Hyvät Jussit!

Jussi-gaala tarjosi iloa ja myönteisiä yllätyksiä monessa käänteessä. Hyvätasoinen suomalaisen elokuvan vuosi sai arvoisensa loppukaneetin viime sunnuntaina. Jälkikirjoituksissa on puhuttu protestista ja näytelmäelokuvan laadullisesta ontumisesta, mutta minusta palkittujen lista näyttää kerrassaan virkeältä. Yllätyksellisyys saattoi hyvinkin olla Jussi-illan avainsana.

Dokumenttielokuvien nousu näytelmäelokuvan rinnalle sai uutta puhtia perinteisesti hyvin konventionaalisessa Jussi-juhlassa. Dokumentaarisen elokuvan tekijät tulivat ansaitusti huomioiduiksi leikkauksen (Riitta Poikselkä, Kovasikajuttu) ja musiikin (Karsten Fundal, Säilöttyjä unelmia) kategorioissa. Itse parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin hurmaavalle Kovasikajutulle, jonka menestyksestä kaikki olivat juhlassakin vilpittömän riemuissaan. Lavalle hypännyt Pertti Kurikan nimipäivät -yhtye sai juhlayleisöltä aplodimyrskyn. Aiemmin keskustelua ja ihmetystä oli herättänyt se, miksei Kovasikajuttu ollut nomineerattuna myös vuoden parhaan elokuvan -kategoriassa? Juhlayleisön vastaanotosta päätellen se olisi ollut koko alan tahto.

Yllätyksenä voisi myös pitää Eero Ritalan pääosapalkintoa Teppo Airaksisen hurtista jalkapallokomediasta Kulman pojat, sillä vastakilpailijoina olivat Tie pohjoiseen -roadmovien kaksikko Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri, joista yllättävää kyllä, Edelmann ei ole voittanut vieläkään Jussia. Ehkä Edelmann ja Loiri söivät sitten toisiaan ja täten menettivät äänestyspisteitä. Ritalan Jussia voi pitää yllätyksellisenä myös siksi, että perinteisesti komedialliset pääroolit eivät ole Jussi-palkinnoilla juhlineet. (Edellinen vastaava tapaus on tainnut olla sattumalta sunnuntaisen gaalan isäntänä toiminut Mikko Leppilampi Perttu Lepän elokuvasta Helmiä ja sikoja).

Merkittävimmin tämänvuotinen Jussi-gaala kirjoitetaan suomalaiseen elokuvahistoriaan siitä seikasta, että ensimmäistä kertaa parhaan ohjauksen Jussin sai yksinomaan naisohjaaja, Maarit Lalli. Yli 30 vuoteen ohjaus-Jussi ei ole päätynyt naisohjaajan käsiin, vaikka viime vuonna ehdokasasettelussa oli peräti kaksi vahvaa naisohjaajaa (Zaida Bergroth Hyvä poika -elokuvalla ja Taru Mäkelä Varastollaan). Ohjaus-Jussi meni kuitenkin kuudetta kertaa elokuvataiteen akateemikko Aki Kaurismäelle.

Aiemminkin ohjaus-Jussilla on toki palkittu naisohjaajia, Pirjo Honkasalo (Tulipää) sekä Katariina Lahti ja Riitta Rautoma (Antti Puuhaara), mutta molemmissa tapauksissa rinnalla on ollut tasavertaisena työtoverina miespuolinen ohjaaja. Honkasalolla yhä aktiivisesti alalla työskentelevä Pekka Lehto ja Lahdella sekä Rautomalla edesmennyt multilahjakkuus Heikki Partanen.

Elokuva-ala, ja määrittävästi nimenomaan valkokangaselokuva, on ollut perinteisesti miesten leikkikenttä. Lallin Jussi onkin paitsi lahjakkaan elokuvantekijän todellinen läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen, myös innostava osoitus siitä, että suomalaisessa elokuvassa on yhä vähemmän sukupuolirajoitteisuutta. Samalla se on mielestäni oivallinen ja positiivisesti yllättänyt osoitus siitä, että Filmiauralla (jonka jäsen itsekin olen) on rohkeutta ja näkemystä äänestää pienen elokuvan puolesta.

Kengännauhabudjetilla synnytetty Kohta 18 oli itselleni viime vuoden merkittävin uuden elokuvan parista syntynyt katsomiskokemus. Lallin elokuva hurmasi aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. On mielenkiintoista nähdä syntyykö Jussi-juhlitusta elokuvasta suomalaisen nuorisoelokuvan klassikko Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) ja Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämän! (1980) rinnalle. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syytä olisi.

Esikoisohjausten vuosi

Vuosi 2012 on ollut suomalaisessa elokuvassa debyyttiohjaajien aikaa. Vuoden loppuun mennessä valkokangaslevityksen on saanut kaikkiaan parinkymmenen ohjaajan esikoispitkät (60 min.+) elokuvat (dokumentit luonnollisesti mukaan lukien). Pitkän fiktioelokuvan puolella ensikertalaisia ovat olleet mm. nykynuorison kasvukivuilla debytoinut Maarit Lalli (Kohta 18), komediallisella science fictionillä maailman valloittanut Timo Vuorensola (Iron Sky) sekä pohjoisen punk-nostalgiaa muistellut Matti Kinnunen (Miss Farkku-Suomi).

Viihteellisimmästä (muttei väheksyttävimmästä) päästä ovat olleet Teppo Airaksisen hurtilla huumorilla ladattu futiskomedia Kulman pojat sekä amerikkalaista indie-komediaa osuvasti jäljitellyt, suotta vähälle huomiolle jäänyt Samuli Valkaman Hulluna Saraan. Dokumenttielokuvan saralla kokoillan debytantteja on riittänyt sankoin joukoin. Vahvaa kantaaottavuutta ovat väläyttäneet mm. Mika Koskinen (Punaisen metsän hotelli) ja Katja Gauriloff (Säilöttyjä unelmia), kun taas ilahduttavan virikkeellisiä ajankuvia ovat olleet niin Aleksi Bardyn Tarja Halos-muotokuva Rouva Presidentti kuin Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian. Kansainvälisistä yhteistuotannoista sekä Eirik Svenssonin norjalais-suomalainen rakkauselokuva Kaksi tarinaa rakkaudesta että Stobe Harjun kanadalais-suomalainen Nightwish-pannukakku Imaginaerum ovat esikoisohjauksia.

Kengännauhabudjetilla synnytetystä Kohta 18 -elokuvasta kohosi itselleni vuoden vahvin debyyttielokuva (ja voimakkaimpia elokuvateatterikokemuksia kaikkinensa), joka hurmasi amatöörinäyttelijävetoisella aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. 2000-luvun toistaiseksi purevimmasta nuorisodraamasta kohosi pieni suuri elokuva ja huikaiseva työvoitto laadukkaita lyhytelokuvia aiemmmin tehneelle Maarit Lallille.

Lauri Maijalan debyyttielokuva on rujon komiikan merkkiteos

Tasan kuukauden päästä, joulukuun 28. päivä, ensi-iltansa saa teatterin puolelta tutuksi tulleen nuoren Lauri Maijalan (s. 1986) elokuvadebyytti Juoppohullun päiväkirja, joka pohjautuu Juha Vuorisen vuonna 1998 omakustanteena julkaisemaan kulttiromaaniin. Nuoren teatteriohjaajan valinta on ollut tuottajille (Aleksi Bardy ja kirjailija Vuorinen itse) riski, mutta lopputulos on palkitseva. Maijala on nuorin 2000-luvulla pitkän näytelmäelokuvan parissa debytoinut ohjaaja, mutta hän ei ole ottanut roolistaan näkyviä paineita. Miehen ohjaus tuntuu tuoreelta ja elokuvantekemisen taakasta vapaalta, ellei hyperaktiivisessa levottomuudessaan peräti vapauttavalta.

En ole lukenut Vuorisen kirjoja, enkä välttämättä lue jatkossakaan, mutta elokuvana Juoppuhullun päiväkirja on täysosuma. Elokuva on absurdi, jopa surrealistisia mittasuhteita omaava komedia, joka ei alatyylisyydestään huolimatta lipsahda väkinäiseen paskahuumoriin kuin hetkellisesti (valkovenäläinen hylamaidolla -kohtaus).

Harri Ylösen näkemyksellisesti leikkaama vauhtielokuva on myös näyttelijätyön paraatimarssi, niin oivaltava on elokuvan casting. Voi sanoa, että Juha Vuorisen luoma herkullinen henkilögalleria on roolitettu täydellisesti. Alkuvuoden Jussi-gaalassa parhaan miesnäyttelijän palkinnon pokannut Joonas Saartamo tekee onnistuneen pääroolin viinanhuuruisen itsetuhoisena Juha Berginä. Shown varastaa kuitenkin keskeisissä kohtauksissa Santtu Karvonen revittelevässä roolissaan Bergin parhaana ystävänä, Kristianina. Mieleenpainuvia sivuhahmoja ovat myös Johannes Holopaisen Hitleriksi tyylitelty Mikael sekä Pekka Huotarin välinpitämätön poliisihahmo. Kaikkea tätä pähkähulluutta tukee osuvasti Kerkko Koskisen karnevalistinen musiikki.

Juoppohullun päiväkirja on ennen kaikkea onnistunut elokuvasovitus, joka Maijalan tyylitajuisen cocktailin seurauksena yltyy arvaamattoman vinkeäksi ja kulmikkaaksi. Sarjakuvallisella tykityksellä ladattu rujo komedia on hauskimpia elokuvia miesmuistiin. Se on hetkittäin kuin Christian Lindbladin Ripa ruostuu (1992), Ville Jankerin Pussikaljaelokuva (2011), Farrelly-veljesten äärihuumori ja (uskallan sanoa) Danny Boylen Trainspotting (1996) olisi heitetty tehosekoittimeen. Viimeksi mainittu tulee mieleen siitä, että sekä Trainspotting että Juoppohullun päiväkirja ovat ääneen naurattavia ongelmallisen päihteidenkäytön kuvauksia, mutta niissä molemmissa taustalta heijastuvat syvät yhteiskunnalliset ongelmat.

Tulee olemaan poikkeuksellisen mielenkiintoista nähdä miten elokuvakriitikot ja suuri yleisö ottavat Juoppohullun päiväkirjan vastaan. Kriitikoiden suhteen voi olla, että elokuvan paikoin eksploitatiiviseksi yltyvä meno karkoittaa ryppyotsaisilta kylttyyrikynäilijöiltä nyrpeät arviot. Semminkin kun kotimaiseen komediaan on aina suhtauduttu ennakkoluuloisesti. Suuren yleisön sen sijaan voisi kuvitella ryntäävän elokuviin, kun ottaa huomioon Vuorisen kirjojen suosion. Siltikin vähän arvoitukseksi jää se, että mikä on elokuvan todellinen kohdeyleisö?

Parhaimmillaan Juoppohullun päiväkirja on lähes hengenvaarallisen hauska elokuva, mutta siltikään se ei ole vain törkyistä viihdettä. Elokuva nimittäin muistuttaa myös alkoholinkäytön varjopuolesta, sillä miesten itsetuhoista viinanjuontia ei huumorista huolimatta glorifioida. Hehän suorastaan asuvat kirjaimellisesti paskan keskellä. Vaikka elokuva nauraakin alkoholismille, on se silti vakuuttavampaa päihteidenkäytön vastaista sanomaa levittävä teos kuin vaikkapa eettisesti arvelluttavampi Joonas Neuvosen dokumentaari Reindeerspotting - pako Joulumaasta (2009). Esikoisohjaus sekin.