perjantai 10. syyskuuta 2021

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!

Ei kommentteja: