Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tim Burton 50 vuotta -retrospektiivi päättyy arvokkaasti kauhuromanttisella musikaalilla Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (nähtävillä 8. / 10.1.)

Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street
Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi / Sweeney Todd - The Demon Barber of the Fleet Street

Iso-Britannia/Yhdysvallat 2007. Tuotantoyhtiö: DreamWorks Pictures, Warner Bros. Pictures, Parkes/MacDonald Productions, The Zanuck Company, Dombey Street Productions. Tuotannonjohto: Patrick McCormick. Tuottaja: John Logan, Laurie MacDonald, Walter Parkes, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John Logan – Stephen Sondheimin ja Hugh Wheelerin musikaalin ja Christopher Bondin musikaalisovituksen pohjalta. Kuvaus: Dariusz Wolski. Animaatio: Chris Olsen. Lavastus: Dante Ferretti (production design), Gary Freeman & David Warren (art direction), Francesca Lo Schiavo (set decoration). Erikoistehosteet: Chas Jarrett (supervisor), Moving Picture Company. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Nana Fischer, Paul Gooch, Christine Greenwood, Lisa Pickering, Christine Whitney & Lisa Wood. Musiikki: Stephen Sondheim. Laulut: “The Ballad of Sweeney Todd”, “No Place Like London” es. Johnny Depp & Jamie Campbell Bower, “The Worst Pies In London” es. Helena Bonham Carter, “Poor Thing” es. Helena Bonham Carter, “My Friends” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Green Finch And Linnet Bird” es. Jayne Wisener, “Alms Alms” es. Laura Michelle Kelly, “Johanna (Parts 1& 2)” es. Jamie Campbell Bower, “Pirelli’s Miracle Elixir” es. Johnny Depp, Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Pirelli’s Entrance” es. Sacha Baron Cohen, “The Contest” es. Sacha Baron Cohen, “Wait” es. Helena Bonham Carter, “Ladies In Their Sensitives” es. Timothy Spall, “Pretty Women” es. Johnny Depp & Alan Rickman, ”Epiphany” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “A Little Priest” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Johanna (Act II)” es. Johnny Depp, Jamie Campbell Bower & Laura Michelle Kelly, “God, That’s Good!” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “By The Sea” es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter, “Not While I’m Around” es. Helena Bonham Carter & Ed Sanders, “Toby’s Finger (Searching, Part 1) es. Helena Bonham Carter, “Searching (Part 2)” es. Laura Michelle Kelly, “The Judge’s Return” es. Johnny Depp & Alan Rickman, “Final Scene (Part 1) es. Johnny Depp & Helena Bonham Carter. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Sweeney Todd), Helena Bonham Carter (rouva Lovett), Alan Rickman (Judge Turpin), Timothy Spall (Beadle Bamford), Sacha Baron Cohen (Adolfo Pirelli), Jamie Campbell Bower (Anthony), Laura Michelle Kelly (kerjäläisnainen), Jayne Wisener (Johanna), Ed Sanders (Toby), Jody Halse (poliisi). Helsingin ensiesitys: 29.2.2008, Tennispalatsi 3, Kinopalatsi 2, Omena 2 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 206013 – K18 – 3240 m / 118 min

Valloittavan stop motion -animaation, Corpse Briden (2005) jälkeen Tim Burton siirtyi 1800-luvulta peräisin olevan legendan pariin. Lontoossa asiakkaitaan partaveitsellä murhanneen Toddin tarinan todellisuuspohja oli herättänyt ristiriitaisia tunteita halki vuosisatojen, mutta vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassaan kirjailija Peter Haining väitti, että Sweeney Todd olisi ollut todellinen sarjamurhaaja, joka 1700-luvun Lontoossa surmasi kaikkiaan 160 miestä. Alun perin tarinaa kerrottiin ”penny dreadful” –kauhulehdissä, kunnes jo vuonna 1846 George Dibdin-Pitt sovitti siitä ensimmäinen näyttämöversion. Dibdin-Pittin tulkintaan pohjaavat elokuvaversiot valmistuivat vuosina 1926-1936, kunnes vuonna 1970-luvun lopussa sai Broadwayllä ensi-iltansa Stephen Sondheimin säveltämä ja sanoittama musikaaliversio. Siitä tuli odottamaton menestystarina, jota esitetään tänäkin päivänä ympäri maailmaa. Burtonin elokuvan pohjana on Sondheimin ja Hugh Wheelerin luoma musikaali, jonka musikaalisovituksen on elokuvakäsikirjoitukseksi kutonut John Logan.

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi on herkullisen makaaberi, kauhuromanttinen musikaali, jonka ”gotiikkasävyille Sondheimin musikaali tarjoaa oivallisen kasvualustan ja temmellyskentän. Burtonin elokuvaa voi pitää musikaalin parhaana mahdollisena filmitulkintana, sillä hän tajuaa luonnostaan missä mennään, ja miltä kaiken tulee näyttää.” – Pertti Avola (HS Nyt, 29.2.2008). Burton, kuvaaja Dariusz Wolski ja lavastaja Dante Ferretti ovat luoneet 1800-luvun Lontoosta paikan, jossa nokiset siluetit häämöttävät vuoroin tumman, vuoroin tehtaiden saasteista kellertävän taivaan alla, ja kadut ovat kuin kujia helvetistä. Näkymä on yhtä tyylitelty kuin kaikki muukin elokuvassa.

Sweeney Todd on kuvasommittelun, lavastuksen ja Colleen Atwoodin näyttävän puvustuksen lisäksi myös Johnny Deppin ja Helena Bonham Carterin taidonnäyte. Loisteliaan kaksikon yhteiset kohtaukset uhkuvat väkivaltaa, kiintymystä ja kadotusta. ”Deppin haaveillessa kaulavaltimon katkaisemisesta kuin mielipuoleksi mustunut saksikäsi-Edward konsanaan tuijottaa Bonham Carter suoraan katsojan sydämeen kuin tuhkan tahraama, rähjääntynyt posliininukke.” –Outi Heiskanen (Skenet.fi -verkkojulkaisu, 28.2.2008). Parhaimmillaan Burton parodioi jopa itseään ja yksiulotteisia hahmojaan tavoilla, jotka vain antavat kokonaisuudelle lisää syvyyttä. Elokuva tarjoaakin matkan satumaiseen synkkyyteen, josta ei varjoista ja verestä huolimatta halua pois.

– Otto Suuronen mainittujen lähteiden pohjalta (8.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)

Corpse Bride

Kansalliseen audiovisuaaliseen arkistoon suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi jatkuu vielä kahdella elokuvalla, joista ensimmäinen, ilahduttava stop motion -animaatio Corpse Bride (2005) nähdään Orionissa 7.1. ja uusintana 10.1.

Corpse Bride
Tim Burton’s Corpse Bride / Tim Burton’s Corpse Bride

Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Tim Burton Animation Co., Laika Entertainment, Patalex Productions, Will Vinton Studios. Tuotannonjohto: Jeffrey Auerbach, Joe Ranft. Tuottaja: Allison Abbate, Tim Burton. Ohjaus: Tim Burton, Mike Johnson. Käsikirjoitus: John August, Caroline Thompson & Pamela Pettler – Tim Burtonin ja Carlos Grangelin luomien hahmojen pohjalta. Kuvaus: Pete Kozachik. Animaatiohahmojen suunnittelu: Carles Burgés, Jordi Grangel, Huy Vu. Production Design: Alex McDowell. Art Direction: Nelson Lowry. Erikoistehosteet: Roxanne Newsham, Neil Roche, Alexander Seaman, Nicolas Seck, Mohammed ”Mo” Sobhy, Penn Stevens & Joern Weisspfennig (CGI-tehosteet), Moving Picture Company (visuaaliset erikoistehosteet). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: ”Remains of the Day”, säv. Danny Elfman, HELENA BONHAN CARTER, JANE HORROCKS & ENN REITEL: “Tears to Shed”, säv. Danny Elfman, SIMON PRESTON: “Tannhauser: Pilgrim’s Chorus”, säv. Richard Wagner, DANNY ELFMAN, JANE HORROCKS, PAUL BAKER, ALISON JIEAR & GARY MARTIN: “The Wedding Song”, säv. Danny Elfman, “Tara Theme”, säv. Max Steiner, ”Treulich geführt”, säv. Richard Wagner, ALBERT FINNEY, JOANNA LUMLEY, TRACEY ULLMAN & PAUL WHITEHOUSE: “According to Plan”, säv. Danny Elfman. Leikkaus: Chris Lebenzon, Jonathan Lucas. Äänisuunnittelu: Steve Boeddeker, Martin Cantwell. Ääniosissa: Johnny Depp (Victor Van Dort), Helena Bonham Carter (Ruumismorsian/Corpse Bride), Emily Watson (Victoria Everglot), Tracey Ullman (Neil Van Dort/Hildegarde), Paul Whitehouse (William Van Dort/Mayhew/Paul), Joanna Lumley (Maudeline Everglot), Albert Finney (Finis Everglot), Richard E. Grant (Barkis Bittern), Christopher Lee (pastori Galswells), Michael Gough (Elder Gutknecht), Jane Horrocks (rouva Plum/musta leski hämähäkki), Danny Elfman (Bonejangles). Helsingin ensiesitys: 4.11.2005 Kinopalatsi 9 – televisioesityksiä: 1.11.2008 MTV3 – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 201098 – K7 – 2150 m / 79 min

Tim Burton palasi ilahduttavasti stop motion -animaation pariin hirtehishumoristisella nukkefantasialla Corpse Bride, joka nojaa vahvasti goottilaiseen ekspressionismiin, karrikoituihin ihmishahmoihin sekä Danny Elfmanin persoonallisiin lauluihin. Siinä missä Henry Selickin ohjaamassa kulttiklassikossa, Painajainen ennen joulua (1993) Burton pysytteli hahmosuunnittelijana ja alkuperäistarinan luojana, on hän tällä kertaa itse ohjaajana yhdessä animaattori Mike Johnsonin kanssa.

Hentoisesti itäeurooppalaiseen kansantaruun nojaavaan elokuvan tarina sijoittuu viktoriaanista Iso-Britanniaa muistuttavaan paikkaan, jossa Victor van Dort (äänenä Johnny Depp) ja Victoria Everglot (äänenä Emily Watson) ovat joutumassa vanhempiensa junailemaan pakkoavioliittoon, ilman että ovat koskaan tavanneet toisiaan. Vanhempien mielessä on vain taloudellinen ja sosiaalinen hyöty, mutta ujot nuoret rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä. Esteeksi onnelle muodostuu ainoastaan se, että Victor menee vahingossa naimisiin kuolleen morsiamen kanssa. Makaaberilla huumorilla maustettu kolmiodraamasatu etenee tästä sujuvasti elävien kuolleiden juhliin, joiden kulmikkaassa kolkkoudessa on elementtejä muun muassa Meksikon kuolleiden päivän perinteistä.

Corpse Bride on tehty perinteisen nukkeanimaation keinoin ja myönnytyksenä modernin digitaalitekniikan suuntaan käytetäänkin vain digitaalista still-kameraa. Oman herkullisen lisänsä elokuvaan tuovan stop motion -tekniikan huomaa erityisesti kurvikkaiden hahmojen tempoilevassa liikehdinnässä, joka tuntuu sopivan erityisesti elokuvan luurankohahmoille. Ääninäyttelijöinä kuullaan sekä karismaattisia miehiä Johnny Depp, Albert Finney ja Christopher Lee sekä ennen kaikkea hurmaavia naisia kuten Emily Watson ja Helena Bonham Carter.

Visuaalisesti hurmaavan elokuvan goottilaiset visiot ja riehakkaat pienoismallit suorastaan hehkuvat eloa valkokankaan pimeydessä, ja vaikka tummissa sävyissä liikuntaankin, on elokuvan ytimessä romanttinen optimistisuus.

– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 7.1.2009)

Charlie and the Chocolate Factory

Orionissa 6. / 9.1.:

Charlie and the Chocolate Factory
Jali ja suklaatehdas / Kalle och chokladfabriken

Australia/Iso-Britannia/Yhdysvallat 2005. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, The Zanuck Company, Plan B Entertainment, Theobald Film Productions. Tuotannonjohto: Bruce Berman, Graham Burke, Felicity Dahl, Derek Frey, Patrick McCormick, Michael Siegel. Tuottaja: Brad Grey, Lorne Orleans, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Roald Dahlin ”Charlie and the Chocolate Factory” (1964) alkuperäisromaanin pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Rosie Ashforth, Craig Bardsley, Brendan Body, Federico Cascinelli, Mike Cussack, Maurizio Parimbelli, Craig Penn, Andres Puente, Mathieu Vig, Rachel Ward. Lavastus: Alex McDowell (production design), Peter Young (set decoration), Les Tomkins (supervising art direction). Erikoistehosteet: Chas Jarrett, Sue Rowe, Simon Stanley-Clamp & Jon Thum (visual effects supervisors). Puvut: Gabriella Pescucci. Ehostus: Peter Owen (designer). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: TECHNICAL DIFFICULTIES: ”Mr. Quiet”, säv. RaVani Flood, Gardner DeAguiar, Jesse Shaternick & Manuel Ignacio, DANNY ELFMAN: ”Wonka’s Welcome Song”, säv. Danny Elfman, “Good Morning Sunshine”, säv. Galt MacDermot, James Rado & Gerome Ragni, DANNY ELFMAN & THE ALLEYNS SCHOOL BRASS ENSEMBLE: “Augustus Gloop”, säv. Danny Elfman, DANNY ELFMAN: “Violet Beauregarde”, “Veruca Salt”, “Mike Teavee”, säv. Danny Elfman, LOS DEL RIO: “Macarena (Bayside Boys Mix)”, säv. Antonio Romero, Rafael Ruiz, Carlos Alberto de Yarza & Mike Triay, “Also Sprach Zarathustra”, säv. Richard Strauss, ”Requiem for Soprano, Mezzo Soprano, Two Mixed Choirs and Orchestra”, säv. György Ligeti. Koreografia: Francesca Jaynes. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Steve Boeddeker. Pääosissa: Johnny Depp (Willy Wonka), Freddie Highmore (Charlie Bucket), David Kelly (isoisä Joe), Helena Bonham Carter (rouva Bucket), Noah Taylor (herra Bucket), Missi Pyle (rouva Beauregarde), James Fox (herra Salt), Deep Rou (Oompa Loompa), Christopher Lee (tri Wonka), Adam Godley (herra Teavee), Franziska Troagener (rouva Gloop), Annasophia Robb (Violet Beauregarde), Julia Winter (Veruca Salt), Jordan Fry (Mike Teavee), Philip Wiegratz (Augustus Gloop). Helsingin ensiesitys: 16.9.2005, Tennispalatsi 1, 2 & 11, Kinopalatsi 1 & 6, Kino Itäkeskus – maahantuoja: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – DVD-levitys: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – VET 200969 – K7 – 3180 m / 116 min

Tim Burtonin tulkinta Roald Dahlin alkuperäisteoksesta on viiltävällä huumorilla ladattu, huomattavasti synkempi kuin Mel Stuartin vuoden 1971 elokuvaversio (Jali ja suklaatehdas / Willy Wonka and the Chocolate Factory), jonka omaperäistä Vonkaa näytteli persoonallinen koomikko Gene Wilder. Burtonin näkemys on kuitenkin lähempänä Dahlin äkkiväärää sanailua ja elokuvan apulaistuottajana onkin toiminut kirjailijan leski, Felicity Dahl, joka on hyväksynyt Burtonin vision klassikkosadusta.

Dahlin tutussa tarinassa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua, joiden voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen. Köyhässä perheessä kurjuudesta kärsivän Jalin suuri unelma toteutuu onnekkaan sattuman kautta, kun hän pääsee katsomaan suuren suklaatehtaan sisälle ja tutustumaan salaperäiseen suklaataikuriin.

Visuaalisilla vitseillä ehkä liiankin täyteen ahdettu Jali ja suklaatehdas on voimakkaan stereotyyppisten hahmojen elokuva. Erityyppiset lapset ovat tietynlaisia aina sairaalloisuuteen asti. On suursyömäriä, pelifanaatikkoa, ylisuorittajaa ja kotityrannia. Johnny Depp tuo Vili Vonkan roolissaan esiin joukon vaihtuvia tunnetiloja lapsenomaisesta riemusta lämpimään kunnioitukseen saakka. Kameleonttimainen Depp säilyttää loppuun asti hahmon kannalta oleellisen traagisuuden, eikä taituroi hahmoaan vitsiksi. Keikarimaisen namusedän tylyä asennetta selitetään takaumajaksoilla hänen omasta lapsuudestaan.

Batmanin (1989) ja Päättömän ratsumiehen (1999) lavastuksesta Oscarilla palkitun lavastaja Peter Youngin ja Burtonin sujuva yhteistyö näkyy elokuvan taiteellisessa lopputuloksessa, jossa kaksikko on pystynyt yhdistämään ammattitaitonsa ja luovuutensa tehokkaasti. Loputtomissa irtovitseissä itämaiden viiksekkäät miehet vaihtavat kebabinsa Vonkan täytesuklaaseen, Intian valtias rakennuttaa Taj Mahalinsa samasta herkusta ja muodin mekoissakin kaikkein eniten kiinnostaa suklaalevyjen käärepaperit. Katsojan huomion vie osaltaan myös Danny Elfmanin hulvattomat laulunumerot, jotka muusikko on itse säveltänyt ja laulanut Dahlin tekstin pohjalta. Tehtaan pienten työläisten, oompa loompien, esittämät laulut höystettynä hillittömillä koreografioilla ovat parhaimmillaan hykerryttäviä. Elfman onkin hakenut eksentrisiin laulunumeroihinsa vaikutteita ajoiltaan Oingo Boingo -yhtyeen jäsenenä.

Elokuvan sanoma on suoraviivaisen selkeä: ahneus ja itsekkyys ovat todella huono asia, kun taas sydämellisyys ja nöyryys tekevät ihmisestä voittajan. Hysteeriseen psykedeliaan taipuvainen kertomus vaihtuu paikoitellen herkäksi ja liikuttavaksi kuvaukseksi unelmista, anteeksiannosta ja perheen merkityksestä.

– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (6.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)

Big Fish

Tim Burtonin humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Elokuva nähtävillä elokuvateatteri Orionissa 4. tammikuuta.

Big Fish
Big Fish / Big Fish

Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation, Jinks/Cohen Company, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Arne L. Schmidt. Tuottaja: Bruce Cohen, Dan Jinks, Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: John August – Daniel Wallacen romaanin ”Big Fish: A Novel of Mythic Proportions” pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Bill Diaz. Lavastus: Dennis Gassner (production design), Roy Barnes, Jean-Michel Ducourty, Robert Fechtman, Jack Johnson & Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Kevin Scott Mack, Keith Marbory, Hans Metz. Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Ehostus: Richard Alonzo, Sharyn Cordice, Elisa Marsh, Dorothy Pearl, Michelle Vittone-McNeil. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PEARL JAM: ”Man of the Hour”, säv. Eddie Vedder, BING CROSBY: “Dinah”, säv. Harry Akst, Sam Lewis & Joe Young, BUDDY HOLLY: “Everyday”, säv. Buddy Holly & Norman Petty, ELVIS PRESLEY: “All Shook Up”, säv. Elvis Presley & Otis Blackwell, THE VOGUES: “Five O’Clock World”, säv. Allen Reynolds, CANNED HEAT: “Let’s Work Together”, säv. Wilbert Harrison, “Amazing Grace, trad., “The Victors”, säv. Louis Elbel, “Duelin’ Banjos”, säv. Arthur Smith, DOCK BOGGS: “Sammie, Where Have You Been So Long?”, säv. Dock Boggs, “Symphony No. 6 in F ‘Pastoral’: V. Allegretto (Shepherd’s Hymn)”, säv. Ludwig van Beethoven, “Can-Can”, säv. Jacques Offenbach, “Entry of the Gladiators”, säv. Julius Fucík, “Twice the Love”, säv. Danny Elfman & John August, THE ALLMAN BROTHERS BAND: “Ramblin’ Man”, säv. Dickey Betts. Koreografia: Cynthia Onrubia. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Craig Berkey (sound effects designer), Ted Caplan (sound effects editor) & Skip Lievsay (sound editor). Pääosissa: Ewan McGregor (Ed Bloom, nuorena), Albert Finney (Ed Bloom, vanhana), Billy Crudup (Will Bloom), Jessica Lange (Sandra Bloom), Helena Bonhan Carter (Jenny, nuorena/vanhana / noita), Alison Lohman (Sandra Templeton Bloom), Robert Guillaume (lääkäri Bennett, vanhana), Marion Cotillard (Josephine), Matthew McGrory (Jätti-Karl), David Denman (Don Price), Missi Pyle (Mildred), Loudon Wainwright III (Beamen), Ada Tai (Ping), Arlene Tai (Jing), Steve Buscemi (Norther Winslow), Danny DeVito (Amos Calloway), Deep Roy (herra Soggybottom), Perry Walston (Ed Bloom, 10 vuoden ikäisenä), Hailey Anne Nelson (Jenny, 8 vuoden ikäisenä), Grayson Stone (nuori Will Bloom), R. Keith Harris (Edin isä), Karla Droege (Edin äiti), Zac Gardner (Zacky Price), John Lowell (Don Price, 12 vuoden ikäisenä), Miley Cyrus (Ruthie), Billy Redden (banjomies). Helsingin ensiesitys: 19.3.2004, Maxim 1, Tennispalatsi 3 – televisioesityksiä: 5.11.2006 Nelonen – maahantuoja: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors – DVD-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107742 – K11 – 3490 m / 128 min

Humaani Big Fish sekoittaa kiehtovasti tuttuja elementtejä Tim Burtonin edellisistä elokuvista, mukana on niin Saksikäsi Edwardin (1990) fantasiaan nojaavaa satumaisuutta kuin Päättömän ratsumiehen (1999) arvoituksellista sarjakuvamaisuutta. Alabamalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvassa tarinassa seurataan yhden miehen värittynyttä elämäntarinaa. Frank Capran teoksilta maistuvassa kehyskertomuksessa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.

Valoisa ja lämminhenkinen Big Fish pohjaa tarinansa Daniel Wallacen kirjaan Big Fish: A Novel of Mythic Proportions (1998), josta sen on elokuvamuotoon muokannut käsikirjoittaja John August. Elokuvan lopputuloksesta onkin kiittäminen ennen kaikkea käsikirjoittaja John Augustia, joka taidokkaasti kutoo isän ja pojan henkilökemiat lopulta yhteen. Burton käyttää visuaalisia kykyjään nerokkaasti ja mielikuvituksen rajoja kokeillaan taukoamatta. Tyylikirjo ulottuu värikylläisestä fantasiasta sarjakuvamaiseen koomisuuteen, mutta yhtä lailla realistisemmalle perhedraamalle annetaan tilaa. Eri aikatasoilla hyppelevä tarina pysyy kiinnostavana ja isän ja pojan konfliktialtista suhdetta purkava draaman kaari säilyy ehyenä. Monimerkityksellisyyttä painottavan elokuvan kalasymbolismin voi tulkita kuoleman ja jatkuvuuden merkiksi.

Jopa Tim Burtonin omaelämäkerralliseksi elokuvaksi tulkittu Big Fish on lohdullinen teos, jota ohjaaja on kiehtovalla tavalla maustanut omaleimaisella melankoliallaan ja äkkiväärällä huumorilla. Apinoiden planeetan (2001) myötä alkanut vahva yhteistyö kuvaaja Philippe Rousselot’n kanssa pääsee oikeuksiinsa elokuvan upeissa kuvasommitelmissa. Elokuvan pääroolissa Edward Bloomina nähdään monipuolinen Ewan McGregor sekä karismaattinen Albert Finney. Sivuroolien herkullisimmat hahmot tarjoavat Steve Buscemi eksentrisenä Norther Winslowna ja Danny DeVito sirkustirehtööri Amos Callowaynä. Inhimillistä lämpöä huokuva ja kerronnaltaan maaginen elokuva on lopulta kuin viimeinen hyvänyönsatu.

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta (4.1.2009, julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä)

Sleepy Hollow

Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Tim Burtonin Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Burtonin goottilaista lumoa voi ihastella Orionissa 3.1.

Sleepy Hollow
Päätön ratsumies / Sleepy Hollow

Yhdysvallat/Saksa 1999. Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures, Mandalay Pictures, American Zoetrope, Karol Film Productions. Tuotannonjohto: Francis Ford Coppola, Larry Franco. Tuottaja: Scott Rudin, Adam Schroeder. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Andrew Kevin Walker, Kevin Yagher – Washington Irvingin ”The Legend of Sleepy Hollow” tarinan pohjalta. Kuvaus: Emmanuel Lubezki. Animointi: Industrial Light & Magic. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), Ken Court, John Dexter, Andy Nicholson & Leslie Tomkins (art direction), Peter Young (set decoration). Erikoistehosteet: Computer Film Co., Industrial Light & Magic. Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Peter Owen. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: HESPEROS: ”The Swallow/The Colly Flower”, sov. Hesperos, HESPEROS: ”Argeers”, sov. Hesperos. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Gary Alper, Tony Dawe. Pääosissa: Johnny Depp (Ichabod Crane), Christina Ricci (Katrina Van Tassel), Miranda Richardson (Lady Can Tassel/Crone), Michael Gambon (Baltus Van Tassel), Casper Van Dien (Brom Van Brunt), Jeffrey Jones (Steenwyck), Richard Griffiths (Philipse), Ian McDiarmid (lääkäri Lancaster), Michael Gough (Hardenbrook), Christopher Walken (päätön ratsumies), Mars Pickering (nuori Masbath), Lisa Marie (Lady Crane), Steven Waddington (Killian), Claire Skinner (Beth Killian), Christopher Lee (Burgomaster), Mark Spalding (Jonathan Masbath), Jessica Oyelowo (Sarah), Tony Maudsley (Van Ripper), Peter Guinness (lordi Crane), Nicholas Hewetson (Glenn), Orlando Seale (Theodore), Sean Stephens (Thomas Killian). Helsingin ensiesitys: 14.4.2000, Bristol, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 2 – televisioesityksiä: 8.2.2004 Nelonen, 23.9.2005 Nelonen, 30.9.2006 Nelonen – maahantuoja: United International Pictures Oy / UIP Finland – video- ja DVD-levitys: Finnkino Oy – VET 101593 – K15 – 2905 m / 106 min

Romantiikan ajan yhdysvaltalaisella kirjailijalla, Washington Irvingillä (1783-1859), on aivan oma paikkansa maan kirjallisuuden historiassa. Parhaiten Irving muistetaan novellistaan The Legend of Sleepy Hollow, joka ilmestyi osana kokoelmateosta The Sketch Book of Geoffre Crayon Gent. vuonna 1820 miehen asuessa Birminghamissa, Englannissa. Irvingin klassinen alkuperäisteksti on yksi varhaisimmista amerikkalaisen kaunokirjallisuuden teoksista, joita yhä luetaan esimerkiksi yhdysvaltalaisissa peruskouluissa. Elokuvaohjaaja Tim Burtonille avautui The Legend of Sleepy Hollow -satuun perustuvan elokuvan Päätön ratsumies myötä mahdollisuus osoittaa kunniaa paljon ihailemilleen Hammer-studioiden kauhuelokuville.

Vuoteen 1799 sijoittuvassa tarinassa newyorkilaiskonstaapeli Ichabod Crane lähetetään pohjoiseen, Sleepy Hollow’n kylään tutkimaan salaperäisiä murhatapauksia, joissa uhrien päät ovat kadonneet jäljettömiin. Kyläläiset uskovat tappajan olevan ratsumiehen päätön aave, joka oman päänsä menetettyään terrorisoi Sleepy Hollow’n asukkaita. Rationaaliseen ajatteluun uskova Crane uskoo, että mystisille murhille on olemassa luonnollinen selitys.

”Burton näyttää ikuisen aihepiirin eli rationaalisuuden ja irrationaalisuuden, järjen ja magian, toden ja mielikuvituksen vastakkainasettelun jännittävällä ja kiinnostavalla tavalla. Tematiikassa on sitä samaa viehättävyyttä ja arvoituksellisuutta, joka on kulkenut yhtenä keskeisimpänä kysymyksenasetteluna filosofian historiassa: miten järki ja henki ovat suhteessa toisiinsa, miten luoda sovinto järjen ja hengen välille.” -Antti Kaijalainen, Skenet (14.4.2000).

Ohjaajan filmografialle tyypillinen goottilainen estetiikka pääsee oikeuksiinsa Emmanuel Lubezkin tehokkaan kuvauksen ja Rick Heinrichsin lumoavan lavastustaiteen ansiosta. Vaikutteet näyttävään lavastukseen on haettu 1800-luvun romanttisesta saksalaisesta maisemamaalauksesta. Elokuvan tyylitellyssä ilmaisussa, jossa klassinen kauhukuvasto on yhdistetty moderniin goresäikyttelyyn, on vaikutteita italialaisen Mario Bavan tuotannosta. Persoonallinen aitouden tuntu näkyy myös elokuvan runsaissa erikoistehosteissa, joista osa on tehty perinteisenä käsityönä ja osa tietokonegrafiikkana. CGI-tehosteita usein vaivaavasta keinotekoisuudesta ei Burtonin lapsuuden ja alitajunnan pelkojen ja ahdistuksien allegorisessa kauhufantasiassa ole henkäisyäkään.

– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 3.1.2009)

Planet of the Apes

Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisointi Apinoiden planeetta (1968) sai Tim Burtonin käsittelyssä vuonna 2001 astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta elokuvateatteri Orionissa 2.1.

Planet of the Apes
Apinoiden planeetta / Apornas planet

Yhdysvallat 2001. Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox, The Zanuck Company. Tuotannonjohto: Ralph Winter. Tuottaja: Richard D. Zanuck. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: William Broyles Jr., Lawrence Konner & Mark Rosenthal – Pierre Boullen romaanin ”La Planéte des Singes’ pohjalta. Kuvaus: Philippe Rousselot. Animaatio: Ethan Marak, Yuichiro Yamashita. Lavastus: Rick Heinrichs (production design), John Dexter, Sean Haworth & Philip Toolin (art direction), Rosemary Brandenburg (set decoration). Erikoistehosteet: Industrial Light & Magic, Bill George (supervisor). Puvut: Colleen Atwood, Donna O’Neal. Erikoismaskeeraus: Rick Baker. Musiikki: Danny Elfman. Laulut: ”Rule the Planet Remix (Paul Oakenfold Mix)”, säv. Danny Elfman. Koreografia: Terry Notary. Leikkaus: Chris Lebenzon, Joel Negron. Ääni: Richard L. Anderson, John A. Larsen. Pääosissa: Mark Wahlberg (kapteeni Leo Davidson), Tim Roth (Thade), Helena Bonham Carter (Ari), Michael Clarke Duncan (Attar), Paul Giamatti (Limbo), Estella Warren (Daena), Cary-Hiroyuki Tagawa (Krull), David Warner (Sandar), Kris Kristofferson (Karubi), Erick Avari (Tival), Luke Eberl (Birn), Evan Parke (Gunnar), Glenn Shadix (senaattori Nado), Freda Foh Shen (Bon), Chris Ellis (Karl Vasich), Anne Ramsay (Grace Alexander), Andrea Gano (Maria Cooper), Michael Jace (Frank Santos), Lisa Marie (Nova), Eileen Weisinger (Leeta), Charlton Heston (Zaius). Helsingin ensiesitys: 17.8.2001, Tennispalatsi 1, Kinopalatsi 1, Bristol 1, Kino 1 – televisioesityksiä: 16.3.2005 Subtv, 16.1.2006 MTV3 – maahantuoja/DVD-levitys: FS Film Oy – VET 103020 – K11 – 3300 m / 121 min

Tim Burtonin ohjaama Apinoiden planeetta (2001) on kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista ”La Planéte des Singes”. Siinä missä alkuperäinen, Charlton Hestonin ikimuistettavasti tähdittämä elokuva kyseenalaisti ihmisyyden ylivertaisuutta, kertoo Burton uudenlaisen näkemyksen tutusta tarinasta. On kyse samasta maailmasta, mutta eri henkilöistä. Painotuspisteenä on yhdenvertaisuus apinoiden kanssa. Ihmiset käyvät lopulta suoraan messiaaniseen eksistenssinsä puolesta.

Astronautti Leo Davidson (Mark Wahlberg) ajautuu myrskyyn tutkiessaan radioaktiivista aikamyrskyä vuonna 2029. Myrsy heittää astronautin sukkuloineen planeetalle, jossa puhuvat apinat pitävät ihmisiä kauhun vallassa. Leo kaapataan orjaksi ja pian hän tutustuu vallanhimoiseen kenraali Thadeen (Tim Roth) ja simpanssitietelijä Ariin (Helena Bonhan Carter). Uusien tietojen aseistama Leo johtaa kapinallisten joukon ylivoimaista apina-armeijaa vastaan taistelussa, jonka lopussa häämöttää joko vapaus tai täydellinen tuho.

Toimivimmillaan Apinoiden planeetta on tieteisfantasiaa parhaimmillaan, jossa on ammennettu kiinnostavasti vaikutteita Hollywoodin vanhoista historiallisista spektaakkeleista. Suurin panostus näkyy Rick Bakerin huikeassa maskeerauksessa, Rick Henrichsin kekseliäässä lavastuksessa sekä apinoiden liikehdinnän ja elekielen tarkassa opettelussa. Elokuvan realistisuuden kannalta tärkeänä asiantuntijana toimikin Cirque du Soleilin jäsenenä tunnetuksi tullut koreografi Terry Notary. Lopputulos ei muistuta Schaffnerin alkuperäiselokuvaa juuri muuta kuin keskeisiltä tapahtumiltaan, mutta on silti kokonaisvaltaisessa realismissaan ja hämmentävän todellisten apinoiden kera uskollisempi Boullen tieteiskirjalle. Kohua herättänyt loppuratkaisu on monessa mielessä kannanotto poliittisesti tiedostavampaan suuntaan.

Aikalaisarvioissa elokuvan ongelmakohdiksi nostettiin ennen kuitenkin puiseva dialogi ja juonen epämääräiset aukot. Myös elokuvan väkivaltaisuutta, kohtausten draaman kaarta sekä tunkkaisen tiivistä epäelokuvamaisuutta arvosteltiin. Onkin mahdollista, että lopullinen versio kärsi siitä, että tuotannon aikatauluja kiristettiin filmin loppuvalmisteluissa niin, että ohjaaja Burton sai jälkityöt valmiiksi juuri ensi-illan kynnyksellä. Kuriositeettina kerrottakoon, että fasistihenkisen sotamies Thaden isänä nähdään cameo-roolissa Charlton Heston. Osa elokuvasta on kuvattu Lake Powellin rannoilla, jonne alkuperäinen avaruusalus rantautui vuonna 1968.

– Otto Suuronen aikalaisarvioita tarkastellen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 2.1.2009)

Mars Attacks

Tim Burtonin anakronistinen tieteishupailu Mars hyökkää! nähtävillä Orionissa 29.12.

Mars Attacks!
Mars hyökkää! / Mars Attacks!

Yhdysvallat 1996. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures. Tuottajat: Tim Burton, Larry Franco. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Jonathan Gems. Kuvaus: Peter Suschitzky. Animaatio: Alice V. Kaiserian. Lavastus: Wynn Thomas (production design), Nancy Haigh (set decoration), John Dexter & James Hegedus (art direction). Erikoistehosteet: Michael Lantieri (special effects), Jim Mitchell & Michael Fink (visual effects). Puvut: Colleen Atwood. Ehostus: Julie Hewett, Valli O’Reilly & Robin Neal (meikit), Norma Lee & Candace Neal (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: RUPERT HOLMES: ”Escape (The Piña Colada Song)”, säv. Rupert Holmes, ELISABETH TROY-ANTWI: ”Headstrong”, säv. E. Antwi & Filo, SLIM WHITMAN: ”Indian Love Call”, säv. Otto A. Harbach, Oscar Hammerstein II & Rudolf Friml. ”Champagne Fanfare”, säv. George Cates, THE BEE GEES: Stayin’ Alive”, säv. Barry Gibb, Maurice Gibb & Robin Gibb, SLIM WHITMAN: “I’m Casting My Lasso Towards The Sky”, säv. Jimmy Wakely & Lee ‘Lasses’ White, TOM JONES: “It’s Not Unusual”, säv. Gordon Mills & Les Reed, PORTISHEAD: “Humming”, säv. Portishead. Leikkaus: Chris Lebenzon. Ääni: Randy Thom. Pääosissa: Jack Nicholson (presidentti James Dale / Art Land), Glenn Close (Lady Marsha Dale), Annette Bening (Barbara Land), Pierce Brosnan (professori Donald Kessler), Danny DeVito (Rude Gambler), Martin Short (lehdistösihteeri Jerry Ross), Sarah Jessica Parker (Nathalie Lake), Michael J. Fox (Jason Stone), Rod Steiger (kenraali Decker), Tom Jones, Jim Brown (Byron Williams), Lukas Haas (Richie Norris), Natalie Portman (Taffy Dale), Pam Grier (Louise Williams), Lisa Marie (marsilainen), Brian Haley (Mitch, salaisen palvelun agentti), Sylvia Sidney (isoäiti Florence Norris), Jack Black (Billy Glenn Norris), Ray J (Cedric Williams), Paul Winfield (kenraali Casey), Brandon Hammond (Neville Williams), Jerzy Skolimowski (Zeigler), Janice Rivera (Cindy), Christina Applegate (Sharona). Helsingin ensiesitys: 28.2.1997 Forum 1, Kino 1, Studio 3 – televisioesityksiä: 14.5.2000 MTV3, 27.3.2005 MTV3, 6.12.2005 Subtv – maahantuoja: Warner Bros. – videolevitys: Warner Home Video – DVD-levitys: Sandrew Metronome Distribution Finland Oy – VET 100080 – K11 – 2915 m / 106 min

Tehtyään kunniaa kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorille lämminhenkisessä elokuvassa Ed Wood (1994) siirtyi Tim Burton 1950-lukulaisen tieteiselokuvan pariin, keräilykorttisarjaan perustuvalla, anakronistisen viihdyttävällä tieteisparodialla Mars hyökkää! Tarinaansa myöten itseironisessa elokuvassa avaruusteleskooppi havainnoi Mars-planeetan suunnalta saapuvien lentävien lautasten valtaisan hyökkäyksen. Tärkeilevä professori Kessler (Pierce Brosnan) vakuuttaa jopa Yhdysvaltain presidentin (Jack Nicholson) teoriallaan, että ulkoavaruuden olennot saapuvat maahan rauhantahtoisina, mutta toisin käy, kuten arvata saattaa.

Ilmestyessään syksyllä 1996 Mars hyökkää! jäi pahasti tarinaltaan samankaltaisen, mutta roppakaupalla totisemman Hollywood-rymistelyn, Roland Emmerichin Independence Dayn (Independence Day - maailmojen sota, 1996) jalkoihin, mutta siinä missä Emmerichin patrioottinen hapuilu menee tahattoman komiikan puolelle, irvailee Burton omaan pistämättömään tyyliinsä kaikkia tahoja: USA:n kongressia ja maan presidenttiä, kiihkoaktivisteja, puolustusrakenteita ja amerikkalaista nationalismia, unohtamatta skandaaleilla ratsastavaa lehdistöä.

Runsailla yksityiskohdilla kuorrutettu lavastus ja kautta linjan harkittu värimaailma kumartavat syvään 1950- ja 60-lukujen sci-fi-elokuvien- ja tv-sarjojen perinteille. 50-lukulaisen sci-fin lisäksi tyylilajikirjo ulottuu makaaberista huumorista aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä. Monimuotoisen näyttelijäkaartin kruunaa Jack Nicholson herkullisessa kaksoisroolissaan Yhdysvaltain presidenttinä ja hulvattomana liioiteltuna bisnesmiehenä.

Burtonin tahallisen yliampuvan vision taustalla elää vaikutteita Stanley Kubrickin kulttiklassikosta Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1963), mutta siinä missä Kubrickin satiiri on tarkkanäköisyydessään mestarillista, jää Burtonin camp-hengessä etenevä pilkka paikoin pintapuoliseksi tehostevyöryksi.

– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 29.12.2008)

Batman

Tim Burtonin menestyselokuva Batman sai muistettavasti ensi-iltansa Suomessa syksyllä 1989. Huomenna 16.12. samainen sarjakuvafilmatisointi nähdään ensimmäistä kertaa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatterin, Orionin valkokankaalla.

Batman
Batman / Batman

Yhdysvallat 1989. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Pictures. Tuotannonjohto: Benjamin Melniker, Michael E. Uslan. Tuottaja: Peter Guber, Jon Peters. Ohjaus: Tim Burton. Käsikirjoitus: Sam Hamm & Warren Skaaren, Sam Hammin tarinan ja Bob Kanen hahmojen pohjalta. Kuvaus: Roger Pratt. Animaatio: Martin Gaskell. Lavastus: Peter Young (set decoration), Anton Furst (production design), Terry Ackland-Snow, Nigel Phelps & Leslie Tomkins (art direction). Erikoistehosteet: John Evans. Puvut: Bob Ringwood, Tony Dunsterville. Ehostus: Lynda Armstrong & Nick Dudman (meikit), Janet Jamison, Rick Provenzano & Barry Richardson (hiukset). Musiikki: Danny Elfman. Laulut: PRINCE: ”The Future”, ”Vicki Waiting”, ”Electric Chair”, ”Partyman”, ”Trust”, säv. Prince. ”Scandalous”, säv. Prince & John L. Nelson. PERCY FAITH & HIS ORCHESTRA: ”Theme From A Summer Place”, säv. Max Steiner. HILL BOWEN & ORCHESTRA: ”Beautiful Dreamer”, säv. Stephen Foster. “There’ll Be A Hot Time In The Old Town Tonight”, säv. Joe Hayden & Theodre A. Metz. ”Serenade no. 13 in G, K. 525 (Eine Kleine Nachtmusik), 2nd Movement”, säv. Wolfgang Amadeus Mozart. Leikkaus: Ray Lovejoy. Ääni: Tony Dawe, Eddy Joseph. Pääosissa: Michael Keaton (Bruce Wayne/Batman), Jack Nicholson (Jack Napier/Joker), Kim Basinger (Vicki Vale), Robert Wuhl (Alexander Knox), Pat Hingle (James Gordon), Billy Dee Williams (Harvey Dent), Michael Gough (Alfred Pennyworth), Jack Palance (Carl Grissom), Jerry Hall (Alicia Grissom), Tracey Walter (Bob), Lee Wallace (pormestari), William Hootkins (Eckhardt), John Dair (Ricorso), Christopher Fairbank (Nic), George Roth (Eddie), Kit Hollerbach (Becky). Helsingin ensiesitys: 20.10.1989, Arena 1, Studio 3, Forum 1, Formia 1, Rex – maahantuoja: Warner Bros. Entertainment Finland Oy – video- ja dvd-levitys: Musiikki Fazer (VHS), Sandrew Metronome Distribution Finland Oy, Warner Home Video (DVD) – televisioesityksiä: 19.2.1995 YLE TV1, 7.8.1996 YLE TV1, 6.6.1998 YLE TV2, 3.9.1999 YLE TV2, 28.3.2002 MTV3, 10.5.2002 Subtv, 27.12.2003 MTV3, 17.9.2004 MTV3 – VET 96257 – K15 – 3470 m / 122 min

“Have you ever danced with the devil in the pale moonlight?”
– Jack Nicholson (Jokeri) elokuvassa Batman (1989)

Bob Kanen luoma Batman on länsimaisen populaarikulttuurikuvastomme kiistatta tunnetuimpia hahmoja. Sarjakuvien maailmasta Batman siirtyi ensimmäisen kerran valkokankaalle jo 1960-luvulla, kun camp-huumorin keinoin kulttimaineeseen noussut Lepakkomies -televisiosarja muuntui elokuvaksi vuonna 1966. 1980-luvun lopussa Batman koki kuitenkin reinkarnaation yön ritarina, ensin Frank Millerin sarjakuvan (The Dark Knight) kautta ja lopulta Tim Burtonin ohjaaman elokuvan myötä.

Warnerin tuottaman suurhankkeen käsikirjoituksen muokkautuminen lopulliseen muotoonsa vei runsaasti aikaa ja tuotannollisia kustannuksia, sillä alkuperäinen Tom Mankiewiczin versio ei kelvannut ohjaaja Burtonille, vaan hän palkkasi uudeksi käsikirjoittajaksi Sam Hammin. Lopulta Hammin versiotakin kutsuttiin muokkaamaan aiemmin jo Beetlejuicessa (1987) Burtonin kanssa yhteistyötä tehnyt Warren Skaaren, joka siirsi tarinan kauemmaksi alkuperäissarjakuvista.

Lavastaja Anton Furstin Gotham City on mahtipontinen työnäyte, film noir-henkinen helvetti ajattomassa tilassa ja paikassa. Tummanpuhuvan kierolla huumorilla hurmaava sarjakuvafilmatisointi osoittaa myös ohjaajansa taidon rakentaa vastakkainasettelua sisäänpäin suuntautuneen Batmanin ja selvästi teatraalista esiintymistä korostavan Jokerin välille. Runsaiden yksityiskohtiensa suhteen Burtonin ensimmäinen Batman on myös selvä kunnianosoitus saksalaisille ekspressionisteille.

Näyttelijöistä Michael Keaton luo ristiriitaisen henkilöhahmonsa vähäeleisin kääntein ja Kim Basingerin esittämä valokuvaaja Vicky Vale jää pinnalliseksi, väkinäistä romantiikkaa elokuvaan tuovaksi hahmoksi. Shown varastaa kuitenkin kiistatta Jack Nicholson, jonka roolisuoritus Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Batman oli menestys jo ennen ilmestymistään, sillä tehokkaan mainonnan ansiosta se ansaitsi 750 miljoonan dollaria jo pelkästä oheistuotemyynnistä. Siitä tuli ensimmäinen elokuva, joka saavutti ensimmäisissä kymmenessä päivässä ensi-iltansa jälkeen 100 miljoonan dollarin rajan ja tuotti lopulta maailmanlaajuisesti 411,35 miljoonaa dollaria. Aikalaisarvioissa sitä kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä sekä groteskiudesta ja Burtonin henkilöohjauksen nähtiin keskittyvän monien mielestä liiaksi Jokeriin. Kolme vuotta myöhemmin Tim Burton jatkoi ohjaajana mestarillisella jatko-osalla Batman paluu (Batman Returns, 1992).

– Otto Suuronen (julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston esitteenä, 16.12.2008)

Tim Burtonia elokuva-arkiston syksyssä

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) syksyn elokuvasarjojen joukossa on suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi miehen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Ohessa arkiston ohjelmavihkoon toimittamani artikkeli:

Tim Burton 50 vuotta

Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.

Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.

Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.

Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.

Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.

Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.

Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.

Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.

1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.

Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.

Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.

Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.

Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.

Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.

Otto Suuronen