sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Puhetta Trainspottingista ...ja muistutus kuratoinneista

Vierailin kulttuuritoimittaja/tiedottaja Janne Sundqvistin kanssa Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassa. Kiinnostuneet voivat kuunneella ajatuksiamme Trainspottingista Yle Areenasta.

Elo- ja syyskuun (2019) aikana olen aktiivisesti kuratoinut lyhytelokuvaohjelmistoja festivaaleille ja muihin erikoisnäytöksiin. Oulun musiikkivideofestivaaleilla (22.-25.8.) esitettiin näytös Ääni ja (elämän) liike - kotimaista lyhytelokuvaa, jossa yhdistin tanssielokuvaa, musiikkivideota ja musiikkivetoista narratiivia. Helsingin vanhimmassa elokuvateatterissa, Cinema Orionissa, esitetään parhaillaan kokoamaani Animaatioita koko perheelle -tuplanäytöstä, joissa raotetaan suomalaisen koko perheen animaatioelokuvan aarrearkkua. Näytösten ajallinen perspektiivi ulottuu peräti kuudelle vuosikymmenelle (1967-2010).

Rakkautta & anarkiaa -festivaalin lyhytelokuvatapahtumassa (R&A Shorts) esitetään allekirjoittaneen yhdessä festivaalituottaja Veera Kotilan kanssa kuratoima näytös Elokuvasäätiön tuella - suomalaista lyhytelokuvaa 2000-luvulta, joka samalla juhlistaa 50-vuotiaaksi varttuvaa elokuvasäätiötä. Näytöskokonaisuudessa esitetään elokuvasäätiön ja sen yhteistyökumppaneiden lyhytelokuvahankkeista valmistuneita elokuvia.

Lisäksi suositut Lyhyesti kerran kuussa -näytökset jatkuvat Katajanokalla jo viidettä vuotta - ja tänä syksynä on luvassa vielä kunnianhimoinen minifestivaalikin 19.-20.10.! Stay tuned.

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 1/5: Tarja-Tuulikki Tarsala

Tarja-Tuulikki Tarsalan (1937-2007) ura leikkaa kiinnostavasti suomalaisen elokuvan uutta aaltoa, televisioteatterin kultakautta ja kevyttä viihdettä. Uuden aallon tekijöihin Tarsala linkittyi ennen kaikkea Maunu Kurkvaaran Rottasodan (1968) ja Antti Peipon Ihmemiehen (1979) myötä. Televisioteatterissa ohjaajiksi valikoituivat mm. Kari Franck (Rautatie, 1973), Veli-Matti Saikkonen (Reviisori, 1975), Jukka Sipilä (Hiekkakuningas, 1972) ja tärkeimpänä Mikko Niskanen (Kahdeksan surmanluotia, 1972). Tarsala avioitui ohjaaja Ere Kokkosen kanssa päälle parikymppisenä ja yhteiseloa riitti vuosikymmenen verran. Tuolle ajanjaksolle mahtuvat sivuosaroolit hyperaktiivisessa farssissa Pähkähullu Suomi (1967) sekä surumielisessä komediassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969). Tarsalan ura valkokangasrooleissa kesti 1960-luvun puolivälistä aina kuolemaan saakka (2007).

Valmistuttuaan vuonna 1963 teatterikoulusta Tarsala kiinnitettiin välittömästi osaksi vuotta aikaisemmin perustettua Televisioteatteria, jonka keskeisiin näyttelijöihin hän kuului aina vuoteen 1977. Tarsala otti uuden välineen nopeasti hallintaansa, vaikka Televisioteatterin lähetykset olivat suorina lähetyksinä vaativia tai nauhoitustekniikaltaan työläitä. Teatterikoulun pidettynä lehtorina Tarsala toimi vuosina 1975-79.

Televisioteatterin puolelta kohoaa Tarsalan kenties tunnetuin rooli Mikko Niskasen mestariteoksessa Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Tarsalan naispääosassa oli "lujuutta, sydämen sivistystä, hiljaista runollisuutta" -Peter von Bagh. Elokuvataiteen valtionpalkinnolla roolistaan palkittu Tarsala eli murhedraaman tuskan täysimittaisena parina Niskasen repivälle roolille. "En ole voimakas nainen ja 50 litran maitotonkan nostaminen tuntui aluksi mahdottomalta. Toisaalta rooli rakennettiin minun persoonastani, ei minun tarvinnut yrittää esittää juurevaa emäntää" -Me Naiset 16/1987. Yhteistyö Niskasen kanssa jatkui muutamaa vuotta myöhemmin raskaassa draamaelokuvassa Syksyllä kaikki on toisin (1978), jossa rooliksi valikoitui mustasukkaisen "toisen naisen" rooli.

Paluu "Speden talliin" tapahtui 1980-luvun puolivälissä kevyillä sivuosarooleilla elokuvissa Hei, kliffaa hei! (1985) ja Uuno Turhapuro - kaksoisagentti (1987). 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa Tarsala nähtiin monissa Ere Kokkosen väljähtyneissä Vääpeli Körmy -farsseissa sekä viimeisissä Uuno Turhapuro -elokuvissa. 1990-luvun mieleenpainuvin elokuvarooli saattoi hyvinkin olla Jari Halosen kunnianhimoisessa, mutta valitettavan epätasaisessa sci-fi-mukaelmassa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).

Vuosituhannen vaihduttua Tarsala teki yhden muistettavimmista sivuosistaan Olli Saarelan omaleimaisella huumorilla ryyditetyssä rikosdraamassa Bad Luck Love (2000). Parhaan naissivuosan Jussilla palkitussa roolissa Tarsala esitti pikkurikollisten Alin (Jorma Tommila) ja Pulun (Tommi Eronen) Irja-äitiä. "Se syntyi ihan helposti, osaset menivät yhteen. Ihminen löytyi puku- ja maskikokeilujen kautta alitajunnastani. Ajattelin, että jotakin on pielessä, kun rooli syntyi niin helposti, mutta ei kaiken tarvitse olla tuskaista raadantaa. Työ ei jalostu siitä, että kärsin enkä pääse irti roolistani. Rooliin juuttuminen on ammattitaidon romantisoimista", Tarsala kertoi vuonna 2004 antamassaan haastattelussa. Elokuvakriitikko/kirjailija Tuuve Aro kuvasi Saarelan väkevää elokuvaa ensi-iltakritiikissä (Cult 10/2000) "hien ja veren tuoksuiseksi kasvukertomukseksi, myös painavaksi kommentiksi unohdettujen puolesta".

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

torstai 14. helmikuuta 2019

Puhetta Tuntemattomasta sotilaasta

Vierailin elokuvatoimittaja Jussi Huhtalan kanssa Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassa. Kiinnostuneet voivat kuunnella ajatuksiamme Tuntemattomasta sotilaasta Yle Areenasta tai Yle Puhe -kanavalta (14.2.2019) tänään klo 14:02 (pikauusintana vielä samana iltana klo 22:30).

maanantai 28. tammikuuta 2019

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 2 (Revisited)

Tapahtunutta…
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) esitystoiminta elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa päättyi vuodenvaihteessa. KAVIn näytökset ovat jatkuneet tammikuun puolivälistä alkaen Helsingin keskustakirjasto Oodin yhteydessä olevassa Kino Reginassa. Orionin taival elokuvateatterina jatkuu (näillä näkymin) helmikuussa Elävän kuvan keskus ry:n (ELKE) toimesta. ELKEllä on parhaillaan menossa myös Mesenaatti-kampanja Orionin rahoitukseen liittyen.

Ensimmäisessä ”Orion - muistoja elokuvataivaasta” -osassa muistelin elokuvakokemuksia, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta. Tässä toisessa osassa vuorossa ovat elokuvat, jotka olin nähnyt aiemmin eri kontekstissa: televisiosta, videolta tai joissakin harvoissa tapauksissa myös festivaaleilla/eri elokuvateatterissa.

Tex Avery -näytökset
Elokuva-arkisto on aina osannut vaalia amerikkalaisen animaation anarkistista kulta-aikaa. Lapsuudesta tutut Tex Avery -animaatiot lurppineen, susineen ja punahilkkoineen avautuivat aivan uudella tavalla Orionin hypnoottisessa atmosfäärissä. Piirroselokuvien Chapliniksi tai Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Niskavuori-elokuvien sarja (Valentin Vaala, Edvin Laine & Matti Kassila, 1938-84)
SF:n ja Suomi-Filmin mustavalkoiset Niskavuori-elokuvat olivat lapsuuden Suomi-elokuvan perusydintä televisioruudulta katsottujen Palmujen, Puupäiden ja Spede-tuotantojen ohella. Jostain syystä hämäläinen maalaismaisema, Niskavuoren vahvat naiset ja elämiensä ratkaisujen keskellä, synnissä ja syyllisyydessä kieriskelevät miehet puhuttelivat jo alle kouluikäisenä. Vuosien tauon jälkeen tein paluun Hella Wuolijoen tekstien äärelle, kun elokuva-arkisto esitti kesäsarjanaan kaikki elokuvateatterilevityksen saaneet Niskavuori-elokuvat, ohjaajinaan Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Suomen historian käännekohtiin asemoituvat elokuvat ovat vahvoja elämäntavan ja työn kuvauksia – ja säväyttävimmät niistä kuten Vaalan Niskavuoren naiset (1938) ja Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) sekä Laineen Niskavuoren Heta (1952) studiokauden valovoimaisimpia kotimaisia.

Kotimainen trash-näytös Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla
Osallistuin Orionin ohjelmistosuunnitteluun vuoden verran (2007-08) ollessani elokuva-arkistossa töissä. Tuona aikana tuli kirjoitettua paljon myös Orionin elokuvaesittelyjä. Paluu Orionin ”ohjelmistovaikuttajaksi” tapahtui Helsingin lyhytelokuvafestivaalin (entinen/nykyinen (?) Kettupäivät) myötä vuonna 2013, johon kuratoin näytöksellisen suomalaista eksploitaatioestetiikkaa. Juontajina tuossa näytöksessä sekoilivat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen. Trash ei ehkä terminä kuvannut parhaiten näytöksen kokonaisuutta, koska kyse oli enemmänkin vastavirtaan uimisesta, osin undergroundistakin. 

Kuratoimieni lyhytelokuvien tekijäkaartista paljastui etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni. Uuden aallon kinkystä puolesta tuulahduksen toi Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon kynsiin hyvin tapojen vastaisena. Näytöksen kruununa esitettiin suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen ryydittämä Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969), joka joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Paul Verhoeven -retrospektiivi
Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki heistä ovat olleet kiistanalaisia, pahimmillaan jopa syystäkin paheksuttuja tekijöitä. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Verhoevenin Hollywood-elokuvista esimerkiksi Robocop (1987) on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Orionissa nähty Verhoeven-retrospektiivi palautti ansaitusti muistiin myös miehen Hollannin kauden kärkielokuvat, kuten emotionaalisesti tuhoavan rakkaustarinan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) ja eeppisen sotadraaman Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977).

The Rocky Horror Picture Show -sing/dress-along (Jim Sharman, 1975)
Näin kaikkien kulttielokuvien äidin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun lopulla televisiosta, jolloin se ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Voikin sanoa, että Orionissa kokemani The Rocky Horror Picture Show'n sing/dress/everything-along-näytös olikin kuin ensikosketus tähän science fiction -henkiseen glam-musikaaliin sellaisena kuin se vain ja ainoastaan tulisi kokea. Hysteeris-lyyriseen bailaukseen Orion antoi oivan yhteisöllisen näyttämön.

E.T. / E.T. - The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
Steven Spielberg loi lapsuuteni elokuvamaiseman olennaisimpia elokuvia. Vuosina 1981-93 ensi-iltansa saivat seikkailuelokuvan magnum opus Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuneine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park (1993). Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä lapsuuden elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) perunamuusista muokattuine Devil's Towerineen tuli vahvasti uniin saakka. En kuitenkaan ikäni puolesta ennättänyt nähdä edellämainituista elokuvista ensi-iltakierroksella kuin Jurassic Parkin, joten E.T.:n näkeminen ja John Williamsin elämää suuremman scoren kuuleminen ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalla oli maaginen kokemus. Samalla se osoitti, että kyyneleet eivät jääneet vaan lapsuuden katsomiskokemuksen osaksi. "I'll be right here."

Pink Floyd - The Wall (Alan Parker, 1982)
Muurinseinä! Pink Floydin mestarillisimman levyn filmattu tulkinta ei ole ongelmaton, mutta Orionissa ensimmäistä kertaa valkokankaalta nähtynä tuo angstisen draaman, rock-konsertin ja animaation monikerroksinen yhdistelmä toimi erinomaisen viettelevästi.

Doublebill vailla vertaa - Rock'y VI / Rocky VI (Aki Kaurismäki, 1986) + Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)
Lauri Lehtisen & Antti Suonion kuratoima näytössarja Rautainen 1980-luku oli todellinen nostalgiapaukku kaikille kasaritoiminnan parissa kasvaneille. Hillittömimmän tuplan tarjosi näytös, jossa Aki Kaurismäen Rock’y VI yhdistyi Stallonen kylmän sodan (ihanan) överiin nyrkkeilypropagandaan Rocky IV:een. No Easy Way Out!

Cobra / Cobra - lain vahva käsi / Cobra - lain vahva koura (George P. Cosmatos, 1986)
Ikonisen Sylvester Stallonen 70-vuotisjuhlinnan kunniaksi Orionissa nähtiin (6.7.2016) Stallone-doublebill, 35 mm -vintagekopioilta. Maineikkaan Norman Jewisonin ohjaama ja kontroversaalin Joe Eszterhasin alkuperäistarinaan pohjautuva periodidraama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) esitteli Stallonen työväenluokkaisena aktivistina. Kesäillan "pääkuva" oli kuitenkin George P. Cosmatosin nimiin kreditoitu, mutta tiettävästi pitkälti Stallonen ohjaama ja käsikirjoittama rikosslasher Cobra (1986). Hammastikkujaan tiuhaan imeskelevä ja Ray-Baniensa taakse varjoutuva übercool Marion "Cobra" Cobretti on tietyssä mielessä Stallonen uran virheettömin roolihahmo. Aseen voimaan ja vigilantismiin uskova Cobretti päästää nihilistisiä rikollisia ennemmin hengiltä kuin antaa heille pienintäkään armoa. Tyyliä huokuva ja kasaritoimintaelokuvan mittakaavassa nerokkaita onelinereita viljelevä ("You're the disease, and I'm the cure") Cobra täytti Orionin viimeisiä penkkirivejä myöten. Stallone-elokuvien parissa kasvaneet sukupolvet aplodeerasivat, hurrasivat ja replikoivat asiaankuuluvasti yhdessä.

Nähdään Kino Reginassa – ja Orionissa...

maanantai 7. tammikuuta 2019

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) viimeinen näytös elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa nähtiin vuodenvaihteessa Ettore Scolan tunteikkaan Splendorin (1989) myötä. Olin ikionnellinen siitä, että minulla oli joululoman keskellä mahdollisuus kokea tuo ainutkertainen kokemus. Samalla mielen täytti kuitenkin myös haikeus ja suru, jonkinlainen tyrmistyskin arkiston esitystoiminnan siirtyessä uutuuttaan huokuvaan keskustakirjasto Oodiin, Kino Reginaan.

Luotan kyllä, että KAVIn esitystoiminta jatkuu Kino Reginassakin yhtä tasokkaana kuin Orionissa, mutta vanhan art deco -salin tunnelma on menetetty uuden kirjaston kulmanurkkauksessa. 

Hyvä asia on tietysti se, että Kino Regina on rakennettu esteettömyysasiat huomioiden ja teatterin sijainti on mitä parhain myös uusille elokuvan ystäville (Oodi sijaitsee oivalla keskustapaikalla Musiikkitalon ja Kiasman välissä). Ensimmäistä kertaa elokuva-arkiston esitystoiminnan historiassa KAVIn on mahdollista esittää omassa teatterissaan mm. 70-millisiä elokuvia ja cinemascope-elokuvia formaatin edellyttämällä tavalla.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, kuinka vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuuripolitiikassa (onko sellaista?) rakennetaan ennemmin uutta ja hetkellisesti zeitgestiin sopivaa kuin säilytetään ja entisöidään vanhaa (ja täysin toimivaa). Suomalaisen elokuvahistorian järisyttävän puutteellisesta arvostuksesta muistuttaa se, että KAVIn Elävän kuvan museon annettiin näivettyä. Naapurimaassa Virossakin on toisin, sillä Tallinnan elokuvamuseoon on lainattu KAVIn kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä nähtäville. Ovatpahan edes jossain ihasteltavissa!

Orionissa elokuvien esittäminen jatkuu, siitä pitää huolen Elävän kuvan keskus ry. (ELKE), mutta millä resurssein, on täysi arvoitus. Ihmetystä on herättänyt ELKEn toistaiseksi kovin niukkasanaiseksi jäänyt viestintä tulevaisuuden suunnitelmista.

Itselleni Suomen elokuva-arkiston esitystoiminta konkretisoitui ensimmäisen kerran syksyllä 2004 muutettuani opiskelemaan Joensuuhun. Olin kuitenkin jo 1990-luvun lopulla, asuessani vielä tukevasti synnyinkunnassani Joutsassa, häkeltyneenä selannut NYT-liitteen menopalstalta elokuva-arkiston näytöksiä ja ajatellut, että ehkä jonain päivänä minullakin olisi mahdollisuus vierailla tuossa myyttisessä elokuvataivaassa, Orionissa.

Joensuussa elokuva-arkiston filmikopioita nähtiin maanantai-iltapäivisin klo 16:30 elokuvateatteri Tapiossa. Kymmenen euron kausikortilla näki kymmenen elokuvaa. Ongelmallisesta esitysajankohdasta huolimatta näytöksissä kävi melko paljon joensuulaisia cinefiilejä, mm. kirjailija/toimittaja Tuula-Liina Varis miehensä Mikon kanssa ja nyttemmin Suomen Filmikamari ry:n toimitusjohtajana työskentelevä Tero Koistinen (jonka Joensuun yliopistolla vetämiä elokuvahistorian kursseja kävin vapaa-ajallani harrastamassa). Näytösten jälkeen tutustuin myös nykyään Kansalliskirjastossa työskentelevään filmihulluun, Sanna Haukkalaan. Joensuussa esitysmiljöönä toimi elokuvateatteri Tapio, joka oli (ja on?) viehättävä ja arkistokopioiden esityskriteerit täyttävä.

Alkukeväästä 2006 vierailin elämäni ensimmäisen kerran vihdoin Orionissa, kun teimme Joensuusta medianomiopintoihin liittyvän ekskursion Helsingin Pursimiehenkadulla sijainneeseen elokuva-arkistoon. Tutustuttuamme päivällä SEA:n kirjastoon Timo Matoniemen johdolla jatkui elämysmatka alkuillasta Dziga Vertovin kokeellisella elokuvalla Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoappratom, 1929). Voi sanoa liioittelematta, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oliko mahdollista, että Suomessa oli tällainen paikka?

Muutettuani syksyllä 2006 Jyväskylään, jatkoin SEA:n maakuntasarjojen harrastamista. Suomen Ateenassa elokuva-arkiston näytöksille ei kuitenkaan löytynyt koulun auditoriota parempaa paikkaa. Kymmenellä eurolla näki kuitenkin yhä laadukkaan, kymmenen elokuvan kattauksen, vaikka esitysolosuhteista joutuikin tinkimään.

Elämä suuntautui hiljalleen Helsinkiä kohti ja voi sanoa, että syksystä 2006 aloin käydä aktiivisesti Orionissa. Lopullisesti sydän ja sielu meni mukanaan viimeistään vuotta myöhemmin, syksyllä 2007, jolloin suoritin opintoihin kuuluvan työharjoittelun Suomen elokuva-arkiston esitystoimintayksikössä. Kiitos KAVIn nykyiselle viestintäpäällikölle, silloiselle elokuvasihteerille, Outi Heiskaselle kannustuksesta ja tuesta! Voi hyvinkin olla, että ilman häntä ja monia muita kannustavia arkistolaisia (Satu Laaksonen, Tapio Riihimäki, Sami Hantula, Antti Alanen, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi, Mervi Herranen ja jo kertaalleen mainittu Timo Matoniemi…) en olisi siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan tehdä töitä suurimman intohimoni, elokuvan äärellä.

On mahdotonta tiivistää rakkaimpia Orion-muistoja kymmeneen merkittävimpään elokuvakokemukseen. Siispä otankin suoraan oikeuden kirjata 20+ syystä tai toisesta muistorikkainta Orion-hetkeä.

Ensin luvassa elokuvat, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta:


Mies ja elokuvakamera / Tselovek s kinoappratom (Dziga Vertov, 1929)
Ensimmäinen Orion-kokemus. Tavallaan ”neitsytmatkaksi” sopi täydellisesti elokuva, jonka päämääränä oli tehdä tutuksi elokuvallisten keinojen kielioppi vuonna 1929.

Rakkauden risti (Teuvo Tulio, 1946)
Levoton veri (Teuvo Tulio, 1946)
Suomalaisen elokuvan suuren melodramaatikon keskeisimmät teokset tuli nähtyä ensi kertaa Orionissa valkokankaalta. Niiden kautta avautui uusi näkökulma studiokauden kotimaiseen elokuvaan. Itselleni vaikuttavimmat Tuliot, korkeaoktaaninen Levoton veri ja aavemainen Rakkauden risti, valmistuivat samana vuonna (1946). Niissä tiivistyy tuliomainen tunteikkuus, intohimo ja kärsimys, visuaalisesti puhtaimmillaan.

Pahan kosketus / Touch of Evil (Orson Welles, 1958)
Yksi Orson Wellesin mestariteoksista avautui minulle Orionissa taianomaisena kokemuksena. Lain ja järjestyksen olemusta pohdiskelevassa rikoselokuvassa hyvä ja paha kietoutuvat erottomasti yhteen. Kamera-ajojen ja kuvakulmien kekseliään käytön kautta ajaton klassikko.

Ronja Ryövärintytär / Ronja Rövardotter (Tage Danielsson, 1984)
Yllättävää kyllä, en ollut nähnyt rakastetun ja ajattoman Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvaa Ronja Ryövärintytär -filmatisointia (1984) ennen vuotta 2007. Kauaksi kavalan kyynisyyden heittävä fantasiaelokuva valloittaa luonnon ja ystävyyden oodina. Elokuvan nähtyään haluaa huutaa vapauttavan keväthuudon niin, että Matiaksenmetsä raikaa!

Blood Simple (Joel & Ethan Coen, 1984)
Coenin-veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead -kulttielokuvan (1981) apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.

Mehevä Anssi Mänttäri -doublebill:
Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) + Viimeiset rotannahat (1985)
Syksyllä 2008 Orionissa nähtiin mittava ja erinomaisesti pohjustettu sarja 1980-luvun kotimaisesta elokuvasta. Samaan hengenvetoon jatkettiin kesäkaudella 2009, kun ahmittavana oli Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Mänttäri-sarjan helmiä olivat Kellon (1984) kaltaiset, ennätysnopeudella kuvatut intiimit kamarielokuvat ja Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamaton absurdi komiikka. Näytöksiä höystettiin usein vielä oivaltavilla alkukuvilla, joista erityisesti elokuvaneuvos Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä. Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat parhaimmillaan, Markku Varjolaa lainatakseni ”epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta.”

Tule ja katso / Idi i smotri (Elem Klimov, 1985)
Elem Klimovin Tule ja katso oli niitä elokuvia, joiden näkemistä odotin vuosia. Kun lopulta hetki koitti, autenttisuuteen pyrkivä elokuva vei äärimmäisen kouraisevalla tavalla keskelle toisen maailmansodan julmuutta. Elokuvan katsomisesta tuli yksi fyysisimpiä valkokangaskokemuksia. Runollinen ja viipyilevä sodanvastainen elokuva murtaa uskomuksia sodan sankaruuteen ja pyhyyteen liittyvistä myyteistä.

Ju Dou - Kielletty rakkaus / Ju Dou (Zhang Yimou & Yang Fen-Liang, 1990)
Intohimon valtakunta / Ai no borei (Nagisa Oshima, 1978)
Aasialainen elokuva on ollut minulle ehkä kaikkein vierainta maaperää. Ju Doun värikäs melodraama nuoresta naisesta feodaalisten tapojen ja miehisten etuoikeuksien puristuksessa tai Intohimon valtakunnan hillityin elein ja ilmein melodraamasta kauhuksi vääntyvää epätoivon kuvausta katsoessa olen kokenut käänteentekevän silmät avaavia kokemuksia.

Yksinteoin (Pekka Lehto, 1990)
Marginaalista ja valtavirrasta kiehtovimpia poikkeusyksilöitä päivänvaloon naaraavat ohjelmistokuraattorit Antti Suonio ja Lauri Lehtinen ovat elokuvan reuna-alueiden todellisia löytöretkeilijöitä. Suonion ja Lehtisen mielikuvituksekkaat sarjat olivat Orionin toiminnan outo piristysruiske. Vuonna 2014 nähty Stranger Than Fiction -sarja vei katsojan makaaberilla matkalle mondo-koulukunnan ja äärimmäisten dokumentaarien maailman. Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin on suomalaisen dokumenttielokuvan suuri ”kirottu elokuva” ja samalla todellisuuden ja suuren näytelmän erottamattomasti sulauttava epäelokuva, jonka näkemisestä (erityisesti valkokankaalla) on tullut tapaus. Loppuunmyydyssä Orionissa riitti tunnelmaa, kun näytöksen jälkeen estradille hyppäsi hybriksensä keskeltä itse Jussi Parviainen.

Seuraavassa osassa (2/2) sitten ikimuistoisimpia Orion-hetkiä jo aiemmin televisiosta tai videolta näkemistäni elokuvista.

Kino Regina avaa ovensa virallisesti tiistaina 15.1., mutta uuteen elokuvateatteriin pääsee tutustumaan jo 11.–13.1. yllätyksellisen ennakko-ohjelman myötä.