tiistai 22. syyskuuta 2020

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.

perjantai 11. syyskuuta 2020

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/2

Modernin amerikkalaisen elokuvan suuriin nimiin lukeutuva Brian De Palma (1940-) täyttää tänään syyskuun 11. päivä 80 vuotta. De Palman aktiivinen ura elokuvantekijänä on jatkunut jo kuudella vuosikymmenellä, sillä mestarin ensimmäinen lyhytelokuva Icarus (1960) valmistui tasan 60 vuotta sitten. 

De Palma kuuluu samaan 1960-luvun lopulla uraansa käynnistelleeseen New Hollywoodin filmihullujen tekijäsukupolveen yhdessä Martin Scorsesen (1942-), Paul Schraderin (1946-), John Miliuksen (1944-), George Lucasin (1944-), Francis Ford Coppolan (1939- ja Steven Spielbergin (1946-) kanssa. Movie Brats -sukupolveksi nimetty tekijäjoukko sparrasi toistensa projekteja ja vaihtoi elokuva-aiheita keskenään. De Palmalle erityisesti Scorsese oli 1970-luvun edetessä tärkeä luova ystävä, jonka kanssa syntyi leikkimielinen kilpailuasetelma. Lucasille De Palma antoi taas ensimmäiseen Star Wars -elokuvaan (1977) tärkeän, katsojille juonenkulkua selventävän idean: elokuvan alussa nähtävät ikoniset alkutekstit. 

Brian De Palma ei ole ollut elokuvantekijänä yhtä kaupallisesti menestynyt kuin Lucas tai Spielberg, yhtä arvostettu harmaa eminenssi kuin Coppola tai toisaalta yhtä tasalaatuinen ja intellektuelli kuin Scorsese, mutta De Palma onkin edellämainittuja enemmän nimenomaan kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Voisi sanoa, että De Palmassa on paljon samaa kuin lähes samanikäisessä hollantilaisessa kollegassa, Paul Verhoevenissa (1938-). Molempien elokuvista tunnistaa ohjaajan kädenjäljen välittömästi. He eivät ole tyytyneet tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Hurmeisen verenvuodatuksen (joka on tuottanut molemmille vaikeuksia elokuvasensoreiden kanssa) ohella heitä on yhdistänyt myös keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri.

De Palma on liikkunut elokuvantekijänä kiehtovasti harmaalla alueella. Hänen elokuviaan on kritisoitu misogyniasta, plagioinnista, voyerismilla ja väkivallalla mässäilystä. Sadistiksi ajoittain leimatun De Palman elokuvat huokuvat tyylikkäitä kaksoisolentoja ja kohtalokkaita kaunottaria, jotka päästetään hengiltä toinen toistaan mielikuvituksekkaammalla tavalla. Pinnallisen näkökulman takaa jää kuitenkin huomaamatta De Palman elokuvien vahvat naiskaraktäärit mm. (Verisen veitsen (Sisters, 1972) Margot Kiddor (Danielle Breton/Dominique Blanchion), Carrien (1976) Sissy Spacek (Carrie White) sekä Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan (Blow Out, 1981) Nancy Allen (Sally). 

Brian De Palma ohjaa Amy Irvingiä Pahan voima -elokuvan (The Fury, 1978) kuvauksissa. 

De Palman urasta tuskin voi puhua ilman viittausta Alfred Hitchcockiin (1899-1980), joka tuntui olevan De Palman elokuvakerronnan oppi-isä 1970- ja 80-lukujen paljon muistelluissa trillereissä. Hitchcock-plagioijaksi syytetty De Palma osoitti elokuviensa arvostelijoille visuaalisella taituruudella, että elokuva on halun ja unen taidetta. Katsoja haluaa nähdä ja alistuu siksi manipulaatioon. Kamera on ennen kaikkea tirkistelevä koje. Erotiikka ja tarinoiden hahmojen maallinen ahneus ovat saman asian ilmentymiä. 

"Kehitin aikoinaan tämän hitchcockmaiseksi sanotun sensibiliteetin, meillä on hieman samanlainen tapa nähdä asiat elokuvallisesti. Sitten sanotaan, että kaikki elokuvani ovat lainaa Hitchcockilta. Carrie menee suihkuun, ja se tekee elokuvasta muka Hitchcock-pastissin. Kun sellaisiin kysymyksiin vastaa neljänkymmenen vuoden ajan, ei jaksa enää sanoa kuin oletteko tosissanne." - Brian De Palma Kalle Kinnusen haastattelussa (2014)

Aikalaiskriitikoista merkittäviksi De Palman puolustajiksi nousivat maineikas Pauline Kael (1919-2001) ja tutkija/kriitikko Robin Wood. Kael oli ekstaattinen ylistyksissään, mutta säälimätön tuomioissaan. De Palmaa Kael piti aistillisena ohjaajana, jonka elokuvien väriloisto ja verisyys saivat kriitikon syttymään. Carrie oli Kaelille "A Terrifyingly lyrical thriller". Suurin piirtein kaikki De Palman elokuvat aina 1990-luvun alkuun saakka saivat hänet hurmioon. Oscareita jakavalle elokuva-akatemialle De Palman elokuvat ovat olleet aina liian kontroversaaleja joko peittelemättömän väkivallan kuvauksina tai ujostelemattoman röyhkeällä satiirilla. On hätkähdyttävää, että De Palman ikonisuudesta huolimatta vain yksi hänen elokuvistaan on palkittu Oscarilla: Sean Connery sivuroolistaan elokuvassa Lahjomattomat (The Untouchables, 1987).

Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka. Lähes yhtä usein valvontakamerat, kiikarit ja muut tirkistelyn välineet johtavat henkilöhahmot harhaan. De Palman kineettisen hedonismin merkittävin perillinen on elokuvatietoisten sitaattien erikoismies Quentin Tarantino, jolle De Palma oli Reservoir Dogsia (1992) tehdessä miltei kotijumala. Tarantinon kolme aution saaren elokuvaa ovatkin Howard Hawksin Rio Bravo (1959), Scorsesen Taksikuski (Taxi Driver, 1976) ja Blow Out - viimeinen todistaja. De Palman ihailijaksi on tunnustautunut myös puheliaiden indie-draamakomedioiden (mm. Marriage Story, 2019) tekijäsuosikki Noah Baumbach, jopa siinä määrin, että hän teki idolistaan dokumenttielokuvan, intiimin ja rehellisen ohjaajan muotokuvan De Palma (2015).

Movie Brats: Steven Spielberg, Martin Scorsese, Brian De Palma, George Lucas & Francis Ford Coppola.

Italianamerikkalaisessa perheessä varttuneen De Palman lapsuutta ja nuoruutta väritti huono isäsuhde, mihin osittain vaikutti kirurgi-isän toistuvat syrjähypyt. Äitinsä pyynnöstä nuori Brian laitettiin seuraamaan salaa isäänsä ja hänen tuli kirjata ylös miehen salavuoteudet. Ei liene ihme, että elokuvantekijänä De Palma on niin usein käsitellyt voyerismia! Opiskellessaan luonnontieteitä Columbian yliopistossa New Yorkissa, De Palma innostui elokuvista nähtyään Orson Wellesin Citizen Kanen (1941) ja Hitchcockin Vertigon (Vertigo - punainen kyynel, 1959). 1960-luvun alussa De Palma harjoitteli tekijyyttään kokeellisilla lyhytelokuvilla ja aikalaisdokumentaareilla. Hän oli nuorena erityisen vaikuttunut ranskalaisesta uudesta aallosta ja amerikkalaisen dokumenttielokuvan "suorasta elokuvasta" (direct cinema).

Ensimmäiset pitkän elokuvan ohjaustyöt valmistuivat isoista studioista riippumattomina, ripeästi kengännauhabudjetilla. Esikoisohjausta Murder á la Mod (1968) mainostettiin harhaanjohtavasti halpana grindhouse-eksploitaationa, vaikka se tyylillisesti olikin uutta aaltoa jäljittelevä obskyyri rikosmysteeri. Ilmestyessään ainoastaan yhdessä newyorkilaisessa elokuvateatterissa esitetty elokuva ei ehkä osoittanut nuorta tekijää lupaavaksi lahjakkuudeksi, mutta siinäkin leikitellään jo mielenkiintoisesti metakerronnalla, "elokuvaa elokuvassa".

Greetings (1968)
Toinen ohjaus Greetings (1968) esitteli valkokangasyleisölle nuoren Robert De Niron ja voitti Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisen karhun (Silver Bear). Satiirinen kuvaus kertoo Vietnamin sodan kutsuntoja pakoilevista nuorista. De Niro näytteli Manhattanin vaihtoehtoliikkeissä ja taidepiireissä harhailevaa Jon Rubinia myös Greetingsin "jatko-osassa" Hi, Mom! (1970). Epätasaiset pienen budjetin draamakomediat ovat nyt aikakapseleita erääseen kulttuurimurrokseen. Näiden välissä elokuvateatterilevityksen sai myös jo vuonna 1963 kuvattu farssi The Wedding Party (1969), jota De Palma oli ohjaamassa yhdessä Wilford Leachin ja Cynthia Munroen kanssa. Yhteisohjaus Robert Fioren ja Bruce Rubinin kanssa oli myös The Performance Groupin näyttämötaidetta tallentanut dokumenttielokuva Dionysus in '69 (1970), jonka De Palma myös kuvasi ja leikkasi. 

Ensikosketuksen studiotyöskentelyn haastavuudesta De Palma sai komediaelokuvalla Get to Know Your Rabbit (1972), jonka ohjaajaksi hänet palkkasi Warner Bros. Alusta alkaen ristiriitaisissa tunnelmissa tehdyssä elokuvassa meni moni asia pieleen. Päänäyttelijä Tom Smothers vihasi avoimesti Jordan Crittendenin lennokasta käsikirjoitusta ja epäluottamuksen osoituksena studio antoi De Palmalle kenkää elokuvan jälkituotantovaiheessa. Suurta komediahittiä odottanut Warner Bros. ei tiennyt miten markkinoida elokuvaa ja piti sitä lopulta julkaisulimbossa vuoden verran. Monty Pythonin satiirisiin ääriliikkeisiin pyrkivän elokuvan kiinnostavinta antia on eksentrisenä taikurina nähtävä Orson Welles, jonka hahmo on täynnä niin syvää hämmennystä, että se voisi helposti toimia yleisenä reaktiona koko teokseen.

Verinen veitsi (Sisters, 1972)
De Palman Hitchcock-entusiasmi sai ensimmäisen muotonsa valkokankaalla makaaberilla jännityselokuvalla Verinen veitsi, jossa lainatun tyylin monitasoinen soveltaminen herätti ihastusta ja syvällistäkin analyysiä. Samalla elokuva oli läpimurto De Palman yhdelle tavaramerkille, valkokankaan jakavalle split screen -tekniikalle. Tarinassa De Palma yhdisteli kaksoismotiivia ja skitsofreniaa. Elokuvan päähenkilö (Margot Kidder) on menettänyt siamilaisen kaksoissisarensa leikkauspöydällä, mutta uskottelee tämän olevan vielä hengissä. Hitchcockiaanisen tunnelman kruunaa Bernard Herrmanin upea musiikki.

Omaleimainen ja irrotteleva Oopperan kummitus -variaatio Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974) valmistui glamrockin aallonharjalla mainiona kauhun ja musiikkikomedian yhdistelmänä. Hitchcock-vaikutteisen melodraaman Naisen kahdet kasvot (Obsession, 1976) voisi kuitenkin luokitella välityöksi, joka kierrättää melko innottomasti Vertigon ja Marnien (Marnie, vaarallisella tiellä, 1964) aineksia. Paul Schraderin käsikirjoituksen pyrkimykset uljaasta rakkaustarinasta muuttuvat elokuvan edetessä tahattoman koomiseksi insestikertomukseksi.  

Verinen veitsi ja Aavemusa ovat kuitenkin vain kulttikummajaisia verrattuna De Palman suurimpaan mestariteokseen, Stephen Kingin romaanin pohjalta sovitettuun Carrieen. Sissy Spacekin vavahduttavasti tulkitseman Carrien hurjat telekineettiset lahjat vapautuvat ensimmäisten kuukautisten myötä ja koulun tanssiaisissa julman pilan kohteeksi joutunut tyttö muuttaa tanssisalin infernaalisten voimiensa temmellyskentäksi. Torjutuksi tulemisen ja erilaisuuden teemat ovat elokuvan keskeisintä polttoainetta. Ohjauksellisesti Carrie on on viimeistä piirtoaan myöten harkittu kokonaisuus. Seksuaalisuuden ja kuoleman jännitteestä otetaan irti kaikki mahdollinen. Esteettinen tunnelmamaalailu saa vastapainokseen häijyn brutaalia koulukiusausta ja uskonnollista maanisuutta. De Palman suosima split screen -tekniikka on vahva tehokeino Carrien kaksijakoisen persoonallisuuden tulkkina. Varsinaisen tarinan jo päätyttyä, Carrie käsi nousee vielä haudasta kuristamaan haudalle asettunutta ystävätärtä. Tästä tuli 1980-luvun edetessä väsyttävä kauhuelokuvien itseään toistava lopetussäikyttely.

Koston kruunajaiset Brian De Palman mestariteoksessa Carrie (1976)

Kauhuelokuvan historian merkkipaaluihin lukeutuva Carrie merkitsi lopullista läpimurtoa paitsi De Palmalle ja Stephen Kingille, myös elokuvan nuorelle näyttelijäkaartille: John Travolta, Nancy Allen, Amy Irving ja etenkin Sissy Spacek. Carrien kaupallisen ja taiteellisen menestyksen myötä paranormaalit ilmiöt alkoivat tulvia valkokankaalle. Elokuva sai nopeasti törkeitä jäljittelijoitä, joissa vain nuoren keskushenkilön nimi oli muutettu (Audrey Rose (1977), Ruby (1977), Patrick (1978), Jennifer (1978)). Suomessa Carrie jäi monien aikalaiskauhuelokuvien tavoin sensuurin kynsiin. Valtion elokuvatarkastamon määräyksestä "raaistavana" kielletty elokuva vapautui leikkaamattomana versiona nähtäväksi vasta 1990-luvun alussa.

De Palmakin jatkoi telekinesian kimpussa pari vuotta Carrien jälkeen valmistuneessa salaliittotrillerissä Pahan voima (The Fury, 1978). Siinä psyykkisiä voimia tutkiva instituutti kaappaa keinoja kaihtamatta nuoren psi-pojan kouluttaakseen häntä toimimaan sotateollisuuden hyväksi. Kidnappauksesta selvinnyt isä (Kirk Douglas) jäljittää poikaansa telepaattisen tytön (Amy Irving) avulla. Sekavaksi taipuvaisen elokuvan mieleenpainuvinta antia on elokuvan loppukliimaksi John Cassavetesin räjähtävine kehoineen.

"Olen ohjaaja, koska haluan olla nukkemestari" - Brian De Palma (1984)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980) 
De Palman itsensä kirjoittamat Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980), Blow-Out - viimeinen todistaja ja Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) muodostavat eräänlaisen trilogian, jossa murhajaksot ovat näyttäviä ohjelmanumeroita. Tappava tunnustus liikkuu myös tekijälleen tyypillisesti hitchcockilaisissa tunnelmissa: se toistaa Psykosta (Psycho, 1960) tutun seksuaalisesti patoutuneen transvestiittitappajan tarinan. Elokuva rakentaa tunnelmaa pitkillä, taiteellisilla otoksilla, ja heittää hätkähdyttävän partaveitsimurhan katsojan silmille. De Palman italialaisesta rikos(kauhu)elokuvasta poimitut giallo-vaikutteet näkyvät visuaalisessa kerronnassa, joka lajityyppinä edustaa enemmän trillerimysteeriä kuin kauhua. Tappava tunnustus oli myös omaelämäkerrallinen elokuva:  Keith Gordonin esittämä nuori ja tahditon tietokonenörtti on De Palman muotokuva, josta Gordon esitti muunnelman myös unohdetussa välityössä Home Movies - sairas sukuni (Home Movies, 1979).

De Palman päätöihin lukeutuvan Blow Out - viimeinen todistaja -elokuvan tarinan lähtökohtana oli siirtää Michelangelo Antonionin Blow-Up - erään suudelman jälkeen -elokuvan (Blowup, 1966) idea valokuvaajan vahingossa ikuistamasta rikoksesta elokuvaäänittäjän nauhalle. Blow Outissa De Palma teki myös hilpeätä parodiaa kauhuelokuvan 1970- ja 80-lukujen taitteen suosituimmasta kasvavan painajaisen kerrontametodista.
Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)
Tappajan näkökulman subjektiivinen käsivarakamera tirkistelyperspektiiviin liitetyllä pahaenteisellä huohotuksella liittyy De Palman ohjauksessa halpispelotteluun nimeltä Coed Frenzy (Paniikki tyttökoulussa). Vilmos Szigmondin tyylikkäästi kuvaama Blow Out on elokuvallisten vinjettien ja henkilökohtaisten tavaramerkkien viljelyn lisäksi melkeinpä petollisen runsas ja monitahoisia yksityiskohtia vilisevä jännityselokuva. Sen lohduttoman tyly loppuratkaisu jätti aikalaisyleisön haukkomaan henkeä. Ensishokin jälkeen Blow Out on kuitenkin kohonnut ohjaajansa arvostetuimpien elokuvien joukkoon niin kriitikoiden, kulttipiirien kuin elokuvaharrastajienkin parissa. Kriitikko Roger Ebert mainitsi loppuiskun tuntuvan vatsanpohjassa vielä 30 vuoden jälkeenkin.

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983) on Howard Hawksin samannimisen elokuvan (1932) uudelleentulkinta, modernisointi, josta tuli äärimmäisenä gangsterielokuvana taiteellinen täysosuma (vaikka aikalaiskritiikki sen puusilmäisesti tympeäksi ultraväkivallaksi tuomitsikin). Oliver Stonen käsikirjoittamassa elokuvassa Al Pacino tulkitsee kuubalaisemigrantti Tony Montanan kokaiinibisneksiä keskellä kasarin värikylläistä Miamia. Hänen rujo menestystarinansa on rivo ja uskomaton amerikkalaisen unelman lähikuva: mätä todellisuus prameilevan kulissin takana. Pacinon vetovoimasta huolimatta Scarfacen yleisömenestys oli pettymys. Siitä tuli kuitenkin vuosikymmenten edetessä suuri kulttielokuva, jonka dialogia siteerataan yhä niin television sitcomeissa kuin rap-musiikissa.  

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984) 
Väkivaltafantasiassaan tahallisen härnäävä Kuolema tulee kahdesti yhdistää vertigomaiset obsessiot, roisin eksploitaation ja Takaikkunan (Rear Window, 1954) voyerismin vastustamattomaksi keitokseksi. Se on kaksoismerkityksiä, kaksoisolentoja ja naamioleikkejä vilisevä painajainen klaustrofobisen näyttelijän ajautumisesta murhan välikappaleeksi ja pornoteollisuuden aluskasvillisuuteen. Elokuvakerronnan sisään upotettu musiikkivideo Frankie Goes to Hollywoodin discohitistä Reflex (1983) sopii kiehtovalla tavalla elokuvan kieroutuneeseen tunnelmaan. Elokuvan jakso, jossa jättimäinen pora lähestyy alastonta naista vaikuttaa itseparodialta: ohjaaja hakee rajoja tavalla, joka olisi nykypäivän amerikkalaisessa valtavirtaelokuvassa absoluuttisesti mahdotonta. Mediakohu kuitenkin langetti De Palmalle totisen tuomion naisvihaajana, vaikka Kuolema tulee kahdesti olisikin ollut tarkoitus tulkita pikimustana komediana. Elokuvan jäätyä tappiolliseksi Columbia Pictures irtisanoi De Palman kolmen studioelokuvan sopimuksen ja pyysi häntä jättämään studioalueella sijainneen työhuoneensa. Näin ylikuumentuneesta tunnelmasta ei voinut enää päästä yli, joten De Palmakin alkoi hidastaa tuotantotahtiaan ja 1980-luvun puolivälin jälkeen siirtyä realistisemmalle linjalle lajityyppeinä komedia (Wise Guys, 1986), rikosepookki (Lahjomattomat) ja sotaelokuva (Sodan arvet/Casualties of War, 1989).

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.
Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.
Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 
Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.
Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 
Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.
Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 
Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.
Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.
Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.
Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)
Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.

maanantai 31. elokuuta 2020

Keskustelua "Uunottomasta Uunosta"

Nyt se on viimeistään todistettu! Vastenmielisistä elokuvistakin puhuminen voi olla hauskaa ja viihdyttävää. Vierailin toistamiseen Jennin ja Marijan mainiossa Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa. Tällä kertaa aiheena oli syystä pahamaineinen Uuno Turhapuron veli (1994). Tuo ”Uunoton Uuno” on syljettävän huono elokuva, mutta tarmoturhapuromaisen wienerin marinoinnin lomassa keskustelimme elokuvan sisällöstä (tai sisällön puutteesta), Esko Salmisesta, myöhäiskauden Speden tylsyneestä kynästä, Pirkka-Pekka Peteliuksesta ja tulipa mainituksi myös Vaaleanpunainen pantteri!? Suosittelen kuuntelemaan kaksiosaisen kokonaisuuden joko Spotifysta tai Soundcloudista!


Osa 1

Spotify 

https://open.spotify.com/episode/6zc0kVbZHTyy4ePj9QLQYt?si=mgSO-brESOy32YBUQhILiQ

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/20-uuno-turhapuron-veli-12


Osa 2 

Spotify

https://open.spotify.com/episode/1Va0T8Dmx1l5EChxIKEunp?si=l8-sPiCvT5Ggy7PAZ7Ps3g 

Soundcloud 

https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/21-uuno-turhapuron-veli-osa-22-vieraana-otto-suuronen

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Vierailu Uuno Turhapuro -podcastissa

Kaikki rakastavat Uunoa on "mielenterveyttä horjuttavan" kunnianhimoinen podcast, jossa toimittajaopiskelijat Jenni ja Marija käyvät kaikki Uuno Turhapuro -elokuvat yksitellen läpi niistä keskustellen. Vierailin podcastin jaksossa, jossa käsiteltiin elokuvaa Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983). Jutustelumme venähti sen verran eeppisiin mittasuhteisiin, että päädyimme äänittämään peräti kaksi jaksoa. Ensimmäisessä jaksossa sivusin mm. ristiinpukeutumista ja Uuno-elokuvien kaupallisen menestyksen taustoja. Toisessa jaksossa käsittelin mm. Spede-elokuvien naiskuvaa ja miehen mutkikasta suhdetta elokuvasäätiöön.

Podcast on kuunneltavissa seuraavista linkeistä:

Osa 1
Spotify https://open.spotify.com/episode/3od2zcuHXsvC5EDP8JoZzv?si=-OdjavbPT_qoMvjC5YwGgg
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/8-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-vieraana-otto-suuronen

Osa 2
Spotify https://open.spotify.com/episode/2rqR0c3QDQgcj37oNfYCQa?si=H-AxdqEoSOOTUXUcr-Xz0A
Soundcloud https://soundcloud.com/kaikkirakastavatuunoa/9-uuno-turhapuron-muisti-palailee-patkittain-osa-22-vieraana-otto-suuronen

perjantai 29. toukokuuta 2020

Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

"What kinda stupid name is that?"
- Buford Tannen (Thomas F. Wilson) elokuvassa Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990)

Clint Eastwood (31.5.1930-) täyttää kevään vaihtuessa kesäksi 90 vuotta. Laittaakseni tämän vielä vahvemmin historialliseen perspektiiviin, nuori kapinallinen James Dean (1931-55) oli Eastwoodia vuoden nuorempi ja on maannut Fairmountin hautausmaalla jo 65 vuotta.

Eastwoodin ura elokuvan parissa alkoi pienissä, kreditoimattomissa sivurooleissa jo 1950-luvun puolivälissä. Näin ollen hän on näytellyt seitsemällä vuosikymmenellä. Valkokangasohjauksia on kertynyt miltei puolen vuosisadan ajalta. Yhä hämmentävän aktiivinen Eastwood kuuluu elokuvantekijänä jonnekin vanhan Hollywoodin ja 1960-lukulaisen tekijäsukupolven väliin. Hänen oppi-isänsä olivat italialaisen westernin legenda Sergio Leone ja amerikkalaisen elokuvan "käsityöläisperinteestä" ammentanut Don Siegel. Leonelta Eastwood omaksui kiinnostuksen tyyliteltyyn, mutta mahtavaan valaistukseen ja kuvakompositioon. Siegeliltä taas tiukan toiminnan, leikkauksen ja kerronnan oppia.

Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Miehen poliittinen näkemys on liikkunut kunkin aikakauden atmosfäärin mukaan, mutta oikeistolaiseksi leimatuksi elokuvantekijäksi on huomattavaa, että Eastwood on miltei aina näytellyt työväenluokkaisia tai yhteiskunnan laitapuolen henkilöitä. Yhdysvaltojen 1930-luvun laman varjossa kasvaneen Eastwoodin työväenluokkaisuus näkyy myös hänen yksinkertaisessa ja mutkattomassa työskentelytavassaan, mikä ei ole vaatinut suuria tuotantokustannuksia, mutta on toisaalta taannut pitkän ja tuotteliaan ohjaajan uran. Eastwood on pysynyt tuotannoille määrätyissä budjeteissa ja aikatauluissa, mikä on ollut studiopomojen mieleen.

Eastwoodin läpimurto elokuvassa tapahtui "ei-kenenkään maalla", italialaisella maaperällä, jonne usein olivat matkanneet uransa laskusuunnassa olleet näyttelijät. Kulttisankariksi hän nousi 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Hän oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Kun Eastwood palasi Yhdysvaltoihin hänelle sommiteltiin John Waynen manttelia lännenelokuvien kassamagneettina, mutta Eastwood ei ollut kiinnostunut John Fordin ja Waynen perinnewesternin aseman pönkittämisestä. Eastwood oli fasinoituneempi tuomaan esiin myyttisen lännen ristiriitoja ja tulkitsemaan antisankareita, kostajia, joille väkivalta ei kuitenkaan tuo rauhaa sieluun tai maailmaan.

Yhteistyö Don Siegelin kanssa alkoi toiminnallisella rikoselokuvalla Rautainen Coogan (Coogan's Bluff, 1968) ja jatkui westernillä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara, 1970). Humoristinen Rautainen Coogan on selkeä esi-Likainen Harry, jossa Eastwoodin viileästi esittämä karjapaimensheriffi Coogan saapuu New Yorkiin ja aiheuttaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan hämmennystä. Siegel oli myös sivuosassa läsnä Eastwoodin omassa esikoisohjauksessa Yön painajainen (Play Misty for Me, 1971), joka valmistui pienellä budjetilla ja neljässä viikossa realistisena trillerinä pakkomielteistä. Tiheätunnelmainen jännityselokuva oli psykologiselta otteeltaan aikaansa edellä.

Vaikutusvaltainen rikos- ja toimintaelokuvan klassikko Likainen Harry (Dirty Harry, 1971) sinetöi Eastwoodin aseman tähtinäyttelijänä. Umpimielisestä ja ankarasta, mutta samalla myös yksinäisyyden leimaamasta Harry Callahanista tuli pysyvästi Eastwoodin perushahmoja. Don Siegelin ohjaus tutki rosoisen katuväkivallan kuvauksena omankäden oikeutta rikoksen ja korruption pesäksi muodostuneessa San Franciscossa. Ristiriitaisen vastaanoton saaneen elokuvan kriitikkokismassa Eastwoodin ja Siegelin vastaisen rintaman keskushahmo oli Pauline Kael, jonka mukaan Likainen Harry oli "yksiulotteinen väkivaltafantasia, moraaliton elokuva, joka heilutti taantumuksen ruoskaa". Elokuvan ympärillä vellonut keskustelu politisoi Eastwoodin ja ohjaaja Siegelin tavalla, jota he eivät tavoitelleet. Suomessakin elokuva jäi Valtion elokuvatarkastamon syyniin. Elokuvatarkastamo katsoi, että Likainen Harry on "raaistava ja kauhua herättävänä omiaan vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti." Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen avulla esityslupa heltisi, mutta vasta vuonna 1973.

Harry Callahan nähtiin lopulta kaikkiaan viidessä Likainen Harry -elokuvassa vuosina 1971-88, joissa Eastwood pyrki kääntämään fasistiseksi syytetyn hahmonsa vigilantismia vastaan. Ensimmäinen jatko-osa Magnum .44 (Magnum Force, 1973) valmistui maineikkaiden käsikirjoittajien, Michael Ciminon ja John Miliuksen toimesta. Sarjan kiinnostavin elokuva on kuitenkin neljäs osa, edellisiä huomattavasti synkempi ja kompleksisempi kostotarina Ratkaiseva isku (Sudden Impact, 1983), jonka Eastwood ohjasi itse. On selvää, että ilman Likaista Harrya vigilante- ja toimintaelokuvien kaanon näyttäisi kovin erilaiselta. Esimerkiksi Michael Winnerin Väkivallan vihollinen  (Death Wish, 1974) tai George P. Cosmatosin Cobra - lain vahva käsi (Cobra, 1986) ovat vahvasti Likaisen Harryn jälkeläisiä.

Eastwoodin varhaisen uran kiinnostavimpia elokuvia on Yhdysvaltain sisällissotaan sijoittuva ja sodan jännitteitä kantava draama Korpraali McB (The Beguiled, 1973). Elokuva liikkuu mustan komedian rajamailla, mutta intensiivinen kerronta klaustrobisen tyttökoulun ympärillä pitää jännitteen ja kiihottavan seksuaalisen virittyneisyyden yllä. Korpraali McB oli kuitenkin kaupallinen floppi. Ehkä yleisö ei ollut valmis näkemään Eastwoodilta elokuvaa, jossa esitellään synkeä näkemys kyseenalaisesta miehisyydestä ja murhanhimoisesta naisellisuudesta. Alkuperäistarinaan viehättyneen Sofia Coppolan uudelleenfilmatisointi (Lumotut/The Beguiled) valmistui vuonna 2017. Siegel/Eastwood-parivaljakon viimeiseksi elokuvaksi jäi suoraviivainen ja vähäeleinen vankilapakoelokuva Pako Alcatrazista (Escape from Alcatraz, 1979), jossa vankien elämä oli riisuttu käytännön rutiineiksi ja toistoksi. Eastwoodin esittämä Frank Morris toteaa, että "en muista mitään, syön vanhasta muistista."

Ohjaajana Eastwoodin ote alkoi kiteytyä lännenelokuvilla: ensin syntyi tyylitelty goottilainen western Ruoska (High Plains Drifter, 1972) ja myöhemmin Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976), kertomus kotinsa menettäneestä katkerasta vaeltajasta, joka usein nostetaan Eastwoodin parhaimpien elokuvien joukkoon. Siinä missä Ruoska sai taiteellista arvostusta eurooppalaisilta kriitikoilta, erityisesti Ranskassa, oli vastaanotto Yhdysvalloissa tylympi. Elokuvan nihilistisestä western-kuvastosta pahoitti mielensä mm. Eastwoodiin isällisesti suhtautunut John Wayne.

1980-luvusta tuli Eastwoodin uran problemaattisin ajanjakso. Tasapainoilu kaupallisuuden ja "taiteellisesti" uskottavien aiheiden ympärillä kääntyi enemmän viihteellisiin myönnytyksiin. Matkan varrella sattui niin Eastwoodin ja Clyde-orangin tähdittämät väkivaltakomediat, jo 1970-luvun puolella valmistunut Mies San Fernandosta (Every Which Way But Loose, 1978) ja sen jatko-osa Lällärit lakoon (Any Which Way You Can, 1980), kaavamainen kylmän sodan efektitrilleri Firefox (1982), nostalgiasävytteinen toimintakomedia City Heat - tuli hännän alla (City Heat, 1984) kuin valepukuhölmöily Pink Cadillac (1989). Näistä menestyspaineita asetettiin erityisesti Eastwoodin ja tuolloin supertähtenä machoilleen Burt Reynoldsin roolittamalle City Heatille, mutta epäonninen tuotanto päättyi mahalaskuun. Eastwood oppi City Heatistä läksyn, minkä hän jo tiesi: kaupalliset laskelmat ja käsitys, että oikeat tähdet oikeassa paikassa johtaisivat takuuvarmaan hittiin, olivat usein kaukana todellisuudesta. Parempi vain luottaa vaistoihinsa, eikä antaa suurten nimien ja lupausten johtaa harhaan. 1980-luvun loppua varjosti myös Eastwoodin myrkylliseksi muuntunut suhde näyttelijä/ohjaaja Sondra Lockeen. Salaisesta työpaikkaromanssista julkiseksi seurusteluksi edennyt ihmissuhde hyödytti aluksi molempien uraa, mutta suhteen kariuduttua välit muuttuivat kohtalokkaasti. Locke koki, että Eastwood vaikutti hänen ohjaajauransa vahingoittamiseen.

Henkilökohtaisempia onnistumisia olivat kuolemaatekevän country-laulajan pienimuotoinen muotokuva Honkytonk Man (1982), seksuaalisia perversioita käsittelevä tehokas sarjamurhaajajännäri Köysi kiristyy (Tightrope, 1983), lännenelokuva Kalpea ratsastaja (Pale Rider, 1985) sekä ennen kaikkea tummasävyinen jazz-elokuva, Charlie Parkerista kertova elämäkertaelokuva Bird (1988). Hyvästä kriitikkovastaanotosta huolimatta Bird osoittautui kaupallisesti hankalaksi tapaukseksi. Jazzista kertova elokuva ei juuri kiinnostanut suurta yleisöä. Kun elokuva lanseerattiin Cannesin elokuvajuhlilla, nimiroolissa nähtävä Forest Whitaker palkittiin kyllä näyttelijäntyöstään, mutta  arvovaltaisen juryn puheenjohtaja totesi, että "tuolle jenkkicowboylle ei tulla koskaan myöntämään palkintoja." 

Ottaen huomioon sen, että Eastwoodin ura oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa laskuvaiheessa, yllätti western-elokuvan moderni klassikko Armoton (The Unforgiven, 1992) heidät, joille "viimeisen todellisen elokuvatähden" uran arvuuteltiin olevan loppusuoralla. Armoton on palkkamurhaajan tarina, jossa Eastwoodin esittämä Bill Munny on kymmenen vuotta aikaisemmin pyssymiehen ja roiston työt jättänyt leskimies, kun aloitteleva palkkamurhaajanulikka käy pyytämässä häntä vielä "viimeiselle keikalle". Eastwood ottaa elokuvallaan lähes katsojan huomaamatta kantaa moniin amerikkalaista yhteiskuntaa vaivanneisiin asioihin, kuten Yhdysvaltain maailmanpoliisin viran kestämättömyyttä. Armottomalla Eastwood sai vihdoin arvonnoston etabloiduksi elokuvaohjaajaksi. Parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscarilla palkittu elokuva toimi tienviittana siihen, että Eastwood alkoi siirtää uransa suuntaa hiljalleen kohti ohjaamiseen keskittymistä.

Armottoman jälkeen valmistunut Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993) kuuluu Eastwoodin uran aliarvostetuimpiin töihin. Se on riipaisevan koskettava kertomus monenkirjavista motiiveista ja väärinymmärretyistä teoista. Kevin Costnerin loistavasti tulkitsema Butch Haynes on rikollinen, joka paettuaan vankilasta päätyy ottamaan panttivangiksi kahdeksanvuotiaan Philip Berryn, jota näyttelee ihailtavalla vakavuudella T.J. Lowther. Täydellisestä maailmasta poikkeuksellisen hienon panttivankidraaman tekee se, että loppuratkaisun jälkeen kysymys ei ole enää siitä kuka on voittanut ja kuka hävinnyt vaan kysymys on jostain paljon monimutkaisemmasta. Eastwood ja tähteytensä huipulla ollut Costner eivät sopineet luonnostaan yhteen. Costner työskenteli rauhalliseen tahtiin, tuskallisen hitaasti, kuten Eastwood asian näki ja kuvauspaikalla heidän välillään saattoi aistia jännitteitä. Ehkä juuri siksi Costner ylsi todennäköisesti uransa parhaimpaan roolisuoritukseen. Kansainvälisesti elokuva otettiin suotuisasti vastaan, mutta Yhdysvalloissa vastakaiku oli vaimeampi. Hulluimmat kriitikot esittivät elokuvan kaupallisen epäonnistumisen syyksi sen, että Eastwood oli myynyt konservatiiviset periaatteensa ja omaksunut uuden identiteetin vasemmistolaisena mammanpoikana, muuttunut salafasistista elitistiseksi liberaaliksi.

Armottoman ja Täydellisen maailman välissä ensi-iltansa saanut trilleri Tulilinjalla (In the Line of Fire, 1993) otettiin innostuneesti vastaan niin yleisön kuin kriitikoiden osalta. Wolfgang Petersenin ohjaamassa elokuvassa Eastwood näyttelee salaisen palvelun agenttia, joka soimaa itseään Kennedyn salamurhasta. Jännityselementit kohoavat viihteelliseen huippuunsa, kun psykopaattia selkäpiitä karmivasti näyttelevä John Malkovich saapuu estradille.

1990-luvun puoliväliin tultaessa Eastwood yllätti kaikki herkällä ja kauniilla romanttisella draamalla Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995). Räikeimmillään äärimachoksi militantiksi luokiteltu Eastwood osoitti pehmeän puolensa ja toi Meryl Streepin hienon roolityön kautta esiin tarinan huomattavan vahvan naiskuvan. Hellä ja ymmärtäväinen rakkaustarina jättää kylmäksi vain paatuneen kyynikon.

Vuosituhannen vaihteessa Eastwood kävi kokeilunhaluisemmaksi ohjaustöidensä suhteen. Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa (Midnight in the Garden of Good and Evil, 1997) pohjautui samannimiseen dokumenttiromaaniin ja Rajaton valta (Absolute Power, 1997), Pahin rikos (True Crime, 1999) sekä Verivelka (Blood Work, 2002) toivat särmikkäitä näkökulmia rikosaiheisiin. Näiden välissä valmistunut Space Cowboys (2000) oli varttuneen tähtiensemblen (Eastwood, Tommy Lee Jones, Donald Sutherland, James Garner) avaruudelliset kokoontumisajot.

Vuosien 2003 ja 2004 aikana Eastwood ohjasi kaksi elokuvaa, jotka kirkkaasti kuuluvat hänen laajan filmografiansa valioihin. Pirstoutuneen perheidyllin kuvaus Menneisyyden ote (Mystic River, 2003) arvioi uudelleen väkivallan roolia yhdysvaltalaisessa kulttuurissa. Sean Penn ja Tim Robbins palkittiin ansaitusti Oscarein vaativan elokuvan väkevistä roolisuorituksista. Vuotta myöhemmin Million Dollar Baby (2004) oli ensimmäinen amerikkalainen elokuva, joka otti käsittelyyn eutanasian. Kolmella Oscarilla (paras ohjaus/elokuva/naispääosa Hilary Swank/miessivuosa Morgan Freeman) kruunattu nyrkkeilydraama saattaa hyvinkin olla allekirjoittaneen silmissä Eastwoodin magnum opus. Vuonna 2017 The New York Timesin elokuvakriitikot arvioivat sen 2000-luvun kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi, edellään vain Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (2007) ja Hayao Miyazakin Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi, 2002)

Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006) oli huomattava kaksoistutkielma toisen maailmansodan kohtalokkaasta saaresta. Ensimmäinen näkökulma oli amerikkalainen ja toinen japanilainen. Molemmat näkemykset yllättivät katsojat. Kirjeitä Iwo Jimalta, joka otettiin paremmin vastaan, on vähäeleisen ilmaisun mestariteos, hieno esimerkki ohjauksen hallinnasta sekä syvällinen muotokuva arvoituksellisesta ja ristiriitaisesta vihollisesta.

Eastwoodin myöhemmän kauden elokuvista Gran Torino (2008) seisoo yksinkertaisia vigilante-ratkaisumalleja kompleksisempana teoksena michiganilaisen omakotitaloalueen muututtua ghetoksi. Vaimonsa menettänyt Walt (Eastwood itse) on katkeroitunut muuttuneen maailman ympärillä. Ärtynyt Korean sodan veteraani on kadottanut kosketuksen ympäristöönsä. Hänen on mahdoton ymmärtää kaduilla mellastavia etnisiä ryhmiä ja väkivaltaisia nuorisojengejä.  Gran Torinoa pidettiin ilmestyessään Eastwoodin viimeisenä näyttelijäroolina, mitä se ei lopulta ollut. Armottoman tavoin Gran Torino oli kuitenkin erään kehityslinjan päätepiste: Eastwoodin oman käden oikeuteen uskovien elokuvien looginen huipentuma. Rasisminvastainen Gran Torino romuttaa macho-käsityksiä elämänmakuisella huumorilla ryyditettynä.

Poliittisille konnotaatioille alttiin Eastwoodin (toistaiseksi?) viimeisin merkittävä elokuva on American Sniper (2014), jossa Irakin sodasta palaava tarkka-ampuja ei osaa jättää taistelutannerta taakseen. Elokuva herätti liikehdintää puolesta ja vastaan. Jälleen kerran Eastwoodin elokuva nähtiin sekä republikaanien sotapropagandana että sodanvastaisena puheenvuorona. Närää herätti ehkä se, että Eastwood tuntuu elokuvallaan sanovan, että tappaminen on joskus välttämätöntä, koska sillä vältetään suuremmat menetykset. Sodankuvauksena ja taidokkaasti rakennetuista toimintakohtauksista American Sniper sai ylistystä. Moni totesi, että Eastwood ei ollut vuosiin tehnyt mitään näin vaikuttavaa. 84-vuotiaaksi varttuneelta tekijältä se oli harvinainen saavutus.

Clint Eastwood on osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Häneen ja hänen esittämiinsä hahmoihin on viitattu lukemattomissa elokuvissa, televisiosarjoissa, sarjakuvissa, romaaneissa jne. Useimmat meistä ovat jo lapsena altistuneet Eastwoodin olemassaololle: Ankkalinnassa hän on vieraillut Clint Itäpuuna, koko perheen animaatiosarjassa Fievel (Fievel's American Tails, 1992) seikkailee hahmo nimeltä Clint Mousewood ja rakastetun sukupolvikokemuksen, Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future, 1985-90) jatko-osissa Eastwood-viittaukset toimivat nokkelan anakronistisina vitseinä. Itselleni ensikosketus Eastwoodiin taisi olla se, kun isoveljeni katsoi videolta ensimmäistä Likaista Harrya olohuoneessamme ja osuin paikalle hädin tuskin kouluikäisenä juurikin elokuvan brutaaleimman, jalkapallostadionille sijoittuvan kohtauksen aikaan. 'Nuff said!

Kuluneen fraasin mukaan Eastwoodin voisi määritellä legendaksi jo eläessään, mutta ikätovereihinsa nähden hän ei ole jäänyt legendana lepäämään laakereillaan vaan on yhä liikkeessä ja luova, uusia aiheita kyltymättömästi janoava elokuvantekijä.

Kymmenen Clint Eastwoodin tärkeintä elokuvaa:

Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964 / ohjaus: Sergio Leone)
Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965 / ohjaus: Sergio Leone)
Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966 / ohjaus: Sergio Leone)
Likainen Harry (Dirty Harry, 1971 / ohjaus: Don Siegel)
Korpraali McB (The Beguiled, 1973 / ohjaus: Don Siegel)
Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales, 1976 / ohjaus: Clint Eastwood)
Armoton (The Unforgiven, 1992 / ohjaus: Clint Eastwood)
Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, 1995 / ohjaus: Clint Eastwood)
Menneisyyden ote (Mystic River, 2003 / ohjaus: Clint Eastwood)
Million Dollar Baby (2004 / ohjaus: Clint Eastwood)

...ja neljä kunniamainintaa vielä kaupan päälle:
Ruoska (High Plains Drifter, 1972 / ohjaus: Clint Eastwood)
Täydellinen maailma (A Perfect World, 1993 / ohjaus: Clint Eastwood)
Kirjeitä Iwo Jimalta (The Letters from Iwo Jima, 2006 / Clint Eastwood)
Gran Torino (2008 / ohjaus: Clint Eastwood)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Tähtien kirja. Helsinki: Otava 2006.

Clint Eastwood - Viimeinen cowboy. https://areena.yle.fi/audio/1-50197197 (linkki tarkistettu 28.5.2020)

Likainen Harry oli "raaistava" korkein hallinto-oikeus oli toista mieltä.
https://www.elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8308-likainen-harry-oli-raaistava-korkein-hallinto-oikeus-oli-toista-mielta (linkki tarkistettu 28.5.2020)

Schickel, Richard: Clint Eastwood - Mies ja elokuvat. Helsinki: Otava 2010.

Ylänen, Helena: Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle. Helsinki: Helsingin Sanomat 2005.

tiistai 12. toukokuuta 2020

"Filmillistä jatkuvuutta" eli ketkä kaikki työskentelivätkään Spede-tuotannoissa vuosina 1964-75

Pertti "Spede" Pasasen syntymästä on kulunut tänä vuonna 90 vuotta. Komedian ja viihteen kultasormen varhaistuotanto esitteli liudan elokuva-alan moniottelijoita, joista varsin suuresta osasta tuli oman alansa mestareita.

Ennen elokuvantekijän uraa Spede näytteli sivuosa- ja statistirooleissa Fennada-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuottamissa farsseissa 1950-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Mukaan mahtui niin Aarne Tarkaksen kasarmikomedioita kuin Armand Lohikosken Pekka ja Pätkä -viihdettä. Unelma omasta elokuvasta alkoi muuttua todeksi kesällä 1963, kun Spede tapasi Mikko Niskasen Hopeaa rajan takana -seikkailuelokuvan (1963) kuvauksissa Jaakko Pakkasvirran. Ylioppilasteatterin johtajana vuosina 1958-62 toiminut  Pakkasvirta kuului yhdessä Risto Jarvan kanssa tuotantoyhtiön Filminorin johtohahmoihin. Pakkasvirta ja Jarva olivat tehneet yhteisohjauksina pari vuotta aiemmin lyhytelokuvan Työtä Ylioppilasteatterissa (1961) ja pitkän fiktion Yö vai päivä (1962). Speden, Jarvan ja Pakkasvirran muodostama tekijäjoukko X-Paronissa (1964) lienee suomalaisen elokuvan epätodennäköisin trio.

Filminorin ja Elokuvatuotanto Spede Pasasen yhteistuotantona syntyneen veijarikomedian teknisen ja taiteellisen tekijäkaartin muodostivat Jarvan elokuvista tuttu kaarti (Antti Peippo, Kullervo Kukkajärvi, Otto Donner). Elokuvan valmistussopimuksessa todettiin, että "Filminor vastaa nimellään tuottaja Pasasen elokuvan -- ammatillisesta tasosta teknillisen suorituksen, kuvauksen, laboratoriotöiden, valvonnan ja äänityksen valvonnan osalta". X-Paronin alkukrediiteissä ei Speden, Jarvan tai Pakkasvirran tehtäviä ole tarkkaan määritelty, mutta yleisesti on tulkittu, että Jarva huolehti teknisestä osaamisesta ja "filmillisestä jatkuvuudesta", Pakkasvirta henkilöohjauksesta ja Pasanen komiikasta ja tarinasta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi kolmikon nimissä, vaikkakin kuvaustilanteessa improvisoitiin vapaasti. Valmiille elokuvalle ja Speden vitseille spontaani tekotapa oli eduksi, mutta se ei sujuvoittanut kuvausten etenemistä. Valmistuttuaan X-Paroni sai kuitenkin voittopuolisesti myönteiset arvostelut. Uuden Suomen Heikki Eteläpää kiitteli lopputulosta, jossa on "mukava määrä parodisia täysosumia" ja kirjallisuuslehti Parnassossa Matti Salo kuvaili elokuvaa "1960-luvun pop-älymystön Hei rillumareiksi." Myöhemmällä urallaan Spede ja Jaakko Pakkasvirta kohtasivat pääasiassa katkerissa tai jopa vihamielisisssä merkeissä, kiistakapuloina Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikka ja Vesa-Matti Loiri. Filmihullu-lehden haastattelussa vuodelta 1976 Pakkasvirta kuvasi X-Paronia "omituiseksi sekoitelmaksi Speden mauttomuutta ja Jarvan ja Pakkasvirran mauttomuutta".

Toisen trion, tyyleiltään jo huomattavasti sopuisamman, muodostivat Jukka Virtanen, Ere Kokkonen ja Spede. Virtanen oli työstänyt lyhytelokuvia Allotria-filmissä sekä ohjannut ja tuottanut viihdeohjelmia Yleisradiossa. Kokkonen oli Teatterikorkeakoulussa pistäytymisen jälkeen ohjannut MTV:ssä ja televisioteatterissa. Millipillerin (1966) käsikirjoitus syntyi yhteistyössä: "Tykkäsimme kaikki spontaanista, tilanteesta syntyvästä huumorista. Täydensimme toisiamme: Jukka oli sanallinen virtuoosi ja käsitteli tekstiä verbalistina, Pertillä oli aivan mielettömiä ideoita. Mä taas olin jarru, joka halusi juonta ja logiikkaa, että joku järki olisi siinä hommassa", Kokkonen muisteli. Elokuvan ohjauksesta vastasivat tasa-arvoisesti Spede, Kokkonen ja Virtanen. Spede näytteli pääosan ja vastasi rahoituksesta. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Spede), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Millipillerin myötä "Speden talliin" astuivat myös sittemmin arvostetuksi mestarikuvaajaksi kohonnut Kari Sohlberg, Hollywoodia myöten tunnustettu äänisuunnittelijaguru Paul Jyrälä sekä säveltäjä/muusikko Jaakko Salo. Sohlberg työskenteli Spede-tuotannoissa aina vuoteen 1976, Jyrälä ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka ja Salo käytännössä aina kuolemaansa saakka (2002). Sohlberg sai Pähkähulluun Suomeen (1967) kuvaajakollegaksi kokeneen ja nimekkään valvojan, Osmo Harkimon. Sohlberg sai oppia Harkimolta kuvaussuunista ja valaisuun liittyvistä asioista, kuten heijastuspinnoista, mutta operoi elokuvan kuvauksen hyvin itsenäisesti.

Pähkähullu Suomi syntyi Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana, hillittömänä hyperaktiivisena farssina, joka rikkoo kiehtovalla tavalla kerronnan rajoja. Elokuvan itsereflektiivisyyden onnistumiselle keskeisenä tekijänä muistetaan leikkaaja Juho Gartz. Nopeatempoinen elokuva on Gartzin taidonnäyte, sillä alkupuolen turboahdettu energisyys olisi helposti osaamattomamman leikkaajan käsissä levinnyt käsiin, puhumattakaan elokuvan loppuminuuttien uskomattomasta vyörytyksestä. Autenttiset dokumenttileikkeet nivoutuvat koomisesti yhteen Pohjalaisia (1936) ja Kulkurin valssi (1941) -elokuvista reväistyjen kohtausten kanssa.

Sohlbergin mukaan Jukka Virtasen ja Ere Kokkosen työskentely jakaantui Pähkähullussa Suomessa niin, että jälkimmäinen teki aina käytännön järjestelyt: "Kokonaisuuden hanskassa pitäminen jäi Eren vastuulle. Hän oli organisaattorin, apulaisohjaajan ja ohjaajan kombinaatio." Leikkausvaiheessa Kokkonen ei enää ollut mukana, vaan sitä puolta Virtanen ideoi yhdessä Gartzin ja Noin 7 veljestä -elokuvaan (1968) tultaessa Ossi Skurnikin kanssa. Virtasen elokuvaleikkaamiseen pariin oli koulinut Valkoisen peuran (1952) tekijänä muistettava Erik Blomberg: "Blomberg laittoi minut laboratorioon. Kävin kaikki vaiheet läpi. Olin jonkun päivän liemihommissa, valomäärittelyssä, negaleikkauksessa ja trikkikuvaamisessa. Skurnik opetti minulle leikkausta ihan kädestä pitäen", muisteli Virtanen käytännön koulutustaan elokuva-alalle.

Ossi Skurnik oli 1940-luvun lopulla kuvaajana uransa aloittanut leikkaaja, jonka ainoaksi pitkän elokuvan ohjaustyöksi jäi uuden aallon saumakohdassa valmistunut rikoselokuva Tie pimeään (1963). Teknisenä perfektionistina tunnettu Skurnik vaikutti suomalaisen elokuvakoulutuksen alkuaikoihin opettamalla leikkausta Taideteollisen oppilaitoksen kameralaitoksen osastolla. Skurnikin ammattilaisura leikkaajana kesti miltei 40 vuotta ja Spedelle hän leikkasi vielä Leikkikalugangsterin (1969), jonka mainingeissa maestron oppiin pääsi vielä Taina Kanth. Kanth toimi Spede-tuotantojen pääleikkaajana aina Näköradiomiehen ihmeellisistä siekailuista (1969) ensimmäiseen Uuno Turhapuroon (1973) saakka. Kanthin työpariksi vakiintui Jussi Pussin (1970) myötä Irma Taina, josta tuli 1970- ja 80-lukujen merkittävimpiä elokuvaleikkaajia (parhaan leikkauksen Jussi-palkinnon hän sai Tuija-Maija Niskasen elokuvasta Suuri illusioni (1986)).

Vuosi 1969 oli todellinen hullu vuosi Speden tuotannossa. Äärimmäisen tuotteliaan vuoden aikana ilmestyi kolme hyvinkin erilaista Ere Kokkosen ohjausta, joista oikeastaan vain Leikkikalugangsteri jäljitteli kevyessä farssimaisuudessaan sitä Spede-elokuvan määritelmää minkä Millipilleri ja Pähkähullu Suomi olivat paria vuotta aikaisemmin määritelleet. Helmikuussa 1969 ensi-iltansa sai Speden koomikon kyyneleet, tragikoominen Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka erityisesti jälkeenpäin tarkasteltuna osoittautuu katkeranakin tilinpäätöksenä 1960-luvun elokuva- ja tv-komiikasta. Oman aikansa kokeellisena elokuvana, lähinnä videotekniikkansa puolesta, markkinoitu tragikomedia on sympaattinen kommentti tv-tähteyden sattumanvaraisuudesta, komiikan tekemisen helppoudesta ja vaikeudesta sekä yleisön (ja kriitikoiden) maun ennakoimattomuudesta.

Näköradiomieheen peilaten ensimmäisenä Spede-tuotannon kokonaan värillisenä valmistunut, työnimellä Vuoden toinen elokuva kulkenut Pohjan tähteet onkin edeltäjänsä tavoin itsereflektiivinen komedia. Se oli samalla myös Speden tuottamista elokuvista ensimmäinen, jossa hän itse vetäytyi sivuosaan ja antoi estradin Vesa-Matti Loirille. Kokkosen, Loirin ja Speden itsensä ideoiman elokuvan voi nähdä melankolissävytteisenä kommenttina kotimaisen elokuvan silloiseen tilaan, sen tekemisen riskialttiuteen sekä tekijöiden alkuperäisvisioiden ja lopputuloksen väliseen epäsuhtaan.

Kari Sohlberg kuvasi vuoden 1969 kotimaisista ensi-iltaelokuvista peräti neljä: Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, Leikkikalugangsteri, Donnerin Sixtynine 69 ja Pohjan tähteet. Jussi-palkintolautakunta huomasi työteliään kuvaajan ja palkitsi Sohlbergin viitaten poikkeuksellisesti kaikkiaan kolmeen elokuvaan (Pohjan tähteet, Sixtynine 60 ja Leikkikalugangsteri). Ere Kokkosen arvion mukaan Sohlberg olisi voinut tulla palkituksi yksinään Pohjan tähteiden perusteella: "Siihen aikaan Jussi-toimikunnan arvovalta ei sallinut, että pelkästään tällaiselle tuotannolle annetaan Jussi, joten siihen täytyi laittaa se Donnerin leffa Sixtynine 69 rinnalle." Sohlberg sai liki puoli vuosisataa kestäneellä ammattiurallaan peräti seitsemän parhaan kuvauksen Jussi-palkintoa sekä uransa päätteeksi vielä Betoni-Jussin merkittävästä elämäntyöstä suomalaisen elokuvan parissa.

Omien tuotantojensa ohessa Spede oli kaikessa hiljaisuudessa osallistunut Timo Bergholmin Punahilkka (1968) -nuorisoelokuvan ja Erkko Kivikosken Kuuma kissa? (1968) -draaman rahoitukseen. Sama toistui vielä 1970-luvun alussa, kun Pasanen osarahoitti Jörn Donnerin houkuttelemana Jotaarkka Pennasen historiallista draamaelokuvaa Mommilan veriteot 1917 (1973). 1970-luvun alussa Spede sai elokuvasäätiöltä tuotantolainan Kauhukakara -nimiselle koko perheen elokuvalle, mutta elokuva jäi tekemättä. Pari vuotta myöhemmin (1973) Pasanen suunnitteli elokuvasäätiön tuella vakavaa Hautakivet huipulle -elokuvaa yhdessä Mikko Niskasen kanssa. Niskasen noustua elokuvataiteen taiteilijaprofessoriksi elokuvahanke kuitenkin katkerasti kuopattiin, joskin tietyt teemat siitä säilyivät Niskasen alavireiseen draamaan Syksyllä kaikki on toisin (1978).

Jukka Virtasen osalta Spede-tuotannon saivät jäädä 1960-luvun päättyessä. Virtanen koki Speden aggressiivisen käytöksen ongelmalliseksi ja luvassa oli houkutteleva pesti Yleisradion Ilkamat-sketsisarjan (1970) kirjoittajana. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Jaakko Saloa voisi kutsua Spede-elokuvien itseoikeutetuksi hovisäveltäjäksi, sen verran moneen Pasasen tuotantoon Salo sävelsi mieleenpainuvia teemoja tai hyväntuulista koomisuutta lisäävää musiikkia. Salon Uuno Turhapuro -elokuviin säveltämät teemat on koottu vuonna 2003 ilmestyneelle CD-levylle Uuno on numero yksi! - Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Spede-tuotantojen säveltäjinä piipahtivat Esa Helasvuo Saatanan radikaalien (1971) säveltäjänä ja trio Heikki Annala, Esko Linnavalli ja Christian Schwindt Jussi Pussin jazz-maestroina.

Ere Kokkosen ja Vesa-Matti Loirin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan. Riita sovittiin, mutta se ei jäänyt viimeiseksi.

Yhden elokuvan verran Speden "leipää" ehti nauttia myös suomalaisen elokuvan ja television "kansallislavastaja" Ensio Suominen, joka oli lavastamassa tuohivirsuwesterniä Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) yhdessä Riitta Toivaisen kanssa. Suomisen myöhempiin taidonnäytteisiin lukeutuvat mm. Kalle Holmbergin Rauta-aika (1982) ja Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas (1985). Mollbergin tuotannoistakin tuttu Olli Soinio työskenteli monipuolisesti elokuva-alalla niin ohjaajana, käsikirjoittajana, dramaturgina, äänittäjänä, leikkaajana sekä Suomen elokuvasäätiön arvostettuna tuotantoneuvojana. Uran alkupuolella Soinio toimi ääniassistenttina Spede-tuotannoissa Viu-hah hah-taja (1974) ja Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Soinion monipuolisuudelle hyvä verrokki on elokuva- ja teatteriohjaajana, leikkaajana, äänittäjänä ja käsikirjoittajana työskennellyt Timo Linnasalo, joka toimi parikymppisenä äänitysassistenttina Noin 7 veljeksessä. Myöhemmällä urallaan Linnasalo palkittiin parhaan ohjauksen Jussi-palkinnolla esikoiselokuvastaan Vartioitu kylä 1944 (1978) sekä parhaan leikkauksen Jussi-palkinnoilla Aki Kaurismäen elokuvista Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Le Havre (2011).

Vielä viime vuosinakin aktiivisena elokuvaohjaajana toiminut Pekka Lehto kuuluu myös Speden kasvatteihin. Lehto tuli mukaan 1960-luvun lopulla Kari Sohlbergin kamera-apulaiseksi Pohjan tähteisiin, jatkoi äänittäjän apulaisena Kahdeksannessa veljeksessä (1971) ja Hirttämättömissä (1971) ja toimi äänitystehtävissä vielä 1970-luvun lopullekin tultaessa. Tekipä Lehto myös pienen sivuroolin vaiteliaana taksikuskina elokuvassa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976). Sinällään erikoinen yksityiskohta on myös se, että Lehdon kanssa vuosikymmenen (1976-85) verran yhteisohjauksia tehnyt tuore elokuvataiteen akateemikko Pirjo Honkasalo näyttäytyy ensimmäisessä Uuno Turhapuro -elokuvassa raitiotievaunun matkustajana!

Erityisesti dokumenttielokuvan saralla innovatiivisena moniosaajana muistettava Elina Katainen työskenteli myös Spede-tuotannoissa. Katainen oli kuvaussihteerinä viidessä Spede-elokuvassa, Pähkähullusta Suomesta Hirttämättömiin (1967-71), toteutti elokuvien alku- ja mainostekstejä, näytteli pienet sivuroolit Jussi Pussissa ja Kahdeksannessa veljeksessä ja toimi still-kuvaajana kolmessa elokuvassa, mm. Saatanan radikaaleissa, jonka yhtenä lavastaja hän myös työskenteli. Kataisen vuodet Spede-tuotannoissa saivat kiitosta erityisesti Ere Kokkoselta: "Hän oli intomielinen filmi-ihminen, älykäs, nopea, hauska ja rohkea. Hänellä oli näkemystä ja tyylitajua sekä omat mielipiteensä, joita opin arvostamaan. Elina hankki oikeanlaiset avustajat, piti yhteyttä näyttelijöihin ja huolehti, että aikataulu ei pettänyt. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli se, että hän railakkaalla kritiikillään pakotti minut koko ajan tarkistamaan kantaani ja kirjoittamaan tulevia kohtauksia öisin uusiksi." Kataisen lisäksi dokumentaarisen elokuvan saralla maineikkaan uran loi myös Marja Pensala, joka toimi Hirttämättömissä leikkausassistenttina.

Lippuluukulla flopanneessa Saatanan radikaaleissa on perin kiehtova premissi: Perkele (Yrjö Järvinen) ja Saatana (Heikki Savolainen) lähettävät neljä helvetin kuumuudessa viihtyvää nuorukaista (elokuvan myös ohjanneet ja käsikirjoittaneet Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Timo Nissi, Heikki Huopainen) lomalle Suomeen. Kaverukset saavat mukaansa salkullisen rahaa, ehdon olla tekemättä rehellistä työtä ja vitsauksen: heille ei nouse viina päähän. Vitsikäs lähtökohta hyytyy yleiseen sekoiluun ja dramaturgiseen olemattomuuteen, mutta Irma Tainan onnistunut leikkaus ja Kari Sohlbergin kuvaus pitää pakan kasassa. Saatanan radikaalit on kuitenkin kiinnostava myös siksi, että Spede antoi sen myötä mahdollisuuden nuorelle tekijäjoukolle ja pidättäytyi itse sivussa lopputuloksesta. Pari vuosikymmentä myöhemmin Spede mahdollisti "radikaalien jälkeläisille" ensimmäisen kokoillan elokuvan, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Speden kustantaman toimintaelokuvan Romanovin kivet (1993) päärooleissa Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen.

On kiinnostavaa leikitellä ajatuksella, miten Speden ura olisi edennyt, mikäli itsereflektiivisyydessään kiinnostava Näköradiomiehen ihmeelliset seikkailut, metaelokuva Pohjan tähteet tai vuotta myöhemmin valmistunut, yhteiskunnallisesti irrotteleva Jussi Pussi olisivat saaneet suuremman suosion. Kaupallisen epäonnistumisen murrettua luovuutta ehtymätön ideasampo alkoi päästää itsensä liian helpolla 1970-luvun loppuun tultaessa.

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Aitio, Tommi: Spede. Pertti Pasasen elämä. Helsinki: Tammi 2002.

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 7.5.2020)

Hytönen, Jukka & Mandart, Pamela: Kamera käy! Elokuvaaja Kari Sohlberg. Helsinki: Like 2004.

Jutila, Niko: Poikki! Toteutumattomat kotimaiset elokuvat. Tallinna: Aviador 2020.

Kokkonen Ere: Muisti palailee pätkittäin. Helsinki: Otava 2007.

Marjamäki, Tuomas: Spede, nimittäin. Jyväskylä: Docendo 2017.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 2/5: Anja Pohjola

Anja Pohjola (s. 1931-) saattaa hyvinkin olla yksi pisimmän aktiiviuran tehneistä näyttelijöistä suomalaisessa elokuva- ja televisiohistoriassa. Liki 90 vuoden iästään huolimatta Pohjola on ollut viime vuosiin saakka sivuroolien sankarittareita.

Loimaalla syntyneen Pohjolan ura näyttelijänä alkoi jo lapsitähtenä 1940-luvun lopulla Jyväskylän Työväen Teatterissa. Varsinaiseen ammattiin hän pääsi käsiksi Jyväskylän Kaupunginteatterissa 1940-luvun lopulla ja ammattikiinnitykseen 1950-luvun puolivälissä Joensuun kaupunginteatterissa. Matka Pohjois-Karjalasta jatkui Hämeenlinnan kaupunginteatteriin (1955-59, 1961-63) ja Tampereen Pikkuteatteriin (1959-61). Televisioteatterissa Pohjola rakensi keskeisimmän uransa vuosina 1963-90. Monien aikalaistensa tavoin hän esiintyi 1960- ja 70-lukujen tv-teatterin huipputöissä, joihin lukeutuvat mm. Rauni Mollbergin ohjaukset Kovan onnen lapsia (1963), Meidän herramme muurahaisia (1964) ja Lapsuuteni (1967) sekä Jukka Sipilän tv-elokuvan klassikko Aliisa (1970).

Päärooleissa Pohjola nähtiin mm. Mauno Hyvösen ohjaamassa ja Lauri Leskisen tekstiin pohjautuvassa tv-näytelmässä Minna (1977), joka kertoo Minna Canthin elämästä ja taiteellisesta työstä ja Kari Franckin paljon muistellussa Juhani Aho -filmatisoinnissa Rautatie (1973). Pohjolan roolisuoritus lämminhenkisen Rautatien Liisana toi hänelle roolisuorituksestaan ansaitun Jussi-palkinnon.

Valkokankaalla ura alkoi Mikko Niskasen vaikuttavalla jatkosodan kuvauksella Sissit (1963), jossa Pohjola nähtiin esikuntalottana. Rooli lottana tuli tutuksi neljäkymmentä vuotta myöhemminkin Ilkka Vanteen pateettisessa Lotta Svärd -elokuvassa Lupaus (2005). 

Väinö Linnan historiallinen Täällä Pohjantähden alla -trilogia (1959-62) taipui 1960- ja 70-lukujen taitteessa Edvin Laineen rautakourissa kaksiosaiseksi elokuvasarjaksi (Täällä Pohjantähden alla, 1968 & Aleksi ja Elina, 1970), jossa Pohjola nähtiin keskeisessä Alma Koskelan roolissa. Elokuvakriitikko Heikki Eteläpää nosti Pohjolan roolisuorituksen esiin: "uljaan ryhdikäs ja koruton Alma on mainittava elokuvan 'asettuneimpien', intensiivisimpien tulkintojen kärkipäässä". Akselissa ja Elinassa Pohjolan esittämä Alma on varttunut jo isoäidiksi, kun Koskelan pojille tulee palvelukseenastumismääräys talvisotaan. Kohtaus, jossa haikea Alma katsoo tyhjenevää pihapiiriin ja toteaa: "Niin. Riihen taka ne aina häviää... Riihen taka meiltä hävitään kun lähdetään... Kapinaan taikka sotaan, ammuttavaksi taikka työhön... Mihinkä kullonkin mennään..." lukeutuu Pohjolan uran mieleenpainuvimpiin. Linna-filmatisointien väliin mahtui vielä yllättävä sivurooli komisario Palmun puolisona Matti Kassilan James Bond -vaikutteisessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu (1969).

1990-luvulla Pohjola näyttäytyi sukupolvensa parhaimpiin ohjaajiin lukeutuvien Veikko Aaltosen ja Markku Pölösen elokuvissa. Aaltosen kiehtovassa Tuhlaajapojassa (1992) Pohjola tekee pienen lakonisen roolin rikospoliisin kanslistina. Pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää raikkaasti ja elävästi kuvaavassa Pölösen Onnen maassa (1993) Pohjola teki sydämellisen roolisuorituksen perheen mummona.

Kertoja- ja mainosäänenä Pohjola on ollut myös pidetty ja käytetty. Elokuvan puolella häntä kuullaan kertojaäänenä mm. Taru Mäkelän draamassa Pikkusisar (1999). Pohjolan tutusta kertojaäänestä saadaan jopa onnistunutta parodiaa aikaiseksi Markku Pölösen kokeilevassa dogma-komediassa Emmauksen tiellä (2001).

Harva ehkä muistaa, että Anja Pohjola ja hänen todellisen elämän aviopuolisonsa, näyttelijä Pehr-Olof Sirén antoivat kasvot Uuno Turhapuron ensimmäisille appivanhemmille anarkistisessa mustavalkokomediassa Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975). Pohjolan rooli Uunon anoppina jäi kuitenkin vain yhden elokuvan mittaiseksi, kun Marita Nordberg vakiintui rooliin Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) myötä. Spede tuli työnantajana tutuksi myös pienessä sivuroolissa elokuvassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979). Viimeiseksi jääneessä Uuno Turhapuro -elokuvassa Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004) Pohjola esiintyi vanhainkodissa Annina ympärillään suomalaisen näyttelijätyön grand old -aatelisto.

1990-luvun lama-ajan lapsille Pohjola iskostui ikimuistoiseksi suulaana selänpesijänä, Tyyne Hurskaisena, television ajankohtaissatiirissa Hyvät herrat (1991-1995). Pohjola esiintyi samassa roolissa vielä vähemmälle huomiolle jääneissä jatkosarjoissa Herrat nauraa (1999) ja Donna Paukku (2006-07).

"Eikohän näytteleminen ole paljolti sitä, että puolustaa rohkeasti - niin hyvässä kuin pahassa - sitä ihmistä, jonka on saanut tulkittavakseen", Anja Pohjola totesi Anna-lehden haastattelussa 1988.

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

torstai 16. huhtikuuta 2020

Ilokuvia Porista - Visa Mäkinen 75 vuotta

Porilainen ilokuvantekijä Visa Mäkinen täytti maaliskuun lopulla 75 vuotta. Suomalaisen indie-elokuvan sinnikästä pikku jättiläistä muisti yllättäen Ilta-Sanomat syntymäpäiväartikkelilla, mutta viihdyttävämmän muistelon tarjosi hc-elokuvaharrastaja Ville Lähde metkalla Videospace -YouTube-kanavallaan, jossa Mäkiselle ja Curly Productionsille omistettiin yksi kokonainen ilta. Ehkäpä näiden innoittamana sain inspiraation tehdä yhteenvedon Mäkisen urasta, joka on aina kiehtonut, mutta ei laadullisista syistä vaan jonkinlaisena paikallisen ja osin talkoovoimin toteutetun elokuvanteon kuriositeettina. Huonoiksi tuomitut elokuvat kertovat myös jotain olennaista eletystä ajasta. Ilmiön kiinnostavuutta on toki lisännyt myös se, että lahjomaton Mäkinen itse on vetäytynyt julkisuudesta ja antanut 2000-luvulla vain muutaman pienimuotoisen haastattelun.

Porissa syntynyt (28.3.1945) ja siellä koko elämänsä viettänyt Mäkinen löysi tiensä elokuvaan, kun Aarne Tarkaksen kuvausryhmä saapui Yyterin sannalle kuvaamaan elokuvaa Sankarialokas (1955). 10-vuotias Mäkinen oli ystävänsä kanssa vain katsomassa kuvauksia, mutta pääsi mukaan myös tuotantoon, kantamaan rekvisiittana olleita verisiä lehmänruohoja. Myöhemmin Mäkinen toimi avustajana Porin teatterissa, opettajanaan mm. Ilmari Unho. Ennen ohjaajan uraa Mäkinen työskenteli elokuvateatterin paikannäyttäjänä, nuorisomannekiinina (!), juontajana, klovnina, promoottorina, tanssiaisjärjestäjänä ja toimittajana.

Ohjaajan ura alkoi "uuden aallon hauskiksella", kesäisellä kotiseutukomedialla Voi joku - mikä lauantai (1979), jossa aviomiehet Veka ja Pena lähtevät viikoksi kalaretkelle heidän puolisoidensa Ullan ja Titan suunnatessa kohti omaa vapauttaan, kesämökille saunomaan. Matkan aikana luonnollisesti sattuu ja tapahtuu - ja lopulta kahvitellaankin jo kesämökillä!

Voi juku - mikä lauantai syntyi ilman Suomen elokuvasäätiön tukea (kuten kaikki Mäkisen elokuvat Yön saalistajiin (1985) saakka) Suomi-Filmin tuotantoluotolla ja loput pankkilainana, jonka takuuna oli Mäkisen perheen Porissa omistama talo. Elokuva keräsi teatterilevityksessä runsaat 30 000 katsojaa, mikä mahdollisti seuraavan elokuvan tekemisen. Kriitikot suhtautuivat Mäkiseen alusta alkaen varauksella, kuten suomalaiseen (kansan)komediaan muutenkin. Debyyttiohjausta pidettiin kohteliaimmillaan pikkunättinä omakustanteena, "hyvänä vaihtoehtona nojatuolissa löhöämiselle".

Pelkkä elokuva ei monimediallisuuteen taipuvaiselle Mäkiselle riittänyt temmellyskenttänä, vaan ohjaajan uran alkaessa Mäkinen ryhtyi myös levytuottajaksi julkaisemalla albumillisen Onnen päivät (Happy Days, 1974-84) -televisiosarjasta tuttuja kappaleita suomeksi. Jo aiemmin Mäkinen oli julkaissut jääkiekkojoukkue Porin Ässille kannatuslaulun Hyvä Ässät! (1978). Myöhemmin 1980-luvun edetessä Mäkisen Curly Records erikoistui huoltoasemilla myytäviin huumorikasetteihin, joiden varsinaiseksi myyntitykiksi nousi Tankki täyteen (1978-80) ja Reinikainen (1982-83) -sarjoissa esiintynyt moottoriturpa Tenho Saurén.

Toinen ohjaus, Mitäs me sankarit (1980) syntyi vahvemmin ammattilaisvoimin. Mäkinen palkkasi käsikirjoittajaksi Kivikasvoista tutun ja television Soittorasia-jännityssarjan (1974) ohjaajana/käsikirjoittajana meritoituneen Ismo Sajakorven. Näyttelijäkaarti muodostui aikansa suosituimmista tv-esiintyjistä Leo Lastumäestä ja Tenho Saurénista ynnättynä charmantilla Kauko Helovirralla, vaikkakin varsinaissa päärooleissa nähtiin jo Voi joku - mikä lauantaissa toilailleet Timo Nissi ja Erkki Teittinen. Elokuvan mainoslauseeksi sommiteltiin kuvaavasti: "ketään loukkaamaton, kiva kotimainen".

Mitäs me sankarit löysi yleisönsä, sillä runsaat 140 000 katsojaa kävi katsomassa Mäkisen filmattua poliisi ja rosvo -farssia. Kriitikoiden vihamielisyys alkoi saada jo verbaalisesti näyttäviä suorituksia. Aamulehden Erkka Lehtola totesi elokuvan olevan "henkisesti vaatimattominta suomalaista elokuvaa vuosikausiin". Kansan Uutisten Martti Savo löysi kehumisen aihetta "hyvän laboratoriotyön jättämistä kauniista jäljistä". Vilpittömimmin kannustavaksi heittäytyi Hyvinkään Sanomien Kari Uusitalo, jolle "Mitäs me sankarit on selvästi parempi kuin esimerkiksi pari tuoreinta Turhapuro-elokuvaa. Elokuvasta paistaa innokas tekemisen ilo niin ohjaajan kuin näyttelijöidenkin puolelta. Tarina juoksee koko ajan hauskasti, siinä on jopa oma elliptinen kaarensakin, kuvakulmat ovat loogisesti harkittuja ja vaihtelevia".

Mäkisen tuotannon tavaramerkiksi alkoi muodostua vauhdikas ja koominen koheltaminen. Elokuvien ehkä ennakoimaton menestyminen lippuluukuilla sai myös ammattipiirit kiinnostumaan porilaisesta tekijästä. Mitäs me sankarit -elokuvan teattereihin levittäneen Kinoston edustajat lensivät Poriin tuottajan juttusille ja toivoivat lisää edellisen elokuvan kaltaista suureen yleisöön menevää "tavaraa". Ei ehkä elokuvia, mutta käyttötuotteita.

"Vietettiin siinä joulut ja kun menin pyhien jälkeen pankkiin, niin Finnkino (Kirj. huom. Kinosto) oli laittanut tilille vanhan miljoonan verran rahaa. Meinasin pudota tuolilta. Kun seuraavana vuonna menin maksamaan veroja, postineiti katsoi verolippua, sen jälkeen minua, ja sanoi, että hän lähtisi maasta" -Visa Mäkinen (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907)

Kaikenlaisia karkureita -elokuvan (1981) käsikirjoitus tilattiin Tankki täyteen ja Reinikainen -sarjat yhdessä Neil Hardwickin kanssa kirjoittaneelta Jussi Tuomiselta. Tuloksena syntyi sekava vankikarkurikomedia, jonka pääosiin saatiin Pekka AutiovuoriAnitta Niemi sekä jo Mitäs me sankareissa mekastaneet Leo Lastumäki, Tenho Saurén ja Kauko Helovirta. Autiovuoren energinen roolisuoritus lienee Mäkis-filmografian aidosti sympaattisin päärooli. Ilokuvaan viritetty Autiovuoren ja Anitta Niemen romanssi kulkee Yyterin rannalla montaasileikkausten hakiessa vertauksensa mm. joutsenten siipien räpyttelystä. Timo Salosen pirteästi komppaavalla musiikilla etenevää "suuren yleisön menevää tavaraa" näki elokuvateatterilevityksessä liki 100 000 katsojaa.

Seuraavan elokuvan tuotanto käynnistyi seksielokuvien maahantuontiin erikoistuneen Kamras-Filmin Kalle Jalkasen toimesta. Kuvaukset ehdittiin aloittaa Mäkiseltä lainatulla kalustolla, mutta Kamras-Filmin ajauduttua vakavaan talouskriisiin tuotanto siirtyi salanimien turvissa Mäkisen Curly Produktionille. "Amerikansuomalaisen ohjaajasuuruuden", Frank Siposen (alias Visa Mäkisen) ohjaama Pi pi pil... pilleri (1982) on Russ Meyerin jalanjäljissä etenevä pikkutuhma seksikomedia. Tekninen toteutus on levottoman huono, mutta tekemisen riemussa ja vilpittömyydessä sekä ennen kaikkea vinksahtaneissa roolisuorituksissa on oma härski viehätyksensä. Sittemmin Rölli-peikkona ikimuistoinen Allan "Allu" Tuppurainen revittelee tuplaroolissa kuntokylpylän johtajana ja psykofysiatri Reima Raitismieli Rautakuntona ja manaa joissakin äänenpainotuksissa esiin jo omituisten otusten kerhon riitasointuja. Kokenut Matti Ruohola näyttelee reippaalla otteella potenssilääkkeen keksivää professori Viktor Valpasta.

Ilmestyessään peräti 18-vuotiailta kielletyksi luokitellun eli "nuorisolle haitallisen" elokuvan alussa annetaan katsojalle käyttöohje: "Tämä elokuvaa pitää katsoa huvikseen". Mainosmateriaalit lisäsivät vielä, että "elokuva on niin hauska, että sitä katsoo huvikseen ja siinä on sen verran seksiä kuin hyvässä filmissä pitää olla." Nykypäivän valossa Pi pi pil... pilleri toki täysin epäilyttävä tekele. Se on tuhnuinen filmi ajalta, jolloin sihteereiden pepun nipistely oli hyväksyttyä ja koomiseksi kohtaukseksi riitti se, että likinäköinen mies menee suihkuun naisten puolelle. Jussi Karjalainen kirjoitti elokuvan televisioesityksen yhteydessä (1992) Pi pi pil... pillerin olevan "Suomen kaikkien aikojen typerin elokuva".

Pi pi pil... pillerin ohjanneen Frank Siposen henkilöllisyys ei säilynyt pitkään suurensa salaisuutena. Porin Lehden (10.3.1982) Kari Levola kirjoitti: "Ohjaaja Frank Siponen, jonka esikuvina ovat tiettävästi olleet Alfred Hitchcock ja Visa Mäkinen, on tehnyt elokuvan, jossa on paljasta pintaa, kaksimielistä ja yksimielistä ähellystä, mutta erotiikkaa saati aistillisuutta yhtä vähän kuin vasikankotletissa." Levola jatkoi antamalla tekijöille lisävihjeitä seuraavien elokuvien ideoista: "seuraavaksi kertausharjoitukset, sitten mäkihyppäähän kommellukset, sitten uskonnollinen farssi "Pappi vieraissa", elokuva verottajasta, juhannuksenvietosta, tupakkalakosta, lottovoitosta, presidentinnäköisestä miehestä." Levolan ehdotukset muuttuivat todellisuudeksi, kun Mäkinen palkkasi hänet käsikirjoittajaksi elokuvaansa Vapaa duunari Ville-Kalle (1984).

Elokuvakriitikoiden suhtautuminen Mäkiseen oli (jos mahdollista) jyrkentynyt entisestään Pi pi pil... pillerin myötä. Mäkistä pidettiin sitkeänä epäonnistujana, Suomen Ed Woodina ja hänen vaimonsa pitämästä grillikioskikin yritettiin tehdä miehelle häpeäksi: "nakkikauppiaasta elokuvaohjaajaksi". Systeemin ulkopuolelta tullutta yrittäjää lyötiin surutta: "Elokuvatusta kerrakseen", "Kaikenlaisia tekeleitä", "Mauttomuutta porilaisittain", "Makupala masokisteille". Kun Mäkinen sitten viidennen elokuvansa, sotilasfarssin Likainen puolitusina (1982) alkutekstien yhteyteen sijoitti tuottajan terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny", kokivat kriitikot sen luonnollisestikin sodanjulistuksena. Tyyli, jolla Mäkinen tölväisi kriitikoita oli varmastikin opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoi itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja".

Ismo Sajakorven käsikirjoittama Agentti 000 ja kuoleman kurvit (1983) valmistui James Bond -elokuvien mukaelmana, enemmän pastissina kuin parodiana. Uskottavuutta haettiin mm. palkkaamalla elokuvan salaisen palvelun agentti 009:ksi Roger Mooren sijaisnäyttelijänä toiminut englantilainen Johnny Wood. Elokuvan nimiroolissa koikkelehtii Ilmari Saarelainen, mutta juonen kannalta tärkeintä taitaa olla, se että elokuvassa tehtiin autojen romutuksessa Suomen ennätys.

Seuraava elokuva Vapaa duunari Ville-Kalle (1984) mainosti olevansa teos, josta "Väyrynenkin tykkää". "Mölsän murheenkryynistä" kertovan tarinan kirjoitti porilainen toimittaja/kirjailija Kari Levola, joka oli aiemmin kritisoinut Mäkisen tuotantoa Porin Lehdessä. Vakiintuneen näyttelijäkaartin (Allan Tuppurainen, Matti Ruohola, Matti Mäntylä) rinnalle Mäkinen palkkasi 19-vuotiaan debytantin Lilli Suomalaisen ja pienessä sivuroolissa näyttäytyy Irwin Goodman. Vitsien kohteeksi asetettiin tällä erää luonnonsuojelijat, maaltapako ja Paavo Väyrynen. Alkuteksteissä elokuva omistettiin "Kipparikvartetille, yhden koon sukkahousuille, Tahkoluodon syväsatamalle, piimälle, kahdenkymmenen pennin pajatsoille, valkosipulinsyöjille ja naisten ampumahiihdolle". Elokuvan ensi-iltaa ei noteerattu juurikaan lehdistössä ja Vapaa duunarin katsojaluku jäi vain 551 kävijään. Mäkisen elokuvien katsojaluvut olivat kääntyneet jyrkkään laskuun.

Tällä vuosituhannella Porin halpisauteurin muistelluimmaksi elokuvaksi on noussut kovaotteinen, paikoin ihailtavan linjakas eksploitaatioelokuva Yön saalistajat (1985), joka tarjoaa "jännitystä suoraan suoneen". Yön saalistajat on Porin näköiseen kaupunkiin sijoittuva kertomus soluttautujapoliisista, gangsteriliigasta ja kultarysästä. On verisiä murhia, useita takaa-ajoja, vierailuja strippiklubille sekä seksikohtauksia.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen on pohtinut Yön saalistajien asemaa 2010-luvulla: "Mäkinen ei tehnyt hyviä elokuvia, jotka painaisivat esteettisen tuomarin vaa'assa, mutta Yön saalistajat on suomalainen elokuva, jonka olen nähnyt kymmenen kertaa. Nauraen, nauttien, mutta aina uudelleen innostuen. "Huono" ei kelpaa näin värikkään teoksen päämääreeksi, vaikka se voi monille olla se ainoa karsina". Night Visions -elokuvafestivaalilla (2009) järjestetyssä 25-vuotisjuhlanäytöksessä toimittaja Lauri Lehtinen kirjoitti elokuvan olevan "porilaisen oman tiensä kulkijan pääteos, ei enempää eikä vähempää kuin ainoa suomalainen pulp-trilleri, jossa on munaa".

Yön saalistajille kertyi valkokankaalla katsojia vain 1670 katsojaa, mutta aivan oma lukunsa on elokuvan ensimmäinen televisioesitys (MTV:llä elokuussa 1987). Televisiossa elokuvan osat esitettiin väärässä järjestyksessä ja lopulta kahteen kertaan. Kestoksi tuli kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei katsojia haitannut, sillä elokuvalle kirjattiin puolitoista miljoonaa katsojaa!

Yön saalistajien runsaan henkilögallerian kruunu on Matti Mäntylän näyttelemä rikollisliigan jäsen Reuna. Herkästi väkivaltaan taipuvaisen Reunan huumeaddiktio johtaa elokuvan mieleenpainuvimpaan jaksoon, jossa poltetaan kamaa kynttilöiden ympäröimänä ja huudetaan "Äiti! Äiti". ”Me ei tultu kuuntelemaan mitään pikkukakkosen satuja, rahat tänne luppakorva!”, huutaa suojelurahoja perivä roisto puolestaan kelloliikkeen pitäjälle. Elää ja kuolla Porissa!

”elokuva ihmisistä, jotka eivät koskaan oppineet tietämään, kumpi painaa enemmän, kilo kultaa vai kilo tiiliskiviä! Syksyn hurjin lataus, nenästä verta, sielusta kultaa!" -Yön saalistajien trailerista

Jo ennen Yön saalistajien valmistumista Visa Mäkinen oli lähestynyt T.J. Särkän perikuntaa Pekka Puupää -hahmon elokuvaoikeuksista. Kauppojen synnyttyä Mäkinen takoi parin vuoden ajan kaiken irti Pekka ja Pätkä -hahmoista, mutta uudelleenlämmittely ei kaupallisesta laskelmoinnista huolimatta herättänyt lainkaan vastakaikua. Siinä missä Suomen Filmiteollisuuden 1950-luvulla valmistuneet Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat sijoittuneet pääosin aurinkoisen kesäisiin helsinkiläismaisemiin, ummehtuu Pekka & Pätka tuplajättipotti (1985) jo alkutekijöissä tunkkaisiin sisäkuviin. Pääroolissa nähtiin 1980-lukulaisena Esa Pakarisena harvinaisen innoton Mauri Kuosmanen, Pätkänä Jaakko Kallio ja Justiinana Kristiina Elstelä. Hupia tarjottiin vielä toisessa pitkässä elokivassa, Pekka Puupää poliisina (1986), jossa nimirooliin oli vaihtunut Esko Roine. Kolmella kopiolla Helsingissä, Porissa ja Tampereella levitetty elokuva sai elokuvateattereissa runsaat 4000 katsojaa. Elokuvien välillä Mäkinen teki MTV:lle itsenäisiä Pekka ja Pätkä -ohjelmia. Silkka uuvuttava typeryys, kliseisten stereotyyppien vyörytys ja väkisinnaurattaminen ilman vitsejä muuttui Mäkis-standardiksi viimeistään Pekka & Pätkä -lämmittelyihin ja Ruuvit löysällä -elokuvaan tultaessa (1989). "Ruuvit löysällä ei kiristä kenenkään hermoja", lupasi Visa Mäkinen, mutta katsojan hermot ovat koetuksella erityisesti Hannu Huuskan ja Kalle Juurelan idioottimaisten roolitöiden takia.

"Talvella ajattelen, että en tee elokuvaa. Eroon tästä ei kuitenkaan pääse. Pakko on vähän samanlainen kuin sirkuslaisilla, jotka lähtevät keväällä kiertämään" -Visa Mäkinen, Turun Sanomat (23.7.1988)

Mäkisen uran kunnianhimoisin elokuva jäi hänen viimeisekseen. Kieltolain (1919-32) aikaan sijoittuva Pirtua, pirtua (1991) on Mäkisen filmografian oudoin lintu sikäli, että siitä puuttuvat kokonaan (tarkoituksellisen) farssin piirteet. Sävyiltään vakava Pirtua, pirtua pyrkii dramaattiseksi epookiksi, mutta olemattomilla resursseilla ei synny kuin keskinkertaisuutta. Ei, vaikka Suomen elokuvasäätiön tukeakin oli mukana miltei 400 000 markan edestä ja näyttelijäkaarti (Martti KainulainenAhti KuoppalaAarno Sulkanen) kokonaisuudessaan uran vahvin.

Alastomuudessa Pirtua, pirtua sai jo mollberglaisia mittasuhteita: hätkähdyttävässä puolikuvassa näytettiin prostituoidun alapesu. Elokuvan valmistuttua tuottaja Mäkisen talous oli niin tiukalla, että elokuva sai lopputekstit vasta huhtikuussa 1995 nähtyyn televisioesitykseen.

Elokuvauran päätyttyä Mäkinen ohjasi vielä televisioon komediasarjoja. Ylelle toteutettiin Pekko Aikamiespoika - Tyräahon tyhjätasku -sarja (1992), jonka tuotantovaihe muuttui riitaisaksi, kun Mäkinen ja Timo Koivusalo kiistelivät Pekko-hahmon elokuvaoikeuksista. MTV3:lle työstettiin sarjat Cafe Kirpputori (1996) ja Camping Satumaa (1998). Cafe Kirpputoria Mäkinen itse kuvasi "sympaattiseksi, hengelliseksi tarinaksi, jossa kukaan ole minuuttia kauempaa kiukkuinen".

Tekijäuran ulkopuolelta yksi Visa Mäkisen kiinnostavimpia sivutoimia oli elokuvien videolevitys 1980-luvulta 1990-luvun alkuun. Mäkisen Curly Video (tai Cyrly Producktions, kirjoitusasuja on useita) toi Suomeen mm. William Lustigin kulttimaineikkaan slasherin Nukkemurhaaja (Maniac, 1980) ja George A. Romeron epidemiakuvauksen Kaikki saastuneet tuhotaan (The Crazies, 1973). Curly Videon ansioihin (?) lukeutuvat myös levityksessä olleet Sexis spaketti ja Brunon parhaat (1989), Jope Ruonansuun uraa edistänyt Matkiva kulkuri (1989) ja Video Bingo (1992).

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet-tietokanta. (https://elonet.finna.fi/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Kari Uusitalo: "Porin pikku jättiläinen". Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 9. 1981-85. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto / Edita 2000, 59-64.

Tuomas Marjamäki: "Porilainen farssi". Teoksessa Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907. Helsinki: Edita 2007, 145-147.

Visa Mäkinen 75v Voi juku mikä lauantai-live! / VideoSäkki 40. https://www.youtube.com/watch?v=s4nkeaZkns4, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkinen iskee jälleen. (https://ylioppilaslehti.fi/dev/1996/04/visa-makinen-iskee-jalleen/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen kulttiklassikko Yön saalistajat palaa valkokankaalle. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/visa-makisen-kulttiklassikko-yon-saalistajat-palaa-valkokankaalle/, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Visa Mäkisen pikkutuhmat elokuvat kiinnostivat katsojia, mutta kauhistuttivat kriitikoita: poistui tyystin julkisuudesta miljoonan markan velat niskassaan. (https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000006454975.html, linkki tarkistettu 5.4.2020)

Yön saalistajat uncut: kotimainen K18-kulttiklassikko nähdään lauantaina ensimmäistä kertaa leikkaamattomana. (https://suomenkuvalehti.fi/kuvien-takaa/yon-saalistajat-uncut-kotimainen-k18-kulttiklassikko-nahdaan-lauantaina-ensimmaista-kertaa-leikkaamattomana/, linkki tarkistettu 5.4.2020)