Suomalaisetko vakava kansakunta? Teeman toive-elokuvissa lämminhenkistä ja anarkistista komiikkaa

Yle juhlii 100-vuotista taivaltaan vuonna 2026 esittämällä sata suomalaisten toivomaa kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa. Yle Teemalla ja Yle Areenassa nähtävä sarja kattaa elokuvahistorian jokaisen vuosikymmenen aina nykypäivään asti.

Tammikuussa kirjoitin artikkelin Mikko Niskasen suurteoksesta Kahdeksan surmanluotia (1972) ja vierailin radiotaajuuksilla. Tässä kuussa vaihdoin viihteelle, kun käsittelin yleisön toivekomedioita Pekka Puupäästä Kummeliin. "Katsojien toive-elokuvissa suomalainen komedia näyttäytyy vuosien 1953-1995 filmeissä hahmovetoisena, lämminhenkisen nostalgisena ja tahattoman anarkistisena viihdeilotteluna. Sarjakuvista, kansanviihteestä ja televisioilmiöistä nousseet harmittomat komediat viehättivät myös koko perheen yleisöä aikana, jolloin suomalaisen lastenelokuvan tuotanto oli vielä verrattain vähäistä."

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka (Esa Pakarinen)

Sivuosien naiset, osa 4: Elina Salo

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa kymmenen vuotta sitten ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 4/5 Elina Salo

Elina Salo (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimpia ja alallaan arvostetuimpia näyttelijöitä. Kulunutta fraasia käyttääkseni, legenda jo eläessään. Salo on pitkällä näyttelijän urallaan ehtinyt nähdä niin suomalaisen elokuvan studiokauden, uuden aallon kipuilun kuin hoviohjaajansa Aki Kaurismäen vaiheet 1980-luvulta aina 2010-luvulle.

Sipoossa syntynyt Aino Elina Maisala kävi Teatterikoulun vuosina 1955-58 ja ryhtyi elokuvanäyttelijäksi jo parikymppisenä. Ensikosketus valkokankaan taikaan tapahtui pienellä sivuroolilla Veikko Itkosen ohjaamassa ja tuottamassa parodiassa Tyttö tuli taloon (1956). T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden talliin Salo saapui suoraan keskeiseen rooliin Aarne Tarkaksen jatkosotadraamassa Rintamalotta (1956). Ensihetkistä alkaen Salo herätti riemua "tyttömäisenä hahmona, lumoavana sekoituksena lapsenomaista, ikuista kesää lietsovaa viattomuutta ja itsetietoista kujeilua" kuten on havainnut elokuvatutkija Sisko Rytkönen. Rintamalotan aikalaisarvioissa Elina Salon preesens erottui joukosta: "tämä nuori teatterikoululainen oli yllättävän eloisa ja ilmeikäs ensimmäisessä osassaan. Jopa löysi Tarkas sopivan tytön. Siitä neitosesta puhutaan vielä paljon, jos oikeilla jäljillä pysyy", kirjoitti Elokuva-Aitan (22/1956) Valma Kivitie.

Elina Salo ja Leena Häkinen Aarne Tarkaksen elokuvassa Rintamalotta (1956)

Salon 1950-luvun lopun elokuvaroolit Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa olivat farsseja (Sotapojan heilat, 1958), satiireja (Herra Sotaministeri, 1957) tai kulkuriutta romantisoivaa musiikkielokuvaa (Kulkurin masurkka, 1958). Näille vastapainoksi rooli Maunu Kurkvaaran Patarouvassa (1959) enteili irtiottona jo uutta aaltoa.

1960-luvun alkuun sijoittui Salon aktiivisin kausi valkokangasnäyttelijänä. Hänestä tuli muutamaksi vuodeksi Suomen suosituin elokuvanäyttelijätär, ainakin jos mittarina pidetään Elokuva-Aitan suosikkiäänestyksiä, jotka tuolloin olivat "kaiken mitta". Suosion salaisuus piili herttaisuudessa, pirteydessä ja tyttömäisyydessä. Lasse Pöystin tähdittämässä ja ohjaamassa valmennus- ja terapiakulttuuria yllättävästi ennakoivassa Justus järjestää kaiken (1960) komediassa Salo esitti keksijänuorukaisen tyttöystävä-Bellaa. Aikalaiskritiikissä elokuvaa verrattiin jopa Chapliniin! Matti Kassilan ansaitun klassikon asemaan kanonisoiduissa Komisario Palmu -elokuvissa (1960-69) Salo nähtiin kahdesti: Airi Rykämönä elokuvassa Komisario Palmun erehdys (1960) ja Kirsti Skrofina elokuvassa Kaasua, komisario Palmu! (1961).

Joel Rinne ja Elina Salo Matti Kassilan klassikossa Komisario Palmun erehdys (1960)

Etevänä leikkaajana tunnetun Ossi Skurnikin ainokaisessa "indie-jännärissä" Tie pimeään (1962) Jarno Hiilloskorpi esitti nietzscheläiseen yli-ihmisteoriaan viehtynyttä lakitieteen ylioppilasta, joka suunnittelee täydellistä murhaa. Salo nähdään tämän tyttöystävänä, joka epätoivoisesti yrittää estää nuoren miehen aikeet. Hillitysti etenevän elokuvan tunnelma on kohtauksesta toiseen vahva.

Studiokauden viimehenkäysten jälkeen suunta muuttui myös Salon uralla. Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan (1967) myötä näyttelijästä tuli hetkessä uuden aallon ja osallistuvan kotimaisen elokuvan keulakuva. Työmiehen (Paul Osipow) ja konttoristin (Elina Salo) nuori avioliitto alkaa säröillä, kun mies saa työnjohtajan paikan toisesta kaupungista ja yksinäisyyden ja epäluulon tunteet kasvavat molemmin puolin. Todellisuutta sellaisena kuin se oli ja on, ilman lisämausteita. Peter von Baghia lainaten: "Elina Salon roolityössä oli sydämen sivistystä jaettavaksi kymmeniin elokuviin." Jarvan ohjauksista Salo nähtiin myös elokuvissa Yö vai päivä (1962, yhteisohjaus Jaakko Pakkasvirran kanssa) sekä Bensaa suonissa (1970). Peter von Baghin ohjattavaksi Salo päätyi pseudodokumentaarisessa massahurmaajakomediassa Kreivi (1971).

1960-luvun loppu aloitti Salon uralla myös yhden kauaskantoisen vaiheen: ääninäyttelijyyden. Erityisen läheiseksi tulivat Tove Janssonin Muumi-tarinat, joista Salo löysi rakastetun Pikku Myyn roolin jo vuonna 1969 Sveriges Radion tuottaman Mumintrollet (Muumipeikko) -televisiosarjan myötä. Samaan aikaan Salon kysyntä Ruotsissa kasvoi. Monipuolinen ruotsinkielinen teatteriura kehittyi huippuunsa Helsingin Lilla Teaternissa. 

Ääninäyttelijänä Saloa kuultiin runsaasti 1970-luvulta aina 2000-luvun alkuun saakka. Tunnetuin rooli Pikku Myynä iskostui suomalaislasten tajuntaan lopullisesti menestyksekkään japanilais-suomalais-hollantilaisen Muumilaakson tarinoita (Tanoshii Mūmin Ikka) -animaatiosarjan (1990-92) myötä. Sarjaa seurasivat pitkä animaatioelokuva Muumipeikko ja pyrstötähti (Tanoshii Mūmin Ikka: Mūmin Tani no Suisei, 1992) sekä lukuisat Muumi-tietokonepelit, joihin Salo lainasi ääntään 1990-luvun lopulla. Muistettavia äänitöitä olivat myös esiintymiset Tini Sauvon lyhytanimaatioissa Minulla on tiikeri (1979, yhteisohjaus yhdessä Liisa Helmisen kanssa) ja Kukon ja kanan sauna (1991).

Ensimmäisen Jussi-palkintonsa (paras naispääosa) Salo voitti vuonna 1979 L. Onervan roolista Jaakko Pakkasvirran historiallisessa Eino Leino -elämäkertaelokuvassa Runoilija ja muusa (1978). Kriitikko Leo Stålhammar jakoi kiitosta: "elokuvan persoonallisin suoritus on kiistatta Elina Salon L. Onerva. Elina Salo saa  heti ensi tapaamisella tähän oman aikansa jännittävään runoilijattareen sekä naisellista charmia että salaperäisyyttä." Pakkasvirran elokuvista Salo nähtiin vielä sivurooleissa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) ja Franz Kafka -filmatisoinnissa Linna (1986). Kiinnostava 1980-luvun puolivälin sivurooli on myös Päivi Hartzellin kunnianhimoisessa fantasiaelokuvassa Lumikuningatar (1986), jossa Salo esiintyi pohjoisen velhona.

Suomalaisen elokuvanäyttelemisen huippukohtia ovat olleet Elina Salon monet roolit Aki Kaurismäen elokuvissa. Pitkä yhteistyö alkoi Kaurismäen viistosta Shakespeare-tulkinnasta Hamlet liikemaailmassa (1987), jossa Salo nähtiin Gertrudina. Tätä seurasivat Tulitikkutehtaan tytön (1990) ankaran äidin rooli (joka toi Salolle uran toisen Jussi-palkinnon parhaasta naissivuosasta), herkullinen pikkurooli matkailijakodin ainoana työntekijänä road moviessa Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994) sekä ehkä ennen kaikkea Kauas pilvet karkaavat (1996) -elokuvan ravintoloitsija rouva Sjöholmin hahmo. Ylistetty lama-Suomen tutkielma toi Salolle jo kolmannen Jussi-palkinnon, parhaasta naissivuosasta.

Kati Outinen ja Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat (1996)

Yhteistyö jatkui vuosituhannen vaihteessa vielä Shemeikan sisaren roolilla "elokuvan vuosisadan viimeisessä mykkäelokuvassa" Juha (1999) sekä Oscar-noteeratussa Suomi-klassikossa Mies vailla menneisyyttä (2002). Ansaittujen eläkepäivien keskellä vuoden 2012 Jussi-gaala oli Salolle juhlallinen ilta. Hän voitti parhaan naisssivuosa-Jussin Kaurismäen ranskankielisestä elokuvasta Le Havre (2011) ja Betoni-Jussin pitkästä näyttelijäurasta.

”Arkipäivät menee ihan siinä, että pysyy hengissä tässä iässä. Sitä koittaa nauttia elämästä ja katsoa mitä muut ovat tehneet. Se on ihanaa!" -Elina Salo (2021).

Teatterikoulussa samaan aikaan opiskelleet Seela Sella ja Elina Salo Red Carpet -festivaalilla Hyvinkäällä elokuussa 2021. Kuva: Tiia Ahjotuli

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Lepäisit(kö) jo rauhassa, komisario Palmu vai Finlandia-vodkaa, komisario Palmu?

Viime kesänä vierailin Jenni Tuusjärven ja Marija Baikinan Kaikki rakastavat Uunoa -podcastissa, joka loppuvuoden aikana osoitti helliä tunteita myös komisario Palmua, suomalaisia sotaelokuvia sekä Suomi-Neuvostoliitto-yhteistyöelokuvia kohtaan. 

Tällä viikolla vierailin Kaikki rakastavat -podcastissa, kun erikoisohjelman syynissä oli Renny Harlinin tuleva komisario Palmu -elokuva. Kuunnelkaapa alla olevista linkeistä minkälaista elokuvaa odotamme valmistuvaksi vuonna 2023.

Uhka vai mahdollisuus?

Spotify: https://open.spotify.com/episode/66Z8g80YXIlnGlZlwTyHKd?si=Fwa97qZNRPShrW39zDWSDA
Soundcloud: https://soundcloud.com/kaikkirakastavatpodcast/39-erikoisjakso-palmun-paluu

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosat ovat usein suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on onneksi kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä kronologisesti  etenevässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä sivuosanäyttelijää.

Osa 1/5: Leo Jokela

Leo Jokelaa (1927-75) on muisteltu näyttelijänä, joka teki roolinsa kuin tyhjästä. Legendaarinen pieni suuri mies ennätti valkokankaan ulkopuolella työskennellä niin Joensuun, Vaasan kuin Helsingin teattereissa, vaikka hänet oman kertomuksensa mukaan saatettiinkin heittää ulos monesta teatterista lyhyen mittansa tähden. Pienin hienostunein keinoin Jokela loi kuitenkin uran elokuvanäyttelijänä, jonka erityislajiksi nousi komedia. Tyylivalintaan häntä ehkä ohjasi myös boheemi elämäntapa.

Elokuvan pariin Jokela asteli satunnaisten roolitöiden kautta jo 1940-luvun lopulla, mutta vakituiseen leipään hän pääsi kiinni 50-luvun puolivälissä siirtyessään Fennada-filmin palkkalistoille avustavaksi näyttelijäksi ja maskeeraajaksi. Fennadan leivissä Jokelasta tuli erityisesti ohjaaja Aarne Tarkaksen vakiokasvo. Kovanaamasta (1954) alkanut yhteistyö jatkui yli vuosikymmenen ja sisälsi tyylillisesti niin suomalaista lännenelokuvaa (Villi Pohjola, 1955 & Villin Pohjolan kulta, 1963) kuin iskelmäpotpureitakin (Tähtisumua, 1961), mutta pääpaino oli monenkirjavissa farsseissa (Älä nuolase, 1962). Yhteistyö kantoi viiskytlukulaisista kasarmifarsseista Tarkaksen viimeiseen ohjaustyöhön (Johan nyt on markkinat!, 1966) saakka.

Taiteellisesti kunnianhimoisempi yhteistyö syntyi Matti Kassilan kanssa, jonka ohjauksessa Jokela aloitti näyttelijäavustajana (Maija löytää sävelen, 1950) nousten viimeistään Komisario Palmu -elokuvien myötä parrasvaloihin. Jo Kassilan eloisassa Syntipukissa (1957) Jokela toimi paitsi lukuisten sivuosarooleihin heittäytyjänä, myös maskeeraajana ja ääniteknikon apulaisena! Kassilan ensimmäisessä Palmu-elokuvassa, Komisario Palmun erehdys (1960), Jokela sinetöi maineensa. Vähäeleisen etsivä Kokin hahmo vääntyi surumielisen koomiseksi paljon muistellussa "Silmät tummat kuin syksyinen yö" -musiikkinumerossa. Kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) toi Jokelalle ansaitun miessivuosa-Jussin.

Viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa yhteistyö sai alkunsa radion puolelta ja kesti kaikkiaan lähes viisitoista vuotta. Pasasen ideoimassa Ruljanssiriihessä Jokelan rooliksi tuli esiintyä stadin slangia vääntävänä piruilijana, papukaija G. Pula-ahona. Hedelmällinen yhteistyö Speden kanssa jatkui valkokangastöiden parissa radiotuotantojen päätyttyä 60-luvun puolivälissä. Parhaimmillaan Jokela nähtiin totuuksia laukovana herra keskivertosuomalaisena Spede-tuotannon innovatiivisimpiin elokuviin lukeutuvassa vauhtikomediassa Pähkähullu Suomi (1967). Rooleja kertyi aina seppä Leonardosta (anakronistinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 seitsemän veljestä, 1968) New Yorkin sheriffiin (tuohivirsuwestern Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Työskentely suomalaisen viihteen moniosaajien (Spede, Jukka Virtanen, Ere Kokkonen, Vesa-Matti Loiri, Simo Salminen) rinnalla oli Jokelalle mieluista.

Spede-elokuvien rinnalla valmistui Palmu-elokuvien joutsenlaulu Vodkaa, komisario Palmu (1969), jossa Jokela nähtiin vielä viimeisen kerran etsivästä ravintoloitsijaksi siirtyneenä Kokkina. Alle viisikymppisenä kuolleen kulttisuosikin viimeiseksi roolisuoritukseksi jäi Viu-hah hah-tajan (1974) puistonpenkillä ryypiskelevän puistokemistin osa. Vaikka roolisuoritus olikin pieni, antoi Jokela onnettoman sekavalle elokuvalle tarpeellisen piristysruiskeen.

Kappeliin vai Kämppiin?

Elokuvaohjaaja Matti Kassilan (1924-) useissa elokuvissa liikutaan helsinkiläisissä ravintoloissa ja kahviloissa. Päätin työkaverini yllyttämänä kerätä listan helsinkiläisravintoloista ja kahviloista, jotka Kassilan elokuvissa näkyvät.

LAKEUKSIEN LUKKO (1951)
Oy Sinebrychoff Ab:n olutkellari (Mallaskatu 1)

RADIO TULEE HULLUKSI (1952)
ravintola Kappeli (Kappeliesplanaadi)

ISÄN VANHA JA UUSI (1955)
hotelli Palacen kahvila

KURITON SUKUPOLVI (1957)
Columbian kahvila Kaivotalossa (Kaivokatu 10)
ravintola Royal (Pohjoinen Esplanaadikatu 2)

KOMISARIO PALMUN EREHDYS (1960)
ravintola Kämppi / hotellin Kämpin kabinetti (Pohjoisesplanadi 29)

TULIPUNAINEN KYYHKYNEN (1961)
Elannon tavaratalon kahvila (Aleksanterinkatu 9)

KAASUA, KOMISARIO PALMU! (1961)
ravintola Fennian portaikko ja ravintolasali (Mikonkatu 17)

TÄHDET KERTOVAT, KOMISARIO PALMU (1962)
Colombian kahvila Kaivotalossa (Kaivokatu 10)

VODKAA, KOMISARIO PALMU (1969)
ravintola Kalastajatorpan yökerho Red Room ja ravintolasali (Kalastajatorpantie 1)
ravintola Mobile (Pitkänsillanranta 3)

PÄÄMAJA (1970)
ravintola Seurahuoneen turkkilainen kabinetti (Kaivokatu 12)

MEILTÄHÄN TÄMÄ KÄY (1973)
Hotelli Hesperian aula ja alabaari (Mannerheimintie 50)

JÄÄHYVÄISET PRESIDENTILLE (1987)
ravintola Café Metropol (Mikonkatu 17)
ravintola Espilä (Pohjoinen Rautatiekatu 21 B)

Lähteet:
Suomen kansallisfilmografia -osat 4-11: vuosien 1948-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (1989-2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Keuruulla syntyneen Kassilan ura elokuvan parissa alkoi varhain jo 1940-luvun puolivälissä, kun mies palkattiin Suomi-Filmiin järjestäksi ja kuvaussihteeriksi. Pesti Suomi-Filmin palveluksessa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Kassila siirtyi Edvin Laineen kutsumana Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen apulaisohjaajaksi. Välit tuottajaguru T.J. Särkän kanssa olivat sen verran hyvät, että Kassila sai tehdä esikoisohjauksensa jo vuonna 1949 harjoitelmallisella kansankomedialla Isäntä soittaa hanuria.

Huikeat kuusi vuosikymmentä kestäneen ohjaajauran onnistuneimmat elokuvat ovat yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950), humoristinen rikosjännäri Radio tekee murron (1951), loistelias kolmiodraama Sininen viikko (1954), kansainvälisestikin arvostettu Sillanpää-filmatisointi Elokuu (1956) sekä kolme ensimmäistä komisario Palmu-elokuvaa (Komisario Palmun erehdys (1960), Kaasua, komisario Palmu! (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)). Myöhemmän uran elokuvat kärsivät ailahtelevaisuudesta ja epäonnistuneista aihevalinnoista, mutta aikansa merkittäväksi epookkifilmatisoinniksi voi lukea Rouenin elokuvafestivaaleilla ilmestyessään palkitun Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden (1988).

Ohjaajauran päätyttyä Kassila on keskittynyt erityisesti elämäkertamuistelmien kirjoittamiseen. Suomalaisen elokuvan historiaa valaisevatkin ansiokkaasti teokset Mustaa ja valkoista (1995), Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila (2004) sekä vastikään ilmestynyt Suurten elokuvaohjaajien jäljillä (2012), jossa Kassila peilaa uraansa ihailemiensa ulkomaisten mestariohjaajien (mm. Bergman, Welles, Hitchcock) kautta.

Professorin arvonimen viime vuonna saanut Kassila sai urallaan neljä Jussi-palkintoa parhaasta ohjauksesta, kolme Jussi-palkintoa parhaasta käsikirjoituksesta sekä Betoni-Jussin elämäntyöstään vuonna 2011.

Professori Masa

Yhteiskunnallisen komedian äärellä

Loppuvuodesta 1949 kuvattiin ympäri Helsinkiä elokuvaa, josta tuli pitkän uran luoneen ohjaaja Matti Kassilan toinen kokoillan elokuva. Professori Masa on komediallisesti virittäytynyt yhteiskunnallinen elokuva, jonka käsikirjoittivat kaksi humoristikirjailijaa, nimimerkit Arijoutsi ja Topias. Tarinan keskiössä on sosiaalipolitiikan professori Kaarivaara (Tauno Palo), joka tuomitsee luennoillaan ankarasti lakot kansantaloutta ja hyvinvoinnin lisääntymistä heikentävinä. Pian kysymystä teoreettisesti lähestyneelle Kaarivaaralle avautuu tilaisuus saada käytännön tietoa ja kokemusta satamatyöläisten työolosuhteista. Peitenimellä Masa Vaara töihin pestautuva Kaarivaara vedetään nopeasti mukaan työkiistan kiemuroihin. Samalla kun satamatyöläiset sovittelevat kiistaansa suhteessa työnantajaan, käydään työntekijöiden kesken kiistaa siitä, kuka pääsee ilmaisemaan työläisten kannan hallitukselle.

Aikalaislehdistö piti yhteiskunnallisen aiheen nostamisesta tärkeänä, mutta kokivat Kassilan toteutuksen liian varovaisena. Elokuvan yhteiskunnallinen ajankohtaisuus todettiin harvinaiseksi ilmiöksi suomalaisessa elokuvassa. Rauol af Hällström totesi (Uusi Suomi) ohjaaja Kassilan kehittyneen debyyttielokuvan jälkeen, mutta ”kimmoisuutta, iskevyyttä, poljentoa kaivataan”. Ohjaajan huomattavan kehittyneisyyden huomasi myös Eugen Terttula (Suomen sosiaalidemokraatti), joka piti Kassilan ohjausta ”kiitettävänä, kun otetaan huomioon, että aihe on niin vaikea ja epäkiitollinen, että vanhemmat, kaukaa viisaat filmimiehet tässä tapauksessa arvattavasti ovat kieltäytyneet kokeilemasta kepillä jäätä.” Poliittista keskusteluakin elokuvan kritiikeissä heräteltiin, kuten kriitikko U.G. Seppäläinen (Vapaa sana), jonka näkemyksen mukaan ”olisi naiivia vaatia porvarilliselta filmituotannolta edistyksellistä yhteiskunnallista kannanottoa”. Tuoreemman kritiikin (Matti Salakka, Suomalaisen elokuvan festivaali) mukaan ”Professori Masa on kotimaisen elokuvan suurimpia konsensuspolitiikan puolestapuhujia ja elokuvana älykäs, taidokkaasti ohjattu ja vailla suvantokohtia. Osin autenttisia kuvauspaikkoja (yliopiston luentosali, satama, eduskunta) käyttävä elokuva kuvaa myös kiinnostavalla tavalla sodanjälkeistä yhteiskunnallista tilannetta.”

Tuottaja Särkän harmiksi elokuvan yleisömenestys jäi vuoden keskitasoa heikommaksi, vaikka pääosassa nähtiinkin Tauno Palon ja Ansa Ikosen lisäksi myös Siiri Angerkoski, Lasse Pöysti ja Leo Riuttu. Professori Masan tehtyään Kassila jatkoi Suomen Filmiteollisuuden hoviohjaajana romanttisella musiikkielokuvalla Maija löytää sävelen (1950), rikoskomedian klassikolla Radio tekee murron (1951) sekä vanhakantaisella sukudraamalla Lakeuksien lukko (1951).

Itselläni oli ilo nähdä Professori Masa ensimmäistä kertaa suoraan valkokankaalta keväällä 2008 Suomalaisen elokuvan festivaalilla Turussa. Lähes täyden elokuvateatterisalin naurua ja myötäeloa oli liikuttavaa seurata, mutta ennen kaikkea elokuvateatterikokemus oli vahva osoitus siitä, että yli puolen vuosisadan takainen suomalainen komediaelokuva voi olla yhä tapaus valkokankaalta nähtynä.

- Otto Suuronen (13.4.2010)

Professori Masa
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus SF Oy. Tuottaja: T.J. Särkkä. Ohjaus: Matti Kassila. Käsikirjoitus: Arijoutsi & Topias. Kuvaus: Osmo Harkimo. Lavastus: Aarre Koivisto. Musiikki: Nisse Rinkama. Leikkaus: Armas Vallasvuo. Pääosissa: Tauno Palo (professori Mathias Kaarivaara, työmies Matti ”Masa” Vaara), Ansa Ikonen (toimittaja Esteri Tervola), Leo Riuttu (Väiski), Eija Inkeri (Kyllikki Kaarivaara), Lasse Pöysti (maisteri Pentti Simola), Siiri Angerkoski (Elisabeth, sisäkkö), Unto Salminen (Nordgren, entinen sanomalehtimies), Tarmo Manni (lakonkiihottaja Eemeli), Joel Asikainen (ylikonstaapeli), Mauri Jaakkola (ylioppilas Niilola), Aarne Laine (Alvar, lääkäri), Rafael Pihlaja (työministeri), Urho Lahti (satamatyöläinen), Matti Aulos (konservatiivinen johtaja), Veikko Linna (Kaarnan tuttava, konservatiivi). Helsingin ensiesitys: 17.2.1950, Rex. Televisioesitykset: 9.9.1961 YLE TV1, 9.10.1971 MTV2, 2.11.1983 YLE TV1, 26.2.1991 YLE TV1, 16.12.1994 TV2, 30.6.2000 YLE TV2, 26.12.2007 YLE TV1. S. 82 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi

Professori Masa. Kirjoittaja Matti Salakka 1.4.2008. http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=83&Itemid=106

Suomen kansallisfilmografia 4: vuosien 1948-1952 suomalaiset kokoillan elokuvat (1992). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.