Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 2 (Revisited)

Tapahtunutta…
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) esitystoiminta elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa päättyi vuodenvaihteessa. KAVIn näytökset ovat jatkuneet tammikuun puolivälistä alkaen Helsingin keskustakirjasto Oodin yhteydessä olevassa Kino Reginassa. Orionin taival elokuvateatterina jatkuu (näillä näkymin) helmikuussa Elävän kuvan keskus ry:n (ELKE) toimesta. ELKEllä on parhaillaan menossa myös Mesenaatti-kampanja Orionin rahoitukseen liittyen.

Ensimmäisessä ”Orion - muistoja elokuvataivaasta” -osassa muistelin elokuvakokemuksia, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta. Tässä toisessa osassa vuorossa ovat elokuvat, jotka olin nähnyt aiemmin eri kontekstissa: televisiosta, videolta tai joissakin harvoissa tapauksissa myös festivaaleilla/eri elokuvateatterissa.

Tex Avery -näytökset
Elokuva-arkisto on aina osannut vaalia amerikkalaisen animaation anarkistista kulta-aikaa. Lapsuudesta tutut Tex Avery -animaatiot lurppineen, susineen ja punahilkkoineen avautuivat aivan uudella tavalla Orionin hypnoottisessa atmosfäärissä. Piirroselokuvien Chapliniksi tai Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan väsymättömällä komiikalla. Turbovauhdilla etenevät kekseliäät animaatiot (tai pätkikset, joiksi niitä Suomessa ennen kutsuttiin) olivat vuosikymmeniä aikaansa edellä.

Niskavuori-elokuvien sarja (Valentin Vaala, Edvin Laine & Matti Kassila, 1938-84)
SF:n ja Suomi-Filmin mustavalkoiset Niskavuori-elokuvat olivat lapsuuden Suomi-elokuvan perusydintä televisioruudulta katsottujen Palmujen, Puupäiden ja Spede-tuotantojen ohella. Jostain syystä hämäläinen maalaismaisema, Niskavuoren vahvat naiset ja elämiensä ratkaisujen keskellä, synnissä ja syyllisyydessä kieriskelevät miehet puhuttelivat jo alle kouluikäisenä. Vuosien tauon jälkeen tein paluun Hella Wuolijoen tekstien äärelle, kun elokuva-arkisto esitti kesäsarjanaan kaikki elokuvateatterilevityksen saaneet Niskavuori-elokuvat, ohjaajinaan Valentin Vaala, Edvin Laine ja Matti Kassila. Suomen historian käännekohtiin asemoituvat elokuvat ovat vahvoja elämäntavan ja työn kuvauksia – ja säväyttävimmät niistä kuten Vaalan Niskavuoren naiset (1938) ja Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946) sekä Laineen Niskavuoren Heta (1952) studiokauden valovoimaisimpia kotimaisia.

Kotimainen trash-näytös Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla
Osallistuin Orionin ohjelmistosuunnitteluun vuoden verran (2007-08) ollessani elokuva-arkistossa töissä. Tuona aikana tuli kirjoitettua paljon myös Orionin elokuvaesittelyjä. Paluu Orionin ”ohjelmistovaikuttajaksi” tapahtui Helsingin lyhytelokuvafestivaalin (entinen/nykyinen (?) Kettupäivät) myötä vuonna 2013, johon kuratoin näytöksellisen suomalaista eksploitaatioestetiikkaa. Juontajina tuossa näytöksessä sekoilivat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen. Trash ei ehkä terminä kuvannut parhaiten näytöksen kokonaisuutta, koska kyse oli enemmänkin vastavirtaan uimisesta, osin undergroundistakin. 

Kuratoimieni lyhytelokuvien tekijäkaartista paljastui etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni. Uuden aallon kinkystä puolesta tuulahduksen toi Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon kynsiin hyvin tapojen vastaisena. Näytöksen kruununa esitettiin suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen ryydittämä Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969), joka joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Paul Verhoeven -retrospektiivi
Elokuvan historiassa ristiriitaisista tekijöistä on usein tullut legendoja. Miettikääpä vaikkapa D.W. Griffithiä, Leni Riefenstahlia, Roman Polanskia, Sam Peckinpahia tai Teuvo Tuliota, niin tiedätte mitä tarkoitan. Kaikki heistä ovat olleet kiistanalaisia, pahimmillaan jopa syystäkin paheksuttuja tekijöitä. Ristiriitaiset taiteen ja viihteen tekijät kiehtovat myös persoonina, sillä he eivät useinkaan ole tylsiä (epä)johdonmukaisissa käänteissään. Hollantilaissyntyinen ohjaaja Paul Verhoeven (1938-) on ollut koko uransa ajan kiistelty tekijä. Hän ei ole tyytynyt tekemään tavanomaisia, arkisia elokuvia. Verhoevenin visionääriseen maailmaan ovat kuuluneet hätkähdyttävä, raju seksuaalisuus, hurmeinen verenvuodatus ja keskivertotekijää rutkasti nokkelampi, älyllinen satiiri. Verhoevenin Hollywood-elokuvista esimerkiksi Robocop (1987) on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Epäonnistuneimmillaankin (Showgirls, 1995, Hollow Man - mies ilman varjoa / Hollow Man, 2000) Verhoevenin elokuvat ovat olleet herkullisen provokatiivisia ja vieraantuneessa komiikassaan hämmentäviä.

Orionissa nähty Verhoeven-retrospektiivi palautti ansaitusti muistiin myös miehen Hollannin kauden kärkielokuvat, kuten emotionaalisesti tuhoavan rakkaustarinan Turkkilaisia makeisia / Turkkilainen namu (Turks fruit, 1973) ja eeppisen sotadraaman Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977).

The Rocky Horror Picture Show -sing/dress-along (Jim Sharman, 1975)
Näin kaikkien kulttielokuvien äidin ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun lopulla televisiosta, jolloin se ei tehnyt mitään erityistä vaikutusta. Voikin sanoa, että Orionissa kokemani The Rocky Horror Picture Show'n sing/dress/everything-along-näytös olikin kuin ensikosketus tähän science fiction -henkiseen glam-musikaaliin sellaisena kuin se vain ja ainoastaan tulisi kokea. Hysteeris-lyyriseen bailaukseen Orion antoi oivan yhteisöllisen näyttämön.

E.T. / E.T. - The Extra-Terrestrial (Steven Spielberg, 1982)
Steven Spielberg loi lapsuuteni elokuvamaiseman olennaisimpia elokuvia. Vuosina 1981-93 ensi-iltansa saivat seikkailuelokuvan magnum opus Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuneine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park (1993). Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä lapsuuden elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) perunamuusista muokattuine Devil's Towerineen tuli vahvasti uniin saakka. En kuitenkaan ikäni puolesta ennättänyt nähdä edellämainituista elokuvista ensi-iltakierroksella kuin Jurassic Parkin, joten E.T.:n näkeminen ja John Williamsin elämää suuremman scoren kuuleminen ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalla oli maaginen kokemus. Samalla se osoitti, että kyyneleet eivät jääneet vain lapsuuden katsomiskokemuksen osaksi. "I'll be right here."

Pink Floyd - The Wall (Alan Parker, 1982)
Muurinseinä! Pink Floydin mestarillisimman levyn filmattu tulkinta ei ole ongelmaton, mutta Orionissa ensimmäistä kertaa valkokankaalta nähtynä tuo angstisen draaman, rock-konsertin ja animaation monikerroksinen yhdistelmä toimi erinomaisen viettelevästi.

Doublebill vailla vertaa - Rock'y VI / Rocky VI (Aki Kaurismäki, 1986) + Rocky IV (Sylvester Stallone, 1985)
Lauri Lehtisen & Antti Suonion kuratoima näytössarja Rautainen 1980-luku oli todellinen nostalgiapaukku kaikille kasaritoiminnan parissa kasvaneille. Hillittömimmän tuplan tarjosi näytös, jossa Aki Kaurismäen Rock’y VI yhdistyi Stallonen kylmän sodan (ihanan) överiin nyrkkeilypropagandaan Rocky IV:een. No Easy Way Out!

Cobra / Cobra - lain vahva käsi / Cobra - lain vahva koura (George P. Cosmatos, 1986)
Ikonisen Sylvester Stallonen 70-vuotisjuhlinnan kunniaksi Orionissa nähtiin (6.7.2016) Stallone-doublebill, 35 mm -vintagekopioilta. Maineikkaan Norman Jewisonin ohjaama ja kontroversaalin Joe Eszterhasin alkuperäistarinaan pohjautuva periodidraama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978) esitteli Stallonen työväenluokkaisena aktivistina. Kesäillan "pääkuva" oli kuitenkin George P. Cosmatosin nimiin kreditoitu, mutta tiettävästi pitkälti Stallonen ohjaama ja käsikirjoittama rikosslasher Cobra (1986). Hammastikkujaan tiuhaan imeskelevä ja Ray-Baniensa taakse varjoutuva übercool Marion "Cobra" Cobretti on tietyssä mielessä Stallonen uran virheettömin roolihahmo. Aseen voimaan ja vigilantismiin uskova Cobretti päästää nihilistisiä rikollisia ennemmin hengiltä kuin antaa heille pienintäkään armoa. Tyyliä huokuva ja kasaritoimintaelokuvan mittakaavassa nerokkaita onelinereita viljelevä ("You're the disease, and I'm the cure") Cobra täytti Orionin viimeisiä penkkirivejä myöten. Stallone-elokuvien parissa kasvaneet sukupolvet aplodeerasivat, hurrasivat ja replikoivat asiaankuuluvasti yhdessä.

Nähdään Kino Reginassa – ja Orionissa...

Orion – muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entisen Suomen elokuva-arkiston) viimeinen näytös elokuvan ystäville rakkaassa Orionissa nähtiin vuodenvaihteessa Ettore Scolan tunteikkaan Splendorin (1989) myötä. Olin ikionnellinen siitä, että minulla oli joululoman keskellä mahdollisuus kokea tuo ainutkertainen kokemus. Samalla mielen täytti kuitenkin myös haikeus ja suru, jonkinlainen tyrmistyskin arkiston esitystoiminnan siirtyessä uutuuttaan huokuvaan keskustakirjasto Oodiin, Kino Reginaan.

Luotan kyllä, että KAVIn esitystoiminta jatkuu Kino Reginassakin yhtä tasokkaana kuin Orionissa, mutta vanhan art deco -salin tunnelma on menetetty uuden kirjaston kulmanurkkauksessa. 

Hyvä asia on tietysti se, että Kino Regina on rakennettu esteettömyysasiat huomioiden ja teatterin sijainti on mitä parhain myös uusille elokuvan ystäville (Oodi sijaitsee oivalla keskustapaikalla Musiikkitalon ja Kiasman välissä). Ensimmäistä kertaa elokuva-arkiston esitystoiminnan historiassa KAVIn on mahdollista esittää omassa teatterissaan mm. 70-millisiä elokuvia ja cinemascope-elokuvia formaatin edellyttämällä tavalla.

En voi kuitenkaan olla ajattelematta sitä, kuinka vahvasti suomalaisessa yhteiskunnassa ja kulttuuripolitiikassa (onko sellaista?) rakennetaan ennemmin uutta ja hetkellisesti zeitgestiin sopivaa kuin säilytetään ja entisöidään vanhaa (ja täysin toimivaa). Suomalaisen elokuvahistorian järisyttävän puutteellisesta arvostuksesta muistuttaa se, että KAVIn Elävän kuvan museon annettiin näivettyä. Naapurimaassa Virossakin on toisin, sillä Tallinnan elokuvamuseoon on lainattu KAVIn kulttuurihistoriallisesti arvokasta esineistöä nähtäville. Ovatpahan edes jossain ihasteltavissa!

Orionissa elokuvien esittäminen jatkuu, siitä pitää huolen Elävän kuvan keskus ry. (ELKE), mutta millä resurssein, on täysi arvoitus. Ihmetystä on herättänyt ELKEn toistaiseksi kovin niukkasanaiseksi jäänyt viestintä tulevaisuuden suunnitelmista.

Itselleni Suomen elokuva-arkiston esitystoiminta konkretisoitui ensimmäisen kerran syksyllä 2004 muutettuani opiskelemaan Joensuuhun. Olin kuitenkin jo 1990-luvun lopulla, asuessani vielä tukevasti synnyinkunnassani Joutsassa, häkeltyneenä selannut NYT-liitteen menopalstalta elokuva-arkiston näytöksiä ja ajatellut, että ehkä jonain päivänä minullakin olisi mahdollisuus vierailla tuossa myyttisessä elokuvataivaassa, Orionissa.

Joensuussa elokuva-arkiston filmikopioita nähtiin maanantai-iltapäivisin klo 16:30 elokuvateatteri Tapiossa. Kymmenen euron kausikortilla näki kymmenen elokuvaa. Ongelmallisesta esitysajankohdasta huolimatta näytöksissä kävi melko paljon joensuulaisia cinefiilejä, mm. kirjailija/toimittaja Tuula-Liina Varis miehensä Mikon kanssa ja nyttemmin Suomen Filmikamari ry:n toimitusjohtajana työskentelevä Tero Koistinen (jonka Joensuun yliopistolla vetämiä elokuvahistorian kursseja kävin vapaa-ajallani harrastamassa). Näytösten jälkeen tutustuin myös nykyään Kansalliskirjastossa työskentelevään filmihulluun, Sanna Haukkalaan. Joensuussa esitysmiljöönä toimi elokuvateatteri Tapio, joka oli (ja on?) viehättävä ja arkistokopioiden esityskriteerit täyttävä.

Alkukeväästä 2006 vierailin elämäni ensimmäisen kerran vihdoin Orionissa, kun teimme Joensuusta medianomiopintoihin liittyvän ekskursion Helsingin Pursimiehenkadulla sijainneeseen elokuva-arkistoon. Tutustuttuamme päivällä SEA:n kirjastoon Timo Matoniemen johdolla jatkui elämysmatka alkuillasta Dziga Vertovin kokeellisella elokuvalla Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoappratom, 1929). Voi sanoa liioittelematta, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Oliko mahdollista, että Suomessa oli tällainen paikka?

Muutettuani syksyllä 2006 Jyväskylään, jatkoin SEA:n maakuntasarjojen harrastamista. Suomen Ateenassa elokuva-arkiston näytöksille ei kuitenkaan löytynyt koulun auditoriota parempaa paikkaa. Kymmenellä eurolla näki kuitenkin yhä laadukkaan, kymmenen elokuvan kattauksen, vaikka esitysolosuhteista joutuikin tinkimään.

Elämä suuntautui hiljalleen Helsinkiä kohti ja voi sanoa, että syksystä 2006 aloin käydä aktiivisesti Orionissa. Lopullisesti sydän ja sielu meni mukanaan viimeistään vuotta myöhemmin, syksyllä 2007, jolloin suoritin opintoihin kuuluvan työharjoittelun Suomen elokuva-arkiston esitystoimintayksikössä. Kiitos KAVIn nykyiselle viestintäpäällikölle, silloiselle elokuvasihteerille, Outi Heiskaselle kannustuksesta ja tuesta! Voi hyvinkin olla, että ilman häntä ja monia muita kannustavia arkistolaisia (Satu Laaksonen, Tapio Riihimäki, Sami Hantula, Antti Alanen, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi, Mervi Herranen ja jo kertaalleen mainittu Timo Matoniemi…) en olisi siinä etuoikeutetussa asemassa, että saan tehdä töitä suurimman intohimoni, elokuvan äärellä.

On mahdotonta tiivistää rakkaimpia Orion-muistoja kymmeneen merkittävimpään elokuvakokemukseen. Siispä otankin suoraan oikeuden kirjata 20+ syystä tai toisesta muistorikkainta Orion-hetkeä.

Ensin luvassa elokuvat, jotka onnistuin näkemään elämäni ensimmäistä kertaa Orionin valkokankaalta:

Mies ja elokuvakamera / Tselovek s kinoappratom (Dziga Vertov, 1929)

Ensimmäinen Orion-kokemus. Tavallaan ”neitsytmatkaksi” sopi täydellisesti elokuva, jonka päämääränä oli tehdä tutuksi elokuvallisten keinojen kielioppi vuonna 1929.

Rakkauden risti (Teuvo Tulio, 1946)

Levoton veri (Teuvo Tulio, 1946)

Suomalaisen elokuvan suuren melodramaatikon keskeisimmät teokset tuli nähtyä ensi kertaa Orionissa valkokankaalta. Niiden kautta avautui uusi näkökulma studiokauden kotimaiseen elokuvaan. Itselleni vaikuttavimmat Tuliot, korkeaoktaaninen Levoton veri ja aavemainen Rakkauden risti, valmistuivat samana vuonna (1946). Niissä tiivistyy tuliomainen tunteikkuus, intohimo ja kärsimys, visuaalisesti puhtaimmillaan.

Pahan kosketus / Touch of Evil (Orson Welles, 1958)

Yksi Orson Wellesin mestariteoksista avautui minulle Orionissa taianomaisena kokemuksena. Lain ja järjestyksen olemusta pohdiskelevassa rikoselokuvassa hyvä ja paha kietoutuvat erottomasti yhteen. Kamera-ajojen ja kuvakulmien kekseliään käytön kautta ajaton klassikko.

Ronja Ryövärintytär / Ronja Rövardotter (Tage Danielsson, 1984)

Yllättävää kyllä, en ollut nähnyt rakastetun ja ajattoman Astrid Lindgrenin kirjaan pohjautuvaa Ronja Ryövärintytär -filmatisointia (1984) ennen vuotta 2007. Kauaksi kavalan kyynisyyden heittävä fantasiaelokuva valloittaa luonnon ja ystävyyden oodina. Elokuvan nähtyään haluaa huutaa vapauttavan keväthuudon niin, että Matiaksenmetsä raikaa!

Blood Simple (Joel & Ethan Coen, 1984)

Coenin-veljesten hyvän ystävän, Sam Raimin The Evil Dead -kulttielokuvan (1981) apulaisleikkaajana uransa aloittanut Joel käsikirjoitti vuonna 1980-luvun alkupuolella veljensä Ethanin kanssa elokuvaa, josta syntyi parivaljakon esikoisteos Blood Simple. Coenien merkittävimmät tavaramerkit esittelevä elokuva on verinen murhamelodraama, jossa likaisiin töihin tottunut Visser (M. Emmet Walsh) saa tehtäväkseen päättää baarinomistajan vaimon irtosuhteen. Kauhuelementtejä ja kioskikirjallisuutta yhdistelevä työ on film noiria väreissä.

Mehevä Anssi Mänttäri -doublebill:

Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) + Viimeiset rotannahat (1985)

Syksyllä 2008 Orionissa nähtiin mittava ja erinomaisesti pohjustettu sarja 1980-luvun kotimaisesta elokuvasta. Samaan hengenvetoon jatkettiin kesäkaudella 2009, kun ahmittavana oli Anssi Mänttäri -retrospektiivi. Mänttäri-sarjan helmiä olivat Kellon (1984) kaltaiset, ennätysnopeudella kuvatut intiimit kamarielokuvat ja Viimeisten rotannahkojen (1985) arvaamaton absurdi komiikka. Näytöksiä höystettiin usein vielä oivaltavilla alkukuvilla, joista erityisesti elokuvaneuvos Kari Uusitalon johdattelema Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet minusta (1985) on tolkuttomuudessaan hersyvä. Uuden aallon ilmaisuvapaudesta vaikutteensa ottaneen Mänttärin elokuvat muodostavat parhaimmillaan, Markku Varjolaa lainatakseni ”epävirallisen ja epämuodollisen, mutta juuri sellaisena arvokkaan ajankuvan Suomesta.”

Tule ja katso / Idi i smotri (Elem Klimov, 1985)

Elem Klimovin Tule ja katso oli niitä elokuvia, joiden näkemistä odotin vuosia. Kun lopulta hetki koitti, autenttisuuteen pyrkivä elokuva vei äärimmäisen kouraisevalla tavalla keskelle toisen maailmansodan julmuutta. Elokuvan katsomisesta tuli yksi fyysisimpiä valkokangaskokemuksia. Runollinen ja viipyilevä sodanvastainen elokuva murtaa uskomuksia sodan sankaruuteen ja pyhyyteen liittyvistä myyteistä.

Ju Dou - Kielletty rakkaus / Ju Dou (Zhang Yimou & Yang Fen-Liang, 1990)

Intohimon valtakunta / Ai no borei (Nagisa Oshima, 1978)

Aasialainen elokuva on ollut minulle ehkä kaikkein vierainta maaperää. Ju Doun värikäs melodraama nuoresta naisesta feodaalisten tapojen ja miehisten etuoikeuksien puristuksessa tai Intohimon valtakunnan hillityin elein ja ilmein melodraamasta kauhuksi vääntyvää epätoivon kuvausta katsoessa olen kokenut käänteentekevän silmät avaavia kokemuksia.

Yksinteoin (Pekka Lehto, 1990)

Marginaalista ja valtavirrasta kiehtovimpia poikkeusyksilöitä päivänvaloon naaraavat ohjelmistokuraattorit Antti Suonio ja Lauri Lehtinen ovat elokuvan reuna-alueiden todellisia löytöretkeilijöitä. Suonion ja Lehtisen mielikuvituksekkaat sarjat olivat Orionin toiminnan outo piristysruiske. Vuonna 2014 nähty Stranger Than Fiction -sarja vei katsojan makaaberilla matkalle mondo-koulukunnan ja äärimmäisten dokumentaarien maailman. Pekka Lehdon ohjaama Yksinteoin on suomalaisen dokumenttielokuvan suuri ”kirottu elokuva” ja samalla todellisuuden ja suuren näytelmän erottamattomasti sulauttava epäelokuva, jonka näkemisestä (erityisesti valkokankaalla) on tullut tapaus. Loppuunmyydyssä Orionissa riitti tunnelmaa, kun näytöksen jälkeen estradille hyppäsi hybriksensä keskeltä itse Jussi Parviainen.

Seuraavassa osassa (2/2) sitten ikimuistoisimpia Orion-hetkiä jo aiemmin televisiosta tai videolta näkemistäni elokuvista.

Kino Regina avaa ovensa virallisesti tiistaina 15.1., mutta uuteen elokuvateatteriin pääsee tutustumaan jo 11.–13.1. yllätyksellisen ennakko-ohjelman myötä.

Suomalaista eksploitaatiota lyhytelokuvan muodossa

Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla nähdään tänään (torstaina 14.11.) klo 19 kotimaisista lyhytelokuvista koottu trash-näytös, jossa suomalainen eksploitaatioestetiikka saa monipuoliset, kotikutoiset kasvot. Elokuvateatteri Orionissa nähtävien elokuvien tekijäkaartista paljastuu etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin näytöksessä nähdään:

Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu osaksi suomalaisen kauhukomedian pientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä. Jukka Rasila esittää lyhärissä kulkukauppiasta, joka törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen (Miina Turunen) tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Anssi Kasitonnin Planet of Sexes (2012) on hyvä esimerkki korkeakulttuurin piiriin hyväksytystä roskaestetiikan oodista. Ö-luokan science fiction -elokuvaa jäljittelevässä, ja samalla sitä ironisoivassa lyhytelokuvassa odottamaton rakkaus odottaa Yhdysvaltain avaruusvoimien lentäjää naissotureiden, kastraatiorobottien ja lisko-olentojen hallitsemalla planeetalla. Veikeällä kuvasuhteella (2,66:1) kaitafilmille kuvattu elokuva rymistelee syvällä camp-huumorin erämaassa.

Ville Lähteen ja Tommi Salaman Viimeinen taistelu Venuksesta (2010) on kauhu- ja väkivaltaeksploitaation saralla aktiivisesti toimivien indie-tuotantoyhtiöiden yhteistyön hedelmä. 1950-lukulaisen tieteisfiktion suuntaan kumartavassa elokuvassa liikutaan 2100-luvulla, kun Kuu, Mars ja itse avaruus ovat jättikorporaatioiden taistelukenttiä.

Tervetulleen leimahduksen uuden aallon kinkystä puolesta tuo Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvin tapojen vastaisena.

Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969) pistää vielä tästäkin paremmaksi/pahemmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Kotimaisen Trash-näytöksen juontavat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen, jotka ovat kuratoineet ohjelman yhdessä allekirjoittaneen kanssa.

Elokuvakulttuurin henkireikä

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) eli entinen Suomen elokuva-arkisto (SEA) tekee mittaamattoman tärkeätä työtä suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämiseksi. Jo vuonna 1957 toimintansa aloittanut elokuva-arkisto laajentui viitisen vuotta sitten myös radio- ja televisioarkistoksi, mutta organisaation ydinosaaminen kulminoituu yhä elokuvan saralla, johon kieltämättä on pitkät ja vahvat perinteet.

Arkiston kotimaisten elokuvien järjestelmällinen pelastamis- ja restaurointityö käynnistyi 1970-luvun alussa ja keskittyi helposti syttyvän nitraattifilmin konservointiin. Raskas työrupeama saatiin päätökseen liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuosituhannen vaihteessa. Restauroinnin seurauksena lähes kaikki säilyneet kotimaiset näytelmäelokuvat saatiin pelastettua.

Nyt KAVA:ssa on käynnistynyt uusi vaihe, kotimaisen elokuvakokoelman digitointi. Eikä kyse ole mistään pikku-urakasta, sillä arkiston kokoelmissa on noin 25 000 kotimaista esityskopiota.

Taustalla on elokuvateattereiden digitalisoituminen. On tultu tilanteeseen, jossa perinteisten filmikopioiden esittäminen ei enää ole laajamittaisesti mahdollista. Filmiprojektoreita on toki säilytetty osassa elokuvasaleja, mutta tarve niiden käyttämiseen vähenee viikko viikolta, sillä elokuvien levitys hoidetaan nykyään digikopioin.

Elokuvakulttuurille digitointi on haluttu itsepintaisesti nähdä hengettömänä peikkona, mutta samalla on unohdettu kiistattomat hyödyt. Elokuvateatterikenttä on demokratisoitunut, monen pienemmän taajaman teattereissa äänen- ja kuvanlaatu on parantunut ja sisällöllisesti esimerkiksi dokumenttielokuvien määrä osana valkokangaslevitystä on lisääntynyt hurjasti. Uudelle kotimaiselle elokuvalle teattereiden digitointi ja digilevityksen kätevyys on ollut taloudellinen menestystarina.

Onneksi myös arkisto on pystynyt reagoimaan tilanteeseen ja saanut käynnistettyä elokuvakopioiden digitointityönsä. KAVAn tavoitteena on tehdä kaikista teatterilevityksessä olleista kotimaisista elokuvista digitaalinen esityskopio, joka mahdollistaa vanhemman Suomi-elokuvan esittämisen valkokankaalla tulevaisuudessakin. Työ on luonnollisesti vielä alkumetreillä, sillä digitaalinen esityskopio (arkiston tapauksessa 4K DCP) on olemassa toistaiseksi vain noin tusinasta elokuvia, mutta vuoden 2014 loppuun mennessä kokonaismäärä noussee lähes puoleen sataan.

Jo digitoiduista elokuvista löytyy suomalaisen elokuvahistorian varhaisia aarteita kuten Valentin Vaalan yhdessä Teuvo Tulion kanssa tekemät mykkäelokuvat Mustalaishurmaaja (1929) ja Laveata tietä (1931) sekä Jalmari Lahdensuon kansallisromanttinen Pohjalaisia (1925). Mykkäelokuvien ohessa arkisto valmistaa tänä vuonna uudet esityskopiot niin Matti Kassilan tunnelmallisesta ihmissuhdejännäristä Sininen viikko (1954), Mikko Niskasen hapuilevasta kohtalodraamasta Asfalttilampaat (1968) kuin Kaurismäen veljesten päihdyttävästä rokumentista Saimaa-ilmiö (1981). Työn alla olevien digirestaurointien kirjo on kiehtovan laaja, aina Toprallista (1966) Pähkähullun Suomen (1967) kautta Talvisotaan (1989), Kurkvaaran (Kielletty kirja, 1965) ja Jarvan (Onnenpeli, 1965) kaltaisia modernisteja unohtamatta. Elokuvat valitaan digitoitaviksi eri tahojen, esimerkiksi kotimaisten festivaalien esitystarpeita ajatellen. Ja vaikka pääpaino on pitkässä teatterielokuvassa, siirtää KAVA digitaaliseen muotoon myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita lyhyt- ja dokumenttielokuvia.

Kotiteattereita ajatellen on parasta, että digitoidusta materiaalista on mahdollista valmistaa myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuja. Myös VOD-jakelu tulee kysymykseen, sillä pari vuotta sitten tehdyn sopimuksen kautta Finnkinon levityksessä olleet kotimaiset elokuvat siirtyivät KAVAn haltuun. Esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden muodostama viidesosa maassamme tuotetuista elokuvista, kuten itsenäisyyspäivän bravuurinumero Tuntematon sotilas (1955) ja viime syksynä kautta aikain parhaimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu Kassilan Komisario Palmun erehdys (1960), ovat nykyään elokuva-arkiston omaisuutta. KAVAn tallennelevitys mahdollistaa esimerkiksi sen absurditeetin, että jonain päivänä olisi nähtävillä teräväpiirtoversiona esimerkiksi Uuno Turhapuroa tai neuvostoliittolais-suomalaista Kalevala-spektaakkelia Sampo (1959).

Itse olen nähnyt perusteellisina 4K-projisointeina nyt Valentin Vaalan melodramaattisen varhaistyön Laveata tietä (1931) ja Mikko Niskasen ajattoman nuoruudenkuvauksen Käpy selän alla (1966). Molemmat elokuvat olivat kuva- ja äänirestauroinnin jälkeen kuin uudelleensyntyneitä. Erityisesti synnyinseudullani kuvatulle Kävylle äänen uudelleen käsittely oli tehnyt tarpeellisen puhdistuksen. Nyt kesäiset luonnonäänet kuuluvat puhtaasti ja spontaanista replikoinnista saa selvää paremmin kuin koskaan aiemmin.

Filmikopioihin elimellisesti kuulunutta elävyyttä saattaa jäädä kaipaamaan, mutta nostalgian tunteen korvaa kiitollisuus siitä, että näin vanhat kotimaiset elokuvat saavat toisen elämän. Elokuvat tulevat nähdyksi ja saataville, se lienee tärkeintä.

Elokuva-arkistoa on monessa kiittäminen. KAVAn ylläpitämä elokuvatietokanta Elonet (www.elonet.fi) on allekirjoittaneella päivittäin käytössä työn ja vapaa-ajan puitteissa. Lisäksi suomalaisen elokuvan intohimoiselle harrastajalle tai tutkijalle arkiston yhdessä Editan kanssa julkaisema Suomen kansallisfilmografia -teossarja (1989-2005) on filmivillelle kuin Raamattu. Sääli, että kirjamuodossa julkaistava tutkimustyö päättyi vuosituhannen vaihteen elokuviin.

Taannoisessa Filmihullussa (1/2013) Peter von Bagh kuvasi elokuva-arkiston Helsingissä sijaitsevan elokuvateatteri Orionin ohjelmistoa korkeatasoiseksi seuraavasti: "Arkisto on pitänyt hienosti pintansa tilanteessa, jossa yleinen elokuvanharrastus, isoa volyymiä sinänsä, pinnallistuu ja on pian lajiltaan melkein tunnistamatonta verrattuna "cinefilian" aikoihin jokunen vuosikymmen sitten. Arkisto kerää nykyoloissa vaikuttavan yleisön laskematta rimaa".

Petterin tarkkanäköiseen tulkintaan on helppo yhtyä, sillä Orion todellakin on elokuvakulttuurin henkireikä. Polarisoivaa tilanteessa on ainoastaan se, että tästä etuoikeudesta pääsevät nauttimaan vain pääkaupunkiseudulla liikkuvat cinefiilit.

Tim Burtonia elokuva-arkiston syksyssä

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) syksyn elokuvasarjojen joukossa on suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi miehen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Ohessa arkiston ohjelmavihkoon toimittamani artikkeli:

Tim Burton 50 vuotta

Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.

Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.

Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.

Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.

Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.

Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.

Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.

Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.

1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.

Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.

Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.

Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.

Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.

Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.

Otto Suuronen

The Man Who Wasn't There

...ja 13.8./15.8. nähtävillä Orionissa:

The Man Who Wasn't There
Mies joka ei ollut siellä / The Man Who Wasn't There

Yhdysvallat/Iso-Britannia 2001. Tuotantoyhtiö: Good Machine, Gramercy Pictures, Mike Zoss Productions, The KL Line, Working Title Films. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Chris Gorak (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs (visual effects), Peter Chesney. Erikoistehosteteknikot: Barry Beaulac, Tom Chesney, Vaughn M. Williams. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Joani Yarburgh (hiukset), Amy Schmiederer, Lynne Eagan ja Jean Black (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: Ludwig van Beethoven säv. "Piano Sonata No. 8 in C Minor, Op. 13 (Pathetique)" (1799), "Piano Sonata No. 14 in C sharp minor, Op. 27 No. 2 (Moonlight)" (1801), "Piano Sonata No. 15 in D major, Op. 28 (Pastoral)" (1801), "Piano Sonata No. 23 in F minor, Op. 57 (Appassionata)" (1805), "Piano Sonata No. 25 in G major, Op. 79" (1809), "Piano Sonata No. 30 in E major, Op. 109" (1820). HUGO WINTERHALTER AND HIS ORCHESTRA: "Moonlight in Vermont", säv. Karl Suessdorf ja san. Johnny Blackburn. DEUTSCHE OPERA BERLIN: "Figaron häät", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. "Some Enchanted Evening", säv. Richard Rodgers & Oscar Hammerstein II. HUGO PERETTI & LUIGI CREATORE: "Three O'Clock in the Morning", säv. Julian Robkedo ja san. Theodora Morse. Koreografia: Jacqui & Bill Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: Billy Bob Thornton (Ed Crane), Frances McDormand (Doris Crane), Michael Badalucco (Frank), James Gandolfini (Big Dave Brewster), Katherine Borowitz (Ann Nirdlinger Brewster), Jon Polito (Creighton Tolliver), Scarlett Johansson (Birdy Abundas), Richard Jenkins (Walter Abundas), Tony Shalhoub (Freddy Riedenschneider), Christopher Kriesa (Persky), Brian Haley (Krebs), Jack McGee (Burns), Alan Fudge (Diedrickson), Adam Alexi-Malle (Jacques Carganogues), Gregg Binkley. Helsingin ensiesitys: 19.4.2002, Bio Bristol – maahantuoja: Finnkino Oy – DVD- ja videolevitys: Scanbox Entertainment Finland Oy – televisioesityksiä: 1.1.2005 YLE TV2, 18.8.2006 YLE TV2 – VET 104001 – K11 – 3190 m / 117 min

Elokuvan dvd- ja videojulkaisu sisältävät sekä mustavalkoisen että värillisen version.

Rikollisuus aihealueena on aina ollut Coen-veljesten tuotannon keskeisiä teemoja. Niin Miller's Crossing - vaarallista peliä (1990), Fargo (1996) kuin Voi veljet, missä lienet? (2000) ovat tarjoilleet erilaiset, mustanpuhuvat näkemykset rikoselokuvan genreen. Ei liene siis yllätys, että vuoteen 1949 sijoittuva ja James Cainin dekkareista inspiraationsa saanut mustavalkoinen Mies joka ei ollut siellä (2001) pureutuu aivan erityisesti klassiseen film noiriin mielikuvituksellisen tarinansa kautta. Kiinnostusta lisäävät loisteliaat henkilöhahmot, joista jokainen on vähäisintä sivuhenkilöä myöten elävä, uskottava ihminen. Hienoon näyttelijätyöhön nojaudutaan jälleen poikkeuksetta.

Film noirin perinteitä surureunainen elokuva kunnioittaa niin sisältönsä kuin Coenin hovikuvaaja Roger Deakinsin taidokkaan ulkoasunkin puolesta. Elokuva on kuvattu ensin värifilmille, mistä se on käännetty mustavalkoiseksi. Sävyt ovat terävämpiä, valkoinen on valkoisempaa ja hohtavampaa, musta vielä astetta mustempaa. Kuvauksellisissa sävyissä on tunnelmallista voimaa.

Syvältä kouraiseva Mies joka ei ollut siellä on pohjimmiltaan eksistentialistisesti värittynyt kertomus hukatuista mahdollisuuksista, piittaamattomuudesta ja pienen ihmisen perusonnettomuudesta. Elokuvan pääosassa on parturina työskentelevä lakoninen, viileä Ed Crane (vahva kivikasvo Billy Bob Thornton), jonka pyrkimys rimpuilla pois tavanomaisuuden unholasta kompastuu välinpitämättömyyteen, ja vavisuttaa lopulta hiljalleen koko pienen yhteisön perustuksia. Coenit ovat jälleen perinteitä ymmärtäen luoneet konventioilla pelaavan tyylisovituksensa, joka selkeästi seisoo omilla ansioillaan ja oivalluksillaan.

– Otto Suuronen eri aikalaisarvioiden pohjalta

The Ladykillers

Viimeisiä Coen-veljesten retrospektiivin elokuvia viedään. Orionissa nähtävillä 8.8. seuraavaa:

The Ladykillers
Ladykillers / Ladykillers

Yhdysvallat 2004. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Mike Zoss Productions. Tuottajat: Ethan Coen, Joel Coen, Tom Jacobson, Barry Josephson, Barry Sonnenfeld. Apulaistuottaja: John Cameron. Ohjaus: Ethan & Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, pohjautuen William Rosen elokuvakäsikirjoitukseen "The Ladykillers". Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Lavastus: Nancy Haigh. Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Erikoistehosteteknikot: Peter Chesney Jr., Tom Chesney, Joe Heffernan, Emmet Kane. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Paul LeBlanc ja Linda Villalobos (hiukset), Amy Schmiederer ja Daniel Striepeke (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: THE SOUL STIRRERS: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. ROSE STONE, THE VENICE FOUR AND THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Trouble of This World", säv. trad. NAPPY ROOTS: "Trouble In, Trouble Out", säv. William Hughes, Brian Scott, Melvin Adams, Roland Wilson. THE SOUL STIRRERS: "Jesus I'll Never Forget", säv. Roy Grain. BILL LANDFORD & THE LANDFORDAIRES: "Troubled, Lord I'm Troubled", trad. NAPPY ROOTS: "Trouble of This World (Coming Home", säv. William Hughes, Melvin Adams, Kenneth Anthony, Brian Scott, sisältäen samplen "Trouble of This World", trad. LITTLE BROTHER: "Sinners", säv. P. Coleman, T. Jones, P. Douthit, T-Bone Burnett, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. NAPPY ROOTS: "Another Day, Another Dollar", säv. Brian Scott, Vito Tisdale, William Hughes, Taylor Massey, sisältäen samplen "A Christian's Plea", trad. THE VENICE FOUR, ROSE STONE & THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Let the Light from the Lighthouse Shine On Me", trad. THE ABBOT KINNEY LIGHTHOUSE CHOIR: "Yes", trad. THE SOUL STIRRERS: "Any Day Now", säv. Faidest Wagoner & Jean Butler. ROSEWELL SACRED HARP QUARTET: "Weeping Mary", trad. DONNIE MCCLURKIN: "Come, Let Us Go Back to God", säv. Thomas Dorsey. CAPELLA ISTROPOLITANA: "Concerto Grosso In D Major, Op. 6, No. 4", säv. Arcangelo Corelli. ORCHESTRA DI CAMERA DI ROMA: "Minuet", säv. Luigi Boccherini. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty. Pääosissa: Tom Hanks (professori G.H. Dorr), Irma P. Hall (Marva Munson), Marlon Wayans (Gawain MacSam), J.K. Simmons (Garth Pancake), Tzi Ma (Kenraali), Ryan Hurst (Lump Hudson), Diane Delano ("Mountain Girl"), George Wallace (sheriffi Wyner), John McConell (apulaissheriffi), Jason Weaver (Weemack Funthes), Stephen Root (Fernand Gudge), Baadja-Lyne Odums (Rosalie Funthes), Walter K. Jordan (Elron), George Anthony Bell (saarnaaja), Greg Grunberg (televisiomainosten ohjaaja), Blake Clark (jalkapallovalmentaja). Helsingin ensiesitys: 2.7.2004, Tennispalatsi 3, Maxim 1 – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2004 – DVD-levitys: Buena Vista Home Entertainment – televisioesityksiä: 22.2.2008 Nelonen – VET 109879 – K11 – 2895 m / 106 min

The Ladykillers on Coenin veljesten uudelleenfilmatisointi maineikkaan Ealing-studion klassisesta hirtehiskomediasta Naisentappajat (Ladykillers) vuodelta 1955, jossa Alec Guinness, Cecil Parker, Herbert Lom, Peter Sellers ja Danny Green esittivät muusikoiksi tekeytyvää ja isoa keikkaa suunnittelevaa konnajoukkoa, joka muuttaa alivuokralaisiksi herttaisen vanhanrouvan taloon. Coenit tekivät William Rosen alkuperäistekstin pohjalta uuden käsikirjoituksen ja vaihtoivat miljööksi Yhdysvaltojen syvän etelän. Ympäristön vaihduttua teetä nautiskelevan brittirouvan paikalle veljekset kirjoittivat leskeksi jääneen baptisti-mamman, Marva Munsonin (Irma P. Hall) mainion roolihahmon.

Rikoskomediana mainio ja pikkunokkela Ladykillers sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, ja monet pitävät sitä yhä veljesten välityönä. Kehuja elokuva sai kuitenkin Tom Hanksin pääosasuorituksesta ja merkillisestä henkilögalleriastaan. "Henkilöt ovat irvokkaita karikatyyreja, melkeinpä animaatiohahmoja. Coenit korostavat heidän jokaista piirrettään niin voimakkaasti, että he tuntuvat tulevan melkein iholle. Silmät mollottavat hullun kiiltoa, kuten tavallista." kirjoitti Mikko-Pekka Heikkinen (HS / Nyt, 25.6.2004).

Vaikka elokuva sijoittuukin selvästi nykyaikaan, elokuvan verkkainen tahti, uneliaat maisemat ja lavastus ovat kuin suoraan 1950-luvulta. Tarinan siirto Englannista uneliaaseen mississippiläiseen pikkukaupunkiin on onnistunut hyvin. Uskonnollisesta hurmoksesta elävä yhteisö tarjoaa mehukkaan lähtökohdan ihmisluonnon ihmeellisyyksien ja mädännäisyyksien tarkasteluun.

Ladykillers oli ensimmäinen Coen-elokuva, johon molemmat veljekset merkittiin ohjaajaksi. Aiemmin Joel kreditoitiin aina ohjaajaksi ja Ethan tuottajaksi, vaikka käytännön tasolla he tekivät yhdessä jokaisen elokuvansa. Kuvauksesta vastaa jälleen tekijäkaksikon hovikuvaaja Roger Deakins, joka on parhaimmillaan teoksen yökuvissa. Niissä hän pääsee antaumuksellisesti herkuttelemaan sumulla, varjoilla ja katuvaloilla.

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

Intolerable Cruelty

Coen-veljesten retrospektiivin viihteellisintä antia tarjolla Orionissa 5.8.

Intolerable Cruelty
Sietämätöntä julmuutta / Intolerable Cruelty

Yhdysvallat 2003. Tuotantoyhtiö: Universal Pictures, Imagine Entertainment Productions, Alphaville Films, KL Line Productions. Tuotannonjohto: Sean Daniel, James Jacks. Tuottajat: Ethan Coen, Brian Grazer. Apulaistuottajat: John Cameron, Grant Heslow, James Whitaker. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan Coen, Joel Coen, Robert Ramsey, Matthew Stone. Alkuperäistarina: Robert Ramsey, Matthew Stone, John Romano. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Leslie McDonald. Lavastus: Tony Fanning (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Betsy Patterson (supervisor), Rhythm & Hues Studios. Erikoistehosteteknikot: John Chaldu, Joe Heffernan, Lee Alan McConnell. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Trish Almeida ja Kelvin Trahan (hiukset), Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: SIMON & GARFUNKEL: "The Boxer", "The Bridge Over Troubler Water", säv. Paul Simon. COLIN LINDEN: "April Come She Will", "Punky's Dilemme", säv. Paul Simon. ELVIS PRESLEY: "Suspicious Minds", säv. Mark James. MELISSA MANCHESTER: "Don't Cry Out Loud", säv. Peter Allen, Carole Bayer Sager. DANIEL MAY: "After Hours", säv. Daniel May. CHUCK MANGIONE: "Feels So Good", säv. Chuck Mangione. EDITH PIAF: "Non, Je Ne Regrette Rien", säv. Charles Dumont, Michel Vaucaire. TOM JONES: "If I Only Knew", säv. Joseph Mendelson, Benjamin Nitze. BIG BILL BROONZY: "The Glory of Love", säv. Billy Hill. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Ääni: Skip Lievsay, Sean Garnhart. Pääosissa: George Clooney (Miles Massey), Catherine Zeta-Jones (Marylin Rexroth), Geoffrey Rush (Donovan Donnelly), Cedric the Entertainer (Gus Petch), Edward Herrman (Rex Rexroth), Richard Jenkins (Freddy Bender), Billy Bob Thornton (Howard Doyle), Paul Adelstein (Wrigley), Julia Duffy (Sara Sorkin), Stacey Travis (Bonnie Donovan), Jackson Kyle (Ollie Olerud), Jonathan Hadary (Heinz), Irwin Keyes (Vinkuva Joe), Tom Aldredge (Herb Myerson), Royce D. Applegate (herra Gutman), John Bliss (herra MacKinnon). Helsingin ensiesitys: 24.10.2003, Tennispalatsi 2, Kinopalatsi 6, Maxim 1, Bristol – maahantuoja: Buena Vista International Finland Oy, 2003 – Dvd-levitys: Universal Pictures Finland Oy – VET 107318 – K7 – 2775 m / 102 min

Sietämätöntä julmuutta on toimiva avioerokomedia ja satiiri naiiveista rakkauskäsityksistä. George Clooneyn karismaattisen velmusti esittämä Miles Massey on huippuluokan avioerojursti, joka eräänä päivänä törmää kauniiseen Marylin Rexrothiin (Catherine Zeta-Jones). Tämän julman kaunottaren tärkeimpiin askareisiin kuuluu hänen sukunimensä kasvattaminen loputtomien avioliittojen kautta. Samalla Marylin tulee kuin vahingossa käärineeksi sievoiset avioerorahat ylellisen elämänsä ylläpitoon. Pian nämä kaksi avioeroilla elantonsa ansaitsevaa kieroilijaa löytävät itsensä eri puolilta neuvottelupöytää ja kipinöitä alkaa sinkoilla.
Rikkaalla dialogilla varustettu Sietämätöntä julmuutta tavoittelee 1930- ja 40-lukujen screwball-komedian henkeä ja samalla se viiltää ironisen kuvan asiakkaitaan riistävistä avioerojuristeista, joille "rakkaus on kauppatavaraa". Naispääosassa nähtävä Catherina Zeta-Jones on asiaankuuluvasti tyylikkään etäinen ja eleetön.
Coenin veljesten tuotannossa Sietämätöntä julmuutta on kieltämättä kevyt, lähes marenkimainen, mutta itseironian taju ja tilannekomiikka ovat tallella. Veljeskaksikon tyylille uskollisesti mukana on myös arkilogiikan ylitse ampuvia jaksoja. Ökyrikkaiden omaisuusriitojen satiirisoinnin ohella Coenit osaavat maustaa tarinansa herkullisilla yksittäisillä ideoilla, tilanteilla ja absurdeilla henkilöhahmoilla, joista kannattaa mainita Cedric the Entertainerin mainio, arkaluonteisten tilanteiden videolle kuvaamiseen erikoistunut Gus Petch sekä Irwin Keyesin Vinkuva Joe, jonka suoritus elokuvan loppupuolella on todellinen mustan komedian äärimmäinen huippu. Elokuva todistaa tyylitietoisesti, että Hollywoodin ytimessäkin Coenin veljekset löytävät oman jäljittelemättömän näkemyksensä.

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

O Brother, Where Art Thou?

Coen-veljesten retrospektiivi jatkuu Orionissa 18.6./22.6. vuonna 2000 valmistuneella elokuvalla:

O Brother, Where Art Thou?
Voi veljet, missä lienet? / O Brother, Where Art Thou?

Iso-Britannia/Yhdysvallat/Ranska, 2000. Tuotantoyhtiö: Touchstone Pictures, Universal Pictures, Working Title Films, Mike Zoss Productions, yhteistyössä Studio Canal. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen, Homeroksen Odysseian pohjalta. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Dennis Gassner. Animaatio: Gray Miller. Lavastus: Richard L. Johnson (art direction), Nancy Haigh (set decoration). Erikoistehosteet: Peter Chesney, Kyle Collinsworth, E. Blaine Converse, Robert Olmstead, Gintar Repecka. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Black ja Amy Schmiederer (meikit), Waldo Sanchez, Roy Bryson, Karyn Huston ja Barbara Sanders (hiukset). Musiikki: T Bone Burnett. Laulut: JAMES CARTER & THE PRISONERS: "Po Lazarus", sov. Alan Lomax. ALAN O'BRYANT: "You Are My Sunshine", 1940, säv. Jimmie Davis & Charles Mitchell. ALISON KRAUSS: "Down to the River to Pray", trad. DAN TYMINSKI (soolot: John Hartford & Norman Blake): "I Am a Man of Constant Sorrow", trad. CHRIS THOMAS KING: "Hard Time Killing Floor Blues", 1931, säv. Skip James. COLIN LINDEN: "Hard Time Killing Floor Blues (instrumental)", säv. Skip James. THE KOSSOY SISTERS & ERIK DARLING: "I'll Fly Away", 1929, säv. Albert E. Brumley. THE WHITES: "Keep on the Sunny Side", 1930, säv. A.P. Carter. THE COX FAMILY: "Keep on the Sunny Side, lopputekstiversio", säv. A.P. Carter. PAT REBILLO: "Admiration", 1915, säv. William Tyers. EMMYLOU HARRIS, ALISON KRAUSS & GILLIAN WELCH: "Didn't Leave Nobody But the Baby", sov. Alan Lomax, rouva Sidney Carter, Gillian Welch & T Bone Burnett. ED LEWIS & THE PRISONERS: "Tom Devil", sov. Alan Lomax. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL: "In the Highways", säv. Maybelle Carter. RALPH STANLEY: "O Death", trad. "What Is Sweeter", säv. M.K. Jerome. TIM BLAKE NELSON & PAT ENRIGHT: "In the Jailhouse Now", 1928, säv. Jimmie Rodgers. THE COX FAMILY: "I Am Weary (Let Me Rest)", säv. Pete Roberts. SARAH, HANNAH & LEAH PEASALL / ROBERT HAMLETT: "Angel Band", sov. Ralph Stanley. THE STANLEY BROTHERS: "Angel Band, lopputekstiversio", sov. Ralph Stanley. JOHN HARTFORD: "Indian War Whoop", säv. Hoyt Ming. THE FAIRFIELD FOUR: "Lonesome Valley", trad. Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Tricia Cooke, Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen). Äänisuunnittelu: Eugene Gearty, Peter Kurland. Äänileikkaus: Skip Lievsay. Pääosissa: George Clooney (Everett Ulysses McGill), John Turturro (Pete), Tim Blake Nelson (Delmar), John Goodman (Big Dan Teague), Holly Hunter (Penny), Chris Thomas King (Tommy Johnson), Charles Durning (Pappy O'Daniel), Del Pentecost (Junior O'Daniel), Michael Badalucco (George Nelson), J.R. Horne (Pappyn henkilökuntaa), Brian Reddy (Pappyn henkilökuntaa), Wayne Duvall (Homer Stokes), Ray McKinnon (Vernon T. Waldrip), Daniel von Bargen (sheriffi Cooley), Frank Collison (Wash Hogwallop), Quinn Gasaway (Boy Hogwallop), Lee Waver (sokea näkijä), Millford Fortenberry (Pomade Vendor), Stephen Root (radioasemamanageri), A. Ratty Ratliff (henkilö levykaupassa). Helsingin ensiesitys: 6.10.2000 Bristol, Maxim 2 – maahantuoja: Columbia TriStar Egmont Film Distributors Oy – videolevitys: Egmont Entertainment Oy – televisioesityksiä: 19.1.2004 MTV3, 26.8.2005 MTV3 – VET 101864 – K15 – 2950 m / 108 min

Elokuva ensiesitettiin Suomessa Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla Helsingissä 24. syyskuuta 2000.

Coenin veljesten aurinkoisin elokuva Voi veljet, missä lienet? on letkeästi soljuva, populaarikulttuurista komiikkansa ammentava sitaattivyöry, jonka perusteemana on miesten erilaisten unelmien ja todellisuudeksi kutsutun kierosilmäisten karavaanin välinen kilpailu. Tarina perustuu väljästi Homeroksen Odysseia -eepokseen, jonka tapahtumat on siirretty 1930-luvun Mississippiin. Terävän satiirinsa kohteeksi Coenit asettavat tällä kertaa yhdysvaltalaisen yhteiskunnan poliittisen pelin ja salaseura Ku Klux Klanin. Elokuvan esikuvana on selvästi ollut ohjaaja Preston Sturges ja hänen hullun surumielinen komediansa Nauru kahleitten takana (Sullivan's Travels, 1941). Siinä viihteen tekemiseen kyllästynyt ohjaaja laittautuu kansan pariin vain lantti taskussaan ja joutuu oitis työleirille.

1930-luvun ajankuva on visuaalisesti täydellisen uskottavasti toteutettu. Elokuvan värisävyt on digitaalisesti jälkikäsitelty seepianväreihin ja kuvia on myös tahallaan poltettu puhki. Kaunis värimaailma tukee loistavasti teoksen lämmintä tunnelmaa ja leppoista ajankuvaa. T-Bone Burnettin kokoama soundtrack yhdistää taidokkaasti amerikkalaista kansanmusiikkia, erityisesti bluegrassiä ja negrospirituaaleja, luoden elokuvaan lisää tyyliä, hupaisuutta sekä hienoa ajankuvaa. Soundtrack palkittiin ansaitusti Grammy-palkinnolla vuonna 2002.

Monet Coenien aiemmista elokuvista tutut vakiokasvot, kuten John Goodman kyklooppimaisena kauppamiehenä ja John Turturro äksyilevänä Petenä, antavat rooleissaan herkullisen esityksen. Mainio on myös uskollista, kosijoiden kiusaamaa Penelopea tulkitseva Holly Hunter. Sliipatun teatraalisessa pääroolissa nähtävän George Clooneyn näyttelijäsuoritus nosti miehen arvostusta merkittävästi.

Voi veljet, missä lienet? -elokuvan kiistattomia avainjaksoja ovat koomisen ja vakavan, naurun ja kuoleman leikkauspisteet. Jari Rantala tiivisti arviossaan elokuvan herättämiä tuntoja seuraavasti: "Vanhan Hollywoodin perinne hengittää hallitussa kerronnassa, joka pelaa täydellisesti tarinan ja henkilöhahmojen ehdoilla. Visuaalinen rikkaus, upeat oivallukset sekä vankkumaton komiikan taju siivittävät elokuvan täydellisyyttä hipovaan katselukokemukseen."

– Otto Suuronen aikalaisarvioiden pohjalta

The Big Lebowski

Orionissa on pyörinyt kuukauden verran Coen-veljesten retrospektiivi, joka on edennyt Blood Simplen (1983) päivistä nyt 1990-luvun puolivälin kieppeille. Tällä viikolla on nähtävillä aliarvostettu Valtapeli (1994), joka avasi tekijäkaksikolle ovet suuren budjetin tuotantoihin. Tunnelmaltaan Frank Capran jalanjäljissä liikkuva charmikas elokuva rakentuu itseironisen osuvasti bisnesmaailman irvikuvaksi.

Tiistaina 10. kesäkuuta ja uusintana vielä 13.6. nähdään Orionissa ohjaajaparin ehdoton kulttiklassikko The Big Lebowski, josta kirjoitin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käyttöön ao. esitteen:

The Big Lebowski
Big Lebowski / Big Lebowski

Yhdysvallat, Iso-Britannia 1998. Tuotantoyhtiö: Working Title Films, Polygram Filmed Entertainment. Tuotannonjohto: Tim Bevan, Eric Fellner. Tuottaja: Ethan Coen. Ohjaus: Joel Coen. Käsikirjoitus: Ethan & Joel Coen. Kuvaus: Roger Deakins. Kuvasuunnittelu: Rich Heinrichs. Animaatiojaksojen tuottaja: Kathy Kelehan. Tietokoneanimaattorit: Daniel Leung, Matt McDonald, Gray Miller, Amit Sethi. Lavastus: John Dexter (art direction), Chris L. Spellman (set decoration). Erikoistehosteet: Janek Sirrs. Puvut: Mary Zophres. Ehostus: Jean Ann Black (maskeeraus), Daniel Curet (hiukset). Musiikki: Carter Burwell. Laulut: BOB DYLAN: "The Man In Me", säv. Bob Dylan. YMA SUMAC: "Ataypura", säv. Moises Vivanco. "Branded Theme Song", säv. Alan Alch & Dominic Frontiere. "Requiem in D Minor", säv. Wolfgang Amadeus Mozart. THE GIPSY KINGS: "Hotel California", säv. Don Henley, Glenn Frey & Don Felder. BOOKER T. & THE MG's: "Behave Yourself", säv. Booker T. Jones, Steve Cropper, Al Jackson Jr. & Lewie Steinberg. TOWNES VAN ZANDT: "Dead Flowers", säv. Mick Jagger & Keith Richard. CAPTAIN BEEFHEART: "Her Eyes Are A Blue Million Miles", säv. Captain Beefheart. NINA SIMONE: "I Got It Bad & That Ain't Good", säv. Duke Ellington & Paul Francis Webster. MONKS: "I Hate You", säv. Gary Burger, David Haylicek, Roger Johnston, Thomas E. Shaw & Larry Spangler. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Looking Out My Back Door", säv. John Fogerty. JUAN GARCÍA ESQUIVEL: "Mucha Muchacha", säv. Juan García Esquivel. SANTANA: "Oye Como Va", säv. Tito Puente. TEO USUELLI: "Piacere Sequence", säv. Teo Usuelli. "Gluck Das Mir Verblieb, oopperasta Die Tote Stadt", säv. Erich Wolfgang Korngold. CREEDENCE CLEARWATER REVIVAL: "Run Through the Jungle", säv. John Fogerty. KENNY ROGERS & THE FIRST EDITION: "Just Dropped In (To See What Condition My Condition Was In)", säv. Mickey Newbury. "Lujon", säv. Henry Mancini. ELVIS COSTELLO: "My Mood Swings", säv. Elvis Costello & Cait O'Riordan. THE EAGLES: "Peaceful Easy Feeling", säv. Jack Tempchin. "Pictures at an Exhibition", säv. Modest Mussorgsky. MOONDOG with Orchestra: "Stamping Ground", säv. Moondog. DEBBIE REYNOLDS: "Tammy", säv. Ray Evans & Jay Livingston. DEAN MARTIN: "Standing on the Corner", säv. Frank Loesser. PIERO PICCIONI: "Traffic Boom", säv. Piero Piccioni. SONS OF THE PIONEERS: "Tumbling Tumbleweeds", säv. Bob Nolan. MEREDITH MONK: "Walking Song", säv. Meredith Monk. THE RUSTAVI CHOIR: "We Venerate Thy Cross". SHAWN COLVIN: "Viva Las Vegas", säv. Doc Pomus & Mort Shuman. BIG JOHNSON: "Viva Las Vegas". Koreografia: Bill & Jacqui Landrum. Leikkaus: Roderick Jaynes (=Ethan & Joel Coen), Tricia Cooke. Ääni: Allan Bryer. Pääosissa: Jeff Bridges ("The Dude", Jeffrey Lebowski), John Goodman (Walter Sobchak), Julianne Moore (Maude Lebowski), Steve Buscemi (Theodore Donald "Donny" Kerabatsos), David Huddleston ("The Big Lebowski", Jeffrey Lebowski), Philip Seymour Hoffman (Brandt), Tara Reid (Bunny Lebowski), Philip Moon (Woo), Peter Stormare (nihilisti, Uli Kunkel / "Karl Hungus"), Flea (nihilisti-Kieffer), Torsten Voges (nihilisti-Franz), Jimmie Dale Gilmore (Smokey), Jack Kehler (Marty), John Turturro (Jesus Quintana), Ben Gazzara (Jackie Treehorn), James G. Hoosier (Liam O'Brien), David Thewlis (Knox Harrington), Sam Elliott (muukalainen), Peter Siragusa (Gary, baarimikko), Jon Polito (Da Fino), Aimee Mann (Nihilistinainen, Franzin tyttöystävä), Jerry Haleva (Saddam Hussein). Helsingin ensiesitys: 30.10.1998, Bio Rex – maahantuoja: Scanbox Entertainment Finland Oy, 1998 – dvd- ja videolevitys: Scanbox Film Entertainment Finland Oy – VET 100832 – K15 – 3220 m / 118 min

Coenin veljesten The Big Lebowski on lyhyesti ilmaistuna, kaksituntinen trippi arkitodellisuuden tuolle puolelle. Hersyvän letkeä ja nokkela tarina elämäntapana keilailua ja oluenjuontia pitävistä miehistä, jotka joutuvat keskelle surrealistista kidnappausdraamaa. Työnteko ei niinkään tätä joukkiota kiinnosta, enemmänkin erilaiset päihteet ja kauniit naiset.
Herkullisten karikatyyrien elokuvasta löytyy niin John Goodmanin esittämä katkera, juutalaiseksi kääntynyt Vietnam-veteraani, John Turturron Jesus Quitanaksi esittäytyvä ex-pedofiili, Steve Buscemin keilaradan hissukka, Peter Stormaren nihilistinen pornotähti sekä itse elokuvan keskushenkilö, aamutakissa vaeltava entinen aktivisti "The Dude" Lebowski (Jeff Bridges). Värikkään henkilögallerian kieroutuneita toimia siivittää eteenpäin omaleimaisuudessaan tehokas soundtrack.

Tyylillisesti Big Lebowski asettuu Coenin veljesten filmografiassa Arizona Babyn (1988) ja Fargon (1996) välimaastoon, sillä elokuva siittää yhteen irrottelevan, mustanpuhuvan huumorin ja peräkylän punaniskojen sarkastisen kuvauksen. Omaperäisen kiinnostavasti Coenit yhdistävät myös arjen magiikan ja absurdein kääntein etenevän fantasian. Polveilevat tarinansäikeet saattavat olla samanaikaisesti groteskin hauskoja ja sympaattisen liikuttavia. Komedia syntyy oivaltavasta, vahvoin kirosanoin höystetystä dialogista.

Teatterilevityksessä Big Lebowski ei menestynyt, mutta sai silti välittömästi innokkaan ihailijajoukon taakseen. 2000-luvun aikana elokuvan kulttimaine on noussut huomattaviin mittoihin, ja monet nostavat elokuvan peräti "Internet-aikakauden ensimmäiseksi kulttielokuvaksi". Jotakin innokkaiden fanien entusiasmista kertonee se, että Yhdysvalloissa on järjestetty vuosittaista Lebowski Fest -kansanjuhlaa jo vuodesta 2002 alkaen.

– Otto Suuronen

Kauhun riivaamat

Orionissa nähdään ensi kesänä Kauhun kabinetti -elokuvasarja, jonka pääpaino on tunnetuissa kauhuelokuvan merkkiteoksissa Tohtori Caligarin kabinetista (1919) aina Jonathan Demmen Oscar-palkittuun Uhrilampaat -elokuvaan (1991) saakka. Sarjassa nähdään myös Sam Raimin Evil Dead (1983), josta kirjoitin ao. esitteen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käyttöön. Itse elokuva on nähtävillä Helsingissä keskellä kuuminta kesää 10.7. ja 20.7.2008.

The Evil Dead
rinnakkaisnimet:
Evil Dead / Evil Dead / Evil Dead - kauhun riivaamat (tv) / Kauhun riivaamat (videolevitys)

Yhdysvallat 1981. Tuotantoyhtiö: Renaissance Pictures. Tuotannonjohto: Bruce Campbell, Sam Raimi, Robert G. Tabert. Tuottaja: Robert G. Tabert, Irvin Shapiro. Apulaistuottaja: Gary Holt. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sam Raimi. Kuvaus: Tim Philo. Erikoistehosteet: Bart Pierce, Sam Raimi. Lavastus: Steve Frankel. Ehostus: Tom Sullivan. Musiikki: Joseph LoDuca. Leikkaus: Edna Ruth Paul. Apulaisleikkaus: Joel Coen. Ääni: Josh Becker, Dolores Elliott. Äänitys kuvauspaikalla: John Mason. Johtava äänileikkaaja: Joseph R. Masefield. Dialogileikkaus: Lou Kleinman. Äänimiksaus: Mel Zelniker. Pääosissa: Bruce Campbell (Ashley "Ash" J. Williams), Ellen Sandweiss (Cheryl), Hal Delrich (Scott), Betsy Baker (Linda), Sarah York (Shelly), Bob Dorian (ääni nauhalla), Sam Raimi (liftaava kalastaja / pahan voimien ääni), Phil Gillis, Dorothy Tapert, Cheryl Guttridge, Barbara Carey, David Horton, Wendall Thomas (avustajia). Helsingin ensiesitys: 25.7.2003, Kinopalatsi 3, Tennispalatsi 4 – maahantuoja: Future Film Oy – videolevitys: Magnum Video, Videomestarit (vuoden 1990 videojulkaisua leikattiin Valtion elokuvatarkastamon toimesta 11'50") – DVD-levitys: Future Film Oy – televisioesityksiä: 13.1.2006 Subtv, 17.8.2006 MTV3 – VET 106455 – K18 – 2360 m / 86 min
Elokuva tunnetaan epävirallisesti myös nimillä: Evil Dead: The Book of The Dead, Sam Raimi's Evil Dead sekä The Evil Dead: The Ultimate Experience in Grueling Terror.
Jatko-osat: Evil Dead II (Evil Dead II: Dead by Dawn, 1987), Pimeyden armeija (Army of Darkness, 1993).

Sam Raimin ohjaama ja käsikirjoittama Evil Dead on kiistatta yksi kaikkien aikojen kulttielokuvista. Sen maine on Suomessakin merkittävä, eikä vähiten siksi, että ilmestyessään se joutui vuosiksi sensuurin kynsiin ja ilmestyi lopulta videotorsona nimellä Kauhun riivaamat. Elokuva pääsi leikkaamattomana ja uudelleen ristittynä teatterilevitykseen vasta uuden lain myötä vuonna 2003.

Opiskellessaan Michiganin yliopistossa Raimi alkoi kiinnostua elokuvien tekemisestä ja ohjasi opiskeluajan huonetovereidensa kanssa lyhytelokuvan, Within the Woods (1978), joka on eräänlainen esiosa Evil Deadille. Itse elokuvan tarina on yksinkertaisen pelkistetty. Viisi nuorta matkaa maaseudun korvessa sijaitsevalle mökille ja jo menomatkalla heillä on ongelmia auton ja paikallisten punaniskojen kanssa. Päästyään perille he asettuvat aloilleen ja tutkivat taloa. Viisikko löytää talon kellarista joukon erilaisia tavaroita: haulikon, vanhan kirjan ja kasettinauhurin. Nuoret kuuntelevat nauhurista löytyvän nauhan ja lukevat ihmisnahalla päällystettyä pahaenteistä kuolleiden kirjaa. Pian he joutuvat heitä ympäröivän metsän demonien ahdistamiksi.

Kuten useat yhdysvaltalaiset 1960- ja 70-lukujen maineikkaimmat kauhuelokuvat, George A. Romeron Night of the Living Dead (1968), Tobe Hooperin The Texas Chainsaw Massacre (1974) sekä John Carpenterin Halloween (1979), myös Sam Raimin Evil Dead valmistui kengännauhabudjetilla. Valtaosa minimalistisesta budjetista kului mielikuvitusrikkaisiin erikoistehosteisiin ja rajuun maskeeraukseen. Elokuvan vahva, painostavuudessaan ikimuistoinen tunnelma, on sen suurin vahvuus. Tim Philon luova kameratyöskentely ja Edna Ruth Paulin väkevä leikkaus ovat kokonaisuuden olennaisimpia osasia. Poikkeuksellisen kekseliäs kameran käyttö sai erityisesti kauhuelokuvan piirissä mittavan joukon jäljittelijöitä. Muistettavimpana visuaalisena tehokeinona elokuva esitteli erittäin matalalta kulmasta kuvatun otoksen, leikkisästi "Sam-Ram-a-Camiksi" nimetyn tyylin, joka loi katsojalle kuvallisen illuusion siitä, että hän katsoo uhriaan pahan voiman silmien kautta.
Evil Dead on myös viittausten ja lainausten aarreaitta, kuriositeettina mainittakoon muun muassa Raimin ja ohjaaja Wes Cravenin keskenäinen kilpailu, jonka tuloksena Cravenin ohjaaman The Hills Have Eyes -elokuvan juliste löytyy mökin kellarista ja repeytyy kahtia.

Raimi jatkoi aiheen parissa vielä kahden jatko-osan verran, joista Evil Dead II (1987) on humoristinen, suuremman budjetin uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä ja kolmasosa Army of Darkness (1993) taas yliampuvalla komiikalla höystetty fantasia-seikkailu.

– Otto Suuronen