John Landis, 1980-luvun kultasormi

Tuskin kenellekään tämän blogin seuraajalle (tai blogin ylläpitäjän tuntevalle) tulee yllätyksenä se, että olen hyvin kiintynyt 1980-luvun populaarikulttuuriin, olipa kyse sitten elokuvista, musiikista tai konsolipeleistä. Yksi 1980-luvun amerikkalaisen elokuvan viihdyttävimmistä ohjaajista on vastikään Night Visions -festivaalilla vieraillut ohjaajalegenda John Landis (s. 1950-). Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut relevantti tai luova tekijä, mutta 1970- ja 80-luvuilla hän osui kultasuoneen toistuvasti. Night Visions -festivaalilla puhelias ohjaaja esitteli vuolaasti ohjaamiaan elokuvia ja piti kolmetuntiseksi venyneen masterclass-luennon. 

John Landis aloitti työuransa elokuvan parissa jo teini-ikäisenä. Postipojan rooli 20th Century Foxin palveluksessa poiki 16-vuotiaalle nuorukaiselle stunt-näyttelijän rooleja ja avustavia tuotantotehtäviä 1960- ja 70-lukujen westerneissä. Landis esiintyi kreditoimattomana stunttina mm. Sergio Leonen klassikkospaghettiwesternissä Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968). Apulaisohjaajuus Clint Eastwoodin ja Telly Savalasin tähdittämässä Korkeajännitys-hitissä Kellyn sankarit (Kelly's Heroes, 1970) vahvisti miehen tulevaisuutta elokuva-alalla.

Mustan koominen esikoisohjaus Schlock - banaanihirviö (Schlock, 1973) valmistui kengännauhabudjetilla ja yhdisti camp-estetiikkaa, metakerrontaa ja parikymppisen Rick Bakerin maskeeraamaa King Kong -hupaelmaa. Landisin itsensä ohjaaman, käsikirjoittaman ja nimiroolittaman anarkistisen sekoilun parissa viihtyy sujuvasti. 

Linjakkaampi elokuva on kuitenkin ZAZ-kolmikon (David Zucker, Jim Abrahams, Jerry Zucker) kynäilemä pienten sketsimäisten lyhytelokuvien parodinen kokoelma Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka viitoitti tietä Hei me lennetään! (Airplane!, 1980) -elokuvan kaltaisille spoof-komedioille. Yhtä hyvin jännitys- ja katastrofileffoja kuin porno- ja karate-elokuvia parodioiva raivoisa kompilaatio esittelee Landisin ja ZAZ-kolmikon idulla olleen koomisen ilotulituksen. 

Komediallinen vauhti kiihtyi kirjaimellisesti seuraavilla ohjaustöillä: Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) ja The Blues Brothers (1980) ylsivät merkittäviin menestystekoihin myös lippuluukuilla. Delta-jengi on kaikkien nuoriso- ja kohelluselokuvien siivoton isä, jossa nuoret näyttelijätähdet (John Belushi, Tom Hulce) rikkovat hyvät maun rajoja. Rienaavan college-farssin oman ehdottoman moraali(ttomuude)n keskeisenä voimana sikailee Belushin briljantisti hahmottama Bluto. Harold Ramisin, Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kynäilemä maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi.

The Blues Brothers nostetaan nykyään kenties Landisin päätyöksi ja vankalla kulttimaineella mitattuna paikka on ansaittu. John Belushi ja Dan Aykroyd irrottelevat tummiin pukuihin ja Ray-Banin aurinkolaseihin sonnustautuneina Jake ja Elwood Bluesina musikaalia ja takaa-ajoja yhdistävässä täystuhokomediassa. Saturday Night Live -televisio-ohjelman sketsistä lähtenyt tarina on yhä mainio absurdin romurallin ja mehevien musiikkinumeroiden yhdistelmä. Discon aikakaudella The Blues Brothersin rhythm & blues -klassikoilla rytmitetty soundtrack ui menestyksekkäästi vastavirtaan. Legendaarisiksi kohonneista musiikkinumeroista vastaavat mm. James Brown, Aretha Franklin ja John Lee Hooker. Yleisömenestyksen ympäröimänä kaikki aikalaiskriitikot eivät tunnistaneet elokuvan arvoa ensi-illan aikoihin. Amerikkalaiskriitikko Andrew Sarris epäili, että lapsellinen elokuva olisi ollut parempi piirrettynä. Suomessa The Blues Brothers nähtiin pääosin riehakkaana musikaalina ja kolarikomediana.

Johnit Landis & Belushi

Alle parikymppisenä Landis oli nähnyt Jugoslaviassa erikoiset hautajaiset, joista tihkui pelko vainajan paluusta: arkku laskettiin valkosipulilastissa erikoisen syvään kuoppaan. Hirtehishumoristinen näky inspiroi Landisia kirjoittamaan ihmissusiaiheisen käsikirjoituksen, joka päätyi filmattavaksi vihdoin Blues Brothersin menestyksen jälkimainingeissa. Elokuvan surumielisellä kosketuksella etenevä kauhun ja komediallisten elementtien yhdistäminen epäilytti tuottajaporrasta, sillä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, 1981) koettiin liian pelottavaksi komediayleisölle ja liian humoristiseksi kauhuyleisölle.

Elokuvan tarinassa kaksi amerikkalaista reppureissaajaa eksyy Pohjois-Englannin öisille nummille paikallisten varoittelusta huolimatta. Toinen heistä, Jack (Griffin Dunne) kuolee välittömästi ihmissuden raatelemana ja toinen, David (David Naughton) selviää niukasti hengissä, mutta täydenkuun aikana inferno pääsee irti. Viihdyttävästi Lontoon kaupunkikuvaa vieraantuneeseen ihmissusikuvastoonsa upottava Ihmissusi Lontoossa on nyanssirikas kauhukomedia, jonka uraauurtavasta erikoistehostemaskeerauksesta vastasi Oscarilla palkittu Rick Baker. Bakerin toteuttama kuuluisa transformaatiokohtaus sekä pedon raatelema, haudan lepoa kaipaava elävä kuollut elokuvateatterissa mätänevine ulkomuotoineen ovat elokuvan vaikuttavinta antia. Oman mausteensa elokuvan tunnelmaan tuo lukuisat kuuaiheiset biisit, jotka on valittu erinomaisesti tunnelmien mukaan.

Ihmissusi Lontoossa oli Oscarin voittaneine erikoistehostemaskeerauksineen sen verran vaikuttava ilmestys, että itsensä popin kuningas Michael Jackson palkkasi John Landisin ohjaamaan itselleen elokuvamaisiin mittoihin kohoavan kauhuaiheisen musiikkivideon Thriller (1983). Ikoninen musiikkivideo oli laajimmassa mitassaan neljätoistaminuuttinen lyhytelokuva ja se osoitti vaikutusvallallaan tietä sille, mikä kaikki olisi musiikkivideolle mahdollista. Jackson avasi Landisin avustuksella tietä afroamerikkalaisille artisteille Music Televisionilla. Jacksonin ja Landisin askeleet kohtasivat vielä vuosien päästä toistamiseenkin, megalomaanisemmalla Black or White -videolla (1991).

"Kaikissa elokuvissani on mukana komediaa, koska minusta elämä on lähtökohtaisesti huvittavaa. Vaihtoehto olisi kyynelehtiä kaikelle, mutta mieluummin nauran! -John Landis

Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Dan Aykroyd & Eddie Murphy elokuvassa Vaihtokaupat (Trading Places, 1983)

Steven Spielberg kutsui John Landisin yhdeksi ohjaajaksi Hämärän rajamailla (Twilight Zone) -televisiosarjaan (1959-64) pohjautuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone: The Movie, 1983). Landisin ja Spielbergin lisäksi episodien ohjaajina toimivat Joe Dante ja Mad Max -elokuvilla läpimurtonsa tehnyt australialainen George Miller. Landisin filmatessa omaa episodiaan sattui traaginen onnettomuus. Kaliforniassa tehdyissä yökuvauksissa helikopteri putosi taivaalta jättäen kohtalokkaasti alleen näyttelijä Vic Morrown ja kaksi lapsinäyttelijää. Järkyttävästä helikopterionnettomuudessa seurasi ohjaajalle syyte tahattomasta taposta, raskaita korvaustuomioita ja muutoksia elokuva-alan turvallisuusmääräyksiin. Landisia ei tuomittu, mutta ankarimpien kriitikoiden mielestä hän ei urallaan koskaan toipunut tapahtuneesta.

Ohjaajan ura jatkui unettomuudesta kärsivän insinöörin (Jeff Goldblum) painajaismaisella seikkailulla yöllisessä Los Angelesissa. Yön selkään (Into the Night, 1985) on takaa-ajoelokuva, jossa pidetään vauhtia yllä vaikka väkisin. Viehättävän absurdeja ja makaabereja kohtauksia yhdistävä elokuva on tekijälleen tyypillinen genrepoukkoilu, mutta tällä kertaa paketti ei valitettavasti pysy koossa. Päättömästä tyylilajisotkusta voi bongailla ohjaajacameoita: David Cronenberg, Roger Vadim, Jonathan Demme, Jim Henson, Amy Heckerling... Landis itse nähdään nykynäkökulmasta katsottuna epämukavasti arabiroistona ja sivuosassa häärii myös Let's Dance -pop-tähteytensä jälkihöyryissä David Bowie. 

1980-luvun koomikkolegendoista Landis työskenteli seuraavaksi Chevy Chasen kanssa kahdessakin parodisessa filmatisoinnissa. Mitäs me vakoojat (Spies Like Us, 1985) on hillitön kylmän sodan satiiri, jossa kaksi tomppelia (Chase ja kolmannen kerran Landisin kanssa työskennellyt Dan Aykroyd) lähetetään vakoiluoperaation ja ydinohjusten jäljille Neuvosto-Tadzikistaniin. Bob Hopen ja Bing Crosbyn tähdittämien Road to... -elokuvien (1940-62) henkeä nostalgisoiva elokuva on kuorrutettu kollegacameoilla, sillä tällä kertaa mukana häärivät niin Terry Gilliam, Sam Raimi, Ray Harryhausen ja itseoikeutetusti, Bob Hope. Dagens Nyheterin Eva af Geijerstam (8.2.1986) intoutui kehumaan elokuvaa älykkääksi viihteeksi heille, jotka eivät usko Ronald Reaganin "Tähtien sodan" kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Kevyesti kantaa ottavan elokuvan ajattomuutta heikentää vain valmistusajankohdalle tyypillinen seksismi.

Chevy Chase nähtiin pääosassa Steve Martinin ja Martin Shortin kanssa myös komediallisessa westernissä Kolme kaverusta (Three Amigos, 1986), joka sattuu olemaan allekirjoittaneelle yksi kaikkien aikojen nostalgisimmista elokuvista. Sattui nimittäin niin, että Kolme kaverusta oli muistini mukaan yksi ensimmäisistä videoelokuvista, joka paikallisesta R-kioskista meille vuokrattiin. 1910-luvulle sijoittuvassa parodisessa lännenelokuvassa kolme mykän elokuvan (anti)sankaria kutsutaan vieraiksi pieneen meksikolaiskylään, jotta seutua terrorisoiva rosvopäällikkö saataisiin kuriin. Riemastuttavaa komiikkaa revitään lännenelokuvien konventioista ja absurdeista tilanteista mm. laulavan pensaan ja aavikolla kärsittävän nestehukan parissa. Landis, Chase, Martin ja Short eivät tiettävästi pelanneet täydellisesti yhteen kuvauksissa, mutta lopputulos on juuri sopivan lennokkaalla tavalla päätön.

Välityönä valmistunut Riemurasia (Amazon Women on the Moon, 1987) on temaattinen jatko-osa vuosikymmenen takaiselle Hei me nauretaan -elokuvalle (The Kentucky Fried Movie, 1977). Kyse on komediallisten lyhytelokuvien antologiasta, jossa tehdään surutta pilkkaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Metaelokuvallisia elementtejä viljelevä epätasainen sketsikomedia ei yllä tyylillisen edeltäjänsä tavoin maaliin, vaikka ohjaajana hääri Landisin lisäksi mm. Joe Dante.

Kaupallisesti menestyksekäs yhteistyö Eddie Murphyn kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui tähtinäyttelijänsä alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Äskettäin tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Vaatimatonta mainettaan parempi on Sylvester Stallonen ennakkoluulottomasti tähdittämä screwball-farssi Oscar (1991), joka noudattaa tyylitajuisesti 1930-lukulaisen vauhdikkaan sekamelskakomedian askelmerkkejä. Kriitikoilta täystyrmäyksen saanut Oscar ei menestynyt lippuluukuillakaan toivotulla tavalla, koska pääosatähti Stallonelta odotettiin komedian sijasta luotisateisia action-elokuvia.

Todellisena genresekoitelmana voidaan pitää elokuvaa Bloody Marie - Viettelevä vampyyri (Innocent Blood, 1991), joka Landisille tavaramerkinomaisesti yhdistää kauhuelementtejä mustaan komediaan ja höystää gangstereilla varustellun rikoselokuvan vielä annoksella erotiikkaa. Luc Bessonin Tyttö nimeltä Nikita -elokuvalla (La Femme Nikita, 1990) juuri läpimurron tehnyt Anne Parillaud esittää viehkeää verenimijää, joka käy kulmahampailla ainoastaan rikollisen kimppuun ja lavastaa uhrijuhlansa mafian sisäiseksi selkkaukseksi. Helsingin Sanomien Mikael Fränti totesi ensi-ilta-arviossaan (20.2.1993) elokuvan olevan hymytöntä vanhan kertausta: "ei naurata eikä kauhistuta. Verta riittää, autot kaahaavat, päät palavat poroksi ja vanhat filmit välähtelevät taustan tv-vastaanottimissa."

1990-luvun edetessä Landisille kävikin kuten monelle ikätoverilleen: John Carpenterille, George A. Romerolle, Joe Dantelle tai Walter Hillille, elokuvien innovatiivinen tekeminen alkoi käydä studioiden määräysvallan korostuessa tukalaksi. Lennokkaalle elokuvaentusiasmille oli vuosi vuodelta vähemmän tilausta. Raha toimi kuitenkin viihteen hegemonisoimassa Hollywoodissa oivana motivaation lähteenä innottomiinkin jatko-osiin, kuten Landisin ohjaamissa turhakkeissa Beverly Hills kyttä III (Beverly Hills Cop Part III, 1994) ja Blues Brothers 2000 (1998). 

2000-luvulla miehen filmografia on pitkien valkokangaselokuvien merkeissä laajentunut enää vain yhdellä elokuvalla, Iso-Britanniassa tuotetulla mustalla rikoskomedialla Burke and Hare (2010). Tositapahtumiin perustuva elokuva on Landisin tulkinta Edinburghissa 1820-luvulla toimineista ruumiskauppiaista, William Burkesta (Simon Pegg) ja William Haresta (Andy Serkis). Komediallinen epookkielokuva jäi vähälle huomiolle, vaikka sitä arvioitiin "pieneksi, mutta tervetulleeksi paluuksi Landisille". 

Viime vuosiin tultaessa John Landis on ollut aktiivisempi luennoitsijana ja televisiotuotantojen taustavaikuttajana kuin elokuvantekijänä. Viime kesänä hänet palkittiin arvostetuilla Locarnon elokuvajuhlilla elämäntyöstään Pardo d'onore Manor -palkinnolla. Palkintoperusteluissaan Locarnon elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja Giona A. Nazzarro tiivisti seuraavan:

“John Landis is a genuine American genius. The all-consuming cinephile passion, slapstick music, irresistible gags and visceral attachment to the B movie ethos, combined with acute critical sensibility and political awareness, made him a key figure in the renewal of American filmmaking between the Seventies and the Nineties. He hybridized horror and comedy, musical and noir, in a way never seen before. The resulting masterpieces captured enthusiastic audiences around the world, drawn by his fresh new filmic language and the challenges to conventional morality. Landis showed that you could do it all and dream it all, and in so doing he made cinema better, fairer, more inclusive. He provided a vector for the anxieties of the Sixties generation, giving them a new interpretation and creating a new kind of comedy merged with mutant physicality which – from John Belushi to the werewolves – rewrote the dominant aesthetic code. John Landis personifies the American cinema we have always loved and always will love.”

Saturday Night Livesta Harlemin öihin - Eddie Murphyn 1980-luku

Edward Regan Murphy, paremmin Eddie Murphynä tunnettu amerikkalainen näyttelijä, koomikko, käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja ja laulaja täytti eilen 60 vuotta. Murphyä voisi helposti ajatella vanhemmaksikin valtiomieheksi, sillä hän on pysynyt julkisuuden valokeilassa jo viidellä vuosikymmenellä!

Richard Pryoria (1940-2005) ja Peter Sellersiä (1925-80) ihailleen Murphyn läpimurto tapahtui lukuisten kollegoidensa tapaan Saturday Night Live -televisiosarjasta (1975-). Moottoriturpainen stand-up-koomikko tuli Saturday Night Liveen 19-vuotiaana vuonna 1980 ikonisimman näyttelijäkaartin (John Belushi, Chevy Chase, Dan Aykroyd ja Bill Murray) siirryttyä syrjään. Murphy nähtiin SNL:n komediatähtenä vuoteen 1984 saakka, peräti 65 jakson verran. Pääroolien lisäksi hän osallistui aktiivisesti myös sketsien kirjoittamiseen.

Murphy aloitti valkokangasdominanssinsa tyylipuhtaasti suoraan pääroolilla. Walter Hillin buddy-elokuvan kasariklassikossa 48 tuntia (48 Hrs., 1982) Nick Nolte on rosoinen poliisi, joka jahtaa kahta häijyä poliisimurhaajaa. Homma ei onnistu ilman lipevää ja huoliteltua Murphya, joka istuu linnassa puolen miljoonan dollarin ryöstöstä. Epätavallisesta parivaljakosta kertova
toimintaelokuva esitteli perusteeman ja tunnelman, jota jäljiteltiin loputtomiin 1980-luvun edetessä, esimerkiksi Richard Donnerin Tappava ase -elokuvat (Lethal Weapon, 1987-1998) olivat paljosta velkaa 48 tuntia elokuvan karskille ja vauhdikkaalle toimintaelokuvan prototyypille. Elokuva tuli myös esitelleeksi Murphyn 1980-luvun perushahmon: puheliaan ja kekseliään vitsiniekan, joka tarpeen vaatiessa on myös liipaisinherkkä työväenluokan farkkukyttä.

John Landisin Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Kahden taiteellisesti ja kaupallisesti menestyneen elokuvan jälkeen Murphylle sateli roolitarjouksia ovista ja ikkunoista. Hän oli tehnyt vuonna 1983 viiden elokuvan miljoonasopimuksen Paramount Picturesin kanssa, jonka myötä roolivalinnat tulivat ensisijaisesti studiojätin määräyksinä. Willard Huyckin epäonnista komediaa Täydellinen ase (Best Defense, 1984) esitettiin jo koeyleisöille, kun Paramountin tuottajaporras keksi lisätä elokuvaan täysin irrallisia kohtauksia, joihin saatiin Murphy 'strategiseksi sivuosavierailijaksi'. Näyttelijälle itselleen kokemus kartutti tuntuvasti tilipussia, mutta antoi ensimmäisen törmäyksen Hollywood-koneiston kanssa. Elokuvan ensi-illan jälkeen Murphy pilkkasi Täydellistä asetta viimeisissä Saturday Night Live -jaksoissaan kutsumalla elokuvaa "huonoimmaksi elokuvaksi kaiken historiassa".

Täydellisestä aseesta huolimatta vuodesta 1984 tuli kuitenkin Murphylle valovoimainen. Daniel Petrie Juniorin ja Danilo Bachin kirjoittama toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop, 1984) oli etsinyt muotoaan jo pitkin 1980-luvun alkua. Elokuvasta oli lähellä tulla Sylvester Stallonen roolittama ryppyotsainen jyristely, mutta paria viikkoa ennen kuvausten alkua Stallone vetäytyi "liian kalliiksi" todetusta elokuvahankkeesta ja Axel Foleyn rooliin palkattiin salamavauhdilla Eddie Murphy. Martin Brestin ohjaamasta elokuvasta tuli Murphyn myötä kasariestetiikan ultratyylikästä viihdettä par excellence, jonka kruununa soi Harold Faltermeyerin ikimuistoinen Axel F -teema. Valtaisan kaupallisen menestyksen ja kriitikkosuitsutuksen lisäksi elokuva sai genrelleen epätyypillisesti Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Stallonekin toteutti myöhemmin omaa visiotaan vigilante- ja kyttäelokuvat slasheriin yhdistävässä Cobrassa (1986). 

1980-luvun loppupuolelle tultaessa maailman isoimpiin elokuvatähtiin lukeutuva Murphy oli tiukasti Paramountin "yksityisomaisuutta". Michael Ritchien tummasävyinen fantasiakomedia Kultainen lapsi (The Golden Child, 1986) oli ensimmäinen Murphyn rooli, jota tuotantovaiheessa tarkoituksella pehmennettiin kohti koko perheen elokuvaa. Elokuva oli kaupallinen menestys, vaikka se olikin Paramountille pettymys Beverly Hillsin kytän ja Vaihtokauppojen jälkeen. Murphy itse näki elokuvan "kasana paskaa" ja vaati, että jatkossa hän saisi vaikuttaa enemmän elokuvien käsikirjoituksiin. 

Osoitus lisääntyneestä vallasta konkretisoitui Tony Scottin ohjaamassa jatko-osassa Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987), jonka tarina oli osin Murphyn luomus. Jatko-osa oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta edeltäjäänsä verrattuna ilottoman väkivaltainen. Suosion huipulla Paramount takasi laajan elokuvateatterilevityksen myös Murphyn stand-up-taltioinnille Eddie Murphy: Raw (1987). Madison Square Gardenissa kuvattu keikka keräsi pelkästään Pohjois-Amerikan markkinoilta 51 miljoonan dollarin lipputulot. 

Menestyksekäs yhteistyö John Landisin kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui Murphyn alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Vastikään tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä (nostalgisuudessaan?) viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Paramountin ja Murphyn kasariavioliiton huipennus koettiin vuosikymmenen päättyessä, kun valkokankaille saapui Murphyn ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja roolittama 1930-luvun Harlemiin sijoittuva unelmaprojekti, rikosdraama Harlemin yöt (Harlem Nights, 1989). Elokuvan pääroolissa nähtävä Richard Pryor esittää mustaa gangsteripomoa, joka johtaa suosittua peliluolaa. Keltanokkakonnana heiluva Murphy auttaa pomoaan minkä ehtii ja retkahtaa juonittelevaan kaunottareen (Jasmine Guy), joka on lähetetty valkoisen rikollispomon toimesta vakoilemaan suosittua yökerhoa. Lopputulos on epätasainen ja aikalaiskriitikot irvivät Murphyn megalomaniaa. "Afroamerikkalaisten koomikoiden sketsikavalkadi klassiseksi gangsterielokuvaksi puettuna" ylsi kuitenkin kaupalliseksi menestykseksi ja on sittemmin noussut kulttimaineeseen. Tähdelle itselleen elokuvan suurin ansio oli se, että se yhdisti Murphyn ja idolinsa, Richard Pryorin.  

Harlemin öiden jälkeen Eddie Murphyn uran luovin vaihe tuntui haihtuneen kehnoihin jatko-osiin ja koko perheen imagoa pönkittäviin alapäähuumorikomedioihin. Vain vähän kärjistäen voisi sanoa, että 1980-luvun suurimpiin kuuluvan näyttelijän muistettavimmat elokuvat viimeisen kolmenkymmenen (!) vuoden ajalta ovat olleet Frank Ozin metaelokuvallinen Hollywood-kritiikki Koukkusormi (Bowfinger, 1999) sekä elokuvapalkintogaaloissakin noteeratut Dreamgirls (2006) ja Dolemite is My Name (2019). Unohtamatta DreamWorksin Shrek-animaatioiden (2001-10) suulasta aasia, jonka ääniroolin Murphy on vetänyt suvereenisti.

Siispä malja kuusikymppiselle Eddielle - ja Axel Foleyn makea nauru päälle!