Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012-13 kotimaiset debyyttielokuvat ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
__________________________________________________________

Osa 3.

Zaida Bergroth: Skavabölen pojat (2009)
Zaida Bergroth (s. 1977) lunasti jo esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat (2009) ne odotukset, joita ohjaajan lupaavat lyhytelokuvat olivat nostattaneet. Kivijärvellä Keski-Suomessa syntynyt Bergroth suuntasi elokuva-alan opintoja kohti heti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen. Prahan elokuva-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen linjalle, jonne ovet avautuivat heti ensimmäisellä yrittämällä. Ohjaajaopintojensa aikana Bergroth teki tiiviisti oppilastöitä, joista maineikkain, vuosikymmen sitten valmistunut Lasileuka (2004), palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla.

Bergrothin pitkä esikoiselokuva rakentui Antti Raivion vahvasti omaelämäkerrallisen Skavabölen pojat -näytelmäkäsikirjoituksen pohjalle. Raivion näytelmä oli kantaesitetty 1990-luvun alussa helsinkiläisessä Q-teatterissa, jossa siitä oli muodostunut monelle lama-aikakauden nuorelle sukupolvikokemus. Elokuvakäsikirjoitus syntyi Bergrothin, Raivion sekä käsikirjoittaja/dramaturgi/ohjaaja Jan Forsströmin hedelmällisenä yhteistyönä alkuperäistekstiin nojaten.

Traagisessa, mutta samalla lämminhenkisessä tarinassa seurataan perheen hajoamista 1970- ja 80-lukujen Suomessa. Keskiössä ovat veljekset Rupert (Lauri Tilkanen/Ilmari Järvenpää) ja Evert (Iiro Panula/Onni Tommila), joihin vanhempien avioero ja isän (Martti Suosalo) alkoholismi ovat jättäneet jälkensä. Kokonaistunnelmaltaan surumielistä elokuva rytmittää hienosti kosteasilmäinen nauru. Hienovaraisesti sävytettyä nostalgiaa tukevat Kaisa Mäkisen lavastus ja Sari Tuomisen tyylikkäästi esillepantu puvustus. Elokuvan sävyissä yhdistyvät ongelmitta elämän ilo ja hervottomuus sekä haavat repivä järkytys.

Elokuvateatterikierroksella Skavabölen pojat otettiin kriitikoiden osalta vastaan kiittävästi, jopa ylistävästi. Outi Heiskasen (Skenet, 4.9.2009) mukaan Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva oli ”järisyttävä täysosuma herkullista 1970-luvun epookkia myöten." Heiskanen kiinnitti arviossaan erityistä huomiota elokuvan onnistuneeseen roolitukseen. ”Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila yltävät meidän oloissamme kerrassaan poikkeukselliseen luontevuuteen. Bergrothin lyhärit nähneille tämä ei tule yllätyksenä, sillä hänellä on pistämätön kyky ohjata lapsia. Välittömyyden ja luottamuksen hedelmällinen atmosfääri ei voi olla välittymättä katsomoon asti.” 

Veli-Pekka Lehtonen (HS/NYT, 4.9.2009) ei voinut välttyä vertailulta Q-teatterin esityksen kanssa. Hänestä tarinasta oli taittunut terä pidättyväisemmän kerronnan takia. ”Elokuvassa on valjuutensa: loppu, sovitus, vaikuttaa kylmältä ja tekniseltä lankojen yhteensolminnalta – samaa puutetta taisi olla näytelmässäkin." 

Tarmo Poussu  (Tähtihetki-ohjelma / YLE, 4.9.2009) koki elokuvan heikkoudeksi paikoin laahaavan kerronnan sekä turhalla sivujuonella rasitetun tarinan. "Alkoholisoituneen isän ja teinipoikien kohtaamista saadaan odottaa liian kauan eikä siitä lopulta kehity mitään odottamisen arvoista. Sulevi Peltolan – niin hieno näyttelijä kuin hän onkin – esittämän sivuhenkilön ja tähän liittyvät sotatraumat olisi voinut jättää elokuvasta kokonaan pois."

Skavabölen pojat keräsi elokuvateatterikierroksella kohtuulliset yli 40 000 katsojaa ja se palkittiin talvella 2010 ansaitusti parhaan käsikirjoituksen (Raivio, Forsström, Bergroth) sekä äänisuunnittelun (Janne Laine) Jussi-patsailla. Aiemmin edellisenä syksynä (2009), elokuva oli voittanut pääpalkinnon Koreassa, Pusanin elokuvafestivaaleilla. Skavabölen poikien valmistuttua Bergroth siirtyi seuraavan tuotannon pariin, jolla hän jatkoi tiivistä yhteistyötään Jan Forsströmin kanssa. Uran toinen ohjaustyö oli intensiivinen draama Hyvä poika (2011).

Lähteet:

http://www.hs.fi/nyt/a1353038340250 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://www.skenet.fi/artikkeli/09/09/skavabolen-pojat (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_skavabolen_pojat/5874634 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/zaida-bergroth-skavabolen-pojat/ (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
__________________________________________________________

Joonas Berghäll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)
Joskus simppelistä perusideasta syntyy suuri elokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen esikoisohjauksessa suomalaisille miehille annettiin mahdollisuus puhua tunteistaan, saunassa istuen, toisen miehen kuunnellessa hiljaa vieressä. Tuloksena oli luokkarajat ylittävä läpileikkaus miehisyyteen, kun ruosteisten kiukaiden lämmössä miehet puhdistautuivat sekä fyysisesti että henkisesti.

Idea elokuvan tekoon syntyi Tampereen Rajaportti-saunan lauteilla, jossa Berghäll kävi viikko toisensa jälkeen kuuntelemassa miesten vahvasti tunteisiin vaikuttavia elämäntarinoita. Hiljalleen tuli oivallus, että elämän kohtaloista ja käänteistä saisi aikaan elokuvan, joka omalta osaltaan voisi särkeä myyttiä suomalaismiesten puhumattomuudesta. Teknisesti haastavassa tuotannossa kuvaajat Heikki Färm ja Jani Kumpulainen veivät 16mm-filmikamerat kylmään saunaan ja odottivat kameroiden lämpenevän yhdessä saunan mukana. Kuvaus saikin aikalaisarvioissa kiitosta: "Luontokuvat hivelevät sielua ja aivan ihastuttava on esimerkiksi kuva uima-altaan vesijuoksijoista, veden alla kuvattuna." (Satu Linnapuomi, YLEn Tähtihetki).

Elokuvan tunteikkuus syntyi väkevistä tarinoita, mutta herkistelyyn lomaan syntyi myös hurttia huumoria joulupukkien kokoontumissaunan ja omalaatuisen karhumiehen kautta. Tämän huomasi myös Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen: "Haikeaa tunnelmaa keventävät puhelinkoppiin ja leikkuupuimuriin tehdyt saunat sekä mies, jonka elämänkumppani on karhu. Lyhyt karhukohtaus menee suomihuumorin terävimpään kärkeen. Enemmänkin sitä olisi katsonut."

Ylimalkaan ensi-ilta-arvioissa ylistettiin dokumenttielokuvan tunnevoimaisuutta. YLEn Tähtihetken Tarmo Poussu havainnoi, että "yksinkertaisesta ideasta on syntynyt tunnevoimaltaan musertava elokuva, jonka jälkeen kukaan ei voi enää väittää suomalaista miestä kyvyttömäksi puhumaan tunteistaan." Satu Linnapuomi koki, että ohjaajat "ovat saneet henkilönsä puhumaan uskomattoman avoimesti syvimmistä ja kipeimmistä tunnoistaan. Elokuvassa ei silti ole tippaakaan pateettisuutta tai tunkkaisuutta." Film-o-holicin Tina Myllyniemen mielestä Miesten vuoro lipsahti hetkittäin patetian puolelle, mutta hän antoi kiitosta tekijöille, jotka "ovat saaneet luotua kuvaustilanteeseen välittömän ja kunnioittavan tunnelman, joka ulottuu aina valkokankaalle asti."

Miesten vuoron ensi-ilta ajoittui dokumenttielokuvan suurelle vuodelle (2010), jolloin aiemmin lähinnä marginaalisia katsolukuja teatterilevityksessä keränneet dokumentaarit saivat merkittävän suuren yleisön suosion. Elokuvan suosion laajuudesta ja kauaskantoisuudesta kertoi se, että pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa Miesten vuoroa esitettiin yhtäjaksoisesti yli vuoden verran ja tuloksena oli yli 50 000 myytyä pääsylippua. Vuoden 2010 aikana valmistuneista dokumenttielokuvista edelle kiilasi vain rovaniemeläisten nuorten huumeiden käyttöä kuvannut kohuelokuva Reindeerspotting - pako Joulumaasta.

Kansainvälisesti Miesten vuorosta tuli yksi 2000-luvun laajimmin levinneitä suomalaisia dokumentteja. Elokuvan valtaisa festivaalimenestys on tuottanut näihiin päiviin saakka näytöksiä yli 70:llä elokuvafestivaalilla ympäri maailmaa. Miesten vuoro tuli myös ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvan valituksi katajaisen kansan Oscar-kandidaatiksi ulkomaisen elokuvan sarjaan. Siellä menestystä ei tullut, mutta parhaan dokumentin Jussin Berghäll ja Hotakainen kantoivat kotiin alkuvuodesta 2011.

Lähteet:
Miesten vuoro on upea dokumentti suomalaisen miehen tunteista (elokuva-arvio, Helsingin Sanomat). http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Miesten+vuoro+on+upea+dokumentti+suomalaisen+miehen+tunteista/1135254982784 (27.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Joonas Berghäll & Mika Hotakainen ja Miesten vuoro: Suomalainen mies puhuu sittenkin (haastattelu, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/haastattelut/joonas-berghall-mika-hotakainen-miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Miesten vuoro: Suomalaisen miehen myytin uudelleenkirjoitus (elokuva-arvio, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/arvostelut/miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Tähtihetki perjantaina 26.3. Miesten vuoro (elokuva-arvio, Tähtihetki). http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_perjantaina_263/6151977 (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
__________________________________________________________

Mikko Niskanen: Pojat (1962)

Muistan elävästi lapsuudestani vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen, emotionaalisesti pakahduttava loppukohtaus, jossa Jake-poika (Vesa-Matti Loiri) juoksee rautatiekiskoilla Oulusta poistuvan junan perässä tuntui 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta täysin musertavalta. Nähdyn elokuvan pysäyttävä katselukokemus viesti omaa kieltään. Olin nähnyt vaikuttavavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Äänekoskelaislähtöinen Mikko Niskanen (1929-1990) oli jo ennen esikoisohjaustaan tuottaja T.J. Särkälle tuttu mies. Niskanen oli Suomen Teatterikoulun käytyään työskennellyt Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Särkän tallissa Niskasen tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen nähtiin Mielosena. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui saamaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintasen romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Aikalaisarvioissa vastaanotto oli syystäkin innostunut. Helsingin Sanomien pääkriitikko Paula Talaskivi (1.12.1962) piti Niskasen esikoisohjausta kypsänä työnä. "Mikko Niskanen näyttää Neuvostoliiton filmikoulussa oppineen paljon, hän osaa soveltaa oppimiaan käytännössä, on osannut valita itselleen läheisen ja nykyiseen kehitys- sekä työskentelytapaansa hyvin soveltuvan aiheen ja myös syventynyt siihen ilmeisesti toden teolla." Maakansan Leo Stålhammar (2.12.1962) näki, että elokuvan onnistuneisuudesta "lankeaa ansio Mikko Niskaselle niin käsikirjoituksen laatijana kuin ohjaajanakin. [E]lokuvan rytmi todistaa alansa tuntevan filmimiehen otteesta." Kriittisintä linjaa edusti Kansan Uutiset -lehden Martti Savo (Modest Savtschenko): "[j]älleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat myös elokuvaaja Olavi Tuomen selkeä kameratyö, Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki sekä Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa. "Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa."

17-vuotiaalle Loirille rooli Niskasen ohjauksessa oli ensiesiintyminen elokuvassa. Ohjaaja itse oli löytänyt lupaavan nuorukaisen Elannon näyttämöltä nuorisomusikaalista Huipulla tuulee. Näyttelijälupaus sai osasuorituksestaan nuoren näyttelijän Jussi-kunniakirjan keväällä 1963. Viralliset Jussi-patsaat tulivat ohjauksesta ja kuvauksesta.

Kun elokuvan valmistumisesta oli kulunut 30 vuotta vuonna 1992, muotoili Turun Sanomien Tapani Maskula, että "Pojat lienee ammattitaitoisin esikoisfilmi, mitä Suomessa on koskaan valkokankaille ilmestynyt". Maskulan ajatukseen on hyvä nojautua vielä 2010-luvullakin. SF:n kohtalon vuosiin ajoittunut Pojat on yhä paras Suomessa tuotettu debyyttielokuva.

Niskasen ura elokuvantekijänä jatkui ristiriitaisista vaiheista huolimatta menestyksekkäänä aina ennenaikaiseen kuolemaan saakka. Miehen filmografian kärkiteoksiksi nousevat Poikien ohella paljon muistellut nuorisoelokuvat Käpy selän alla (1966) ja Ajolähtö (1982) sekä eeppinen autioituvan maaseuden läpileikkaus Kahdeksan surmanluotia (1972).

Lähteet:
Elonet / Pojat. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/112915 (linkki tarkistettu 5.2.2014)
Toiviainen, Sakari (1999): Tuska ja hurmio: Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

_________________________________________________________

Edelliset osat:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Joulukuussa 2012 alkanut parhaita suomalaisia esikoiselokuvia esittelevä sarja päättyy tähän.

Bluesia Tampereen asemalla

Tampereen elokuvajuhlia vietettiin viime viikolla jo 43. kertaa. Pian puolen vuosisadan (?!) ikäinen festivaali on suomalaisten kulttuuritapahtumien kentällä, ja ehkä kansainvälisestikin katsottuna, jo instituutio, mutta jollain merkillisellä tavalla filkkarit ovat pystyneet välttämään jähmettymisen. Ehkä kiitos kuuluu nuorille, innokkaille elokuvantekijöille, uusiutuvalle yleisölle tai toimivalle festivaaliorganisaatiolle? Joka tapauksessa filkkarit tuntuvat säilyvän sukupolvelta toiselle, isältä pojalle, vaikka lyhytelokuva itsessään porskuttaa vuosikymmenestä toiseen elokuvakulttuurin marginaalissa.

Digitaalisen jakelun aikakaudella lyhytelokuvalla olisi luontevia mahdollisuuksia nousta suuremmankin yleisön tietoisuuteen ja arvostukseen. Ja yritystä on ollutkin, kiitos Pohjola-filmin, joka viime syksynä toi rohkeasti teatterilevitykseen kiitetyn Lähiöleffat-lyhäripaketin.

Suomalaisen lyhytfiktion puolella merkkitapauksia on ollut kuitenkin valitettavan vähän, mutta onneksi tapaukset ovat olleet sitäkin mojovampia. Antti Heikki Pesosen rujo Korsoteoria (2012) tulisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi heille, jotka moittivat kotimaisen fiktiokirjoittamisen heikkoa tasoa. Pesosen itsensä kirjoittama puolituntinen on nimittäin mestariteos tyylilajissa, jonka suomalaiset elokuvantekijät tuntuvat osaavan parhaiten koko maailmassa: sysimusta komedia. Korsoteoria on parhaimmillaan ällistyttävän runsas tarttuvien onelinereiden aarrearkku, joten odotukset Pesosen tulevaa pitkää elokuvaa kohtaan ovat korkealla.

Lisäksi Jussi Hiltusen tarinaltaan valitettavan ajankohtaisesta Hiljaisesta viikosta (2011) on tullut runsaasti kansainvälistä huomiota herättänyt draama. Kotimaassa se tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle, vaikka voittikin taannoin parhaan lyhytelokuvan Kettu-palkinnon.

Tänä vuonna Tampereella oli mahdollisuus tutustua kotimaisen ja kansainvälisen kilpailun ohella puolalaiseen animaatioon, ranskalaiseen nykyavantgardeen sekä laajalti aasialaiseen elokuvaa.

Kaksi teemaa olivat vahvimmin esillä: kiinalainen nykyelokuva ja filippiiniläisen elokuvan salattu historia. Dokumentaariset, fiktiiviset ja kokeelliset filippiiniläiselokuvat käsittelivät sotahistoriaa, elämää marginaalissa ja uskonnollisuutta, reflektoiden myös kipeätä siirtomaamenneisyyttä. China Experience ja Doc: Asia -sarjat havainnollistivat kiinalaisen elokuvan muutosta, mutta heijastelivat paljastavasti myös kiinalaisen yhteiskunnan voimakkaita muutoksia.

Ulkomaalaisista ohjaajista omat retrospektiivinsä olivat saaneet vahvasti Aki Kaurismäki ja Roy Andersson -vaikutteinen ruotsalaisohjaaja Jonas Selberg Augustsén sekä mainoselokuvistaan tunnettu brittiläisanimaattori Darren Walsh. Lisäksi festivaali otti kantaa alkuperäiskansojen puolesta esittämällä näytöksen tuoretta saamelaista elokuvaa.

Avajaisnäytöksessä sai maailmanensi-iltansa yllättäen myös Aki Kaurismäen uusi lyhytelokuva Juice Leskinen Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla (2012), joka on livetaltiointi saman nimisestä kappaleesta Tampereen Tullikamarilta vuodelta 1988. Olikin perusteltua, että ensiesitys pidettiin samassa paikassa, 25 vuotta myöhemmin.

Tyylillisesti Bluesia Pieksämäen asemalla jatkaa Kaurismäen musiikkielokuvien (Saimaa-ilmiö, Melrose: Rich Little Bitch) observoivaa dokumentaarista tyyliä. Lähes parikymmenminuuttinen liveperformanssi on kuvattu häveliäästi sivulta, huojuvalla käsivaralla, eikä se ole teknisesti korkealuokkainen. Kertakäyttöisen oloinen elokuva nouseekin toiseen potenssiin sen nykyisestä kulttuurihistoriallisesta aspektista johtuen. Lavalla nähdään lopunajan Grand Slamin lisäksi vierailevina esiintyjinä niin Pantse Syrjä, Dave Lindholm, Harri Marstio kuin Matti Pellonpääkin. Kotikutoisesta elokuvasta syntyykin yllättäen hauska ja liikuttava suomirockin kabaree.

Suomalaisohjaajista näkyvimmin festivaalilla oli esillä sukupolvensa ansioituneimpiin tekijöihin lukeutuva Zaida Bergroth (s. 1977), joka ennen siirtymistään pitkän näytelmäelokuvan pariin (Skavabölen pojat, Hyvä poika) ohjasi mainioita lyhyitä fiktioita. Tampereella näistä Bergrothin lyhytelokuvista nähtiin lämminhenkinen nuoruudenkuvaus Heavy Metal (2006), Puolueet-lyhytelokuvasarjaan (2006-07) kuulunut lempeä komedia Kunnanjohtaja (2006) sekä ohjaajan Taideteollisen korkeakoulun päättötyönä valmistunut Lasileuka (2004), joka ilmestyessään voitti juuri Tampereella yli puolituntisten elokuvien erikoispalkinnon. Bergrothin lyhytelokuvien katselmukselle oli selvästi tilausta, sillä kaksi näytöstä myytiin sukkelasti loppuun. Ohjaajan humaani ote on nähtävissä jo lyhytelokuvissa, vaikka vahvimpaan kukoistukseen Bergrothin tunneilmaisu on toistaiseksi päässyt esikoispitkässä elokuvassa Skavabölen pojat (2009).

Bergroth oli suunnitellut festivaalin pyynnöstä myös Carte Blanche -näytöksen, joka osoittautui kiehtovasti ohjaajansa näköiseksi ja koko festivaalin mieleenpainuvimmaksi esitykseksi. Zaidan toivesarja sisälsi loisteliaan kattauksen eurooppalaisen lyhytelokuvan parhaimmistoa 1970-luvun lopulta viime vuosiin. Mukana oli niin dokumentteja, kokeellista fiktiota kuin perinteistä draamaa.

Osuvana avauksena nähty Belá Tarrin hyytävä Prologue (2004) tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään. Se toimii vahvana dokumentaarisena kuvauksena Euroopan yhteiseen kriisiin, leipäjonoihin. Krzysztof Kieslowskin lyhyistä henkilöhaastatteluista koostettu Puhuvat päät (Gadajace glowy, 1980) muodostuu nykykatsojalle 1900-luvun muistiksi, elämänmyönteiseksi ihmisyyden kaareksi.

Minimalistisempaa visiota nähtiin jugoslavialaisen Aleksandar Ilicin painostavassa Moukarissa (Malj, 1977), jossa katsojaa turrutettiin ruokateollisuuden julmuudella. Mekaanisesti työskentelevät liukuhihnalaiset kuljettavat kananpoikia pitkin hihnaa, kunnes murskaavat ne yksitellen moukarilla ja pudottavat jätökset roskalaariin. Joukosta poikkeava musta kananpoika pakenee kuitenkin kohtaloaan ja nousee teollisen prosessin yläpuolelle. Ilicin elokuva voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Tampereella vuonna 1978.

Fiktion ja faktan välille kietoutui ruotsalaisen nykyelokuvan ehkä kiinnostavimman tekijän, Ruben Östlundin rekonstruktioelokuva Omaelämäkerrallinen kohtaus nro 6882 (Scen nr: 6882 ur mitt liv, 2002). Östlundin kaltaiset rohkeat fiktiivis-kokeelliset tyylitaiturit puuttuvat suomalaisen lyhytelokuvan puolelta lähes kokonaan. Mieleen nousee oikeastaan vain aktiivinen ohjaajakaksikko Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A, Erään hyönteisen tuho), mutta heidänkin visuaalisesti ensiluokkaiset elokuvat kulkevat enemmän dokumentaaris-kokeellisessa tyylisuunnassa.

Bergrothin toivesarjassa perinteisemmän draaman puolelle kaartuivat Lynne Ramsayn Isän salaisuus (Gasman, 1998), Jens Jonssonin Veljeni (Bror min, 2002) sekä näytöksen vaikuttavin elokuva, Andrea Arnoldin siloittelematon draama Ampiainen (Wasp, 2003), joka on yksi vahvimpia lyhytfiktioita, joita olen kenties koskaan nähnyt. Rouhean aidoilla näyttelijäsuorituksilla etenevä elokuva ei sorru kurjuuden maksimointiin vaan etenee kauniin empaattisesti kohti väkevää loppuaan brittiläisen realismin hengessä. Arnoldin tuorein elokuva on kehuttu klassikkofilmatisointi Humiseva harju (Wuthering Heights, 2011), joka nähtiin viime keväänä Suomessakin valkokangaslevityksessä.

Säestettyjen mykkäelokuvien puolella nähtiin Teuvo Puron Noidan kirot (1927), kansallismytologinen fantasiadraama, jonka äänimaailmasta vastasi joikuperinnettä nykyaikaan päivittävän saamelaistrio Uldan musiikki. Suomalaisen kauhuelokuvan lupaavana alkusoittona nähty Noidan kirot on kunniakkaasti kestänyt aikaa, vaikka sen mykkäelokuvalle tyypillinen ylinäytteleminen saakin tämän päivän valossa tahattoman koomisia piirteitä. Emma-ehdokkuudellakin noteeratun Uldan musiikki sopi elokuvan tunnelmaan tyylikkäästi.