Elävän elokuvakulttuurin ylläpitämisen perustaa on vireän ja monimuotoisen elokuvateatteri- ja festivaaliverkoston lisäksi myös kotimaisilla kielillä toimitettava elokuvajournalismi- ja tietokirjallisuus. Kun palkkatyönä ammatillisesti tehtävä kulttuurijournalismi alkaa olla monella sektorilla huolestuttavasti henkitoreissaan, voi vaihteeksi kääntää katsetta elokuvatietokirjallisuuden piiriin.
Suomenkielisessä elokuvatietokirjallisuudessa on tapahtunut juuri se, mitä Peter von Baghin (1943-2014) kuollessa osasi ennustaa, pirstaloituminen ja marginalisoituminen. Jos von Bagh kirjoillaan saavutti laajemman suuren yleisön suosion, joka kantoi aina joulu-, rippi-, isän/äitienpäivän- kuin syntymäpäivälahjoiksi, ei vastaavaa ole sittemmin koettu.
Se ei onneksi tarkoita kuitenkaan sitä, että viimeisen kahdeksan vuotta olisi eletty tyhjiössä. Elokuvan kulttuurista asemaa tietokirjallisuuden piirissä on pitänyt yllä näkyvimmin elokuvatoimittaja ja tietokirjailija Kalle Kinnunen.
 |
| Viime vuosien satoa... |
Elokuvataiteen valtionpalkinnollakin muistettu Kinnunen on kirjannut ansiokkaasti ylös niin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin historian (30 vuotta rakkautta ja anarkiaa, yhdessä Lauri Lehtisen kanssa, 2017), Suomen elokuvasäätiön puolivuosisataa (Elokuvasäätiön tuella: Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019, 2019) kuin elämäkertoja ohjaaja Dome Karukoskesta (Hymypoika. Dome Karukosken tie Lepsämästä Hollywoodiin, yhdessä Matti Rämön kanssa, 2020), elokuvamoguli Jukka Mäkelästä (Valkokankaan valtakunta. Elokuvamoguli Jukka Mäkelän tunnustukset, 2021) kuin televisiojohtaja Jorma Sairasestakin (Daddy Cool - kolme vuosikymmentä televisiomaailman huipulla, 2017). Kinnusen ensimmäinen kirja Big Game: Kuinka Hollywood tuotiin Suomeen (2015) kertoi elokuvaohjaaja Jalmari Helanderin siihenastisen elämän tarinan ja kertoi sujuvasti siitä kuinka Suomeen syntyi genre-elokuvia rakastava ja niiden pariin tekijöinä hakeutuva sukupolvi. Kinnusen tuorein kirja on Big Gamen sukulaisteos siinä mielessä, että Veden vartija - Teemestarin kirjasta elokuvaksi (2022) keskittyy Saara Saarelan ohjaaman suomalaisittain poikkeuksellisen sci-fi-elokuvan tekoprosessiin yksityiskohtaisesti ja informatiivisesti.
Omalla marginaalisemmalla maaperällään kiehtova lukukokemus oli Niko Jutilan Poikki! - Toteutumattomat kotimaiset elokuvat (2020), joka nimensä mukaisesti perkasi huolella ja valtavaa taustatyötä arkailematta tekemättä jääneitä suomalaishankkeita. Välillä liki salapoliisimaista työtä tehneen Jutilan kirja on aarreaitta jossitteluun taipuvaisille cinefiileille. Elokuvauutiset-sivustoa ylläpitävän elokuvatuntijan seuraava teos Molle - Rauni Mollbergin elämä ja elokuvat ilmestyy tammikuussa 2023. Se on luonnollisesti jo aiheensa perusteella allekirjoittaneen ostolistalla.
 |
| Vihatun ja rakastetun elokuvaohjaajan muotokuva. |
Näyttelijöiden ja elokuvantekijöiden elämäkertakirjallisuuden vyöryssä helmiä on ollut harvassa, mutta sikoja sitäkin enemmän. Pelkästään viime syksynä oli tarjolla niin monta näyttelijäelämäkertaa, että ei laskuissa pysynyt. Paremmasta päästä olivat Tuomas Marjamäen toimittama rehellisessä suorapuheisuudessaan rehevä Vänä elävänä ja Johanna Venhon kirjallisesti ansiokas Martti Suosalon tähänastinen elämä. Filmihullun päätoimittaja Lauri Timonen on viime vuosina urakoinut definitiivisiksi tiiliskiviopuksiksi Federico Fellinin, Rainer Werner Fassbinderin ja Jean Sebergin elämät.
Vankkaa kulttuurihistoriatietoutta ovat tarjonneet Urmas A. Hilapieli kirjallaan Kino-Suomi - Elokuvan esittämisen historia 1896-2021 (2021), jonka järkälemäisyydessä on monumentaaliset mittasuhteet sekä Suomen Filmiteollisuuden tarinan esseemäisiksi artikkeleiksi koonnut Unelmatehdas Liisankadulla - Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (toimittajina Kimmo Laine, Minna Santakari, Juha Seitajärvi ja Outi Hupaniittu, 2019).
Yksi on vielä erikseen mainittava, Laajakuva-elokuvaverkkolehden kirjajulkaisu Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020 (2020), joka rohkeasti tarjoaa rinnakkaispolun elokuvahistorian peruskaanonille undergroundia, törkyä ja kulttikalkkunoita kaihtamatta.
Suomalaisen elokuvan lyhyestä historiasta
Harvaa tietokirjailijaa voi perustellusti kutsua niin tuotteliaaksi kuin Juri Nummelinia. Helsingin kirjamessujen aikaan tietokirjailijapalkinnon saaneelta Nummelinilta on tullut pelkästään jo kuluvalla vuosikymmenellä yhdeksän (!) teosta kirjallisuudesta ja elokuvista sekä nippu suomennoksia, uusintajulkaisuja ja novellikokoelmia. Elokuvan saralla Nummelin on toiminut jo vuosia Turussa järjestettävän Suomalaisen elokuvan festivaalin johtajana ja siinä työssään tehnyt hartiavoimin töitä monimuotoisten näkökulmien avaamiseen kotomaamme elokuvatodellisuuden suhteen.
Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia (2022) käsittelee kompaktisti kotimaisen elokuvan matkaa varhaisista mykkäelokuvista aina nykypäivään saakka. Tyylikkään tummanpuhuvalla kannella varustetussa tietokirjassa käsitellyksi tulevat niin studiokausi, uusi aalto, aikalaiskriisit kuin vuosituhannen vaihteen kotimaisen elokuvan kaupallinen menestys. Siinä missä elokuvahistoriikit tapaavat olla usein pitkän näytelmäelokuvan historia, tuo Nummelin ansiokkaasti esiin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta lyhytelokuvan, dokumentaarin, animaation ja mediataiteen puolelta.
 |
| Juri Nummelinin uutuuskirja Suomalaisen elokuvan lyhyt historia. |
Nummelinin tuotteliaisuuden ilmeinen varjopuoli tulee kuitenkin pahasti vastaan miehen uusimmassa elokuvakirjassa. Kotimaiseen elokuvaan perehtynyt lukija huokailee ja hämmästyy pitkin kirjaa siitä miten valtavan määrän se sisältää asiavirheitä. Herää kysymys, onko kirjaa laisinkaan oikoluettu kustantajan (Avain) toimesta?
Teoksessa menevät sekaisin niin ohjaajat kuin elokuvat, studiokauden tekijöiden lähtökohdat ja Suomen elokuvasäätiöön liittyvät faktat. Nummelinin vaihtoehtotodellisuudessa Aleksi Salmenperä on ohjannut Janne Kuusen Kukkia ja sidontaa (2004) ja Hannu Kahakorpi Hannu Seikkulan Rampe ja Naukkis - kaikkien aikojen superpari -hupailun (1990). Lisäksi kahden tekijäparin elokuvista jää liki poikkeuksetta toinen ohjaaja mainitsematta: Speden ja Vesa-Matti Loirin tuohivirsuwestern Hirttämättömät (1971) kreditoidaan pelkästään Loirin nimiin, dokumenttielokuvista Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen Miesten vuoro (2010) Berghällin nimiin & Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan Lost Boys (2020) Neuvosen nimiin. Monikansallisista koko perheen Niko-animaatioista (2008/2012) Nummelin unohtaa kokonaan kansainväliset co-ohjaajat.
Studiokautta käsittelevissä osissa sekaisin menevät taas yhtiöt ja tekijät. Suomen Filmiteollisuuden kasvattina tunnetusti työskennellyt Mikko Niskanen sotkeutuu kirjassa Suomi-Filmin lupaukseksi ja Fennadan valioteoksen, Ville Salmisen Evakon (1956) väitetään olevan Suomen Filmiteollisuuden elokuva.
Haparoivan tiedon äärellä ollaan myös joissakin sisältökuvauksissa: Aleksi Mäkelän Häjyt (1999) Nummelin laskee toimintaelokuvaksi (!), vaikka elokuva paikantuu selkeämmin hurtilla huumorilla ja rikoksella höystetyksi (kasvu)draamaksi. Anna Paavilaisen lyhytelokuva Play Rape (2019) käsittelee Nummelinin mukaan "naisten kohtelua filmialalla", vaikka jokainen elokuvan nähnyt voi todeta teoksen käsittelevän ennemminkin näyttämötaidetta. Mika Kaurismäen Mestari Cheng (2019) muuntuu lapsuksen kautta Changiksi, Seppo Huunosen filmografiaa esitellessä unohdetaan (ehkä syystä?) Piilopirtti (1978) ja Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta (1985) on Nummelinin väitteen mukaan olemassa televisiosarja (kunpa olisikin!). Kaurismäen veljeksiä ruotiessaan Nummelin kuvaa toistuvasti Mikan elokuvia "epäkiinnostavammiksi" perustelematta lainkaan tulkintaansa. Väsyttävästi kirjassa toistuu myös trendikäs termipari: eksotisoiva rasismi. Havainnot rasistisista representaatioista ovat perusteltuja (joskin aika ajoin anakronistisia), mutta lukijakokemuksena "eksotisoivan rasismin" olisi voinut tuoda esiin yhtenä koottuna kainaloartikkelina jatkuvan toistelun sijaan.
Suomen elokuvasäätiön tukiin liittyen metsään mennään siinä, kun väitetään (taas kerran), että Naisen logiikka (1999) olisi ollut ensimmäinen SES:n tuotantotukea nauttinut Spede-elokuva. Jo elokuvasäätiön historian toisessa tuotantotuen jaossa vuonna 1971 oli Spede Pasanen julkisen rahoituksen vastaanottajana Kauhukakara-hankkeellaan, joka lopulta jäi valmistumatta. Myöhempinä vuosikymmeninä ns. automaatiotuki heilahti Uuno Turhapuro -sarjan pahnanpohjimmaisille farsseille Uuno Turhapuron huikeat poikamiesvuodet maaseudulla -elokuvasta (1990) alkaen.
Nummelin väittää myös elokuvan ja television moniottelijaa Kari Kyrönseppää elokuvasäätiön toiminnanjohtajaksi, vaikka nopeallakin tiedonhankinnalla saa selville, että Kyrönseppä työskenteli SES:ssä 1990-luvun alussa tuottajan mandaatilla. Myöhemmin Nummelin kirjoittaa vielä Jarmo Lampelan Miesten välisiä keskusteluja -elokuvan (2012) olleen julkisesta rahoituksesta riippumaton indie-elokuva. Näin ei ollut, sillä elokuva nautti säätiön tukea päälle 30 000 euroa. Jälkimmäiset kuulostavat ehkä pieniltä virheiltä, mutta tietokirjallisuudelta odottaisi täsmällistä faktaa, olipa sisältö sitten luonnontiedettä tai taiteentutkimusta.
Suomalaisesta elokuvasta ei ole turhan paljon tehty kokoavia tietoteoksia viime vuosikymmeninä, joten tässä Nummelinin teoksella on oma tärkeä paikkansa. Lukuisista asiavirheistä huolimatta on kulttuuriteko, että pienellä kielialueella toimitetaan taiteenlajin historian kokoava opus. On myös oivaltavaa, että kirjan viimeisille sivuille on koottu paitsi suomalaisen elokuvan merkittävimpien elokuvien kaanon, mutta myös vastalista painottuen kultti- ja kalkkunaelokuviin, jotka kuitenkin ovat omalla erityislaadullaan (tai laaduttomuudella?) tuonut pikantin lisän härmäläisen elokuvan historiaan.
Ai niin, yksi vielä... Seppo Huunosen mustan huumorin rikossekoilu Karvat (1974) ei ollut ensimmäinen suomalainen K18-elokuva, sillä edelle kyllä ennätti Teuvo Tulion joutsenlaulu Sensuela (1972). Ensi kerralla, tai mieluiten jo toiseen painokseen, faktat kuntoon! Allekirjoittanut ilmoittautuu pedantiksi oikolukijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti