sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Puhetta Trainspottingista ...ja muistutus kuratoinneista

Vierailin kulttuuritoimittaja/tiedottaja Janne Sundqvistin kanssa Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassa. Kiinnostuneet voivat kuunneella ajatuksiamme Trainspottingista Yle Areenasta.

Elo- ja syyskuun (2019) aikana olen aktiivisesti kuratoinut lyhytelokuvaohjelmistoja festivaaleille ja muihin erikoisnäytöksiin. Oulun musiikkivideofestivaaleilla (22.-25.8.) esitettiin näytös Ääni ja (elämän) liike - kotimaista lyhytelokuvaa, jossa yhdistin tanssielokuvaa, musiikkivideota ja musiikkivetoista narratiivia. Helsingin vanhimmassa elokuvateatterissa, Cinema Orionissa, esitetään parhaillaan kokoamaani Animaatioita koko perheelle -tuplanäytöstä, joissa raotetaan suomalaisen koko perheen animaatioelokuvan aarrearkkua. Näytösten ajallinen perspektiivi ulottuu peräti kuudelle vuosikymmenelle (1967-2010).

Rakkautta & anarkiaa -festivaalin lyhytelokuvatapahtumassa (R&A Shorts) esitetään allekirjoittaneen yhdessä festivaalituottaja Veera Kotilan kanssa kuratoima näytös Elokuvasäätiön tuella - suomalaista lyhytelokuvaa 2000-luvulta, joka samalla juhlistaa 50-vuotiaaksi varttuvaa elokuvasäätiötä. Näytöskokonaisuudessa esitetään elokuvasäätiön ja sen yhteistyökumppaneiden lyhytelokuvahankkeista valmistuneita elokuvia.

Lisäksi suositut Lyhyesti kerran kuussa -näytökset jatkuvat Katajanokalla jo viidettä vuotta - ja tänä syksynä on luvassa vielä kunnianhimoinen minifestivaalikin 19.-20.10.! Stay tuned.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

torstai 14. helmikuuta 2019

Puhetta Tuntemattomasta sotilaasta

Vierailin elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan kanssa Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassa. Kiinnostuneet voivat kuunnella ajatuksiamme Tuntemattomasta sotilaasta Yle Areenasta tai Yle Puhe -kanavalta (14.2.2019) tänään klo 14:02 (pikauusintana vielä samana iltana klo 22:30).

maanantai 28. tammikuuta 2019

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 2 (Revisited)

Tapahtunutta…
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) esitystoiminta elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa päättyi vuodenvaihteessa. KAVIn näytökset ovat jatkuneet tammikuun puolivälistä alkaen Helsingin keskustakirjasto Oodin yhteydessä olevassa Kino Reginassa. Orionin taival elokuvateatterina jatkuu (näillä näkymin) helmikuussa Elävän kuvan keskus ry:n (ELKE) toimesta. ELKEllä on parhaillaan menossa myös Mesenaatti-kampanja Orionin rahoitukseen liittyen.

Ensimmäisessä ”Orion - muistoja elokuvataivaasta” -osassa muistelin elokuvakokemuksia, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta. Tässä toisessa osassa vuorossa ovat elokuvat, jotka olin nähnyt aiemmin eri kontekstissa: televisiosta, videolta tai joissakin harvoissa tapauksissa myös festivaaleilla/eri elokuvateatterissa.

Tex Avery -näytökset
Elokuva-arkisto on aina osannut vaalia amerikkalaisen animaation anarkistista kulta-aikaa. Lapsuudesta tutut Tex Avery -animaatiot lurppineen, susineen ja punahilkkoineen avautuivat aivan uudella tavalla Orionin hypnoottisessa atmosfäärissä. Piirroselokuvien Chapliniksi tai Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Niskavuori-elokuvien sarja (Valentin Vaala, Edvin Laine & Matti Kassila, 1938-84)
SF:n ja Suomi-Filmin mustavalkoiset Niskavuori-elokuvat olivat lapsuuden Suomi-elokuvan perusydintä televisioruudulta katsottujen Palmujen, Puupäiden ja Spede-tuotantojen ohella. Jostain syystä hämäläinen maalaismaisema, Niskavuoren vahvat naiset ja elämiensä ratkaisujen keskellä, synnissä ja syyllisyydessä kieriskelevät miehet puhuttelivat jo alle kouluikäisenä. Vuosien tauon jälkeen tein paluun Hella Wuolijoen tekstien äärelle, kun elokuva-arkisto esitti kesäsarjanaan kaikki elokuvateatterilevityksen saaneet Niskavuori-elokuvat, ohjaajinaan Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Suomen historian käännekohtiin asemoituvat elokuvat ovat vahvoja elämäntavan ja työn kuvauksia – ja säväyttävimmät niistä kuten Vaalan Niskavuoren naiset (1938) ja Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) sekä Laineen Niskavuoren Heta (1952) studiokauden valovoimaisimpia kotimaisia.

Kotimainen trash-näytös Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla
Osallistuin Orionin ohjelmistosuunnitteluun vuoden verran (2007-08) ollessani elokuva-arkistossa töissä. Tuona aikana tuli kirjoitettua paljon myös Orionin elokuvaesittelyjä. Paluu Orionin ”ohjelmistovaikuttajaksi” tapahtui Helsingin lyhytelokuvafestivaalin (entinen/nykyinen (?) Kettupäivät) myötä vuonna 2013, johon kuratoin näytöksellisen suomalaista eksploitaatioestetiikkaa. Juontajina tuossa näytöksessä sekoilivat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen. Trash ei ehkä terminä kuvannut parhaiten näytöksen kokonaisuutta, koska kyse oli enemmänkin vastavirtaan uimisesta, osin undergroundistakin. 

Kuratoimieni lyhytelokuvien tekijäkaartista paljastui etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni. Uuden aallon kinkystä puolesta tuulahduksen toi Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon kynsiin hyvin tapojen vastaisena. Näytöksen kruununa esitettiin suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen ryydittämä Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969), joka joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Paul Verhoeven -retrospektiivi
Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki heistä ovat olleet kiistanalaisia, pahimmillaan jopa syystäkin paheksuttuja tekijöitä. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Verhoevenin Hollywood-elokuvista esimerkiksi Robocop (1987) on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Orionissa nähty Verhoeven-retrospektiivi palautti ansaitusti muistiin myös miehen Hollannin kauden kärkielokuvat, kuten emotionaalisesti tuhoavan rakkaustarinan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) ja eeppisen sotadraaman Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977).

The Rocky Horror Picture Show -sing/dress-along (Jim Sharman, 1975)
Näin kaikkien kulttielokuvien äidin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun lopulla televisiosta, jolloin se ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Voikin sanoa, että Orionissa kokemani The Rocky Horror Picture Show'n sing/dress/everything-along-näytös olikin kuin ensikosketus tähän science fiction -henkiseen glam-musikaaliin sellaisena kuin se vain ja ainoastaan tulisi kokea. Hysteeris-lyyriseen bailaukseen Orion antoi oivan yhteisöllisen näyttämön.

E.T. / E.T. - The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
Steven Spielberg loi lapsuuteni elokuvamaiseman olennaisimpia elokuvia. Vuosina 1981-93 ensi-iltansa saivat seikkailuelokuvan magnum opus Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuneine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park (1993). Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä lapsuuden elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) perunamuusista muokattuine Devil's Towerineen tuli vahvasti uniin saakka. En kuitenkaan ikäni puolesta ennättänyt nähdä edellämainituista elokuvista ensi-iltakierroksella kuin Jurassic Parkin, joten E.T.:n näkeminen ja John Williamsin elämää suuremman scoren kuuleminen ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalla oli maaginen kokemus. Samalla se osoitti, että kyyneleet eivät jääneet vaan lapsuuden katsomiskokemuksen osaksi. "I'll be right here."

Pink Floyd - The Wall (Alan Parker, 1982)
Muurinseinä! Pink Floydin mestarillisimman levyn filmattu tulkinta ei ole ongelmaton, mutta Orionissa ensimmäistä kertaa valkokankaalta nähtynä tuo angstisen draaman, rock-konsertin ja animaation monikerroksinen yhdistelmä toimi erinomaisen viettelevästi.

Doublebill vailla vertaa - Rock'y VI / Rocky VI (Aki Kaurismäki, 1986) + Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)
Lauri Lehtisen & Antti Suonion kuratoima näytössarja Rautainen 1980-luku oli todellinen nostalgiapaukku kaikille kasaritoiminnan parissa kasvaneille. Hillittömimmän tuplan tarjosi näytös, jossa Aki Kaurismäen Rock’y VI yhdistyi Stallonen kylmän sodan (ihanan) överiin nyrkkeilypropagandaan Rocky IV:een. No Easy Way Out!

Cobra / Cobra - lain vahva käsi / Cobra - lain vahva koura (George P. Cosmatos, 1986)
Ikonisen Sylvester Stallonen 70-vuotisjuhlinnan kunniaksi Orionissa nähtiin (6.7.2016) Stallone-doublebill, 35 mm -vintagekopioilta. Maineikkaan Norman Jewisonin ohjaama ja kontroversaalin Joe Eszterhasin alkuperäistarinaan pohjautuva periodidraama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) esitteli Stallonen työväenluokkaisena aktivistina. Kesäillan "pääkuva" oli kuitenkin George P. Cosmatosin nimiin kreditoitu, mutta tiettävästi pitkälti Stallonen ohjaama ja käsikirjoittama rikosslasher Cobra (1986). Hammastikkujaan tiuhaan imeskelevä ja Ray-Baniensa taakse varjoutuva übercool Marion "Cobra" Cobretti on tietyssä mielessä Stallonen uran virheettömin roolihahmo. Aseen voimaan ja vigilantismiin uskova Cobretti päästää nihilistisiä rikollisia ennemmin hengiltä kuin antaa heille pienintäkään armoa. Tyyliä huokuva ja kasaritoimintaelokuvan mittakaavassa nerokkaita onelinereita viljelevä ("You're the disease, and I'm the cure") Cobra täytti Orionin viimeisiä penkkirivejä myöten. Stallone-elokuvien parissa kasvaneet sukupolvet aplodeerasivat, hurrasivat ja replikoivat asiaankuuluvasti yhdessä.

Nähdään Kino Reginassa – ja Orionissa...

maanantai 7. tammikuuta 2019

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) viimeinen näytös elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa nähtiin vuodenvaihteessa Ettore Scolan tunteikkaan Splendorin (1989) myötä. Olin ikionnellinen siitä, että minulla oli joululoman keskellä mahdollisuus kokea tuo ainutkertainen kokemus. Samalla mielen täytti kuitenkin myös haikeus ja suru, jonkinlainen tyrmistyskin arkiston esitystoiminnan siirtyessä uutuuttaan huokuvaan keskustakirjasto Oodiin, Kino Reginaan.

Luotan kyllä, että KAVIn esitystoiminta jatkuu Kino Reginassakin yhtä tasokkaana kuin Orionissa, mutta vanhan art deco -salin tunnelma on menetetty uuden kirjaston kulmanurkkauksessa. 

Hyvä asia on tietysti se, että Kino Regina on rakennettu esteettömyysasiat huomioiden ja teatterin sijainti on mitä parhain myös uusille elokuvan ystäville (Oodi sijaitsee oivalla keskustapaikalla Musiikkitalon ja Kiasman välissä). Ensimmäistä kertaa elokuva-arkiston esitystoiminnan historiassa KAVIn on mahdollista esittää omassa teatterissaan mm. 70-millisiä elokuvia ja cinemascope-elokuvia formaatin edellyttämällä tavalla.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, kuinka vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuuripolitiikassa (onko sellaista?) rakennetaan ennemmin uutta ja hetkellisesti zeitgestiin sopivaa kuin säilytetään ja entisöidään vanhaa (ja täysin toimivaa). Suomalaisen elokuvahistorian järisyttävän puutteellisesta arvostuksesta muistuttaa se, että KAVIn Elävän kuvan museon annettiin näivettyä. Naapurimaassa Virossakin on toisin, sillä Tallinnan elokuvamuseoon on lainattu KAVIn kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä nähtäville. Ovatpahan edes jossain ihasteltavissa!

Orionissa elokuvien esittäminen jatkuu, siitä pitää huolen Elävän kuvan keskus ry. (ELKE), mutta millä resurssein, on täysi arvoitus. Ihmetystä on herättänyt ELKEn toistaiseksi kovin niukkasanaiseksi jäänyt viestintä tulevaisuuden suunnitelmista.

Itselleni Suomen elokuva-arkiston esitystoiminta konkretisoitui ensimmäisen kerran syksyllä 2004 muutettuani opiskelemaan Joensuuhun. Olin kuitenkin jo 1990-luvun lopulla, asuessani vielä tukevasti synnyinkunnassani Joutsassa, häkeltyneenä selannut NYT-liitteen menopalstalta elokuva-arkiston näytöksiä ja ajatellut, että ehkä jonain päivänä minullakin olisi mahdollisuus vierailla tuossa myyttisessä elokuvataivaassa, Orionissa.

Joensuussa elokuva-arkiston filmikopioita nähtiin maanantai-iltapäivisin klo 16:30 elokuvateatteri Tapiossa. Kymmenen euron kausikortilla näki kymmenen elokuvaa. Ongelmallisesta esitysajankohdasta huolimatta näytöksissä kävi melko paljon joensuulaisia cinefiilejä, mm. kirjailija/toimittaja Tuula-Liina Varis miehensä Mikon kanssa ja nyttemmin Suomen Filmikamari ry:n toimitusjohtajana työskentelevä Tero Koistinen (jonka Joensuun yliopistolla vetämiä elokuvahistorian kursseja kävin vapaa-ajallani harrastamassa). Näytösten jälkeen tutustuin myös nykyään Kansalliskirjastossa työskentelevään filmihulluun, Sanna Haukkalaan. Joensuussa esitysmiljöönä toimi elokuvateatteri Tapio, joka oli (ja on?) viehättävä ja arkistokopioiden esityskriteerit täyttävä.

Alkukeväästä 2006 vierailin elämäni ensimmäisen kerran vihdoin Orionissa, kun teimme Joensuusta medianomiopintoihin liittyvän ekskursion Helsingin Pursimiehenkadulla sijainneeseen elokuva-arkistoon. Tutustuttuamme päivällä SEA:n kirjastoon Timo Matoniemen johdolla jatkui elämysmatka alkuillasta Dziga Vertovin kokeellisella elokuvalla Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoappratom, 1929). Voi sanoa liioittelematta, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oliko mahdollista, että Suomessa oli tällainen paikka?

Muutettuani syksyllä 2006 Jyväskylään, jatkoin SEA:n maakuntasarjojen harrastamista. Suomen Ateenassa elokuva-arkiston näytöksille ei kuitenkaan löytynyt koulun auditoriota parempaa paikkaa. Kymmenellä eurolla näki kuitenkin yhä laadukkaan, kymmenen elokuvan kattauksen, vaikka esitysolosuhteista joutuikin tinkimään.

Elämä suuntautui hiljalleen Helsinkiä kohti ja voi sanoa, että syksystä 2006 aloin käydä aktiivisesti Orionissa. Lopullisesti sydän ja sielu meni mukanaan viimeistään vuotta myöhemmin, syksyllä 2007, jolloin suoritin opintoihin kuuluvan työharjoittelun Suomen elokuva-arkiston esitystoimintayksikössä. Kiitos KAVIn nykyiselle viestintäpäällikölle, silloiselle elokuvasihteerille, Outi Heiskaselle kannustuksesta ja tuesta! Voi hyvinkin olla, että ilman häntä ja monia muita kannustavia arkistolaisia (Satu Laaksonen, Tapio Riihimäki, Sami Hantula, Antti Alanen, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi, Mervi Herranen ja jo kertaalleen mainittu Timo Matoniemi…) en olisi siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan tehdä töitä suurimman intohimoni, elokuvan äärellä.

On mahdotonta tiivistää rakkaimpia Orion-muistoja kymmeneen merkittävimpään elokuvakokemukseen. Siispä otankin suoraan oikeuden kirjata 20+ syystä tai toisesta muistorikkainta Orion-hetkeä.

Ensin luvassa elokuvat, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta:


Mies ja elokuvakamera / Tselovek s kinoappratom (Dziga Vertov, 1929)
Ensimmäinen Orion-kokemus. Tavallaan ”neitsytmatkaksi” sopi täydellisesti elokuva, jonka päämääränä oli tehdä tutuksi elokuvallisten keinojen kielioppi vuonna 1929.

Rakkauden risti (Teuvo Tulio, 1946)
Levoton veri (Teuvo Tulio, 1946)
Suomalaisen elokuvan suuren melodramaatikon keskeisimmät teokset tuli nähtyä ensi kertaa Orionissa valkokankaalta. Niiden kautta avautui uusi näkökulma studiokauden kotimaiseen elokuvaan. Itselleni vaikuttavimmat Tuliot, korkeaoktaaninen Levoton veri ja aavemainen Rakkauden risti, valmistuivat samana vuonna (1946). Niissä tiivistyy tuliomainen tunteikkuus, intohimo ja kärsimys, visuaalisesti puhtaimmillaan.

Pahan kosketus / Touch of Evil (Orson Welles, 1958)
Yksi Orson Wellesin mestariteoksista avautui minulle Orionissa taianomaisena kokemuksena. Lain ja järjestyksen olemusta pohdiskelevassa rikoselokuvassa hyvä ja paha kietoutuvat erottomasti yhteen. Kamera-ajojen ja kuvakulmien kekseliään käytön kautta ajaton klassikko.

Ronja Ryövärintytär / Ronja Rövardotter (Tage Danielsson, 1984)
Yllättävää kyllä, en ollut nähnyt rakastetun ja ajattoman Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvaa Ronja Ryövärintytär -filmatisointia (1984) ennen vuotta 2007. Kauaksi kavalan kyynisyyden heittävä fantasiaelokuva valloittaa luonnon ja ystävyyden oodina. Elokuvan nähtyään haluaa huutaa vapauttavan keväthuudon niin, että Matiaksenmetsä raikaa!

Blood Simple (Joel & Ethan Coen, 1984)
Coenin-veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead -kulttielokuvan (1981) apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.

Mehevä Anssi Mänttäri -doublebill:
Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) + Viimeiset rotannahat (1985)
Syksyllä 2008 Orionissa nähtiin mittava ja erinomaisesti pohjustettu sarja 1980-luvun kotimaisesta elokuvasta. Samaan hengenvetoon jatkettiin kesäkaudella 2009, kun ahmittavana oli Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Mänttäri-sarjan helmiä olivat Kellon (1984) kaltaiset, ennätysnopeudella kuvatut intiimit kamarielokuvat ja Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamaton absurdi komiikka. Näytöksiä höystettiin usein vielä oivaltavilla alkukuvilla, joista erityisesti elokuvaneuvos Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä. Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat parhaimmillaan, Markku Varjolaa lainatakseni ”epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta.”

Tule ja katso / Idi i smotri (Elem Klimov, 1985)
Elem Klimovin Tule ja katso oli niitä elokuvia, joiden näkemistä odotin vuosia. Kun lopulta hetki koitti, autenttisuuteen pyrkivä elokuva vei äärimmäisen kouraisevalla tavalla keskelle toisen maailmansodan julmuutta. Elokuvan katsomisesta tuli yksi fyysisimpiä valkokangaskokemuksia. Runollinen ja viipyilevä sodanvastainen elokuva murtaa uskomuksia sodan sankaruuteen ja pyhyyteen liittyvistä myyteistä.

Ju Dou - Kielletty rakkaus / Ju Dou (Zhang Yimou & Yang Fen-Liang, 1990)
Intohimon valtakunta / Ai no borei (Nagisa Oshima, 1978)
Aasialainen elokuva on ollut minulle ehkä kaikkein vierainta maaperää. Ju Doun värikäs melodraama nuoresta naisesta feodaalisten tapojen ja miehisten etuoikeuksien puristuksessa tai Intohimon valtakunnan hillityin elein ja ilmein melodraamasta kauhuksi vääntyvää epätoivon kuvausta katsoessa olen kokenut käänteentekevän silmät avaavia kokemuksia.

Yksinteoin (Pekka Lehto, 1990)
Marginaalista ja valtavirrasta kiehtovimpia poikkeusyksilöitä päivänvaloon naaraavat ohjelmistokuraattorit Antti Suonio ja Lauri Lehtinen ovat elokuvan reuna-alueiden todellisia löytöretkeilijöitä. Suonion ja Lehtisen mielikuvituksekkaat sarjat olivat Orionin toiminnan outo piristysruiske. Vuonna 2014 nähty Stranger Than Fiction -sarja vei katsojan makaaberilla matkalle mondo-koulukunnan ja äärimmäisten dokumentaarien maailman. Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin on suomalaisen dokumenttielokuvan suuri ”kirottu elokuva” ja samalla todellisuuden ja suuren näytelmän erottamattomasti sulauttava epäelokuva, jonka näkemisestä (erityisesti valkokankaalla) on tullut tapaus. Loppuunmyydyssä Orionissa riitti tunnelmaa, kun näytöksen jälkeen estradille hyppäsi hybriksensä keskeltä itse Jussi Parviainen.

Seuraavassa osassa (2/2) sitten ikimuistoisimpia Orion-hetkiä jo aiemmin televisiosta tai videolta näkemistäni elokuvista.

Kino Regina avaa ovensa virallisesti tiistaina 15.1., mutta uuteen elokuvateatteriin pääsee tutustumaan jo 11.–13.1. yllätyksellisen ennakko-ohjelman myötä.

maanantai 31. joulukuuta 2018

Vuoden 2018 parhaat elokuvat

Vuonna 2018 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Luca Guadagnino: Call Me by Your Name
Kipeä, rakastettava ja ihanan todellinen. Tuotteliaan Luca Guadagninon rakkauselokuva kesän pysähtyneisyydestä välittyy katsojalle konkreettisena ja kirkkaana kokemuksena. Hienolla soundtrackilla (erityisesti Sufjan Stevensin Mystery of Love) siunattu elokuva on voimallinen kokemus, joka jää elämään katsojan tajuntaan pitkäksi aikaa.

Paul Thomas Anderson: Phantom Thread
Aiemminkin loisteliaita elokuvia tehnyt Paul Thomas Anderson (Magnolia, There Will Be Blood) vyörytti valkokankaalle ehkä uransa mestarillisimman elokuvan vallankäytön ja dominoinnin kuvauksella Phantom Thread. Hienovaraisen tarkalla näyttelijäntyöllä etenevä elokuva on rytmityksen taidonnäyte ja ennen kaikkea tyylikkyyden huipentuma.

Virpi Suutari: Yrittäjä
Tarkkanäköinen Virpi Suutari onnistuu jälleen rakentamaan vahvalla tarinalla ja kiehtovilla henkilöhahmoilla etenevän dokumentaarin, joka samalla tiivistää runsaasti suomalaisesta yhteiskunnasta 2010-luvun lopulla. Sanna Salmenkallion taianomaisella musiikilla etenevä Yrittäjä on suomalaisen dokumenttielokuvan tuorein mestariteos. Koskettava ja hauska elokuva, joka on samalla tekijänsä paras (soolo-)ohjaus. "Elokuva kuvaa ihmisiään niin todesti ja kunnioittaen, että heidän ponnistelujensa hartaus välittyy." -Antti Selkokari (Aamulehti, 22.3.2018).

Lynne Ramsay: You Were Never Really Here 
Cannesin elokuvajuhlilla jo vuosi sitten huomiota herättänyt You Were Never Really Here saapui Suomeen melkoisella viiveellä. Vahvana Taksikuski-pastissina alkava elokuva vääntyy voimakkaaksi väkivallan ja yksinäisyyden esseeksi psykologisena katselukokemuksena. Joaquin Phoenix sai henkisesti vaativasta roolista ansaitun parhaan miespääosapalkinnon Cannesissa.

Selma Vilhunen: Hölmö nuori sydän
Selma Vilhunen onnistui toisella pitkällä fiktiollaan täysosumaan, jonka vahva autenttisuuden tuntu perustuu vetäviin roolisuorituksiin (Rosa Honkonen, Jere Ristseppä). Ajan hengen läpivalaiseva Hölmö nuori sydän huokuu lämpöä ja hurmaa ymmärtäväisellä huumorillaan.

Vuoden 2018 vaikuttavin elokuvateatterielämys oli perfektionistisen Paul Thomas Andersonin Phantom Thread.  

Pinnan alta:
Katja Wik: Exfrun / The Ex-Wife
Espoo Ciné -festivaalilla esitetty Katja Wikin draama The Ex-Wife (Exfrun) on harvinaisen rehellinen elokuva. Se on myös teos, jonka jokaiseen henkilöhahmoon voi samaistua sukupuolesta riippumatta.

John Krasinski: A Quiet Place / Hiljainen paikka
Hyvän kauhuelokuvavuoden (Suspiria, Hereditary - Pahan perintö) intensiivisimmäksi katselukokemukseksi allekirjoittaneelle ylsi John Krasinskin huima tieteiskauhuelokuva Hiljainen paikka (A Quiet Place). Kiehtovasti hiljaisuudella leikittelevä elokuva oli paikoin niin jännittävä ettei elokuvateatterissa istuessa uskaltanut edes juoda.

Tulin osallistuneeksi myös cinefiili HT Nuotion kokoamaan Aktiivikatsojien vuosilistaan. Siellä listani näytti seuraavalta:

Parhaat vuonna 2018 ensiesityksensä saaneet elokuvat:
Yrittäjä [Entrepreneur] (Virpi Suutari, 2018) – DCP, Tampereen elokuvajuhlat
Hölmö nuori sydän [Stupid Young Heart] (Selma Vilhunen, 2018) – DCP, R&A, Helsinki
A Quiet Place [Hiljainen paikka] (John Krasinski, 2018) – DCP, Tennispalatsi, Helsinki
A Star is Born (Bradley Cooper, 2018) – DCP, Itis, Helsinki
Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut [Birds in the Earth] (Marja Helander, 2018) – DCP, Kino K-13, Helsinki
Roma (Alfonso Cuarón, 2018) – DCP, Bio Rex, Helsinki
Helsinki Mansplaining Massacre (Ilja Rautsi, 2018) – DCP, Kino K-13, Helsinki
Äiti ja maito [Mother and Milk] (Ami Lindholm, 2018) – Vimeo-screener
Bao (Domee Shi, 2018) – DCP, Kinopalatsi, Helsinki
BlacKkKlansman (Spike Lee, 2018) – DCP, CineStar Original, Berliini

Vanhemmat (2017-) ensikatsellut suosikit:
Phantom Thread (Paul Thomas Anderson, 2017) – DCP, Kino Tapiola, Espoo
Under sandet [Land of Mine] (Martin Zandvliet, 2015) – DVD
Call Me By Your Name (Luca Guadagnino, 2017) – DCP, Tennispalatsi, Helsinki
Exfrun [The Ex-Wife] (Katja Wik, 2017) – DCP, Espoo Ciné
Forgotten Silver [Unohdetut kuvat] (Peter Jackson, 1995) – DVD
Mies tältä tähdeltä (Jack Witikka, 1958) – 35 mm, Orion, Helsinki
The Death of Stalin (Armando Iannucci, 2017) – DCP, Kinopalatsi, Helsinki
Nyrkin ja hellan välissä [Between the Fist and the Stove] (Marja Pensala, 1997) – Yle Areena
Splendor (Ettore Scola, 1989) – 35 mm, Orion, Helsinki
Filmworker [Elämäni Kubrickin palveluksessa] (Tony Zierra, 2017) – Yle Areena

Näkemiin 2018 - kuulemiin 2019.

torstai 6. joulukuuta 2018

Eino Kaipainen -seminaari Joutsan Joutopäivillä 2018

Joutsan Joutopäivillä pidettiin legendaariselle näyttelijä Eino Kaipaiselle omistettu seminaari kesällä 2018. Toimin joutsalaislähtöisenä cinefiilinä seminaariohjelman ideoijana ja vetäjänä. Tähän yhteyteen kirjoitin Eino Kaipaisen uraa kartoittavan ja miehen Joutsassa asumisen vaiheista kertovan pohjustuksen, joka on luettavissa alta. Seminaarissa puhuivat lisäkseni suomalaisen elokuvan studiokauden asiantuntijat Sisko Rytkönen ja Aarne Day.

Suomalaisen elokuvan studiokauden tähtinäyttelijän Eino Kaipaisen (1899-1995) näyttelijäkuvasta on kirjoitettu Suomalaisten filmitähtien kulta-aika -kirjassa (2014) seuraavasti: ”Perisuomalaiseksi, rehelliseksi ja hiljaiseksi miesten mieheksi tituleeratun Kaipaisen leveät hartiat ja harras katse sopivat vakaviin rooleihin, joita tarvittiin erityisesti sodan jälkeiseen kansallisen itsetunnon kohottamiseen”. 

Miltei vuosisadan mittaisen elämän elänyt Kaipainen ehti tehdä työuraa ensin vääpelinä ja sitten poliisikomisariona 1920-30-luvuilla, ennen kuin luova ala vei mennessään. Kaipainen nousi kotkalaisilta harrastelijanäyttämöiltä suomalaisen elokuvan tähtinäyttelijäksi 1930-luvun lopulla. Uraa elokuvanäyttelijänä kertyi häkellyttävästi viideltä eri vuosikymmeneltä, 1930-luvun puolivälistä aina 1970-luvun loppuun saakka. Keskeisinä rooleina jäyhät maalaismiehet tai kansalliset ikonit kuten J.L. Runebergin rooli peräti kahdesti, elokuvissa Runon kuningas ja muuttolintu (1940) ja Ballaadi (1944). Yli puolesta sadasta roolisuorituksesta Kaipainen nosti mieluisammaksi pääosan Mika Waltarin tekstin pohjalta valmistuneessa Wilho Ilmarin ohjaamassa draamassa Vieras mies tuli taloon (1938). 

Palataan kuitenkin hetkeksi ajassa tuntuvasti taaksepäin… Millaisin askelin suomalainen elokuva nousi kohti studiokauden kukoistustaan 1900-luvun alussa? Millaisessa elokuvallisessa maisemassa Eino Kaipainen aloitti uraansa tulevana filmitähtenä 1930-luvun puolivälissä? Lopuksi kerron myös Eino Kaipaisen vaiheista Joutsassa.

Elokuva tai elävät kuvat rantautuivat Suomeen melko pian maailmanvalloituksellaan kesäkuun lopulla 1896 Lumiére-veljesten maahantuomana. Esityspaikaksi oli valittu Helsingin vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti 14. yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Joutsassa ensimmäinen elokuvaelämys koettiin paikallishistoriikin mukaan 5.10.1913 Joutsan Työväentalolla.

Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi viinasta, komedialla Salaviinanpolttajat vuonna 1907, käytännöllisesti katsottuna myöhässä verrattuna muuhun Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan tai Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksi, olihan tiettävästi ensimmäinen Suomessa kuvattu elokuvakin ollut dokumentaarinen Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla vuodelta 1904, mutta näytelmäelokuvatuotanto oli vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta marginaalista toimintaa. Suomalaisen elokuvan pioneerikaudella vuosina 1907-1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat valitettavasti lähes täydellisesti tuhoutuneet. 

Haaveet teollisesta elokuvatuotannosta katkesivat vuonna 1916 Venäjän viranomaisten maailmansodan vuoksi määräämään kuvauskieltoon. Näihin vaiheisiin päättyi autonomian ajan kausi, ja kotimainen näytelmäelokuvien tuotanto pääsi uudelleen käyntiin vasta Suomen sisällissodan jälkeen vuonna 1919.

Elokuvatekniikka, tuotanto-olosuhteet ja elokuvien esittäminen alkoivat kehittyä harppauksin 1910- ja 20-luvuilla. Ensimmäinen suomalainen elokuvastudio valmistui vuonna 1916 (eli juuri ennen Venäjän vallan kuvauskieltoa) ja vuonna 1919 perustettiin Suomen Filmikuvaamo, jonka pohjalle kehittyi 1921 Erkki Karun perustama Suomi-Filmi, suomalaisen elokuvan pitkäaikaisin tuotantoyhtiö.

Äänielokuva tuli Suomeen muutaman vuoden jälkijunassa. Jos äänielokuvan syntyhetkeksi määritetään yhdysvaltalainen musiikkielokuva Jazzlaulaja (The Jazz Singer) vuodelta 1927, kotimaisen äänielokuvan kausi alkoi Suomessa vuoden 1931 alusta. Äänielokuvan myötä syntyivät kielimuurit, mikä vahvisti kansallisen elokuvan asemaa. Kuitenkin äänielokuvan kauden alkaessa ennustettiin, että pienten maiden filmituotanto loppuisi. Käytännössä kävi päinvastoin. Puhuttu äidinkieli takasi kotimaiselle elokuvalle suosion, joka keskimääräisesti ylitti maahantuodun ohjelmiston. Se takasi elokuvissa kansallisen moninaisuuden säilymisen.

1930-luvulla Suomen elokuva-alaa lähes yksin hallinneen Suomi-Filmin rinnalle kohosi hiljalleen Suomen Filmiteollisuus, jonka johtoon nousi legendaarinen T.J. Särkkä. Äänielokuvan myötä musiikkielokuvista ja seurapiirikomedioista tuli merkittävä lajityyppi myös Suomessa. Kevyen ja sujuvalla kerronnalla etenevän komedian osaajaksi erikoistui Valentin Vaala elokuvillaan Vaimoke ja Mieheke (jotka molemmat valmistuivat vuonna 1936). Vaalan ohjauksessa 1930-luvun puolivälin ohjauksessa Kaikki rakastavat valkokankaan rakastavaisiksi löysivät ikonisesti toisensa myös Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Ansa Ikosesta tuli myös Eino Kaipaiselle läheinen näyttelijäkollega, sillä he esiintyivät peräti kahdeksassa yhteisessä elokuvassa.

1930-luvun alkupuoliskolla katsomot alkoivat täyttyä kotimaisen elokuvan katsojista, vaikka pula-aika heikensikin myös elokuva-alan kehitystä. Vuonna 1934 valmistuneen Risto Orkon Siltalan pehtoorin arvioidaan ylittäneen ensimmäisenä suomalaisena elokuvana miljoonan katsojan rajan, mikä tarkoitti silloin neljännestä koko kansasta. Aktiivisia tekijöitä olivat Orkon ja Vaalan lisäksi mm. Erkki Karu, Jaakko Korhonen ja Kalle Kaarna. Ensimmäisenä suomalaisena naisena pitkän näytelmäelokuvan ohjaajaksi ennätti Glory Leppänen elokuvalla Onnenpotku vuonna 1936. 

1930-luvun  käännyttyä jälkipuoliskolle suomalainen elokuva astui studiokautensa kultaisimpaan aikakauteen ja suomalaisen näyttelijätähtikultin nousuun, jonka osana vuonna 1936 kuuluisuuteen kohosi myös Eino Kaipainen saatuaan pääosan eli Jussin roolin Suomen Filmiteollisuuden elokuvassa Pohjalaisia. Tästä yhteydestä alkunsa sai myös suomalaisen elokuvan merkittävin palkinto, Jussi-patsas, sillä taiteilija Ben Renvallin muotoileman kipsipatsaan esikuvana on juurikin Kaipaisen esittämä Pohjalaisten Jussi.

Eino Kaipaisen pojan, Jorma Kaipaisen, muistelmateoksen mukaan Eino Kaipaisesta ja hänen Elina-vaimostaan tuli kesäjoutsalaisia seudulta löytyneen rantamökin myötä. Aiemmin saaristolaiselämää viettäneet Kaipaiset ostivat kesämökin Viherinjärven rannalta jääkärieversti Iivari Kauraselta vuonna 1946. Luonnonkauniilla alueella Joutsan Niittyniemessä Eino ja Elina Kaipainen viihtyivätkin yli 20 vuotta kesäjoutsalaisina. Elokuisin Einon jo palattua Helsinkiin teatterityön äärelle Elina-vaimo jäi usein viikoiksi kesämökille. Tällöin Elina-vaimolla oli tapana ripustaa mökille vievän polun varteen narulla Einon suurimmat housut muka kuivamaan, pelotukseksi kutsumattomille vieraille.

Eino Kaipaisen siirryttyä teatterinäyttämöiltä eläkeläiseksi vuonna 1967 Kaipaiset muuttivat pysyvämmin Joutsaan Myllylahden rannalle sijainneeseen omakotitaloon, jossa taloremonttia ja tontin muokkausta riitti. Kaipainen ravisti silloin kerralla pääkaupungin teattereiden, filmistudioiden, näyttelijäliiton ja seuraelämän rasitukset selästään. Taakse jäivät Suomen Filmiteollisuuden kohtaloksi vuonna 1965 koitunut katkera konkurssi ja alaa vuosina 1960-luvun puolivälissä kuohuttanut näyttelijälakko. Kaipaiset viihtyivät Joutsassa ympärivuotisesti kahdeksan vuotta, vuodet 1967-75, joiden aikana Eino osallistui paikkakunnan rientoihin mm. ohjaamalla harrastelijanäytelmän ja toimimalla Lions Club Joutsan jäsenistössä. Rauhallinen maaseutuelämä oman puutarhan ja kalastuksen sekä talvella hiihdon ja lumitöiden parissa sopi eläkeläispariskunnalle erittäin hyvin. Kaipainen, joka oli vielä seitsemänkymppisenä rautaisessa kunnossa, olikin tuttu näky Joutsan kumpuilevilla hiihtoladuilla.

Kaipaisten asuintalon rantasauna ikuistettiin myös filmille, kun Matti Kassila vieraili työryhmänsä kanssa paikkakunnalla komediaelokuvansa Aatamin puvussa… ja vähän Eevankin tiimoilta. Agapetuksen tekstin pohjalta filmatisoitu elokuva kuvattiin pääosin Joutsan naapurikunnassa Luhangassa kesällä 1971, mutta myös Joutsa sai valkokangasnäkyvyyttä Kaipaisen rantasaunalla kuvatuissa kohtauksissa.     

Tekstin kirjallisina lähteinä olen käyttänyt seuraavia:
Antti Niemisen kirjallinen tiedoksianto Kaipaisten kesämökistä (11.7.2018)
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkisto kanssa, Helsinki 2005)
Elonet. http://www.elonet.fi/fi
Heiskanen, Outi & Vase, Kai: Suomalaisten filmitähtien kulta-aika (Tammi, Helsinki 2014)
Honka-Hallila, Ari, Laine, Kimmo & Pantti, Mervi: Markan tähden: Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa (Turun yliopisto. Täydennyskoulutuskeskus, Turku 1995)
Joutsan kirja  (toimittanut Matti Musikka) (Joutsan kunta ja seurakunta, Joutsa 1976)
Kaipainen, Jorma (toimittanut Elina Saksala): Eino Kaipaisen elämän kuvia: poikansa silmin (Omakustanne, Espoo 1999)
Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80 (Suomen elokuva-arkisto/Edita, Helsinki 1999)
Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat: Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930 (Otava, Helsinki 1972)

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden 2017 parhaat elokuvat

Vuonna 2017 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Damien Chazelle: La La Land
Damien Chazellen esikoispitkä Whiplash (2014) oli lupaava pelinavaus uuden tekijän intensiivisestä ja intohimoisesta kerronnasta. La La Land veti silti maton alta ja sai haukkomaan henkeä. Aidosti romanttinen musikaali onnistui palauttamaan uskon isoon Hollywood-elokuvaan. Justin Hurwitzin loistelias musiikki kiteytti eri vuosikymmeniltä kumpuavat vaikutteet klassiseksi musikaaliscoreksi, joka toimii musikaaliklassikoiden tapaan, myös täysin itsenäisensä taideteoksena. Kaihoisan rakkaustarinan ohessa La La Land on mestarillinen oodi seitsemännen taiteen historialle ja Hollywoodin kultakaudelle, jazzille, restauroinnille ja vanhojen elokuvateatterien säilyttämiselle. Se antoi tärkeän toivonpilkahduksen, itselleni jopa olemassaolon oikeutuksen siitä, että klassikoiden ja elokuvakulttuurihistorian vaalimisella on arvonsa. La La Landin loppupuolen "vaihtoehtoisen todellisuuden jakso" on kauneimpia ja pysäyttävimpiä hetkiä elokuvan äärellä pitkään aikaan.

Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Hypnoottisella tavalla arkiselta vaikuttanut Manchester by the Sea näytti surun mykistävät kasvot väkevästi todellisuutta jäljittäen. Kenneth Lonerganin viisaassa ohjaustyössä ihmisten välisessä, usein problemaattisessa, kommunikaatiossa oli samaistuttavuutta. Eksistentialistisen kriisin keskellä on vahvan roolityön tekevä Casey Affleck. 

AJ Annila: Ikitie
Omaperäisillä Jadesoturi (2006) ja Sauna (2008) -elokuvilla mielenkiinnon herättäneen AJ Annilan paluuta ennätettiin odotella. Onneksi lopputuloksena syntyi Antti Tuurin romaaniin pohjautuva epookkidraama Ikitie, joka onnistui vaietun menneisyyden kertojana olemaan historiakuvamme kannalta vuoden merkittävin ensi-ilta.

Michael Dudok de Wit: La tortue rouge / The Red Turtle
Cinema Mondon maahantuonti onnistui pitämään taideanimaation himmenevää valoa kirkkaana ja sielukkaana. Pitkän uran animaation saralla tehneen Michael Dudok de Witin rohkeasti vailla dialogia toteutettu elokuva eteni universaaliksi ylistykseksi luonnolle, rakkaudelle ja perheelle. Valkokangaslevitykseen päätyneistä elokuvista La tortue rouge, jos mikä, yllätti ja hurmasi monikerroksisuudellaan.

Aku Louhimies: Tuntematon sotilas
Elokuvateatterikierrosta edeltäneet skeptiset soraäänet eivät onnistuneet musertamaan alleen Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan merkitystä. Uskomattomiin katsojalukemiin (tätä kirjoittaessa yli 900 000 katsojaa) yltäneestä elokuvasta kuoriutui harvinainen sukupolvet ylittävä tunnekokemus. Upean ensemble-näyttelijäkaartin (eturivissä Eero Aho) roolittama elokuva ei kaihtanut Väinö Linnan alkuperäistekstin konflikteja ja hyödynsi historiallisessa tulkinnassaan myös uudempaa, 2000-lukulaista tulkintaa mielten murtumisesta. Syvästi vaikuttava elokuvateatterielämys oli kaukana sodan ihannoinnista tai vaarallisesta nationalistisesta paatoksesta.

Vuoden 2017 sykähdyttävin elokuvaelämys oli La La Land -elokuva, joka sulatti ennakkoon kielteisen ennakkokäsitykseni ja antoi tärkeän toivonpilkahduksen, jopa olemassaolon oikeutuksen siitä, että klassikoiden ja elokuvakulttuurihistorian vaalimisella on arvonsa.

Pinnan alta:
Amanda Kernell: I Will Always Love You Kingen
Saamelaisverellä (Sami Blood, 2016) läpimurtonsa tehneen Amanda Kernellin I Will Always Love You Kingen (2017) on täydellinen esimerkki timantiksi tiivistetystä lyhytelokuvasta. Pohjoismaisen nuoren miehen kasvuodysseiaa on harvoin tulkittu näin vangitsevasti.

Lynne Ramsay: You Were Never Really Here 
Cannesin elokuvajuhlilla huomiota herättänyt You Were Never Really Here ei vielä tänä vuonna päätynyt Suomen levitykseen, mutta toivoa sopii, että elokuva tulisi kotimaan kankaille vuoden 2018 aikana. Vahvana Taksikuski-pastissina alkava elokuva vääntyy voimakkaaksi väkivallan ja yksinäisyyden esseeksi psykologisena katselukokemuksena. Joaquin Phoenix sai henkisesti vaativasta roolista ansaitun parhaan miespääosapalkinnon Cannesissa.

Näkemiin 2017 - kuulemiin 2018.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Maisemakuvia suomalaisen lyhytelokuvan kulttuuriviennistä

Julkaistu alun perin AVEK-lehdessä 2/2017 (teemana kansainvälisyys).

Suomi 100- ja AVEK 30 -juhlavuodesta on kuin varkain tullut myös suomalaisen lyhytelokuvan menestysvuosi. Kuluvana vuonna suomalaiset elokuvantekijät ovat raivanneet tiensä niin Sundancen, Berliinin kuin Cannesinkin ohjelmistoon. Teemu Niukkasen ohjaama musta komedia Saatanan kanit (2017) läpäisi Sundancen tiukan seulan, taiteen akateemikko Eija-Liisa Ahtila jatkoi kansainvälistä menestystään Berliinissä elokuvallaan Tutkimuksia draaman ekologiasta (2017) ja Teppo Airaksisen draamakomedia Katto (2017) katkaisi 16 vuoden odotuksen Cannesin pääkilpasarjassa lyhytelokuvien saralla pokaten vielä tuomariston kunniamaininnan festivaalin päätteeksi.

Teppo Airaksisen Cannesissa menestynyt Katto (2017)

Lyhytelokuvan kulttuuriviennissä on tapahtunut huomattavia muutoksia viimeisen vuosikymmenen aikana. Hieman kärjistettynä lähtötilanne viime vuosikymmenellä oli, että tuottaja toi kasan DVD-levyjä ja digibeta-nauhoja Suomen elokuvasäätiöön viimeisen tukierän piiskaamana. Saatekirjeessä toivottiin elokuvalle kansainvälistä menestystä maailman elokuvafestivaaleilla ilman tavoitteellista levityssuunnitelmaa tai festivaalistrategiaa. Toista on nykyään, sillä uuden tekijäsukupolven myötä lyhytelokuvankin kentälle on astunut määrätietoinen ja usein jopa kansainvälistä levitystä jo ennalta tunteva joukko. Heille on päivänselvää, että elokuvaa yritetään kansainvälisesti kirkkaimpien elokuvafestivaalien ohjelmistoon. Oma-aloitteisuudesta ja itseohjautuvuudesta on tullut ilahduttavia perusominaisuuksia nuoremman tekijäpolven joukossa. Tästä hyvänä käytännön esimerkkinä se, että enenevissä määrin suomalaisilla lyhytelokuvilla on nykyään myös kansainvälinen myyntiyhtiö levityksen tukena.

Esitysformaattien evoluutiotaistelussa aika on ajanut niin nauha- ja levyformaattien kuin 35-millimetrin filmin ohi. 2010-luvun alkaessa messiaanisen esiintulonsa tehnyt DCP:kin (Digital Cinema Package) elää murrosvaihetta, ainakin jakelumielessä. Lyhytelokuvia esittävät festivaalit ovat viime vuosina siirtyneet enemmistön voimalla definitiivisesti digitaaliseen esittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvinkin erilaatuiset esitystiedostot vaihtavat omistajaa erilaisten servereiden tai pilvipalveluiden välityksellä. Fyysisten elokuvakopioiden lähettäminen kuriiripalveluiden välityksellä jäänee pian lopullisesti menneeseen.

35 mm -filmiesityksistä on tullut lyhytelokuvan saralla museaalisia aikamatkoja menneeseen. Harvalla elokuvafestivaalilla on enää edes filmiprojektoreita, saati niiden käytön osaavaa henkilökuntaa. Vaaran merkkejä onkin ilmassa siitä, että osa suomalaisen lyhytelokuvan kulttuuriperinnöstä on pian elokuvateatteriesitysten ulkopuolella, digitoinnin keskittyessä pitkään näytelmäelokuvaan.

Selma Vilhusen lyhytelokuvan-Oscar-ehdokkaana historiaa tehnyt Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011)

Suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälinen menestys on historiallisesti katsottuna nojannut suomalaisen kokeellisen elokuvan ja animaation laajaan tunnettavuuteen. 2010-luvulla myös lyhyt fiktioelokuva on saanut poikkeuksellista kansainvälistä nostetta. Uuden nousuvaiheen käännekohdaksi voidaan tarkentaa Selma Vilhusen komedia Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2011), joka ylsi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-ehdokkaaksi talvella 2014. Uuden tekijäpolven esiinmarssista saatiin toki esimakua jo Juho Kuosmasen kansainvälisesti menestyksekkäällä novellielokuvalla Kaupunkilaisia (2008) sekä Cannesin Cinefondation-opiskelijasarjan voittaneella tuntisella Taulukauppiailla (2010). Heidän rinnalleen uuteen, kansainvälisesti menestyksekkääseen tekijäaaltoon voidaan lukea myös Treffit-lyhytelokuvalla (2012) Sundancessa palkittu Jenni Toivoniemi, Hiljainen viikko -elokuvalla (2011) Berliinissä menestynyt Jussi Hiltunen sekä Hamy Ramezan (Viikko ennen vappua (2009), Paratiisin avaimet (2014)), jonka yhdessä Rungano Nyonin ohjaama suomalais-tanskalainen Listen (Kuuntele, 2014) lienee laajimmin levinnyt suomalaisrahotteinen lyhytelokuva koskaan. Syksyyn 2017 mennessä elokuva on nähty lähes 300 kansainvälisellä elokuvafestivaalilla ja maailmanlaajuiset televisioesitykset siihen vielä päälle.

Yllämainitut elokuva- ja tekijäesimerkit ovat lisänneet tekijöiden kansainvälistä näkemyksellisyyttä ja tavoitteellisuutta. On noussut lujatahtoinen ymmärrys siitä, että lyhytelokuvallakin on mahdollista saavuttaa laajaa kansainvälistä huomiota. Suurin osa mainituista tekijöistä on sittemmin näyttänyt kyntensä myös pitkän fiktion taitajina. AVEKin ja Suomen elokuvasäätiön menestyksekäs, miltei 20-vuotinen yhteistyö lyhyt- ja dokumenttielokuvan kulttuuriviennin puolesta on pysynyt suomalaisten tekijöiden kansainvälistymisen kivijalkana ja taannut laajan kansainvälisen näkyvyyden Suomessa marginaaliin jääville elokuvalle.

Kokeellisen elokuvan ja mediataiteen suurin ilonaihe viime vuosilta on ollut AV-arkin profiilin nousu. Jo vuodesta 1989 toimineen mediataiteen levityskeskuksen runsaat, monipuoliset ja ennen kaikkea taidolla kuratoidut näytössarjat ovat oiva lisä mm. satavuotisjuhlavuoden lukuisissa Suomi-fokuksissa. Kokeellisesti virittäytyneeltä tekijäpuolelta Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen ovat olleet kuluneen vuosikymmenen näkyvimpiä ja menestyksekkäimpiä tekijöitä. Heidän elokuvansa, kuten Erään hyönteisen tuho (2010) ja Hätäkutsu (2013), ovat kiertäneet maailmaa laajalti. Samalla tekijäkaksikko on kehittänyt visionäärisesti uusia audiovisuaalisia kerrontatapoja.

Jos lyhytfiktio on noussut, kokeellinen elokuva ja animaatio pitänyt pintansa, on ammattimainen lyhyt dokumentaari ongelmissa. Ammattimaisia tekijöitä on viime vuosina ollut harvassa ja hyvistä hankkeista on suoranaista pulaa. Lapsenkengissä vielä oleva kerrontamuoto VR (Virtual Reality, virtuaalitodellisuus) saattaa lyödä läpi myös lyhytelokuvan saralla.

Suomalaisen elokuvan viennissä voidaan tulla täällä kotimaassa alttiiksi tilanteelle, jossa ei erota metsää puilta. Tällaisia tilanteita usein ratkovat keskustelut kansainvälisten elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelijoiden kanssa. Tampereen elokuvajuhlilla vieraillut Palm Springsin ja Seattlen elokuvafestivaalien ohjelmistosuunnittelija ja -konsultti Hebe Tabachnik koki, että modernit suomalaiset lyhyt- ja dokumenttielokuvat eivät yritä olla erityisemmin ’suomalaisia’ ja että juuri se on niiden kansainvälisen menestyksen valtti. Tabachnik istui Tampereen elokuvajuhlien kotimaisen kilpailun tuomaristossa ja ilahtui siitä, ettei viikon festivaalin aikana erottanut mitään erityistä suomalaisia elokuvia yhdistänyttä teemaa, genreä tai näkökulmaa. Hän totesi tyhjentävästi, että ”suomalaista elokuvaa ei vaivaa mitkään kahleet, jotka pitäisi rikkoa.”

Mielestäni suomalaisen lyhytelokuvan kansainvälistä menestystä himmentää ainoastaan se, että kotimaan näkyvyys ja arvostus on jäänyt puolinaiseksi. Välillä mietityttää se, että kuinka monta festivaaliläpimurtoa vaaditaan, jotta edes alan huomio saadaan kiinnitettyä lyhytelokuvaan. Kymmenisen vuotta sitten kaavailtiin digitaalisesta levityksestä tai verkkolevityksestä pelastajaa suomalaisen lyhytelokuvan kotimaan levitykselle, mutta toiveista huolimatta näistä ei pelastajaksi ole ollut. Lyhyt- ja dokumenttielokuvien levittäjänä toimineen Suomen elokuvakontaktin konkurssin myötä kotimaan levitys on käymistilassa, jossa uusille levitysinnovaatioille olisi tilausta. Ala on jumissa tilanteessa, jossa elokuvafestivaalien ja mahdollisen televisioesityksen jälkeen lyhytelokuvalla ei juuri muuta elämää ole. Tuottajien kannalta tilanne onkin harmillinen, sillä vaikka lyhytelokuvat tarjoaisivat sisällöllisesti oivallisen tilaisuuden luoda kontakteja uusiin tekijöihin ja koeponnistaa tuoreita aiheita, voi olla, ettei lyhytelokuvien tuottaminen kiinnosta taloudellis-levityksellisistä syistä. Henkilökohtaisesti pidän koko alan tappiona sitä, ettei lyhytelokuvien kotimaiselle levittämiselle yksittäisille kuluttajille, olipa foorumina elokuvateatteri tai vastikkeelliset suoratoistopalvelut, ole löydetty toimivia ratkaisuja. Alkukuvien alisteisuudesta pitkälle elokuvalle on puhuttu, mutta niidenkin vakituisempi esittäminen toisi sentään lyhytelokuvia lähemmäksi perusyleisöä. On myös sääli, että Jussi-palkintoa* ei edelleenkään jaeta lyhytelokuville.

Loppuun kuitenkin myönteisiä sanoja Katto-elokuvan ohjanneelta Teppo Airaksiselta, joka tiivisti kevään Cannes-huumassa lyhytelokuvan tekemisen motiiviaan seuraavasti:

”Pitkiin elokuviin verrattuna lyhytelokuvissa voi olla paljon rohkeampi, eikä tarvitse miettiä mahdollisia katsojia tai tuottoja. Siinä on kahleista vapaa.” 

Otto Suuronen 
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija.

*Jussi-palkinto suomalaisille lyhytelokuville palautettiin keväällä 2018. Kiitos Filmiaura!