Ohjaajan muotokuvia, osa 6: Tex Avery

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Kuudes jakso käsittelee animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Averyä, joka oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan ultranopealla, väsymättömällä ja monimielisellä komiikalla. Absurdin huumorin, nopeiden leikkausten ja erikoisten visuaalisten efektien keinoja hyödyntäen Avery vaikutti merkittävästi animaatioelokuvan kehitykseen.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Lyhyesti kerran kuussa: Animoituja unelmia

Lyhyesti kerran kuussa on Suomen elokuvasäätiön ja Kino K-13:n järjestämä maksuton elokuvamatinea. Maaliskuun näytöksessä "Animoituja unelmia” nähdään viime vuosien parhaita animaatioita. Elokuvat esitetään Katajanokalla, tunnelmallisessa SES Auditorio Oy:n Kino K-13 -elokuvateatterissa (Kanavakatu 12).

Animoituja unelmia
Sunnuntaina 19.3.2017 klo 15 - 17

Näytöksessä esitetään mm. Elli Vuorisen Sore Eyes for Infinity (2016)

Syntymäpäivä / Birthday
(2014) 3 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Hanneriina Moisseinen
On kesä 1944 ja Karjalaa evakuoidaan. Samalla hetkellä, kun lähtökäsky tulee, yksi talon lehmistä alkaa poikia.

Valvoja / The Guardian
(2014) 8 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Pietari Bagge, Christer Hongisto, Inka Matilainen & Elisa Ikonen
Avustajarobotti yrittää muistuttaa vanhusta jostain tärkeästä.

Au pair
(2017) 13 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tatu Pohjavirta & Mark Ståhle
Nuori nainen päätyy kotiapulaiseksi miehelle, joka on tehnyt itselleen pahvista perheen saadakseen au pairin. Mies jää paitsiooon, kun au-pair yllättäen kiintyykin pahvihahmoihin.

Kenkähullu / The High Heel High
(2013) 8 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: CHRZU
Janette on kenkähullu. Hänellä on ainakin 70 paria korkokenkiä ja niitä pitäisi saada yhtä paljon lisää.

Nocturnal Awe
(2015) 11 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Emilia Liljeström
Nukkeanimaatio yhden yön tapahtumista.

In Memoriam
(2013) 7 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Niina Suominen
Stop-motion-animaatio käsittelee ihmisen katoavaisuutta. Kuvat autioista taloista ja huutokaupan äänet yhdistyvät tarinaksi siitä, mitä meistä jää jäljelle, kun poistumme näyttämöltä.

Sore Eyes for Infinity
(2016) 12 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Elli Vuorinen
Animaatioelokuva optikosta, joka kyllästyy näkemään liian tarkasti ympäröivän maailman ja väistämättömän vaikutuksensa sen epäkohtiin.

Yöperhonen / Nocturnal Butterfly
(2015) 5 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Annika Dahlsten
Melankolisessa nukkeanimaatiossa eksynyt yöperhonen kohtaa elämän kiertokulun.

Mankeli / The Mangel
(2011) 10 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Jan Andersson & Katja Kettu
Olipa kerran mankeli siis miespuolinen enkeli. Sillä oli pikkuiset sarvet ja häntänä töpseli ja sädekehänä pölykapseli. Sen siivet repi irti naakka (oli sunnuntai) ja se maahan tippui ja heti rakastu.

Edith
(2010) 6 min
Ohjaus ja käsikirjoitus: Taru Varpumaa
Edithin muistot, todellisuus ja unet kietoutuvat yhteen. Elokuva vanhuksen ihmisarvosta.

Vapaa pääsy! Näytöksen ikäraja vahvistetaan myöhemmin.

Elokuvat esitetään englanninkielisin tekstein.

Näytöksen on kuratoinut elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija Otto Suuronen.

Tapahtuman järjestäjinä toimivat Suomen elokuvasäätiö ja SES Auditorio Oy Kino K-13.

Lisätietoja:
Riitta Haapiainen, SES Auditorio Oy Kino K-13
puh. (09) 6220 3027
auditorio(at)ses.fi

Otto Suuronen, Suomen elokuvasäätiö
puh. (09) 6220 3019
otto.suuronen(at)ses.fi

(Ani)maanista nostalgiaa

Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat lähestyy puolen vuosisadan maagista rajapyykkiä. Tällä kertaa poikkeuksellisen keväisessä säässä järjestetty festivaali on kansainvälisesti katsottuna tunnetuin suomalainen elokuvatapahtuma yhdessä Sodankylän elokuvajuhlien kanssa. Suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan esitysfoorumina Tampereen Filkkarit on alansa keskeisin tapahtuma. Oman painoarvonsa festivaalille tuo kansainvälinen ja kotimainen kilpasarja, joiden lomasta vuosittain vaihtuvat juryt seulovat parhaat.

44. Filkkareilla oli vahva animaatiopainotus, eikä vähiten siksi, että suomalainen animaatioala juhlii tänä vuonna vuosisadan mittaista taivalta. Kolmessa eri näytöksessä esitetty kavalkadi suomalaisen animaatioelokuvan taipaleesta kokosi ansiokkaasti yhteen sekä arkiston aarteita (Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) että uudemman animaation helmiä (Kari Juusosen Cannesissa palkittu Pizza Passionata, 2001). Animaatioelokuvan puolelta omat retrospektiivinsa esittelivät saksalainen kollaasitaituri Jochen Kuhn sekä groteskilla huumorilla ja sadismilla leikittelevä helsinkiläinen Malakias.

Suomalaisen animaatioelokuvan kirkkainta kärkeä:

Kari Juusosen Pizza Passionata, 2001

Animaatioiden ohessa Filkkarit tarjosivat mm. laajan, peräti neljän näytöksen ohjelmiston Yleisradion koko perheen televisio-ohjelmia, lyhytelokuvia ja televisionäytelmiä, katsauksen afrikkalaiseen mediakuvastoon, ranskalaisia lyhytelokuvaklassikoita, Tampereella kuvattujen arkistofilmien sarjan sekä taidemaalari Edward Hopperin maalausten innoittaman lyhytelokuvapaketin. Tekijöistä esillä olivat myös digitaalisen elokuvan rajoja venyttävä Till Nowak sekä suomalaisen kokeellisen elokuvan nuoret mestarit, Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen.

Itselleni festivaali tarjosi tänä vuonna aimo annoksen YLEllistä nostalgiaa, kun katselin kaksi näytöstä 1960-, 70- ja 80-lukujen lasten ohjelmia. Morkun-korkun-morjensvaan -niminen näytös tarjosi Raili Ruston ja Maija-Liisa Sutisen televisio-ohjauksia Yleisradion mustavalkokaudelta, mukana mm. science fiction satu Kultasuu (1967), jonka futuristinen lavastus oli varmasti omana aikanaan tajunnan räjäyttävä, ilman värejäkin. Melko hyvin aikaa oli kestänyt myös Ruston televisioelokuva Kalpeat naamat (1979).

Voi änkeröiseksi ristitty näytös keräsikin sitten oman lapsuuden parhaimpia tv-muistoja Ransu Karvakuonon, Pelle Hermannin ja Timo Taikurin kera. Camilla Mickwitzin animoima Varokaa heikkoa jäätä (1986) on ikäpolveani traumatisoinut tietoiskujen klassikko. Oli kohottavaa huomata myös, että Sirkuspelle Hermanni toimii täysin moitteetta vielä kolmikymppisenäkin. Kiitos kuuluu tietysti lyömättömälle Veijo Pasaselle, jonka koomisuus pohjaa selvästi mestarilliseen improvisaatioon.

Näkemistäni kilpasarjan elokuvista muistettavimmiksi nousivat Kari Pieskän mainion minimalistinen ja aidosti hykerryttävä animaatio Viis varpaista (2013) sekä Pekka Sassin postapokalyptinen art house kauhuelokuva Kaiken jälkeen (2014), jossa Jorma Uotinen tekee hyytävän sivuosapyörähdyksen Klaus Kinskin Nosferatua muistuttavana Luciferina. Harvakseltaan elokuvissa näyttäytyvän Uotisen muistettavin roolisuoritus on syvämietteisen Pessin ja Illusian (Heikki Partanen, 1984) pelottava Ristilukki.

Tänä vuonna festivaalin kansainvälisen kilpailun arvostetun Grand Prix'n voitti venäläinen Ivan Maximov runollisella animaatiollaan Bum-bum doch' rybaka (2013), kun taas kotimaisessa kilpailussa voittajaksi nousivat dokumentaarit. Innostavan masterclassin festareilla vetäneet Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen voittivat alle 30-minuuttisten elokuvien sarjan hengenvaaraan joutuneiden ihmisten syvimpiä tunteita ilmentävällä dokumentilla Hätäkutsu (2013). Yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa pääpalkinnon voitti Virpi Suutari vastikään valkokangaslevitykseen tulleella "puutarhanhoitoelokuvalla" Eedenistä pohjoiseen (2014). Elokuva-alalla jaettavista palkinnoista rahallisesti arvokkaimman (10 000 euroa), Risto Jarva -palkinnon, voitti Hamy Ramezan vaikuttavalla draamalla Paratiisin avaimet (2014). 2000-luvulla Risto Jarva -palkinto on mennyt alle 30-minuuttiselle fiktiolle vain kerran aiemmin, kun palkinnon pokkasi Antti Heikki Pesonen mustalla komediallaan Korsoteoria (2012).

Uutta venäläistä animaatio-osaamista: 

Ivan Maximovin Bum-bum doch' rybaka (2013)

Viva Tex! - anarkistianimaattorin perintö elää

Animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Avery oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Tex Avery syntyi Frederick Bean Averynä George Walton Averyn (1867-1935) ja Mary Augusta “Jessie” Beanin (1886-1931) perheeseen helmikuun 26. päivä 1908. Varhain näyttävän piirustustaidon oppinut lukiolaispoika lähetti taidonnäytteitään Hollywoodiin, nousevalle animaatiotuottajalle Walter Lantzille, joka yllättäen vaikuttui nuorukaisen kädenjäljestä. Myöhemmin Nakke Nakuttajan (Woody Woodpecker) luojana muistettava Lantz palkkasi taiteellisesti lahjakkaan Averyn kalifornialaiseen studioonsa ensin sarjakuvapiirtäjäksi, mutta nähtyään nuoren miehen taidot, Averyn ura animaattorina saattoi alkaa. Lantzin studiolla Avery työskenteli keskellä Yhdysvaltojen syvintä lamaa aikana 1930-luvulla. Näinä vuosina hän olennaisesti kehitti omintakeista animointityyliään.

1930-luvun puolivälissä Avery siirtyi Leon Schlesingerin leipiin ja Warnerin palkkalistoille, josta hän löysi tuotteliaan ja innovatiivisen, mutta myös konfliktirikkaan animaatio-osaajien joukon. Pienen animaatiostudion mukaisesti nimettyyn Termite Terrace -tuotantoryhmään kuuluivat Averyn lisäksi Chuck Jones (1912-2002), Friz Freleng (1906-95), Bob Clampett (1913-84) ja Robert McKimson (1910-77). Tuotantovauhdin kiihdyttyä Termite Terrace -porukan tyyli sai yhä anarkistisempia sävyjä. Warnerin alkuaikoina Avery ohjasi ensimmäisen Repe Sorsa (Daffy Duck) -animaation (Porky’s Duck Hunt, 1937), oli omalta osaltaan luomassa pohjaa Putte Possun (Porky Pig) -hahmolle ja loi Väiski Vemmelsäären (Bugs Bunny) lopullisen version elokuvassa Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940). Looney Tuneseiksi nimetyt lyhytanimaatiot olivat Warnerin vastaus Disneyn Hassunkurisille sinfonioille (Silly Symphonies, 1929-39).

Toisen maailmansodan jyllätessä Avery vaihtoi Warnerilta itsenäisemmin johdetun Metro-Goldwyn-Mayerin animaatiopuolelle. Fred Quimbyn johtamassa MGM:ssä Averyn luovuus pääsi komeimpaan kukoistukseensa, kun animaatioiden vauhdikkuus vietiin päättömyyteen asti väkivaltaisemmalla ja suorasukaisemmalla tavalla. Averyn postmodernit piirrosadaptaatiot klassikkosaduista, kuten Punahilkasta, osoittautuivat paitsi nerokkaiksi, myös kumouksellisiksi. Miehen satutulkinnat eivät glorifioineet Disneyn tavoin viattomuutta, vaan valkokankaalle roiskaistiin hillittömästi flirttailevia punapäitä (Red), himokkaita susia ja kenties vieläkin seksinnälkäisempiä isoäitejä. Avery leikitteli kekseliäästi sukupuolirooleilla ja elokuvakerronnan konventioilla. Hänen animaatioissaan vankilasta karannut susi saattoi huoletta kurvata filminauhan reunan yli tai Technicolour-rajan yli ”mustavalkopuolelle”. Aidon surrealismin tavoin olennot ja esineet eivät käyttäytyneet, kuten niiden reaalimaailman normien mukaan kuuluisi.

MGM:n kaudella Avery loi myös tunnetuimpiin hahmoihinsa lukeutuvan alakuloisen sankarikoiran, Lurpan (Droopy), joka seikkaili luojansa ohjaamana peräti seitsemässätoista lyhytanimaatiossa. Parhaimmillaan melankolikkokoira esiintyi Heck Allenin kynäilemässä Northwest Hounded Police (1946, suomenkieliseksi nimeksi on mainittu mielikuvitukseton Lurppa ja susi) -lyhärissä, jossa kanadalaisena ratsupoliisina nähtävä Lurppa jahtaa peräänantamatonta Sutta jopa valkokankaan hahmona ja plastiikkakirurgin antamien uusien kasvojen kautta.

Oscar-ehdokkaaksi Avery nostettiin peräti puolitusinaa kertaa, mutta arvostettu pysti jäi ohjaajan harmiksi saamatta. Averyn Oscar-ehdokkuudella noteeratuista elokuvista ansioituneimpia ovat elokuvahistoriallisesti merkittävä Ovela Väiski (A Wild Hare, 1940), toisen maailmansodan rohkea natsisatiiri Blitz Wolf (1943) sekä myöhemmän kauden velmu 50-lukulaisen perheidyllin parodia Crazy Mixed Up Pup (1954). Kulttuuriskandaalin puolelle mentiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Avery jätettiin elokuva-akatemian taholta jopa elämäntyöpalkinnotta.

MGM:n animaatiotallissa Avery työskenteli aina vuoteen 1957 asti, jolloin yhtiön lyhytanimaatioon keskittynyt osasto lakkautettiin kannattamattomana. Television yleistyminen merkitsi elokuvateattereissa esitettävän lyhytanimaation rappiota. Television massatuotanto taas johti väistämättä tuotannon kaavamaistumiseen ja sopi paremmin liukuhihna-ammattilaisille kuin Averyn kaltaisille luoville pioneereille.

Elämänsä ehtoopuolella Avery kärsi työuupumuksesta, joka ajoittain vei työkyvyn ja elämänilon.  Animaation kulta-aikojen jäätyä taakse masennukseen taipuvainen Avery ei löytänyt mieleistä virkaa televisiotuotannoista, vaikka työskentelikin lähes kuolemaansa saakka. 1960- ja 70-luvuilla Avery ohjasi animaatiojaksoja television viikonloppuaamujen lastenohjelmiin sekä televisiomainoksiin (kuten Suomen televisiostakin muistettaviin Raid!-mainoksiin). 1970-luvulla alkaneesta lyhytanimaatioiden arvostuksen noususta ei mestari itse ennättänyt enää täysin sielun voimin nauttia. Pitkällisen sairastelun jälkeen Tex Avery menehtyi maksasyöpään 72-vuotiaana, elokuussa 1980. Taiteilijan viimeiseksi luomukseksi jäi Hanna-Barberalle tehty The Kwicky Koala Show, jota esitettiin yhden tuotantokauden verran animaatiogurun kuoltua.

Piirroselokuvien Chaplinin, animaation hullun neron vaikutus alkoi näkyä populaarissa amerikkalaisessa elokuvassa viimeistään 1980-luvulla Joe Danten Gremlinsin (Gremlins – riiviöt, 1984) ja Robert Zemeckisin Roger Rabbitin (Who Framed Roger Rabbit?/Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?/1988) myötä.  Myöhemmin Averyn vaikutuspiiristä ovat ammentaneet esimerkiksi kulttisarja Ren & Stimpy (1991-96), Steven Spielberg-johdannainen vauhtisarja Animaaniset (Animaniacs, 1993-98) sekä jatkuvissa intertekstuaalisissa viitteissään ilman muuta myös Simpsonit (The Simpsons, 1989-). Elokuvan puolella varsin puhdasoppinen Tex-tribuutti on Charles Russellin fantasiakomedia The Mask – Naamio (The Mask, 1994), jonka pääosassa nähtävä pitelemätön Jim Carrey oli totisesti Red Hot Riding Hoodinsa (1943) katsonut.

PS: Texin merkityksestä on kirjoittanut myös professori Jukka Kemppinen, jonka henkilökohtaisilla muistoilla höystetty hieno teksti on ensiluokkaisen suositeltavaa luettavaa. Kemppinen ymmärtää myös Roger Rabbitin merkityksen!

The Secret of NIMH - animaation taikaa

1980-luvulle tultaessa amerikkalainen animaatioelokuva oli melkoisessa murroksessa. Disneyn tuotantotahti oli pitkän animaatioelokuvan saralla hiljentynyt merkittävästi Walt Disneyn (1901-66) kuoleman jälkeen ja legendaarisen tuotantoyhtiön panos pitkän animaatioelokuvan saralla nojasi vahvasti Topin ja Tessun (The Fox and the Hound, 1981) varaan. Sattumalta juuri tuotannollisesti riitaisan Topin ja Tessun ollessa tekeillä Disneyn palveluksesta oli eronnut runsaslukuinen joukko ansioituneita animaattoreita. Disneyltä lähteneiden porukassa olivat mm. lahjakkaat Don Bluth (s.1937-), Gary Goldman (s. 1944) ja John Pomeroy (s. 1951-), jotka kokivat arvostuksen puutetta suuren tuotantoyhtiön leivissä. Bluth koki myös, että Disneyn piirroselokuvien laatu oli 1970-luvun aikana laskenut. Ystäväkolmikko perusti oman animaatiostudionsa Don Bluth Productionsin, jonka oli määrä syventää perinteisen piirrosanimaation ilmaisua.

Don Bluthin pitkän elokuvan esikoisohjauksena syntyi teos nimeltä NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH, 1982), joka perustuu Robert C. O’Brienin kirjaan Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat (Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, 1971 – suomennos 1977). Bluth oli tutustunut alkuperäisteokseen jo työskennellessään Disneyllä ja tarjottuaan tuloksetta sitä animaatiojätille, hän hankki kirjan filmatisointioikeudet itselleen. Kirjan adaptaatio elokuvaksi syntyi animaattori-käsikirjoittajien yhteisvoimin. Ohjaaja Bluth, tuottajat Goldman ja Pomeroy sekä animaattori Will Finn keskittyivät elokuvassa hiirirouvan tarinaan ja jättivät kirjassa vahvemmin esillä olevat rotat taustalle. Elokuvaan tuotiin myös vahvasti mystiikkaa ja fantasiaa, jotka kuvitettiin taidokkaasti moniulotteisella tekniikalla. Valojen ja varjojen, ilon ja epätoivon vuoropuhelu toimiikin animaatiossa mestarillisesti. Saavuttaakseen tavoitellun animaatiosyvyyden piirrostekniikassa käytettiin työläitä metodeja.

Kesken tuotannon Frisbee-heittokiekkoja valmistava yritys otti yhteyttä Don Bluth Productionsiin ja vaati oikeustoimien uhalla kirjan päähenkilön nimen vaihtamista.  Alun perin elokuvan nimeksi oli tulossa Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, mutta nimenvaihdoksessa Frisby vaihdettiin onnistuneesti Brisbyksi. Uuvuttavan uusintanauhoitusten sarjan ja tekniikaltaan raskaan äänileikkauksen jälkeen elokuva valmistui nipin napin vaaditussa aikataulussa.

Dramaattinen tarina kertoo leskeksi jääneestä peltohiiriäidistä, Brisbystä, jonka täytyy kerätä rohkeutensa ja uhmata sekä ihmisiä, eläimiä ja luontoa pelastaakseen perhettään uhkaavan vaaran. Vaarat vaanivat maalaisidyllissä, josta tarina lähtee liikkeelle.

Yhdysvalloissa The Secret of NIMH tuotiin elokuvateattereihin kesällä 1982, mikä koitui sen taloudellista menestystä ajatellen kohtalokkaaksi. Samana kesänä ensi-iltaan rynnisti Steven Spielbergin koko perheen tieteisfantasia E.T. – The Extra-Terrestrial, joka jätti muut elokuvat totaalisesti varjoonsa. Aikalaisarvioissa Rouva Brisby sai kuitenkin kiittävän vastaanoton. Elokuva sai kehuja kauniista animaatiosta, vauhdikkaasta tarinasta sekä erityisesti siitä, että se oli aidosti kiinnostava myös aikuiskatsojista. Visuaalisesti upean elokuvan täydentää hyvä casting. Ääninäyttelijöinä kuullaan mm. Brisbynä uskottava Elizabeth Hartman, Nicodemuksena vahva Derek Jacob sekä koominen Dom DeLuise.

Suomen elokuvateattereihin NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa saatiin joulupäiväksi 1982. Valtion elokuvatarkastamo langetti sille ikärajan K10, mikä aikuiskatsojien onneksi suojasi sen vaivaannuttavalta dubbaamiselta.

Don Bluthin ura jatkui lupaavissa merkeissä Rouva Brisbyn jälkeen. Vuonna 1985 hän perusti Sullivan Bluth Studiosin ja solmi hedelmällisen yhteistyön Steven Spielbergin kanssa. Bluthin seuraavat ohjaustyöt, rakastettu Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) ja esihistoriallinen seikkailu Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988) nousivat valtavaan suosioon ja poikivat lukuisia jatko-osia. Spielbergin tuottamien menestysanimaatioiden seurauksena Bluthin tuotantoyhtiöstä kasvoi alansa suurin animaatiostudio.

Aiemmasta menestyksestä huolimatta 1990-luku ei ollut kuitenkaan Bluthin vuosikymmen. Sen koommin Rokkikukko (Rock-A-Doodle, 1992) kuin Peukalo-Liisakaan (Thumbelina, 1994) eivät vakuuttaneet katsojia tai kriitikoita. Oscar-ehdokkuuksille päässyt Anastasia (1997) oli taiteellisesti kunnianhimoinen projekti, jonka onnistumisen turvin Bluth pääsi toteuttamaan pitkään kaavailemaansa post-apokalyptistä tieteisanimaatiota Titan A.E. (2000) Foxin animaatiostudiolle. Perinteisen piirrosanimaation ja digitaalisen tietokoneanimaation uusia uria luoneesta tieteisseikkailusta tuli kohtalaisen hyvästä kriittisestä vastaanotosta huolimatta floppi lippuluukulla. Huonon markkinointistrategian seurauksena katsojat eivät tienneet onko elokuva suunnattu aikuisille vai lapsille, ja lopputulos oli katastrofaalinen tuotantoyhtiölle.

Rouva Brisbyn ja Fievelin taiteellisen onnistumisen johdosta Don Bluthista tuli kuitenkin amerikkalaisen animaatioelokuvan pieni suuri mies. 1980-luvulla hän nousi varteenotettavaksi haastajaksi jopa Disneyn animaatioimperiumille. Ehkä kilpailuasetelman seurauksena Disneyn leirissä herättiin tilanteeseen ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid, 1989) myötä alkoikin suuryhtiön renessanssi laatuanimaation tekijänä.

On sääli, että Bluthin parasta elokuvaa ei ole Suomessa nähty vuosikymmeniin, ei sen koommin televisiossa kuin DVD:nä. Ehkä tästä johtuen The Secret of NIMH tuntuu tänä päivänä kadonneelta animaatioaarteelta, josta puhuvat lähinnä elokuvan aikanaan videolta tai televisiosta nähneet. Ajaton taideteos on nimittäin vuosikymmenensä paras amerikkalainen animaatio.

Kaksiulotteista leluelämää

Kävin eilisiltana katsomassa vuosikymmenen verran tekeillä olleen, Lee Unkrichin ohjaaman Toy Story 3:n, joka jatkaa briljanttien edeltäjiensä (Toy Story / Toy Story - leluelämää, 1995 ja Toy Story 2, 1999) viitoittamalla tiellä poikkeuksellisen laadukkaana animaatioelokuvana. Erityisen ilahduttavaksi sarjan kolmannen elokuvan tekee se, että harvoin, jos koskaan, animaatioelokuvan jatko-osa on ollut niin herkkä ja syvällinen, mutta samalla viihdyttävä ja jännittävä. Animaatioguru John Lasseterin yhdessä Andrew Stantonin, Lee Unkrichin ja Michael Arndin käsikirjoittama elokuva on mielikuvituksekkaissa juonikäänteissään kerrassaan oivaltava.

Suomessa elokuva on näyttänyt saaneen melko hyvän vastaanoton, niin HS:n Nyt-liitteen kriitikko Leena Virtanen kuin esimerkiksi Episodin Päivi Laajalahti ovat antaneet elokuvalle kiittävät, jopa ylistävät arviot. Virtanen toteaa arvostelussaan, että elokuva on "parasta mitä tietokoneanimaatiot voivat lapsille tarjota". Itse lisäisin vielä, että elokuva on parasta mitä nykyanimaatioelokuva voi tarjota minkä ikäiselle yleisölle hyvänsä.

Myös kaupallinen yleisö on löytynyt,  mikä ei tokikaan ole ollut ihme, sillä jo pelkästään Yhdysvaltain markkinaosuuksilla mitattuna elokuva on kaikkien aikojen menestynein animaatio. Se on ilahduttava uutinen, sillä Toy Story 3:n on erinomainen elokuva, jolle menestyksen todella suo. Elokuvan viimeistellyssä lopputuloksesta näkee, että tekijät ovat tehneet teoksen inspiroituneessa ilmapiirissä, ilman tarkoituksellista rahastusta ja ennen kaikkea, unohtamatta edellisten elokuvien huumoria ja itseironian pilkettä. Tästäkin huolimatta se syvyys, joka elokuvan loppupuolelle rakentuu, on taidokkaasti rakennettu ja yllättävä.

Olen nähnyt parin viime vuoden aikana runsaan joukon erilaisia 3D-elokuvia, joista yhdellekään kolmiulotteisuus ei ole ollut kuvakerronnalle, tarinankerronnasta puhumattakaan, olennaista. Edes James Cameronin Avatarin (2009) ansiot eivät ole olleet ensisijaisesti 3D-tekniikan hyödyntämisessä, koska syvyysvaikutelman ja tekniikan mielikuvituksekkaan hyödyntämisen kannalta paljon paremmin kolmiulotteisena toimi Henry Selickin viehättävä Coraline / Coraline ja toinen todellisuus (2009). Avatarin ansiot, joita toki on runsain mitoin, ovat muualla kuin kolmiulotteisuudessa. Yhtä lailla Pete Docterin ja Bob Petersonin Up / Up - kohti korkeuksia (2009), joka oli yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia, olisi oletettavasti yhtä erinomainen myös kaksiulotteisena, sillä edelleenkään kolmiulotteisuus ei ole onnistunut säväyttämään tarinankerronnan kohentajana.

Toy Story 3:n katsoin osin sattuman oikusta, osin periaatteesta, perinteisessä kaksiulotteisessa muodossa ja vieläpä filmikopiona. En usko, että elokuvan merkittävyys kärsi tästä lainkaan, ehkäpä päinvastoin, sillä se lämpö ja herkkyys, joka mestarillisesta animaatioelokuvasta loisti elokuvasalin pimeydessä olisi oletettavasti kärsinyt 3D-lasien epäkäytännöllisyydestä ja attraktion paikoin läpitunkevasta keinotekoisuudesta. Tai sitten kyse on vain nostalgiasta ja siitä, että olemme tottuneet katsomaan Woodya, Buzz Lightyearia, Mr. Potato Headia ja kumppaneita kaksiulotteisen rakastettavina hahmoina.