Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.
Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys.
Miksi? Koitan avata.
Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys.
Miksi? Koitan avata.
 |
| Tuusulassa kesäkuussa 2022 |
Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.
Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.
Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!
En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.
”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”
Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.
Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.
1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.
Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.
Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.
1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.
Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.
Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.
Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.
Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?
Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.
Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.
Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.
Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.
Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).
Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea.
Pohja se o miunkii säkis.
Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?
Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.
Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.
Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.
Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.
Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).
Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea.
Pohja se o miunkii säkis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti