perjantai 21. heinäkuuta 2023

Jouluksi elokuvateattereissa! eli kuinka viime vuosisadan Hollywood-blockbusterit rantautuivat viiveellä Suomeen, osa 2

Kesä on tunnetusti Hollywoodin blockbustereiden eli isojen amerikkalaisten valtavirtaelokuvien esiinmarssin aikaa. Tätä kirjoittaessa viides Indiana Jones (Indiana Jones and the Dial of Destiny) on kerännyt kolmessa viikossa Suomessa päälle 150 000 katsojaa ja Tom Cruisen tähtikarismalla vuorattu Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One löysi ensi-iltaviikollaan katsojia noin 37 000 silmäparin verran. Tästä päivästä (21.7.) alkaen lippuluukkuherruudesta kisaavat aina odotetun Christopher Nolanin eeppinen Oppenheimer sekä Greta Gerwigin omaleimainen Barbie. Molemmat saivat Helsingin Sanomilta kiittävät arvosanat.

Entertainment Weekly julkaisi toukokuussa (2023) listan 30 parhaimmasta kesän hittielokuvasta. Aloin tutkia listaa ja pohtia, kuinka merkittävällä viiveellä kaikkien aikojen "kesähitit" ovat saapuneet tähän tuhansien järvien maahan. Aika nopeasti valkeni, että 1970-, 80- ja vielä 90-luvullakin monet isoimmat jenkkileffat saapuivat Suomen valkokankaille vasta joulumarkkinoille. Ensimmäisessä osassa kävin vuosien 1975-86 esimerkkitapauksia läpi. Tässä toisessa osassa käsittelen kuusi esimerkkitapausta vuosilta 1991-2000 kronologisessa järjestyksessä:

Kanadalaissyntyisen James Cameronin uralla Terminator-elokuvat muodostavat olennaisen ytimen. Ensimmäinen Terminator - tuhoaja (The Terminator, 1984) oli paitsi Cameronin läpimurtoelokuva, myös kiehtovalla tavalla tieteis-, toiminta- ja kauhuelokuvaa yhdistänyt synkkä dystopia. Cameronin kekseliästä, energisyydessään jo maanistakin ohjausta vie eteenpäin pyrkimys perfektionismiin, josta myöhemmin tuli ohjaajan tavaramerkki ja riippakivi. Ensimmäinen Terminator ei ollut vielä Suomessa mainittava menestys. 15.2.1985 saadun ensi-illan jälkeen elokuva sai vain noin 35 000 katsojaa.

Jatko-osasta Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991) tuli likimain yhdessä yössä modernin toimintaelokuvan klassikko. Ilman haasteita ei elokuvan tuotantoprosessi kuitenkaan sujunut. Kireällä kuvausaikataululla edennyt tuotanto tarvitsi jälkituotantovaiheessa peräti neljä leikkaajaa, jotta elokuva valmistui sovitusti heinäkuun ensi-iltaan. Conrad BuffMark Goldblatt ja Richard A. Harris työskentelivät elokuvan eri kohtausten parissa ja erikoistehosteiden editointia valvoi vielä Dody Dorn. Ensi-iltaan mennessä elokuvan tuotantokustannukset olivat nousseet tähtitieteelliseen noin 100 miljoonaan dollariin, mutta ilmestymisvuoden loppuun mennessä tulojakin oli syntynyt jo 520 miljoonan dollarin edestä, joista muuten vain alle 40% Yhdysvaltain markkinoilta.

Suomessa Terminator 2 - Tuomion päivä sai ensi-iltansa 4.10.1991 eli vain kolme kuukautta maailmanensi-illan jälkeen. Elokuvan vastaanotto oli kriitikoiden taholta varauksellinen, mutta pääasiassa myönteinen. Helsingin Sanomien arvostettu Helena Ylänen ilmoittautui elokuvan näkyväksi puolestapuhujaksi: "Terminator 2 on kineettisen taiteen virstanpylväs", hän tiivisti. "Erikoistehoste-elokuvien historiassa T2 on samanlainen loikkaus kuin Oklahoma! (1955, kirj. huom) oli musikaalien kehityksessä. [- -] Cameron nivoo efektit osaksi kertomusta ja sen tematiikkaa". Ylänen näki myös profeetallisesti, että elokuva näyttäytyy tieteisfantasialajityypin "taitekohtana, joka pakottaa tulevat yhä suurempiin näyttöihin, kunnes koko tyyppi kangistuu ja tukehtuu".

Halveksuvammalla otteella elokuvaa lähestyi Katso!-lehden Antti Lindqvist (25-26/1996), joka naljaili, että "moderni megateknologia megajyllää megavirtaviivaisena megatehostesumuna ja megahenkeäsalpaavina kvasiratkaisuina". Peili-lehden (4/1991) arviossaan Kari Salminen totesi elokuvan olevan "tieteissanomaltaan vanhanaikainen anti-utopia, mutta toteutukseltaan ekstaattista teknovyörytystä. Elokuva on viimeisimmän teknologian tuote, mutta sanomaltaan se on teollisuusestetiikan ja barbaaristen lihasten lumoissa".

Valtion elokuvatarkastamon ankara linja toimintaelokuvien väkivaltaa kohtaan näkyi myös Terminator 2:n ikärajaa pohtiessa, sillä sensuuriviranomainen antoi ensin ikärajaksi tyrmäävän K18-luokituksen. Levittäjä Finnkino vei tapauksen Valtion elokuvalautakunnan käsittelyyn, jonka jälkeen ikäraja laski teineille sopivammaksi (K16). Katsojia kertyi päälle 292 000, mikä tarkoitti vuoden toiseksi katsotuimman ulkomaisen elokuvan statusta. Vuoden 1991 katsotuimmaksi ulkomaiseksi elokuvaksi ylsi liki 330 000 katsojalla Leslie Nielsenin spoof-komedia Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991). 

Jos jokin elokuva oli ilmestyessään oman sukupolveni todellinen must see -tapaus, jonka kaikki katsoivat, se oli varmastikin Steven Spielbergin Jurassic Park (1993). Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat, luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat hypeä. Tuota odotusta ei omalta kohdaltani rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinolla, joka on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmat lapsuuden elokuvateatterikokemukset (12-vuotiaasta alkaen myös Jyväskylän elokuvateatteritarjonta tuli tutuksi).

Jurassic Park vyöryi massiivisella mediarummutuksella ja täytti kaikki mahdolliset odotukset. Siitä innostuttuani kirjoitin myös ensimmäisen elokuva-arvioni. Steven Spielbergistä tuli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin. Jurassic Park oli sensaatio maailmanlaajuisesti: sen erikoistehosteet mullistivat elokuvateknologian. Tietokone-efektein luodut tyrannosaurukset ja velociraptorit tallustelivat oikeiden näyttelijöiden rinnalla kuin jurakauden hämärästä napatut aidot hirmuliskot. Helsingin Sanomat kirjoitti elokuvan olevan "suurenmoinen sirkustemppu, jota oli pakko tuijottaa kauhun ja ihailun vallassa". Kriitikko Harri Uusitorppa moitti elokuvan alkua jähmeän leikilliseksi ja opettavaksi, mutta vauhtiin päästyään "hengästyttäväksi toiminnalliseksi painajaiseksi".

9.6.1993 maailmanensi-iltansa saanut seikkailufantasia luotiin 63 miljoonan dollarin budjetilla. Globaalisuosio kantoi maailman tuottoisimmaksi elokuvaksi yli 910 miljoonan dollarin lipputuloilla (tulos kantoi vuoteen 1998 asti, jolloin Titanic (1997) vyöryi valkokankaille). Myöhemmin miljardin raja on mennyt rikki uudelleenjulkaisujen myötä. 

Suomessa Jurassic Park sai ensi-iltansa 3.9.1993. Se on kerännyt alkuperäisen teatterikierroksen lisäksi 3D-uusintajulkaisun myötä viittä vaille puoli miljoonaa katsojaa (tarkalleen 499 120). Se oli ylivoimaisesti vuoden 1993 katsotuin elokuva Suomessa, jota myytiin videomarkkinoillakin 1990-luvun puoliväliin mennessä yli 100 000 kappaletta. Jurassic Park oli yksinkertaisesti kaikkialla: elokuvateatterin ja kotivideon lisäksi vaatteissa, videopeleissä, leluina ja sukupolven lävistävänä dinosaurusbuumina. 

Michael Eisner
(Disneyn toimitusjohtajana vuosina 1984-2005) ja Jeffrey Katzenberg (Walt Disney Studiosin päällikkönä vuosina 1984-1994) loivat Disneyn renessanssiksi (1989-99) kutsutuilla elokuvillaan mallin sille, millaista amerikkalaisen kokoillan animaation tulisi olla. Menestyksekkäät kokoillan animaatiot Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast, 1991) ja Aladdin (1992) toivat elokuvamusikaalin takaisin teattereihin. Disneyn renessanssi edusti mitä perinteisintä amerikkalaista suuren budjetin elokuvaa, se oli vain unohdettu koko perheen kontekstista niin pitkäksi aikaa, että Leijonakuninkaan (The Lion King, 1994) vyöryessä valkokankaille animaatiomusikaali näytti vielä huippuunsa hiotun raikkaalta ja tuoreelta ilmestykseltä. 

Disneyn menestyneimpiin ja rakastetuimpiin klassikkoelokuviin lukeutuva Leijonakuningas on nuoren leijonanpentu Simban kasvutarina. Löyhästi William Shakespearen Hamletiin pohjautuva tarina käsittelee ajattoman draaman keinoin vakavia teemoja kuten läheisen kuolemaa, syyllisyydentuntoa, oikeudenmukaisuutta ja menneisyyden kohtaamista. Koko perheelle sopivan elokuvan tragediaa lieventää sivuhahmojen ilotuulinen huumori ja musikaalinumerot.

Roger Allersin ja Rob Minkoffin ohjaama 45 miljoonan dollarin arvoinen animaatioelokuva sai maailmanensi-iltansa 24.6.1994. Tähän päivään mennessä se on uudelleenjulkaisuineen tuottanut maailmanlaajuisesti liki 988 miljoonaa dollaria. Jos Jurassic Parkin kotivideomenekki oli hurjaa, pisti Leijonakuningas vielä paremmaksi. Toukokuuhun 1999 mennessä sitä oli myyty videokasettina ennätykselliset 55,7 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti.

Suomeen elokuva saapui puolen vuoden viiveellä joulumarkkinoille, sillä ensi-ilta oli 2.12.1994. Leijonakuningas keräsi vuosien 1994-1995 aikana 462 058 katsojaa, jolloin se nousi Suomen virallisen katsojatilastoinnin ajan (1972-) katsotuimmaksi animaatioelokuvaksi. Elokuva julkaistiin uudelleen elokuvateattereissa 3D-versiona tammikuussa 2012, jolloin sen kokonaiskatsojamäärä nousi vielä päälle 485 000:een. Leijonakuningas pysyi Suomen katsotuimpana pitkänä animaatioelokuvana aina tammikuuhun 2020 asti, jolloin Frozen II (2019) ohitti sen.

Elokuvan DVD-julkaisun ilmestyessä syksyllä 2003 Turun Sanomien Kari Salminen kirjoitti elokuvan olevan nykyanimaation kulmakivi. "Leijonakuningas on Disneyn ja koko animaatiohistorian merkittävimpiä elokuvia. Se toi ulkoiset taiteellisuuden merkit takaisin piirrettyihin. Ennen muuta se kuitenkin palautti uskon animaatioelokuvan taloudellisiin mahdollisuuksiin."

Winston Groomin
satiirisen romaanin pohjalta Robert Zemeckisin tunteikkaaksi elokuvaksi valmistunut Forrest Gump (1994) on elokuva, jota rakastetaan ja vihataan voimalla. Kriittisimmille äänille Forrest Gump on konservatiivis-sentimentaalista aivopesua, elokuvan rakastajille taas ihanan tunteellinen ja hurmaava, satumainen kasvutarina. Elokuvassa hyväsydäminen, mutta hidasälyinen Forrest (Oscar-palkittu Tom Hanks) tarkkailee maailmaa omintakeisella tavallaan ja sotkeutuu kuin sattumalta mukaan lukuisiin maailmanhistoriaa määrittäviin tapahtumiin. 

Forrest Gump yhdisti ilmestyessään poikkeuksellisella tavalla uuden teknologian arkidraamaan ja lämminhenkiseen komediaan. Zemeckis oli osoittanut taitonsa efektiohjaajana jo Paluu tulevaisuuteen -trilogialla (Back to the Future, 1985-90) sekä hirtehiskomedialla Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her, 1992). 55 miljoonan dollarin budjetilla Forrest Gumpista tuli valtava kaupallinen menestys, mutta sikäli myös taiteellinen onnistuminen, että elokuva voitti peräti kuusi keskeistä Oscar-palkintoa (parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, miespääosasta, sovitetusta käsikirjoituksesta, erikoistehosteista sekä leikkauksesta). Kesä- ja heinäkuun taitteessa 1994 vietetyn maailmanensi-illan jälkeen Forrest Gump tuotti maailmanlaajuisesti 687,2 miljoonaa dollaria. Suomen ensi-iltansa se sai 7.10.1994 ja liki 593 000 katsojalla se oli lopulta ylivoimaisesti vuoden 1994 katsotuin elokuva Suomessa, jättäen taakse myös Disneyn Leijonakuninkaan. 

Elokuvan saamat kritiikit olivat jakautuneet. Helsingin Sanomien Helena Yläselle Forrest Gump oli "kuin muovikuvun alle vangittu lumisade. Kamalaa kitschiä." Elokuvan sanoma näyttäytyi Yläselle luunkovana konservatiivisuutena ("se on yhteiskunnallista anestesiaa, satiiri ilman satiiria"). Monen kriitikon osalta elokuvan kuultiin ihannoivan Yhdysvaltain lähihistoriaa imelämmin kuin julkeinkaan propaganda. Vuoden 2020 televisioesityksen yhteydessä Helsingin Sanomien Arto Pajukallio totesi viiden tähden arviossaan Forrest Gumpin olevan "ihastuttava elokuva, jota monet rakastavat vihata. Se on häpeämättömän sentimentaalinen ja julkean konservatiivinen, kuolemanvakavia teemoja merkityksettömiksi trivialisoiva aikuisten satu. Ei enempää, eikä vähempää. Paitsi että sen soundtrack-albumi lienee lajissaan aihepiirin tyhjentävin hittiparaati. Ja vielä tupla!". DVD-oppaan Ilkka Juuso toi esiin, että "his­to­rian op­pi­kir­ja­na tätä ei kan­na­ta lu­kea sen enempää kuin Aku Ank­kaa­kaan, mut­ta yh­teen­sat­tu­mat on kynäil­ty näppäräs­ti ja hu­pia riittää non-s­top­pi­na alus­ta lop­puun saak­ka. Tämä jos mikä on feel good -e­lo­ku­va."

1990-luvun loppupuoliskolle tultaessa Hollywoodin kesäensi-illat alkoivat saapua Suomeen jo tuntuvasti lyhyemmällä viiveellä. Jos vuosikymmenen alussa puolen vuoden odotus saattoi vielä olla arkista todellisuutta, ei esimerkiksi kesän 1996 megatapausta, Roland Emmerichin sci-fi-spektaakkelia Independence Day - Maailmojen sota (Independence Day, 1996) tarvinnut odottaa kuin kolme kuukautta. Yhdysvalloissa elokuvan ensi-ilta asettui laskelmoidun tehokkaasti itsenäisyyspäivän ympärille (3.7.1996) ja Suomeen elokuva saapui koululaisten syyslomaa odotteleviin tunnelmiin 4.10.1996.

75 miljoonan dollarin budjetilla tehty pastissimainen ja osin parodinenkin tieteisrymistely nettosi maailmanlaajuisesti 817,4 miljoonaa dollaria. Yhdistämällä maskuliinisen maailmanpelastustoiminnan ja muukalaisvihamielisyyden Independence Day kasvoi kunnianosoitukseksi H.G Wellsin Maailmojen sodalle (The War of the Worlds, 1898) ja 1950-luvun muukalaisinvaasiota kuvanneille sci-fi-elokuville (etunenässä Päivä jolloin maailma seisahtui (The Day the Earth Stood Still, 1951) postmodernilla huumorilla höystettynä. Sitä kritisoitiin patrioottisena ja yliampuvana viihdesoopana, mutta Hollywoodin tarjoaman kesäviihteen näkökulmasta se oli malliesimerkki taloudellisesti menestyksekkäästä tuotteesta. Käsikirjoittapari Roland Emmerich ja Dean Devlin rakensivat tarinan siten, että se toimi 1970-luvun katastrofielokuvien logiikalla sivujuonineen ja runsaine henkilöhahmoineen. Samaan aikaan Hollywoodissa alkoi todellinen katastrofielokuvien buumi: parin vuoden sisään valmistuivat mm. Twister (1996), Daylight - paniikki tunnelissa (Daylight, 1996), Tulivuori (Volcano, 1997), Dante's Peak (1997), Deep Impact (1998) ja Armageddon (1998).

Lajien synty -teoksessaan (2009) Peter von Bagh kirjoittaa Independence Daysta seuraavasti: "Asetelmat ovat niin yksinkertaisia, että juttu säilyy lastenleffan tasossa. Dramaturgia on välttävää sarjafilmitasoa - muuhan vain sekoittaisi elokuvan, jonka pääosassa ovat tehosteet. Niitä taas paukutetaan niin, ettei kuolemaa juurikaan näytetä, vaikka viikatemies on täydessä touhussa - tässä menee kaupunkeja. Kun voittamattomat ilmavoimat vaikuttavissa jaksoissa lähtevät liikkeelle ja elokuva alkaa todenteolla infantilisoitua, ei katsojalla ole ketään, josta hän välittäisi. Tämänkin vuoksi elokuvan yllä leijuu eräänlainen paradoksaalinen feel good -tunnelma."

Paradoksaalista, patrioottista tai kliseistä: Independence Day keräsi Suomessakin päälle 430 000 katsojaa, ollen ylivoimaisesti vuoden 1996 katsotuin elokuva.

Yksi vuosituhannen vaihteen mieleenpainuvimmista kauhudraamoista syntyi M. Night Shyamalanin kynästä ja ohjaksista, kun Kuudes aisti (The Sixth Sense, 1999) herätti koskettavasti henkiin mielenkiinnon yliluonnolliseen, kuolleiden mahdolliseen kontaktiin ja vaikutuksesta eläviin. Elokuvan tarinassa lastenpsykologi Malcolm Crowe (Bruce Willis) kohtaa yhdeksänvuotiaan pojan (Forrest Gumpissa debytoinut Haley Joel Osment), joka pystyy puhumaan kuolleille. Häntä auttaessaan Malcolm tajuaa, että kuolleet eivät halua satuttaa poikaa, vaan he pyytävät apua.

Kauhuelokuvalle poikkeuksellisesti peräti kuudella Oscar-ehdokkuudella (mukaan lukien paras ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus ja elokuva) noteeratusta Kuudennesta aistista tuli valtaisa taiteellinen ja kaupallinen menestys, jonka ylistyskuoroon liittyi Helsingin Sanomien Helena Ylänenkin ylevillä sanoilla: "Kuudes aisti on upeasti rakennettu puzzle. Se on kerronnallisesti niin kimmoisa,  että pienetkin mielialan ja ilmapiirin vaihtelut toimivat kuin hyvin sijoitetut ilma-aukot." Verkkolehti Film-O-Holicin Kimmo Ahonen kiitti ohjaaja Shyamalania erityisesti siitä, että yleisön pelottaminen ei tarkoita loputtomia shokkikohtauksia eikä tunteellisuus yletöntä siirapin valuttamista. Yleensä pienet eleet ja oikea ajoitus riittävät." Ahosen mukaan Kuudes aisti "käsittelee onnistuneesti ja koskettavasti kauhuelokuvan - tai koko elokuvahistorian - yhä suurista perusaiheista, kuoleman kohtaamista."

65 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva kotiutti liki 673 miljoonaa dollaria 6.8.1999 saadun maailmanensi-illan jälkeen. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa uuden vuosituhannen ensimmäisinä päivinä, 7.1.2000. Katsojia sille kertyi kauhuelokuvalle nostattavasti 168 803. Vuoden 2000 katsotuin elokuva Suomessa Sam Mendesin Oscar-marinoitu American Beauty (1999) päälle 333 000 silmäparilla.

Ohjaaja Shyamalan on sittemmin jäänyt enemmän tai vähemmän yllätyksellisten juonikäänteidensä vangiksi, eikä ole yltänyt vuosituhannen vaihteen sankaritekoihin enää myöhemmällä urallaan. Silti hän on jollakin merkillisellä tavalla pysynyt kuitenkin kiinnostavana tekijänä, vaikka liki joka filmin jälkeen teatterista on poistunut enemmän tai vähemmän pettyneenä.

Epilogi

2000-luvun alkupuoliskolle tultaessa Hollywood-blockbustereiden maihinnousua ei tarvinnut enää odottaa kuukausia, puolesta vuodesta puhumattakaan. Vuosien 2002-2004 kesähiteistä niin Star Wars: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones, 2002), Spider-Man - hämähäkkimies (Spider-Man, 2002), The Matrix Reloaded (2003) kuin Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 2004) saapuivat suomalaisille valkokankaille, jos ei päivälleen samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa, niin tuskin paria kuukauttakaan myöhemmin. Ajat olivat muuttuneet, demokratisoituneet ja maailma oli lähentynyt digitaalisen vallankumouksen edessä.

perjantai 7. heinäkuuta 2023

Jouluksi elokuvateattereissa! eli kuinka viime vuosisadan Hollywood-blockbusterit rantautuivat viiveellä Suomeen, osa 1

Kesä on tunnetusti Hollywoodin blockbustereiden eli isojen amerikkalaisten valtavirtaelokuvien esiinmarssin aikaa. Tänäkin kesänä katsojista taistelevat niin viides Indiana Jones (Indiana Jones and the Dial of Destiny), Tom Cruisen tähtikarismalla vuorattu Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, aina odotetun Christopher Nolanin eeppinen Oppenheimer sekä Greta Gerwigin omaleimainen Barbie

Elokuvateatterikävijä on Suomessakin jo parin vuosikymmenen ajan tottunut siihen, että Hollywoodin ryntäyselokuvat saapuvat täkäläisillekin kankaille Yhdysvaltojen ensi-illan aikoihin. Toisin oli vielä vuosituhannen vaihteessa, kun kesän 1999 suurin hype-elokuva (ja eittämättä monille lopulta myös kesän suurin pettymys) Star Wars: Episodi 1 - Pimeä uhka (Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace, 1999) sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa toukokuun puolivälissä ja meillä vasta 6. elokuuta. Tosin se oli silti pohjoismaiden ensiesitys, sillä IMDb:n mukaan Norjaan Episodi 1 ennätti vasta 20.8.

Entertainment Weekly julkaisi toukokuussa (2023) listan 30 parhaimmasta kesän hittielokuvasta. Aloin tutkia listaa ja pohtia, kuinka merkittävällä viiveellä kaikkien aikojen "kesähitit" ovat saapuneet tähän tuhansien järvien maahan. Aika nopeasti valkeni, että 1970-, 80- ja vielä 90-luvullakin monet isoimmat jenkkileffat saapuivat Suomen valkokankaille vasta joulumarkkinoille. Tässä ensimmäisessä osassa yhdeksän esimerkkitapausta vuosilta 1975-86 kronologisessa järjestyksessä:

Steven Spielbergin läpimurtoelokuva Tappajahai (Jaws, 1975) sai Yhdysvalloissa ensi-iltansa 20. kesäkuuta 1975 ja keräsi Box Office Mojon mukaan globaalisti liki 480 miljoonan dollarin lipputulot. 9 miljoonan dollarin budjetilla tehty modernin kauhuelokuvan klassikko sai neljä Oscar-ehdokkuutta, josta pysti heltisi Verna Fieldsin leikkauksesta, John Williamsin alkuperäismusiikista ja parhaasta äänestä. Suomessa Tappajahai nähtiin ensi kerran vasta puoli vuotta myöhemmin 19.12., mutta odotus palkittiin huimalla 587 507 katsojamäärällä. Kaikkiaan Tappajahai oli Suomessa 1970-luvun neljänneksi katsotuin ulkomainen elokuva. Edelle ennättivät vain Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975), Franklin J. Schaffnerin Papillon (1973) ja Francis Ford Coppolan Kummisetä (The Godfather, 1972). Ensimmäistä televisionäytöstä saikin sitten odotella peräti 14 vuotta (28.8.1989 MTV1).

George Lucasin
 luoman avaruusoopperan tuotantokronologisesti ensimmäinen elokuva Tähtien sota (Star Wars (tai myöhemmin Star Wars: Episode IV - A New Hope), 1977) tuli voittoisasti maailmanensi-iltaan 25.5.1977. Uskaliaalla 11 miljoonan dollarilla budjetilla se tuotti maailmanlaajuisesti pysäyttävät 775,8 miljoonaa dollaria. Suomen ensi-ilta koitti 16.12. keräten katsojia liki 400 000. Se riitti vuoden toiseksi katsotuimman ulkomaisen elokuvan mandaattiin, sillä edelle ennätti vain suomalaisten rakastama James Bond 434 618 katsojalla elokuvalle 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me). Helsingin Sanomien pitkäaikainen elokuvakriitikko Helena Ylänen totesi ensi-ilta-arviossaan (17.12.1977) Tähtien sodan olevan "elokuva, jota on helppo rakastaa. Se on pidäkkeettömän poikamaisen mielikuvituksen tuote, täynnä seikkailun puhdasta riemua."

John Landisin
Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ylsi merkittäviin menestystekoihin lippuluukulla. John Belushin (1949-82) valitettavan lyhyeen valkokangastähteyteen singonnut elokuva keräsi maailmanlaajuisesti 141,6 miljoonan dollarin lipputulot kolmen miljoonan dollarin budjetilla. 28.7.1978 maailmanensi-iltansa saanut elokuva on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (Belushi, Tom Hulce) rikkovat kilvan hyvän maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi. Suomen ensi-iltaa saatiin odotella aina huhtikuun lopulle 1979 (20.4.1979), jolloin Valtion elokuvatarkastamo lätkäisi elokuvalle K16-ikärajan. Katsojia kertyi vuoden 1979 aikana kuitenkin lähes 90 000. Vertailun vuoksi vuoden katsotuin elokuva oli Spede Pasasen Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit 490 439 katsojalla.

Steven Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) palautti poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin ja loi yhden unohtumattoman elokuvahahmon, Indiana Jonesin. Samalla se tuli aloittaneeksi toinen toistaan typerämpien seikkailuelokuvien ja -tv-sarjojen vyöryn tuleville vuosille, muistettavimpina Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone, 1984) ja Kuningas Salomonin kaivokset (King Solomon's Mines, 1985). Kadonneen aarteen metsästäjät tehtiin maltillisella 20 miljoonan dollarin budjetilla ja tuloutti 12.6.1981 saadun Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen maailmanlaajuisesti lähes 390 miljoonaa dollaria. Suomeen Indiana Jones saapui ruoskineen ja lierihattuineen jouluksi, sillä ensi-iltaa juhlittiin 18.12.1981. Katsojia riitti pitkälle vuoden 1982 keväälle ja kokonaisluvuksi saatiin 510 790, mikä nosti elokuvan lopulta 1980-luvun kolmanneksi katsotuimmaksi ulkomaiseksi elokuvaksi Suomessa. Kriitikko Helena Yläselle Kadonneen aarteen metsästäjät oli "herpautumattoman vauhdikas seikkailuelokuva, puhdasveristä eskapismia, häpeämättömän hauska, maailmankuvaltaan taantumuksellinen ja aukottoman hyvin tehty."

Oman aikansa suurimman supersankarielokuvan, Richard Donnerin Superman - Teräsmies (Superman - The Movie) -elokuvan (1978) vastaanotto oli lippuluukuilla erinomainen. Vuonna 1980 valmistuneesta jatko-osasta Superman II tuli tuotanto- ja julkaisuhistorialtaan kimurantimpi tapaus. Jatko-osaa kuvattiin samanaikaisesti ensimmäisen viittasankarifilmin kanssa ja ohjaajana hääri Richard Donner. Riitaannuttuaan Donnerin kanssa tuottajat Alexander & Ilya Salkind siirsivät liki kokonaan kuvatun elokuvan Richard Lesterin ohjattavaksi, mihin osa työryhmästä reagoi kieltäytymällä tekemästä lisäkuvauksia. Superman II valmistui haasteista huolimatta ja sai ensi-iltansa mantereittain: Australiassa se nähtiin jo joulukuussa 1980, Euroopassa Isosta-Britanniasta alkaen huhtikuusta 1981, Suomessa 17.4.1981 ja Yhdysvalloissa vasta 19.6.1981. 54 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva tuotti lipputuloja (lähteestä riippuen) joko 108 tai 190 miljoonaa dollaria. Suomessa katsojaluku jäi melko alhaiseksi, vain 63 061, mikä oli varmasti pettymys levittäjä Adams Filmille hyvin menestyneen edeltäjän (208 948 katsojaa) jäljiltä.

Avaruusolennon ja Elliott-pojan (Henry Thomas) ystävyyttä riipaisevan koskettavasti käsittelevä E.T. - The Extra-Terrestrial (1982) jatkoi Steven Spielbergin menestyselokuvien kautta. Helena Yläselle elokuva meni suoraan suoneen hauskuudellaan, helppoudellaan ja mukaansatempaavuudellaan: "kelpo opetus siitä, mikä autuus rakastettava suuren yleisön elokuva oikealla hetkellä on." Noin 10 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut koko perheen fantasiadraama tuotti maailmanlaajuisesti 792,9 miljoonaa dollaria. Vuoteen 1983 mennessä siitä oli jo tullut kaikkien aikojen tuottoisin elokuva. Cannesin elokuvajuhlilla toukokuun lopulla 1982 maailmanensi-iltansa saanut E.T. sai Suomen ensi-iltansa vasta 17.12.1982. Menestys oli pitelemätöntä myös täällä, sillä päälle 715 000 katsojalla se oli 1980-luvun katsotuin ulkomainen elokuva. Yhdeksästä Oscar-ehdokkuudesta (mm. paras elokuva, ohjaus ja alkuperäiskäsikirjoitus) se kotiutti neljä (alkuperäismusiikista, erikoistehosteista, äänestä ja äänileikkauksesta). Elokuvan ensimmäistä televisioesitystä saatiin Suomessa odotella peräti 15 vuotta, sillä E.T. - The Extra-Terrestrial tv-debytoi TV2:lla joulupäivänä 1997. Tv-esityksen yhteydessä kriitikko Mikael Fränti näki sen olevan "humanistinen suuren yleisön elokuva. Se vetoaa tunteisiin ja tuo ystävyyden sanoman ristiriitaiseen nykymaailmaan."

Ivan Reitmanin
ohjaamasta ja Harold Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli yksi kasarin suurimmista populaarikulttuuri-ilmiöistä. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi, Ray Parker Juniorin Ghostbusters. Noin 30 miljoonan dollarin budjetilla Ghostbusters tuotti päälle 295 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kesäkuisen maailmanensi-illan (8.6.1984) jälkeen elokuva rantautui Suomeen 14.12.1984. Katsojia kertyi 239 589. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd. 2010-luvulta alkaen franchise on elvytetty uusien rebootien myötä.

Rakastettu ja syystä aikalaisklassikoksi noussut Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) on Hollywood-viihdettä par excellence. Robert Zemeckisin ohjauksessa Bob Galen kekseliäs alkuperäistarina sai lennokkuuden, mikä on siivittänyt elokuvaa pysyvästi sukupolvelta toiselle. Elokuvan tarinassa Marty McFly (Michael J. Fox) ajaa DeLoreaniin rakennetulla aikakoneella vuodesta 1985 vuoteen 1955. Siellä hänelle tulee sattumusten kautta hoppu saada tulevat vanhempansa rakastumaan toisiinsa. Komediaa ja science fictionia yhdistänyt Paluu tulevaisuuteen oli välitön hitti ilmestyessään ja palkittiin erikoistehosteistaan Oscarilla. 19 miljoonan dollarin budjetilla tehty elokuva tuotti maailmanlaajuisesti 388,8 miljoonaa dollaria. Yhdysvaltojen ensi-illan (3.7.1985) jälkeen Paluu tulevaisuuteen saatiin kotimaan kamaralle vihdoin 20.12.1985. Katsojia kertyi liki 290 000. Vuoden 1985 tuottoisimmaksi elokuvaksi ampaissut elokuva poiki sittemmin vielä kaksi onnistunutta jatko-osaa.

Tony Scott oli viihteen monitaituri ja kiihkeän Hollywood-estetiikan ammattilainen, joka eurooppalaisista juuristaan huolimatta onnistui lyömään itsensä läpi amerikkalaisen valtavirtaelokuvan parissa. Nuorena taidemaalarin urasta haaveillut Scott siirtyi elokuvan pariin ohjaajaveljensä Ridley Scottin kannustamana. Ohjattuaan 1960- ja 70-luvuilla lyhytelokuvia ja mainosfilmejä siirtyi Scott pitkän elokuvan puolelle ohjaajan läpimurtovuosikymmenellä,1980-luvulla. Ensimmäinen laajaa huomiota saanut Verenjano (The Hunger, 1983) oli tyylitelty, visuaalisesti komea kauhudraama, jossa Scott popularisoi goottikuvastoa Bauhausin musiikilla ja David Bowien äkisti ikääntyvän vampyyrin hahmolla. 

Kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin Tom Cruisen megatähdeksi singonneella Top Gunilla (Top Gun - lentäjistä parhaat, 1986), josta kehkeytyi ikoninen kasarin pullisteleva viihde-elokuva. Top Gunin tekijät saivat kalustoa ja rahaa Yhdysvaltojen sotavoimilta, minkä lisäksi armeijan työntekijät osallistuivat sen käsikirjoituksen tekoon. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria. Elokuvan macholle sotaintoilulle alttiit mieskatsojat olivat niin halukkaita liittymään ilmavoimiin, että Yhdysvaltain armeija pystytti värväytymiskoppeja teattereiden yhteyteen. Samalla Cruisen esittämän Maverickin käyttämien Ray-Ban-aurinkolasien myynti lähti rakettimaiseen nousuun.

Top Gun saapui Suomeen lopulta hämmästyttävän nopeasti, sillä 16.5.1986 juhlitun Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen Cruise ja kumppanit nähtiin härmässä jo koulujen kesäloman aikaan, 1.8.1986. Katsojia se kerrytti 253 845. Koronapandemian jälkeen ilmestynyt jatko-osa päihitti edeltäjänsä selvin numeroin, sillä Top Gun: Maverick (2022) keräsi hulppeat 438 470 katsojaa.

Jatkoa seuraa vuosilta 1991-2000...