Kauan eläköön kuvatallenne!

Elokuvien ja televisiosarjojen suoratoistopalvelut ovat olleet suomalaisten ulottuvilla nyt vuosikymmenen verran. Vaihtoehtoja on tätä nykyä läkähdyttävän runsaasti: valtavirtaa mukailevien Netflixin, HBO Maxin, Elisa Viihde Viaplayn, C Moren, Paramountin, Disney+:n ja Ruutu+:n lisäksi saatavilla ovat myös Amazon Prime Videon ja MUBIn kirjavat katalogit. Supisuomalaisista suoratoistopalveluista Yle Areena ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa lyömättömiä katselukanavia. 

Samaan aikaan elokuvien suoratoistopalveluissa on yhä pysyviä ongelmia. Siinä missä musiikin suoratoistokuluttajalle riittää käytännössä joko Spofityn, Deezerin tai Tidalin jäsenyys, ei elokuvaharrastajalle vastaavaa "helppoa tietä" ole tarjolla. Palveluiden monenkirjavuus, ajoittainen toimimattomuus, katalogien vaihtuvuus ja eritoten elokuvaoikeuksien pirstoutumisen haasteet aiheuttavat tilanteen, jossa elokuvien ns. optiset mediat, kuvatallenteet ovat edelleen voittamaton vaihtoehto koticinefiileille. Häiritsevää on myös, että useimmissa suoratoistopalveluissa elokuvien kuvataajuus (FPS eli Frames Per Second) poikkeaa alkuperäisestä. Lisäksi se, että lopputekstit jäävät usein näyttämättä on törkeätä ja hipoo tekijänoikeusloukkausta.

Stockmann ja Sokos hylkäsivät elokuvatallenteet jo liki kymmenen vuotta sitten ja Anttilan murheellisen konkurssin myötä elokuvien tallennemyynti ajautui Suomessa elokuviin erikoistuneiden kivijalkamyymälöiden yksinoikeudeksi. Poikkeuksena se, että automarketeista ainakin S-ryhmän Prismat ovat yhä pitäneet paikkakuntakohtaisesti melko kattaviakin DVD- ja blu-ray-kokoelmia. Keskon Citymarketit huomattavasti vähemmän. Täsmälleen sama ilmiö kävi samoihin aikoihin myös musiikkiäänitteille. Valtavirtaa edustavien suoratoistopalveluiden reunamilla elää kuitenkin, ehkä marginalisoitunut, mutta vireä elokuvien fyysisten tallenteiden julkaisutodellisuus. 

Suuren yleisön silmissä elokuvien fyysisten tallennekopioiden haaliminen vaikuttaakin kivijalkavideovuokraamojen myötä sukupuuttoon kuolevalta entiteetiltä, mutta todellisuus on kuvitelmaa ihmeellisempi. Omasta hyllystä löytyvä elokuvakirjasto on edelleen varmin tapa turvata elokuvien saatavuus. Etenkin Helsingissä asuvia elokuvien ystäviä hemmotellaan monella erinomaisella elokuvakaupalla, josta saa vaikkapa kulttielokuvaharvinaisuuksia maailman ääriltä tai eurooppalaisen ja aasialaisen taide-elokuvan kummajaisia. Kaikkea sitä ja vielä enemmän!

Vaasankadun Pieni leffakauppa on cinefiilin keidas.

Kampista löytyvä Filmihullun leffakauppa tarjoaa liikkeen neliömäärään nähtynä laajan valikoiman uutuusjulkaisuja, Pieni leffakauppa Sörnäisissä on elokuvadivareiden eliittiä: myymälän kauhuun ja kulttielokuviin keskittynyt valikoima on pysäyttävä. Pitkän linjan elokuvayrittäjistä Compact Video jatkaa yhä eloaan Punavuoressa ja tarjoaa kirjaimellisesti ylitsepursuavan valikoiman DVD-, blu-ray-, 4K Ultra HD- ja jopa VHS-julkaisuja. Oma lukunsa on myös Kampissa sijaitseva Vitosen divari, jonka elokuvalaarit ovat kasvaneet viime vuosina hillittömiin mittoihin. Antikvariaateista pistäytymisen arvoisia paikkoja elokuvakeräilijälle ovat myös Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa sekä Divari & Antikvariaatti Kummisetä. 

Syyskuussa 2010 avattu Filmihullun leffakauppa toimii yhä Kampin Sähkötalossa. 

Unohtaa ei sovi myöskään pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia, Fida-kirpputoreja ja Suomen Punaisen Ristin Kontti-myymälöitä. Jälkimmäisestä ostin eilen Futurefilmin tuoreen John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape in New York, 1981) -blu-ray-julkaisun sekä Michael Haneken viiden elokuvan täysin korkkaamattoman DVD-kokoelman yhteishintaan 5 euroa!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta huomattavia elokuvakauppoja ovat esimerkiksi Tampereella sijaitseva Viiden tähden leffadivari ja vaikkapa Jyväskylässä jo neljättä vuosikymmenettä toimiva Videodivari. Kulttuuritekoja!

Rakastan elokuvatallenteiden avaamista ja hypistelyä. Kenties siinä on lapsuudesta kumpuavaa tallennefetisismiä, kun Anttilan leluosastolla hengailu oli vaihtunut videohyllyjen edessä hypnotisoitumiseen ja krediitti- ja valmistusvuositietojen opetteluun. Suoratoistopalveluiden valikkoa selaillessa olo on kuin Levottomien (2000) Arilla, "kun mikään ei tunnu miltään". 

Kevään ja kesän 2020 Covid-19-eristäytyneisyyden keskellä tein enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Tämä nostalgisella pohjavireellä ladattu löytämisen riemu on jatkunut, ja ehkä jopa laajentunut monien elokuvakeräilijöiden YouTube-kanavien seuraamisen myötä.

Tänä päivänä elokuvakeräilijöitä hemmotellaankin komeilla deluxe-julkaisuilla, joiden jakelusta vastaavat ns. boutique blu-ray -firmat kuten Criterion Collection, Kino Lorber, Shout!/Scream Factory, Severin Films, Arrow, 88 Films, 101 Films, Powerhouse Films, Eureka, Second Sight ja Third Window Films. Edellä mainituista esimerkiksi Criterion Collection ja Arrow julkaisevat huolella toimitettuja restaurointeja muhkeine extroineen, joita läpikäydessä tuntuu välillä, että elämme blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyjen kautta elokuvakeräilijän kulta-aikaa. Isot studiot tuntuvat menettävän vuosi vuodelta kiinnostustaan kuvatallenteiden julkaisulle ja levittämiselle, mutta onneksi pienet elokuvalevittäjät lisensoivat studioiden restauroituja helmiä (ja sikoja!) filmifriikkien nähtäväksi, joiden lisämateriaaleissa taustoitetaan parhaimmillaan paitsi elokuvien tekoprosessia, myös niiden paikkaa elokuvahistoriassa tai laajemminkin kulttuurisessa kontekstissa. 

Joe Danten Ulvonnan (The Howling, 1981) 4K Ultra HD -julkaisussa riittää läpikäytävää. Huolellisen digirestauroinnin julkaisijana Studio Canal.

Kotimaisen elokuvan puolella julkaisut ovat käyneet vähiin ja niistä vastaa vanhemman suomalaisen elokuvan puolella kirjoittamattomalla yksinoikeudella VL Media. Arvostan piskuista kulttuurityötä, mutta valitettavasti DVD-julkaisujen tekninen taso on usein ala-arvoinen ja kansitaide surkea. Blu-ray-julkaisut vanhemman kotimaisen elokuvan puolelta voi ikävä kyllä laskea liki yhden käden sormin, mikä on sääli, koska esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön digitointituella on saatettu 4K-restauroituun teräväpiirtoformaattiin esimerkiksi elokuvataiteen akateemikoksi nostetun Pirjo Honkasalon elokuvia. Kansainvälisenä auteurina pidettävän Honkasalon keskeisimpiä 1980- ja 90-lukujen elokuvia kuten Tulipää (ohjattu yhdessä Pekka Lehdon kanssa, 1980) tai Atman (1996) ei ole koskaan julkaistu Suomessa edes DVD:llä, järeämmistä formaateista puhumattakaan. Että sellainen elokuvamaa tämä Suomi.

...mutta se mikä suomalaisen elokuvan restaurointien tallennejulkaisussa menetetään, korvautuu onneksi Elonetin mahdollistamana löytöretkeilynä. Elonetista löytyy tätä kirjoittaessa päälle 350 pitkää kotimaista elokuvaa ja lähes 3000 lyhytelokuvaa.

Elokuvakulttuurin henkireikä

Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (KAVA) eli entinen Suomen elokuva-arkisto (SEA) tekee mittaamattoman tärkeätä työtä suomalaisen elokuvaperinnön säilyttämiseksi. Jo vuonna 1957 toimintansa aloittanut elokuva-arkisto laajentui viitisen vuotta sitten myös radio- ja televisioarkistoksi, mutta organisaation ydinosaaminen kulminoituu yhä elokuvan saralla, johon kieltämättä on pitkät ja vahvat perinteet.

Arkiston kotimaisten elokuvien järjestelmällinen pelastamis- ja restaurointityö käynnistyi 1970-luvun alussa ja keskittyi helposti syttyvän nitraattifilmin konservointiin. Raskas työrupeama saatiin päätökseen liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuosituhannen vaihteessa. Restauroinnin seurauksena lähes kaikki säilyneet kotimaiset näytelmäelokuvat saatiin pelastettua.

Nyt KAVA:ssa on käynnistynyt uusi vaihe, kotimaisen elokuvakokoelman digitointi. Eikä kyse ole mistään pikku-urakasta, sillä arkiston kokoelmissa on noin 25 000 kotimaista esityskopiota.

Taustalla on elokuvateattereiden digitalisoituminen. On tultu tilanteeseen, jossa perinteisten filmikopioiden esittäminen ei enää ole laajamittaisesti mahdollista. Filmiprojektoreita on toki säilytetty osassa elokuvasaleja, mutta tarve niiden käyttämiseen vähenee viikko viikolta, sillä elokuvien levitys hoidetaan nykyään digikopioin.

Elokuvakulttuurille digitointi on haluttu itsepintaisesti nähdä hengettömänä peikkona, mutta samalla on unohdettu kiistattomat hyödyt. Elokuvateatterikenttä on demokratisoitunut, monen pienemmän taajaman teattereissa äänen- ja kuvanlaatu on parantunut ja sisällöllisesti esimerkiksi dokumenttielokuvien määrä osana valkokangaslevitystä on lisääntynyt hurjasti. Uudelle kotimaiselle elokuvalle teattereiden digitointi ja digilevityksen kätevyys on ollut taloudellinen menestystarina.

Onneksi myös arkisto on pystynyt reagoimaan tilanteeseen ja saanut käynnistettyä elokuvakopioiden digitointityönsä. KAVAn tavoitteena on tehdä kaikista teatterilevityksessä olleista kotimaisista elokuvista digitaalinen esityskopio, joka mahdollistaa vanhemman Suomi-elokuvan esittämisen valkokankaalla tulevaisuudessakin. Työ on luonnollisesti vielä alkumetreillä, sillä digitaalinen esityskopio (arkiston tapauksessa 4K DCP) on olemassa toistaiseksi vain noin tusinasta elokuvia, mutta vuoden 2014 loppuun mennessä kokonaismäärä noussee lähes puoleen sataan.

Jo digitoiduista elokuvista löytyy suomalaisen elokuvahistorian varhaisia aarteita kuten Valentin Vaalan yhdessä Teuvo Tulion kanssa tekemät mykkäelokuvat Mustalaishurmaaja (1929) ja Laveata tietä (1931) sekä Jalmari Lahdensuon kansallisromanttinen Pohjalaisia (1925). Mykkäelokuvien ohessa arkisto valmistaa tänä vuonna uudet esityskopiot niin Matti Kassilan tunnelmallisesta ihmissuhdejännäristä Sininen viikko (1954), Mikko Niskasen hapuilevasta kohtalodraamasta Asfalttilampaat (1968) kuin Kaurismäen veljesten päihdyttävästä rokumentista Saimaa-ilmiö (1981). Työn alla olevien digirestaurointien kirjo on kiehtovan laaja, aina Toprallista (1966) Pähkähullun Suomen (1967) kautta Talvisotaan (1989), Kurkvaaran (Kielletty kirja, 1965) ja Jarvan (Onnenpeli, 1965) kaltaisia modernisteja unohtamatta. Elokuvat valitaan digitoitaviksi eri tahojen, esimerkiksi kotimaisten festivaalien esitystarpeita ajatellen. Ja vaikka pääpaino on pitkässä teatterielokuvassa, siirtää KAVA digitaaliseen muotoon myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita lyhyt- ja dokumenttielokuvia.

Kotiteattereita ajatellen on parasta, että digitoidusta materiaalista on mahdollista valmistaa myös DVD- ja Blu-ray -julkaisuja. Myös VOD-jakelu tulee kysymykseen, sillä pari vuotta sitten tehdyn sopimuksen kautta Finnkinon levityksessä olleet kotimaiset elokuvat siirtyivät KAVAn haltuun. Esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden muodostama viidesosa maassamme tuotetuista elokuvista, kuten itsenäisyyspäivän bravuurinumero Tuntematon sotilas (1955) ja viime syksynä kautta aikain parhaimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi valittu Kassilan Komisario Palmun erehdys (1960), ovat nykyään elokuva-arkiston omaisuutta. KAVAn tallennelevitys mahdollistaa esimerkiksi sen absurditeetin, että jonain päivänä olisi nähtävillä teräväpiirtoversiona esimerkiksi Uuno Turhapuroa tai neuvostoliittolais-suomalaista Kalevala-spektaakkelia Sampo (1959).

Itse olen nähnyt perusteellisina 4K-projisointeina nyt Valentin Vaalan melodramaattisen varhaistyön Laveata tietä (1931) ja Mikko Niskasen ajattoman nuoruudenkuvauksen Käpy selän alla (1966). Molemmat elokuvat olivat kuva- ja äänirestauroinnin jälkeen kuin uudelleensyntyneitä. Erityisesti synnyinseudullani kuvatulle Kävylle äänen uudelleen käsittely oli tehnyt tarpeellisen puhdistuksen. Nyt kesäiset luonnonäänet kuuluvat puhtaasti ja spontaanista replikoinnista saa selvää paremmin kuin koskaan aiemmin.

Filmikopioihin elimellisesti kuulunutta elävyyttä saattaa jäädä kaipaamaan, mutta nostalgian tunteen korvaa kiitollisuus siitä, että näin vanhat kotimaiset elokuvat saavat toisen elämän. Elokuvat tulevat nähdyksi ja saataville, se lienee tärkeintä.

Elokuva-arkistoa on monessa kiittäminen. KAVAn ylläpitämä elokuvatietokanta Elonet (www.elonet.fi) on allekirjoittaneella päivittäin käytössä työn ja vapaa-ajan puitteissa. Lisäksi suomalaisen elokuvan intohimoiselle harrastajalle tai tutkijalle arkiston yhdessä Editan kanssa julkaisema Suomen kansallisfilmografia -teossarja (1989-2005) on filmivillelle kuin Raamattu. Sääli, että kirjamuodossa julkaistava tutkimustyö päättyi vuosituhannen vaihteen elokuviin.

Taannoisessa Filmihullussa (1/2013) Peter von Bagh kuvasi elokuva-arkiston Helsingissä sijaitsevan elokuvateatteri Orionin ohjelmistoa korkeatasoiseksi seuraavasti: "Arkisto on pitänyt hienosti pintansa tilanteessa, jossa yleinen elokuvanharrastus, isoa volyymiä sinänsä, pinnallistuu ja on pian lajiltaan melkein tunnistamatonta verrattuna "cinefilian" aikoihin jokunen vuosikymmen sitten. Arkisto kerää nykyoloissa vaikuttavan yleisön laskematta rimaa".

Petterin tarkkanäköiseen tulkintaan on helppo yhtyä, sillä Orion todellakin on elokuvakulttuurin henkireikä. Polarisoivaa tilanteessa on ainoastaan se, että tästä etuoikeudesta pääsevät nauttimaan vain pääkaupunkiseudulla liikkuvat cinefiilit.