Damien Chazelle: La La Land
Damien Chazellen esikoispitkä Whiplash (2014) oli lupaava pelinavaus uuden tekijän intensiivisestä ja intohimoisesta kerronnasta. La La Land veti silti maton alta ja sai haukkomaan henkeä. Aidosti romanttinen musikaali onnistui palauttamaan uskon isoon Hollywood-elokuvaan. Justin Hurwitzin loistelias musiikki kiteytti eri vuosikymmeniltä kumpuavat vaikutteet klassiseksi musikaaliscoreksi, joka toimii musikaaliklassikoiden tapaan, myös täysin itsenäisensä taideteoksena. Kaihoisan rakkaustarinan ohessa La La Land on mestarillinen oodi seitsemännen taiteen historialle ja Hollywoodin kultakaudelle, jazzille, restauroinnille ja vanhojen elokuvateatterien säilyttämiselle. Se antoi tärkeän toivonpilkahduksen, itselleni jopa olemassaolon oikeutuksen siitä, että klassikoiden ja elokuvakulttuurihistorian vaalimisella on arvonsa. La La Landin loppupuolen "vaihtoehtoisen todellisuuden jakso" on kauneimpia ja pysäyttävimpiä hetkiä elokuvan äärellä pitkään aikaan.
Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea
Hypnoottisella tavalla arkiselta vaikuttanut Manchester by the Sea näytti surun mykistävät kasvot väkevästi todellisuutta jäljittäen. Kenneth Lonerganin viisaassa ohjaustyössä ihmisten välisessä, usein problemaattisessa, kommunikaatiossa oli samaistuttavuutta. Eksistentialistisen kriisin keskellä on vahvan roolityön tekevä Casey Affleck.
AJ Annila: Ikitie
Omaperäisillä Jadesoturi (2006) ja Sauna (2008) -elokuvilla mielenkiinnon herättäneen AJ Annilan paluuta ennätettiin odotella. Onneksi lopputuloksena syntyi Antti Tuurin romaaniin pohjautuva epookkidraama Ikitie, joka onnistui vaietun menneisyyden kertojana olemaan historiakuvamme kannalta vuoden merkittävin ensi-ilta.
Michael Dudok de Wit: La tortue rouge / The Red Turtle
Cinema Mondon maahantuonti onnistui pitämään taideanimaation himmenevää valoa kirkkaana ja sielukkaana. Pitkän uran animaation saralla tehneen Michael Dudok de Witin rohkeasti vailla dialogia toteutettu elokuva eteni universaaliksi ylistykseksi luonnolle, rakkaudelle ja perheelle. Valkokangaslevitykseen päätyneistä elokuvista La tortue rouge, jos mikä, yllätti ja hurmasi monikerroksisuudellaan.
Aku Louhimies: Tuntematon sotilas
Elokuvateatterikierrosta edeltäneet skeptiset soraäänet eivät onnistuneet musertamaan alleen Aku Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan merkitystä. Uskomattomiin katsojalukemiin (tätä kirjoittaessa yli 900 000 katsojaa) yltäneestä elokuvasta kuoriutui harvinainen sukupolvet ylittävä tunnekokemus. Upean ensemble-näyttelijäkaartin (eturivissä Eero Aho) roolittama elokuva ei kaihtanut Väinö Linnan alkuperäistekstin konflikteja ja hyödynsi historiallisessa tulkinnassaan myös uudempaa, 2000-lukulaista tulkintaa mielten murtumisesta. Syvästi vaikuttava elokuvateatterielämys oli kaukana sodan ihannoinnista tai vaarallisesta nationalistisesta paatoksesta.
Vuoden 2017 sykähdyttävin elokuvaelämys oli La La Land -elokuva, joka sulatti ennakkoon kielteisen ennakkokäsitykseni ja antoi tärkeän toivonpilkahduksen, jopa olemassaolon
oikeutuksen siitä, että klassikoiden ja elokuvakulttuurihistorian
vaalimisella on arvonsa.
Pinnan alta:
Amanda Kernell: I Will Always Love You Kingen
Saamelaisverellä (Sami Blood, 2016) läpimurtonsa tehneen Amanda Kernellin I Will Always Love You Kingen (2017) on täydellinen esimerkki timantiksi tiivistetystä lyhytelokuvasta. Pohjoismaisen nuoren miehen kasvuodysseiaa on harvoin tulkittu näin vangitsevasti.
Lynne Ramsay: You Were Never Really Here
Cannesin elokuvajuhlilla huomiota herättänyt You Were Never Really Here ei vielä tänä vuonna päätynyt Suomen levitykseen, mutta toivoa sopii, että elokuva tulisi kotimaan kankaille vuoden 2018 aikana. Vahvana Taksikuski-pastissina alkava elokuva vääntyy voimakkaaksi väkivallan ja yksinäisyyden esseeksi psykologisena katselukokemuksena. Joaquin Phoenix sai henkisesti vaativasta roolista ansaitun parhaan miespääosapalkinnon Cannesissa.
Näkemiin 2017 - kuulemiin 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti