sunnuntai 21. syyskuuta 2008

New Order: Technique

New Order: Technique (1989)

Joy Divisionin raunioille 1980-luvun alussa perustettu New Order on ollut kiistatta yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Hassua sinänsä on se, että tutustuin ensin New Orderiin ja vasta myöhemmin Joy Divisionin lohduttomaan synkkyyteen. Varsinainen ensikosketukseni yhtyeeseen tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tunkeutui yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen True Faith -video, jota pidetään yhtenä 80-luvun uraauurtavimmista musiikkivideoista.

New Orderin urakehitys alkoi aliarvostetulla Movementilla (1981), joka on minimalistisen tummanpuhuva ja kolkko albumi, selvästi samoista raaka-aineista valmistettu kuin Joy Divisionin joutsenlaulu Closer (1980). Power, Corruption & Lies (1983) ja erityisesti sitä edeltäneet singlehitit Blue Monday ja Temptation opettivat nelikolle kuinka tehdä musiikkia, joka saa ihmiset tanssimaan kyyneleet silmissä. Upea Low-life (1985) kiteytti yhtyeen siihenastisen uran, uuden aallon vaihtoehtoisen melankolian ja syntikkavetoisen tanssipopin. Välityöksi jäänyt Brotherhood (1986) yhdisteli akustisia soittimia ja elektronisen synteettisiä äänikudelmia.

Technique -albumia työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen ainakin jatkuvan juhlinnan muodossa, muotihuume ekstaasin toimiessa luovuuden katalysaattorina. Ibizan ilmasto ja kulman takana orastava 1990-luku muokkasi yhtyeen sointiin huomattavia vaikutteita modernin konemusiikin alagenreistä kuten teknosta ja erityisesti acid housesta.

Yhtyeen itsensä tuottama Technique on kaksijakoinen albumi, kuten koko New Orderin urakin. Toisaalla soivat haikean kepeät pop-laulut, toisaalla taas yön tummana sointina Ian Curtisin ikuinen haamu. Kuten New Orderin muillakin levyillä, myös Techniquella keskiössä ovat Peter “Hooky” Hookin vertaansa vailla oleva murea bassotaituruus ja tiukasti rytmiikan rinnalla etenevät, fantastiset kosketinkuviot. Albumin paikoin lähes hyperaktiivisesta rytmistä on paljossa kiittäminen rumpali/kosketinsoittaja Stephen Morrista. Vokalisti Bernard Sumner kuulostaa vakavammissa kappaleissa yhtä epävarman surusilmäiseltä kuin aina ennenkin.

Kappaleista sähköiset Fine Time ja Round and Round ovat puhdasta Madchesterin juhlaa, briljantit All the Way, Run ja Loveless kulkevat perinteisemmän kitarapopin tahdeissa, Mr. Disco esittelee New Orderin itseironisen pilkkeen silmäkulmassa ja siinä missä Fine Time on ehkä maailman tanssittavin biisi, on energinen Vanishing Point loisteliasta matkailumusiikkia keskiöiselle moottoritielle. Viimeisenä kuultava Dream Attack on romanttisessa synkkyydessään yksi kauneimmista pop-lauluista, joita on koskaan tehty.

Techniquen jälkeen New Order suuntasi rockimpaan ilmaisuun, katkeranmakuisella Republic (1993) -levytyksellä, kunnes vetäytyi pitkälle tauolle. Paluu levyttäväksi yhtyeeksi tapahtui laadukkaalla Get Ready (2001) -albumilla ja jatkui epätasaisella Waiting for the Siren´s Callilla (2005).Minulle New Order merkitsee ikimuistoista pop-yhtyettä, joka yhdisti nerokkaimmin syntetisoidun konesoundin ja sähkökitarat, Technique taas toimi musiikillisena opasteenani murrosiän kipeiden aikojen halki, vierellään The Curen Disintegration ja Depeche Moden Violator.

Otto Suuronen (julkaistu Desibeli.net -verkkolehden klassikkoartikkelina)

torstai 11. syyskuuta 2008

Hector: Eurooppa

Uusia tekstejä odotellessa täytyy julkaista uusintana jo julkaistuja verkkoartikkeleita. Ohessa Desibeli.net -verkkolehteen kirjoittamani musiikkiartikkeli henkilökohtaisesta klassikkoalbumista, Hectorin vuoden 1981 merkkiteoksesta Eurooppa, joka tuntuu tällä hetkellä olevan yhteiskuntakriittisellä sisällöltään ajankohtaisempi kuin kenties koskaan...

Hector: Eurooppa, 1981

Hector on ollut aina ja ikuisesti, tai siltä ainakin helposti tuntuu, sillä tuon suomenkielisen rockin kivijalan ura alkoi jo vuonna 1965 sodanvastaisella The Universal Soldier -käännöksellä Palkkasoturi. Itsellenikin Hectorin olemassaolo oli selvää jo alle kouluikäisenä, mutta miehen todellinen merkitys alkoi valjeta toden teolla vasta lukioikäisenä, kun lähinnä mustahuuliromanttista poppia kuuntelevan nuorukaisen mieleen lipuivat herkkää mystiikkaa, rakkautta tai kivuliasta maailman tuskaa tulvineet kappaleet kuten Olet lehdetön puu, Woyzeck, Tuulisina öinä sekä Olen nielaissut kuun. Oman yhteiskunnallisen ajattelun herättyä ja aseistakieltäytymisilmoituksen tehtyäni nousivat Hectorin albumit ja kappaleet aivan uudelle tasolle.

Yksi tällaisista voimakkaan yhteiskuntakriittisistä ja keskustelua herättäneistä albumeista on vuonna 1981 ilmestynyt Eurooppa. Hectorin levytysuralla Eurooppa asettuu vedenjakajalle, sitä edeltävä Linnut, linnut (1980) on epätasainen, harmillisen päämäärätön albumi, kun taas Euroopan jälkeen ilmestyneellä Hyvää yötä, Bambilla (1982) rock-muusikkomme sukelsi absurdin surrealistiseen suuntaan kokeilevalla albumilla, jota voi pitää välityönä ennen 1980-luvun lopun uutta nostetta.

Eurooppa -levyllä Hector nosti uutuuttaan huokuvat syntetisaattorisoundit keskeiselle sijalle sointimaailman muokkaamisessa. Jo varhaisella 1970-luvulla analogisyntetisaattorit olivat surisseet erityisesti Herra Mirandos ja Hectorock 1 -albumeilla, mutta Euroopalla harppaus kohti teknologista äänimaailmaa oli silti suuri. Kitarasyntetisoijaksi tuli T.T. Oksala, rumpusyntetisoijaksi Wando Suvanto ja muutoin enemmän tai vähemmän koskettimien parissa työskentelivät Jukka Hakoköngäs sekä todellinen pioneeri, Esa Kotilainen. Mieleenpainuvat kitarakuviot levylle taiteili jo Liisa Pien-levyltä muistettava Nono Söderberg. Äänimaailmaltaan kitararockin ja kasarisyntetisaattorien rohkea äpärälapsi voi kuulostaa nykypäivänä monien korvaan yllätyksellisen kolkolta.

Nimensä albumi sai ensimmäisenä syntyneen, kuusiminuuttisen nimikkobiisin mukaan, josta tuli nopeasti yksi Hectorin uran merkittävimpiä kappaleita. Ankarana ajan kuvana syntynyt mestariteos on pysynyt tärkeänä osana keikkasettiä aina viimeisimpiin kiertueisiin asti. Omaa ajatusmaailmaani järisyttäneellä tekstillä varustettu kappale on herkän humanistin hätähuuto, julistava katsahdus maailmantilaan. ”Ja uusi kevät / on yhä talvempi kevät! / Ja joka ikinen sydän / on yhä tyhjempi sydän / Ja joka ikinen käsi / yhä kovempi käsi”.

Edellisillä albumeilla paikoin hyvinkin henkilökohtaisilta vaikuttaneet sävyt ovat saaneet väistyä yhteisöllisten teemojen tieltä. Videorodeo peilaa oman aikansa mediatodellisuutta, uutisten ja joukkoviestinten säälimättömyyttä voimakkain George Orwell -vaikuttein. Vieraantunut tutkii ihmisen ja koneen suhdetta sekasortoisen paradoksaalisessa maailmassa. Omassa kotona ottaa satiirin kautta kantaa kylmän sodan tuntemuksiin ja saksalaisen Georg Buchnerin tekstistä syntynyt Woyzeck, puolalaisen sotilaan tarina, on ainutlaatuinen kappale Hectorin tuotannossa ollessaan näytelmän pohjalta kirjoitettu. Albumin päättää selvästi John Lennon-tyylisesti tulkittu, kaunis ja herkkä Uni 8?.

Eurooppa ei ole Hectorin uran hienoin levytys, sitä mandaattia pitäkööt itsellään Herra Mirandos (1973) sekä akustisesti ajattomana soiva Varjot ja lakanat (1988), mutta tinkimättömyydessään Eurooppa on varmastikin miehen uran yhtenäisin albumi ja sen voimakkaat sanoitukset tänä päivänä ajankohtaisempia kuin koskaan.

Otto Suuronen