Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri

Lapsuuteni elokuvasankareita esitellyt artikkelisarja on hyvä päättää mieheen, jonka vaikutus oman henkilöhistoriani muodostumiseen lapsuudesta aikuisuuteen on ollut lähes mittaamaton. Kyse on tietysti Vesa-Matti Loirista (s. 1945-), jonka työskentelyä esiintyvän taiteen saralla olen seurannut näihin päiviin saakka poikkeuksellisen aktiivisesti. Loirin ongelma ei ole koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus on ottanut häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Musiikin saralla Loiri on tulkinnut mm. Eino Leinon, Juha Vainion ja Uuno Kailaan tekstejä huikaisevalla intensiteetillä. Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton - hän on liikuttanut suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

 Nuoret kaverukset Mikko Niskasen elokuvasta Pojat (1962), vasemmalla Vesa-Matti Loiri

Lienee tässä tapauksessa kohteelle sopivaa, että ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arvelluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? Suurin piirtein samoihin aikoihin näin myös Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti. Hetkeä myöhemmin Speden ohjaama Uuno Turhapuro kaksoisagentti (1987) taisi olla ensimmäisiä kotiimme vuokrattuja videokasetteja. Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.  

Moni Loirin Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaishalpiksia, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969), joka oli miehen ensimmäinen elokuvapäärooli aikuisena, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta. On toki myös helppo ymmärtää soraääniä, sillä osa Loirin koomisista hahmoista jäävät kieltämättä väkisinnaurattamaan pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti huitaistun käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä, kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Uunoja tehtiin taatusti liikaa ja Spede Pasasen omistava ote vei monia vakavia rooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten Tup akka lakko (1980) ja Lentävät luupäät (1984)) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia. Vasta uupuminen Turhapuron rooliin 90-luvulle tultaessa alkoi nakertaa koomista innokkuutta.

Veskun draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo sekä Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa. Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1993). Onkin sääli ettei miestä ole ääninäyttelemisen saralla kuultu enemmän. Käsikirjoittajana hän on antanut krediittikunnian enimmäkseen muille ja ainoaksi ohjaustyöksi on jäänyt Hirttämättömät (1971, yhdessä Speden kanssa).

Loiri on viimevuosina levyttänyt aktiivisesti ja keikkamenestystä on tullut peräti rock-festivaaleja myöten. Monipuoliseen esiintymisten sarjaan on kuulunut niin tunnelmallisen taiteellisia laulelmakeikkoja kuin hartaita joulukonserttejakin. Näyttelijäsuoritukset ovat jääneet vähemmälle heikenneen terveydentilan takia. Miehen viime vuosia kuvaa realistisesti Mika Kaurismäen kunnioittava dokumenttielokuva Vesku (2010). Yhteistyö Kaurismäen kanssa jatkuu myös jälkituotantovaiheessa olevan Tie pohjoiseen (ensi-ilta 2012) road-movien myötä.

Tällä hetkellä Loirin näkee Taru Mäkelän tuoreessa Varasto-elokuvassa (2011), jossa hänellä on cameo-roolimainen pyörähdys vähäeleisenä, kaljaa kittaavana Mynttisen äijänä. Vetovoimainen kansan suosikki varastaa shown vähäeleisellä roolillaan ja osoittaa, että koominen ajoitus on yhä tallella eläkeiästä huolimatta.

"Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sankarille, osa 2 - John Candy
Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg
Lapsuuden sankarille, osa 4 - Sylvester Stallone