Lopunajan kuvia ja uuden aallon pärskeitä

Terveiset Tampereelta! Pohjoismaiden vanhimman lyhytelokuvafestivaalin keskiössä olivat tänä vuonna mm. oman retrospektiivinsä ansainneet lyhytelokuvan puolestapuhujat, itävaltalainen dokumenttirunoilija Michael Clawogger ja vastikään lyhytelokuvasta väitöskirjan julkaissut elokuvaohjaaja Saara Cantell Vähemmän tunnetuista elokuvamaista kuten Virosta, Portugalista ja Nepalista oli nähtävillä otos maiden lyhytelokuvan parhaimmistoa. Perinteisesti kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun jaettu festivaali tarjosi viiden päivän ajan paitsi uutta ja innostavaa elokuvataidetta maailman eri kolkista, myös arkiston hartaasti varjeltuja aarteita. Queerscenes -ohjelmisto valaisi homo- ja lesboelokuvan nykytilaa ja End of Days -sarja avasi näkökulman maailmanlopun tunnelmiin.

Oma festivaalini kulki pitkälti kotimaista kilpaa seuraamalla, mutta onnistuin näkemään myös Saara Cantellin retrospektiivin sekä ohjaajan Carte Blanchen, joka harmikseni oli koottu hitusen liikaa samantyyppisistä komedia-aineksista. Lisäksi filkkareilla oli mahdollista kokea harvinainen, varhaisen tanskalaisen elokuvan mykkäklassikko, Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918).

Kilpasarjojen taso tuntui puhututtavan elokuvaväkeä, mutta tänä vuonna onneksi enemmän kiitettävässä sävyssä kuin aiempina vuosina. Omalle kohdalleni kotimainen kilpasarja esitteli paljon jo aiemmin nähtyä, mutta myös joitakin uusia tuttavuuksia, valioteoksina Veli Granön runollinen lyhytdokumentti Profeetta (2011) sekä Antti Heikki Pesosen Risto Jarva -palkinnon ansaitusti pokannut lyhytfiktio Korsoteoria (2012). Jo aiemmin näkemistäni kotimaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista erityishuomion ansaitsevat huhtikuun lopulla elokuvateatteriensi-iltansa saava rokumentti Kovasikajuttu (2012), Paula Korvan sympaattinen kyläkauppadokkari Hypermarket Nation (2011) sekä Ville Suhosen hyytävä vankileiridokumentti Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011).

 Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012) kruunattiin Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnolla sekä nuorisotuomariston kunniamaininnalla.

Sysimustalla huumorilla ryyditetty Korsoteoria, jonka dialogi on todellinen onelinereiden runsaudensarvi, oli kuitenkin festivaalin ykköselokuva. Lyhärin rujon rakastettavan maailman tunnusti myös Risto Jarva -palkinnon tuomaristo, joka tiivisti näkemänsä tyhjentävästi: "Käsikirjoittaja ja ohjaaja kertoo tarinan sieltä missä rikkaus ei ole rahaa, mutta taloudellinen ahdinko on jatkuvasti läsnä. Tämä elokuva naurattaa ja sattuu. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Pitää jaksaa nauraa vaikka sydän märkänis”. Tai elokuvaa vapaasti lainataksemme: Palkittava elokuva iskee kuin K-juna raiteella seisovaan lehmään." Kaikki kotimaisen kulttielokuvan ainekset on siis kasassa!

Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918)

Avaruuslaivan (Himmelskibet) näkeminen Pink Floyd -tribuuttiyhtye PULSEn säestämänä oli myös jotakin mitä ei ehkä hetkeen tule kokemaan.Himmelskibetin pasifistinen tieteistarina sai yhtyeen käsittelyssä astetta melankolisemman ja hetkittäin psykedeelisemmän ilmeen, eikä ihme, sillä elokuvan ääniraidalle viljeltiin suoria viitteitä progressiivisen rockin ikivihreistä Shine on You Crazy Diamondista ja Echoesista. Elokuva itsessään on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Hämmentävän modernilla ajatusmaailmalla ladatun science fiction -eepoksen voi kiistatta lukea mykkäelokuvan klassikoksi.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoevenin ensiaskeleet Yhdysvalloissa olivat hapuilevat. Yhdessä pitkäaikaisen työtoverin Gerald Soetemanin kanssa käsikirjoitetusta Lihaa ja verta -elokuvasta (esitetty Suomessa myös nimellä Tuliset miekat) (Flesh+Blood, 1985) tuli miehen ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö. Kokonaan Verhoeven ei vielä Eurooppaa hylännyt, sillä elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Espanjassa ja tuotannollista apua tuli paitsi Yhdysvalloista, myös yllättäen Hollannista. Yhdysvaltalais-espanjalais-hollantilaisena yhteistuotantona syntyneen elokuvan tuottajaksi valikoitui Spettersissä (1980) tuotantopäällikkönä toiminut Gijs Versluysin, jonka kanssa Verhoeven otti yhteen aktiivisesti koko elokuvanteon ajan. Versluys koitti säästellä budjettiratkaisuissa, jotka eivät miellyttäneet ohjaajaa.

Tyylillisesti Verhoeven teki paluun Floris-tv-sarjan maisemiin, mutta maustoi poikamaista seikkailuaan annoksella väkivaltaa ja brutaaleja veritekoja. Keskiajan ja renenssanssin murroskautta armottomasti kuvaavasta taistelutarinasta tuli rosoisen mahtipontinen elokuva, jonka keskeinen inspiraation lähde oli Sam Peckinpahin western Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969). Tuotannollisesti Lihaa ja verta oli alusta alkaen kompleksinen. Ongelmia esiintyi niin Verhoevenin yhä enemmän improvisaatioon pohjautuvasta ohjauksesta, rahasta kuin casting-prosessista. Elokuvan pääosaa esittäneestä Rutger Hauerista oli tullut 1980-luvun alussa Hollywoodissa nouseva tähti Blade Runnerin (1982) myötä, joten hän oli ammentanut unelmakaupungista diivan elkeitä. Aiemmin erittäin läheiset Verhoeven ja Hauer ajautuivat elokuvaa tehdessä ilmiriitaan, jonka jälkeen he eivät ole enää tehneet töitä yhdessä. Kokemattoman tuottajan päänvaivaksi nousi myös kokonaisbudjetti, joka lopulta paukkui peräti 6,5 miljoonaan dollariin. Uutiset lippuluukulta tyrmäsivät: Verhoevenin ensimmäisestä amerikkalaisesta elokuvasta tuli floppi.

Turvatakseen toimeentulon Hollywoodissa Verhoeven ohjasi jakson Last Scene (1986) televisiosarjaan Liftari (The Hitchhiker, 1983-87, 1989-91). Televisiolle tehty ohjaustyö sai poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ja positiivinen vastaanotto edesauttoi ratkaisevasti ohjaajan etenemistä kohti suuren budjetin valtavirtaelokuvia. Lopullinen läpimurto elokuvia seuraavan maailman tietoisuuteen olikin ultraväkivaltaisen tieteistoimintaelokuvan ja mustaa huumoria pulppuavan yhteiskuntasatiirin pelottomasti yhdistänyt Robocop (1987). Edward Neumeierin ja Michael Minerin käsikirjoitus oli kiertänyt Hollywoodissa ohjaajalta toiselle, niin David Cronenberg kuin Alex Cox olivat hylänneet sen. Verhoevenkaan ei aluksi löytänyt tarinasta mitään poikkeuksellista, kunnes Neumeier ja Miner kuvailivat elokuvaa kromilla ja verellä päällystetyksi Frankenstein-variaatioksi. Verhoeven innostui elokuvan liberaalista komiikasta ja tulkitse itse tarinaa vertauskuvalliseksi, kierolla huumorilla höystetyksi Jeesus-kuvaelmaksi.

Lopulta 13 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti massiiviset 53 miljoonaa dollaria tuottaja Jon Davisonin ja Verhoevenin riemuksi. Elokuvan realistinen väkivaltakuvaus ei tosin nostattanut ilonkiljahduksia sensuuriviranomaisissa sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Motion Picture Association of American (MPAA) ikärajaseulan Robocop läpäisi vasta kymmenien leikkausversioiden jälkeen. Vielä ikävemmin elokuvalle kävi Suomessa, sillä poikkeuksellisen ankaran videolain vallitessa elokuvaa pidettiin nuorisoa turmelevan raaistavana ja sitä leikattiin peräti noin kymmenen minuuttia videojulkaisua varten 1980-luvun lopulla. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että vain muutamaa vuotta myöhemmin elokuva oli luvallista esittää lähes leikkaamattomana televiossa (10.11.1992, Kolmoskanava).

Robocop on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Pari tarpeetonta jatko-osaa ja televisiosarjoja poikinut elokuva oli hollantilaissyntyisen ohjaajan todellinen käyntikortti Hollywoodin seurapiireihin. Yhdysvaltoihin parempien elokuvantekomahdollisuuksien perässä muuttaneesta Verhoevenista tuli Robocopin myötä mainstream-ohjaaja, mutta mikä olennaista, hän ei antanut yhteiskuntakritiikin unohtua.

Oli selvää, että Robocopin menestyksen jälkeen Verhoeven oli kysytty mies Hollywoodissa. Tuottajat lähestyivät häntä innokkaasti mitä eri tasoisimmilla käsikirjoituksilla. Yksi lähestyjistä sattui olemaan myös 1980-luvun ehkä kuuluisin elokuvatähti Arnold Schwarzenegger, joka omisti filmausoikeudet Ronald Shusettin ja Dan O'Bannonin poikkeukselliseen tieteiselokuvakäsikirjoitukseen. Tarinan olivat muokanneet Shusett ja O'Bannon yhdessä Jon Povillin kanssa, mutta teksti pohjautui Philip K. Dickin science fiction -novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Verhoeven innostui Schwarzeneggerin ehdotuksesta ja miehet alkoivat puuhata massiivista Total Recall - Unohda tai kuole (Total Recall, 1990) -elokuvaa Carolcon Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan toimiessa tuottajina. Käyttöön saatiin silloin megalomaaniset 65 miljoonaa dollaria. Marsiin pitkälti sijoittuvan elokuvan kuvaukset hoidettiin lähes kokonaan Meksikossa, jossa kuvausolosuhteet kävivät ajoittain täysin mahdottomiksi. Schwarzeneggeria lukuun ottamatta koko tuotantoryhmä sairastui mm. ruokamyrkytykseen, mikä johtui kuvauspaikkojen ruoansäilytysfasiliteettien puutteellisuudesta. Total Recall valmistui blockbuster-ajatuksen turvin kesäksi 1990, ja sen valtavasta promootiosta piti huolen päätähti Schwarzenegger. Markkinointi kannatti, sillä elokuva tuotti reippaasti yli 260 000 000 dollaria ja sen ylenpalttinen taloudellinen menestys teki sen tekijöistä miljonääriä.

Ilmestyessään Total Recall - unohda tai kuole otettiin vastaan ristiriitaisesti. Osa kriitikoista koki ettei elokuvan mässäilevä väkivalta ja obskyyri huumori olleet tasapainossa. Verhoevenia nälvittiin väkivallan glorifioinnista ja moni koki, että taitava ohjaaja oli jäänyt Schwarzeneggerin kaltaisen megatähden varjoon luovissa ratkaisuissa. Totta onkin, että Verhoevenille ominainen yhteiskuntasatiiri on Total Recallissa hillitympää ja huomaamattomampaa.

Elokuvan puolustajat vertasivat Total Recallia modernin tieteiselokuvan klassikkoon, Blade Runneriin, joka Verhoevenin elokuvan tavoin pohjautui Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. Elokuvissa onkin kieltämättä yhtenäistä esimerkiksi ihmisen minuutta käsittelevä tematiikka, mutta siinä missä Blade Runner on tyylikäs tieteisdekkari, on Total Recall kovaksikeitetty, lopulta väsyttävänkin suoraviivainen toimintarymistely. Elokuvan ylitseampuva väkivaltaisuus oli kaupallista menestystä ajatellen onnistunut markkinointikikka, mutta ensimmäistä kertaa urallaan Verhoeven syyllistyi ruumiilla mässäilyyn ilman vahvaa taiteellista perustelua.

Robocopin ja Total Recallin menestyksen turvin Verhoeven oli 1990-luvun alkuun tullessa noussut Hollannista Hollywoodin menestyneimpien ohjaajien joukkoon. Kaupallisen menestyksen kruunaama kuherruskuukausi  jatkui vielä yhden elokuvan verran, joka valmistui sensaatiomaisen kohun saattelemana (Basic Instinct - vaiston varassa/Basic Instinct, 1992).

Jatkoa seuraa...

30 vuotta sitten - # 11 The Secret of NIMH

1980-luvulle tultaessa amerikkalainen animaatioelokuva oli melkoisessa murroksessa. Disneyn tuotantotahti oli pitkän animaatioelokuvan saralla hiljentynyt merkittävästi Walt Disneyn (1901-66) kuoleman jälkeen ja legendaarisen tuotantoyhtiön panos pitkän animaatioelokuvan saralla nojasi vahvasti Topin ja Tessun (The Fox and the Hound, 1981) varaan. Sattumalta juuri tuotannollisesti riitaisan Topin ja Tessun ollessa tekeillä Disneyn palveluksesta oli eronnut runsaslukuinen joukko ansioituneita animaattoreita. Disneyltä lähteneiden porukassa olivat mm. lahjakkaat Don Bluth (s.1937-), Gary Goldman (s. 1944) ja John Pomeroy (s. 1951-), jotka kokivat arvostuksen puutetta suuren tuotantoyhtiön leivissä. Bluth koki myös, että Disneyn piirroselokuvien laatu oli 1970-luvun aikana laskenut. Ystäväkolmikko perusti oman animaatiostudionsa Don Bluth Productionsin, jonka oli määrä syventää perinteisen piirrosanimaation ilmaisua.

Don Bluthin pitkän elokuvan esikoisohjauksena syntyi teos nimeltä NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa (The Secret of NIMH, 1982), joka perustuu Robert C. O’Brienin kirjaan Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat (Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, 1971 – suomennos 1977). Bluth oli tutustunut alkuperäisteokseen jo työskennellessään Disneyllä ja tarjottuaan tuloksetta sitä animaatiojätille, hän hankki kirjan filmatisointioikeudet itselleen. Kirjan adaptaatio elokuvaksi syntyi animaattori-käsikirjoittajien yhteisvoimin. Ohjaaja Bluth, tuottajat Goldman ja Pomeroy sekä animaattori Will Finn keskittyivät elokuvassa hiirirouvan tarinaan ja jättivät kirjassa vahvemmin esillä olevat rotat taustalle. Elokuvaan tuotiin myös vahvasti mystiikkaa ja fantasiaa, jotka kuvitettiin taidokkaasti moniulotteisella tekniikalla. Valojen ja varjojen, ilon ja epätoivon vuoropuhelu toimiikin animaatiossa mestarillisesti. Saavuttaakseen tavoitellun animaatiosyvyyden piirrostekniikassa käytettiin työläitä metodeja.

Kesken tuotannon Frisbee-heittokiekkoja valmistava yritys otti yhteyttä Don Bluth Productionsiin ja vaati oikeustoimien uhalla kirjan päähenkilön nimen vaihtamista.  Alun perin elokuvan nimeksi oli tulossa Mrs. Frisby and the Rats of NIMH, mutta nimenvaihdoksessa Frisby vaihdettiin onnistuneesti Brisbyksi. Uuvuttavan uusintanauhoitusten sarjan ja tekniikaltaan raskaan äänileikkauksen jälkeen elokuva valmistui nipin napin vaaditussa aikataulussa.

Dramaattinen tarina kertoo leskeksi jääneestä peltohiiriäidistä, Brisbystä, jonka täytyy kerätä rohkeutensa ja uhmata sekä ihmisiä, eläimiä ja luontoa pelastaakseen perhettään uhkaavan vaaran. Vaarat vaanivat maalaisidyllissä, josta tarina lähtee liikkeelle.

Yhdysvalloissa The Secret of NIMH tuotiin elokuvateattereihin kesällä 1982, mikä koitui sen taloudellista menestystä ajatellen kohtalokkaaksi. Samana kesänä ensi-iltaan rynnisti Steven Spielbergin koko perheen tieteisfantasia E.T. – The Extra-Terrestrial, joka jätti muut elokuvat totaalisesti varjoonsa. Aikalaisarvioissa Rouva Brisby sai kuitenkin kiittävän vastaanoton. Elokuva sai kehuja kauniista animaatiosta, vauhdikkaasta tarinasta sekä erityisesti siitä, että se oli aidosti kiinnostava myös aikuiskatsojista. Visuaalisesti upean elokuvan täydentää hyvä casting. Ääninäyttelijöinä kuullaan mm. Brisbynä uskottava Elizabeth Hartman, Nicodemuksena vahva Derek Jacob sekä koominen Dom DeLuise.

Suomen elokuvateattereihin NIMH - Rouva Brisby ja hänen salainen maailmansa saatiin joulupäiväksi 1982. Valtion elokuvatarkastamo langetti sille ikärajan K10, mikä aikuiskatsojien onneksi suojasi sen vaivaannuttavalta dubbaamiselta.

Don Bluthin ura jatkui lupaavissa merkeissä Rouva Brisbyn jälkeen. Vuonna 1985 hän perusti Sullivan Bluth Studiosin ja solmi hedelmällisen yhteistyön Steven Spielbergin kanssa. Bluthin seuraavat ohjaustyöt, rakastettu Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) ja esihistoriallinen seikkailu Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988) nousivat valtavaan suosioon ja poikivat lukuisia jatko-osia. Spielbergin tuottamien menestysanimaatioiden seurauksena Bluthin tuotantoyhtiöstä kasvoi alansa suurin animaatiostudio.

Aiemmasta menestyksestä huolimatta 1990-luku ei ollut kuitenkaan Bluthin vuosikymmen. Sen koommin Rokkikukko (Rock-A-Doodle, 1992) kuin Peukalo-Liisakaan (Thumbelina, 1994) eivät vakuuttaneet katsojia tai kriitikoita. Oscar-ehdokkuuksille päässyt Anastasia (1997) oli taiteellisesti kunnianhimoinen projekti, jonka onnistumisen turvin Bluth pääsi toteuttamaan pitkään kaavailemaansa post-apokalyptistä tieteisanimaatiota Titan A.E. (2000) Foxin animaatiostudiolle. Perinteisen piirrosanimaation ja digitaalisen tietokoneanimaation uusia uria luoneesta tieteisseikkailusta tuli kohtalaisen hyvästä kriittisestä vastaanotosta huolimatta floppi lippuluukulla. Huonon markkinointistrategian seurauksena katsojat eivät tienneet onko elokuva suunnattu aikuisille vai lapsille, ja lopputulos oli katastrofaalinen tuotantoyhtiölle.

Rouva Brisbyn ja Fievelin taiteellisen onnistumisen johdosta Don Bluthista tuli kuitenkin amerikkalaisen animaatioelokuvan pieni suuri mies. 1980-luvulla hän nousi varteenotettavaksi haastajaksi jopa Disneyn animaatioimperiumille. Ehkä kilpailuasetelman seurauksena Disneyn leirissä herättiin tilanteeseen ja Pienen merenneidon (The Little Mermaid, 1989) myötä alkoikin suuryhtiön renessanssi laatuanimaation tekijänä.

On sääli, että Bluthin parasta elokuvaa ei ole Suomessa nähty vuosikymmeniin, ei sen koommin televisiossa kuin DVD:nä. Ehkä tästä johtuen The Secret of NIMH tuntuu tänä päivänä kadonneelta animaatioaarteelta, josta puhuvat lähinnä elokuvan aikanaan videolta tai televisiosta nähneet. Ajaton taideteos on nimittäin vuosikymmenensä paras amerikkalainen animaatio.

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 1

Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki ovat olleet kiistanalaisia, jopa paheksuttuja tekijöitä, joiden taiteesta on kuitenkin tullut ikuista. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven syntyi Amsterdamissa opettajaisän ja hatuntekijääidin perheeseen vuonna 1938. Toisen maailmansodan puhjettua perhe muutti Haagiin, keskelle natsi-Saksan sotakoneistoa. Arkipäivän näkymään kuului natsien hirmutekojen raadollisuus. Väkivaltaiset näyt kuolleista ruumiista ja palavista taloista juurtuivat nuoren pojan muistiin. Jatkuva vaarantuntu ja pelko väistyivät vasta maailmansodan päätyttyä.

1950-luvulla Verhoeven kiinnostui amerikkalaisista elokuvista ja sarjakuvista. Ei aikaakaan, kun hän tuotti jo omia tarinoita ja piirroksia. Vuosikymmenen lopulla Verhoeven lähti Leidenin yliopistoon opiskelemaan, pääaineinaan matematiikka ja fysiikka, mutta suurimmaksi kiinnostuksenkohteeksi nousi elokuvien tekeminen. Onneksi liberaalit opiskelijapiirit mahdollistivat elokuvailmaisuun keskittymisen opintojen ohessa. Vuosien 1960-65 aikana Verhoeven valmisti lyhyt- ja dokumenttielokuvia paitsi Leidenin yliopiston elokuvakerhossa, mutta myös suorittaessaan asepalvelusta. Armeijan jälkeen Verhoeven hylkäsi matemaattisen uransa, tohtorintutkinnosta huolimatta, keskittyen kokopäiväisesti audiovisuaaliseen alaan.

Menestystä seurasi nopeasti, sillä Hollannin televisiolle tehty dokumentti Portret van Anton Andriaan Mussert (1968) oli taiteellinen menestys ja sitä seuranneesta 12-osaisesta historiallisesta seikkailusarjasta Floris (1969) tuli suuri kaupallinen onnistuminen. Televisiosarjan kautta Verhoevenin vakionäyttelijäksi nousi nuori ja lupaava Rutger Hauer, joka myöhemmin nousi Hollywoodissa maailmanmaineeseen Verhoevenin tavoin. Floriksen kautta Verhoeven ystävystyi myös käsikirjoittaja Gerard Soetemanin kanssa ja miehistä tuli olennainen työkaksikko seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Pitkän fiktioelokuvan pariin Verhoeven sukelsi railakkaalla seksikomedialla Mitä näenkään?! Mitä näenkään?! (Wat zien in, 1971), joka kertoo tarinan kahden prostituoidun elämästä 70-luvun alun syntisessä Amsterdamissa. Kaupungin ydinkeskustassa ja punaisten lyhtyjen alueella kuvattu elokuva ei saanut kriitikoita puolelleen, eikä lopputulos tyydyttänyt ohjaajaa, mutta elokuva keräsi teatterilevityksessä reippaasti yli 2 miljoonaa katsojaa. 1970-luvun alussa Verhoeven ja elokuvaaja Jan de Bontin aloittivat pitkän ja hedelmällisen yhteistyön.

 Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973)

Tekijäjoukon kansainvälinen läpimurto tuli seuraavan elokuvan, Jan Wolkersin romaaniin pohjautuvan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973) myötä. Mestarillisesta elokuvasta tuli ilmiö Hollannissa, jossa se keräsi kaikkien aikojen katsojaluvut (3,3 miljoonaa katsojaa!). Tyylillisesti ranskalaisen uuden aallon elokuvat mieleentuova Turkkilaisia makeisia on kertomus Olga Stapelsin (Monique van de Ven) ja Eric Vonkin (huikean intensiivinen Rutger Hauer) emotionaalisesti tuhoavasta rakkaustarinasta. Se on samalla myös valaiseva ajankuva 1970-luvun Hollannista ja näkemyksellinen tulkinta hippiaikakauden vapaan seksin jälkeisestä tragediasta. Dokumentaarista elokuvakerrontaa hyödyntävä teos muutti 1970-luvulla koko maailman käsityksen hollantilaisesta elokuvasta. Verhoevenin maineikas elokuva nousi yllättäen brutaaleista kohtauksista ja alastomuudesta huolimatta jopa Oscar-ehdokkaaksi, tavoitellessaan parhaan ulkomaisen elokuvan palkintoa vuonna 1974. Vuosituhannen vaihteessa se valittiin 1900-luvun parhaimmaksi hollantilaiseksi elokuvaksi. Omapäinen teos on edelleen hurjaa katsottavaa, jopa aikoinaan kohutut seksikohtaukset ravistelevat yhä realistisessa paljastavuudessaan. Elokuvan ahdistava ilmapiiri on persoonallisuudessaan mieleenpainuva.

Verhoevenin seuraavaan ohjaustyön, Keetje Tippel (1975), myötä selvisi lopullisesti tekijänsä halu tehdä provokatiivisia elokuvia. Taiteellisten ja taloudellisten paineiden kärjistyessä ohjaajan elokuvailmaisu meni yhä vahvemmin äärisuuntaan historiallisessa draamassa, jossa nuori Keetje (jälleen Monica van de Ven) ajautuu 1800-luvun köyhälistön edustajana prostituoiduksi. Keetjen tie vie lopulta ryysyistä rikkauksiin ja hän muuttuu itsekeskeiseksi yläluokan rouvaksi. Hollannin historian läpivalaisuna Keetje Tippel herätti laajalti närkästystä ja raju seksuaalisuuden käsittely aiheutti paheksuntaa jopa vapaamieliseksi koetussa maassa. Kaikkien aikojen kalleimpana hollantilaiselokuvana toteutettu tuotanto keräsi lähes 2 miljoonaa katsojaa, mutta ohjaaja Verhoevenin ja tuottaja Rob Houwerin yhteistyö alkoi saada antagonistisia piirteitä menestyksestä huolimatta.

Rutger Hauer elokuvassa Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977)

Keetje Tippelin jälkeen Verhoeven jatkoi historiallisen aiheen parissa eeppisellä sotaelokuvalla Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Erik Hazelhoff Roelfzemanin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva kertoo väkevän tarinan nuorten hollantilaisten vastarinnasta natsimiehityksen vuosina. Teoksen autenttisuus tulee vahvasti esiin siitä, että elokuvan kuvaukset suoritettiin kokonaisuudessaan oikeilla historiallisilla paikoilla. Sodan runtelemassa maassa eläneenä Verhoeven osallistui myös ensi kertaa elokuviensa käsikirjoitusprosessiin, tuottaja Hoewerin satsatessa siihen Hollannin elokuvahistorian suurimman budjetin. Verhoevenin ohjaus on raskaasta aiheesta huolimatta seikkailullisen kepeätä ja suoraviivaisen tehokasta, mikä tekee elokuvasta toiminnallisen viihdyttävän. Odotukset nousivat korkealle paitsi alkuteoksen, myös maan historian takia. Vahinko vain, että kansalliset kriitikot odottivat yhä hollantilaiselta elokuvalta pienimuotoisuutta ja vaatimatonta tyyliä, jollaista Verhoevenin sotaeepos ei edustanut. Teatterilevitykseen elokuva saapuikin kiistanalaisen murskakritiikin saattelemana. Kansainvälisesti Gestapon vihollinen numero 1 otettiin erinomaisesti vastaan ja erityisesti Yhdysvalloista se löysi ymmärtäjänsä, elokuva palkittiin mm. vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana Golden Globe -palkinnolla. Hollywood-legendan mukaan erityisesti Steven Spielberg oli vaikuttunut Verhoevenin kompromissittomasta elokuvailmaisusta.

 Pahamaineinen Spetters (1980)

Hollywoodin kutsuvista yhteydenotoista huolimatta Verhoeven jatkoi työskentelyä kotimaassaan, jossa hän rahoitusongelmista johtuen palasi televisioon tekemään tuntisen tv-elokuvan Voorbij, Voorbij (1979), joka oli tyylillisesti jatkoa Gestapon vihollisen sotakuvastolle. Verhoevenin ja tuottaja Houwerin kipeän välirikon takia seuraavan elokuvan tuottajaksi nousi aiemmin vain television puolella työskennellyt Joop van der Ende, joka pyrki parhaansa mukaan takaamaan taloudellisen tuen kiistanalaiselle tekijälle. Eksploitatiivisen väkivaltainen, mustalla huumorilla kuorrutettu nuorisodraama Spetters (1980) aiheutti Verhoevenin tähänastisen uran suurimman yhteiskunnallisen metakan. Jo aiemmin kotimaassaan vastenmieliseksi koettua elokuvaohjaajaa syytettiin homovastaiseksi misogynistiksi sekä seksistiseksi masokistiksi. Julkinen teloitus jatkui lukuisilla Verhoevenin vastaisilla mielenosoituksilla, joita järjestäneet tahot langettivat ohjaajan harteille fasistin ja irstailijan viitan. Spettersin saama mediahuomio hyödytti tosin sen kaupallista menestystä, sillä provokaatiosta kiinnostuneita katsojia löytyi yli miljoona. Ohjaaja itse loukkaantui syvästi kotimaassaan saamastaan kohtelusta ja päätti arvostuksen puutteesta johtuen lopettaa elokuvien tekemisen Hollannissa. Tilannetta tuskin paransi se, että Verhoeven oli Spettersiä tehdessään ajautunut ilmiriitaan myös Hollannin elokuvainstituutin (The Netherlands Film Fund) kanssa, joka käytännössä teki mahdolliseksi elokuvan tekemisen ohjaajan synnyinmaassa.

Vanhan taistelutoverin, Rob Houwerin palauttua tuottajaksi Verhoeven päätti ohjata vielä yhden elokuvan synnyinmaassaan. Tunnetun hollantilaiskirjailija, Gerard Reven romaaniin pohjautunut De vierde man (1983) oli hyppäys jännityselokuvan pariin. Tarina kertoo kylmäverisestä naisesta, joka on oletettavasti tappanut rakastajansa. Verhoevenin moderni film noir on ladattu täyteen vainoharhoja, mystisiä visioita ja oudoilta vaikuttavia tapahtumia, jotka nivoutuvat maagisesti yhteen. Seksuaalinen kuvasto, tunne-elämyksien ristiriitaisuudet ja umpikieroutuneet pakkomielteet kumpuavat pitkälti Verhoevenin käsityksestä katolisesta uskosta.

Eroottisesti latautunut tyylikäs trilleri menestyi kohtalaisesti Hollannissa, mutta paremman vastaanoton se sai Yhdysvalloissa, jossa siitä tuli kulttiklassikko. Myöhemmin Verhoeven palasi samaan eroottisen trillerin tyylilajiin menestyselokuvallaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 1980-luvun puolivälin lähestyessä ohjaaja teki odotetun päätöksen ja jätti synnyinmaansa. Verhoevenin ohella Hollywoodiin matkasivat myös miehen vakiokuvaaja Jan de Bont, De vierde manissa (sekä Gestapon vihollinen numero 1 ja Spetters -elokuvissa) pääosaa näytellyt Jeroen Krabbé sekä jo aiemmin Hollannin taakseen jättänyt Rutger Hauer.

Jatkoa seuraa...

Kuinka monta on vielä jäljellä?

Finnkinon elokuvateatterit vuodelta 1997.

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Missä vaiheessa yhtyeistä ja artisteista tulee itsensä irvikuvia? Milloin he putoavat kuolemattomien rock-ikonien valtaistuimelta tavallisten kuolevaisten joukkoon?

David Bowie oli 1970-luvun pop-renessanssin kuningas, joka loihti hallitsemansa vuosikymmenen aikana mestariteoksia paitsi teatraalisen glamrockin, kokeellisen avantgarde(popi)n, krautrockin, folkin kuin peräti sinisilmäsoulinkin saralla. 1980-luvulla Bowien voittokulku alkoi valitettavasti hyytyä kaupallisen miellyttävyyden noustua luovuuden edelle vuosikymmenen puoliväliin tultaessa. Pöyhkeydessään tyhjäpäinen Tonight (1984) ja vuotta myöhemmin seurannut karmaiseva Mick Jagger -duetto Dancing in the Streets (1985) ovat oivallisia esimerkkejä taiteellisesta itsemurhasta. 1990-luvun puolivälissä tatuointeihin ja lävistyksiin ihastunut Bowie joutuikin tekemään hartiavoimin töitä, jotta sai manattua 80-luvun korporaatiopoppari-imagonsa manan majoille. Konseptilevy Outside (1995) ja drum'n'bass -vaikutteinen Earthling (1997) olivat komean vieraantuneita levytyksiä, joiden olisi lopulta suonut saaneen enemmän kunniaa. Ongelmaksi taisi kuitenkin muodostua se Let's Dancen (1983) vaaniva peroksiidiblondihaamu, joka ei halunnut ymmärtää Bowien ja Nine Inch Nailsin yhteiskiertuetta, vaan olisi mieluummin kuunnellut suuren yleisön miellyttämiseen tukehtuvaa Modern Lovea kaksi kertaa liian suureen pukuun verhoutuneena.

U2 oli parhaimmillaan tinkimättömällä Warilla (1983) ja kauniin maalailevalla The Unforgettable Firellä (1984), mutta onnistui vastoinkäymisten jälkeen kokoamaan rivinsä ja ennen kaikkea luomaan nahkansa komeasti uudelleen 90-luvulle tultaessa (Achtung Baby, 1991). Sen jälkeen onkin suunta ollut pelkkää alamäkeä, lukuisista yksittäisistä huippubiiseistä (Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me, Beautiful Day, Magnificent) huolimatta. Onneksi sentään megalomaaniset konserttikiertueet ovat olleet audiovisuaalista silmä- ja kuulokarkkia. 

Depeche Mode sai niin traagisia kolhuja Songs of Faith and Devotionin (1993) mielipuolisen vaativan maailmankiertueen jälkeen, ettei yhtye koskaan toipunut aivan ennalleen. Alan Wilderin eron jälkeinen Ultra (1997) on juuri niin hyvä levy kuin Dave Gahanin huumehelvetistä traumatisoituneen trion oli mahdollista saada aikaan.

Progressiivisen rockin puolella "Jump the Shark" -hetkiä ovat olleet ainakin Genesiksen muuntautuminen uraauurtavasta taiderockista Phil Collinsin liidaamaksi juppipopiksi. Raskaan rockin puolella tuskin tarvitsee paljon arvottaa Guns N' Rosesin romahduspistettä... vai pitäisikö sanoa romahduspisteitä? Niin niin, ja mitä ikinä tapahtuikaan Fleetwood Macille? Tai The Clashille Cut the Crapillä (1985)? Kuinka monen mielestä Hot Space (1982) on Queenin kunniallisin hetki? Miksi Hectorin piti levyttää Hectorock 2 (1985) ja heittäytyä lopulta Mestariksi? Eikö CMX lopettanutkaan keikkailua 1999? Onko Happy Mondaysin Yes Please! -levystä (1992) muuhunkin kuin tuopinaluseksi? Ja OK OK, myönnetään New Orderin vielä-kerran-pojat -paluu ilman Hookya tuntuu lopulta aika häijyltä.

Joitakin pop-yhtyeitä sitten taas säälii siksi, että he uransa tärkeimmällä kohdalla pitävät liian pitkän levytystauon joko siksi, että yhtyeen sisäisiin henkilökemioihin on tullut halkeamia menestyksen noustua nuppiin tai sitten yksinkertaisesti siitä syystä, että edeltävä menestyslevy on tyhjentänyt luovuuden pajatson tyhjiin. Esimerkiksi The Human League ei toipunut Daren (1981) menestyskrapulasta kovinkaan kunniakkaasti. Mauttoman kasarikitaroinnin pilaama Hysteria (1984) on vain välähdyksenomaisesti siedettävä levy. Samaan liialliseen kitaroiden painotukseen kaatuu myös sheffieldiläistovereiden ABC:n koko ura täydellisen The Lexicon of Loven (1982) jälkeen.

Mieleen tulee myös Liverpoolin Another Fab Four eli Echo & The Bunnymen, joka tuntui hukanneen paitsi mahdollisuutensa stadionluokan menestykseen, myös luovuutensa mestarillisen Ocean Rainin (1984) jälkeen. Useaan otteeseen studion ovia paukutellut yhtye sai lopulta paineiden ahdistamana viimeisteltyä tylsästi nimetyn Echo & the Bunnymenin (1987), jonka jälkeen bändin ensimmäinen aikakausi päättyikin jo seuraavana vuonna hajoamiseen. Surullisen kuuluisaa, ilman Ian McCullouchia tehtyä Reverberationia (1990) ei kannata tässä yhteydessä edes mainita.

Tämä pitkä introduktio yrittää johdatella myöntämään että jopa minulle henkilökohtaisesti tärkeimmällä ja pitkäaikaisimmalla suosikkiyhtyeelläni, The Curella, on kiistatta ollut oma "Jumping the Musical Shark" -hetkensä.

The Curen tapauksessa koko 1980-luku oli yhtä nousukiitoa, myös kaupallisesti. Jokainen levy myi edeltäjäänsä paremmin ja keräsi toinen toistaan hienommat kritiikit rock-lehdistöltä (ehkä psykedeelistä The Topia lukuun ottamatta). Vuosien 1980-89 aikana yhtye julkaisi kestävimmät albuminsa, joista kuninkaallisin on vuoden 1989 magnus opus Disintegration. Väistämätön tapahtumaketju alkoi kuitenkin hahmottua jo Prayers Tourin (1989) jälkimainingeissa, kun yhtyeen kiistattomaksi keulahahmoksi noussut Robert Smith ei hajottanutkaan yhtyettään, kuten oli alunperin rock-lehdistölle turhankin ahkerasti mainostanut. Glastonburyn festivaalikeikan jälkeen uudistunut kokoonpano julkaisi ensin remix-levyn Mixed Up (1990) ja sen jälkeen vaihtoehtorock-vaikutteisen Wishin (1992), joka nosti yhtyeen kaupallisen aseman huippuunsa. Erityisesti Friday I'm In Love -hitistä tuli uuden teiniyleisön suosikki. Onneksi kuitenkin Wish-albumin singlejulkaisujen kääntöpuolet olivat toinen toistaan timanttisempia kappaleita (A Foolish Arrangement, The Big Hand, This Twilight Garden, Play).

Yhtye menetti kuitenkin luovimman kautensa Wishin suursuosion jälkeisinä vuosina. Bändin rivit rakoilivat (jälleen kerran) ja ex-jäsenen, Lol Tolhurstin masinoimassa oikeudenkäyntiprosessissa ja sen jälkimainingeissa hukattiin lopulta vuosia. Keväällä 1996 ilmestynyt Wild Mood Swings ei miellyttänyt bändin faneja, eikä löytänyt ostavaa yleisöä, sillä se jäi totaalisesti vuosikymmenen puolivälin tienoilla roihahtaneen britpop-huuman jalkoihin. Curesta oli muutaman näennäisen sapattivuoden aikana tullut edellisen vuosikymmenen mustahuuliraato.

Wild Mood Swings on kuitenkin mainettaan parempi levy, sen suurin ongelma on kuitenkin liiallisessa kestossa ja vaikutteiden ylipursuavassa kirjavuudessa (tarjolla niin flamencoa kuin kevyen jazzahtavaa poppia). Round and Round and Roundin ja Returnin kaltaiset väkinäiset pop-ilottelut eivät myöskään istu samaan kokonaisuuteen Wantin, Jupiter Crashin ja Baren majesteetillisuuden kanssa. Haikea Strange Attraction ja riemastuttava Mint Car onnistuvat paljon paremmin väläyttämään Robert Smithin briljanttia pop-taikuutta kuin latteat hittijäljitelmät.

Wild Mood Swingsin pettymyksen nieltyään Smith palasi joukkoineen lähes psykoottisen Pornographyn (1982) ja eeppisellä melankolialla hurmanneen Disintegrationiin synkkyyteen. Lopputuloksena ilmestynyt Bloodflowers (2000) oli ilmestyessään minulle niin odotettu levy, että en vieläkään osaa suhtautua siihen kovin objektiivisesti. Parhaimmillaan Bloodflowers tuntuu yhtyeen kaikkein harkituimmalta ja kypsimmältä levytykseltä, ilman väkinäisiä täyteraitoja. Esimerkiksi uneliaan Out of this Worldin kaltainen kappale kuuluu kiistatta Curen sävellyksellisesti komeimpaan kaartiin. Jäähyväishenkisen levyn olisi jopa jossain määrin suonut jääneen The Curen viimeiseksi levyksi, sillä rehellisesti sanottuna en usko, että Ross Robinsonin pilaama eponyymilevy (2004) ja ailahtelevuudessaan rasittava 4:13 Dream (2008) ovat juurikaan tuoneet yhtyeelle uusia ihailijoita. Eiköhän jokainen nuoremman polven takkutukka ole ennemmin hankkinut Disintegrationin, The Head on the Doorin (1985) tai sitten viettelevät Staring at the Sea (1986) ja Galore (1997) -singlekokoelmat. Niistä löytyy kuitenkin maailmanloppuun saakka enemmän tarttumapintaa kuin The Curen viimeisen vuosikymmenen levytyksellisistä harharetkistä yhteensä. Yhtyeen live-esiintymiset ovat kuitenkin olleet viimevuosina ehkä kehutumpia kuin koskaan. Ennalta-arvaamattomat käänteet (kuten viimekeväinen Reflections-konserttisarja) ovat tehneet melankoliapoppareiden liikkeiden seuraamisesta yhä kiinnostavaa.

Kaikesta tästä narinasta huolimatta olen ikionnellinen siitä, että minulla on mahdollisuus nähdä Robert Smith, ikityylikäs Simon Gallup, Jason Cooper ja Roger O'Donnell ainakin vielä kerran elävänä. Yhtye, joka on kuitenkin kirjaimellisesti tuonut lohtua ja toivoa kaikkein masentavimpina hetkinä ja osoittanut herkälle nuorelle miehelle, ettei tunteiden osoittaminen ole väärin. Saavathan pojatkin lopulta itkeä, vai mitä Robert?

Kotimaan katsaus

Kiitos kysymästä, vuosi on alkanut suomalaisen elokuvan puolesta varsin mukavissa merkeissä. Yleisö on löytänyt Taru Mäkelän mainion Varasto-komedian (2011), josta palkinnoksi elokuva pokkasi myös Yleisö-Jussin viime sunnuntain Jussi-juhlissa. Alkuvuoden ensi-illoissa on riittänyt (ja riittää) jokaiselle jotakin: esimerkiksi Mika Koskisen dokumenttielokuva Punaisen metsän hotelli (2011) käsittelee metsäteollisuuden häikäilevyyttä valaisevasti ja Petri Kotwican nuorisolle suunnattu Rat King (2012) onnistuu parhaimmillaan olemaan tiheätunnelmainen trilleri. Yllättävin ilahduttaja omalle kohdalleni oli Samuli Valkaman ihastuttava Hulluna Saraan (2012), joka onnistui olemaan romanttisen komedian ongelmallisessa tyylilajissa absurdilla huumorilla kuorrutettu ja visuaalisilla vitseillään palkitseva piristysruiske talven keskelle.

Aku Louhimiehen ennakkoon hyvinkin ristiriitaisia kommentteja kerännyt Vuosaari (2012) saa ensi-iltansa tällä viikolla. Elokuva on tyylillisesti selkeä sisarteos Louhimiehen päätyölle, Paha maa -elokuvalle (2005). Toinen toistaan kiinnostavampia henkilötarinoita niputtava teos ei päästä katsojaa totisesti helpolla, mutta se on aikalaiskuvauksena huikean vaikuttava ja järkyttävän todellinen.

Alkukevään ensi-illoista syvällisen kiinnostuksenkohteita ovat myös Arto Halosen suomalaisen hiihtourheilun likaiseen taustapeliin sukeltava dokumentti Sinivalkoinen valhe (päivitys 20.2.: ensi-iltana siirtynytkin syksylle) sekä Claes Olssonin kansallissotadraama Taistelu Näsilinnasta (ensi-ilta 23.3.). Pirkanmaalta kantautuneiden tietojen mukaan Jukka Kärkkäisen ja JP Passin odotettu punk-dokumentti Kovasikajuttu (2012) saa Tampereen elokuvajuhlilla ensi-iltansa. Toivon mukaan hieno elokuva päätyy kesään mennessä myös elokuvateatterilevitykseen, sillä kyse on inhimillisyydessään riemastuttavasta dokkarista, joka kykenee hämmästyttävän luonnollisella tavalla olemaan tärkeä puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Viime viikonlopun Jussi-gaala meni joidenkin mielestä liialliseksi politikoinniksi. Itse olen vahvasti eri mieltä, sillä minusta on olennaista, että luovan työntekijät, taiteilijat ja kulttuurin puolestapuhujat ottavat kantaa ajankohtaisiin asioihin. Joonas Saartamon pitkä kiitospuhe oli malliesimerkki esiintymisestä, jossa oikealla tavalla kohtaavat katu-uskottava itsevarmuus, maanläheisyys ja humanismin puolesta kantaaottava sanomallisuus. Olisiko niin, että politikointi närästi vain Niinistön kannattajia, jotka taisivat olla aika paitsiossa Kaapelitehtaalla tuona iltana?

DocPoint jäi tänä vuonna kohdaltani harmillisen vähälle työ- ja hiihtokiireiden (kyllä, Talissa on hyvä hiihtää!) takia, mutta näkemäni elokuvat olivat kyllä sitäkin loisteliaimpia genrejensä valioteoksia. Davis Guggenheimin ohjaama U2-muotokuva From the Sky Down (2011) osoittautui täydelliseksi rokumentiksi Achtung Baby -levyn (1991) merkityksestä U2:n lähimenneisyydelle. Megalomaanisen jenkkipöhön vaivaama yhtye käänsi suuntansa 90-luvun taitteessa kohti muuttuvaa Eurooppaa ja tuloksena oli käänteentekevä pop-klassikko. Guggenheimin tarkka ja visuaalisesti kekseliäs dokumentti kertoi ensisijaisesti Achtung Babyn teosta, mutta se oli samalla myös hieno bändihistoriikki U2:n matkasta kohti uutta nousua. Viimevuotiseen Glastonburyn festivaalikeikkaan hengästyttävästi päättyvä dokkari keräsi harmillisen vähän yleisöä Bio Rexin suureen elokuvateatteriin. Liekö ongelma oli sitten siinä, että elokuva oli julkaistu Suomessa jo jouluna DVD:nä?

Toinen DocPointin ehdoton valioteos oli Kiti Luostarisen kaunis kyläsinfonia Kotona kylässä (2012), joka on runollinen oodi Keski-Suomessa sijaitsevalle Luhangan kunnalle. Kantasuomalaisessa rehellisyydessään puhutteleva dokumentti loi elokuvateatteri Maximiin intensiivisen tunnelman.

Lisäksi:
Rotterdamin elokuvajuhlilla tehtiin viime viikolla suomalaista kulttuurihistoriaa. Festivaalilla esitettiin nimittäin Mikko Niskasen ajaton mestariteos Kahdeksan surmanluotia (1972) alkuperäisessä yli viisituntisessa kestossaan. Kyse oli historiallisesti merkittävästä tapauksesta siksi, että koskaan aiemmin ei ole tuota pitkää televisioversiota esitetty maamme rajojen ulkopuolella. Jörn Donnerin leikkaamaa elokuvateatteriversiota on kyllä esitetty ulkomaisilla elokuvafestivaaleilla ja kulttuuritapahtumissa vuosikymmeniä, mutta alkuperäisen version käännöstoimiin ja esityskopion työstämiseen ei ole aiemmin löytynyt yhtä paljon aktiivisuutta kuin nyt. Surmanluotien lisäksi Rotterdamissa nähtiin myös lukuisia Peter von Baghin dokumentteja englanninkielisinä kopioina (mm. Helsinki ikuisesti, Lastuja, Ohjaaja matkalla ihmiseksi: Mikko Niskasen tarina) sekä kotimaisen elokuvahistoriamme viehättäviä ajankuvia kuten Yrjö Nortan musiikkielokuva SF-Paraati (1940) ja Risto Jarvan tulevaisuustutkielma Ruusujen aika (1968). Mikko Niskanen tulee olemaan ajankohtainen myös Suomen televisiossa tänä keväänä, sillä YLE Teema esittää kevään kuluessa merkittävän ohjaajan koko filmografian. Vihdoinkin tulen näkemään Pulakapina (1977) ja Mona ja palavan rakkauden aika (1983) -elokuvat. Sarjan aloittavan Pojat-elokuvan (1962) valmistumisesta tulee muuten kuluneeksi tänä vuonna komeat 60 vuotta!

Lopuksi:
Suomalainen elokuva on näyttävästi esillä myös ensi viikolla alkavilla Berliinin elokuvajuhlilla, jonne tulivat valituksi Timo Vuorensolan Iisakin kirkon lailla valmisteltu, mustalla komiikalla ryyditetty tieteiselokuva Iron Sky (2012, Suomen ensi-ilta 4.4.), Katja Gauriloffin hienon vastaanoton kotimaan kriitikoilta saanut Säilöttyjä unelmia (2012) sekä Jussi Hiltusen pysäyttävä, tositarinapohjainen lyhytdraama Hiljainen viikko (2011).  Päähuomio menee kuitenkin taatusti maailmanensi-illassa näyttäytyville kuunatseille, sillä elokuvan esitysoikeudet on jo ennakkoon myyty peräti 30 maahan.

30 vuotta sitten - # 12 Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

Useimpien 1970-luvun lopulla perustettujen pop-yhtyeiden tapaan, myös glasgowlaisen Simple Mindsin juuret ulottuivat punk-liikkeen nurkille. Lyhytikäiseksi jäänyt Johnny & The Self-Abusers nojasi vahvasti The Sex Pistolsin viitoittamalle nihilistiselle hyökkäävyydelle, mutta lisäsi keitokseensa yllätyksellisesti saksofonisooloja ja koskettimia. Hädin tuskin täysi-ikäisiksi varttuneet skottinuorukaiset keksivät vieläpä itselleen varsin veikeät taitelijanimet, esimerkiksi vokalisti Jim Kerr muuntui Pripton Weirdiksi, kitaristi Charlie Burchill Charlie Argueksi ja silloinen kakkoskistaristi Alan MacNeil Sid Syphilikseksi.

1980-luvun taitteeseen tullessa punk oli tehnyt tilaa uuden aallon soundikokeiluille ja Simple Minds löysi monien aikalaistensa tavoin tyylinsä taiteellisen konerockin ja kolkon postpunkin välimaastosta. Parin vuoden sisällä yhtyeen soundi eteni tanssittavan synteettisen popin puolelle, josta komeimpana tyylinäytteenä pidetään yhtyeen kaupallista läpimurtoa, vuonna 1982 ilmestynyttä New Gold Dream (81-82-83-84) -levyä.

New Gold Dreamilla Simple Minds oli vielä nuori ja nälkäinen yhtye, joka yhdisteli tyylikkäästi uuden aallon poppia ja lämmintä romantiikkaa. Peräti neljä levyä jo aiemmin julkaisseena Simple Minds oli onnistuneesti säilyttänyt ennakkoluulottoman näkemyksensä musiikilliseen monipuolisuuteen. Viehättävät singlet Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle vahvistivat yhtyeen paikan pop-historian kaanonissa. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattisuutta. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat Jim Kerrin äänen lisäksi erityisesti Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä Charlie Burchillin tunnistettava kitaratyöskentely. Kosketuksen tanssin magiasta tuo esiin myös Derek Forbesin basso, joka kuulostaa yhä tuoreelta ja elinvoimaiselta.

New Gold Dreamin jälkeen Simple Mindsista tuli stadiontason pop-dinosaurus viimeistään vuonna 1985, kun se sai Don't You (Forget About Me) -singlestä valtaisan megahitin. Keith Forseyn ja Steve Schiffin alunperin Bryan Ferrylle tarjoama laulu päätyi John Hughesin kasariklassikon The Breakfast Club (1985) ääniraidalle ja loppu on historiaa. Nopeasti yhtye alkoi kääntää musiikillista suuntaansa kohti valtavirtarockia, ja kaupallisesti katsottuna suunnanmuutos onnistuikin, mutta aiemmin innovatiiviselta vaikuttaneesta yhtyeestä hioutui 90-luvulle tultaessa tympeän vakavahenkinen pop-kone, joka vaihtoi kiehtovan synakilkkeen paisuttelevaan stadionpoppiin. Suurille areenoille pääsy romahdutti yhtyeen luovuuden, ja yhä suureellisemmiksi kasvaneista ihmisoikeuslauluista tuli joukkion tavaramerkki 1990-luvulla. Yhä yllättävän aktiivisesta yhtyeestä on 2000-luvun edetessä tullut pitkälti nostalginen hittimasiina, jonka levymyynti laahaa, mutta jonka konserttikiertueet sytyttävät vielä entisen loiston hetkeksi liekkiin.

Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri

Lapsuuteni elokuvasankareita esitellyt artikkelisarja on hyvä päättää mieheen, jonka vaikutus oman henkilöhistoriani muodostumiseen lapsuudesta aikuisuuteen on ollut lähes mittaamaton. Kyse on tietysti Vesa-Matti Loirista (s. 1945-), jonka työskentelyä esiintyvän taiteen saralla olen seurannut näihin päiviin saakka poikkeuksellisen aktiivisesti. Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on tulkinnut mm. Eino Leinon, Juha Vainion ja Uuno Kailaan tekstejä huikaisevalla intensiteetillä. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

 Nuoret kaverukset Mikko Niskasen elokuvasta Pojat (1962), vasemmalla Vesa-Matti Loiri

Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myös Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti. Hetkeä myöhemmin Speden ohjaama Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987) taisi olla ensimmäisiä kotiimme vuokrattuja videokasetteja. Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.  

Moni Loirin Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaishalpiksia, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969), joka oli miehen ensimmäinen elokuvapäärooli aikuisena, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta. On toki myös helppo ymmärtää soraääniä, sillä osa Loirin koomisista hahmoista jäävät kieltämättä väkisinnaurattamaan pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti huitaistun käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä, kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Uunoja tehtiin taatusti liikaa ja Spede Pasasen omistava ote vei monia vakavia rooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten Tup akka lakko (1980) ja Lentävät luupäät (1984)) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia. Vasta uupuminen Turhapuron rooliin 90-luvulle tultaessa alkoi nakertaa koomista innokkuutta.

Veskun draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo sekä Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa. Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1993). Onkin sääli ettei miestä ole ääninäyttelemisen saralla kuultu enemmän. Käsikirjoittajana hän on antanut krediittikunnian enimmäkseen muille ja ainoaksi ohjaustyöksi on jäänyt Hirttämättömät (1971, yhdessä Speden kanssa).

Loiri on viimevuosina levyttänyt aktiivisesti ja keikkamenestystä on tullut peräti rock-festivaaleja myöten. Monipuoliseen esiintymisten sarjaan on kuulunut niin tunnelmallisen taiteellisia laulelmakeikkoja kuin hartaita joulukonserttejakin. Näyttelijäsuoritukset ovat jääneet vähemmälle heikenneen terveydentilan takia. Miehen viime vuosia kuvaa realistisesti Mika Kaurismäen kunnioittava dokumenttielokuva Vesku (2010). Yhteistyö Kaurismäen kanssa jatkuu myös jälkituotantovaiheessa olevan Tie pohjoiseen (ensi-ilta 2012) road-movien myötä.

Tällä hetkellä Loirin näkee Taru Mäkelän tuoreessa Varasto-elokuvassa (2011), jossa hänellä on cameo-roolimainen pyörähdys vähäeleisenä, kaljaa kittaavana Mynttisen äijänä. Vetovoimainen kansan suosikki varastaa shown vähäeleisellä roolillaan ja osoittaa, että koominen ajoitus on yhä tallella eläkeiästä huolimatta.

"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg
Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone

Vuosi 2011 Desibelin toimituksen silmin

Desibeli.net teki jälleen perinteisen katsauksen päättyneeseen musiikkivuoteen. Tällä kertaa esiin nousivat mm. vuoden potkivimmat biisit, ennakkoluuloton porilainen levy-yhtiö Karkia Mistia Records sekä vanha teknologia. Suosittelen kaksiosaisen artikkelisarjan lukemista:

Vuosipaketti 2011, osa 1
Vuosipaketti 2011, osa 2

Lyhytjännitteisille tässä kuitenkin oma poimintani:

Hei, me soitetaan koko albumi!

Viimeisen vuosikymmenen ajan ovat artistit yhä kiihtyvällä vauhdilla kiertäneet maailmaa ns. albumiklassikot -kiertueilla, joilla he soittavat tuotantonsa jonkin helmen kannesta kanteen. Pelkästään tämän vuoden aikana ovat esim. Suede, The Cure, The Lemonheads, Pixies, Primal Scream ja Dinosaur Jr. esittäneet klassikkonsa (tai kuten Sueden tapauksessa peräti kolme ensimmäistä levyä!) livenä kokonaisuudessaan. Suomeenkin asti näitä yhtyeitä on päässyt ilahduttavan paljon, erityisesti Primal Screamin Screamadelica.n -kokeminen ”20 vuotta myöhemmin” -hengessä laajeni yllättäen ekstaattiseksi kokemukseksi.

Tavastialta alkanut suomalaisen rockin klassikot -sarja esitteli vuoden aikana useiden kotimaisten rock-kukkojen ja pop-eksentrikkojen ylösnousemusta. Kärkinimeksi itselleni nousi hetkeksi paluun tehnyt, helsinkiläinen Keba, jonka musiikissa oli yhä pelotonta romantiikkaa ja äkkiväärää fyysisyyttä. Katusoittajina uransa aloittanut yhtye esiintyi alkuperäiskokoonpanolla ja veivasi sykähdyttävästi Koko ajan go-gon (1987) möyrivien kitara- ja bassokuvioiden sekä napakan rumputyöskentelyn tukemana.

Vuoden komeimmiksi konserttielämyksiksi nousivat kuitenkin Pink Floydin The Wall -klassikon tehokkaasti modernisoineen Roger Watersin kaksi Helsingin konserttia. Ajattomasta itsesäälin ja eristäytyneisyyden lähteestä muodostui mahtipontinen rock-ooppera, jonka audiovisuaalinen ilme oli ensiluokkaisen täydellinen. Alkuperäistarinan sodanvastaista sanomaa entisestään vahvistanut konsertti oli lähempänä nykyteatteria kuin perinteistä rock-keikkaa. Elämys, josta riittää kerrottavaa jälkipolville.