Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

"Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli - ei tommost oo eläväs elämäs" eli Uuno Turhapuro armeijan leivissä 40 vuotta

Viimeisen puolen vuosisadan aikana kaksi kotimaista elokuvaa on ylittänyt elokuvateatterilevityksessä 700 000 katsojan haamurajan. Väinö Linnan klassikkoromaanin kolmas filmatisointi, yli miljoonaa katsojaa* tunteiden temppeleihin koonnut Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) ja Ere Kokkosen sotilasfarssimainen komedia Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984). Yhdistävänä tekijänä näillä kahdella on toki armeijan harmaat ja puolustusvoimien tuki, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Louhimiehen elokuva on riipaiseva jatkosodan kuvaus, kun taas Turhapuro-saagan yhdeksäntenä elokuvana valmistunut armeijan leivissä on harmiton "kala kuivalla maalla" -farssi. Päivälleen (31.8.1984) 40 vuotta sitten ensi-iltansa saanut Spede-tuotanto keräsi elokuvateattereihin 750 965 katsojaa, mikä rikkoi ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) suosion (613 009 katsojaa) tuntuvasti.

Uuno Turhapuro sotilasfarssiperinteen jatkajaksi

Uuno Turhapuro armeijan leivissä voidaan sujuvasti laskea suomalaisen sotilasfarssilajityypin jatkajaksi, joiden tuotannollinen kultakausi ajoittuu 1950-luvulle. Lajityypin aamunkoitto oli tosin koittanut jo vuonna 1921, jolloin Lyyra Filmi tuotti Hjalmar V. Pohjanheimon elokuvan Kun solttu-Juusosta tuli herra (1921). Leskirouva Söderlundin palvelijatarta liehittelevä Solttu-Juuso saa elokuvan edetessä myös leskirouvan ihastumaan itsensä ja soppa on valmis. Elokuvan humoristisuutta on tosin nykyään mahdotonta tarkistaa, sillä teos on kokonaan tuhoutunut.

Huomattavimmin sotilasfarsseja alkoi siunaantua 1930-luvun lopulla. Yrjö Nortan ja Toivo Särkän yhteisohjaus Rykmentin murheenkryyni (1938) avasi pelin menestyksekkäästi. Topiaksen näytelmäkäsikirjoitukseen pohjautuneesta elokuvasta tuli Suomen Filmiteollisuudelle siihenastisista elokuvista kaupallisesti menestynein. Kritiikit luonnehtivat Rykmentin murheenkryyniä lapselliseksi sotilasfarssiksi, mutta jälkeen päin on tulkittu, että huumorin kautta se pyrki nostattamaan maanpuolustushenkeä toista maailmansotaa edeltävässä kiristyvässä poliittisessa tilanteessa.

Jees ja just (1943)

Toisen maailmansodan aikana Suomen Filmiteollisuus ja Suomi-Filmi tehtailivat kuin vuorotellen sotilasfarsseja: Ryhmy ja Romppainen -sarja (1941-52) eteni lopulta trilogiaksi asti, vaikka Jees ja just (1943) päätyikin aina kieltoon saakka jatkosodan jälkeen. Ensin päämaja piti elokuvaa sen ilmestyessä suomalaisia sotilaita halventavana, ja lopulta kieltopäätös syntyi elokuvan neuvostovastaisuuden nojalla. Jees ja just vapautui esityskiellosta vasta glasnostin myötä vuonna 1988.

Varsinainen liukuhihnatuotannon aika koitti 1950-luvulla, jolloin sotilasfarsseissa kunnostautuivat erityisesti Mauno Mäkelän johtama Fennada-Filmi ja TJ Särkän Suomen Filmiteollisuus. Sotilaselämää parodioivissa ja armeijan byrokratialle vinoilevissa elokuvissa liikuttiin tyypillisesti varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa, harvemmin varsinaisessa sotatilanteessa. Elokuvien juonet olivat usein stereotypioille nauravia ja toisteisuudessaan puuduttavia. Lemmenjuonia, identiteettien vaihdoksia, ristiin pukeutumista, tyhmiä savolaisia vääpeleitä, komentajan tyttäriä ja komeita upseereita riitti elokuvasta toiseen. 

Majuri maantieltä (1954) 

Elokuvat saattoivat olla puolustusvoimia kohtaan hierarkiakriittisiä ja tehdä surutta pilaa "asevoimien" päällystöstä, mutta vahingossakaan mihinkään militarismin, nationalismin tai asevelvollisuusaatteen kritiikkiin ei höyhenenkevyissä elokuvissa kajottu. Siitäkin huolimatta Reino Helismaan kynäilemä ja Ossi Elstelän ohjaama Majuri maantieltä (1954) aiheutti mielipahaa puolustusvoimissa. Puolustusvoimain komentaja, jalkaväenkenraali K.A. Heiskanen katsoi elokuvan loukanneen siinä määrin Suomen puolustusvoimain kunniaa, että hän eväsi yhtiöltä kaiken avun Edvin Laineen Tuntemattoman sotilaan (1955) kuvauksissa. Taustalla hiersi myös Heiskasen närkästys Linnan sodanjohtokriittistä romaania kohtaan. Puolustusvoimain komentaja lähetti terveisensä adjutantin kautta: "Kenraali sanoi näin, että koska te teitte sellaisen kuvan kuin Majuri maantieltä, niin ei anneta teille remmin pätkääkään." Näin siitäkin huolimatta, että alkutekstien yhteyteen oli lisätty sovitteleva teksti: "Tällainen kommellusten kehrä voisi lähteä kierimään minkä valtakunnan armeijan yksikössä tahansa. Mikseipä siis myöskin Suomen! Seuratkaamme siis Majurimme seikkailuja hymy silmäkulmassa ja nauru huulilla, sillä: Ken leikistä suuttuu, siltä jotakin puuttuu!" Lopulta Laineen Tuntemattomaan saatiin aseistus ja rekvisiitta sisäasiainministeriön alaiselta rajavartiolaitokselta ja TK-miesten (tiedotuskomppanian) kuvaama autenttinen filmiaineisto kompensoi osittain armeijan kieltäytymistä yhteistyöstä. 

Suomalaisen elokuvan studiokauden väistyttyä sotilasfarssit tuntuivat kuolleen sukupuuttoon tarpeettomina, kunnes lajityypin elvytti porilainen Visa Mäkinen elokuvallaan Likainen puolitusina (1982). Itseoppinutta elokuvantekijää oli lyöty kriitikoiden saralta surutta jo vuosien ajan, niinpä Likaisen puolitusinan valmistuessa Mäkinen liitti alkutekstien yhteyteen tuottajan eli itsensä terveiset: "Tässä vaiheessa voi kaikki vapaalipuilla tulleet elokuvakriitikot lähteä pois. Tässä ei ole mitään teille sopivaa materiaalia - mutta hiljaa, ettei muut häiriinny". Tyyli, jolla kriitikoiden kirjoituksista loukkaantunut Mäkinen tölväisi kriitikoita oli opittu Spede Pasaselta. Mäkinen asemoikin itsensä Speden tapaan samaan oppositioasemaan "taidetta", kriitikoita ja Suomen elokuvasäätiötä vastaan. "Jos elokuva ei saa olla viihteellistä ja hauskaa, en tee elokuvia, teen elokivoja", totesi Mäkinen. Sodanjulistus kriitikoille palkittiin noin 82 000 elokuvateatterikatsojalla. Katsojamäärällä Likainen puolitusina oli valmistumisvuotensa viidenneksi katsotuin kotimainen, jättäen taaksensa mm. Mika Kaurismäen kulttimaineikkaan road-movien Arvottomat (1982).

"En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan"

Uunon astuessa suorittamaan ”himpun verran keskenjäänyttä” asepalvelusta hän oli ennättänyt toimia nimikkoelokuvissaan jo mm. huippuviulistina, professorina, elokuvanäyttelijänä, lottovoittajana, rautakauppiaana, presidenttiehdokkaan vävynä ja muistinmenetyksen kautta myös naisena, peräti kahdesti. Turhapuro-elokuvien suosio oli tuntuvasti hiipunut jopa Spede-asteikolla fragmentaariseen Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuvaan (1983) tultaessa. Toisteinen muistinmenetys päättyy lopputeksteissä mainittuun kirjalliseen vitsiin: Seuraava ensi-ilta: Uuno - Leningradin lemmikki. Suomen ja Neuvostoliiton kauppasuhteille kujeilu ei kuitenkaan johtanut ulkomaankuvauksiin. Vuosikymmenessä oli tehtailtu kahdeksan Uuno-elokuvaa ja oli aika keksiä jotakin uutta. 

Vuonna 1983 Spede myi yhtiönsä Mainostelevisiolle, minkä seuraus näkyy vielä tänäkin päivänä MTV:n ohjelmakartassa jatkuvina Turhapuro-uusintoina. Spede luovutti ostajaosapuolelle vanhojen elokuviensa ikuiset tv-oikeudet. Samaan kontrahtiin kuului myös sitoumus tuottaa television puolelle sketsisarja sekä valmistaa myös muita elokuvia viiden vuoden ajan. Molemmat toteutuivat: Spede Show palasi televisioon tammikuussa 1984 jatkuen vuoteen 1987 saakka, jonka perintöä jatkoi vielä Vesku Show (1988-91). Uunojen sivussa ns. kakkostuotantoina valmistui nippu Spede Show'n sketsihahmoja hyödyntäneitä ilokivoja. 

Lentävät luupäät (1984)

Erityisen ylimalkaisesti, ilman käsikirjoitusta ja kuvaussuunnitelmia toteutettu Lentävät luupäät (1984) sai tuotantopäällikkönä toimineen Ere Kokkosen hermostumaan: "Pasaselta kesti kauan saada elokuva kasaan. Pertti oli merkinnyt kuvatun käsikirjoituksen kohtauksen erivärisille pienille paperilapuille ja rakenteli niiden avulla elokuvan kokonaisuutta kontallaan työhuoneensa lattialla. Taisi siivoja kerran ne sotkeakin, mutta elokuva siitä syntyi. Kun se lopulta valmistui, ihmettelin, eikö hän mene ensi-iltaan. Spede vastasi: "En kai mä nyt jumalauta mene niin hirveää elokuvaa katsomaan". Kokkosen muistelmien mukaan ensi-iltaan ei yhtiöstä "ehtinyt" kukaan. Päälle 80 000 katsojaa näki elokuvan kuitenkin valkokankaalta, vaikka Kalevan Jarno Mällinen (21.2.1984) totesi kritiikissään teoksen olevan "synkeä selluloidiuloste".

Ere Kokkonen lupautui jatkamaan Turhapurojen ohjaajana sillä ehdolla, että hän tekisi seuraavan elokuvan käsikirjoituksen. Kaikki edelliset Uunot oli kreditoitu Speden kynäilemiksi, vaikka Vesa-Matti Loirin ja Kokkosen rooli repliikkien ja tapahtumien ideoinnissa ja improvisoinnissa saattoikin olla huomattava. Lopulta Uuno Turhapuro armeijan leivissä kreditoitiin siten, että Spede, Loiri ja Simo Salminen osallistuivat käsikirjoituksen suunnitteluun, mutta lopulta Kokkonen vastaisi kokonaisuudesta. 

"Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää"

Kokkosen idea oli saada Uuno johonkin aivan uuteen ympäristöön. Aiemmista elokuvista tuttu Helsinki ja jääkaapin varjo oli käynyt jo mielikuvituksettomaksi ja toisteiseksi. Kokkonen hahmotti sotilasfarssiperinteen studiokaudella kukoistaneeksi komedian lajiksi. Turhapuron yhdistäminen sotilasfarsseihin oli varmalta kuulostava menestysresepti: törmäyttää kaksi maailmaa herkullisen humoristiseksi kokonaisuudeksi.

Niinpä Uunon henkilöhistoriaa kirjoitettiin jälkeen uusiksi, sillä Häpy endkössä (Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon, 1977) tarina Uunon armeijavuosista oli kerrottu toisin: hän oli hyökännyt Ruotsiin ja joutunut kolmeksi vuodeksi sotavankeuteen. Uuno-elokuville tyypillisesti tämä edellinen historia pyyhittiin olemattomiin uuden tieltä, jossa appiukko vuori(sto)neuvos Tuura (Tapio Hämäläinen) on juuri nimitetty puolustusministeriksi ja Uuno pyytää tältä vapautusta asepalveluksesta. Tuura luonnollisesti määrää Uunon asepalvelukseen ja farssimaiset katastrofin ainekset ovat käsillä. 

Speden jo 1960-luvulta kantautuneeseen ideaan pohjautui elokuvan lopun vitsi, jossa Suomi aloittaa sodan Ruotsia kohtaan. Muuten Spede ei puuttunut Kokkosen tarinaan tai ohjaukseen, sivuosarooli Härski Hartikaisenakin jäi edellisiä elokuvia huomattavasti pienemmäksi.

Kokkonen ja Loiri pohtivat Uunon tyyppiä tarkasti, ja kokivat hienoisen suunnanmuutoksen olevan paikallaan. Kokkonen eritoten koki Uunon menneen liian ilkeäksi, joten sävyjä pehmennettiin ja anarkistisuutta vähennettiin. Loiri piti kuitenkin tiukasti kiinni siitä, että Uunon ulkonäkö pidettäisiin ennallaan armeijaolosuhteissakin. "Teimme kompromissin: Vesku vastaisi edelleen Uuno ulkonäöstä, minä saisin muokata tyypin sisäistä minää", kirjoittaa Kokkonen elämäkertakirjassaan Muisti palailee pätkittäin. 

Kokkonen kirjoitti käsikirjoitusta huolellisesti ja pitkään, minkä taloudellisesti mahdollisti kuukausipalkka Mainostelevision palveluksesta. Loirin vaatimuksesta elokuvaan kirjoitettiin mukaan upseerikerholla nähtävä biljardikohtaus, jossa taitavana biljardinakin tunnettu taiteen ja viihteen moniottelija pääsi näyttämään taitojaan. "Halusin Uunoon ehdottomasti biljardikohtauksen ja suunnittelin sen erään vanhan tv-esiintymiseni pohjalta. Siinä pallo osuu kolmen vallin kautta toiseen palloon niin, että kaksi palloa putoaa pusseihin. Kohtaus piti kuvata niin, että aito suoritus näkyi", Loiri on muistellut.

Vaikka Spede pysyi loitolla elokuvan varsinaisesta kirjoitusprosessista, hän ei säästellyt kritisoidessaan Kokkosen käsikirjoitusta. Spede koki, että teksti ei ollut tarpeeksi hauska, eikä siinä ollut riittävästi "uunomaisuutta". Kritiikistä huolimatta tuottaja antoi ohjaajalle vapaat kädet siirtyä sanoista tekoihin. Kuvaukset kestivät "himpun verran" yli kuukauden 19.5.-20.6.1984. Kokkonen muisteli jälkeen päin, että "Pertti oli osin oikeassa, mutta en kuitenkaan sallinut käsikirjoitusta korjailtavan, vaan tein siihen itse joitakin muutoksia kuvausten edistyessä."

"Tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva"

Tuotanto onnistui onnellisten tähtien alla. Puolustusvoimien auktoriteettia sotilasfarssin tekeminen ei nikottanut vaan pääkuvauspaikaksi löytyi Helsingin Santahaminassa oleva sotilasalue ja avustajiksi saatiin kokonainen komppania. Tarinan sijoittaminen enimmäkseen varuskunnan aitojen sisäpuolelle helpotti tarinan pysymistä kasassa. Elokuvaa kuvattiin kasarmeilla, varuskunnan toimistossa, luokkahuoneessa, ruokalassa, upseerikerholla ja sotilaskodissa sekä Santahaminan maastossa. Muina kuvauspaikkoina käytettiin Spede-tuotannoille tyypillisesti Mainostelevision studiota ja auditoriota, Nurmijärvellä sijainnutta Ere Kokkosen asuntoa ja ravintola Villisikaa Töölöntorilla. Lisäksi Vantaan Variston tenniskenttä sai toimia kasarmin tennisottelun urheilupyhättönä ja Espoon Luukin golfkenttä presidentin pelikenttänä. 

Elokuvan valmistuttua Spede luovutti Kokkoselle oikeuden suunnitella elokuvalle mainonta, lehdistötiedotteet, ilmoitukset ja julisteet. Kirjailija Tuomas Marjamäki on arvellut Speden kokeneen käsikirjoittamisesta ja muusta luovasta työstä luopumisesta haikeutta, mutta bisnesmiehenä hän keskittyi kuuntelemaan kassakoneen kilinää. 

Kokkosen kynäilemässä humoristisessa lehdistötiedotteessa todettiin, että "tämä sotaelokuva ei ole sodan vastainen, ei puolustusvoimien vastainen - eikä se ilmeisesti ole edes sotaelokuva [--]." Lehdistötiedote jatkoi vielä ironisella linjalla "Poiketen aiemmasta käytännöstä pyrkivät elokuvan tekijät [- -] nyt hankkimaan katsojakuntansa kotimaasta ja lehdistön arvostelut ulkomailta."

 

Elokuvan alkutekstijaksossa työryhmää kuvattiin tehtävien mukaisilla sotilaallisilla termeillä: mukana olivat mm. operaation suunnittelusta vastannut ohjaaja Kokkonen, päivärahat maksoi Spede Pasanen Oy, rättivääpelinä toimi puvustaja Irma Aaltonen, jälkipään valvonnasta vastasi leikkaaja Eva Jaakontalo (alias Eero Jaakkola) ja soittokunnan johtajana itseoikeutetusti säveltäjä Jaakko Salo. Elokuvatutkija Juha Seitajärvi on observoinut, että Armeijan leivissä -teema on uuskukinto Salon itsensä säveltämän Mannerheim-aiheisen Päämaja-elokuvan (1970) tunnuskappaleelle Marskinpa miehiä.

Kahdentoista filmikopion voimin halki Suomenniemeä

Uuno Turhapuro armeijan leivissä sai valtakunnallisen ensi-iltansa perjantaina 31.8.1984 kahdentoista filmikopion voimin. Elonetin mukaan ensi-iltapaikkakuntia olivat Helsinki (Rex, Ritz, Sininen kuu), Spede Pasasen synnyinkaupunki Kuopio (Maxim), Lahti (Kinema), Oulu (Rio), Tampere (Petit), Turku (Kino Turku) sekä Vaasa (Adams). Jyväskylän vuoro (Adams) koitti viikkoa myöhemmin 7.9. ja Pori (Palatsi 1) seurasi perässä 12.10. Valtion elokuvatarkastamo määritti elokuvan kaikenikäisille sallituksi**.

Ensi-ilta-arvioissa Helsingin Sanomien pääkriitikko Helena Ylänen haikaili, että "Uunon terävä kieli ja pettämätön logiikka, joilla hän varjeli koskemattomuuttaan vielä maatessaan kotinsa sohvassa, ovat pehmenneet”, ja jatkoi: ”Uunosta on tullut entistä selvemmin pahaa tarkoittamaton velikulta, laiskanpulskea vempula, joka kiusaa appiukkoaankin melkein kuin vahingossa. Niin saa tietenkin olla, jos Turhapuron tekijät ja uskolliset katsojat niin haluavat. Minä nauttisin ilkeämmästä ja riehakkaammasta komiikasta."

Aamulehden Reijo Noukka pohti elokuvan suhdetta puolustusvoimiin: ”Spede ei tee pilkkaa armeijasta: hän pysyttelee niissä samoissa rajoissa kuin perinteinen suomalainen sotilasfarssi, joka ei koskaan ole ollut armeijan tai asevelvollisuuden vastainen. Jos se sitä olisi, ei yhteistyö armeijan kanssa olisikaan mahdollista."

Turun Sanomien Tapani Maskula tarkasteli kysymystä toisesta näkökulmasta: ”Pelottavan suosituista amerikkalaisista ryhtikomedioista poiketen Spede ei paisuttele eikä propagoi armeijan välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta. Vaikka filmin tekijät huolellisesti välttävät kriittisiä kannanottoja, fyysisiä urheilusuorituksia sokeasti palvova armeija kompastuu silti omaan jäykkyyteensä törmätessään Uuno Turhapuron säkenöivään kekseliäisyyteen.”

Helsingin Sanomien syksyn 1984 elokuvamainosten mukaan Uuno Turhapuro armeijan leivissä keräsi viidessätoista esityspäivässä kasaan 168 000 katsojaa ja lokakuun 1984 loppuun mennessä jo päälle 420 000 katsojaa. Lopulliseksi katsojaluvuksi laskettiin 750 965. 

Nykypäivään tultaessa nuoremman polven kriitikoista Uuno-myönteisintä linjaa on pitänyt yllä Henri Waltter Rehnström, jolle "useammat vitseistä parodioivat kuitenkin osuvasti armeijahierarkian älyttömyyttä. Uuno Turhapuro on kuin suomalaisen sotilaan irvikuva: patalaiska jermu, joka kaikesta huolimatta onnistuu hetkessä ylenemään alokkaasta majuriksi. Biljardikohtaus kuuluu Suomi-komedian tähtihetkiin.­"

Armeijan leivissä on eittämättä tarinallisesti ja kuvailmaisultaan ehyimpiä Turhapuroja. Juoni kulkee luontevasti kohti loppua ja Speden käsikirjoittamille Uunoille tyypilliset väliosat, keksintöjen mainostaminen tai missikauneuden esittely ovat liki näkymättömissä. 7-osainen televisiosarjaversio tekee joistakin juonikuvioista loogisempia ja näin ollen tuplasti hauskempia, esimerkkinä armeijan parturiin sijoittuva jakso, jota musiikillisesti höystää Heikki Laurilan kitaraimprovisaatio.

Elokuvan tekoprosessia seurasi myös Mainostelevisiossa keväällä 1985 nähty tv-dokumentti Turhapuroilmiö (1984), joka oli Spede-tuotantojen äänittäjänä tutun Heikki T. Partasen ohjaustyö. Elonetistä katsottavissa olevassa dokumentissa Turhapuro-elokuvien tekijät ja elokuvakriitikot ja -tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Kriitikko Sakari Salko haukkuu ohimennen Turhapuro-elokuvien katsojien maun ja keskittymiskyvyn. Kiinnostavimman tuokion haastatteludokumentti tarjoaa näyttäessään autenttisesti kuinka Uuno-maski syntyy Vesa-Matti Loirin kasvoille.

Nykypäivän liukuhihnauusintojen aikakaudella tuntuu absurdilta ajatella, että elokuvan alkuperäistä teatteriversiota esitettiin valmistumisensa jälkeen hyvin harvakseltaan televisiossa. 2010-luvulle tultaessa Uuno Turhapuro armeijan leivissä oli esitetty televisiossa vain kolme kertaa: menestyneimmillään vappuna 1992, jolloin katsojia riitti makoisat 1,2 miljoonaa suomalaista. Sarjaversio esitettiin ensimmäisen kerran televisiosta kevätkaudella 1986, jolloin keskimääräiset katsojaluvut ylittivät puolitoista miljoonaa. Yhtenäiskulttuuria, par excellence.

Metakerronnallisia metkuja

Spede-tuotannoissa oli leikitelty intertekstuaalisilla viitteillä ja metakerronnallisilla vitseillä jo X-Paronista (1964) alkaen. Yhtä lailla kuin esimerkiksi amerikkalaisessa komediassa, Spede-elokuvien parodian oivaltaminen edellyttää intertekstuaalisuuden tunnistamista: katsojan tulee tuntea muihin elokuviin, tv-sarjoihin, henkilöhahmoihin tai ajankohtaisiin ilmiöihin liittyviä henkilöitä ymmärtääkseen vitsin. 

Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa metakerronnalliset keinot näkyvät ensin cameo-rooleissa: Kokkosen houkuttelemana elokuvan suulaina "vanhoina mokuina" nähdään teatterilegenda Kalle Holmberg, silloinen valtionvarainministeri Pekka Vennamo, merimieskirjailija Jorma Ojaharju sekä näyttelijä-ohjaaja Jukka Sipilä. Uunon nähdessä kvartetin hän toteaa: "Mitähän heistäkin tulee!" Vennamon cameo antoi aiheen huomioon, että ilmeisesti ensimmäistä kertaa suomalaisen elokuvan historiassa istuva ministeri näytteli fiktiivisen roolin. Lisäksi autosotamiehenä kurvailee Hannu Karpon ohjelmista tuttu liikenneopettaja Ensio Itkonen, iskelmälaulaja Riki Sorsa menee Uunon retkuun vartiomiehenä, Olli Rahnasto haastaa Turhapuron tennisotteluun ja elokuvaohjaaja Veikko Kerttula kirmaa suomalaismetsässä ruotsalaisena sotilaana. Voidaankin nähdä, että julkisuuden henkilöiden marssittaminen sivu- ja cameo-rooleihin Uuno-elokuvissa lähti laajempaan kiitoon juuri armeijan leivissä.

Eräänlaisena neljännen seinän rikkomisena voi nähdä myös Loirin improvisatorisen repliikin, jossa hän yhtäkkiä katsoo suoraan kameraan (katsojaan) ja toteaa Uunon suulla taiteilijoiden verotuksen liian alhaiseksi. Vitsi on sitä hauskempi mitä itseironisempana heittona sen osaa tulkita. Vesa-Matti Loiri oli 1970-luvulta alkaen viitannut kintaalla veroilmoitusten jättämiselle. Laiminlyönnit ajoivat Loirin vuosikymmenien velkahelvettiin.

Huomattavin metakerronnallinen käänne odottaa elokuvan lopussa. Kun elokuvan varsinainen tarina on kerrottu, katsojille paljastetaan, että kyseessä on ollut vain elokuva, joka on heijastettu elokuvateatterin valkokankaalle. Sali on täynnä pariskuntia, jotka kommentoivat näkemäänsä elokuvaa. Yleisön seassa istuvat myös Elisabeth ja Uuno, joka lausuu itse, että "Kyl minust toi Loiri ampuu tos tyypis karkeesti yli – ei tommost oo eläväs elämäs." Salin tyhjentyessä muut katsojat komppaavat: "Tommosen kanssa en menis naimisiin." Kaikki nähdyt mieskatsojat ovat Uunon kaksoisolentoja, sänkisiä ja verkkopaitaisia. Valeloppu kommentoi kiehtovasti elokuvasarjan sisältä käsin Turhapuro-hahmon ympärillä käytyä ulkonäkökeskustelua ja -kritiikkiä.

Elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Ere Kokkonen kirjoitti omissa muistelmissaan loppuratkaisun tuottaneen melkoisesti päänvaivaa. "Armeijan leipiin kirjoitin useita loppuratkaisuja, joista yksikään ei tuntunut hyvältä ja aloin jo vaipua epätoivoon, kunnes keksin mielestäni erinomaisen ratkaisun –viimeisessä kuvassa paljastuu, että Uuno Turhapuro armeijan leivissä onkin elokuva, jota katsomaan on saapunut satamäärin Uunoja vaimoineen, joukossa tietysti myös Vesku ja Marjatta Raita rooliasuissaan. Olin todella innoissani ideasta, mutta taisin olla ainoa. En silti antanut periksi."

Onkin huomattavaa, että elokuvateatteriversion (102 min) loppu poikkeaa täysin laajennetusta televisiosarjaversiosta (155 min). Vuosien saatossa MTV3-kanavalla useasti esitetty televisiosarjaversio päättyy puolustusministeri Tuuran oikeussalikäsittelyyn, jossa Tuuran puolustusasianajaja nähdään Uuno itse. Tämä kohtaus on mukana myös elokuvateatteriversiossa, mutta ennen metafiktiivistä rinnakkaisloppua. Kimmo Laineen mukaan metatason vitsissä haluttiin tehdä parodiaa Uunon hahmoon ja ulkonäköön kohdistuneesta kritiikistä.

Yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin

Uunon ihmeelliset siekailut puolustusvoimien palveluksessa nosti Turhapuro-elokuvat ennennäkemättömään suosioon 1980-luvun puolivälissä. Aiempien elokuvien televisioesitykset ja videojulkaisut raivasivat suosiolle tilaa myös uudemmista medioista, yhä valtakunnallisemmin, ja Spede Show'n uuden tulemisen myötä vetovoima ylitti sukupolvi ja -puoli rajat. Uunot kelpasivat sujuvasti koko perheen viihteeksi, koska kunnianhimoisia kotimaisia koko perheen elokuvia oli harvoin tarjolla, jos ollenkaan. 

Kaupallisen suosion huippu kantoi hyvin vielä seuraavissa elokuvissa, joissa Ere Kokkonen kirjoitti ja ohjasi Uunon seikkailemaan armeijan jälkeen niin Espanjan lämpöön (Uuno Epsanjassa, 1985) kuin Heinolan maalaiskuntaankin (Uuno Turhapuro muuttaa maalle, 1986). Näiden kahden yhteenlaskettu elokuvateatterikatsojamäärä hipoo 1,2 miljoonaa katsojaa, television katsojaluvuista puhumattakaan.

Vääpeli Körmy
ja vetenalaiset vehkeet (1991) 

Kokkosen ja Speden herkästi toraisa ihmissuhde roihahti ilmiliekkeihin vuoden 1986 päätteeksi, jolloin Kokkonen irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä Speden kanssa puoleksi vuosikymmeneksi. Poistuttuaan Spede-tuotantojen tekijäryhmästä Kokkonen oli päättänyt jättää filmihommat jo kokonaan, kunnes Pohjanmaan (1988) ja Talvisodan (1989) tuottanut Marko Röhr houkutteli Kokkosen takaisin elokuvantekijäksi. Menestyksen reseptiksi Röhr koki, kuinkas muutenkaan, sotilasfarssiperinteen. Niinpä Ere Kokkonen ohjasi vielä peräti viiden elokuvan verran sotilasfarsseja Heikki Kinnusen hahmottaman Vääpeli Körmyn muodossa. Röhr haistoi sikäli oikein, että lama-ajan halvaannuttamaa yleisöä löytyi parhaimmillaan yli 200 000 elokuvalle Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991). Turhapuron kaltaista kestosuosikkia Körmystä ei kuitenkaan syntynyt, sillä viimeiseen elokuvaan (Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava, 1997) tultaessa katsojaluvut jäivät jo 30 000 puolelle.

Perimmäisiä kysymyksiä, kuten tappamiseen kouluttamisen mielekkyyttä ei Körmyissäkään kyseenalaistettu, mutta armeijainstituutiona kyllä tukehtuu omaan naurettavuuteensa Kokkosen myöhemmissäkin ohjaustöissä. Elokuvatutkija Sakari Toiviainen onkin hahmottanut 1900-luvun suomalaisen elokuvakomedian "suuren linjan" siten, että siellä missä normit ovat tiukimmat, hierarkiat jyrkimmät ja selviytyminen on elämän ja kuoleman kysymys, juuri siellä huumori kukkii runsaimmin. Ei siis ole mikään sattuma, että sotilasfarssi on hedelmällistä maaperää komedian perusasetelmille. Jos suomalaisessa elokuvakomediassa on jokin "suuri linja", se on suhde auktoriteetteihin, normien kyseenalaistaminen, yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin. Pätee osuvasti myös Uuno Turhapuroon.

Lähteet:
Elonet / Jees ja just. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_107829, linkki tarkistettu 23.8.2024

Elonet / Majuri maantieltä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_124405, linkki tarkistettu 21.8.2024

Elonet / Uuno Turhapuro armeijan leivissä. https://elonet.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_116735, linkki tarkistettu 16.8.2024

Helsingin Sanomien elokuvamainokset syksyltä 1984

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/, linkki tarkistettu 23.8.2024

Kokkonen, Ere: Muisti palailee pätkittäin. Otavan Kirjapaino Oy 2007.

Laine, Kimmo: ”Uuno Turhapuro -elokuvat”. Teoksessa Suomen kansallisfilmografia 8: 1971-80. Suomen elokuva-arkisto / Edita 1999, 163-168.

Marjamäki, Tuomas: Spede - nimittäin. Docendo 2017.

Marjamäki, Tuomas: Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021. Docendo 2021. 

SEA: Lähikuvassa - Suomalaista elokuvakomiikkaa pätkittäin ja tähdittäin. https://web.archive.org/web/20070813023941/http://www.sea.fi/lahikuvassa/suomalaista_elokuvakomiikkaa.html, linkki tarkistettu 21.8.2024

Seitajärvi, Juha: "Uuno on numero yksi!". CD-levyn "Uuno on numero yksi! Jaakko Salon musiikkia Uuno Turhapuro -elokuviin 1973-1998" -kansilehtinen. EMI 2003.

* Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas (2017) on 23.8.2024 mennessä kerännyt 1 024 359 katsojaa. Elokuvaa esitetään vuosittain itsenäisyyspäivän (6.12.) nurkilla elokuvateattereissa, jolloin katsojaluku yhä karttuu.

** Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvan nykyinen ikäraja on 7 (sisältäen lievää seksuaalista sisältöä)

Spedestä ja Veskusta - happamasta ideasammosta tuskaan ja hurmioon

Alkuun varoituksen sana heille, jotka odottavat nauruparaatia: suomalaisen viihteen jättiläisestä Pertti "Spede" Pasasesta (1930-2001) kertova Spede ei ole hauska elokuva, ei liiemmin edes koominen. Se on enemmänkin (eittämättä totuudellisesti) aika vittumaisen hahmon ympärille rakennettu draama elokuvien ja viihteen tekemisestä aikakaudella, jolloin taide ja viihde asetettiin voimakkaan vastakkainasettelun asemaan. 

Elokuvan ohjannut Aleksi Delikouras on Image-lehden haastattelussa korostanut, että "Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva". Näkökulma saattaa kuulostaa hullunkuriselta, mutta puutteineenkin Spede-elokuva on kunnianhimoinen ja huolitellumpi kuin monet kotimaiset liukuhihnaelämäkerrat. Elokuvan on käsikirjoittanut paremmin kirjailijana tunnettu Antti Heikkinen yhdessä ohjaajan kanssa Tuomas Marjamäen tietokirjojen (Spede, nimittäin (2017) ja Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina (2021)) pohjalta.

Viihteen kultasormen ihmeelliset siekailut nyt valkokankaalla eli elokuva nimeltä Spede (2023)

Spede-elokuvan lähimmäksi esteettis-taiteelliseksi verrokiksi nousee Teppo Airaksisen Juice (2018). Yhtymäkohtia on runsaasti: rakeinen filmikuvaus, kuvattava ajanjakso, jokaisessa kohtauksessa leijaileva ja sinällään ajankuvan eittävän osuvasti vangitseva, ummehtava tupakansavu sekä ristiriitaista päähahmoa esittävä Riku Nieminen. Spede tuntuu väistämättä Juicen rinnalla nähdyltä.

Spede-elokuvien tekovaiheita kuvaavat jaksot soljuvat filmissä tenhoavasti vuosilta 1968-75: kerrotuksi tulee niin Vesa-Matti Loirin maihinnousu Spede-tuotantoihin Noin 7 veljestä -elokuvan (1968) myötä, Näköradiomiehen ihmeellisten siekailujen (1969) tarkoituksellisen ontuva puujalkahuumori, Leikkikalugangsterin (1969) värifilmikokeilu sekä "tuohivirsuwesternien" (Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät (1971)) vaiheet. Ensimmäisten Uuno Turhapuro -elokuvien kautta elokuva tulee ajalliseen päätökseensä Loirin siirtyessä Turun kaupunginteatterin vahvuuteen. 

Joonas Nordmanin esittämä Ere Kokkonen esitetään sympaattisena, omanarvontuntoisena ja älyllisenä vastavoimana Speden despoottiselle käytökselle. Elokuvassa nähdään useita kohtauksia, joissa Kokkosen komediallisen nokkelat kuvakulmat ja ideat ottavat yhteen Pasasen taloudellista ajattelua vastaan. Speden riippuvuussuhde Loirista ja Kokkosesta tuodaan hyvin esiin. Kenties jopa niin hyvin, että Speden omakuva elokuvassa typistyy happamaksi rahasammoksi. Kireän miehen äkkipikaisuus ja väkivaltaiseksikin yltyvä aggressiivisuus tulee todistetuksi seurauksineen, mutta taustasyitä elokuva ei osaa analysoida.

Tyylikkäästi ajalleen stailattua Pirjo Pasasta esittää Minka Kuustonen, Vesa-Matti Loiria Aku Sipola, Jukka Virtasena nähdään Lauri Tilkanen, Simo Salmisena Mikko Töyssy ja Inkeri Pilkamaa muistuttavana henkilönä nähdään Jonna Järnefeltin esittämä kuvaussihteeri. Pienehköön sivurooliin jäävissä välähdyksissä Marjatta Raitana nähdään Helmi-Leena Nummela. Vähän yllättäen elokuva nostaa esiin myös Speden ahdistelemaksi joutuvan, mutta tälle rajat asettavan tuotantoassistentin (Linnea Leino). Roolihahmon kautta kerrotaan sinällään ansiokkaasti Speden kyltymättömästä himosta naiskauneutta kohtaan, mutta juonikäänne tuntuu vähän anakronistisen väkinäiseltä.

Aku Sipolan rooli Loirina ei ole hullumpi, mutta ei täysosumakaan. Kameleonttimaisen Loirin vangitseminen roolihahmoksi on työläs urakka kenelle tahansa, mutta tämän kesän Rakastitko, Vesku? -audiodraaman jälkeen vertailukohta on turhankin lähellä. Audiopuolella Pyry Kähkösen ällistyttävässä roolisuorituksessa on vaikea sanoa, mihin Loiri loppuu ja mistä Kähkönen alkaa. Valitettavasti Sipola ei pääse samaan autenttisuuden tunteeseen.

Juhana von Baghin ohjaamassa ja yhdessä Jussi Moilan & Liila Jokelinin kanssa käsikirjoittamassa audiodraamassa välittyy hienosti kohteensa tuska ja hurmio, holtittomuus ja huolettomuus sekä rakkaus ja intohimo. 20-osainen kuunnelmasarja on Kähkösen pääroolin lisäksi kokonaisuudessaan suomalaisen ääninäyttelijyyden juhlaa. 

Yle Areenan audiodraama Rakastitko, Vesku? kertoo Vesa-Matti Loirin elämästä ja teoista radioteatterin keinoin.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022) koki, että "taiteilija on onnistunut, kun hän aiheuttaa katsojassa tai kuulijassa liikahduksen." Samankaltaisen liikahduksen koin vahvasti päättyneenä kesänä radiokuunnelman äärellä. Koskettavan ja monessa mielessä ansiokkaan kokonaisuuden merkittävimpinä rasitteena ovat vain Speden (Iikka Forss) ja Simo Salmisen (Eero Ritala) liki sietämättömän karikatyyrimäisiksi jäävät sivuroolit. Audiodraaman Spede esitetään väsyttävimpien  puhemaneereiden kautta pelkäksi sketsihahmoksi ja Salminen taas vähä-älyiseksi typerykseksi. Hahmot on luotu tarkoituksella koomisiksi kevennyksiksi, mutta lähinnä ne tuntuvat loukkaavilta. Spede-elokuvassa Speden ja Simon ystävyyssuhde kuvataan vuorovaikutteiseksi ja lempeäksi.

Loirin ja Speden suhdetta elokuva kuvaa reiluksi työkaveruudeksi, mutta ei varsinaiseksi ystävyydeksi. Tuomas Marjamäen alkuvuodesta ilmestyneen Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 -elämäkerran mukaan Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.

Historiallisia vapauksia elokuva ottaa joltain osin. Teijo Elorannan esittämänä suomalaisen teatterin ja elokuvan ikihonka Edvin Laine nostetaan esiin kummallisella tavalla, vaikka tiettävästi Laineella ja Spedelle ei kummemmin kohtaamisia ollut. Molempien tähänastiset elämäkerrat vaikenevat ainakin yhteentörmäyksiltä. Laine nousee elokuvassa esiin viihteen vastustajana, näennäisviisaita höpisevänä jääränä ja Yleisradiota nukkemestarin tavoin ohjailevana taustavaikuttajana.

Auditiivinen anakronisminsa on myös siinä, että elokuva viljeli ainakin kahdessa kohtaa "vitun spede!" -huudahdusta. Yksi kerta olisi vielä mennyt silmäniskuna, mutta toinen kuulosti jo tarpeettomalta kalastelulta. Kevyesti häiritsevää on myös, että elokuva antaa eritoten äänittäjän (Antti Tuomas Heikkinen) roolin kautta kuvan, että Spede-tuotannoissa olisi työskennellyt "vasemmalla kädellä" työnsä tehneitä hölmöläisiä. Todellisuudessa Spede-tuotannoissa työskenteli 1960- ja 70-lukujen taitteessa alansa tulevia huippuammattilaisia, kuten Kari Sohlberg, Paul Jyrälä ja Elina Katainen. Ristiriitaista on myös, että ensimmäisen Uuno Turhapuron (1973) kuvauksia esittävissä kohtauksissa kuullaan taustamusiikkina Jaakko Salon myöhempää Uuno Turhapuro -teemaa, joka tuli tutuksi vasta 1980-luvun alun värielokuvissa. Tarinankuljetukseltaan jakso on sinällään toimiva ja elokuvan kokonaisuutta energisoiva.

Valkokankaan Vesku (Aku Sipola) ja Spede (Riku Nieminen)

Spede Pasasen pahimpia vihollisia elokuvassa (kuten todellisuudessakin oli) ovat elokuvakriitikot, "tekotaiteellisuuteen" taipuvaiset kollegat ja kulttuurialan valtaeliitti. Yllättäen Suomen elokuvasäätiö jätetään elokuvassa tyystin rauhaan, kenties elokuvan rahoitukseen liittyvistä hygieniasyistä? Kokonaisuudessaan Spede-elokuva pyrkii tekemään katsojille kysymyksiä: onko kaikki Speden nimissä kulkeva hänestä lähtöisin? Kenelle kuuluu kunnia? Onko naurattaminen kutsumustyötä, kunnianhimoa, velvollisuutta, liiketoimintaa vai pelkkää työtä? Ja mitä se on, jos kansa rakastaa taidetta, jota virallisesti ei edes taiteena pidetä?

Ristiriitaisesta ja rehellisesti myös epämiellyttävästä viihdehahmosta rakentuva elokuva löytänee tavoittelemansa suuren yleisön huomion. Jokaiselle suomalaisen elokuvan historiasta kiinnostuneelle tai Spede-tuotannon äärellä varttuneelle se on parhaimmillaan kiehtova aikamatka ja yksityiskohtien runsaudensarvi.

PS: Vesa-Matti Loiriin liittyen kannattaa kuunnella myös Olga Ketosen toimittamasta Suomen Vesku -ohjelmasarjasta eritoten ensimmäinen jakso Jake vai Pahojen poikien isä? Elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen analysoi Loirin uraa elokuvanäyttelijänä suurenmoisella tavalla.

Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan

kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,

kun laulut mun helkkyvät rinnassain

ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma

vain mulle se virsinä helkkää,

jos rytmejä on ilot ihmisten

ja surut on sointua pelkkää."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,

me punomme, puramme jälleen,

kaunis laulumme kuolema katkaisee

ja sen viemme me virittäjälleen."

- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä 50 vuotta

"Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti." Vesa-Matti Loiria (1945-2022) muistaen

Muistan joskus ajatelleeni, että kun Vesa-Matti Loirista (1945-2022) aika jättää, se tuntuu syvällä sielussa. Keskiviikkona 10. elokuuta 2022 tuo ajatus muuttui todeksi, kun Loiri menehtyi ärhäkän syövän nujertamana.

Vesa-Matti Loiri on ollut minulle aina olemassa: milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä, tunteiden liikuttajana, elokuvatöidensa kautta turvasatamana, musiikkinsa kautta tukena ja olkapäänä, herkkyyden ilmaisun esimerkkinä, lapsuuden supersankarina ja viime kädessä oudolla tavalla miltei kuin jokin varaisä, jota aina katsoi ylöspäin.

Vähemmästäkin vetää haikeaksi.

Vesa-Matti Loiri 1945-2022

Ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arveluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana? 

Suurin piirtein samoihin aikoihin näin Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti.

Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Raksilan poikia Mikko Niskasen elokuvassa Pojat (1962): Urkki (Markku Söderström), Immu (Pentti Tarkiainen), Matti (Hannu Vironmäki) ja Jake (Vesa-Matti Loiri).

Näin Loirin keikka- ja konserttilavoilla liki parikymmentä kertaa - ja parhaimmillaan elämykset olivat maagisia. Huonoimmillaan luokattomia, mutta aina inhimillisiä.

"Suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Tällä viikolla media on kilpaillut Loiri-artikkeleista. Muisteltavaa on riittänyt niin paljon, että väkisinkin meinaa läikkyä yli. Veskulle on ehdotettu valtiollisia hautajaisia ja muistopatsaita. Itsenäisyyden ajan kulttuurihistoriasta vertailukohdiksi on kaivettu ainoastaan Tapio Rautavaara (1915-79) ja Tauno Palo (1908-82). 

"Taiteilija. Legenda. Taiteilijalegenda. Artisti. Kansansuosikki. Taiteilijasuuruus. Viihdelegenda. Suuri taiteilija. Suuri suomalainen kansantaiteilija. Viihteen ja urheilun monilahjakkuus. Mestari. Kaikkien aikojen taiteilija. Vertaansa vailla oleva kansallisaarre. Sotienjälkeisen ja internetiä edeltävän suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Vesa-Matti Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvaan (Pojat, 1962), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera, 1966), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika, 1967-69) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino, 1978). Kirjailija Jari Tervon mukaan "tälle pohjoisella taivaalle ei voi koskaan kohota kirkkaampaa tähteä kuin Loiri." 

Loirin ongelma ei koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Peter von Bagh (1943-2014) tiivisti taiteilijan olemusta jo vuonna 2005 seuraavasti: "Vesa-Matti Loiri on todellinen uusien aikojen mediataiteilija, joka yhtenä harvoista on kehittänyt perisuomalaisen sanontatavan jokaiseen välineeseen, mihin on keksinyt kävellä." 

Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois, on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Arto Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton. 

”Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Komiikkaa ja ravistelevia sivurooleja

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista niin Yleisradion Kulttuuriykkösessä kuin podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa.

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehti kasvaa monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa. Kriitikoiden irvimisestä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri).

Moni Loirin tähdittämistä Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta: luokkatovereiden syntymäpäiväjuhlista, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaisfarsseja, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969) tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Loirin draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo, Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa sekä harmillisen vähälle huomiolle jäänyt nyrkkeilyvalmentajan rooli Juha Rosman elokuvassa Who is Joe Louis? (1992). Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1992). Viime vuosien kiinnostavin roolisuoritus löytyy Ilja Rautsin intensiivisen hysteerisestä kauhukomediasta Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Splatter-vaikutteisessa lyhytelokuvassa Loiri nähtiin vinoutuneen perheen ukkina.

"Ellei anna kaikkeaan, ei anna mitään"

Loirin musiikillinen tuotanto venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista debyyttiä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

Lievästi sanottuna levottomien tyylivaihtelujen jälkeen Loiri alkoi 1970-luvun lopulla vakavoitua, ehkä tarkoituksellisestikin, vastapainoksi elokuva-uran Turhapuro-komiikalle. Perttu Hietasen sävellyksistä syntyneet Eino Leino -tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta Loiria. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan tulkinnan kautta. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin. Vakavalla linjalla jatkoi Carl Michael Bellmanin lauluihin ja epistoloihin pohjannut Ennen viimeistä maljaa (1980), jolla Loirin tulkinta eteni yhä vahvemmin teatraaliseen ja dramaattiseen suuntaan.

Leino-tulkinnat ovat ehkä omalta osaltaan jättäneet varjoonsa lukuisia muita kirjailijoita/runoilijoita, joiden tekstejä Loiri on pitkän uransa varrella ottanut omakseen. Listan kiinnostavimpia nimiä saattavat hyvinkin olla paitsi Hermann Hesse (Lasihelmipeli, 1984) ja kotoinen Uuno Kailas (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995), myös Kahlil Gibran, jonka tekstejä Loiri tulkitsi vakuuttavasti, ilman suurinta paatosta, Olli Ahvenlahden kanssa tehdyllä Seitsemän kertaa -albumilla (1990). Runonlaulajan roolin ohella Loiri levytti Oskar Merikannon lauluja Esko Linnavallin modernin sovituksin sekä jo aiemmin levyttämiään kansanlauluja Jukka Jarvolan flyygelisovituksin (Täällä Pohjantähden alla, 1983). Ahvenlahden kanssa syntyi myös levyllinen Reino Helismaata (Vesku Helismaasta, 1977) Hasse Wallin hoidellessa kitaristin tonttia.

1980-luvun puolivälin jälkeen Loiri levytti Spede Show'sta (1968-74, 1984-87) tuttuina sketsihahmoina: Jean-Pierre Kusela ja Tyyne saivat omat huumorilevynsä ja ehtipä Auvo ja Vodekin jättää jälkensä huoltamoilla myydyille c-kaseteille. Kuselan Naurava kulkuri (1986) ja Voi hyvä tavaton (1987) sekä Tyynen Pim peli pom (1988) olivat Vexi Salmen johtamalle Flamingo-levy-yhtiölle hyvää liiketoimintaa. Jo pelkästään Nauravaa kulkuria myytiin ilmestyessään ällistyttävät 92 000 kappaletta. Vaihtokauppana Loiri sai vapaat kädet taiteellisemmille julkaisuille.

Loirin 1990-luvun levytyksistä komein on eittämättä yksi miehen uran ehjimmistä albumikokonaisuuksista, Peter Lerchen rohkein sovituksin palkitseva Vesa-Matti Loiri (1994). Osin jo aiemmin levytettyä materiaalia (esim. Väliaikainen, Laulu on ollut iloni ja työni) modernilla otteella retusoiva levy on minimalistinen ja näkemyksellinen kattaus Loirin ja Lerchen yhteistyötä parhaimmillaan. Teatraalista murheellisuutta kevennetään osuvasti huumorilla ja tarvittaessa Lerche heittäytyy myös progetiluttelun taituriksi. Vuosituhannen taitteessa yhteistyö Lerchen kanssa jatkui jo neljänteen osaan edenneellä Eino Leino 4 - Päivän laskiessa -albumilla (2001). Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä ja kahden näkemyksellisen taiteilijan, Lerchen & Loirin, sielunyhteyden juhlaa. Albumin vahvuus piilee myös monipuolisuudessa, josta pitää huolen erityisesti raskaan rockin puolelle kurkottavat, eeppiset Se kuitenkin liikkuu ja Trubaduurin laulu. 

"Surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli."

2000-luvun edetessä Loirin musiikillinen ura sai yhä keskeisemmän roolin miehen taiteilijuudessa. Vuosina 2003-2004 ilmestyneet Ystävän laulut -levyt sisälsivät Loirin edesmenneen ystävän, Juha Vainion rakastettuja sanoituksia. Nuoren polven muusikoiden, Kalle Torniaisen ja Jesse Vainion sovituksissa luova hulluus, rento-otteinen kokeilevuus sekä ikivihreys löivät kaksin käsin kättä. Big band -soundilla svengaavilla levyillä melankolia ja vahva kansallishenkinen kaiho yhdistettiin Vainiolta omaksutun, keski-ikäisen miehen hurtin huumorin kanssa. Saattaa olla osin sukupolvikysymys, mutta allekirjoittaneelle esimerkiksi Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi tai Kotkan poikii ilman siipii eivät koskaan olleet kuulostaneet niin vaikuttavilta kuin Loirin tulkitsemina.

Niin kutsutulla Lappi-trilogialla Loiri sai tehdä Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-lyriikalle. Ivalo (2006), Inari (2007) ja Kasari (2008 -albumit äänitettiin peräkkäisinä kesinä Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen vastatessa sovituksista ja tuotannosta. Pohjoisen rujonkauniista askeesista vaikutteensa ottanut trilogia on parhaimmillaan Loirin syvältä kouraisevan melankolian puskiessa esiin esimerkiksi Heikki Salon Olkinaisen ja Asko Raivion Tyhjää -kappaleiden teksteissä. Vahvoja versiointeja Loiri tulkitsi myös Tuomari Nurmion kappaleista, kuten Aavaa preeriaa ja Kurjuuden kuningas. "Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu" kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa. 

Kriitikko Teppo Kulmalalle (Savon Sanomat, 8.11.2008) Kasari-albumi toi muistumia Eino Leino -tulkinnoista: "Tunteen ja sanomisen vimma on tosin hauraampi, järkähteleekin toisin, mutta on yhtä tulessa. Lapin trilogian kolmas osa Kasari on surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli. Levyllä runoillaan katoavuudesta ja kuolemasta, mutta siitä säteilevät Veskulle ominaiset voiman ja herkän vivahteet, lämpö, itseironian roso, huumorin läpitunkeva läsnäolo". 

Lappi-trilogia myi musiikkiteollisuuden kriisiytyessä kunnioitettavat 150 000 kappaletta. Albumeiden merkittävin ansio saattoi lopulta olla siinä, että alakulosta voimansa ammentavien, rock-henkisten nuotiolaulujen myötä Loiri nosti itsensä (uudelleen) rock-väen arvostukseen ja suosioon. Esiintymiset Provinssirockissa (2009) ja Ruisrockissa (2010) lisäsivät ennestään vahvaa karriääriä. Vuonna 2011 uudelleenjulkaistusta 4+20-hippijazz-albumista tuli kulttisuosikki nuoremman musiikkiharrastajapolven keskuudessa.

Levyttävänä artistina Loirin loppusuora oli rehevä ja henkilökohtaiseksi kaareutuva. Hyvää puuta -levyllä (2009) hän tulkitsee "karhunkäpälän voimalla ja perhosenlennon herkkyydellä" (Teppo Kulmala) mm. Jarkko Martikaisen, Paula Vesalan ja Tuure Kilpeläisen varta vasten Loirille räätälöityä tekstejä.  Musiikillisesti Hyvää puuta kurkotti americanan suuntaan countrymausteisine instrumentteineen, mutta yhtä kaikki mukana oli niin valssia (Vilukukka) kuin saluunarockia (Sadan miehen leukaluut). Desibeli.net -verkkolehden Heikki Väliniemi tiivisti (24.10.2009) kuulijoiden yhteiset tunnot: "Vesa-Matti Loiri ei ole Suomen Johnny Cash. Hän on paljon enemmän. Loistava majakka parhaasta päästä." Jazzahtavammalla Skarabeella (2010) Loiri heittäytyi hetkittäin varsin improvisatoriseksi (Aivan pilvee, Aina tulee jotain), mutta toisaalta kipunoi entistä henkilökohtaisemmin synkeillä balladeilla, joiden sävellyksissä oli kiehtovasti ennalta-arvaamattomuutta.

Viimeistään 2010-luvulla Loiri alkoi muuttua, varmasti osin tahtomattaankin, instituutioksi, joka istutettiin milloin Loirinuotiolle, Vain elämää -sarjan kyynelrinkiin tai kiusallisimmillaan ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi. Syksyiset konserttikiertueet jatkuivat heittelevän terveydentilan sen salliessa. 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertissa syksyllä 2012 Loirin taustalla vuorotteli kaksi hyvin erilaista kokoonpanoa, jotka summasivat onnistuneesti koettua puolta vuosisataa: "Lenni-Kalle Taipaleen ja rumpali Kalle Torniaisen luotsaama iso jazzbändi veti jazzit, uudemmat kotimaiset popit ja Loirin ikivihreät, Peter Lerchen trio puolestaan vaikeammat tai ainakin herkemmät taidemusiikit. Loiri oli molempien kanssa kuin kala vedessä, ehkä jopa luontevampi päästessään Lerchen ainutlaatuisen kitaran säestämänä vetämään lähes avantgardistisia vokaalisuorituksia Leinon runoihin." - Otto Talvio (Helsingin Sanomat, 29.9.2012).

Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani -orkesterin kanssa työstetty Tuomittuna kulkemaan (2013) soi yhdenlaisena kompromissina. Jälleen mittatilaustyönä tehdyistä lauluista koostuva albumi alkoi saavuttaa "eletyn elämän karheudessa" jo saturaatiopisteensä. Soundi summasi Pertti Avolan kautta (20.12.2013), että "Vesa-Matti Loiri tulee tälläkin kertaa lähelle kuulijaansa sortumatta nurkan takana väijyvään tulkinnalliseen yliammuntaan. Kaihon Karavaani puolestaan pidättelee tyylikkäästi omien levyjensä vimmaa asettuen suosiolla empaattisena myötäelävän säestäjän rooliin." 

Joutsenlauluksi jäänyt Pyhät tekstit (2016) oli kokoelma lauluja, joiden teksteinä oli käytetty Raamatun korinttolaiskirjeitä, Kalevalaa, juutalaisten Kabbalahia ja hindujen pyhiä tekstejä. Loirin viimeisestä albumista haluttiin suurta testamenttia ja juuri se koitui sen kohtaloksi. Pyhät tekstit tavoitteli tarpeettoman ylisentimentaalista päätöstä Loirin levytysuralle. Islantiin tehdyltä äänitysreissulta ilmestyi myös samanniminen kirja, jossa kerrottiin laulujen ja levyn syntytarinaa. Pyhät tekstit sulki ympyrän kuitenkin siinä mielessä, että Loiri lopetti levytysuransa kuten oli sen aloittanutkin, tulkitsemalla runoja. 

Erityisesti laulujen tulkitsijana, eläytyjänä, Loiri oli heittäytyjä, joka vaati yleisöltään yhtä paljon kuin itseltään. Hän ei halunnut olla pelkkä viihdyttäjä. Vexi Salmen ajatusta (2001) mukaillen, yleisön oli elettävä samat tunteet kuin laulajankin, joko rakastettava esitystä tai sitten tunnettava vastenmielisyyttä eläytymisen voiman edessä. Helsingin Sanomille hienon muistokirjoituksen Loirista kynäillyt Jari Tervo tiivisti osuvasti mestarin eläytymistä: "Loiri tulkitsi kuin olisi moukaroinut konepeltiä, tai vapauttanut kämmeneltään pienen linnun lentoon. Etukäteen tulkinnan sävyä ei voinut päätellä laulun luonteesta. Loiri lauloi omanlaistaan bluesia, nappasi hetken tunnelmasta kiinni, riippumatta siitä, oliko laulu tango vai aaria. Loirin menetelmällä tulkinta ei ole koskaan valmis. Se elää."

Vesa-Matti Loirin viimeinen kokoillan konsertti kuultiin Helsingin Kulttuuritalolla 21.12.2019. Olin tuolloin jouluun hiljalleen asettuvan yleisön seassa kuulemassa Leinot, Merikannot ja rakastetut joululaulut. Vielä kerran. Tuona iltana J. Alfred Tannerin sanoittama ja Kuu se on taivaalla yksinänsä -kansanlauluun nojaava Laulu on ollut iloni ja työni soi jälleen niin pidäkkeettömämmän komeasti, että kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei säästytty. Se kai Loirin perintö viime kädessä on: hän liikutti suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

Omat elämänohjeet itselleni on suvaitsevaisuus, toisten huomioon ottaminen ja oman egon poistaminen. -Vesa-Matti Loiri (18.8.2015)

Lepää rauhassa, kuningas. Kiitos kaikesta. Olkoon täysi sinun maljasi.