaduilla, katoilla ja satamissa kuvattu elokuva on juoneltaan hentoinen, mutta visuaalisesti näyttävä, itsereflektiivinen aikalaiskuvaus. Iskelmäelokuvien kauden päätti lopullisesti Yrjö Tähtelän ohjaama Topralli (1966), jonka tähtikaartissa nähtiin nousevia, nuoria nimiä kuten Irwin Goodman, Katri-Helena, Carola sekä Eero ja Jussi. Nimekkäistä esiintyjistään huolimatta tappiolliseksi jäänyt, anarkistiseksi komediaksikin luonnehdittu sekamelska on niittänyt kyseenalaista mainetta myös kaikkien aikojen huonoimpana suomalaisena elokuvana.


Kohti dokumentaarisuutta

1970-luvulla musiikkielokuvan suunta alkoi kehittyä kohti dokumentaarista kerrontaa. Vuosikymmenen alun kiinnostavana musiikkielokuvana voisi nostaa esiin Tapio Suomisen harvinaisen Narrien illat (1970), joka on kaunistelematon ja rujo, ”kotimainen värielokuva pop-musiikin alta ja päältä”. Kari Kuuvan sanoittamasta ja säveltämästä laulusta nimensä saanut, kulutusyhteiskunnan kriittiseksi kommentiksikin tulkittava elokuva on pääasiassa Finlandia-yhtyeen dokumentaarinen keikkailukuvaus.

Rock-elokuva, joka 1960-luvulta lähtien vähitellen valtasi klassisen musikaalin paikan ja kiteytyi omaksi lajikseen, sai vastineensa myös Suomessa. Jussi Itkosen Hot Wheels – kuumat kundit (1976) olikin lajin ensimmäinen kotimainen edustaja, joka lähes olemattoman juonenlangan kannattelemana taltioi Hurriganes-yhtyeen musiikkinumeroita ja keikkareissujen edesottamuksia.

1980-luvun alkuvuosina ilmestyivät Aki ja Mika Kaurismäen kulttielokuva Saimaa-ilmiö (1981) sekä Jouko Lehmuskallion harvinainen Rokki Diggari (1981). Suomalaisen kiertue-elämän ja konserttikuvauksen klassikko, Saimaa-ilmiö, dokumentoi Kaurismäen veljesten johdolla Juice Leskinen Slamin, Eppu Normaalin ja Hassisen Koneen yhteisellä Tuuliajolla-kiertueella ja loi näin ollen kiinnostavan katsauksen 80-luvun alun suomirockiin. Lähes samaan aikaan ensi-iltansa saanut Rokki diggari käytti fiktiivistä juonirunkoa sitoakseen yhteen niin Hurriganes, Mistakesin, Piirpauken kuin Sleepy Sleepersin kuvattuja esityksiä. Kuriositeetiksi jäänyt elokuva tarjoaa edustavan kavalkadin aikansa rock-suuntauksista.

Rock-dokumenttityylilajin, rokumentin, yksi merkkiteoksista on Marjaana Mykkäsen kansainvälisestikin huomiota saanut, neuvostorockia kuvannut Sirppi ja kitara (1988), jossa vuotta ennen Neuvostoliiton hajoamista elokuvan tekijät pääsivät ensimmäisenä ja ainoana länsimaisena kuvausryhmänä kuvaamaan viikon mittaisen Rockpanoraman konsertit ja tapahtumat. Oman osansa suomalaisen musiikkielokuvan maisemaan ovat tuoneet myös Aki Kaurismäen ohjaamat ”maailman huonoimman bändin”, Leningrad Cowboysin fiktiivistä taivalta kuvanneet elokuvat Leningrad Cowboys Go America (1989) sekä sen epätasainen jatko-osa Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Leningrad Cowboys -idean hahmotus sai alkunsa musiikkivideomaisissa lyhytelokuvissa Rocky VI (1986), Thru the Wire (1987) sekä L.A. Woman (1987) ja sai mahtipontisen ääripisteensä Senaatintorilla tallennetussa konserttielokuvassa Total Balalaika Show (1993).


Nostalgiasta uudempaan aaltoon

1990-luvun alussa lajityyppien noustessa jälleen esiin Juha Tapaninen yritti elvyttää henkiin 1950- ja 60-lukujen iskelmäelokuvien perinnettä Iskelmäprinssillä (1991), jonka naivistisessa tarinassa tulevaisuudenuskoiset 60-luvun nuoret haaveilevat paremmasta tulevaisuudesta kaupungissa. Iskelmäelokuvien ja musiikkivideon sekoitusta muistuttavaan, mainosmaiseen kerrontaan yhdistellään myös mustavalkoista dokumenttimateriaalia 1960-luvun Suomesta ja maassamme vierailleista iskelmätähdistä. Nostalgiasta ammensi myös Claes Olssonin ohjaama pienimuotoinen elämäkertaelokuva Satumaa – Unto Monosen elämä ja tangot (1999), joka koostuu taiteilijan ystävien, sukulaisten ja muusikkotovereiden haastatteluista, vanhojen dokumenttielokuvien katkelmista sekä näytellyistä jaksoista. Vuosituhannen vaihteessa hyväntuulisella nostalgialla muisteltiin jo 1980-luvun suomirockin nousuakin, kuten Perttu Lepän suorapuheisessa kasvukomediassa Pitkä kuuma kesä (1999).

Musiikkielokuvan perinne on näkynyt tällä vuosikymmenellä monitahoisena. Toisaalla on nähty musiikkipitoisia fiktioelokuvia kuten 1950-luvun lopun svengaavaan Kotkaan sijoittuva Pekka Mandartin ohjaama Keisarikunta (2004) tai Mari Rantasilan hauskoilla visuaalisilla vitseillä ryyditetty Risto Räppääjä (2008). Rohkeimmillaan suurisuuntaisen musiikkielokuvan pariin on syöksynyt Timo Koivusalo, joka valitsi melodramaattisen elokuvansa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) tyylilajiksi puhtaasti musikaalin. Elokuvan musiikista ohjauksen, käsikirjoituksen ja leikkauksen lomassa vastannut Koivusalo viljelee kansallisromanttisia melodioita, jotka luovat tunnelman ja tunteen harmillisen ristiriitaiseen elokuvaan.

Fiktioelokuvan vastapainoksi 2000-luvun suomalainen musiikkielokuva on näyttäytynyt ennen kaikkea dokumenttielokuvan puolella. Pekka Lehdon kiehtovan fiktiivis-dokumentaarisesta The Real McCoysta (1999) vauhtiin päässeen musiikkidokumentaarin parissa on viihtynyt erityisesti Mika Kaurismäki, jonka kansainvälisesti hyvin huomioidut Sound of Brazil (2002), Brasileirinho (2005) ja Sonic Mirror (2007) ovat olleet rytmikkään värikkäitä tutkimusmatkoja maailmanmusiikkiin ja musiikin ja viestinnän väliseen yhteyteen. Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsittelevä Kenen joukoissa seisot (2006) sekä punkin ideologiaa penkova Punk – tauti joka ei tapa (2008) ovat tärkeitä aikalaiskuvauksia. Oma alkuvoimaisuutensa on löydettävissä myös Rostislav Aallon eksentristä Cleaning Women -yhtyettä kuvaavasta, rosoisesta Cleaning Up! (2001) -dokumentista kuin Mika Ronkaisen Huutajista (2003), joka on yksi kaikkien aikojen laajimmin levinneistä suomalaisdokumenteista koskaan.

Suomalainen musiikkielokuva, niin horjuva lajityyppikäsite kuin se onkin, on kulkenut vuosikymmenten saatossa kiehtovan matkan ensimmäisistä äänielokuvista viime vuosien runsaaseen musiikkidokumenttien tarjontaan. Ja matka jatkuu, sillä näillä näkymin ensi tammikuussa ensi-iltansa saa Neil Hardwickin ohjaama ja Katja Kallion käsikirjoittama nuorisomusikaali Jos rakastat.


Otto Suuronen
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin assistentti sekä elokuvaan ja populaarimusiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.


Lähteet:
Bagh, Peter von 1992: ”Rillumarei-elokuvat” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 4: 1948-52, s. 397-401. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1995: ”Musiikkielokuvat ja elokuvamusiikki” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 2: 1936-1941, s. 503-507. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Gronow, Pekka 1991: ”Iskelmäelokuvien aika” teoksessa Suomen kansallisfilmografia 6: 1957-61, s. 282-287. Suomen elokuva-arkisto / Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Kärjä, Antti-Ville: ”Suomalaiset iskelmäelokuvat – supisuomalaista ja ylikansallista henkisen laman huipulla” -artikkeli lehtijulkaisussa Lähikuva 3/2000, s. 20-33.

Nummi, Rami: ”Suomalaisia musiikkielokuvia 1930-luvulta tähän päivään” -artikkeli lehtijulkaisussa Filmihullu 6/2005, s. 43-45.

Suomalaisen elokuvan festivaali 2009 -katalogi, s. 21. Toim. Tommi Römpötti.

Toiviainen, Sakari 2002: Levottomat sukupolvet – uusin suomalainen elokuva, s. 155, 246-247. Suomalaisen kirjallisuuden seura / Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet –tietokanta.
http://www.elonet.fi/


Artikkeli on julkaistu Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen Synkooppi-lehden (Op. 95 / 2/2009) artikkelina kesäkuussa 2009.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Morrissey: Vauxhall & I

Morrisseyn Suomeen ulottuvan Tour of Refusal -kiertueen kunniaksi kirjoitin Vauxhall & I -levystä klassikko-artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin. Vuonna 1994 ilmestynyt Vauxhall & I on rehellisessä ajattomuudessaan verrattavissa mihin tahansa niistä levyistä, jotka Morrissey teki Johnny Marrin kanssa kultaisella 1980-luvulla. Kiistatta se on Pyhän Morrisseymme paras sooloalbumi, mutta samalla myös levy, josta oli mahdoton jatkaa epäonnistumatta.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Provinssirock 2009 - 31. Ihmisten juhla

Osallistuin äskettäin Provinssirockiin muutaman sapattivuoden jälkeen ja kirjoitin aiheesta päiväkohtaiset festivaaliraportit Desibeli.netiin yhdessä toimittajakollegani Jarmo Panulan kanssa.

Artikkelit ovat luettavissa esim. allaolevista linkeistä:

Lauantai 13.6.09
Sunnuntai 14.6.09

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Kadonnutta aikaa etsimässä

1980-luku oli ristiriitojen aikaa suomalaisessa elokuvassa. Leimallisimmin 80-luku nousi esiin ”taide-elokuvien” ja viihteellisten kansankomedioiden (Spede Pasasen ja Visa Mäkisen elokuvat eturintamassa) riitasointujen aikakautena. Vuosikymmenen merkittävimmät tekijät olivat Aki ja Mika Kaurismäki, mutta samaan aikaan 80-luvun alussa uransa aloittivat monet muut vahvoja elokuvia tehneet ohjaajat. Vuosikymmenen edetessä esikoisohjauksensa työstivät mm. Janne Kuusi, Taavi Kassila, Matti Kuortti, Matti Ijäs, Olli Soinio, Lauri Törhönen, Claes Olsson, Veikko Aaltonen ja Pekka Parikka. 1980-luku merkitsi elokuvatuotantojen merkittävää määrällistä kasvua, sillä esimerkiksi vuonna 1986 sai ensi-iltansa peräti 29 elokuvaa eli lähelle vuoden 1955 huippulukemaa. Suomen elokuvasäätiön roolin kasvettua ja toiminnan laajennettua nousi tuotantotuen määrä muutamassa vuodessa 10 miljoonasta markasta lähelle 20 miljoonaa. Ennen kaikkea elokuvien tyylilajien kirjo oli laaja, sillä 80-luvulla nähtiin niin nuorisokuvauksia, rikoselokuvan uusi tuleminen, kirjallisuusfilmatisointien eeppistä realismia, urbaanin nousukauden tulkintoja, lasten ja satuelokuvan noste sekä peräti hirtehistä kauhuakin (Olli Soinion Kuutamosonaatti, josta tulossa myöhemmin oma artikkelinsa).

Viime syksynä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteri Orionissa nähtiin arkiston yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa toteuttama, ansiokas katsaus 80-luvun kotimaiseen elokuvaan ja tänä keväänä yhteistyön hedelmänä toteutui näyttävä ja tarpeellinen Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Sekä syksyinen elokuvasarja että tämän kevään ja kesän Mänttäri-retro edustavat suomalaisen elokuvakulttuurin ja lähielokuvahistorian vaalimista parhaimmillaan. Nähtävillä olleet elokuvat ovat suurimmalta osaltaan harvinaisia teoksia, osaa ei peräti koskaan ole nähty elokuvateatterikierroksen jälkeen edes televisiosta. Monien teosten suhteen tv-esityskerrasta on jo vuosikymmeniä. Harmillista on myös se, että video- tai DVD-levitystä ei useillekaan näistä elokuvista ole koskaan suotu, vaikka esimerkiksi monille 80-luvun puolivälin Mänttäri-elokuville luulisi olevan peräti kansainvälistä kiinnostusta Aki Kaurismäen tuotannollisen työpanoksen johdosta. Kaurismäen muutamista sivu- ja cameo-rooleista herkullisin on kenties Mänttärin parhaimman elokuvan, loisteliaan Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) -elokuvan roolisuoritus tulevana kirjailijana, Ville Alfana. Profeetalliseksi muodostuneessa kohtauksessa Antti Litjan esittämä leipiintynyt kirjailija vastaa menestyksensä salaisuudeksi Ville Alfalle, että "viina ja lyhyet lauseet".

Viime syksyn sarjasta mieleenpainuvia valkokangaskokemuksia olivat Jaakko Pyhälän vuosien odotuksen jälkeen nähty Jon (1983), Ilkka Järvi-Laturin vahva esikoispitkä Kotia päin (1989) sekä kuriositeettiarvoltaan vavahduttava Timo Linnasalon tieteistutkielma Aurinkotuuli (1980). Toki joukkoon mahtui myös klassikkoleiman saaneita, tutumpia elokuvia kuten Tapio Suomisen nuorisokuvaus Täältä tullaan elämä (1980), Mika Kaurismäen valloittava Valehtelija (1981) sekä loppuunmyydyssä näytöksessä nähty Aki Kaurismäen kulttiklassikko Calamari Union (1985). Elokuvakulttuurillisesti rikas Anssi Mänttäri -sarja on sen sijaan tarjonnut satsin persoonallisen pienimuotoisia, joskin ailahtelevan uran luoneen ohjaajan näkemyksellisiä elokuvia. Ohjausuran aloittaneella lyhytelokuvalla Ystävykset (1969) alkanut sarja on edennyt eksistentialistisen bluesin, Morenan (1986) kautta Claes Anderssonin näytelmään pohjautuvaan alkoholistikuvaukseen Pyhä perhe (1976) päättyäkseen heinäkuun lopulla Heikki Turusen Joensuun Elli -filmatisointiin (2004).

Parhaimmat teokset ovat olleet Kellon (1984) kaltaisia, ennätysajassa kuvattuja intiimejä kamarielokuvia tai Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamattoman absurdin komedian merkkiteoksia. Kesän edetessä nähtävillä on vielä mm. Paavo Haavikon kuunnelmaan pohjautuva, karun kaunis Kuningas lähtee Ranskaan (1986), melankolissävytteinen komedia Näkemiin, hyvästi (1986) sekä pessimistinen rikoselokuva Marraskuun harmaa valo (1993). Elokuvia höystetään useimmiten oivaltavilla lyhytelokuvilla, joista erityisesti Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä.
Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat Markku Varjolaa lainatakseni "epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta."

maanantai 18. toukokuuta 2009

VENE: Ihmisten naamaan


Oululaislähtöinen Vene soittaa aggressiivista ja vihaista autotallisäröä, jossa Radiopuhelimien uhkaavuus kohtaa Funin äkkiväärän juoppohulluuden. Kirjoitin yhtyeen metelivoittoisesta albumista Ihmisten naamaan (lue arvio) arvion Desibeliin.

torstai 14. toukokuuta 2009

Veturimiehet heiluttaa

Kasvukipuja Pohjantähden alla

Kun suomalaisen elokuvan lama-ajan teoksia aletaan jossain vaiheessa uudelleen arvioida, tulee etunenässä nostaa esiin Kari Paljakan pitkä debyyttielokuva Veturimiehet heiluttaa (1992), joka paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta on suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksia. Paljakka, joka oli jo aiemmilla lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989) kerännyt mainetta pätevänä tekijänä ohjasi esikoispitkänään elokuvan, joka pohjautui Juha Lehtovuoren palkittuun käsikirjoitukseen. Lehtovuori oli voittanut tekstillään Suomen elokuvasäätiön julistaman käsikirjoituskilpailun, 100 000 markan suuruisen ”käsikirjoitus-Finlandian”. Omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.

Aikalaisarvioissa Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”

Elokuvakerronnan konventioilla Paljakka leikittelee elokuvan alkupuolella. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen elokuva on perinnetietoinen, ajaton nuortenelokuva. Kuitenkin aikakauden ja ystävyyden kuvauksena Veturimiehet heiluttaa on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.

Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”

Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka jatkoi ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), jonka jälkeen hän työskenteli AVEKin tuotantoneuvojana vuosina 1997-2000 ja toimi tuottajana jo klassikoksi muodostuneessa komediasarjassa Studio Julmahuvi (1998). Paluu ohjaajaksi tapahtui vaikuttavan Eläville ja kuolleille (2005) -elokuvan myötä.

- Otto Suuronen (14.5.2009)

Veturimiehet heiluttaa
Suomi 1992. Tuotantoyhtiö: Villealfa Filmproductions Oy, Filmitakomo Oy. Tuottaja: Klaus Heydemann. Ohjaus: Kari Paljakka. Käsikirjoitus: Juha Lehtovuori. Kuvaus: Timo Heinänen. Lavastus: Risto Karhula. Puvut: Marja Uusitalo. Musiikki: Jay Havanna. Leikkaus: Alvaro Pardo. Pääosissa: Santeri Kinnunen (Harri ”Hapa” Lehtisalmi), Samuli Edelmann (Heikki Aulis ”Vähy” Virtanen), Liisa Mustonen (Sari), Joona Lindberg (Hapa, 14-vuotiaana), Toni Limnell (Vähy 14-vuotiaana), Mikko Huida (Hapa 7-vuotiaana), Jarno Rajala (Vähy 7-vuotiaana), Kalle Chydenius (Lundell Sr.), Jussi Chydenius (Lundell Jr.), Niko Saarela (Tiki), Esko Nikkari (Kauno Saario, veturinkuljettaja), Seppo Maaniittu (Hapan isä), Sirpa Lumikko (Hapan äiti), Miika Korkiakoski (Kapa, Vähyn veli), Anja Päivärinta (Hapan täti), Ahti Nissinen (konstaapeli Anttila); Juha Nuutinen (Simo Andersson, mielisairaalan potilas). Helsingin ensiesitys: 4.9.1992, Bio-Bio, Forum 3. Televisioesitykset: 3.10.1994 YLE TV1, 5.6.2000 YLE TV1, 28.3.2002 YLE TV1. K11. 86 min.

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi/

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

80th Disorder: Simple Pleasures


Kuukauden mittaisen blogihorroksen jälkeen tarjolla levyarvio oululais-helsinkiläisen 80th Disorder -yhtyeen uutukaisesta, Simple Pleasures -albumista (lue arvio). Uusromanttisen konepopin parissa aloittaneesta yhtyeestä on tullut orgaanisempi, varjoisilla kujilla rockaava yhtye.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Vuosipäivän kunniaksi

Tihkusateen masentama puisto -nimellä avattu blogi tulee täyttäneeksi tänään yhden kokonaisen vuoden, sillä 8. huhtikuuta 2008 blogi aukesi artikkelilla Elokuvaohjaaja Ere Olavi Kokkonen - elokuvaneuvos komiikan armosta. Syntymäpäivän kunniaksi retusoin hivenen vanhaa artikkelia, tein siitä hitusen helppolukuisemman ja liitin loppuun muutaman rivin uutta tekstiä. Lukekaapa siis uusiutunut artikkeli yllä olevasta linkistä.

Vuosi 2009 on toistaiseksi tarjonnut sekavan joukon elokuva- ja musiikkielämyksiä. Elokuvateatterissa todistetuista elokuvista vaikuttavimmin ovat tehonneet Tomas Alfredsonin kehuttu Låt den rätte komma in (Ystävät hämärän jälkeen) ja Darren Aronofskyn The Wrestler (The Wrestler - painija). Kevään kotimaisista pitkistä fiktioista eniten mieleeni oli Jukka-Pekka Valkeapään Muukalainen, mutta syksylle on luvassa Zaida Bergrothin ennakkokatselussa loisteliaaksi osoittautunut Skavabölen pojat.

Lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolelta täysosumat ovat tehneet niin Jukka Kärkkäinen (Kansakunnan olohuone), Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A) kuin myös mediataiteilijana kunnostautunut Maarit Suomi-Väänänen (Jalkeilla taas).

Oman erillismainintansa ansaitsee ehdottomasti Clermont-Ferrandin lyhytelokuvajuhlilla nähty norjalainen Sunday Mornings, jossa ohjaaja Jannicke Låker havainnoi vähäeleisesti jotain poikkeuksellisen aitoa ja rehellistä sunnuntaiaamun varhaisesta kotiintulosta pitkäään lauantai-illan jälkeen.

Toisen suuren intohimoni, populaarimusiikin puolelta, on tullut todistettua elävänä niin lukioaikaista rakkautta, The Sisters of Mercyä, Reginaa, Ristoa kuin Waltarin The Cure -vetoista cover-settiä Kuudennella linjalla. Tänä vuonna ilmestyneistä albumeista huomiota osaltani ovat saaneet debyytillään tehokkaasti angstin ilosanomaa jakanut brittiläinen sensaatio White Lies, erinomaisen kolmannen pitkäsoiton julkaissut synthpopista orgaanisempaan suuntaan suunnannut Regina sekä laadukkaan levyn niin ikään julkaissut Wojciech. Pettymysten puolelle ovat sukeltaneet iki-ikoni Morrissey, jonka vaatimaton Years of Refusal ei juuri ole ilahduttanut sekä Aurinko aurinko plaa plaa plaalla taannoin täysin sekoittanut Risto, jonka kolmas levy Sähköhäiriöitä on ollut enimmäkseen puuduttavaa edeltäjiensä toistoa, ilman minkäänlaista uutuudenviehätystä.
Joose Keskitalon läpeensä kehuttu Tule minun luokseni, kulta etsii vielä levysoittimellani suuntaansa, mutta vaikuttaa siltä, että tuomionpäivän trubaduurin magnum opukseksi on kuitenkin jäämässä vuoden 2006 mestarillinen Kaupungit puristuvat puristimissa. Ennakoivana pikatuomiona sanottakoon, että Maj Karman, jonka Kauniit Kuvat oli ehkä paras suomalainen yhtye vuonna 2002, Salama tuntuu pikaisesti kuunneltuna ihan kiinnostavalta pop-levyltä. Ja oikeastaan hyvä niin.

Parin viikon päästä uusi Depeche Mode, jota odotellessa voi kuunnella ja ihailla vaikka tätä kulttiklassikkoa.

Matka jatkuu...

Kevään aikana artikkeli luvassa esimerkiksi Kari Paljakan Veturimiehet heiluttaa (1992) -elokuvasta.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

The Commitments

The Commitments

Irlanti / Iso-Britannia / Yhdysvallat 1991. Tuotantoyhtiö: First Film Company, Dirty Hands, Beacon Communications. Tuottaja: Roger Candall-Cutler ja Lynda Myles. Ohjaus: Alan Parker. Käsikirjoitus: Dick Clement, Roddy Doyle ja Ian La Frenais – Roddy Doylen romaanista. Kuvaus: Gale Tattersall. Lavastus: Brian Morris (production designer), Mark Geraghty ja Arden Gantly (art director) sekä Karen Brookes (set decorator). Erikoistehosteet: Maurice Foley. Puvut: Penny Rose. Ehostus: Peter Frampton. Alkuperäismusiikki: Wilson Pickett, Aretha Franklin, Otis Redding, Clarence Carter ja Percy Sledge. Laulut: The Commitments (esittäjänä): Mustang Sally, Take Me to the River, A Chain of Fools, The Dark End of the Street, I Can't Stand the Rain, Try A Little Tenderness, Treat Her Right, Mr. Pitiful, I Never Loved A Man, In the Midnight Hour, Bye Bye Baby ja Slip Away sekä Niamh Kavanagh (esittäjänä): Destination Anywhere ja Do Right Woman, Do Right Man. Leikkaus: Gerry Hambling. Ääni: Clive Winter, Tim Martin ja Eddy Joseph. Pääosissa: Robert Arkins (Jimmy Rabbitte), Michael Aherne (Steven Clifford), Angeline Ball (Imelda Quirke), Maria Doyle Kennedy (Natalie Murphy), Dave Finnegan (Mickah Wallace), Bronagh Gallagher (Bernie McGloughlin), Andrew Strong (Deco Cuffe), Félim Gormley (Dean Fay), Glen Hansard (Outspan Foster), Dick Massey (Billy Mooney), Johnny Murphy (Joey "The Lips" Fagan), Ken McCluskey (Derek Scully), Colm Meaney (Jimmy Rabbitte, vanhempi), Anne Kent (rouva Rabbitte), Andrea Corr (Sharon Rabbitte), Gerard Cassoni (Darren Rabbitte), Ruth ja Lindsay Fairclough (Rabbitten kaksoset), Michael O'Reilly (Greg), Liam Carney (Duffy), Ger Ryan (panttilainaaja), Mark O'Regan (isä Molloy), Phelim Drew (toimittaja Roddy Craig), Sean Hughes (Dave Machin), Philip Bredin (Ray), Aoife Lawless (Imeldan sisko). Helsingin ensiesitys: 1.11.1991 Maxim 1, maahantuoja: Finnkino Oy – vhs-julkaisu: Finnkino Video – VET 97368 – K7 – 3235 m / 118 min

Alan Parkerin ohjaama ja Roddy Doylen romaaniin pohjautuva The Commitments oli yksi 1990-luvun alun suurimpia euroooppalaisia menestyselokuvia, ja todistettavasti sen suosio jatkuu yhä. Elokuvan tiimoilta perustettu The Commitments -yhtye kiertää edelleen ja itse elokuva valittiin äskettäin Irlannissa järjestetyssä yleisöäänestyksessä maan kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi.

Dick Clementin ja Ian La Fresnaisin yhdessä kirjailija Doylen kanssa käsikirjoittamassa elokuvassa Jimmy Rabbitte haluaa tulla maailman parhaimman yhtyeen manageriksi. Hänellä on vain yhdenlainen musiikki mielessään, soul. Kyllästyneenä irlantilaisen musiikin tasoon hän kokoaa vanhanaikaisen dublinilaisen soul-yhtyeen Otis Reddingin, Aretha Franklinin ja Wilson Pickettin tradition mukaan. Jimmy pitää koelaulut vanhempiensa talossa ja kerää pian yhteen joukon nuoria muusikoita. Ainoan muusikkoveteraanin Joey "The Lips" Faganin avulla Jimmy alkaa tehdä yhtyeen jäsenistä esiintymiskelpoisia. Yhtye harjoittelee ankarasti ja pääsee keikoillekin esiintymään, kunnes egot nostavat rumia päitään ja yhteisöllisyys alkaa rakoilla.

Parkerin aiemmissa elokuvissa (mm. Fame, Pink Floyd The Wall) musiikki on näytellyt ratkaisevinta roolia henkilöiden psyykkisessä kehityksessä, mutta The Commitmentsissa hän pääsee lähelle prosessin kokonaisvaltaista merkitystä. Elokuvan voi myös nähdä Famen sofistikoituneempana versiona, sillä kokonaan vailla sosiaalisia sanomia se ei ole. Sanoma on kuitenkin näkyvillä enemmän kuvassa, mutta ei jatkuvasti läsnä dialogissa. Työryhmän myöelämisen kyky saa elokuvan tuntemattomat esiintyjät kasvamaan kameran edessä inhimillisiksi yksilöiksi samassa mittakaavassa kuin he harjoittelevat ja hiovat yhtyeensä sointia.

Nuorten esiintyjien joukosta muiden yläpuolelle kohoaa elokuvan tekohetkellä hätkähdyttävästi vasta 16-vuotiaan Andrew Strongin osuus yhtyeen laulusolistina. Parker onnistuu jälleen kerran parhaiten miljöön kuvaajana ja atmosfäärin vangitsijana, ja vaikka miehen ohjaustöitä leimaakin paatunut sisällön hahmottomuus, risteyttää hän Tapani Maskulaa lainatakseni (TS, 2.11.1991) "realistisen sosiaalidraaman ja teinimusikaalin kehykset tavalla, jossa ei havaitse häivähdystäkään laskelmoidusta katsojan nuoleskelusta". Tarinan niukkuus saadaan elämään hämmästyttävällä tavalla ohi ja yli erilaisten uskottavuusmomenttien. "Parker jättää analyyttisen vuoropuhelun turvaköyden irti, heittäytyy musiikin varaan ja selviytyy" – Matti Apunen (AL 2.11.1991).

Haikea The Commitments on tehty rohkeasti vilpittömällä tunteella sekä lämmöllä, huumoria ja luontevaa suhdetta nuorisoon unohtamatta. Elokuva toteutettiin amatöörivoimin Dublinin esikaupungissa. Suureen koe-esiintymiseen saapui 1500 toiveikasta idolikandidaattia. Ohjaaja hyödyntääkin tätä runsasta koe-esiintymissatoa yhdessä elokuvan jaksossa, jossa nähdään Dublinin merkillisiä säkkipillimiehiä, cajun-Elviksiä ja hard rock -kitaraihmeitä.

Otto Suuronen (28.11.2007) mainittujen lähteiden pohjalta. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.

tiistai 31. maaliskuuta 2009

Anomus: Oudot huoneet, harharetket

Imatralaislähtöinen Anomus kolkuttelee raskaan suomenkielisen rockin ja koukuttavan progen välimaastossa Oudot huoneet, harharetket -EP:llä (lue arvio Desibelistä), joka on vuonna 2004 perustetun yhtyeen neljäs levyjulkaisu.

torstai 19. maaliskuuta 2009

Wojciech: Monstrolento

Turkulainen Wojciech on harmillisen harvoin keikkaileva ja vielä vähemmän mediassa näkyvä omaääninen bändi, mutta samalla yksi tämän vuosikymmenen ilahduttavimpia suomalaisyhtyeitä. Uutukainen Monstrolento (lue arvio) on ilmestynyt äskettäin ja toimitin siitä levykritiikin Desibeliin.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Ali Zaoua, prince de la rue

Ali Zaoua, prince de la rue
Casablancan katupojat / Gatpojkarna i Casablanca / Ali Zaoua: Prince of the Streets

Ranska / Tunisia / Belgia / Marokko 2000. Tuotantoyhtiöt: 2M, Ace Editing, Alexis Films, Ali'n Productions, Canal +, Gimages 3, Playtime, Remstar Films, TF 1 International, TPS Cinéma. Tuottajat: Etienne Comar, Jean Cottin, Antoine Voituriez. Ohjaus: Nabil Ayouch. Käsikirjoitus: Nabil Ayouch, Nathalie Saugeon. Kuvaus: Renaat Lambeets, Vincent Mathias. Lavastus: Saïd Raïs (art direction), Abdelhadi Chay ja Rachid Rais (set decoration). Puvut: Nezha Dakil. Ehostus: Malika Bouizergane. Musiikki: Krishna Levy. Leikkaus: Jean-Robert Thomann. Ääni: François Guillaume. Pääosissa: Mounïm Kbab (Kwita), Mustapha Hansali (Omar), Hicham Moussoune (Boubker), Abdelhak Zhayra (Ali Zaoua), Saïd Taghmaoui (Dib), Amal Ayouch (Ali Zaouan äiti), Mohamed Majd (kalastaja), Hicham Ibrahimi (merimies), Nadia Ould Hajjaj (koulutyttö), Adbelkader Lofti (rautakaupan omistaja), Khalil Essaadi (Khalid), Abdessamad Tourab Seddam (Noureddine), Ahmed Lahlil (mies baarissa), Halima Frizi (vanha nainen), Khalid Ghanimi (Shita), Mohamed Ajhmil (Barrito), Mohamed Ezzanati (Nemss), Tarik El Hichou (Chino). Helsingin ensiesitys: 2.3.2001, Andorra 1, maahantuoja: Cinema Mondo – vhs-julkaisu: DHE Castle Oy – tv-lähetyksiä: 14.12.2003 YLE TV1 – VET 102490 – K15 – 2715 m / 99 min

Casablancan katupojat on rosoinen ja koruton elokuva liimanhuuruja nuuskivista, pahoinpidellyistä ja raiskatuista lapsista, jonka peittelemättömässä tyylissä on inhorealistisia piirteitä. Jo elokuvan prologi johtaa katsojat vakavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan, kodittomuuteen sekä lapsiuhrien turvattomuuteen ja hyväksikäyttöön. Katupoikien taisteluhuuto on "Elämä on paskaa", eikä huudon todenpitävyydestä jää katsojalle epäilystäkään.

Casablansan katupojat kertoo kadulla selviämisestä ja yleisinhimillisestä tarpeesta löytää elämästä jotakin elämisen arvoista. Ali on rohkea poikkeus katupoikien joukossa, sillä hän haaveilee merimiehen ammatista ja onnellisesta elämästä saarella, jossa paistaa kaksi aurinkoa. Alin kuolema kilpailevan jengin heittämästä kivestä elokuvan alussa sysää tapahtumat liikkeelle. Kwita, Omar ja Boubkar haluavat kunnioittaa prinssinsä muistoa järjestämällä tälle hautajaiset. Hankkeen toteuttaminen osoittautuu ilman rahaa ja asiantuntevaa apua hankalaksi, mutta pojat tajuavat tavoitteen saavuttamisen vaativan heiltä sitkeää yhteistyötä.

Ranskassa syntynyt, mutta Marokossa työskentelevä ohjaaja Nabil Ayouch tunnustaa kotimaataan piinaavan ongelman, pitämättä silti sen ratkaisemista aivan mahdottomana tehtävänä. Ayouch toimi vuosia kenttätyössä satamakaupungin katulapsia pelastavan Bayti-järjestön riveissä ja ansaittuaan autettavien luottamuksen hän pyysi heistä muutamia elokuvaansa näyttelijöiksi. Näiden itseään tulkitsevien katupoikien varassa lepää suurimmilta osiltaan elokuvan väkevä autenttisuus, sillä ohjaajalla ei ole teoksen realismiin tyylillisesti paljon lisättävää. Hän kietoo realistisen ilmaisun kuitenkin taitavasti lasten mielikuvituksen synnyttämiin eskapistisiin fantasioihin sekä animaatiojaksoihin.

Elämä kadulla ei kuitenkaan pelkkää väkivaltaa: se on myös ystävyyttä, unelmia, rakkautta ja kaikkea mitä saatamme kuvitella. Katsoja voi lohduttautua ainakin tämän elokuvan myönteisillä seurauksilla sen edistettyä päähenkilöidensä irtautumista huumeista ja hakeutumista koulutuksen pariin. Kotimaansa Marokon ensi-iltakierroksella Casablancan katupojat oli valtava menestys, vaikka marokkolaiset eivät ole perinteisesti halunneet yhteiskunnallisia ongelmiaan elokuviensa aiheiksi.

Otto Suuronen (28.11.2007) Mervi Pantin (HS/NYT 9/2001) ja Tapani Maskulan (TS 2.6.2001) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.

maanantai 9. maaliskuuta 2009

39. Tampereen elokuvajuhlat

Eilen päättyneet Tampereen elokuvajuhlat olivat järjestyksessään jo 39. Suuret kiitokset järjestelytoimikunnalle, talkootyöntekijöille, kaikille elokuvantekijöille sekä ystäville ja alan tovereille, joiden kanssa tuli vietettyä viisi pitkää päivää Tampesterin taivaan alla. Itselleni matka Pirkanmaalle oli tänä vuonna poikkeuksellisen kiinnostava ja haastava siksi, että minulla oli kunnia istua Risto Jarva -muistopalkinnon juryssä Kiti Luostarisen ja Matti Paunion kanssa. Kiitokset heille iloisista ja vakavista keskusteluhetkistä!

Lopputuloksia päätöksistämme sekä muiden tuomaristojen valinnoista löytää mm. seuraavista ansiokkaista kirjoituksista: Dokumentti Hanasaaren voimalasta sai Risto Jarva -palkinnon (Helsingin Sanomat / Harri Römpötti), Tampereen elokuvajuhlilla palkittu elokuva tekee historiaa (Aamulehti) sekä festivaalin omilta sivuilta.

tiistai 3. maaliskuuta 2009

Marie Antoinette

Marie Antoinette
Marie Antoinette / Marie-Antoinette

Yhdysvallat/Ranska/Japani 2006. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, American Zoetrope, Pricel, Tohokushinsha Film Corp. Tuottajat: Sofia Coppola ja Ross Katz. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Lance Acord. Lavastus: K.K. Barrett (production design), Vèronique Melery (set decoration), Pierre Duboisberranger ja Jean-Yves Rabier (art direction). Erikoistehosteet: Philippe Hubin, Hubert Devinck, Gilbert Pelosi ja Jean-Christophe Magnaud. Puvut: Milena Canonero. Ehostus: Françoise Chapuis Asselin ja Laurence Azouvy. Musiikki: Brian Reitzell. Laulut: "Natural's Not In It" es. Gang of Four, "Opus 17" es. Dustin O'Halloran, "The Melody of A Fallen Tree" es. Windsor for the Derby, "I Don't Like It Like This" es. The Radio Dept, "Jynweythek Ylow" es. Aphex Twin, "1er Menuet Pour Les Guerriers et les Amazones, 2me Menuet" es. Les Arts Florissants, "Pulling Our Weight" es. The Radio Dept, "Il Secondo Giorno Instrumental es. Air, "Keep On Boys" es. The Radio Dept, "Aux Lagueurs d'Apollon" es. Carolyn Sampson, Ex Cathedra/Jeffrey Skidmore, "Opus 23" es. Dustin O'Halloran, "I Want Candy" es. Bow Wow Wow, "Hong Kong Garden" es. Siouxsie & The Banshees, "Aphrodisiac" es. Bow Wow Wow, "Fools Rush In" es. Bow Wow Wow, "Plainsong" es. The Cure, "Ceremony" es. New Order, "Tommib Help Buss" es. Squarepusher, "Ou Boivent Les Loups" es. Phoenix, "Kings of the Wild Frontier" es. Adam and the Ants, "Avril 14th" es. Aphex Twin, "What Ever Happened" es. The Strokes, "Tristes apprêts, pâles flambeaux" es. Jean-Philippe Rameau, "Opus 36" es. Dustin O'Halloran, "All Cats are Grey" es. The Cure. Koreografia: Corinne Devaux. Leikkaus: Sarah Flack. Ääni: Richard Beggs. Pääosissa: Kirsten Dunst (Marie Antoinette), Jason Schwartzman (Louis XVI), Judy Davis (kreivitär de Noailles), Rip Torn (Louis XV), Rose Byrne (herttuatar de Polignac), Asia Argento (kreivitär du Barry), Molly Shannon (täti Victoire), Shirley Henderson (täti Sophie), Danny Huston (keisari Joseph), Marianne Faithfull (Maria Teresa), Mary Nighy (prinsessa Lamballe), Sebastian Armesto (kreivi de Provence), Jamie Dornan (kreivi Fersen), Aurore Clément (herttuatar de Char), Guillaume Gallienne (Vergennes), James Lance (Léonard), Al Weaver (kreivi d'Artois), Tom Hardy (Raumont), Steve Coogan (suurlähettiläs Mercy), Clara Brajtman (itävaltalainen tyttöystävä). Helsingin ensiesitys: 3.11.2006 Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 5 – maahantuoja: Nordisk Film Theatrical Distribution Oy – DVD-levitys: Sony Pictures Home Entertainment SPHE Nordic AB – VET 202283 – S – 3420 m / 125 min

Sofia Coppolan tähänastiset elokuvat, itsemurhiin päätyneiden teinityttöjen viimeisiä kuukausia ja 1970-luvun periamerikkalaista lähiöelämää luotaava Virgin Suicides (1999) sekä nuoren naisen ja keski-ikäisen miehen Tokiossa kehkeytyvää ihastusta kuvaava Lost in Translation (2003), kertovat monella tapaa samasta asiasta kuin tyystin erilaiseen ympäristöön sijoittuva Marie Antoinette (2006). Kaikissa Coppolan ohjaustöissä kytee poikkeuksellisen vahvana ja kiehtovana vieraantuneisuuden ja hämmennyksen kokemus.

Aidoilla tapahtumapaikoilla Versailles'n loistokkassa palatsissa toteutettu Marie Antoinette kertoo Ranskan mestattavaksi tuomitusta kuningattaresta, joka eli vuosina 1755-1793. Faktoiltaan elokuva perustuu Antonia Fraserin 2000-luvun alkupuolella ilmestyneeseen Marie Antoinetten elämäkertaan. Coppolan tarina kuningattaresta on moderni, tekijän oman sukupolvensa versio, jota korostetaan entisestään elokuvan kiehtovalla ääniraidalla, jolla sulassa sovussa soivat viime vuosikymmenten kulttiyhtyeet kuten The Cure, Siouxsie & The Banshees, New Order ja Aphex Twin.

Elokuvan päähenkilö syntyy Itävallan arkkiherttuattareksi vuonna 1755. Vain 14-vuotiaana hänet naitetaan Ranskaan, ja Ludvig XIV:n puolisona hän saa nimekseen Marie Antoinette. Kuva kuvalta, ele eleltä nuori nainen joutuu luopumaan: ensin nimestään, sitten kodistaan, perheestään, ystävistään, maastaan, sylikoirastaan. Korostetun konkreettisesti näemme kuinka nainen riisutaan, ja puetaan toiseksi. Marie Antoinettea ympäroivät paineet: vaatimukset avioliitosta ja äitiydestä. Paineiden alle hajoamisen sijaan hän luovii niiden yläpuolelle kääntämällä huomionsa juhlimiseen, herkutteluun, vaatteiden ostamiseen ja uhkapelaamiseen. Aikaa tappaessaan hän venyttää nuoruuttaan tunnistamatta olevaa romahdusta.

Marie Antoinettessa Coppola luottaa tuttuihin työskentelykumppaneihinsa: kuvaaja Lance Acord ja leikkaaja Sarah Flack olivat mukana jo Lost in Translationissa ja elokuvan pukusuunnittelijana nähdään mm. Stanley Kubrickin ja Taviani-veljesten kanssa työskennellyt, alansa arvostetuimpien joukkoon kiistatta kuuluva Milena Canonero. Nimiroolissa nähtävä Kirsten Dunst tekee luontevan roolisuorituksen Versailles'n kiistanalaisena bilehileenä. Coppolalle Marie Antoinetten kohtalossa olennaista ei ole hänen kasvutarinansa, vaan nuoruus itsessään kaikkine harhailuineen. Tärkeimmiltä tuntuvat ne asiat, joita ei sanota ääneen, eikä alleviivata.

Otto Suuronen (22.11.2007) Veli-Pekka Lehtosen (HS/NYT 44/2006), Antti Selkokarin (Aamulehti 3.11.2006) ja Taneli Topeliuksen (Turun Sanomat, 3.11.2006) mukaan. Julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.

lauantai 21. helmikuuta 2009

Viola: Melancholydisco 2

Kymmenvuotista taivaltaan tänä vuonna juhlistava Viola julkaisi viime vuoden lopulla odotetun remix-levyn Melancholydisco 2 (lue arvio), josta kirjoitin levykritiikin Desibeliin. Tällä viikolla yhtye julkaisi myös päätöksen, jonka mukaan fyysisiä levyjulkaisuja ei enää nähdä, vaan surusilmäisen duon levytetty tuotanto on ladattavissa ilmaiseksi sivustolta http://www.violamusicclub.com/.

Ladatkaapa erityisesti levyt Tearcandy (2004) ja Anything Can Stop Us (2005), ja tiedätte tärkeimmän 2000-luvun sympaattisimmasta suomalaisyhtyeestä.

torstai 19. helmikuuta 2009

Être et avoir

Être et avoir
Nytpä tahdon olla mä / Att vara och ha / To Be And To Have

Ranska 2002. Tuotantoyhtiö: Canal+, CNDP Centre national de documentation pédagogique, Centre National de la Cinématographie – C.N.C., Gimages 4, Le Studio Canal+, Les Films d'Ici, Maïa Films, Arte France Cinéma. Tuottaja: Gilles Sandoz. Ohjaus: Nicolas Philibert. Kuvaus: Katell Djian, Laurent Didier, Nicolas Philibert ja Hugues Gemignani. Musiikki: Philippe Hersant. Muusikot: Alice Adler (piano), Nicolas Balderoux (klarinetti), Isabelle Veyrriex (viulu/sello). Leikkaus: Nicolas Philibert. Ääni: Julian Cloquet. Pääosissa: Georges Lopez (opettaja), Alizé (oppilas), Axel (oppilas), Guillaume (oppilas), Jessie, Johan, Johann. Helsingin ensiesitys: 23.1.2004, Tennispalatsi 7, maahantuoja: Cinema Mondo – DVD-julkaisu: Pan Vision Publishing Oy – tv-lähetyksiä: 4.9.2005 YLE TV1 [Ykkösdokumentti], 26.12.2005 YLE TV1, 5.10.2007 YleTeema. – VET: 107915 – S – 2900 m / 106 min

Nytpä tahdon olla mä kertoo pienessä ranskalaisessa kyläkoulussa sijaitsevasta koulusta, sen kolmestatoista oppilaasta sekä koulun ainoasta opettajasta, eläkeikää lähestyvästä Georges Lopezista. Elokuva seuraa heidän jokapäiväisiä touhujaan, vuoroin leikkejä, riitoja tai kertolaskun tuottamia ongelmia. Teoksen päähuomio keskittyy lasten oppimisen ja kasvamisen vaikeuteen. Keskeisimmäksi henkilöksi nousee opettaja Lopez, joka säilyttää kaikissa tilanteissa hiljaisen auktoriteettinsa lempeällä ja tasapuolisella kärsivällisyydellä. Hän kuuntelee apua tarvitsevia ja pyrkii kannustamaan lapsia. Opettajan keinot ratkaista arkisia erimielisyyksiä käyvät toisinaan myös rajallisiksi. Luokan anarkisti Jojo on veikeä vintiö, jonka keskittymiskyvyn puute on toivotonta saada aisoihin, olipa kyse sitten piirustehtävän kesken jättämisestä tai käsien pesusta. Silti hän puolessa vuodessa oppii riemastuttavasti käsittämään numeroiden suurenevan merkityksen seitsemästä miljooniin asti.

Ohjaaja Nicolas Philibert käyttää pitkiä otoksia ja runsaasti lähikuvia. Hän ei kuitenkaan sorru dokumenttielokuville tyypilliseen yleisön manipulointiin, vaan antaa antaa katsojien vetää omat johtopäätöksensä varttumisen ihmeestä pelkästään kuvien kautta. Hyväntahtoisen ja ihmisyyteen uskovan elokuvan mieleenpainuvimmassa kohtauksessa koko suku auttaa 10-vuotiasta Julienia tämän laskuopin tehtävissä.

Rane Aunimo koki (Uutispäivä Demari, 26.12.2005), että "viipyilevä dokumentti ei milloinkaan lässähdä uutteraa opettajaa ihainnoivaksi ylistyslauluksi tai pastoraalisten maisemien hyväksikäyttäjäksi. Päinvastoin elokuva viittaa syrjäisen yhteisön ongelmakenttään ja pohtii kuin varkain keskushenkilön ristiriitaisempiakin kasvatusmetodeja". Tarmo Poussu (IS, 23.1.2004) tiivisti, että "Nytpä tahdon olla mä on elokuva, jota ei kannata selittää suurin sanoin, sillä kaikki siinä on pientä, konkreettista ja arkista. Ja juuri siinä on sen voima."

Elokuva keräsi Ranskassa elokuvateattereihin yli kaksi miljoonaa katsojaa ja maan elokuvakriitikot äänestivät sen vuoden parhaaksi elokuvaksi. Myöhemmin tämä Euroopan parhaana dokumenttina palkittu teos menestyi kaupallisesti myös Pohjois-Amerikassa. Paljon puhuva on jo itsessään elokuvan alku, jossa kilpikonnat kulkevat hitaasti, mutta varmasti kohti määränpäätään, kuten kohti aikuisuutta varttuvat lapset.

Otto Suuronen (20.11.2007) mainittujen lähteiden mukaan, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Pyhä Morrissey

Brittiläisen popin iki-ikoni Morrissey julkaisee ystävänpäivän kynnyksellä uuden albumin, Years of Refusal. Vaikka The Smiths -legendan sooloalbumit ovatkin olleet Vauxhall & I (1994) -levyn jälkeen enemmän tai vähemmän keskinkertaisia on uuden albumin odotuksessa yhä oma taikansa. Noin kolme vuotta sitten Mozzer esiintyi Helsingin Merikaapelihallissa, ja se herätti seuraavia ajatuksia...


Morrissey / The Boyfriends.
Merikaapelihalli, Helsinki. 4.4.2006

Niin todellakin, ajat ne ovat a-muuttuvaiset. Yhdeksän vuotta sitten Morrissey esiintyi puolityhjälle Helsingin jäähallille ponnettoman Maladjusted -levyn kiertueella, eikä tuntunut sytyttävän oikein ketään. Vuonna 2006 miehen uusi levy Ringleader of the Tormentors menee suoraan Suomen virallisen listan sijalle viisi ja Merikaapelihallin keikka myydään loppuun muutamassa minuutissa. Mikäs siinä, vuoden 2004 paluulevyn You Are the Quarryn jälkeen Mozzerin osakkeet ovat olleet kovassa nousussa. Uusi Ringleader of the Tormentors ei (ikävä kyllä) ole uusi Viva Hate tai edes Vauxhall & I, mutta peittoaa se kuitenkin monipuolisuudellaan edeltäjänsä.

Tiistai-iltana Merikaapelihallin eteen oli jo tunteja ennen keikkaa muodostunut tummanpuhuva jono pop-musiikin ystäviä, jotka muodostivat huulillaan uunituoreen levyn lyriikoita, jotta osaisivat laulaa iki-ikoninsa tahdissa. Jäätävän kevätsateen kurimuksessa ei ollut mukava odottaa ovien aukeamista, mutta alkoholi tuntui lämmittävän monen epävarman yksilön sisintä.
Lämmittelyaktina kuultiin lontoolaista The Boyfriendsia, joka ei liiemmin omaperäisyydellään loistanut. Yhtyeen soinnissa yhdisteltiin muodikasta postpostpunkia ja brittiläisen indierockin perinteitä. Vokalisti kuulosti Morrisseyn ja The Housemartins-aikaisen Paul Heatonin äpärälapselta.

Itse illan odotettu kuningas ja nykyinen Rooman keisari aloitti settinsä mainiolla First of the Gang to Die –poppiksella ja sai monen sydämen sulamaan jo ensimmäisten laulamiensa rivien aikana. Toisena kuultu Still Ill ei voinut jättää ketään kylmäksi, yksi The Smithsin parhaista kappaleista oli livenä todellista hunajaa ja kyynelkarkkia. Sen jälkeen Morrisseyn setti koostuikin pääasiassa kahden uusimman levyn kappaleista, joista suurin osa on vähintäänkin keskinkertaista materiaalia. Onneksi kuitenkin uuden levyn Life is A Pigsty kuultiin todella täyteläisenä liveversiona ja se pelasti paljon, onhan kyseinen kappale rehellisesti sanottuna parasta Mozzeria 12 vuoteen.

Settilistasta päätellen illan kuningasta ei pahemmin tänä päivänä kiinnosta esittää 1980-luvun lopun tai 90-luvun alun omaa tuotantoaan, sillä vanhin soolobiisi joka keikalla kuultiin oli vuoden 1995 paljon parjatun Southpaw Grammar –levyn mainio Reader Meet Author. Maladjustedilta kuultiin Trouble Loves Me, josta ei oikein kukaan yleisössä tuntunut innostuvan. The Smithsiä sentään kuultiin ehkä yllättävänkin avokätisesti, ja ilmoittihan Moz, että ”Past is another country, but it’s not bad”. How Soon is Now?, Girlfriend In A Coma ja viimeisenä encorena kuultu Last Night I Dreamt that Somebody Loved Me olivat varmasti monelle illan tärkeimpiä kappaleita.

Morrissey tuli ja näki, muttei voittanut. Setti jäi loppujen lopuksi vain 80 minuuttiseksi, mistä jäi pitkälti nälkäinen ja ristiriitainen olo. Silti, kyllä tämä kannatti kokea, sillä Mozzereita ei ole kuin yksi eikä tämä kaikkien melankoliaan taipuvaisten pop-musiikkimaanikoiden kotijumala ihan joka vuosi täällä korpimetsissä pyörähtele.

perjantai 30. tammikuuta 2009

ABC: The Lexicon of Love

Brittiläisen ABC:n timanttinen The Lexicon of Love (1982) on yksi 1980-luvun pop-musiikin ilahduttavimpia merkkiteoksia. Kynäilin aliarvostetusta mestariteoksesta klassikkoartikkelin (lue) Desibeliin.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Xanadu

Xanadu
Xanadu / Xanadu

Yhdysvallat 1980. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures. Tuottaja: Lawrence Gordon. Apulaistuottaja: Joel Silver. Ohjaus: Bruce Greenwald. Käsikirjoitus: Richard Danus, Mike Kane ja Marc Reid Rubel. Kuvaus: Victor J. Kemper. Kuvasuunnittelu: John W. Corso. Animaatio: Don Bluth, Jim Coleman. Lavastus: Joe Lucky, Lou Mann, Marc E. Meyer Jr. ja Joe Nemec. Erikoistehosteet: Burt Dalton, Andy Evans, Richard Greenberg, Dorse A. Lanpher ja Wayne Rose. Puvut: Bobby Mannix. Ehostus: Harry Blake, Rick Sharp ja Craig Smith. Musiikki: Barry De Vorzon. Laulut: "You Made Me Love You" es. Olivia Newton-John, "All Over the World" es. Electric Light Orchestra, "Drum Dreams" es. Electric Light Orchestra, "Fool Country" es. Olivia Newton-John, "Xanadu" es. Electric Light Orchestra ja Olivia Newton-John, "Magic" es. Olivia Newton-John, "Suddenly" es. Cliff Richard ja Olivia Newton-John, "Dancin" es. Fee Waybill ja Olivia Newton-John, "Suspended in Time" es. Olivia Newton-John, "Whenever You're Away from Me" es. Olivia Newton-John ja Gene Kelly, "I'm Alive" es. Electric Light Orchestra, "The Fall" es. Electric Light Orchestra, "Don't Walk Away" es. Electric Light Orchestra, "Love Changes All" es. Electric Light Orchestra. Koreografia: Kenny Ortega ja Jerry Trent. Leikkaus: Dennis Virkler. Ääni: Robert Gravenor. Pääosissa: Olivia Newton-John (Kira), Gene Kelly (Danny McGuire), Michael Beck (Sonny Malone), James Sloyan (Simpson), Dimitra Arliss (Helen), Katie Hanley (Sandra), Fred McCarren (Richie), Ren Woods (Jo), Aharon Ipale (kuvaaja), Lise Lang (popcorntyttö), Melvin Jones (Bil Al), Matt Lattanzi (nuori Danny McGuire). Helsingin ensiesitys: 17.10.1980 Gloria, maahantuoja: Oy Cinema International Corporation Ab / CIC – VHS-julkaisu: Esselte Video – VET 88498 – S – 2655 m / 97 min

Xanadu kertoo fantasialla ja romantiikalla kuorrutetun tarinan nuoresta mainospiirtäjästä Sonnysta (Michael Beck), joka vaalii unelmaa omasta yökerhosta. Hän törmää takavuosien suosittuun muusikkoon Dannyyn (Gene Kelly), jonka kanssa he päättävät toteuttaa unelman discosta, jossa kaikkien eri vuosikymmenten musiikit yhtyvät. Innostusta suunnitelmalle tuo Kira (Olivia Newton-John), joka on itsensä jumala Zeusin tytär ja siivittää silloin tällöin tiensä maan kamaralle ihmisten unelmien luo. Kiran avulla Sonny löytää sopivan kerhohuoneiston, ja ystävykset alkavat valmistella kerhon avajaisia. Kiran, joka on täyttänyt hänelle muusana määrätyn tehtävän, täytyy palata isänsä Zeusin luo Helokon-vuorelle. Tämän jälkeen Sonny päättää seurata häntä mytologian maailmaan ja tuoda hänet takaisin tähän päivään.

Hollywoodin actionpuolen tuottajaksi myöhemmin siirtynyt Lawrence Gordon yritti tehdä Xanadusta aikansa suurinta ja kauneinta musikaalia. Bruce Greenwaldin ohjaama elokuva pyrki ratsastamaan hienoisella nostalgialla, jonka annettiin näkyä täyttymättömänä kaipuuna 1940-luvulle mm. sodanjälkeisessä kiiltosilkissä, verkkosukissa ja otsakihararyöpyissä. Tuottaja Gordonin suuret tavoitteet eivät kuitenkaan lippuluukulla täyttyneet, vaikka rock-yhtye Electric Light Orchestran elokuvaan säveltämästä musiikista tulikin kaupallinen menestys.

Klarinetisti Danny McGuiren roolissa shown varastaa, myös historiallisessa viitekehyksessä, Gene Kelly, jonka jalka nousee ihailtavasti liki 70 ikävuodesta huolimatta. Mestaristeppaaja ja tanssivirtuoosi luo tuulahduksen menneiden aikojen charmistaan ja lämmöstään kohtauksilla, jotka kuuluvat elokuvan kiistatta merkittävimpiin. Kellyn läsnäolo tuo elokuvan muutamiin tanssinumeroihin ja koko tarinaan sopivaa huumoria ja tervetullutta itseironiaa. Hän alistuu suosiolla historian jatkumoon ja vaihtaa ikimuistoiset steppikenkänsä vauhdikkaisiin rullaluistimiin.

Xanadu on ulkoista kimallusta, yhtenään vaihtuvia pukuja, loistokkuutta ja koreita lavasteita. Se mikä sisällön ammottavassa tyhjyydessä menetetään, pyritään korvaamaan kekseliäillä tanssikohtauksilla ja luovilla koreografioilla. Hattaramaisen rakkauden kyllästämä, onttoudestaan huolimatta herttainen elokuva herättänee nykypäivänä lievää hilpeyttä oman aikansa muodin peilaajana.

Otto Suuronen (13.11.2007, julkaistu Suomen elokuva-arkiston esitteenä)