Eläviä kuvia siellä mistä minä olen kotoisin

Joutsan Kino. So much to answer for. Tämän syntymävuonnani (1984) avatun elokuvateatterin vaikutuspiirissä vartuin elämäni ensimmäiset 20 vuotta. Siellä karttui ensimmäiset valkokangaskokemukset Disney-klassikoiden, Uuno Turhapuron ja Vääpeli Körmyn äärellä sekä lapsuuden mieleenpainuvimmat elokuvateatterielämykset: etulinjassa Jurassic Park (1993), Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ja Forrest Gump (1994). 1990-luvun alussa katsoin Kinolla kirjaimellisesti kaiken mihin ikä riitti: jopa spermapankkikomedian Made in America (1993), vaikka en ymmärtänytkään siittiöistä tuon taivaallista.

Kaksi kertaa jäin elokuvateatterisalin ulkopuolelle ikäni perusteella: ensimmäisellä kerralla näkemättä jäi jännityselokuva Pelikaanimuistio (The Pelican Brief, 1993) ja toisella kerralla Batman Forever (1995). Ensin mainittu oli kielletty alle 14-vuotiailta, ollessani 9-vuotias ja jälkimmäinen riipivästi alle 12-vuotiailta kielletty, ollessani noin puoli vuotta alle vaaditun iän. Yhdeksänvuotiaalle minälleni Joutsan Kinon ”kieltopäätös” tuntui tyrmäävältä, mutta onneksi tilannetta helpotti se, että äitini lupasi itkuni keskelle, että voimme käydä paikalliselta R-Kioskilta vuokraamassa videoelokuvan. Pelikaanimuistion näkemättä jäämisen murheen korvasi Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992), tuo kenties Sylvester Stallonen infantiilein elokuva.

Vaikka 12-vuotiaasta alkaen Joutsan Kinon rinnalle tunteiden temppeleiksi askelsivat myös Jyväskylän Fantasia ja (Bio) Elohuvi / Bio Rex, koska ensi-illat piti nähdä heti, pysyin myös uskollisena kotikunnan kulttuuripalveluille. Kinolla työskentelin aktiivisesti lipunmyyjänä, ovimiehenä, ohjelmistosuunnittelijana ja pari ontuvaa kertaa myös filmiprojektorin äärellä vuodet 1997-2004. Tuolta ajanjaksolta mieleen painuivat monet vuosituhannen vaihteen kotimaiset elokuvat: Pitkä kuuma kesä (1999), Häjyt (1999), Pelon maantiede (2000), Bad Luck Love (2000) ja Aleksis Kiven elämä (2001), joista jälkimmäisen katsoin valkokankaalta kolmesti.

Pienelle paikkakunnalle ”elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto” oli se, että David Lynchin Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä Joutsaan. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmin saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden.

Uskokaa tai älkää, mutta Joutsassa järjestettiin kevät-talvesta 2004 myös ensimmäisenä Suomessa (!) Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings -Trilogy, 2001-2003) maraton-näytös. Haltijoiksi, hobiteiksi ja velhoiksi pukeutuneita saapui naapurikunnista ja -kaupungeista!

Joutsan Nuorisoseurantalo tunnetaan Kinon lisäksi myös nimellä Honkala. Jugend-vaikutteinen hirsirakennus valmistui vuonna 1906.

Oma valkokangasmatkani jatkui parikymppisenä Joensuuhun, Jyväskylään ja lopulta Helsinkiin, mutta synnyinkunnan tunteiden temppeli on pysynyt sydämessä. Myönnettäköön, joskus olen haaveillut Joutsan Kinolla järjestettävästä elokuvafestivaalista. Haaveesta tuli viime viikolla todellisuutta, kun Mäntyharjun suunnalta Joutsaan laajentanut Ilokuvafestivaali teki paikallista kulttuurihistoriaa. Ilokuvafestivaalin perustaja ja taiteellinen johtaja Roosa Toivonen ja Joutsan Kinon pitkäaikainen vetäjä Eero Peltoniemi saivat tämän aikaan. Kiitos ja kumarrus siitä heille!

Minulla oli ilo ja kunnia esitellä elokuvia ja festivaalin laajaa ohjelmistoa kolmena päivänä Ilokuvafestivaalin yleisölle, suojelijan arvokkaalla mandaatilla. Niinä hetkinä, en olisi ollut missään mieluummin kuin valkokankaan onnellisten tähtien alla. Mikä parasta, näillä näkymin "kaksoisfestivaali" jatkaa kulkuaan ensi vuonnakin 1.-4.8.2024!

”Elokuvateatteri on paikka, jossa suuri joukko ihmisiä uneksii yhdessä saman unen.” – Jean Cocteau.

Teini-ikäinen blogi

Tihkusateen masentama puisto on majaillut blogosfäärissä jo hämmentävät 13 vuotta. Näin ollen tämä elokuva- ja aiemmin myös musiikkiaiheisten kirjoitusteni leikkikenttä varttuu teini-ikään. Ensimmäinen blogiteksti 8.4.2008 käsitteli elokuvaneuvos Ere Kokkosta. Yllättävän validi kirjoitus edelleenkin.

Erilaisia tekstipäivityksiä on huhtikuun 8. päivään mennessä tullut kaikkiaan 331, joista aktiivisimmat vuodet ovat olleet 2008 (47 päivitystä), 2011 ja 2012 (molempina 43 päivitystä). Passiivisin vuosi oli 2018 (vain 2 päivitystä), jolloin henkilökohtainen elämäni romahti kivuliaan avioeron myötä. Sen jälkeen päivitystahti on ollut jälleen nousujohteinen, vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että onko aika ajanut blogi(e)n ohi. Lukijamäärät näyttäisivät bloggerin oman tilastoinnin mukaan olevan kaukana takavuosista. Olen kuitenkin kokenut, että Tihkusateen masentama puisto on yhä tarjonnut stabiilin alustan elokuvavetoiselle kirjoittelulleni. Nojaudun tässä jonkinlaiseen Peter von Bagh -henkiseen ajatukseen siitä, että ylläpitääkseen kirjoitustaitoa, on joka päivä kirjoitettava jotakin. Edes rivi tai lause. 

Viime vuosina olen innostunut uudelleen kaunokirjallisesta kirjoittamisesta, runojen muodossa. Harrastin runoutta aktiivisesti 15-vuotiaasta jonnekin 25 vuoden ikävuoden nurkille omasta kokoelmasta haaveillen. Sitten asiapainotteinen kirjoittaminen vei pidemmän korren ja runous jäi taka-alalle. Kesällä 2018 tekemäni inspiroiva vierailu Pentinkulman päiville Urjalaan herätti sitten taas uinuneen runoilijan sisälläni ja sulkakynäilijän viitta on jäänyt sen jälkeen harteille. Olen parhaillaan kokoamassa runokokoelmaa ja näin ollen jälleen elvyttämässä haavetta omasta kirjasta. (Kustantajat, saa ottaa yhteyttä!).      

Populaarimusiikista kirjoittaminen on jäänyt viime vuosina huomattavan vähälle. Kirjoittaisin musiikista mielelläni enemmänkin, mutta lopetettuani kirjoittamasta "viikottaiskritiikkiä" verkkolehtiin, takki tuntui tyhjentyneen. Vuosina 2015-17 aktiivisesti toiminut Aution saaren levyt oli rakas rinnakkaisblogi elämäni tärkeimmille levyille. Ideoita jatkollekin on ollut, mutta katsotaan miten aika ja innostus kantavat. Musiikkia tulee kuitenkin kuunneltua noin 10 000-12 000 laulun vuositahdilla ja keikat/konsertit ovat elämäni elämyksellinen kivijalka.

Osa blogini teksteistä on toki vuosien varrella hapantunut tai saanut ylleen jännittävän aikajännekuorrutteen, mutta monista asioista en ole luopunut. Elokuvateatteri on minulle yhä elokuvan koti, tunteiden temppeli, jossa haluan ensisijaisesti kokea seitsemännen taiteen ihmeet ja obskuuriudet. Tallenneformaatit DVD, blu-ray ja 4K UHD ovat pandemia-ajan epävarmuudessa osoittautuneet rakkaudenkohteiksi, joita vaalin suuremmalla intohimolla kuin aikoihin. Elokuvadivareissa luuhaaminen on ollut merkittävä voimanlähde viimeisen vuoden aikana. 

Elokuvan historia, 1960-80-lukujen New American Cinema, kauhu- ja kulttielokuvat, absurdi komedia, suomalainen elokuva ja 1980-luku nostalgisuudessaan ovat yhä ja edelleen ehtymätön innoituksen lähde. Koen tässä suoratoistovetoisessa "kertakäyttökulttuurissa" yhä vahvemmin olevani elävän kuvan kyltymätön arkeologi, joka tekee keskeisimmät löytönsä kulttielokuvien ääreltä, kotimaisen elokuvan hämärästä menneisyydestä ja uusien aaltojen laineilta. Vastavirtaan, mutta valtavirtaa unohtamatta.

Tässä joitakin poimintoja omista juttusuosikeista vuosien varrelta.

Elokuva-aiheiset kynäilyt:

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/3

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 1

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 2

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Ilokuvia Porista - Visa Mäkinen 75 vuotta

John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?

K.O.B. - kääntäjän otollinen bisnes

Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä 

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Orion - muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Orion - muistoja elokuvataivaasta, osa 2

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 1

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

Pseudonyymin takaa - elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

The Secret of NIMH - animaation taikaa

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Slyn monet kasvot - Sylvester Stallone 70 vuotta

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Suomalaiset korpisoturit maailmalla eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Tom Savini - mies, joka teki monipuolisuudesta tavaramerkin

Viva Tex! - anarkistianimaattorin perintö elää

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 2/2

Musiikkiaiheet:
Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 2

All Things Must Pass - David Bowieta muistellen

Auringon uusi tuleminen

Bloodsports - voitokas paluu vie suedeismin ytimeen

Blue Monday ja yhdeksän timanttia

David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

Depeche Mode - olennainen välittyy

Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Kaikuja kaukaiselta 1990-luvulta

Lauluni aiheet - Musiikkiodysseia kameleontti-Loirin tuotantoon

Olipa kerran... Simple Minds eli mistä puhumme kun puhumme Simple Mindsista?

Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2

Ziggyn ikuinen liekki

Viimeisimmän elokuvateatterielämyksen nautin Hyvinkään Sveitsin Bio Rexissä. Turvavälit olivat kunnossa, olin ainoa katsoja.

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 2 (Revisited)

Tapahtunutta…
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) esitystoiminta elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa päättyi vuodenvaihteessa. KAVIn näytökset ovat jatkuneet tammikuun puolivälistä alkaen Helsingin keskustakirjasto Oodin yhteydessä olevassa Kino Reginassa. Orionin taival elokuvateatterina jatkuu (näillä näkymin) helmikuussa Elävän kuvan keskus ry:n (ELKE) toimesta. ELKEllä on parhaillaan menossa myös Mesenaatti-kampanja Orionin rahoitukseen liittyen.

Ensimmäisessä ”Orion - muistoja elokuvataivaasta” -osassa muistelin elokuvakokemuksia, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta. Tässä toisessa osassa vuorossa ovat elokuvat, jotka olin nähnyt aiemmin eri kontekstissa: televisiosta, videolta tai joissakin harvoissa tapauksissa myös festivaaleilla/eri elokuvateatterissa.

Tex Avery -näytökset
Elokuva-arkisto on aina osannut vaalia amerikkalaisen animaation anarkistista kulta-aikaa. Lapsuudesta tutut Tex Avery -animaatiot lurppineen, susineen ja punahilkkoineen avautuivat aivan uudella tavalla Orionin hypnoottisessa atmosfäärissä. Piirroselokuvien Chapliniksi tai Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Niskavuori-elokuvien sarja (Valentin Vaala, Edvin Laine & Matti Kassila, 1938-84)
SF:n ja Suomi-Filmin mustavalkoiset Niskavuori-elokuvat olivat lapsuuden Suomi-elokuvan perusydintä televisioruudulta katsottujen Palmujen, Puupäiden ja Spede-tuotantojen ohella. Jostain syystä hämäläinen maalaismaisema, Niskavuoren vahvat naiset ja elämiensä ratkaisujen keskellä, synnissä ja syyllisyydessä kieriskelevät miehet puhuttelivat jo alle kouluikäisenä. Vuosien tauon jälkeen tein paluun Hella Wuolijoen tekstien äärelle, kun elokuva-arkisto esitti kesäsarjanaan kaikki elokuvateatterilevityksen saaneet Niskavuori-elokuvat, ohjaajinaan Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Suomen historian käännekohtiin asemoituvat elokuvat ovat vahvoja elämäntavan ja työn kuvauksia – ja säväyttävimmät niistä kuten Vaalan Niskavuoren naiset (1938) ja Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) sekä Laineen Niskavuoren Heta (1952) studiokauden valovoimaisimpia kotimaisia.

Kotimainen trash-näytös Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla
Osallistuin Orionin ohjelmistosuunnitteluun vuoden verran (2007-08) ollessani elokuva-arkistossa töissä. Tuona aikana tuli kirjoitettua paljon myös Orionin elokuvaesittelyjä. Paluu Orionin ”ohjelmistovaikuttajaksi” tapahtui Helsingin lyhytelokuvafestivaalin (entinen/nykyinen (?) Kettupäivät) myötä vuonna 2013, johon kuratoin näytöksellisen suomalaista eksploitaatioestetiikkaa. Juontajina tuossa näytöksessä sekoilivat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen. Trash ei ehkä terminä kuvannut parhaiten näytöksen kokonaisuutta, koska kyse oli enemmänkin vastavirtaan uimisesta, osin undergroundistakin. 

Kuratoimieni lyhytelokuvien tekijäkaartista paljastui etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni. Uuden aallon kinkystä puolesta tuulahduksen toi Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon kynsiin hyvin tapojen vastaisena. Näytöksen kruununa esitettiin suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen ryydittämä Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969), joka joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Paul Verhoeven -retrospektiivi
Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki heistä ovat olleet kiistanalaisia, pahimmillaan jopa syystäkin paheksuttuja tekijöitä. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Verhoevenin Hollywood-elokuvista esimerkiksi Robocop (1987) on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Orionissa nähty Verhoeven-retrospektiivi palautti ansaitusti muistiin myös miehen Hollannin kauden kärkielokuvat, kuten emotionaalisesti tuhoavan rakkaustarinan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) ja eeppisen sotadraaman Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977).

The Rocky Horror Picture Show -sing/dress-along (Jim Sharman, 1975)
Näin kaikkien kulttielokuvien äidin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun lopulla televisiosta, jolloin se ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Voikin sanoa, että Orionissa kokemani The Rocky Horror Picture Show'n sing/dress/everything-along-näytös olikin kuin ensikosketus tähän science fiction -henkiseen glam-musikaaliin sellaisena kuin se vain ja ainoastaan tulisi kokea. Hysteeris-lyyriseen bailaukseen Orion antoi oivan yhteisöllisen näyttämön.

E.T. / E.T. - The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
Steven Spielberg loi lapsuuteni elokuvamaiseman olennaisimpia elokuvia. Vuosina 1981-93 ensi-iltansa saivat seikkailuelokuvan magnum opus Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuneine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park (1993). Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä lapsuuden elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) perunamuusista muokattuine Devil's Towerineen tuli vahvasti uniin saakka. En kuitenkaan ikäni puolesta ennättänyt nähdä edellämainituista elokuvista ensi-iltakierroksella kuin Jurassic Parkin, joten E.T.:n näkeminen ja John Williamsin elämää suuremman scoren kuuleminen ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalla oli maaginen kokemus. Samalla se osoitti, että kyyneleet eivät jääneet vain lapsuuden katsomiskokemuksen osaksi. "I'll be right here."

Pink Floyd - The Wall (Alan Parker, 1982)
Muurinseinä! Pink Floydin mestarillisimman levyn filmattu tulkinta ei ole ongelmaton, mutta Orionissa ensimmäistä kertaa valkokankaalta nähtynä tuo angstisen draaman, rock-konsertin ja animaation monikerroksinen yhdistelmä toimi erinomaisen viettelevästi.

Doublebill vailla vertaa - Rock'y VI / Rocky VI (Aki Kaurismäki, 1986) + Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)
Lauri Lehtisen & Antti Suonion kuratoima näytössarja Rautainen 1980-luku oli todellinen nostalgiapaukku kaikille kasaritoiminnan parissa kasvaneille. Hillittömimmän tuplan tarjosi näytös, jossa Aki Kaurismäen Rock’y VI yhdistyi Stallonen kylmän sodan (ihanan) överiin nyrkkeilypropagandaan Rocky IV:een. No Easy Way Out!

Cobra / Cobra - lain vahva käsi / Cobra - lain vahva koura (George P. Cosmatos, 1986)
Ikonisen Sylvester Stallonen 70-vuotisjuhlinnan kunniaksi Orionissa nähtiin (6.7.2016) Stallone-doublebill, 35 mm -vintagekopioilta. Maineikkaan Norman Jewisonin ohjaama ja kontroversaalin Joe Eszterhasin alkuperäistarinaan pohjautuva periodidraama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) esitteli Stallonen työväenluokkaisena aktivistina. Kesäillan "pääkuva" oli kuitenkin George P. Cosmatosin nimiin kreditoitu, mutta tiettävästi pitkälti Stallonen ohjaama ja käsikirjoittama rikosslasher Cobra (1986). Hammastikkujaan tiuhaan imeskelevä ja Ray-Baniensa taakse varjoutuva übercool Marion "Cobra" Cobretti on tietyssä mielessä Stallonen uran virheettömin roolihahmo. Aseen voimaan ja vigilantismiin uskova Cobretti päästää nihilistisiä rikollisia ennemmin hengiltä kuin antaa heille pienintäkään armoa. Tyyliä huokuva ja kasaritoimintaelokuvan mittakaavassa nerokkaita onelinereita viljelevä ("You're the disease, and I'm the cure") Cobra täytti Orionin viimeisiä penkkirivejä myöten. Stallone-elokuvien parissa kasvaneet sukupolvet aplodeerasivat, hurrasivat ja replikoivat asiaankuuluvasti yhdessä.

Nähdään Kino Reginassa – ja Orionissa...

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) viimeinen näytös elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa nähtiin vuodenvaihteessa Ettore Scolan tunteikkaan Splendorin (1989) myötä. Olin ikionnellinen siitä, että minulla oli joululoman keskellä mahdollisuus kokea tuo ainutkertainen kokemus. Samalla mielen täytti kuitenkin myös haikeus ja suru, jonkinlainen tyrmistyskin arkiston esitystoiminnan siirtyessä uutuuttaan huokuvaan keskustakirjasto Oodiin, Kino Reginaan.

Luotan kyllä, että KAVIn esitystoiminta jatkuu Kino Reginassakin yhtä tasokkaana kuin Orionissa, mutta vanhan art deco -salin tunnelma on menetetty uuden kirjaston kulmanurkkauksessa. 

Hyvä asia on tietysti se, että Kino Regina on rakennettu esteettömyysasiat huomioiden ja teatterin sijainti on mitä parhain myös uusille elokuvan ystäville (Oodi sijaitsee oivalla keskustapaikalla Musiikkitalon ja Kiasman välissä). Ensimmäistä kertaa elokuva-arkiston esitystoiminnan historiassa KAVIn on mahdollista esittää omassa teatterissaan mm. 70-millisiä elokuvia ja cinemascope-elokuvia formaatin edellyttämällä tavalla.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, kuinka vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuuripolitiikassa (onko sellaista?) rakennetaan ennemmin uutta ja hetkellisesti zeitgestiin sopivaa kuin säilytetään ja entisöidään vanhaa (ja täysin toimivaa). Suomalaisen elokuvahistorian järisyttävän puutteellisesta arvostuksesta muistuttaa se, että KAVIn Elävän kuvan museon annettiin näivettyä. Naapurimaassa Virossakin on toisin, sillä Tallinnan elokuvamuseoon on lainattu KAVIn kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä nähtäville. Ovatpahan edes jossain ihasteltavissa!

Orionissa elokuvien esittäminen jatkuu, siitä pitää huolen Elävän kuvan keskus ry. (ELKE), mutta millä resurssein, on täysi arvoitus. Ihmetystä on herättänyt ELKEn toistaiseksi kovin niukkasanaiseksi jäänyt viestintä tulevaisuuden suunnitelmista.

Itselleni Suomen elokuva-arkiston esitystoiminta konkretisoitui ensimmäisen kerran syksyllä 2004 muutettuani opiskelemaan Joensuuhun. Olin kuitenkin jo 1990-luvun lopulla, asuessani vielä tukevasti synnyinkunnassani Joutsassa, häkeltyneenä selannut NYT-liitteen menopalstalta elokuva-arkiston näytöksiä ja ajatellut, että ehkä jonain päivänä minullakin olisi mahdollisuus vierailla tuossa myyttisessä elokuvataivaassa, Orionissa.

Joensuussa elokuva-arkiston filmikopioita nähtiin maanantai-iltapäivisin klo 16:30 elokuvateatteri Tapiossa. Kymmenen euron kausikortilla näki kymmenen elokuvaa. Ongelmallisesta esitysajankohdasta huolimatta näytöksissä kävi melko paljon joensuulaisia cinefiilejä, mm. kirjailija/toimittaja Tuula-Liina Varis miehensä Mikon kanssa ja nyttemmin Suomen Filmikamari ry:n toimitusjohtajana työskentelevä Tero Koistinen (jonka Joensuun yliopistolla vetämiä elokuvahistorian kursseja kävin vapaa-ajallani harrastamassa). Näytösten jälkeen tutustuin myös nykyään Kansalliskirjastossa työskentelevään filmihulluun, Sanna Haukkalaan. Joensuussa esitysmiljöönä toimi elokuvateatteri Tapio, joka oli (ja on?) viehättävä ja arkistokopioiden esityskriteerit täyttävä.

Alkukeväästä 2006 vierailin elämäni ensimmäisen kerran vihdoin Orionissa, kun teimme Joensuusta medianomiopintoihin liittyvän ekskursion Helsingin Pursimiehenkadulla sijainneeseen elokuva-arkistoon. Tutustuttuamme päivällä SEA:n kirjastoon Timo Matoniemen johdolla jatkui elämysmatka alkuillasta Dziga Vertovin kokeellisella elokuvalla Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoappratom, 1929). Voi sanoa liioittelematta, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oliko mahdollista, että Suomessa oli tällainen paikka?

Muutettuani syksyllä 2006 Jyväskylään, jatkoin SEA:n maakuntasarjojen harrastamista. Suomen Ateenassa elokuva-arkiston näytöksille ei kuitenkaan löytynyt koulun auditoriota parempaa paikkaa. Kymmenellä eurolla näki kuitenkin yhä laadukkaan, kymmenen elokuvan kattauksen, vaikka esitysolosuhteista joutuikin tinkimään.

Elämä suuntautui hiljalleen Helsinkiä kohti ja voi sanoa, että syksystä 2006 aloin käydä aktiivisesti Orionissa. Lopullisesti sydän ja sielu meni mukanaan viimeistään vuotta myöhemmin, syksyllä 2007, jolloin suoritin opintoihin kuuluvan työharjoittelun Suomen elokuva-arkiston esitystoimintayksikössä. Kiitos KAVIn nykyiselle viestintäpäällikölle, silloiselle elokuvasihteerille, Outi Heiskaselle kannustuksesta ja tuesta! Voi hyvinkin olla, että ilman häntä ja monia muita kannustavia arkistolaisia (Satu Laaksonen, Tapio Riihimäki, Sami Hantula, Antti Alanen, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi, Mervi Herranen ja jo kertaalleen mainittu Timo Matoniemi…) en olisi siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan tehdä töitä suurimman intohimoni, elokuvan äärellä.

On mahdotonta tiivistää rakkaimpia Orion-muistoja kymmeneen merkittävimpään elokuvakokemukseen. Siispä otankin suoraan oikeuden kirjata 20+ syystä tai toisesta muistorikkainta Orion-hetkeä.

Ensin luvassa elokuvat, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta:

Mies ja elokuvakamera / Tselovek s kinoappratom (Dziga Vertov, 1929)

Ensimmäinen Orion-kokemus. Tavallaan ”neitsytmatkaksi” sopi täydellisesti elokuva, jonka päämääränä oli tehdä tutuksi elokuvallisten keinojen kielioppi vuonna 1929.

Rakkauden risti (Teuvo Tulio, 1946)

Levoton veri (Teuvo Tulio, 1946)

Suomalaisen elokuvan suuren melodramaatikon keskeisimmät teokset tuli nähtyä ensi kertaa Orionissa valkokankaalta. Niiden kautta avautui uusi näkökulma studiokauden kotimaiseen elokuvaan. Itselleni vaikuttavimmat Tuliot, korkeaoktaaninen Levoton veri ja aavemainen Rakkauden risti, valmistuivat samana vuonna (1946). Niissä tiivistyy tuliomainen tunteikkuus, intohimo ja kärsimys, visuaalisesti puhtaimmillaan.

Pahan kosketus / Touch of Evil (Orson Welles, 1958)

Yksi Orson Wellesin mestariteoksista avautui minulle Orionissa taianomaisena kokemuksena. Lain ja järjestyksen olemusta pohdiskelevassa rikoselokuvassa hyvä ja paha kietoutuvat erottomasti yhteen. Kamera-ajojen ja kuvakulmien kekseliään käytön kautta ajaton klassikko.

Ronja Ryövärintytär / Ronja Rövardotter (Tage Danielsson, 1984)

Yllättävää kyllä, en ollut nähnyt rakastetun ja ajattoman Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvaa Ronja Ryövärintytär -filmatisointia (1984) ennen vuotta 2007. Kauaksi kavalan kyynisyyden heittävä fantasiaelokuva valloittaa luonnon ja ystävyyden oodina. Elokuvan nähtyään haluaa huutaa vapauttavan keväthuudon niin, että Matiaksenmetsä raikaa!

Blood Simple (Joel & Ethan Coen, 1984)

Coenin-veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead -kulttielokuvan (1981) apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.

Mehevä Anssi Mänttäri -doublebill:

Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) + Viimeiset rotannahat (1985)

Syksyllä 2008 Orionissa nähtiin mittava ja erinomaisesti pohjustettu sarja 1980-luvun kotimaisesta elokuvasta. Samaan hengenvetoon jatkettiin kesäkaudella 2009, kun ahmittavana oli Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Mänttäri-sarjan helmiä olivat Kellon (1984) kaltaiset, ennätysnopeudella kuvatut intiimit kamarielokuvat ja Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamaton absurdi komiikka. Näytöksiä höystettiin usein vielä oivaltavilla alkukuvilla, joista erityisesti elokuvaneuvos Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä. Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat parhaimmillaan, Markku Varjolaa lainatakseni ”epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta.”

Tule ja katso / Idi i smotri (Elem Klimov, 1985)

Elem Klimovin Tule ja katso oli niitä elokuvia, joiden näkemistä odotin vuosia. Kun lopulta hetki koitti, autenttisuuteen pyrkivä elokuva vei äärimmäisen kouraisevalla tavalla keskelle toisen maailmansodan julmuutta. Elokuvan katsomisesta tuli yksi fyysisimpiä valkokangaskokemuksia. Runollinen ja viipyilevä sodanvastainen elokuva murtaa uskomuksia sodan sankaruuteen ja pyhyyteen liittyvistä myyteistä.

Ju Dou - Kielletty rakkaus / Ju Dou (Zhang Yimou & Yang Fen-Liang, 1990)

Intohimon valtakunta / Ai no borei (Nagisa Oshima, 1978)

Aasialainen elokuva on ollut minulle ehkä kaikkein vierainta maaperää. Ju Doun värikäs melodraama nuoresta naisesta feodaalisten tapojen ja miehisten etuoikeuksien puristuksessa tai Intohimon valtakunnan hillityin elein ja ilmein melodraamasta kauhuksi vääntyvää epätoivon kuvausta katsoessa olen kokenut käänteentekevän silmät avaavia kokemuksia.

Yksinteoin (Pekka Lehto, 1990)

Marginaalista ja valtavirrasta kiehtovimpia poikkeusyksilöitä päivänvaloon naaraavat ohjelmistokuraattorit Antti Suonio ja Lauri Lehtinen ovat elokuvan reuna-alueiden todellisia löytöretkeilijöitä. Suonion ja Lehtisen mielikuvituksekkaat sarjat olivat Orionin toiminnan outo piristysruiske. Vuonna 2014 nähty Stranger Than Fiction -sarja vei katsojan makaaberilla matkalle mondo-koulukunnan ja äärimmäisten dokumentaarien maailman. Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin on suomalaisen dokumenttielokuvan suuri ”kirottu elokuva” ja samalla todellisuuden ja suuren näytelmän erottamattomasti sulauttava epäelokuva, jonka näkemisestä (erityisesti valkokankaalla) on tullut tapaus. Loppuunmyydyssä Orionissa riitti tunnelmaa, kun näytöksen jälkeen estradille hyppäsi hybriksensä keskeltä itse Jussi Parviainen.

Seuraavassa osassa (2/2) sitten ikimuistoisimpia Orion-hetkiä jo aiemmin televisiosta tai videolta näkemistäni elokuvista.

Kino Regina avaa ovensa virallisesti tiistaina 15.1., mutta uuteen elokuvateatteriin pääsee tutustumaan jo 11.–13.1. yllätyksellisen ennakko-ohjelman myötä.

Muistikuvia lapsuuteni kirjastoista

Artikkeli on kirjoitettu Joutsan kirjasto 150 v -historiikkia (2014) varten.

Vietin lapsuuteni 1980- ja 90-lukujen taitteessa vuosina, jolloin Suomi vaipui voimakkaan taloudellisen nousukauden viimehenkäisystä laman kurimukseen. Ympärillä muuttuneesta maailmasta kuvaavinta on, että aloittaessani koulunkäynnin Joutsan ala-asteella, itänaapurista katosi maailman suurin valtio, Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto.

Viihdyin jo varhain kirjastossa, joten ei ole ihme, että lapsuusvuosien kulkua rytmittivät kirjastokäynnit Joutsassa ja kesäisin myös Leivonmäellä.

Lapsuudessani Joutsan kirjasto sijaitsi Jousitiellä punertavassa puutalossa, Jukolassa. Matka kirjastoon taittui useimmin kävellen tai pyöräillen Harjutien (nykyään Puutteenkuja) ja Jousitien kautta. Jukolan kiviset, hennosti lohkeilleet portaat askellettiin innostuneesti. Eteisaulassa oli tuttu tuoksu ja puulattian narina. Käyntikerrasta toiseen ihailin eteisen mainoskaappeja, joissa oli Joutsan Kinon, paikallisen elokuvateatterin ohjelmistoa esitteillä julisteiden muodossa. Sisäkäytävän oikealle reunalle, jossa muistaakseni sijaitsi aiemmin kukkakauppa, tuli myöhemmin lehtienlukusali, jossa tuli murrosikäisenä luettua sanoma- ja aikauslehtien tv- ja elokuva-arvioita/artikkeleita tiedonjanosta hypnotisoituen. Käytävän oikealla kulmalla oli tila vaihtuville taidenäyttelyille sekä ajoittaisille kirjaston poistomyynneille, jotka lapsuudessa tuntuivat lähes taianomaisilta kirjamessuilta.

Leivonmäellä kirjasto sijaitsi koulurakennuksen yhteydessä kirkonkylän keskustassa. Vanhempani olivat Leivonmäeltä kotoisin, joten oli luontevaa viettää kesälomakuukaudet isän kotipaikassa Havumäen kylällä. Visiitit naapurikunnan kirjastossa matonpesureissujen yhteydessä tuntuivat kesän kohokohdilta.

Kirjastosta tuli jo lapsena turvallinen tiedon ja sivistyksen tyyssija, jossa viihtymiselle ei ollut rajoja. Opittuani lukemaan kävin vähintään viikottain kirjastossa etsimässä luettavaa. Vuosien kuluessa suosikeiksi nousivat mm. Mauri Kunnaksen Hui kauhistus (1985), Asterix ja Lucky Luke -sarjakuva-albumit, Christine Nöstlingerin Eppu-kirjat, Jalmari Finnen Kiljusen herrasväet sekä Tammen Vihreä varis-sarja, josta helppolukuista ammennettavaa riitti vuosiksi.

Kirjastokäynneistä alkoi tiedonjanoni, joka täyttyi jo lapsuudessa etsimisen ja löytämisen riemusta. Toisaalta rauhoittuminen ja hyvistä käytöstavoista muistuttaminen olivat myös olennaisia asioita. Varhaisnuorena kirjasto tarjosi myös kiehtovan paikan rakkauskirjeidenvaihdolle ja kulloistenkin ihastusten tapaamisille. Eräänlaista kansalaiskasvatusta kai sekin...

Lapsuuteni muistoissa Joutsan ja Leivonmäen kirjastot ovat vahvasti läsnä. Olen ylpeä voidessani sanoa, että kasvoin kirjaston ilmapiiriin. Vielä tänäkin päivänä, kun menen ajan kanssa uuteen kuntaan tai kaupunkiin, ajaudun kirjaston äärelle. Se on usein kunnan sivistystason määrittävin tekijä.