Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Osa 2/5: Esko Nikkari

Esko Nikkari (s. 1938-2006) oli rehellisen pohjalaisen miehen ruumiillistuma,  levyseppänä ja metsätyöläisenä "teatterikorkeakoulunsa" suorittanut näyttelijä, joka löysi kutsumusammattinsa harrastajanäyttämöiden ja nuorisoseuratoiminnan kautta 1960-luvulla. Elokuvanäyttelijäksi Nikkari siirtyi verrattain myöhään. Ensirooli oli Mikko Niskasen suurtyössä Kahdeksan surmanluotia (1972), jossa Nikkari nähtiin melko anonyymisti yhtenä surmatuista poliiseista. Jälkeenpäin ajatellen onkin enteellistä, että lukuisista poliisirooleista tuli näyttelijälle myöhemmin tunnusomaisia valkokangashahmoja.

Elokuvanäyttelijäksi Nikkari muovautui toden teolla 1980-luvulla. Valkokangasuran loiston päivät alkoivat Kaurismäen veljesten elokuvista, joista ensimmäiseksi ennätti Mikan ohjaus Arvottomat (1982). Siinä Nikkari nähtiin tylynä rikospomo Hagströminä. Muistettavimmat roolinsa Kaurismäkien elokuvissa Nikkari teki eittämättä Akin työläistrilogian avausosassa Varjoja paratiisissa (1986), jossa hän esitti roskakuski Nikanderin (Matti Pellonpää yhdessä ikonisimmista rooleistaan) toiveikasta, mutta vähäpuheista työkaveria. Tyystin vastakkaisen hahmon Nikkari veisteli Tulitikkutehtaan tytössä (1990), jossa hän oli Iris Rukan (Kati Outinen) julma isäpuoli. Aki Kaurismäen lakonisen tyylin kristallisoinut elokuva voitti useita Jussi-palkintoja, joista yksi meni myös Nikkarille parhaasta miessivuosasta.

Lapualaislähtöinen Nikkari tunsi pohjalaisen miehen sielunmaiseman hyvin. Pohjalaisroolien itseoikeutettu tulkki hänestä muodostui Pekka Parikan Antti Tuuri -filmatisoinnissa Pohjanmaa (1988). Elokuvassa Nikkari nähtiin vimmaisen miesjoukkion lupsakampana Paavo Hakalana, joka poliisien kuulusteltavana saa aikaan melkoisen hykerryttävän viisiminuuttisen. Muissakin Tuuri-filmatisoinneissa Talvisota (1989) ja Lakeuden kutsu (2000) Nikkari oli läsnä, mutta vahvemmin sisäistetty pohjalaisuus tuli esiin Heikki Kujanpään draamassa Pieni pyhiinvaellus (2000), joka oli näyttelijälle poikkeuksellinen pääosarooli.

Konstailemattomalla, mutta empaattisella jokamiehen komiikalla Nikkari löysi sielun ja sydämen rooleihinsa Markku Pölösen elokuvissa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998). Heikki Turusen alkuperäistekstiin pohjautuvassa, surumielisen kaipauksen riivaamassa Kivenpyörittäjässä Nikkari esitti Jalmari Pesosta, joka omien sanojen mukaan "on ku Al Caapponen tahi Sinnaatra ja akka eikun nuilottaa".  Myöhemmässä vaiheessa elokuvaa Nikkarin taidokkuudesta irtoaa kenties Kivenpyörittäjän vaikuttavin kohtaus, Jalmarin ja Kuoleman (Nikkarin ääni) keskustelu sumuisena kesäyönä. Kuningasjätkässä erinomaisten näyttelijäsuoritusten yläpuolelle Nikkari kohosi suurella sydämellä rakentamallaan ja Pölösen kiistatta herkullisesti kirjoittamalla tukkijätkä-Hanneksen hahmolla.

Olennainen myöhemmän vaiheen yhteistyö- ja ystävyyssuhde syntyi vielä Timo Koivusalon kanssa, jonka kahdeksassa ohjauksessa Nikkari nähtiin. Kulkurissa ja joutsenessa (1999) Nikkari pääsi toteuttamaan perusteellisimmin surusilmäistä, lähes mykkää pohjalaisisäntää. Vaitelias tunteiden tulkki tarjoaa elokuvassa yösijan väsyneille iltamaviihdyttäjille, Reino Helismaalle ja Tapio Rautavaaralle. Episodimaisessa Irwin-elokuvassa Rentun Ruusu (2001) Nikkari sai heittäytyä sanavalmiin rekkakuski Väiskin hahmoon, joka puhuu pussiin rattijuoppoutta epäilevän poliisinkin. Suulaan kansanmiehen repliikit saivat välittömästi vastakaikua yleisöltä.

Esko Nikkari oli itseään korostamaton, mutta pienin elein huomattavan laajan tunneskaalan omaava näyttelijä, jota on jäänyt katsojana aidosti ikävä. Miehen usein tulkitsema jörö, mutta tunteellinen suomalainen mies sai hyväksynnän niin korkeakulttuuripiireistä kuin tavalliselta kansalta. Roolityöt elokuvissa Pohjanmaa ja Hamlet liikemaailmassa (1987) toivat näyttelijälle mieluisan tunnustuksen, Humanismin käden. Pidetty näyttelijä menehtyi keuhkokuumeen uuvuttamana 68-vuotiaana vuonna 2006.

"Esko Nikkari on näyttelijänä kulttihahmo. Perusmies. Hän kulkee hitaasti kuin Pohjanmaan joki. Syvä ja tumma ääni lähtee kantapäästä. Mies on ruma kuin saunapiru. Samettisen arka katse. Ilmansuunnista riitelevät hiukset. Vetelä ja silti tiukka eteenpäin vievä askel, joka ei väistä edes hiidenkiveä."
- Isto Lysmä (Seura 17/1991)

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Humanismin käteis... kättä ja muita tarinoita

Olin viime viikonloppuna lyhyesti pyörähtämässä Viitasaaren elokuvaviikolla, joka järjestettiin tänä vuonna kunniakkaasti jo 37. kerran. Kyseessä on täten yksi Suomen pitkäaikaisimmista elokuvatapahtumista. Kotimaisiin uutuuselokuviin keskittynyt festivaali on seutukunnalla tunnettu ja odotettu tapahtuma, jonka suosituimmat elokuvat ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, kuten tänä vuonna Varasto (2011) ja Härmä (2012) -elokuvat.
Viitasaarella on jaettu myöskin jo vuodesta 1980 Humanismin käsi -elokuvapalkintoa, jonka valintatoimikuntaan minulle oli tänä vuonna kunnia kuulua. Kun lopulta tulin valituksi peräti toimikunnan puheenjohtajaksi oli matka Viitasaarelle selviö. Palkinnon sai tänä vuonna, kolmatta kertaa urallaan, Aki Kaurismäki elokuvastaan Le Havre (2011). Maakuntalehti Kaleva kirjoitti artikkelissaan seuraavasti:

"Elokuva-alan ammattilaisten palkintoraati kiittelee Kaurismäen kykyä yhdistää lämminhenkisesti yhteiskuntakritiikki pienen ihmisen arkikokemuksiin. Le Havre onnistuu olemaan paikallinen ja globaali yhtä aikaa.
–  Omaperäisellä lakonisella huumorillaan Kaurismäki onnistuu tekemään visuaalisesti esteettisen ja temaattisesti humaanin kokonaisuuden, joka tekee maailmasta ainakin hetkeksi hieman paremman ja kauniimman, raati summaa."

Erikoiskunniakirjan sai ansaitusti Joonas Saartamo roolityöstään Sakari Kirjavaisen elokuvassa Hiljaisuus.

Aiheesta kirjoittivat myös mm. Helsingin Sanomat ja MTV3. Aiemmin Kaurismäki on palkittu Humanismin kädellä elokuvista Rikos ja rangaistus (1983, palkinto vuonna 1984) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Tällä viikollahan Kaurismäki onkin sitten ollut otsikoissa valitettavasti vähemmän mairittelevissa tunnelmissa. Itse kyllä tulkitsen nuo ohjaaja-auteurin puheet syvänä hirtehishuumorina, tietynlaisena roolin vetämisenä.

Viitasaaren kulttuuritoimenjohtaja Jorma Rihto ja allekirjoittanut Humanismin käden äärellä. Palkintohan on saamassa pian Stanley Cupin kaltaiset mitat. Kiitokset kuvasta Suvi-Pilvi Inkeroiselle.

Kevät tuntuu olevan elokuvatapahtumien ja -festivaalien aikaa. Pelkästään Helsingin tarjontaa tarkasteltaessa keväälle mahtuvat niin genre-elokuvaan keskittynyt, jatkuvasti suosiotaan nostanut Night Visions (12.-15.4.), kokeellisemman audiovisuaalisen taiteen festivaali AAVE (12.-15.4) sekä Helsinki African Film Festival (2.-6.5.). Itse osallistuin jälkimmäisen festivaalityöryhmään tänä vuonna kirjoittamalla elokuvaesittelyn Teresa Pratan komeasta sotadraamasta Sleepwalking Land (2007).

Helsinki African Film Festival pyrkii tuomaan Suomeen ajatuksia herättävän ja viihdyttävän valikoiman afrikkalaisia nykyelokuvia. Festivaali edistää kulttuurien välistä kohtaamista ja haluaa monipuolistaa keskustelua Afrikkaan liittyvistä aiheista. Festivaalin järjestää HAFF-työryhmä yhdessä kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry:n kanssa.

Tähän loppuun vielä pieni mainospalanen. Joutsan paikallislehdessä, Joutsan Seudussa, oli tällä viikolla kirjoittamani artikkeli Joutsassa kuvatuista elokuvista otsikolla Kansallisen elokuvan Joutsa. Iloiseksi yllätyksekseni juttu oli saanut näyttävän aukeaman ja peräti lööppipaikan. Kyse on on samasta tutkimuksesta, jonka tein Joutsan Joutopäiviä varten kesällä 2008. Artikkeli on luettavissa myös blogistani.

Joutsan Seudun lööppi viikolta 14.