lauantai 23. helmikuuta 2013

...and the Oscar goes to

Varhain maanantaiaamuna Suomen aikaa jaetaan 85. kertaa Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-palkinnot viime vuoden parhaille elokuville. Gaala järjestetään perinteikkäässä ympäristössä Los Angelesin Dolby-teatterissa (entiseltä nimeltään Kodak-teatteri).

Oscar-gaala eli Academy Awards on kiehtovan ristiriitainen instituutio. Oscareissa kun on kyse samanaikaisesti sekä pyhästä elokuva-alan palkinnosta että varsin väkinäisestä ja harhaanjohtavasta bisnes-tapahtumasta.

Oscar-historia pursuaa räikeitä vääryyksiä, joissa nimekkäät, elokuvailmaisun kehittymiseen olennaisesti vaikuttaneet ohjaajat ovat jääneet ilman palkintoa. Lista on loputon: Charles Chaplin, Jean-Luc Godard, Alfred Hitchcock, Buster Keaton, Fritz Lang, Jean Renoir, Stanley Kubrick, Orson Welles... Yhtä lailla on ollut vuosia, jolloin parhaan elokuvan Oscar on lipunut armottoman keskinkertaisille elokuville. Yksi järkyttävimpiä tapauksia: Robert Redford vie Tavallisine ihmisineen (Ordinary People, 1980) parhaan palkinnot Martin Scorsesen Raivo härän (Kuin raivo härkä/Raging Bull, 1980) edestä. Ja samana vuonna Kubrick jätetään ilman ehdokkuutta Hohdosta (The Shining, 1980). Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta ilman parhaan elokuvan ehdokkuutta ovat jääneet esim. Toy Story - Leluelämää (Toy Story, 1995), Trainspotting (1996), Breaking the Waves (1996), The Truman Show (1998), Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000) ja Mulholland Drive (2001). Jokainen näistä kiistatta ilmestymisvuotensa parhaimpia elokuvia.

Lähes jokaiselle Oscarin saaneelle kuitenkin palkinnon suo, vaikka samanaikaisesti ymmärtää sen, että gaalassa harvoin oikeasti palkitaan vuoden parhaita elokuvia. Suuren yleisön silmissä ja myynnin kannalta Oscarit ovat kiistatta alan merkittävin tapahtuma. Jos unohdetaan gaalan elokuviin liittymättömät asiat kuten punainen matto-osuus ja glamour-palvonta, voi Oscar-gaala parhaimmillaan olla jopa koskettavaa ja sydämen pamppailemaan saavaa televisio(teatteria). Viihdyttävää? Taatusti. Lisäjännitystä voi hakea vaikkapa veikkaamalla.

Tänä vuonna Oscareissa kiinnostavimmaksi kategoriaksi nousee kamppailu parhaan ohjauksen palkinnosta. Nomineeratusta viisikosta löytyy Steven Spielbergin (Lincoln) ja Ang Leen (Piin elämä/Life of Pi) kaltaisia palkittuja konkareita, mustana hevosena pidettävä Benh Zeitlin (Beasts of the Southern Wild), varmaotteinen David O. Russell (Unelmien pelikirja/Silver Linings Playbook) sekä ankaralla yhteiskuntakritiikillä tunnetuksi tullut Michael Haneke (Rakkaus/Amour).


Itävaltalaisen Haneken omaehtoisella uralla ohjausnominaatti on ensimmäinen parhaan ohjauksen kategoriassa. Yhdysvaltojen ulkopuolella työskentelevillä ohjaajilla voi olla tunnetusti vaikea saada elokuvansa muihin kuin ulkomaisen elokuvan ehdokkaaksi, mutta tänä vuonna Haneke on ansaitusti nostettu ehdokkaaksi parhaasta ohjauksesta.

Oscarein marinoituja eurooppalaisohjaajia on 2000-luvun saatossa ollut peräti neljä, Roman Polanski (Pianisti/The Pianist, 2002), Danny Boyle (Slummien miljonääri/Slumdog Millionaire, 2008), Tom Hooper (Kuninkaan puhe/The King's Speech, 2010) ja tuoreimpana viime vuoden voittaja, Michel Hazanavicius elokuvasta The Artist (2011). Haneken voittomahdollisuuksia heikentää se fakta, että kahtena edellisenä vuonna palkinnon ovat pokanneet eurooppalaiset. Tunnetun ohjaajan ainut aiempi kosketus Oscareihin on ollut parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkuus Valkoisella nauhalla (Das Weisse Band - eine deutsche Kindergeschichte, 2009).

Hollywoodista kantautuvissa ennakkotunnelmissa ykkössuosikiksi on nostettu aiemmin kahdesti parhaan ohjauksen Oscarilla palkittu Spielberg. Lieneekin selvää, että Oscar-kamppailu käydään Spielbergin ja Ang Leen välillä. Lincoln ei ole Suomessa saanut kovin innostunutta vastaanottoa, toisin kuin esimerkiksi David O. Russell, jonka Unelmien pelikirja on esimerkiksi Iltalehden Leffaraadissa keskiarvoltaan kärkielokuvien joukossa. Rohkenen silti uskoa, että parhaan elokuvan Oscar jaettaneen Lincolnin tai Ben Affleckin sujuvan poliittisen trillerin, Argon välillä.

Näyttelijä-Oscareista kisaavat monet jo urallaan palkitut näyttelijäsuuruudet. Daniel Day-Lewis lienee suvereeni ehdokas tarraamaan jo kolmanteen Oscariinsa parhaasta miespääosasta. Ehdokaslistalla on myös toinen jo kaksi Oscaria voittanut näyttelijä, akatemian lellikki Denzel Washington. Naispääosasta skabaavatkin keskimäärin paljon kokemattomammat nimet, joten palkinto mennee ennusteiden mukaan Haneken Rakkaudessa hurmaavalle, 85-vuotiaalle Emmanuelle Rivalle.

Sivuosissa vasta palkittuja näyttelijämaestroja nähdäänkin. Miessivuehdokkaista jokaisella (Alan Arkin, Robert De Niro, Philip Seymour Hoffman, Tommy Lee Jones ja Christoph Waltz) on kokemusta Oscar-gaalasta voittavana osapuolena. Omassa veikkauksessani pystin vie sympaattisen roolin Unelmien pelikirjassa tekevä Robert De Niro, jolle edellisestä voitosta on kulunut jo yli 30 vuotta. Sukupolvensa kenties ikonisin miesnäyttelijä näyttää päässeen jaloilleen vuosia kestäneeltä tuuliajolta.

Naissivuosa-Oscarissa on kiinni myös tuttuja kasvoja. Jo kertaalleen palkittu Helen Hunt hävinnee yhdelle akatemian suosikeista, kahdesti palkitulle Sally Fieldille. joka on vahvoilla roolistaan Mary Todd Lincolnina. Yhdeksi suosikiksi on nimetty myös Anne Hathaway Les Misérables -musikaalista.

Parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar saattaa jälleen olla lohdutuspalkinnon asemassa niille elokuville, jotka jäävät häviäjän asemaan tärkeimpien palkintojen suhteen. Quentin Tarantino (Django Unchained) voinee saada kunnian parhaasta alkuperäiskirjoituksesta, mutta yhtä lailla Michael Haneken illan ainoaksi konkretiaksi saattaa jäädä pysti käsikirjoituksesta. Omat puolustajansa on myös Wes Andersonilla, jonka yliarvostetun Moonrise Kingdomin ansiot jäivät allekirjoittaneelta löytämättä. Höttöisen ja huumorittoman kasvukomedian käsikirjoitti Anderson yhdessä Roman Coppolan kanssa.

Vaikka Suomen Oscar-ehdokkaalle (Antti J. Jokisen Puhdistus) ei tänä(kään) vuonna kunnian kukko laulanut, ovat pohjoismaiset naapurimme vahvoilla sunnuntai-illan elokuvajuhlassa. Parhaan ulkomaisen elokuvan (best foreign language film) Oscarista nimittäin taistelevat kaksi skandinaavista epookkia, norjalainen Kon-Tiki sekä tanskalainen A Royal Affair (En kongelig affaere). Lisäksi parhaan dokumenttielokuvan Oscarissa on ennakkoarvioiden mukaan tiukasti kiinni ruotsalainen Searching for Sugar Man, joka sai vihdoin eilen (22.2.) elokuvateatterilevityksen Suomessa. Taianomainen Searching for Sugar Man tuo Detroitin katurunoilijan, laulaja/lauluntekijä Sixto Rodriguezin ajattoman musiikin katsojien ihasteltavaksi. Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on elokuvallinen täysosuma. Jos katsotte tänä vuonna vain yhden dokumentin elokuvateattereissa, pitäkää huolta siitä, että se on joko Searching for Sugar Man tai Mika Ronkaisen huikaiseva Laulu koti-ikävästä (Suomen ensi-ilta 5. huhtikuuta).

torstai 21. helmikuuta 2013

Blue Monday ja yhdeksän timanttia

Joy Divisionin raunioille muodostunut New Order on ollut viime aikoina ajankohtainen yhtye, tosin ehkä vähemmän mairittelevista syistä. Yhtyeen nokkahahmojen Bernard Sumnerin ja Peter Hookin riitaannuttua ei paluuta alkuperäiskokoonpanoon ole ollut, mutta silti molemmat ovat omilla puolillaan esittäneet emoyhtyeidensä musiikkia. Hooky on esittänyt Joy Divisionin tuotantoa ja valittuja New Order -viisuja kiertäessään maailmaa kokoonpanolla Peter Hook & the Light, jonka kanssa basistiguru on piipahtanut Suomessakin peräti kahdesti. Sumner taas kokosi vähäiselle huomiolle jääneen Bad Lieutenantin jälkeen New Orderin kasaan kolmatta kertaa, mikä on erityisesti nyppinyt kokoonpanosta pudotettua Hookya. Vaikka basson varressa onkin tuntemattomampi Tom Chapman, on huomattavaa, että New Orderin muodostavat yhä paitsi Stephen Morris, myös yli vuosikymmenen jälkeen tauon yhtyeesen tehnyt Gillian Gilbert. Morrisin ja Gilbertin, The Other Twon, panos yhtyeen sovituksiin ja musiikilliseen ideointiin on itse asiassa ollut paljon vahvempi kuin mitä monesti muistetaankaan.

Päästäkseen ikään kuin aloittamaan puhtaalta pöydältä, on uudistunut New Order julkaissut kaikessa hiljaisuudessa levyn Lost Sirens (2013), joka kokoaa bändin edellisen Waiting for the Siren's Call -levyn (2005) jäämistön kappaleita. Lost Sirens on mukiinmenevä, mutta kumman innoton ylijäämäkokoelma. Tuntuu, että yhtyeen sisäiset ristiriidat ovat syöneet kappaleiden merkittävyyttä.

Sotkuista, niin kovin sotkuista. Tuntuukin kummasti arvokkaammalta ajatella esimerkiksi sitä, että yhtyeen legendaarisimman singlen, Blue Mondayn, julkaisusta tulee ensi kuussa (7.3.) kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Ikonisen singlejulkaisun juhlavuoden kunniaksi päätinkin niputtaa New Orderin kymmenen olennaisinta singleä listaksi.

New Order, 1983
"I'm Young, Beautiful and Natural"
 
10. Here to Stay, 2002
2000-luvun alkupuoli oli New Orderille musiikillisesti ilahduttavan vahvaa aikaa. Paluulevyn Get Ready (2001) jälkeen yhtye julkaisi nopeasti uutta materiaalia Michael Winterbottomin Madchester-elokuvaa, 24 Hour Party People (2002) varten. Timanttinen Here to Stay onkin New Orderin myöhemmän uran viimeinen mestariteos, alakuloisuudestaan huolimatta tanssittava syntikkapoppis, josta kummasti jopa liikuttuu.

9. Regret, 1993
1990-luvun alussa New Orderin jäsenet puuhailivat aktiivisesti omien bändiprojektiensa parissa. Sumnerilla oli Electronic-duo yhdessä The Smiths-kitaristi Johnny Marrin kanssa, Stephen Morris ja Gillian Gilbert julkaisivat lempeän tarttuvaa poppia The Other Two -nimen alla ja Hooky puuhasteli epätasaisen Revengen parissa. Regret olikin erillisten ristiretkien jälkeen kuin kaihoisa kotiinpaluu. Muistutus siitä, että yhtye toimii tehokkaimmin vain, kun sen kaikki palaset ovat koossa.

8. Crystal, 2001
Get Ready (2001) oli ilahduttavan elinvoimainen paluu, vaikkakin albumin kokonaismittaa tärvelivät osiltaan yhdentekevät rokkikukkoilut (Rock the Shack, Slow Jam). Kahdeksan vuoden tauolta yhtyeen elävien kirjoihin saatellut Crystal oli lyömätön singlejulkaisu, joka tarttuvan kertosäkeensä kautta soluttautui indiediskojen kestohitiksi.

7. Fine Time, 1988
Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi Fine Timen (1988) myötä. Singleä (ja sitä seurannutta Technique-albumia) työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa. Muotihuume ekstaasin toimiessa luovana katalysaattorina. Kaikki tämä kuuluu Fine Time -singlellä, joka kaikessa tanssittavuudessaan oli puhdasta Madchesterin ilotulitusta.

6. World In Motion, 1990
Englannin Ihanaa, leijonat, ihanaa! oli aikoinaan melko yllättävä askel yhtyeen seuraajille. Vitsikkäästi voisikin sanoa, että jalkapallo-oodillaan (ja erityisesti sen musiikkivideolla) yhtye teki kaikkensa, jotta saisi lopullisesti karkoitettua Joy Division -aikaisen goottileiman kannoiltaan. World In Motion on kiistämättä höyhenenkevyt, mutta vastustamattoman tarttuva yhteislaulu, josta tulee aktuelli aina neljän vuoden välein. Kovin monesta hittisinglestä ei voi sanoa samoin. Puhumattakaan kisabiisistä...

 5. Ceremony, 1981
Joy Divisionin kalmistosta kaivettu Ceremony oli New Orderin esikoissingle, josta huokui vielä vahvana sen edeltäjän henki. Sen kiehtova soundi toimi New Orderin esiinmarssina, vaikka kappaleen teksti oli vielä Ian Curtisin käsialaa. Tiettävästi pari viikkoa ennen itsemurhaa kirjoitettu. Loisteliaan riehaantuneeksi kohoava kappale on kokenut 2000-luvulla melkoisen renessanssin. Yhtenä syynä Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuva (2006), jossa Ceremony soi hedonistikuningattaren juhlinnan taustalla.

4. Temptation, 1982
New Order alkoi ottaa etäisyyttä Joy Divisionin depressiiviseen ilmaisuun perin nopeasti. Vain kaksi vuotta Ian Curtisin kuoleman jälkeen julkaistu Temptation oli ensiaskel kohti kevyempää, jopa leikkisää syntikoin höystettyä kitarapoppia. Lukuisien muiden New Order -singlejen (esim. Blue Monday, Ceremony, Procession, True Faith, Touched by the Hand of God) tavoin Temptationia ei sisällytetty yhtyeen studiolevyille, mutta indiediskojen vakiotanssittajaksi kappale kohosi viimeistään Danny Boylen Trainspottingin (1996) myötä. Uuvuttavan monena versiona julkaistu Temptation on allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan vuoden 1987 Substance-kokoelmalevylle retusoituna versiona. Siinä kitaraeuforia luo taivaallisen liitoksen Stephen Morrisin takoviin rumpukomppeihin ja usein epävireisen Bernard Sumnerin huojuva ääni on parhaimmillaan.

3. Blue Monday, 1983/1988
Blue Monday lienee New Orderin tunnetuin kappale. Sen joka neljäs sekunti takovan, rytmihäiriötä muistuttavan tykytyksen tunnistavat tänä päivänä nekin, jotka eivät välttämättä ole muuta yhtyeen tuotantoa kuulleetkaan. Onko Blue Monday sitten New Orderin riippakivi? Eräänlainen Lumi teki enkelin eteiseen, jota ilman ei voi keikalta poistua? Kyllä ja ei. Vastustamaton elektronisen popin kulmakivi se on kiistatta, mutta myös kulutuksesta kärsinyt brittipopin järkäle, jota New Order ei ole enää vuosiin (vuosikymmeniin?) jaksanut esittää kovin innostuneesti. Diskoelementeistä koottu kopioi-liitä -jyskytys kulminoituu Kraftwerk-vaikutteisiin syntikoihin ja Hookyn reteään bassokuvioon. Oma, paljon toistettu legendansa on myös alkuperäisen Blue Mondayn singlen kansi, jonka minimalistinen, tietokoneen muinaista diskettiä (lerppu) muistuttava kansi oli niin kallis toteuttaa, että jokainen myyty single tuotti yhtiölle tappiota. Välttääkseen vararikon Factory Records joutui tuottamaan singlestä myös valmistuskuluiltaan rahvaanomaisemman version, joka siivitti äänitteen kaikkien aikojen myydyimmäksi 12"-vinyylisingleksi. Vaikka amatöörimäisessä alkuperäisversiossa (1983) onkin oma viehätyksensä, kuulostaa tänä päivänä harkitumpi ja tiivistetympi uusintajulkaisu (1988) tehokkaammalta.

2. The Perfect Kiss, 1985
Low-life-levyllä (1985) New Order oli kiinnostavalla vedenjakajalla. Kitarapopin ja syntikoiden autuas liitto oli synnyttänyt levyn, jolla kuultiin niin synkistelevää paatosta ja angstia (This Time of Night, Sunrise, Elegia) kuin loputtoman tanssittavaa, ekstroverttiä elektropoppia (The Perfect Kiss, Face Up). Jälkimmäisen tyylilajin ylivoimaisin suoritus on toukokuussa 1985 singlenä irroitettu The Perfect Kiss, jota  voisi pitää New Orderin ilotuulisen puolen anthemina ja pop-kappaleen dramaturgian täydellisenä opinnäytteenä. 12-tuumaisessa alkuperäismitassaan lähes yhdeksän minuuttiseksi nakuttavalla singlellä eri instrumentit esitellään yksi kerrallaan, kunnes palaset, Samuli Knuutia lainatakseni "kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat". Kuriositeettina mainittakoon, että singlen vähintäänkin huvittavan, studiolivenä esitetyn musiikkivideon ohjasi sittemmin Uhrilampailla (The Silence of the Lambs, 1991) Oscaroitu elokuvaohjaaja Jonathan Demme.

1. True Faith, 1987
1980-luvun loppu oli New Orderille musiikillisesti parasta aikaa. Single toisensa jälkeen yhtye tuotti kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan. Yksi tällainen on Pet Shop Boysin kanssa mainetta niittäneen Stephen Haguen kanssa toteutettu True Faith. Surusilmädiskon kantateos. Kappale, jota ei juuri hymyillen voi tanssia, vaikka sen euforisen hieno syntikoiden ja rock-soittimien fuusio onkin täydellisintä mahdollista pop-musiikkia.

Vuosikymmenen lopun singlet johdattivat omalta osaltaan siihen pitkäsoittomittaiseen mestariteokseen, jota Technique minulle edustaa. Sen jälkeen New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin, mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

Loppuun vielä henkilökohtainen muisto: ensikosketukseni New Orderin musiikkiin tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli ystävällisesti taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tulvahti, varoittamatta, yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen video kappaleeseen nimeltä True Faith.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Hyvät Jussit!

Jussi-gaala tarjosi iloa ja myönteisiä yllätyksiä monessa käänteessä. Hyvätasoinen suomalaisen elokuvan vuosi sai arvoisensa loppukaneetin viime sunnuntaina. Jälkikirjoituksissa on puhuttu protestista ja näytelmäelokuvan laadullisesta ontumisesta, mutta minusta palkittujen lista näyttää kerrassaan virkeältä. Yllätyksellisyys saattoi hyvinkin olla Jussi-illan avainsana.

Dokumenttielokuvien nousu näytelmäelokuvan rinnalle sai uutta puhtia perinteisesti hyvin konventionaalisessa Jussi-juhlassa. Dokumentaarisen elokuvan tekijät tulivat ansaitusti huomioiduiksi leikkauksen (Riitta Poikselkä, Kovasikajuttu) ja musiikin (Karsten Fundal, Säilöttyjä unelmia) kategorioissa. Itse parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin hurmaavalle Kovasikajutulle, jonka menestyksestä kaikki olivat juhlassakin vilpittömän riemuissaan. Lavalle hypännyt Pertti Kurikan nimipäivät -yhtye sai juhlayleisöltä aplodimyrskyn. Aiemmin keskustelua ja ihmetystä oli herättänyt se, miksei Kovasikajuttu ollut nomineerattuna myös vuoden parhaan elokuvan -kategoriassa? Juhlayleisön vastaanotosta päätellen se olisi ollut koko alan tahto.

Yllätyksenä voisi myös pitää Eero Ritalan pääosapalkintoa Teppo Airaksisen hurtista jalkapallokomediasta Kulman pojat, sillä vastakilpailijoina olivat Tie pohjoiseen -roadmovien kaksikko Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri, joista yllättävää kyllä, Edelmann ei ole voittanut vieläkään Jussia. Ehkä Edelmann ja Loiri söivät sitten toisiaan ja täten menettivät äänestyspisteitä. Ritalan Jussia voi pitää yllätyksellisenä myös siksi, että perinteisesti komedialliset pääroolit eivät ole Jussi-palkinnoilla juhlineet. (Edellinen vastaava tapaus on tainnut olla sattumalta sunnuntaisen gaalan isäntänä toiminut Mikko Leppilampi Perttu Lepän elokuvasta Helmiä ja sikoja).

Merkittävimmin tämänvuotinen Jussi-gaala kirjoitetaan suomalaiseen elokuvahistoriaan siitä seikasta, että ensimmäistä kertaa parhaan ohjauksen Jussin sai yksinomaan naisohjaaja, Maarit Lalli. Yli 30 vuoteen ohjaus-Jussi ei ole päätynyt naisohjaajan käsiin, vaikka viime vuonna ehdokasasettelussa oli peräti kaksi vahvaa naisohjaajaa (Zaida Bergroth Hyvä poika -elokuvalla ja Taru Mäkelä Varastollaan). Ohjaus-Jussi meni kuitenkin kuudetta kertaa elokuvataiteen akateemikko Aki Kaurismäelle.

Aiemminkin ohjaus-Jussilla on toki palkittu naisohjaajia, Pirjo Honkasalo (Tulipää) sekä Katariina Lahti ja Riitta Rautoma (Antti Puuhaara), mutta molemmissa tapauksissa rinnalla on ollut tasavertaisena työtoverina miespuolinen ohjaaja. Honkasalolla yhä aktiivisesti alalla työskentelevä Pekka Lehto ja Lahdella sekä Rautomalla edesmennyt multilahjakkuus Heikki Partanen.

Elokuva-ala, ja määrittävästi nimenomaan valkokangaselokuva, on ollut perinteisesti miesten leikkikenttä. Lallin Jussi onkin paitsi lahjakkaan elokuvantekijän todellinen läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen, myös innostava osoitus siitä, että suomalaisessa elokuvassa on yhä vähemmän sukupuolirajoitteisuutta. Samalla se on mielestäni oivallinen ja positiivisesti yllättänyt osoitus siitä, että Filmiauralla (jonka jäsen itsekin olen) on rohkeutta ja näkemystä äänestää pienen elokuvan puolesta.

Kengännauhabudjetilla synnytetty Kohta 18 oli itselleni viime vuoden merkittävin uuden elokuvan parista syntynyt katsomiskokemus. Lallin elokuva hurmasi aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. On mielenkiintoista nähdä syntyykö Jussi-juhlitusta elokuvasta suomalaisen nuorisoelokuvan klassikko Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) ja Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämän! (1980) rinnalle. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syytä olisi.