"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Elokuva(vuode)n viemää

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella. 

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia. 

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia

Elokuvavuosi 2023 alkoi kohdallani James Cameronin ensimmäisen Avatarin (2009) uudelleenkatselulla ja päättyi Darren Aronofskyn The Whale -draamaan (2022). Katsoin vuonna 2023 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa on yksikkömäärällisesti uskoakseni enemmän kuin koskaan (!). Edellisvuoteen (2022) verrattuna lukemassa oli nousua 17 prosenttiyksikön verran. Pitkiä elokuvia katsoin kuitenkin yhdeksän kappaletta enemmän (275) vuosikymmen sitten (2013).

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 241 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 46 % kaikista. Siinä on aavistuksen verran nousua sikäli, että edellisenä vuonna (2022) elokuvateatterikatselujen osuus oli noin 44 %. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa). 

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin Berliinissä, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Helsingissä (Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Karkkilassa, Malmössä, Sodankylässä, Sundsvallissa ja Tampereella.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Malmössä sijaitseva Panora (Nordisk Panorama -festivaalin johdannaisena). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi totuttuun tapaan Itis. Kaikkiaan vierailin vuoden 2023 aikana 29 eri elokuvateatterissa, jossa on yllättäen hivenen pudotusta viime vuodesta (2022 / 32 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Punavuoreen (Riviera), Kamppiin (Bio Rex Kulttuurikasarmi) sekä Myllypuroon (Kino Kulttuurimylly). Onnea ja menestystä uusille yrittäjille! Teette korvaamattoman tärkeätä kulttuurityötä.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää yhä ja edelleen optinen media, sillä tulin katsoneeksi DVD-, blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 110 elokuvaa (eli liki 21 % kaikista). Tässä on kuitenkin pudotusta viime vuodesta, sillä vuonna 2022 prosenttiosuus oli 28 % kaikista. Kotitallenneformaateista blu-ray on vihdoin kirinyt DVD:n pitkään kestänyttä etumatkaa. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, YouTube ja Disney+.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana peräti 68, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli noin 26 %. Niinpä joka neljäs katsomani pitkä elokuva oli päätuotantomaaltaan suomalainen! Tässä on merkittävä nousu edellisvuodesta (2022), jolloin kotimaisten osuus oli vain noin 18 %. 

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Steven Spielberg (8 katsottua elokuvaa vuonna 2023), Aino Suni (6 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Tia Kouvo ja Matti Kassila (4 elokuvaa). Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Esko Nikkarin ja Harrison Fordin (8 elokuvaa molemmilta) sekä Ilkka Koivulan (7 elokuvaa) tähdittämiä elokuvia. Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katson näemmä draamaa, komediaa ja dokumentaareja!

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2022/2023), jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Aftersun [Aftersun - päivämme auringossa] (Charlotte Wells, 2022) | DCP Itis

The Banshees of Inisherin (Martin McDonagh, 2022) | Disney+

The Fabelmans (Steven Spielberg, 2022) | DCP Itis

Oppenheimer (Christopher Nolan, 2023) | DCP Itis

Toinen raide [Track Two] (Antti Lempiäinen, 2023) | Yle Areena

Mummola [Family Time] (Tia Kouvo, 2023) | Vimeo

Kuolleet lehdet [Fallen Leaves] (Aki Kaurismäki, 2023) | DCP Festival de Cannes

A Bunch of Amateurs (Kim Hopkins, 2022) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Je’vida (Katja Gauriloff, 2023) | DCP Kinopalatsi

An Cailín Ciuin [The Quiet Girl/Hiljainen tyttö] (Colm Bairéad, 2022) | blu-ray

Charlotte Wellsin esikoispitkä Aftersun - päivämme auringossa (Aftersun, 2022) teki suuren vaikutuksen. Elokuva herätti melankolisen kaihon ajan pysähtymättömyydestä. Inspiroiva, koskettava ja salakavalasti sydämeen jäävä brittiläisen elokuvan uusi mestariteos.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2022 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Onibaba [Onibaba - Tappajat] (Kaneto Shindô, 1964) | Yle Teema

Voshozhdenije [The Ascent/Nousu] (Larisa Shepitko, 1977) | blu-ray

Kes [Poika ja haukka] (Ken Loach, 1969) | DVD

Nil by Mouth [Erään perheen elämästä] (Gary Oldman, 1997) | blu-ray

The War Zone [The War Zone - Elämän reunalla/Elämän reunalla] (Tim Roth, 1999) | DVD

The Cove [The Cove - meren salaisuus] (Louie Psihoyos, 2009) | DVD

Vortex (Gaspar Noé, 2021) | Cinema Orion

Stalingrad (Joseph Vilsmaier, 1993) | DVD

La pianiste [The Piano Teacher/Pianonopettaja] (Michael Haneke, 2001) | HBO Max

Työmiehen päiväkirja [A Worker’s Diary] (Risto Jarva, 1967) | DVD

Intohimojen kaislikot ja fantastiset selviytymistaidot sekoittuvat Kaneto Shindôn japanilaisessa aave-elokuvien klassikossa Onibaba - Tappajat (Onibaba, 1964). 

Pinnan alta:

Kuu on vaarallinen [Preludes to Ecstasy] (Toivo Särkkä, 1961) | DVD

Wanha Markku [Under Construction] (Markus Toivo, 2023) | Nordisk Panorama Market Online

Arctic (Joe Penna, 2018) | blu-ray

Fire of Love (Sara Dosa, 2022) | Disney+

Ingeborg Holm (Victor Sjöström, 1913) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2023:

[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Short Film [A Short Film Manifesto/Lyhytelokuvamanifesti] (Olaf Held, 2013) | DCP Nordisk Panorama

O (Dominik Balkow, 2022) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Pohádková planeta [Fairytale Planet/Satuplaneetta] (Libuse Ciharová, 1986) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Madden (Malin Ingrid Johansson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Toivo [Hope] (Juhani Koivumäki, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Kunniamaininta sarjaohjelmien puolelta:

The Walk-In [Sisäpiirissä] (Paul Andrew Williams, 2022) | Yle Areena

Näkemiin 2023, kuulemiin 2024.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Eläviä kuvia siellä mistä minä olen kotoisin

Joutsan Kino. So much to answer for. Tämän syntymävuonnani (1984) avatun elokuvateatterin vaikutuspiirissä vartuin elämäni ensimmäiset 20 vuotta. Siellä karttui ensimmäiset valkokangaskokemukset Disney-klassikoiden, Uuno Turhapuron ja Vääpeli Körmyn äärellä sekä lapsuuden mieleenpainuvimmat elokuvateatterielämykset: etulinjassa Jurassic Park (1993), Leijonakuningas (The Lion King, 1994) ja Forrest Gump (1994). 1990-luvun alussa katsoin Kinolla kirjaimellisesti kaiken mihin ikä riitti: jopa spermapankkikomedian Made in America (1993), vaikka en ymmärtänytkään siittiöistä tuon taivaallista.

Kaksi kertaa jäin elokuvateatterisalin ulkopuolelle ikäni perusteella: ensimmäisellä kerralla näkemättä jäi jännityselokuva Pelikaanimuistio (The Pelican Brief, 1993) ja toisella kerralla Batman Forever (1995). Ensin mainittu oli kielletty alle 14-vuotiailta, ollessani 9-vuotias ja jälkimmäinen riipivästi alle 12-vuotiailta kielletty, ollessani noin puoli vuotta alle vaaditun iän. Yhdeksänvuotiaalle minälleni Joutsan Kinon ”kieltopäätös” tuntui tyrmäävältä, mutta onneksi tilannetta helpotti se, että äitini lupasi itkuni keskelle, että voimme käydä paikalliselta R-Kioskilta vuokraamassa videoelokuvan. Pelikaanimuistion näkemättä jäämisen murheen korvasi Seis! Tai mamma ampuu (Stop! Or My Mom Will Shoot, 1992), tuo kenties Sylvester Stallonen infantiilein elokuva.

Vaikka 12-vuotiaasta alkaen Joutsan Kinon rinnalle tunteiden temppeleiksi askelsivat myös Jyväskylän Fantasia ja (Bio) Elohuvi / Bio Rex, koska ensi-illat piti nähdä heti, pysyin myös uskollisena kotikunnan kulttuuripalveluille. Kinolla työskentelin aktiivisesti lipunmyyjänä, ovimiehenä, ohjelmistosuunnittelijana ja pari ontuvaa kertaa myös filmiprojektorin äärellä vuodet 1997-2004. Tuolta ajanjaksolta mieleen painuivat monet vuosituhannen vaihteen kotimaiset elokuvat: Pitkä kuuma kesä (1999), Häjyt (1999), Pelon maantiede (2000), Bad Luck Love (2000) ja Aleksis Kiven elämä (2001), joista jälkimmäisen katsoin valkokankaalta kolmesti.

Pienelle paikkakunnalle ”elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto” oli se, että David Lynchin Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä Joutsaan. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmin saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden.

Uskokaa tai älkää, mutta Joutsassa järjestettiin kevät-talvesta 2004 myös ensimmäisenä Suomessa (!) Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings -Trilogy, 2001-2003) maraton-näytös. Haltijoiksi, hobiteiksi ja velhoiksi pukeutuneita saapui naapurikunnista ja -kaupungeista!

Joutsan Nuorisoseurantalo tunnetaan Kinon lisäksi myös nimellä Honkala. Jugend-vaikutteinen hirsirakennus valmistui vuonna 1906.

Oma valkokangasmatkani jatkui parikymppisenä Joensuuhun, Jyväskylään ja lopulta Helsinkiin, mutta synnyinkunnan tunteiden temppeli on pysynyt sydämessä. Myönnettäköön, joskus olen haaveillut Joutsan Kinolla järjestettävästä elokuvafestivaalista. Haaveesta tuli viime viikolla todellisuutta, kun Mäntyharjun suunnalta Joutsaan laajentanut Ilokuvafestivaali teki paikallista kulttuurihistoriaa. Ilokuvafestivaalin perustaja ja taiteellinen johtaja Roosa Toivonen ja Joutsan Kinon pitkäaikainen vetäjä Eero Peltoniemi saivat tämän aikaan. Kiitos ja kumarrus siitä heille!

Minulla oli ilo ja kunnia esitellä elokuvia ja festivaalin laajaa ohjelmistoa kolmena päivänä Ilokuvafestivaalin yleisölle, suojelijan arvokkaalla mandaatilla. Niinä hetkinä, en olisi ollut missään mieluummin kuin valkokankaan onnellisten tähtien alla. Mikä parasta, näillä näkymin "kaksoisfestivaali" jatkaa kulkuaan ensi vuonnakin 1.-4.8.2024!

”Elokuvateatteri on paikka, jossa suuri joukko ihmisiä uneksii yhdessä saman unen.” – Jean Cocteau.

Ikävä sinua, Sodankylä.

Viisitoista vuotta sitten olin elämäni ensimmäisen kerran keskiyön auringon alla taianomaisilla Sodankylän elokuvajuhlilla. Lähdin talkoolaiseksi tuntematta ketään ja päädyin hommiin festivaaliklubin sydämeen. Tutustuin ja ystävystyin joukkoon ihmisiä, joista sittemmin on tullut festivaalien ja/tai elokuvakentän vakiokasvoja - Jussi-palkittuja tekijöitäkin.

Juhannusta enteilevässä Lapissa valo leikkaa pimeydeltä helmat ja kauneus tulvii sisälle. Festivaali itsessään on viiden päivän kaunis utopia ja elämysten keidas, näky siitä mitä voisi olla. 

Tänä vuonna - kuten jo viime vuonnakin - festivaali operoi pandemian takia virtuaalitodellisuudessa. Se ei korvaa missään määrin Sodankylä-nälkää, mutta on toki parempi kuin ei mitään. Lainaan tässä yhteydessä Olavi Uusivirtaa, joka toisaalla kiteytti festivaali-ikävänsä kovin osuvasti: 

"Ensi kesältä odotan vain yhtä asiaa. Että saisin kääntyä Samuel Fuller Streetiltä Peter von Baghin kadulle enkä tietäisi mikä vuorokauden aika on."

Sodankylässä kesäkuussa 2006.

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.

Puhetta Trainspottingista ...ja muistutus kuratoinneista

Vierailin kulttuuritoimittaja/tiedottaja Janne Sundqvistin kanssa Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -radio-ohjelmassa. Kiinnostuneet voivat kuunneella ajatuksiamme Trainspottingista Yle Areenasta.

Elo- ja syyskuun (2019) aikana olen aktiivisesti kuratoinut lyhytelokuvaohjelmistoja festivaaleille ja muihin erikoisnäytöksiin. Oulun musiikkivideofestivaaleilla (22.-25.8.) esitettiin näytös Ääni ja (elämän) liike - kotimaista lyhytelokuvaa, jossa yhdistin tanssielokuvaa, musiikkivideota ja musiikkivetoista narratiivia. Helsingin vanhimmassa elokuvateatterissa, Cinema Orionissa, esitetään parhaillaan kokoamaani Animaatioita koko perheelle -tuplanäytöstä, joissa raotetaan suomalaisen koko perheen animaatioelokuvan aarrearkkua. Näytösten ajallinen perspektiivi ulottuu peräti kuudelle vuosikymmenelle (1967-2010).

Rakkautta & anarkiaa -festivaalin lyhytelokuvatapahtumassa (R&A Shorts) esitetään allekirjoittaneen yhdessä festivaalituottaja Veera Kotilan kanssa kuratoima näytös Elokuvasäätiön tuella - suomalaista lyhytelokuvaa 2000-luvulta, joka samalla juhlistaa 50-vuotiaaksi varttuvaa elokuvasäätiötä. Näytöskokonaisuudessa esitetään elokuvasäätiön ja sen yhteistyökumppaneiden lyhytelokuvahankkeista valmistuneita elokuvia.

Lisäksi suositut Lyhyesti kerran kuussa -näytökset jatkuvat Katajanokalla jo viidettä vuotta - ja tänä syksynä on luvassa vielä kunnianhimoinen minifestivaalikin 19.-20.10.! Stay tuned.

Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

Espoo Ciné 2016: Pohjoismaiset lyhärit

Espoo Cinén Pohjoismaiset lyhärit -näytös tarjoaa laadukkaan otannan pohjoismaisen lyhytelokuvan tuoreista helmistä. Kipeitä kasvutarinoita ja konstailematonta arjen komiikkaa.

Truls Krane Meby: VERDENSVEVDE KROPPER / WORLD WIDE WOVEN BODIES
1990-luvun loppupuolen Pohjois-Norjaan sijoittuvassa kasvudraamassa seksuaalisen heräämisen hetki koittaa, kun 12-vuotias Mads löytää Internetin aikuisviihdesivustojen äärelle. Madsin pidättelemätön kiinnostus seksuaalisuuttaan kohtaa aiheuttaa uusia, tragikoomisia haasteita vanhemmille. Truls Krane Mebyn hallittu lyhytelokuva tarjoaa nostalgisia muistoja jokaiselle 90-luvulla murrosikäänsä eläneelle.

Ása Hjörleifsdóttir: ÞÚ OG ÉG / YOU AND ME
Lämminhenkisessä yksinhuoltajadraamassa Marianna kutsuu vasta tapaamansa miehen kotiinsa. Väkinäisen rakasteluyrityksen seurauksena Marianna heittää miehen pihalle ja joutuu selittelemään tilannetta nuorelle tyttärelleen. Herkän tyttären ja väsyneen äidin lohduttajan roolit vaihtuvat taidokkaasti lupaavan Ása Hjörleifsdóttirin ohjauksessa.

Even Hafnor: SMALL TALK
Pohjoismainen tapakulttuuri saa kyytiä viehättävän vinoutuneessa tragikomediassa Small Talk, jonka
keskiössä on kristiansandilainen Dvergnesin perhe. Elokuva törmäyttää kuivalla, lähes mustalla huumorillaan pseudoidylliset perhesuhteet ja taustalla piilevien traagisten tapahtumien kiristävän todellisuuden.

Kirsikka Saari: LUOKKAKOKOUKSEN JÄLKEEN
Kirsikka Saaren elokuva esittelee meille kaikille tutun lähtötilanteen: kuinka selvitä luokkakokouksen tuomasta jälleennäkemisen inhosta ja euforiasta? Kirpeän hauska ja elämänmakuinen Luokkakokouksen jälkeen tarjoaa oivallisia havaintoja arjen komiikasta. Lopputulos on koominen, mutta viiltävä.

Ştefan Constantinescu: PROLOGEN / THE PROLOGUE
Todentuntuisessa ruotsalaisdraamassa kohdataan Adrian (Andi Vasluianu) ja Petra (Cosmina Stratan) repivän rakkaussuhteen viimeisissä hetkissä. Loputtomien rakkauden todistelujen ja syytösten kakofoniasta herää väistämättömiä lohduttomuuden ja aggressiivisuuden tunteita. Elokuva kuvaa parisuhteen päättymistä tunteisiin vetoavasti ja kysyy olennaisen kysymyksen: mitä jää jäljelle rakkaudesta?

Peter Pontikis: BOY-RAZOR
Intensiivisessä kasvudraamassa kiusattu poika päättää kostaa kiusaajiensa julmuuden kiinnittämällä partaterän vesiliukumäen kaarteeseen. Kiusattu tulee nopeasti katumapäälle ja alkaa taistelu aikaa vastaan. Ohjaaja Peter Pontikisin omakohtaisiin muistoihin pohjautuva Boy-Razor on oppikirjaesimerkki jännittävän draaman rakentamisesta lyhytelokuvan keinoin.

12-vuotiaan Madsin seksuaalisuus herää "maailmanlaajuisen tietoverkon" avulla Truls Krane Mebyn nostalgisessa lyhytelokuvassa World Wide Woven Bodies.

Espoo Ciné 2016: Kauhun rajamailla

 Alla oleva artikkeli on julkaistu Metro-lehden Espoo Ciné -liitteessä 3.8.2016. Liite on kokonaisuudessaan luettavissa verkossa.

Eurooppalaisten genre-elokuvien näytössarja on perinteisesti ollut osa Espoo Cinén festivaaliohjelmistoa. Cinén myöhäisilloissa nähdään rautaisannos eurooppalaisen kauhuelokuvan luovinta osastoa. Elokuvavalinnoissa olemme pyrkineet löytämään runsaasta tarjonnasta omaperäisimmät ja vinkeimmät valioyksilöt festivaalimme ytimeen.

Kansainvälisiltä elokuvafestivaaleilta kuratoidusta tarjonnasta olemme löytäneet elokuvia, joista epäilemättä voidaan tulevaisuudessa puhua kulttisuosikkeina. Yksi tällainen on eittämättä sydämestä kouraiseva brittielokuva Nina Forever, jonka kauhukomediallisessa otteessa ihmissuhdesolmut avautuvat veristen lakanoiden keskellä.

Nina Forever: "A Fucked Up Fairy Tale"

Sopeutumattomat nuoret ovat kuuluneet kauhun keskeiseen kuvastoon miltei elokuvan aamunkoitosta alkaen. Saksalaisessa The Nightmaressa räväkkä kasvukertomus yhdistyy pahaenteisen arvaamattomiin draamallisiin käänteisiin. Vahvaa pohjoismaista genreinvaasiota pitää yllä Daniel di Gradon intensiivinen Carrie-pastissi Alena.

Loppuun vielä yksi tärppi kauhu- ja jännityselokuvien ystäville. Indie-suosikki Noah Baumbachin ja Jake Paltrow'n dokumentaarinen muotokuva De Palma on herkkua kaikille filmihulluille. Verisen veitsen (Sisters, 1973) ja Carrien (1976) ohjaajana muistettavan Brian De Palman jutustelevaan monologiin ja elokuva- ja arkistonäytteisiin pohjautuva elokuva tarjoaa aiheestaan täsmällisen parituntisen oppitunnin.

Otto Suuronen

Espoo Ciné 2016: Hymyilevä mies

Eurooppalaiseen nykyelokuvaan erikoistunut Espoo Ciné -elokuvafestivaali käynnistyy jälleen ensi viikolla. Jo 27. kerran pidettävä festivaali järjestetään tänä vuonna 19.-28.8. Allekirjoittaneella on tänäkin vuonna ollut ilo vaikuttaa festivaalin runsaaseen ohjelmistoon. Seuraavissa blogipäivityksissä jaan tietoa festivaalin ohjelmistosta. Ensimmäisenä esittelyvuorossa on Juho Kuosmasen Cannesissa palkitut Hymyilevä mies, joka nähdään Cinén kotimaisen elokuvan juhlanäytöksessä keskiviikkona 24.8. Elokuva tulee 2. syyskuuta alkaen myös valtakunnalliseen teatterilevitykseen.

ONNELLINEN HETKI ELÄMÄSSÄ
Juho Kuosmasen Hymyilevä mies on vuoden elokuvatapauksia

Rakastumisen tunteeseen verrattavissa olevat elokuvakokemukset ovat harvassa. Kun jo alkuhetkistä alkaen elokuvan virittämä tunnelma ja oma mielenmaisema kohtaavat, on valmis heittäytymään näkemiensä roolihahmojen vietäväksi. Ylistyssanojen tulvaa ei voi välttää, kun puhutaan Juho Kuosmasen Cannesissa kansainvälisen elokuvaväen hurmanneesta elokuvasta Hymyilevä mies. Suomalaisen elokuvan historia ei tunne montaakaan näin järisyttävän vaikutuksen tehnyttä pitkän elokuvan esikoisohjausta. Mieleen tulee oikeastaan vain Mikko Niskasen Pojat (1962), joka sattumalta valmistui samana vuonna, johon Hymyilevän miehen tapahtumat sijoittuvat.

Tositapahtumiin pohjautuvassa elokuvassa nyrkkeilijä Olli Mäellä (Jarkko Lahti) on edessään elämänsä tilaisuus. Hän on ottelemassa ammattilaisnyrkkeilyn maailmanmestaruudesta Helsingin Olympiastadionilla. Ottelu on ensimmäinen ammattilaisnyrkkeilyn suurtapahtuma Suomessa ja Ollin valmentajaystävä Elis Ask (Eero Milonoff), itsekin aikoinaan menestyksekäs nyrkkeilijä, on tehnyt kaikkensa saadakseen MM-ottelun Suomeen. Kesken intensiivisimmän harjoittelukauden Ollin mielenkiinto näyttää kääntyvän nyrkkeilystä kohti Raijaa (Oona Airola), johon hän on palavasti rakastumassa.

- Hymyilevä mies on elokuva siitä, että tärkeintä ei ole menestys. Tärkeintä on, että saa tehdä elokuvia omista lähtökohdista ja henkilökohtaisista aiheista, ohjaaja Juho Kuosmanen on avannut elokuvan taustoja.

Ihmisen olemassaolon oikeudesta 

Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja lavastustaiteen osastolta valmistuneen Kuosmasen tähänastisen tuotannon voisi tiivistää ajatukseen jokaisen ihmisen olemassaolon oikeudesta. Se on tuntunut olevan ohjaajan elokuvien keskeinen teema jo ensimmäisistä lyhytelokuvista alkaen. Niin Kestomerkitsijät (2006), Kaupunkilaisia (2008) kuin puolipitkä Taulukauppiaatkin (2010) antoivat empaattisen äänen altavastaajille, elämäntaiteilijoille ja kaurapuuron ja keskioluen makuiselle työväelle Matti Ijäksen ja Aki Kaurismäen viitoittamalla tiellä. Yhteistä näille kolmelle Kuosmasen elokuvalle on myös se, että ne menestyivät kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Ansioikkain näistä oli Taulukauppiaat, joka voitti parhaan opiskelijaelokuvan palkinnon Cannesin elokuvajuhlien Cinéfondation-sarjassa. Tämä voitto mahdollisti Kuosmasen ensimmäiselle pitkälle elokuvalle paikan Cannesin virallisessa ohjelmistossa, mutta se, että elokuva päätyi Un Certain Regard -sarjan kilpailuun ei ollut päivänselvää.

- Tieto siitä, että Cannesiin päästään muuttui ajatukseksi, jota ei päässyt pakoon. Mitä tahansa yritin kirjoittaa, ajattelin vastaanottoa maailman tärkeimmällä festivaalilla. Taulukauppiaiden voiton euforia muuttui turhautumiseksi, Kuosmanen kertoo.

Kun Kuosmanen muisti nyrkkeilijä Olli Mäen tositarinan hän sai keinon käsitellä omia paineitaan turvallisen välimatkan päästä. Tilanteen laukaisemiseksi Kuosmasen rinnalle käsikirjoittajaksi tuli toinen saman ikäpolven elokuvantekijä ja palkittuna runoilijakin tunnettu Mikko Myllylahti. Yhdessä he osasivat taitavasti kirjoittaa elokuvan henkilöt katsojalle läheisiksi luontevan puheenparren ja arkisen huumorin avulla. Hymyilevän miehen pääparista, Ollista ja Raijasta, välittääkin niin paljon, että heille haluaisi antaa halauksen.

Raija (Oona Airola) ja Olli (Jarkko Lahti)

Uuden elokuvantekijäsukupolven läpimurto

Konstailemattomalla romantiikalla maustettu Hymyilevä mies on humoristinen draama onnen saavuttamisesta. Taidokkaasti 1960-lukulaisen tunnelman tavoittava sydämellinen elokuva voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan ensimmäisenä suomalaisena elokuvana. Voitto Cannesissa on merkinnyt sitä, että elokuvan elokuvateatteri- ja digilevitysoikeuksia on  myyty mm. Yhdysvaltoihin, Iso-Britanniaan, Tanskaan, Saksaan, Ranskaan sekä Irlantiin. Myös tekijöiden mahdollisuudet menestyä tulevaisuudessa Cannesin elokuvajuhlilla ovat voiton jälkeen todennäköisemmät.

- Toivon, että elokuvan menestys auttaa ihmisiä luottamaan meihin tekijöinä ja antamaan yhtä vapaat kädet jatkossakin, kertoo Kuosmanen elokuvan menestykseen liittyen.

Hymyilevä mies on uuden suomalaisen elokuvantekijäsukupolven komea läpimurto. Kuosmasen ja Myllylahden rinnalla elokuvan taiteellisesti onnistuneen lopputuloksen takaajina ovat toimineet tuottaja Jussi Rantamäki, leikkaaja Jussi Rautaniemi ja kuvaaja J-P Passi. Erityisesti elokuvan upea mustavalkokuvaus tavoittaa taidokkaasti ajan hengen ja tunnelman. Ensemble-tekijäkaarti on tuttu Kuosmasen aiemmistakin elokuvista.

- Auli Mantila sanoi joskus, että ainoa lahjakkuuden laji, josta elokuvanteossa on hyötyä, on lahjakkuus, joka tapahtuu ihmisten välissä. Olen työskennellyt tällä samalla ryhmällä useissa elokuvissamme ja koen, että olemme todellakin tehneet työmme yhdessä. Se ei ole minun elokuvani, se on meidän elokuva, toteaa Kuosmanen.

Alleviivaamatonta komiikkaa

Kansainvälisissä elokuvajulkaisuissa Hymyilevää miestä on  pidetty pohdiskelevana, inspiroivana ja hurmaavana. Elokuvan lempeä komiikka on nähty ansiokkaana nimenomaan alleviivaamattomuutensa tähden. Erityisesti kiitosta ovat saaneet näyttelijät Jarkko Lahti ja Oona Airola, joiden vähäeleinen, aito näyttelijäntyö on kriitikoiden mukaan ollut elokuvan varsinainen tyrmäävä isku. On kirjoitettu, että elokuva on parhaimmillaan kuvan viipyessä pääosanesittäjien kasvoilla.

Ulkomaille suuntautuvien festivaalivierailujen lomassa Kuosmasen lähitulevaisuus näyttää tuotteliaalta.

- Seuraavaksi teen jälleen lyhytelokuvan. Mykkäelokuvafestivaali Loud Silentsin tilauksesta työstän parhaillaan uudelleenfilmatisointia Salaviinanpolttajista, suomalaisen näytelmäelokuvan alkupisteenä pidetystä elokuvasta. Siitä tulee hauskaa, iloitsee Kuosmanen.

Otto Suuronen 

Artikkeli on julkaistu Metro-lehden Espoo Ciné -liitteessä 3.8.2016. Liite on kokonaisuudessaan luettavissa verkossa.

Keskiyön auringon alla - Sodankylän elokuvajuhlat 2016

Sodankylän elokuvajuhlat on taianomainen tapahtuma. Viiden päivän ajaksi 8000 asukkaan lappilaisesta kunnasta tulee elokuvakulttuurin tyyssija, jossa eri-ikäisestä yleisömassasta muodostuu miltei perhe. Elokuvista ja yöttömästä yöstä kohottonut yleisö vaeltaa elokuvanäytösten välillä keskiyön auringon hyväillessä kasvoja.

Sodankylän elokuvajuhlat (tai Midnight Sun Film Festival kuten festivaalin kansainvälinen nimi kuuluu) on allekirjoittaneelle suomalaisista elokuvafestivaaleista suurin ja kaunein.  Osa sen viehätyksestä perustuu juuri siihen eksoottiseen seikkaan, että festivaali järjestetään "ei-missään". Jokainen elokuvan ystävä näkee oikeasti vaivaa päästäkseen Sodankylän maanpäälliseen elokuvataivaaseen ja heittäytyy ohjelmiston vietäväksi, vailla arkisia huolia. Festivaali on teeskentelemätön koko kansan juhla. Ulkoinen loisto ja alan sisäisille tapahtumille tyypillinen keinotekoisuus puuttuu. Sodankylän elokuvajuhlilla sisäinen loisto ja ennen kaikkea elokuvat ovat keskiössä.

Elitismisepäilyistä puhuttaessa on hyvä katsoa vaikka viimeviikkoista festivaaliohjelmistoa. Millä muulla suomalaisella elokuvafestivaalilla esitettäisiin sulassa sovussa uuden (arthouse-)elokuvan parhaimmistoa, riehakkaita karaokenäytöksiä, Jirí Menzelin kaltaisten Oscar-palkittujen euromestareiden retrospektiivejä ja... Pulttibois-spin-off Rampe & Naukkis? Se siitä elitismistä. Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistoa ei voi kutsua yhdestä puusta veistetyksi. Juuri uuden ja vanhan elokuvan kiehtovat risteyskohdat tekevät Sodankylän ohjelmistosta niin herkullisen vuodesta toiseen. (Jälkimmäinen pätee myös Sodankylässä nähtäviin formaatteihin, sillä 35 mm -filmikopiot ovat edelleen festivaalin keskeisintä valuuttaa).

Itselleni tämänvuotiset elokuvajuhlat olivat seitsemännet, mutta ensimmäisestä "Sodis-kokemuksesta" tuli kuluneeksi vuosikymmen. Kesällä 2006 matkatessani ensimmäistä kertaa keskiyön auringon äärelle talkoolaiseksi, en kirjaimellisesti tuntenut ketään. Onkin ilo huomata kuinka laaja tuttava- ja ystäväpiiri (elokuva-alalta) on ympärilleni verkostoitunut kuluneen kymmenen vuoden aikana.

Tässä festivaalin jälkeisessä kaihossa on hyvä vetää yhteen viisi "elämää suurempaa" hetkeä.

1. Saimaa-ilmiö, esilaulajana Ismo Alanko
Kaurismäen veljesten rock-elokuva Saimaa-ilmiö (1981) esitettiin Sodankylässä karaokenäytöksenä Ismo Alangon toimiessa esilaulajana. Tunnelma oli kohdallaan, kun 1500-päinen yleisö tempaisi spontaanisti laulamaan Päivänsädettä ja menninkäistä Safka Pekkosen instrumentaalisäestyksen pohjalta. Alanko aisti herkän tilanteen hyvin ja johti mittavaa taustaorkesteria karismaattisesti. Hetki oli taatusti ainutlaatuinen ja ensimmäinen (ja ehkä viimeinenkin) kerta, kun itse huomasin kyynelehtiväni Saimaa-ilmiötä katsoessa. Toinen varsin ikimuistoinen hetki koettiin elokuvan loppukliimaksissa, jossa Juice Leskisen johdolla Tuuliajolla-ryhmä lauloi valkokankaalla Maamme-laulua. Yleisö oli valkokangasväkeä huomattavasti kovaäänisempi laulaen sydämensä kyllyydestä. Hetkiä, joita voi kokea vain Sodankylässä.

2. William A. Wellmanin Beggars of Life, säestäjinä Neil Brand & The Dodge Brothers
Sodankylässä on totuttu komeisiin säestettyihin mykkäelokuvaesityksiin, joissa pääasiallisena soittimena ovat olleet piano ja/tai klassisen musiikin orkestraation mukaiset jousi- ja puhallinsektiot. Olikin virkistävää, kun tällä kertaa pianisti Neil Brandin rinnalla esiintyi englantilainen skiffle-yhtye The Dodge Brothers. William A. Wellmanin komeassa kulkurielokuvassa Beggars of Life (1928) ihastutti erityisesti polkkakuningatar Louise Brooks.

3. Aki Kaurismäen Juha, säestäjänä Iiro Rantala
Aki Kaurismäen mestarillinen Juha valmistui elokuvan vuosisadan, 1900-luvun viimeiseksi mykkäelokuvaksi 1999. Elokuvan alkuperäissävellyksen loi Anssi Tikanmäki, jonka siunauksella Iiro Rantala loi Juhan uudelleen tämänvuotisille elokuvajuhlille. Rantalan sävellys on edeltäjäänsä huomattavasti minimalistisempi, tunnelmien vaihteluille herkempi ja paikoin trillerimäiseksi nouseva taidonnäyte.

4. Tapio Piiraisen dokumentaarinen muotokuva Peter von Baghista
Raid-sarjan (2000) ohjaajana parhaiten muistettavan Tapio Piiraisen uunituore televisiodokumentti Peter von Bagh on koskettava kiteytys "Petterin" merkityksestä suomalaiselle kulttuurielämälle. Emotionaalisen lisäkerroksen dokkarin näkemiselle toi elokuvateatteri Lapinsuun miljöö, josta Petteri niin monet kerrat avasi elokuvajuhlat.

5. László Nemesin lyhytelokuva With A Little Patience
Sodankylässä nähtiin Gyorgy Horvathin kuratoima kurkistus unkarilaisen elokuvan klassikoihin. Little Valentino (A kis Valentinó, 1979) -elokuvan alkukuvana esitetty László Nemesin varhainen lyhytelokuva With A Little Patience (Türelem, 2007) kolahti "jälkikuvaansa" huomattavasti enemmän. With A Little Patience esitteli Nemesin näkemyksellisen estetiikan, jota jatkojalostamalla ohjaaja nousi hiljattain maailmanmaineeseen parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkitulla Son of Saulilla (Saul fia, 2015).

Nähdään ensi vuonna!

(Kuva: Saana Kotila)

DocPoint 2016: Apollo-palkinto

Helsingin kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali, DocPoint, käynnistyy tänään. Allekirjoittaneella oli ilo ja kunnia kuratoida festivaalille Apollo-palkintoon liittyvä näytössarja. Kirjoitin festivaalin blogiin (5.1.) artikkelin (http://docpoint.info/blog/2016/01/05/raja-aitojen-kaataja-kauan-elakoon-illume/) Illumesta ja Apollo-sarjan elokuvista. Julkaisen kirjoittamani tekstin myös täällä oman blogini puolella. Innokkaimmille tiedoksi myös, että olen avaamassa esityssarjan elokuvateatteri Orionissa huomenna (26.1.).

 Raja-aitojen kaataja
- kauan eläköön Illume!

Suomalainen dokumenttielokuva teki kansainvälisen läpimurtonsa 1990-luvulla. Taustalla vaikuttivat näkemykselliset elokuvantekijät ja vahvistunut kolmikantainen tukijärjestelmä (SES, Yleisradio, AVEK), mutta myös kansainvälisyyteen panostaneet ja luovaan dokumentaariin erikoistuneet tuotantoyhtiöt kuten Epidem (Apollo-palkinto 2009), Kinotar ja tänä vuonna Apollo-palkinnon saava Illume.

Epävakaalla ja aina yhtä kriisialttilla elokuva-alalla Illume on operoinut uljaasti jo neljällä eri vuosikymmenellä. Dokumentaristi Jouko Aaltosen, kuvaaja Pertti Veijalaisen ja antropologi/elokuvantekijä Heimo Lappalaisen perustamana yhtiö aloitti toimintansa keväällä 1987. Perustajakolmikkoa yhdisti kiinnostus dokumenttielokuvaan ja erityisesti antropologiseen elokuvaan.

Illumen varhaisvuosien laajamittaisimmaksi työksi tallentui kolmiosainen dokumentti Taigan kansalaisia (1992), joka antoi vahvan kokonaishahmotuksen keskellä Siperiaa asuvien evenkien elämästä. Elokuvantekijät pääsivät todistamaan Neuvostoliiton viimeistä talvea siperialaisesta perspektiivistä. Apollo-näytössarjaan valittu päätösosa Koulu keskellä kylää kuvaa luonnossa kasvaneiden lasten koulutaivalta laitosmaisessa ympäristössä. Neuvostoliiton romahdus jätti marginaalissa eläneet paimentolaiset omilleen, mikä näkyy pari vuotta myöhemmin valmistuneessa seurantadokumentissa Paluu Taigalle (1994). Elokuvan kuvausten päätyttyä kulttuuriantropologina työskennellyt ja uusshamanismiin erikoistunut Heimo Lappalainen menehtyi sydänkohtaukseen. Illumen tuotantojen lisäksi Lappalainen jätti jälkeensä suomalaisen totuuselokuvan, cinéma veriten, perusteoksen Suomalaisen päiväkirjan (1984).

1990-luvun lopulla yhtiön keskeisiksi tekijöiksi nousivat Jouko Aaltosen ohella Jouni Hiltunen ja Seppo Rustanius. Apollo-sarjassa nähtävä Jouni Hiltusen Blatnoi Mir (2001) kuvaa venäläisten elinkautisvankien maanpäällistä helvettiä unenomaisella tempolla, joka tavoittaa komeasti vankilan tappavan tasaisen päivärytmin. Seppo Rustanius puolestaan näytti Suomen kansan kahtia repineet kansalaissodan traumat punaisten aiemmin vaiennetusta näkökulmasta. Vuosina 1996-99 valmistuneen 1918-trilogian keskimmäinen ja painokkain osa Punaiset esiliinat (1997) avasi sodassa mukana olleiden peräänantamattomien naispunakaartilaisten tarinat. Vuosituhannen vaihteeseen sijoittuu myös Kiti Luostarisen Se oikea - tarinoita rakkaudesta (1999), joka poikkeuksellisesti valmistui Illumen ja Epidemin yhteistuotantona. Aho & Soldan -palkitun (2010) Luostarisen lempeällä intensiivisyydellä etenevä dokumentti on valtaisasta materiaalista rajattu elokuva rakkaudesta ja rakkauden voimasta, ollen samalla puheenvuoro kaikenikäisten ihmisten oikeudesta onneen. 2000-luvulla aiemmin yhtiön pääkuvaajana toiminut Pertti Veijalainen keskittyi yhtiön toimitusjohtajan töihin ja siirtyi samalla päätoimiseksi tuottajaksi. Jouko Aaltonen on toiminut ohjaajan, käsikirjoittajan, leikkajan ja tuottajan töidensä ohessa tietokirjailijana ja väitellyt Taiteen tohtoriksi. Sittemmin uutta näkemystä ja kansainvälisiä yhteyksiä ovat tuoneet nuoremman polven tuottajat, Venla Hellstedt ja Marianne Mäkelä.

Yhtiön tuottamilla elokuvilla on ollut oma keskeinen roolinsa suomalaisen dokumenttielokuvan nousussa ja uusien tekijäsukupolvien esittelemisessä. Illumen laaja-alainen ja haasteita pelkäämätön asenne on näkynyt ennen kaikkea elokuvien aiheissa, jotka on karkeasti jaettavissa Suomen historian ja kansan käännekohtiin ja toisaalta vieraita kulttuureja, kansoja tai tapoja kuvanneisiin dokumentaareihin. Yhtiön onnistunut kansainvälinen fokus on tuonut palkintoja ja kunniamainintoja maailman merkittävimmiltä elokuvafestivaaleilta.

Illume ei ole pelännyt tarttua arkoihin aiheisiin. Hyvänä esimerkkinä Ville Suhosen hyytävä Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011), joka avaa historiamme kiistellyimpiä vaiheita. Jatkosodan aikaisia vankileirejä kiihkottomasti kuvaava elokuva antoi uuden, dokudraamallisen sykäyksen Illumen historiallisille aiheille.

Itselleni Illumen tuotannon keskeisiä teoksia ovat olleet suomalaista kulttuuria eri näkökulmista - ja korkeuksilta - tutkineet elokuvat. Populaari- ja korkeakulttuurin keinotekoiset rajat ovat kaatuneet useasti briljanteissa dokumenteissa, esimerkkeinä vaikkapa Jouko Aaltosen 1970-luvun poliittista laululiikettä käsitellyt Kenen joukoissa seisot (2006), Peter von Baghin kaunis kaupunkisinfonia Helsinki ikuisesti (2008), Aaltosen sukupolvet ylittävää punk-aatetta valottanut Punk - tauti joka ei tapa (2008) tai Antti Haasen heavy-muusikon ensiluokkainen muotokuva Monsterimies (2014).

Espoo Ciné, Euroopan ytimessä

Huomenna (21.8.) käynnistyy järjestyksessään 26. Espoo Ciné -elokuvafestivaali. 21.-30. elokuuta pidettävästä festivaalista on vuosien mittaan tullut keskeinen uuden eurooppalaisen elokuvan festivaali Suomessa. Kansallisesti merkittävimpien elokuvafestivaalien joukkoon lukeutuvassa Espoo Cinéssä nähdään tänäkin vuonna noin sata pitkää elokuvaa ja joukko kiinnostavia lyhytelokuvia päälle. Kävijämääriään tasaisesti kasvattaneella festivaalilla vierailee vuosittain noin 25 000 katsojaa. Tänä vuonna festivaalilla Suomen ensi-iltansa saavat mm. avajaiselokuvana nähtävä Andrew Haighin avioliittodraama 45 Years, festivaalivieraaksi saapuvan Peter Greenawayn suomalaisosaamistakin sisältävä Eisenstein in Guanajuato, Aleksi Salmenperän absurdi musta komedia Häiriötekijä sekä Pete Docterin odotettu Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out) animaatio.

Allekirjoittanut kirjoitti omista festivaalitärpeistään hiljaittain festivaalin blogiin. Suositukseni ovat luettavissa täältä (http://www.espoocine.fi/2015/fi/blogi?Article=70). Alla kuitenkin lisää festivaalipoimintoja.

Itävalta nyt!
Muun eurooppalaisen elokuvan ohessa Cinéssä esitetään tänä vuonna rautaisannos itävaltalaista elokuvaa. Itävaltalaisten psyykeen pimeään puoleen sukeltaa mm. Severin Fialan ja Veronika Franzin esikoiselokuva, kauhudraama Goodnight Mommy (Ich seh, Ich seh). Tunnelmallinen elokuva kuvaa toisilleen läheisiä 9-vuotiaita kaksospoikia luonnonläheisessä maalaisidyllissä. Asiat
nyrjähtävät perheen arjessa paikoiltaan, kun perusteellisen kauneusleikkauksen läpikäynyt äiti palaa kotiin poikien luo. Epäilyttävässä leikkausmaskissa viipyilevästä äidistä tulee yhä vetäytyneempi ja ankarampi. Tilanne ruokkii poikien pelkotilan tuskalliseksi toiminnaksi. Vahvalla intensiteetillä ladattu elokuva menee konkreettisesti ihon alle.

Goodnight Mommy (Ich seh, Ich seh)

Itävaltalaisen nykyelokuvan julma realisti Ulrich Seidl ei väistele ristiriitaisia aiheita. Tuoreessa dokumenttielokuvassaan In the Basement (Im Keller) Seidl sukeltaa itävaltalaisten kellareiden vinoutuneisiin salaisuuksiin tyylillä, jota yleisön mielistelyyn taipuvaiset tekijät välttäisivät. Seidl esittelee mustalla komiikalla höystetyssä elokuvassa musikaalisia uusnatseja, äärimmäiseen sadomasokismiin viehtyneen pariskunnan sekä naisen, joka käy kellarissa hellimässä luonnollisen näköistä vauvanukkea. Rehellisessä ja kaunistelemattomassa elokuvassa tarkkaillaan henkilöhahmojen äärimmäisiä mieltymyksiä ottamatta kantaa heidän puuhiinsa.

Dokudraaman merkkitapauksia - Chuck Norris Vs. Communism
Ilinca Calugareanun Chuck Norris Vs. Communism sukeltaa 1980-luvulle, jolloin romanialainen elokuva- ja televisiotarjonta rajoittui kommunistiseen propagandaan. Vaihtoehdon tarjoaa mustan pörssin toisinajattelija, joka alkaa salakuljettaa suljettuun valtioon länsimaalaista elokuvaa. Underground-liikkeen tavoin salakuljettaja ja hänen palkkaamansa rohkea kääntäjänainen tuovat elokuvan taian massojen ulottuville ja tulevat samalla kylväneeksi vallankumouksen siemenen. 1970- ja 80-lukujen amerikkalainen elokuva vaikuttaa ankeissa oloissa varttuviin romanialaisiin käänteentekevällä tavalla virkavallan vastustelusta huolimatta. Calugareanun debyyttielokuvassa dokumentaarinen kerronta, komediallinen VHS-tribuutti ja tyylikkäästi dramatisoidut jännitysjaksot lomittutuvat onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Samalla elokuva tulee muistuttaneeksi siitä, että poliittinen elokuvakin voi olla hyvää viihdettä.

Chuck Norris Vs. Communism

Pohjoismaista lyhyesti
Tänä vuonna Espoo Ciné esittelee myös näytöksellisen tuoretta pohjoismaista lyhytelokuvaa. Näytöksen elokuvat ovat valikoituneet Cinén ohjelmistoon Cannesin ohella esimerkiksi maailman merkittävimmältä lyhytelokuvafestivaalilta Clermont-Ferrandista, Ranskasta sekä pohjoismaiseen lyhyt- ja dokumenttielokuvaan keskittyneestä Nordisk Panoramasta, Malmöstä.

Monissa lyhytelokuvavalikoiman elokuvissa korostuu koominen oivaltavuus, taidokas tarinankerronta sekä näkemyksellinen tiivistämisen taito. Mainiossa ruotsalaiskomediassa Rain (Regn) nainen herää aamulla sadepisaroiden ilkikuriisiin osumiin, eikä kuuro hellitä koko päivänä - ravintolassakaan. Cannesissa palkittu norjalainen Yes We Love (Ja vi elsker) nauraa taas oivaltavasti jämähtäneelle tapakulttuurille mehevien lyhytepisodien myötä. Islantilainen Chum (Hjónabandssæla) on hurmannut festivaaliyleisöjä lempeän ymmärtävällä huumorilla ja ikämiesten välisen ystävyyden kuvauksella. Nokkela ruotsalaiselokuva Carry A Couch on surrealistinen rakkaustarina ja kokeellisella otteella viritetty metafora siitä, mitä kaikkea kannamme mukanamme.

Uuden suomalaisen lyhytelokuvan puolelta festivaali nostaa esiin lupaavan nuoren tekijän Jussi Hiltusen kovaotteisella veljesdraamalla Perintö sekä nukkeanimaation kotoisan mestarimme Katariina Lillqvistin, jonka animaatioilmaisua uudistanut BabyBox nojaa taianomaiseen ekspressionismiin, jossa synkät sävyt kiedotaan lämminhenkiseen humanismiin.

Näytöksessä esitettävät elokuvat kokonaisuudessaan:
Johannes Stjärne Nilsson: REGN / RAIN
Mainiossa ruotsalaiskomediassa nainen herää aamulla sadepisaroiden ilkikurisiin osumiin, eikä kuuro hellitä koko päivän aikana - ravintolassakaan. Mestarillisen Music for One Apartment and Six Drummers -lyhytelokuvan (2001) ohjanneen Johannes Stjärne Nilssonin Rain on lyhytelokuvaa oivaltavimmillaan. Epäonnisen päivän antisankarittarelle kasvot antaa tunnettu brittinäyttelijä Sally Phillips.

Rain (Regn)

Halvar Witzø: JA VI ELSKER / YES WE LOVE
Neljä eri sukupolvea juhlistaa Norjan kansallispäivää kukin omalla tavallaan. Erillisistä episodeista koostuvissa mehevissä tarinoissa tavataan mm. pateettisiin juhlapuheisiin väsynyt sotaveteraani ja arktiselle mökille "itseään" etsimään lähtenyt kahden lapsen isä. Cannesin elokuvajuhlilla 2014 lyhytelokuvasarjan erikoispalkinnon saanut Yes We Love nauraa oivaltavasti jämähtäneelle tapakulttuurille.

Jörundur Ragnarsson: HJÓNABANDSSÆLA / CHUM
Maanläheisessä islantilaiselokuvassa ystävykset Uggi ja Kiddi viettävät rentoa ja murheetonta  poikamieselämää pienen kylän arkisessa ilmapiirissä. Vanhojen poikien huoleton yhteiselämä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun eläkeiän saavuttanut viehättävä kirjailija saapuu sekoittamaan miesten päät. Laajalti kansainvälisillä festivaaleilla esitetty elokuva on hurmannut yleisöjä lempeän ymmärtävällä huumorilla ja ikämiesten välisen ystävyyden kuvauksella.

Nille Leander: CARRY A COUCH
Nokkela ruotsalaiselokuva Carry A Couch  on surrealistinen rakkaustarina ja kokeellisella otteella viritetty metafora siitä, mitä kaikkea kannamme mukanamme. Elokuva tulkitsee kiehtovasti elämämme rakkaussuhteet yhteisen sohvan kantamisen kokemukseen ja reflektoi omaa haavoittuvaisuuttamme eri aikakausien kautta.

Katariina Lillqvist: BABYBOX
Suomalaisen nukkeanimaation mestarin Katariina Lillqvistin uudessa lyhytelokuvassa liikutaan  Itä-Euroopan katutaiteilijoiden boheemissa ympäristössä. Nuori katumuusikko Baro ajautuu hankaluuksiin tiukan sosiaalikuraattorin kanssa etsiessään ratkaisuja köyhyyden keskelle. Lillqvistin animaatioilmaisua uudistanut elokuva nojaa taianomaiseen ekspressionismiin, jossa synkät sävyt kiedotaan lämminhenkiseen humanismiin.

Jussi Hiltunen: PERINTÖ
Rovaniemelle sijoittuvassa intensiivisessä draamassa seurataan kahden eri-ikäisen veljesparin kohtaloa yhden kesäpäivän aikana. Kovaotteisessa kasvutarinassa veljekset päätyvät tekemään ratkaisuja, joista ei ole paluuta. Osuvilla roolivalinnoilla ryyditetyn elokuvan on ohjannut lupaava nuoren polven tekijä Jussi Hiltunen.

Muita kotimaisia uutuuksia, joita ei kannata jättää väliin...
Esa Illi: TOISET TYTÖT
Jessica, Aino, Taru ja Jenny viettävät abiturienttivuottaan itsetunto-ongelmien, sydänsurujen ja ulkopuolisuuden tunteiden vuoristoradassa. Lapsuus jää taakse ja pelottava matka kohti aikuisuutta alkaa. Esa Illin ohjaama ja käsikirjoittama Toiset tytöt pohjautuu neljän 18-vuotiaan tytön vuoden aikana pitämiin videopäiväkirjoihin. Tosipohjaisten tarinoiden kautta elokuvaan on tarttunut raikas tulokulma nuorten päähenkilöiden mielenmaisemiin. Pitkän uran elokuvan ja television saralla tehneen Illin ohjauksessa näkyy ymmärrys ja empatia nuorten ristiriitaisiin elämänvaiheisiin. Sydämellinen ja kaunis elokuva etenee episodimaisesti, mutta solmii nuorten naisten kipuilut eheäksi, aidosti eläväiseksi tarinaksi kaiken mahdollistavasta nuoruudesta.

Mina Laamo: MATKA MINUKSI
Mina Laamon valkokangasdebyyttinä valmistunut dokumenttielokuva Matka minuksi seuraa kolmea nuorta naista, joita yhdistävät omasta elämästä kertovat blogit sekä kamppailu itsen ja nyky-yhteiskunnan vaatimusten kanssa. Elokuva syventyy nuorten epäonnistumisen pelkoihin, joiden hyväksyminen mahdollistaa oman minuuden löytämisen. Estetiikaltaan kauniin dokumenttielokuvan täydentää Päivi Kettusen ja Tuomo Hutrin hallittu kuvaus, jonka kautta korostuu elokuvan herkkyys ja päähenkilöiden Ellin, Lauran ja Juulian avoimuus. Raskaista aiheista huolimatta Matka minuksi antaa lopulta katsojalle toiveikkaan olon tekijöiden empaattisen otteen ansiosta.

DocPoint 2015: Tässä elämä on

Tänään alkava DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on ennättänyt jo reippaaseen teini-ikään (14v!). Suomen ainoa selkeästi dokumentaariseen elokuvaan keskittyvä festivaali avaa loppuviikoksi maailmoja läheltä ja kaukaa. Dokumenttielokuvafestivaalin lajityypissä DocPoint yltää reippaasti pohjoismaista suurimpien joukkoon, eikä ihme, sillä festivaalin ohjelmisto on tänäkin vuonna korkeatasoinen ja monipuolinen.

Loppuunmyytyjä näytöksiä näkyy jo nyt olevan melkoinen joukko: kotimaisista elokuvista tuore  PMMP-dokkari, Arto Tuohimaan PMMP: Tässä elämä on myynyt molemmat näytöksensä loppuun alta aikayksikön. Kiinnostavalle bändidokkarille voisi taata suosiota myös elokuvateatterilevityksessä! Heikki Häkkisen ja Joni Luomasen raadollinen alkoholistikuvaus Hymyjen maa näyttää myös olevan festivaaliyleisön suosiossa.

Festivaalin avajaiselokuva, Markku Heikkisen taatusti puhutteleva seurantadokkari Talvivaaran miehet saa teatterilevityksen 20.2. alkaen.

Kansainvälisistä dokumenteista eniten pinnalla ovat Laura Poitrasin trillerimäinen Edward Snowden -elokuva CITIZENFOUR, psykiatriseen vankilaan sijoittuva Ellen Vermeulenin 9999 sekä Christian Frein jätetyksi tulemisen ja irtipäästämisen vaikeutta pohdiskeleva Sleepless in New York.

Jo ennaltanäkemistäni elokuvista kärkikäärtiin nostan Abhay Kumarin intialaissuomalaisen Placebon, jota rohkenen pitää intialaisen debyyttiohjaajan maailmanluokan esiintulona. Intialaisesta koulutusjärjestelmästä ja lääkäriksi opiskelevista nuorista miehistä kertova elokuva avautuu universaalina tarinana nuorten yksinäisyydestä, suorituspaineista ja haaveiden murtumisesta. Arvaamattomasti etenevä ja rytmiltään poikkeuksellinen elokuva yhdistelee dramaattista käsivarakameraa, animaatiota ja tunnustuksellisia monologeja.

Ristiriitaisempaa elokuvaa edustaa aina kontroversaalin Ulrich Seidln In the Basement (Im keller), jossa sukelletaan syvälle itavaltalaiseen mielenlaatuun, tai katsojasta riippuen lohduttomuuteen. Mielenkiintoinen, mutta pitkäveteiseksi kaartuva friikkisirkus tarjoaa niin asefetissejä, uusnatseja kuin masokistejakin. Prost!

Huomionarvoista on myös, että tänä vuonna DocPoint laajentaa reviiriään ensimmäistä kertaa Tiedekeskus Heurekaankin. Heurekan Planetaariossa on yksi Euroopan moderneimmista FullDome-teattereista, mikä mahdollistaa elokuvien katsomiskokemuksen poikkeuksellisella tavalla. Puolipallomaisessa Planetaariossa nähdään kolme, nimenomaisesti FullDome-teatteriin valmistettua lyhyttä dokumenttia, yhdysvaltalaista tuotantoa olevat Losing the Dark (2013 ja Dynamic Earth (2012) sekä suomalaisen talvimaiseman avaruutta esittelevä Kilpisjärvellä (2012).

Lähde tuvasta, nauti (dokumentti)elokuvasta.