Professori Uuno D.G. Turhapuro

Ehtymättömien selitysten Koraani

Spede-show’n sketsihahmoksi syntynyt Uuno Turhapuro oli alkujaan nimetön miestyyppi, joka nopeasti vakiintui tv-sarjan vakioviihdyttäjäksi. Hahmon nimi, ulkonäkö ja perusluonne löysivät äkkiä muotonsa, vaikkakin persoonallisuus ja puhetyyli olivat joustavaa laatua. Viihteen jättiläinen Spede Pasanen keksi siirtää hahmon nopeasti myös valkokankaalle ja tuloksena syntyi Ere Kokkosen ohjaama Uuno Turhapuro (1973). Kun ensimmäinen Turhapuro-elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1973, uskoi elokuvan tehnyt voimakolmikko (Pasanen, Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri) vakaasti hahmon tarinan päättyvän siihen. Kipinä jatko-osan tekoon syntyi kuitenkin osaltaan edellisenä vuonna valmistuneen Viu-hah-hah-taja (1974) -elokuvan yleisömenestyksestä. Näin ollen parin kesäisen viikon aikana kuvattiin helsinkiläismaisemissa ja Mainos-Television studiolla Professori Uuno D.G. Turhapuro, joka poikkesi edeltäjästään varsinkin ulkokuvien määrällä. Myös Loiri muokkasi päähahmoaan hieman, tarkentaen Uunon intonaatiota.

Elokuvan tarinassa Uuno ja hänen vaimonsa Elisabeth viettävät kesälomaa maaseutumökillään, kunnes Uuno saa kuulla, että appiukon 60-vuotispäivän kunniaksi miehen on hankittava itselleen työpaikka. Uuno järjestää näyttävän esityksen, jossa hän muka lähtee töihin eväät kainalossa, puku päällä. Asioiden todellinen laita selviää Elisabethille nopeasti ja hän heittää miehensä kadulle etsimään töitä. Eriskummallisten käänteiden kautta Uuno päätyy elokuvafirmaan hakemaan avustajan paikkaa ja päätyy elokuvanäyttelijäksi hyönteismyrkkymainokseen. Kuten olettaa saattaa, taustatarina ei ole kovinkaan olennainen, vaan hulvattomat sketsit syntyvät äkkiä ja yllättäen.

Professori Uuno D.G. Turhapuron ensimmäinen tunti onkin kiistatta selittämättömien vitsien, absurdien tilanteiden, Loirin verbaalinerouden ja ällistyttävän improvisaatiokyvyn juhlaa. Legendaarisia kohtauksia riittää oluenkuljetuksesta (”Selevästi vuoten seittenkaks ohrasatoa…”) nakkikioskin terveystarkastukseen (”Yks vielä...Erkille.”). Onkin harmi, että elokuvan viimeinen puolituntinen ei aivan kestä vertailua alkupuolen kanssa. Loppua kohden elokuvasta tulee hajanaisempi, kun mukaan ahdetaan Speden fiksaatioita: mäkihyppy-inventioita ja missejä. Ne tuovat toki elokuvaan lisäkepeyttä, mutta vievät suotta tilaa Loirin hyperaktiiviselta komiikalta.

Turhapuro-elokuvia on perinteisesti kritisoitu siitä, että ne muistuttavat enemmän sketsikokoelmaa kuin yhtenäistä tarinaa. Totta onkin, että niiden kerronnan rytmitys on ongelmallista monin paikoin, mutta komediaelokuvan merkittävin osa-alue, sketsien onnistuneisuus ja hauskuus, ovat Professori-Uunossa enemmän kuin paikallaan. Kiitos tästä kuuluu erityisesti virtuoosi-Loirille, jonka varassa elokuva täysin etenee. Anoppina ja appiukkonakin nähdään kertaluontoisena kaksikkona Anja Pohjola ja Pehr-Olof Sirén. He jäävät luonnollisesti täysin statisteiksi Loirin ja Marjatta Raidan rinnalla. Hullunkurista kyllä, elokuva tehtiin kokonaan ilman Speden vakiokasvoa, Simo Salmista.

Professori Uuno D.G. Turhapuro sai elokuvateatterilevityksessä lähes puoli miljoonaa katsojaa. Parina ensimmäisenä televisioesityskertana (vuosina 1978 ja 1983) se keräsi vielä uskomattomat yli 3 miljoonaa katsojaa lisää, mikä tuntuu tämän päivän valossa täysin utopistiselta suomalaiselle elokuvalle. Aikalaiskriitikot suhtautuivat elokuvaan kuitenkin yhtä nihkeästi kuin muihinkin Spede-tuotantoihin tuossa vaiheessa. Erityisen irvailevat kritiikit kynäilivät Katson Markku Tuuli ja Kalevan Kari Karemo, joista ensin mainittu sanaili röyhkeyttä säästelemättä, että ”ensimmäistä kertaa elokuvaa katsoessa tulee toivoneeksi, että filmi katkeaisi ja tilalle tulisi vaikka alkupalana esitetty pankin mainosfilmi” ja jälkimmäinen arvosteli ”Pasasen tekevän halvalla halpaa viihdettä ja myyvänsä sitä kalliilla”. Paula Talaskivi (HS) totesi ”kerronnallisesti Kokkosen ohjauksen olevan joustavampaa, kuvaus ja musiikki pätevää työtä ja vitsejäkin on mukana. Sääli vain, että tässä tarjotaan taas rumaa hauskuutena”. Aamulehden Pentti Kirstilä myönsi myös, että ”elokuvassa on muutamia hyviä kaskuja ja visuaalisia temppuja, mutta rasitteena on koko ajan ennen nähdyn maku”. Televisioesityskertojen ja videojulkaisun myötä Professori-Uunon kulttimaine kaikkein anarkistisimpana Turhapuro-elokuvana alkoi kuitenkin nousta. Vuoden 1997 tv-esityksen aikoihin Jukka Väänänen (Katso) totesi elokuvan olevan ”ehta Uuno-klassikko”. Väänänen koki myös, että ”Vesa-Matti Loiri on ensi-Uunoissa elämänsä vedossa. Miehen draivi ja verbaaliakrobatia on vertaansa vailla. Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä”. Myöhemmin (Katso 2002) Väänänen kirjoitti vielä seuraavaa ”Professori Uuno D.G. Turhapuro on silkkaa läppäklassikkoa alusta loppuun sisältävä ehtymättömien selitysten Koraani. Onnistumisen pointti on selvä: Vesa-Matti Loiri saa olla esillä kiitettävän paljon ja ne nolot sivuosat jäävät vähemmälle”.

Spede Pasanen eli 1970-luvulla vahvaa luomiskautta ja Professori-Uunon kaupallinen menestys takasi elokuvasarjalle jatkuvuuden. Uunon maailma ja sen sivuhahmot alkoivat hahmottua lopullisesti seuraavissa elokuvissa Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977), jotka kuulunevat kiistatta parhaimpien Turhapuro-elokuvien joukkoon. Mustavalkokaudella syntyneissä elokuvissa piilee roima annos absurdia komiikkaa ja tuoreutta, joissa kekseliäät metakerronnalliset keinotkaan (olivatpa ne sitten tahattomia tai tarkoituksellisia) eivät olleet poissuljettuja.

- Otto Suuronen (23.3.2011)

Professori Uuno D.G. Turhapuro

Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus: Ere Kokkonen. Käsikirjoitus: Pertti Pasanen. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Kristine Elo. Musiikki: Jaakko Salo. Leikkaus: Risto Salo. Pääosissa: Vesa-Matti Loiri (Uuno Turhapuro, ”johtaja Edelström”), Marjatta Raita (Elisabeth Tuura), Pertti Pasanen (Härski-Hartikainen), Anja Pohjola (Elisabethin äiti), Pehr-Olof Sirén (Elisabethin isä), Vappu Jurkka (nakkikauppian Andersson), Ere Kokkonen (kuvaaja), Jyrki Kovaleff (olutkuski), Juhani Kumpulainen (yläkerran naapuri), Seppo Laine (elokuvafirman johtaja), Raimo Roiha (haitarinsoittaja), Anna-Liisa Ruotsi (huvilanaapuri), Eira Soriola (elokuvafirman johtajan sihteeri), Tarja Tallqvist (autokorjaamon johtajan vaimo). Helsingin ensiesitys: 29.8.1975, Boston, Rex. Televisioesitykset: 17.12.1978 MTV1, 16.6.1983 MTV2, 4.6.1994 MTV3, 30.12.1997 MTV3, 7.9.2002 MTV3. S. 82 min

Lähteet:

Aitio, Tommi: Spede - Pertti Pasasen elämä (2002). Tammi, Helsinki.

Elonet. http://www.elonet.fi

Suomen kansallisfilmografia 8: vuosien 1971-1980 suomalaiset kokoillan elokuvat (1999). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.