Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki ovat olleet kiistanalaisia, jopa paheksuttuja tekijöitä, joiden taiteesta on kuitenkin tullut ikuista. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven syntyi Amsterdamissa opettajaisän ja hatuntekijääidin perheeseen vuonna 1938. Toisen maailmansodan puhjettua perhe muutti Haagiin, keskelle natsi-Saksan sotakoneistoa. Arkipäivän näkymään kuului natsien hirmutekojen raadollisuus. Väkivaltaiset näyt kuolleista ruumiista ja palavista taloista juurtuivat nuoren pojan muistiin. Jatkuva vaarantuntu ja pelko väistyivät vasta maailmansodan päätyttyä.
1950-luvulla Verhoeven kiinnostui amerikkalaisista elokuvista ja sarjakuvista. Ei aikaakaan, kun hän tuotti jo omia tarinoita ja piirroksia. Vuosikymmenen lopulla Verhoeven lähti Leidenin yliopistoon opiskelemaan, pääaineinaan matematiikka ja fysiikka, mutta suurimmaksi kiinnostuksenkohteeksi nousi elokuvien tekeminen. Onneksi liberaalit opiskelijapiirit mahdollistivat elokuvailmaisuun keskittymisen opintojen ohessa. Vuosien 1960-65 aikana Verhoeven valmisti lyhyt- ja dokumenttielokuvia paitsi Leidenin yliopiston elokuvakerhossa, mutta myös suorittaessaan asepalvelusta. Armeijan jälkeen Verhoeven hylkäsi matemaattisen uransa, tohtorintutkinnosta huolimatta, keskittyen kokopäiväisesti audiovisuaaliseen alaan.
Menestystä seurasi nopeasti, sillä Hollannin televisiolle tehty dokumentti Portret van Anton Andriaan Mussert (1968) oli taiteellinen menestys ja sitä seuranneesta 12-osaisesta historiallisesta seikkailusarjasta Floris (1969) tuli suuri kaupallinen onnistuminen. Televisiosarjan kautta Verhoevenin vakionäyttelijäksi nousi nuori ja lupaava Rutger Hauer, joka myöhemmin nousi Hollywoodissa maailmanmaineeseen Verhoevenin tavoin. Floriksen kautta Verhoeven ystävystyi myös käsikirjoittaja Gerard Soetemanin kanssa ja miehistä tuli olennainen työkaksikko seuraaviksi vuosikymmeniksi.
Pitkän fiktioelokuvan pariin Verhoeven sukelsi railakkaalla seksikomedialla Mitä näenkään?! Mitä näenkään?! (Wat zien in, 1971), joka kertoo tarinan kahden prostituoidun elämästä 70-luvun alun syntisessä Amsterdamissa. Kaupungin ydinkeskustassa ja punaisten lyhtyjen alueella kuvattu elokuva ei saanut kriitikoita puolelleen, eikä lopputulos tyydyttänyt ohjaajaa, mutta elokuva keräsi teatterilevityksessä reippaasti yli 2 miljoonaa katsojaa. 1970-luvun alussa Verhoeven ja elokuvaaja Jan de Bontin aloittivat pitkän ja hedelmällisen yhteistyön.
Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973)
Tekijäjoukon kansainvälinen läpimurto tuli seuraavan elokuvan, Jan Wolkersin romaaniin pohjautuvan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks Fruit, 1973) myötä. Mestarillisesta elokuvasta tuli ilmiö Hollannissa, jossa se keräsi kaikkien aikojen katsojaluvut (3,3 miljoonaa katsojaa!). Tyylillisesti ranskalaisen uuden aallon elokuvat mieleentuova Turkkilaisia makeisia on kertomus Olga Stapelsin (Monique van de Ven) ja Eric Vonkin (huikean intensiivinen Rutger Hauer) emotionaalisesti tuhoavasta rakkaustarinasta. Se on samalla myös valaiseva ajankuva 1970-luvun Hollannista ja näkemyksellinen tulkinta hippiaikakauden vapaan seksin jälkeisestä tragediasta. Dokumentaarista elokuvakerrontaa hyödyntävä teos muutti 1970-luvulla koko maailman käsityksen hollantilaisesta elokuvasta. Verhoevenin maineikas elokuva nousi yllättäen brutaaleista kohtauksista ja alastomuudesta huolimatta jopa Oscar-ehdokkaaksi, tavoitellessaan parhaan ulkomaisen elokuvan palkintoa vuonna 1974. Vuosituhannen vaihteessa se valittiin 1900-luvun parhaimmaksi hollantilaiseksi elokuvaksi. Omapäinen teos on edelleen hurjaa katsottavaa, jopa aikoinaan kohutut seksikohtaukset ravistelevat yhä realistisessa paljastavuudessaan. Elokuvan ahdistava ilmapiiri on persoonallisuudessaan mieleenpainuva.
Verhoevenin seuraavaan ohjaustyön, Keetje Tippel (1975), myötä selvisi lopullisesti tekijänsä halu tehdä provokatiivisia elokuvia. Taiteellisten ja taloudellisten paineiden kärjistyessä ohjaajan elokuvailmaisu meni yhä vahvemmin äärisuuntaan historiallisessa draamassa, jossa nuori Keetje (jälleen Monica van de Ven) ajautuu 1800-luvun köyhälistön edustajana prostituoiduksi. Keetjen tie vie lopulta ryysyistä rikkauksiin ja hän muuttuu itsekeskeiseksi yläluokan rouvaksi. Hollannin historian läpivalaisuna Keetje Tippel herätti laajalti närkästystä ja raju seksuaalisuuden käsittely aiheutti paheksuntaa jopa vapaamieliseksi koetussa maassa. Kaikkien aikojen kalleimpana hollantilaiselokuvana toteutettu tuotanto keräsi lähes 2 miljoonaa katsojaa, mutta ohjaaja Verhoevenin ja tuottaja Rob Houwerin yhteistyö alkoi saada antagonistisia piirteitä menestyksestä huolimatta.
Rutger Hauer elokuvassa Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977)
Keetje Tippelin jälkeen Verhoeven jatkoi historiallisen aiheen parissa eeppisellä sotaelokuvalla Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Erik Hazelhoff Roelfzemanin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva kertoo väkevän tarinan nuorten hollantilaisten vastarinnasta natsimiehityksen vuosina. Teoksen autenttisuus tulee vahvasti esiin siitä, että elokuvan kuvaukset suoritettiin kokonaisuudessaan oikeilla historiallisilla paikoilla. Sodan runtelemassa maassa eläneenä Verhoeven osallistui myös ensi kertaa elokuviensa käsikirjoitusprosessiin, tuottaja Hoewerin satsatessa siihen Hollannin elokuvahistorian suurimman budjetin. Verhoevenin ohjaus on raskaasta aiheesta huolimatta seikkailullisen kepeätä ja suoraviivaisen tehokasta, mikä tekee elokuvasta toiminnallisen viihdyttävän. Odotukset nousivat korkealle paitsi alkuteoksen, myös maan historian takia. Vahinko vain, että kansalliset kriitikot odottivat yhä hollantilaiselta elokuvalta pienimuotoisuutta ja vaatimatonta tyyliä, jollaista Verhoevenin sotaeepos ei edustanut. Teatterilevitykseen elokuva saapuikin kiistanalaisen murskakritiikin saattelemana. Kansainvälisesti Gestapon vihollinen numero 1 otettiin erinomaisesti vastaan ja erityisesti Yhdysvalloista se löysi ymmärtäjänsä, elokuva palkittiin mm. vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana Golden Globe -palkinnolla. Hollywood-legendan mukaan erityisesti Steven Spielberg oli vaikuttunut Verhoevenin kompromissittomasta elokuvailmaisusta.
Pahamaineinen Spetters (1980)
Hollywoodin kutsuvista yhteydenotoista huolimatta Verhoeven jatkoi työskentelyä kotimaassaan, jossa hän rahoitusongelmista johtuen palasi televisioon tekemään tuntisen tv-elokuvan Voorbij, Voorbij (1979), joka oli tyylillisesti jatkoa Gestapon vihollisen sotakuvastolle. Verhoevenin ja tuottaja Houwerin kipeän välirikon takia seuraavan elokuvan tuottajaksi nousi aiemmin vain television puolella työskennellyt Joop van der Ende, joka pyrki parhaansa mukaan takaamaan taloudellisen tuen kiistanalaiselle tekijälle. Eksploitatiivisen väkivaltainen, mustalla huumorilla kuorrutettu nuorisodraama Spetters (1980) aiheutti Verhoevenin tähänastisen uran suurimman yhteiskunnallisen metakan. Jo aiemmin kotimaassaan vastenmieliseksi koettua elokuvaohjaajaa syytettiin homovastaiseksi misogynistiksi sekä seksistiseksi masokistiksi. Julkinen teloitus jatkui lukuisilla Verhoevenin vastaisilla mielenosoituksilla, joita järjestäneet tahot langettivat ohjaajan harteille fasistin ja irstailijan viitan. Spettersin saama mediahuomio hyödytti tosin sen kaupallista menestystä, sillä provokaatiosta kiinnostuneita katsojia löytyi yli miljoona. Ohjaaja itse loukkaantui syvästi kotimaassaan saamastaan kohtelusta ja päätti arvostuksen puutteesta johtuen lopettaa elokuvien tekemisen Hollannissa. Tilannetta tuskin paransi se, että Verhoeven oli Spettersiä tehdessään ajautunut ilmiriitaan myös Hollannin elokuvainstituutin (The Netherlands Film Fund) kanssa, joka käytännössä teki mahdolliseksi elokuvan tekemisen ohjaajan synnyinmaassa.
Vanhan taistelutoverin, Rob Houwerin palauttua tuottajaksi Verhoeven päätti ohjata vielä yhden elokuvan synnyinmaassaan. Tunnetun hollantilaiskirjailija, Gerard Reven romaaniin pohjautunut De vierde man (1983) oli hyppäys jännityselokuvan pariin. Tarina kertoo kylmäverisestä naisesta, joka on oletettavasti tappanut rakastajansa. Verhoevenin moderni film noir on ladattu täyteen vainoharhoja, mystisiä visioita ja oudoilta vaikuttavia tapahtumia, jotka nivoutuvat maagisesti yhteen. Seksuaalinen kuvasto, tunne-elämyksien ristiriitaisuudet ja umpikieroutuneet pakkomielteet kumpuavat pitkälti Verhoevenin käsityksestä katolisesta uskosta.
Eroottisesti latautunut tyylikäs trilleri menestyi kohtalaisesti Hollannissa, mutta paremman vastaanoton se sai Yhdysvalloissa, jossa siitä tuli kulttiklassikko. Myöhemmin Verhoeven palasi samaan eroottisen trillerin tyylilajiin menestyselokuvallaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 1980-luvun puolivälin lähestyessä ohjaaja teki odotetun päätöksen ja jätti synnyinmaansa. Verhoevenin ohella Hollywoodiin matkasivat myös miehen vakiokuvaaja Jan de Bont, De vierde manissa (sekä Gestapon vihollinen numero 1 ja Spetters -elokuvissa) pääosaa näytellyt Jeroen Krabbé sekä jo aiemmin Hollannin taakseen jättänyt Rutger Hauer.
Jatkoa seuraa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti