Ohjaajan muotokuvia, osa 4: Francis Ford Coppola

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Paneudun seuraavissa jaksoissa kymmeneen elokuvaohjaajaan, jotka ovat, kuka enemmän ja kuka vähemmän, jättäneet kädenjälkensä elokuvahistoriaan. Neljäs jakso käsittelee amerikanitalialaiseen taiteilijaperheeseen syntynyttä Francis Ford Coppolaa, joka saavutti suuren yleisön ja kriitikoiden suosion viimeistään Kummisedällä (The Godfather, 1972) noustuaan sukupolvensa juhlituimmaksi elokuvantekijäksi. Monipolvista ja tuotteliasta, mutta laadullisesti holtitonta uraa ovat monissa käänteissä varjostaneet taloudelliset ongelmat ja itsenäisyystaistelu Hollywoodin suuryhtiöitä vastaan. Nuoresta luovasta nerosta muodostui kansainvälinen elokuvamesenaatti ja lopulta viinibisneksillä miljoonaomaisuuden luonut harmaa eminenssi.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Robert Evans - mies joka vietteli Hollywoodin

YLE Teema, tuo Suomen laadukkain ja innovatiivisin televisiokanava, näytti hiljattain arki-illan ohjelmistossa Brett Morgenin ja Nanette Bursteinin dokumenttielokuvan Mies joka vietteli Hollywoodin (The Kid Stays in the Picture, 2002), joka Elonetin mukaan on näemmä tullut jo pariinkin otteeseen Yleisradion eri kanavilta. Hyvä niin! Itselleni tämä tuottajamoguli Robert Evansista kertova amerikkalaisen elokuvahistorian ja -teollisuuden oppitunti oli mennyt aiemmin ohi, vaikka muistankin pyöritelleeni DVD:tä kymmenisen vuotta sitten hyppysissäni. Lopputulos on dokumentaarisen elokuvan merkkiteos ja kiehtova matka elokuvatuottajan nousu(i)sta ja tuhosta.

Suurempi kiinnostus Evansin henkilöhistoriaan heräsi kohdallani viime syksynä, kun kirjoitin Francis Ford Coppolan urasta pitkää artikkelia. Coppola ja Evans kohtasivat työurillaan myrskyisästi pariinkin otteeseen. Ensin Evans toimi menestyksekkäästi Kummisedän (The Godfather, 1972) tuottajana, kunnes taloudellisesti epäonnisen Cotton Clubin (1984) kuvauksissa miesten välit tulehtuivat jopa niin pahasti, että Coppola kielsi tuottaja Evansia saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saatiin valmiiksi. Sen jälkeen yhteistyön jatkamisella ei edes vitsailtu.

Robert Evansin ura elokuvan parissa alkoi jo 1950-luvulla lähinnä sivuosa- ja cameoroolien näyttelijänä. Tuottajaksi hän siirtyi 1960-luvun puolivälissä, kun ura kameran edessä ei noussut siivilleen. Paramount Picturesin tallissa Evans sai nopeasti sekä taloudellista että taiteellista menestystä, merkittävimpänä läpimurtona Roman Polanskin ohjaama kauhuklassikko Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968).

The Kid Stays in the Picture kertoo Evansin elämäntarinan miehen itsensä kertomana. Omaelämäkertakirjan pohjalta tehdystä äänikirjasta lainatussa monologissa Evans käy elämänvaiheitaan läpi. Sävy on ironinen ja ajoittaisessa röyhkeydessään viihdyttävä, eikä Hollywood-elämän kuvailun parissa totisesti tule tylsää hetkeä. Muita aikalaismuistelijoita ei kuulla, mutta musiikki kuljettaa tarinaa svengaavasti eteenpäin. Peräti seitsemän kertaa naimisissa olleen Evansin värikkäistä ihmissuhteista dokumentissa käsitellään ainoastaan avioliitto Ali MacGrawn kanssa vuosina 1969-72. Suhde päättyi päättyi katkeraan eroon, kun MacGraw rakastui vastanäyttelijäänsä Steve McQueenin. Tästä avioerosta Evans ei tunnu toipuneen vieläkään.

Uransa huipulla Evansin taiteellis-taloudellinen menestys oli huimaa. Paramountin tuotantojohtajana hän vaikutti mm. elokuvien Kova kuin kivi (True Grit, 1969), Rakkaustarina (Love Story, 1970), Harold & Maude (1971) ja Serpico - kadun tiikeri (Serpico, 1973) taustalla. Omista tuotannoista Kummisedän lisäksi suitsutusta saivat osakseen rikoselokuvan klassikko Chinatown (1974) ja vainoharhatrilleri Maratoonari (Marathon Man, 1976).

Cotton Clubin taloudellisen tyrmäyksen jälkeen Evansin riettaasta elämästä ja huumeongelmasta tuli skandaalilehtien vakioaihe. Tilannetta ei parantanut perätön murhaepäily, jonka jälkeen Evans sai Paramountilta potkut. Vuosien sekavien vaiheiden jälkeen hän palasi lopulta tuottajaksi 1990-luvun alkuvuosina, mutta entisen kultasormen kosketus oli vaihtunut perverssin vanhan sedän lääpinnäksi (Taivaansilpoja/Sliver (1993) ja Jade (1995)) tai joutaviksi uudelleenfilmatisoinneiksi (Nykistä sekaisin/The Out-of-Towners, 1999).

Visuaaliselta ilmeeltään Mies joka vietteli Hollywoodin on ensiluokkainen. Dokumenttien luovuuden usein karkoittavaa perisyntiä, puhuvia päitä, ei tässä teoksessa nähdä. Kerronnassa on oivaltavuutta ja traagisia sävyjä saavan tarinan parissa suorastaan hypnotisoituu, kun muistot värittyvät vanhojen valokuvien ja mielikuvituksellisten elokuvaleikkeiden kautta. Dokumentin leikkaaja Jun Diaz on tehnyt mittavan työn yhdistellessään tarinaan sopivia elokuvakohtauksia selventämään kutakin elämäntilannetta. Autenttiset kuvat Evansin puutarhasta ja kodin pihamaalta luovat tunnelmaa erityisesti elokuvan synkeämmälle loppupuolelle. Dokumentti muistuttaa myös hyytävästi amerikkalaisen elokuvateollisuuden raadollisuudesta, jossa merkitystä tuntuu olevan vain taloudellisella tuloksella.

Ja niin kuin Evans itsekin elokuvan alussa muistuttaa: kaikesta on aina kolme versiota: sinun versiosi, minun versioni ja totuus, eikä mikään niistä ole väärä. "The Kid Stays in the Picture!"

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Francis Ford Coppolan luovan kultakauden jälkeen 1980-luku osoittautui ongelmalliseksi, taloudellisen ahdingon piiskaamaksi aikakaudeksi. Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Coppola oli tuottamassa veteraaniohjaaja Akira Kurosawan historiallista spektaakkelia Kagemusha - varjokenraali (Kagemusha, 1980) yhdessä George Lucasin kanssa. Elokuva sai vauhdikkaan lähdön Cannesin elokuvafestivaaleilta ja päätyi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariksi.

Ilmestyskirja. Nytin haastavan tuotannon jälkeen Coppola oli vakaasti päättänyt siirtyä pienimuotoisempien töiden pariin. Toive minimalistisesta produktiosta hautautui kuitenkin pian, kun intiimin musikaalidraaman Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1982) budjetti levisi hillitystä kahdesta miljoonasta dollarista pröystäilevään 25 miljoonaan dollariin. Rahaa kului mm. massiivisiin lavasteisiin, jotka Coppola rakennutti omalla studiolleen yhä suurisuuntaisemmaksi kasvanutta musikaaliaan varten. Lopputulos oli uran kannalta karmaiseva: kriitikoiden ristiriitaiset arviot olivat pientä verrattuna yleisökatoon, jonka elokuva kohtasi ilmestyessään  talvella 1982. Suoraan sydämestä onkin yhä yksi kaikkien aikojen eniten tappiota tuottaneista elokuvista. Katastrofaalisen tuloksen seurauksena Coppolan oma tuotantoyhtiö meni konkurssiin. Seuraavana vuonna hän luopui rakennuttamastaan studiosta pystyäkseen korjaamaan musikaalin tuottamaa taloudellista tappiota. Taloussotkujen keskellä Coppola auttoi saksalaisohjaaja Wim Wendersin pyrkimystä tehdä ohjaajauraa Yhdysvalloissa. Yhteistyöstä syntynyt rikoselokuva Hammett - tehtävä Chinatownissa (Hammett, 1982) on jäänyt vähälle huomiolle.

Paikatakseen taloudellisia tappioita Coppola pyrki jatkamaan ohjaustöitä mahdollisimman pian. Vuonna 1983 valmistuikin peräti kaksi uutta elokuvaa, joilla maestro pyrki löytämään teiniyleisön suosion. Ensin valmistui S.E. Hintonin suosittuun nuortenromaaniin pohjautunut Outsiders - kolmen jengi (The Outsiders), joka muistetaan vahvimmin nuoren polven (Brat Pack) tähtikaartin esiinmarssista. Rosoista nuorisoelokuvaa haukuttiin paikoin mitäänsanomattomaksi, mutta Coppolan henkilöohjaus sai laajalti kehuja.

Tyylikkäästi mustavalkoinen Taistelukala (Rumble Fish) syntyi Coppolan ja Hintonin yhteistyön tuloksena, he käsikirjoittivat elokuvaa yhdessä Outsidersin kuvausten vapaapäivinä. Väkevä nuorisodraama pyrki tekemään estetiikallaan kunniaa saksalaiselle ekspressionismille, mutta elokuvaa levittänyt Warner ei uskonut teoksen kaupalliseen menekkiin. Osin levitysyhtiön kielteisen asenteen takia Taistelukala floppasi totaalisesti, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet juuri myönteisemmin Coppolan luovuudelle. Kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Taistelukala on kokenut pienoisen arvonnousun ja siitä on tullut ansaitusti yksi Coppolan vaikean vuosikymmenen parhaimmista elokuvista. 

Taloudellisen epäonnen aikaa jatkoi yhtä kaikki Cotton Club (1984). Las Vegasin uhkapelikeitaan pelureiden yksityisellä rahalla tuottama rikosepookki. 1930-luvulle sijoittuva gangsteridraama syntyi ongelmallisessa tilanteessa, sillä valtavaan budjettiin vedoten tuottaja Robert Evans piti tuotannon tiukasti itsellään. Coppola palkattiin ohjaajaksi kuvausten juuri alkaessa, eikä miesten välit olleet kuvausvaiheessa kohdallaan. Lopulta ohjaaja kielsi tuottajaa saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saataisiin valmiiksi.

Vuosien vakavan puurtamisen jälkeen Coppola päätti vaihtaa viihteelle päästäkseen eroon epäonnistuneista tuotannoista. Ensin syntyi tilaustyönä Michael Jacksonin tähdittämä lyhytelokuva Captain EO (1986), jonka Disneyland valmisti huvipuistonsa filmiattraktioksi. Puhdistaakseen vaikean ohjaajan mainettaan Coppola heittäytyi kepeän nostalgiakomedian tekijäksi elokuvalla Peggy Sue menee naimisiin / Peggy Sue meni naimisiin... vai menikö? (Peggy Sue Got Married, 1986). Laskelmallinen irtiotto vakavista aiheista kannatti, sillä lempeästä romanttisesta komediasta tuli menestys.

Taloudelliset vastoinkäymiset jatkuivat kuitenkin peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä elokuvilla Kiviset puutarhat (Gardens of Stone, 1987) ja Tucker - mies ja unelma (Tucker: The Man and His Dream, 1988).  Vietnamin sodan traumoja käsitellyt kipeä draama Kiviset puutarhat jäi ilmestyessään Oliver Stonen Platoonin (Platoon - nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Varsin raskasmietteinen elokuva ei kiinnostanut kriitikoita, eikä katsojia. Syvempiäkin murheenaiheita Coppolan perheessä tosin oli, sillä perheen vanhin poika Gian-Carlo kuoli veneonnettomuudessa keväällä 1986.

Autotehtailija Preston Tuckerin elämä oli kiehtonut ohjaajaa jo vuosikymmeniä. 1970-luvulla Coppola oli kaavaillut pääosaan Marlon Brandoa ja tyylilajiksi musikaalin ja kokeellisen elokuvan sekoitusta. 80-luvun alun talousongelmien takia tuotanto oli kuitenkin hyllytetty. George Lucasin kannustamana Coppola otti tosipohjaisen tarinan uudelleen käsittelyyn ja lopputuloksena syntyi ohjaajan ongelmallisen ajanjakson kenties puhuttelevin elokuva. Ristiriitaisessa maineessa olevasta elokuvasta tuli kuin omakuva: ensin ilomielinen, sitten traaginen kertomus mahdottoman rajalla toimivasta ihmisestä. Zoetrope, Coppolan yhtiö, on kun Tuckerin unelma.

Vaikean vuosikymmenen päätti episodielokuva New York Stories (1989), jonka Coppola toteutti yhdessä Martin Scorsesen ja Woody Allenin kanssa. Epätasainen kaupunkiantologia ontuu valitettavasti juuri Coppolan tuhlailevan episodin, Life Without Zoe, kohdalla, jonka hän kirjoitti yhdessä tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Tappiolliseksi jäänyt kolmen lyhytelokuvan kokoelma sai Allenin ja Scorsesen tarinoista kiitosta, mutta Coppolan panos tyrmättiin. Erityisen vihamieliseksi äityi The Washing Postin kriitikko Hal Hinson, joka solvasi Coppolaa uransa pohjanoteerauksesta.

Kummisetä-elokuvilla maailmanmaineeseen noussut Coppola oli kieltäynyt sarjan kolmannen osan tekemistä 1970-luvun puolivälistä saakka. Paramount Picturesia elokuvasarjan laajentaminen trilogiaksi kiehtoi kuitenkin halki vuosien, olivathan elokuvat olleet varsinaisia rahasampoja. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen Paramount teki Coppolalle tarjouksen, josta useiden tappiollisten elokuvien piiskaama ohjaaja ei voinut kieltäytyä.  Uuden seesteisen voiman tunnossa hän otti ohjaustyön vastaan päästäkseen taloudellisesta ahdingostaan. Käsikirjoittajakaksikko Coppola-Mario Puzo pääsi jälleen tuttujen hahmojen äärelle ja haasteellinen Kummisetä III (The Godfather Part III, 1990) alkoi muodostua. Elokuvan keskeisenä hahmona nähdään Al Pacinon vielä kertaalleen esittämä, ikääntynyt Michael Corleone, joka tuskailee kipeän menneisyytensä äärellä. Samalla elokuva on kiehtova matka korruption keskelle, Vatikaanin mahdin takana piilevään alamaailmaan. Puzon ja Coppolan käsikirjoitus sekä jälkimmäisen jouheva ohjaus kantavat hyvin elokuvan pitkän keston.Ongelmallisinta Kummisedän kolmososassa on ajoittain liian moderni ilme sekä ennen kaikkea isin tyttären, Sofia Coppolan epäonnistunut roolisuoritus Michaelin Mary-tyttärenä. Sittemmin oivaltavana ohjaajana itsensä löytänyt Coppola ei saa viekoittelevaan henkilöhahmoonsa uskottavuutta. Parhaimmillaan Coppolan mafiasaagan päätösosa on elokuvan komeasti rakennetussa loppuhuipennuksessa, joka nostetaan oopperamaisen elementin kautta huikeaksi hitchcockiaaniseksi jännitysnäytelmäksi.

Kummisedän menestyksen jälkeen Coppolalla oli taas Hollywoodin tuki takanaan. Mies tarttui, ehkä yllättäen, Bram Stokerin usein filmattuun Draculaan (1897) ja pyrki tekemään uskollisimman mahdollisen kunnianosoituksen Stokerin kauhuromanttisesta klassikkoromaanista. Varhaisempiin Dracula-filmatisointeihin verraten Coppolan Dracula (Bram Stokerin Dracula / Bram Stoker's Dracula, 1992) näyttäytyykin poikkeuksellisen tyhjentävänä, definitiivisyyteen pyrkivänä kirjan kuvituksena. Joiltakin osin Coppola kuitenkin muokkasi vanhaa tarinaa vapaasti. Kokenut ohjaaja pyrki tuomaan klassiseen goottikertomukseen enemmän rakkaustarinan aineksia, seksuaalisesta intohimosta tinkimättä. Hän onnistuu tyylitellyillä leikkauksilla siirtymään kohtauksista ja kertojaäänestä toiseen. 

Draculan laajassa näyttelijägalleriassa on sekä onnistumisia että harmillisia hutilyöntejäkin. Gary Oldman veistelee karismallaan voimakkaan tuntuinen kreivin ja Anthony Hopkins on oivaltava räiskyvämpänä Van Helsinginä. Sen sijaan jäykkyyden perikuvaksi muodostuu Keanu Reavesin keskeinen rooli Jonathan Harkerina. Kolme Oscaria (pukusuunnittelu, maskeeraus, äänileikkaus) voittaneesta elokuvasta tuli Coppolan uran taloudellisesti menestynein elokuva sitten Kummisedän (1972) ja myöhemmän uran ehjin saavutus.

Visuaalisesti näyttävän Draculan jälkeen Coppola eksyi ponnettoman välityön pariin. Koko uran epäonnistunein elokuva saattaa hyvinkin olla uuvuttava Jack (1996), koko perheen draamakomedia, jossa keskinkertainen sovinnaisuus kohtaa siirappisuuden.Vakavalla pohjavireellä varustettu elokuva ei löydä paikkaansa komedian ja tragedian välillä Robin Williamsin sinällään sympaattisesta roolisuorituksesta huolimatta.

Kiistanalaisen mestariohjaajan viimeinen ohjaus elokuvan vuosisadalla oli John Grishamin romaaniin pohjautuva lakitupadraama Sateentekijä (The Rain People, 1997). Vanhanaikainen ensemble-elokuva kärsii liiallisesti kestosta, mutta onnistuu olemaan uskollinen filmatisointi Grishamin alkuperäisteoksesta. Yllättäen se ei kuitenkaan löytänyt katsojia kirjailijan aiempien filmatisointien tavoin. Vuosituhannen vaihteessa Coppola näytti jättäneen ohjaajan roolin lopullisesti. Viinintuotannon ohella Francis edisti mm. tyttärensä ohjaajauraa tuottamalla Sofian esikoispitkän, The Virgin Suicides -elokuvan (1999). 

Coppolan tuoreimmat ohjaukset 2000-luvulta eivät ole löytäneet suomalaisille valkokankaille. Oudoksuttavan vähälle huomiolle jääneet elokuvat ovat olleet näkyvyydeltään matalan profiilin yhteistuotantoja kuten draamaelokuvat Youth Without Youth (2007) ja Tetro (2009). Pitkän uran luoneen veteraanin viimeisin ohjaus on vain festivaali- ja DVD-levityksessä ollut kauhutrilleri Twixt (2011). Nykyään 73-vuotias ohjaajalegenda vieraili Suomessa Sodankylän elokuvajuhlilla muistettavasti kesällä 2002.

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 2

Mario Puzon kirjoittamasta mafiaeepoksesta, Kummisetä (The Godfather, 1969 / suomennettuna 1971), tuli best seller hetkessä, mikä nostatti kirjan filmausaikeista kuuman puheenaiheen Hollywoodissa. Filmatisointioikeudet osti lopulta tuottajamoguli Robert Evansin johdolla Paramount Pictures, vaikkei yhtiöllä ollut tarkkaa suunnitelmaa mitä se oikeuksilla tekisi. Studiojätti ei nimittäin kummoisesti uskonut elokuvan menestymismahdollisuuksiin. Epävarmaksi koettua tuotantoa ei kiirehditty, koska laajan ajallisen kaaren lavastaminen vaati rahaa. Jo ohjaajan valinta ja casting-prosessi oli ristiriitojen täyttämää aikaa. Francis Ford Coppola ei ollut lähellekään Paramountin ensisijainen valinta elokuvan ohjaajaksi. Sergio Leonen, Arthur Pennin ja Peter Bogdanovichin kieltäydyttyä tuottaja Evans kääntyi amerikanitalialaisen Coppolan puoleen. Coppola koettiin luontavaksi puskurihahmoksi: hän tunsi amerikanitalialaisen perheen perinteet, ruokakulttuurin, elekielen, koko etnisen emigranttikulttuurin salatieteen. Tosin Coppolakin suhtautui Evansin tarjoukseen alkujaan epäilevästi, sillä hän ei halunnut tehdä alamaailman rikollisuutta glorifioivaa tai amerikanitalialaisiin epäilevästi suhtautuvaa elokuvaa. Lopulta 32-vuotias kuitenkin Coppola kiinnitettiin elokuvan ohjaajaksi. Ongelmia Paramountin kanssa kuitenkin riitti, sillä yhtiön päälliköt nipottivat Coppolan kuvausratkaisuista ja  kritisoivat erityisesti näyttelijävalintoja. Lopulta tuotantoyhtiö jopa kiinnitti varaohjaajan olemattomaan virkaan odottamaan Coppolan epäonnistumista. Poikkeuksellisen skeptinen alkutaival huomioiden onkin suorastaan ihme, että Puzon mafiafilmatisoinnista tuli valtaisa taiteellinen ja kaupallinen menestys, kriitikoiden ja yleisön suosikkina eräänlainen 1970-luvun Tuulen viemää.

Kummisedän ehdoton keskipiste on Marlon Brandon tulkitsema Don Vito Corleone, kummisetä. Vito Corleone on perheen arvostettu, manipulatiivinen päämies, jota näyteltyään Brando voitti uransa toisen miespääosa Oscarin. Coppolan ihailtavan hallittu mestariteos seuraa uskollisen hillitysti Puzon menestysromaania. Kerronta on paikoin viipyilevää, mutta julman väkivallan kuvauksena elokuva yllättää vielä nykyäänkin Yksi elokuvan ansioista onkin siinä kuinka Coppola uudisti periamerikkalaista gangsterielokuvan lajityyppiä.

Viiltävän tehokkaasti leikatun, upean näyttelijätyön sekä tarkan epookin keinoin lavastetun ja puvustetun elokuvan ylle luo oman tunnuspiirteensä myös Nino Rotan tunnelmallinen musiikki. Traaginen alamaailman kuvaus voitti parhaan elokuvan Oscarin, tuotti seitsemän miljoonan dollarin budjetilla maailmanlaajuisesti noin 270 miljoonaa ja oli osoittamassa tietä lukuisille seuraajille, joista väkevimpinä 1980- ja 90-luvuilla nousivat Brian De Palman Scarface - arpinaama (Scarface, 1983), Leonen Suuri gangsterisota (Once Upon A Time in America, 1984) ja Martin Scorsesen Mafiaveljet (GoodFellas, 1990).

Kummisedän valmistuttua Coppola auttoi ystäväänsä George Lucasia toimiessaan osatuottajana miehen nostalgisessa kasvukomediassa Svengijengi '62 (American Graffiti, 1973). Lucasin nuorekkaasta high school -elokuvasta tuli yllättäen suuri valtavirtamenestys, josta tuottajana toiminut Coppolakin sai osansa. Menestyselokuvien tuotoilla Coppola pystyi rahoittamaan pienimuotoisen kamarijännärin Keskustelu (The Conversation, 1974), johon hän sai vihreää valoa myös Paramountilta. Eksistentialistisen vieraantuneisuuden kuvauksena Keskustelu on taidokas ja otteessaan pitävä paranoian tulkinta. Sitä on pidetty myös riipaisevana vertauskuvana Vietnamin sodan aiheuttamasta häpeästä.  Raskasmietteinen elokuva on Coppolalle itselleen uran tärkeimpiä työvoittoja.

Mario Puzon alkuperäinen Kummisetä-kirja sisälsi kertomuksen Vito Corleonen lapsuudesta ja nuoruudesta, jota ei ensimmäisessä elokuvassa hyödynnetty. Osin tätä tarinaa hyödyntääkseen Coppola ja Puzo palasivat Corleonen perheen äärelle Kummisetä II (The Godfather, Part II, 1974) -elokuvassa. Lopulta trilogiaksi laajentunut mafiaeepos avautuu toisessa osassaan ratkaisevasti menneisyyteen. Samalla se on edeltäjäänsä sosiologisempi ja kriittisempi hahmottaessaan kuuden vuosikymmenen ajallisen ja maantieteellisen (Manhattan, Italia, Miami, Kuuba) kaaren. Mittasuhteiltaan järkälemäinen rikosdraama seuraa Michael Corleonen (loistelias Al Pacino) perheen bisneksistä piittaamaton nousua vallankahvaan. Michaelin ristiriitaisesti virittäytyneestä hahmosta jää lopulta vain tyhjä, vihamielinen kuori. Upea, ajaton ja historiallisesti ensimmäisenä jatko-osana parhaan elokuvana Oscarilla palkittu Kummisetä II laajenee historialliseksi ja yhteiskunnalliseksi visioksi tuhoten lopulta rikoksen sädekehän.

Kummisetien menestyksen jälkeen Coppola palasi kirjoittamaan Vietnamin sotaan sijoittuvaa tarinaa, joka oli ollut valmisteilla jo 60-luvun lopulta. Yhdessä John Miliuksen kanssa kirjoitettua käsikirjoitusta oli tarjottu 1970-luvun alussa mm. George Lucasin tehtäväksi, tuloksetta. Lopulta Coppola oli koki oikean ajankohdan koittaneen, kun Etelä-Vietnam oli lopullisesti hävinnyt taistelun Pohjois-Vietnamille huhtikuussa 1975. Kummisetien valtavilla tuotoilla Coppola pystyi ottamaan eeppisestä sotaelokuvaprojektista niin taiteellisen kuin taloudellisenkin vastuun.

Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse. Now, 1979) kuvaa Vietnamin sotaa enemmän mielentilana. Traumaattiseksi kokemuksi muodostoivat myös elokuvan äärimmäisen raskaat 238 kuvauspäivää, joita Coppola on kuvannut surrealistisina mielipuolisuuden päivinä. Megalomaanisen budjetin turvin suhteellisuudentaju petti toden ja tarun rajamailla. Filippiinien viidakoissa kuvatun elokuvan aikana koettiin niin sydänkohtauksia, suurimman osan lavasteista tuhonneita hirmumyrskyjä, huumeongelmia, jatkuvista riidoista puhumattakaan. Käsikirjoitus muuttui kuvausten edetessä, kun Coppola lisäsi tekstiin yhä enemmän Joseph Conradin Pimeyden sydäntä (Heart of Darkness, 1902), joka oli toiminut alkuperäistarinan lähteenä. Coppola on myöhemmin selittänyt, että hänen luova päätöksensä oli asettautua olosuhteisiin, jotka heijastelivat elokuvan aiheita: vihamielisyyttä, kulttuurishokkia ja eristäytyneisyyttä. Taloudellisesti Coppola poltti Kummisedillä tekemäänsä omaisuutta samaan tahtiin kuin elokuvan näyttelijät marijuanaa.

Ilmestyskirja. Nyt on painajaismainen näytelmä epäihmisyydestä, jossa valistunut teknologiakaan ei estä ihmisten taantumista eläimen tasolle. Se on melodramaattinen, Vietnamin sotaa psykedeelisenä rock-oopperana kuvaava teos, jossa helikopterien jytinä ja napalmpilvet rakentavat kuolemanoopperaa. Coppola ei niinkään kuvaa yhtä tiettyä sotaa kuin amerikkalaisen sotakoneiston ja showmentaliteetin pökerryttävää yhdistelmää. On arveltu, että surrealistisessa spektaakkelissa on kyse vieläkin enemmän sotaisan kolonialismin hahmottamisesta.

Coppola riskeerasi irvokkaaseen sotakuvaukseensa koko omaisuutensa, mutta pääsi 30 miljoonan dollarin sotaspektaakkelista kaikkien yllätykseksi omilleen. Miehen uran suurimmat elokuvat, jotka valmistuivat 1970-luvulla, rakentuvat ilmeisen lahjakkuuden lisäksi valtavalle työmäärälle ja ahdistukselle. 40 vuotta täyttäessään Coppola oli ollut jo vuosikymmenen nuori luova nero ja miljönääri sekä nuorempiensa mesenaatti.

Jatkoa seuraa...

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 1

Harvan mestariohjaajan uralta löytyy niin merkillistä laadunheittelyä kuin Detroitissa vuonna 1939 syntyneen Francis Ford Coppolan filmografiasta. Miehen uraa monissa käänteissä varjostaneet taloudelliset ongelmat käynnistyivät 1980-luvun alun epäonnisten tuotantojen jälkiseurauksena, eikä vahvaotteista tuotantorytmiä ole sen jälkeen valitettavasti löytynyt. Elokuvahistoriaan Coppola on kuitenkin kaivertanut työnäytteensä vahvimmin Kummisetä-trilogian (1972-90) ja Ilmestyskirja. Nytin (Apocalypse Now, 1979) muodossa.

Amerikanitalialaiseen taiteilijaperheeseen syntynyt Coppola sai vahvan ensikosketuksen elokuvaan ja tarinankerronataan sairastettuaan polion kymmenvuotiaana. Lähes vuoden vuoteenomana viettänyt nuorukainen vietti sairausaikansa katsomalla televisiota, tekemällä nukketeatteria ja kuvaamalla säveltäjäisänsä filmikameralla. Taiteilijaperheessä muutto paikkakunnalta toiselle oli arkipäivää ja nuori Francis joutuikin vaihtamaan koulua jatkuvasti. Yksinäisyyteen taipuvainen poika vietti aikaa erityisesti kaikenlaisen tekniikan parissa. Rakennettuaan valaistuksia koulunäytelmiin teatteritaiteesta tuli nuoren miehen intohimo. Ennen elokuvan pariin siirtymistä Francis olikin jo kokenut teatterintekijä hänen ohjattuaan opiskeluaikanaan näytelmiä. Myös musiikin saralla mies osoitti lahjakkuutta: tuubansoittajana hän sai jopa stipendin New Yorkin yksityiseen sotakouluun. 1950-luvun loppupuolen elokuvat: Ingmar Bergmanin tuotanto, ranskalainen uusi aalto ja Stanley Kubrickin varhaistyöt ajoivat kuitenkin Coppolan Kalifornian yliopiston, UCLA:n elokuvakouluun vuonna 1960.

Elokuvakouluaikoinaan Coppola teki muutamia lyhytelokuvaharjoitteita, mutta polte pitkien näytelmäelokuvien ohjaajaksi oli suuri. Ensimmäinen elokuva, epäonninen pehmopornotuotanto Tonight for Sure (1962) ei osoittanut sen enempää ohjaajan taiteellista kuin kaupallistakaan elokuvantajua. Saman b-yhtiön leivissä riitti kuitenkin lisää töitä, kun Coppola palkattiin amerikkalaissaksalaisen yhteistuotannon The Bellboy and the Playgirls/Mit Eva fing die Sünde an (1962) leikkaajaksi. Coppolan paranneltua huolimattomasti tehtyä b-elokuvaa hänet kreditoitiin lopulta teoksen ohjaajaksi.

Työskentely roskaelokuvien parissa ei tyydyttänyt nuoren ohjaajan kunnianhimoa, mutta alan töistä oli kuitenkin hyötyä, sillä jo tuolloin maineikas kengännauhabudjetin elokuvatuottaja/ohjaaja Roger Corman otti Coppolan talliinsa oppipojakseen. Cormanin tuotantoyhtiön alaisena Coppola valmisti ensimmäisen laajemman levityksen saaneen elokuvansa, mustavalkoisen kauhuhalpiksen Dementia 13 (1963). Samana vuonna Coppola toimi Cormanin The Terror (Kauhun vallassa/Terrorin vallassa/Pahin kaikista) -kauhupätkän apulaistuottajana sekä kreditoimattomana ohjaajana yhdessä Cormanin, Monte Hellmanin, Jack Hillin ja Jack Nicholsonin kanssa. Cormanin muiden elokuvien ylijäämämateriaaliin pohjautuneessa elokuvassa nähdään pääosassa uransa ehtoopuolen kauhulegenda Boris Karloff.

UCLA:n elokuvaopintojen lopputyönä Coppola ohjasi David Benedictuksen romaanin pohjalta romanttisen draaman Olet jo iso poika (You're a Big Boy Now, 1966). Warnerin laajalti levittämä elokuva keräsi huomiota myös Lovin' Spoonful -yhtyeen musiikilla ja nousi kaupallisten elokuvateattereiden suosioon. Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1967 esitetty elokuva nousi peräti Oscar-ehdokkuuksille (Geraldine Page, sivuosa).

Edellisen elokuvan kaupallisen menestyksen seurauksena Warner tarjosi Coppolalle Petula Clarkin ja Fred Astairen tähdittämän Finian's Rainbow Broadway-musikaalin filmatisointia. Tuotantoyhtiön työtarjouksesta huolimatta yhtiön keskeisin moguli Jack Warner suhtautui Coppolan parrakkaan hippimäiseen olemukseen kielteisesti ja eväsi tältä pääsyn Warnerin keskeisimmälle studiolle. Ohjaajanuorukainen löysi lopulta sopivan kuvauspaikan Kalifornian perinteiseltä viininviljelyalueelta Napa Valleystä, jossa musikaalin alkuperäinen sadunomaisuus sai rinnalleen roiman annoksen realismia. Musikaalien suosion romahdus 1960-luvun loppupuolella vei Finianin sateenkaarelta (Finian's Rainbow, 1968) katsojat, eikä elokuvasta tullut toivottua taiteellistakaan menestystä.

Vaikka ura elokuvan parissa ei ollutkaan tuottanut pysyvää menestystä, oli Coppola kerännyt kuitenkin sen verran kokemusta ja rohkeutta, että 1960-luvun loppuun tultaessa oli aika ohjata elokuva oman alkuperäiskäsikirjoituksen pohjalta. Sadeihmisiä (The Rain People, 1969) on psykologinen ja minimalistinen draama, ajoittaisessa painajaismaisuudessa road-movien ja Psykon (Psycho, 1960) äpärälapsi, jolla Coppola löi itsensä taiteellisesti läpi. Hienon näyttelijäkaartin (James Caan, Robert Duvall ja Sherley Knight) avulla elokuvasta tuli ohjaajansa siihenastisen uran merkittävin, eikä Hollywoodillakaan ollut varaa jättää merkkiteosta huomaamatta. Elokuvan kuvauksissa hääri assistenttina myös Coppolan tuore ystävä, elokuvantekoa harjoitteleva George Lucas, joka työsti elokuvan kuvauksisssa dokumentaarin Filmmaker (1968).

1970-luvulle siirryttäessä Coppola piti itsensä aktiivisena käsikirjoittaja/tuottajana. Miehen kynästä syntyi Franklin J. Schaffnerin ohjaama, Oscareita kahminut toisen maailmansodan eeppinen sotaelokuva Patton (1970), jonka pääosassa rymisteli ikimuistettavasti George C. Scott. Menestyselokuva poiki käsikirjoittajakaksikolle Coppola-Edmund H. North myös Oscarin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta, mikä entisestään nosti Francis Fordin osakkeita amerikkalaisen elokuvateollisuuden pyörteissä. Vuonna 1971 Coppola tuotti George Lucasin esikoispitkän THX 1138 -elokuvan, josta tuli nopeasti dystopisen science fiction -elokuvan kulttiklassikko. Coppolalle itselleen uusi vuosikymmen tuli olemaan ratkaiseva menestyksen vuosikymmen. Kulman takana väijyi jo uran mullistava käänne Mario Puzon mafiaeepoksen kanssa...

Jatkoa seuraa...