Vierailu Ylen Kulttuuriykkösessä

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä Spede Show'n osana tulee tänä syksynä kuluneeksi puoli vuosisataa. Juhlan kunniaksi toimittaja Ville Talola kutsui allekirjoittaneen ja tietokirjailija Tuomas Marjamäen Ylen Kulttuuriykköseen keskustelemaan hahmon historiasta ja kulttuurisesta kontekstista. Jääkaapin päältä kansakunnan kaapin päälle.

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!

Ikävä sinua, Sodankylä.

Viisitoista vuotta sitten olin elämäni ensimmäisen kerran keskiyön auringon alla taianomaisilla Sodankylän elokuvajuhlilla. Lähdin talkoolaiseksi tuntematta ketään ja päädyin hommiin festivaaliklubin sydämeen. Tutustuin ja ystävystyin joukkoon ihmisiä, joista sittemmin on tullut festivaalien ja/tai elokuvakentän vakiokasvoja - Jussi-palkittuja tekijöitäkin.

Juhannusta enteilevässä Lapissa valo leikkaa pimeydeltä helmat ja kauneus tulvii sisälle. Festivaali itsessään on viiden päivän kaunis utopia ja elämysten keidas, näky siitä mitä voisi olla. 

Tänä vuonna - kuten jo viime vuonnakin - festivaali operoi pandemian takia virtuaalitodellisuudessa. Se ei korvaa missään määrin Sodankylä-nälkää, mutta on toki parempi kuin ei mitään. Lainaan tässä yhteydessä Olavi Uusivirtaa, joka toisaalla kiteytti festivaali-ikävänsä kovin osuvasti: 

"Ensi kesältä odotan vain yhtä asiaa. Että saisin kääntyä Samuel Fuller Streetiltä Peter von Baghin kadulle enkä tietäisi mikä vuorokauden aika on."

Sodankylässä kesäkuussa 2006.

Suomen elokuvasäätiön historia

Suomen elokuvasäätiö varttui puolen vuosisadan ikäiseksi päälle vuosi sitten. Aihetta juhlittiin ennen pandemia-aikaa mm. Kino Reginassa järjestetyllä 50-vuotisjuhlaseminaarilla sekä Kalle Kinnusen toimittamalla oraalihistorialla Elokuvasäätiön tuella - suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Esiinnyin itsekin juhlaseminaarin osuudessa, jossa haastattelin toimittaja/tietokirjailija Kinnusta teoksen pohjalta. Haastattelu on nähtävissä Vimeosta.

Kirjoitin vastikään tiivistetyn 52-vuotishistorian elokuvasäätiön verkkosivuille.

"Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli päätös, joka ei ainoastaan ilmaissut julkisen vallan tahtoa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Se oli aivan uusi linjanveto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Nyt elokuvasta tuli jotakin, mitä piti vaalia."

Sivuosien naiset, osa 3: Seela Sella

Sivuosat ovat suomalaisen elokuvan suola. Mieleenpainuvia sivuosasuorituksia on kotimaisen elokuvan historia pullollaan. Tässä artikkelisarjassa esittelen viisi itselleni tärkeätä (sivuosa)näyttelijää. Sarja on jatkoa vuonna 2013 ilmestyneelle Sivuosien miehille.

Osa 3/5: Seela Sella

Seela Sella (s. 1936-) on kiistämättä yksi rakastetuimmista suomalaisista näyttelijöistä. 1960-luvulla alkaneella ammattiurallaan hän on työskennellyt laaja-alaisesti teatterin, elokuvan ja television palveluksessa. Ääninäyttelijänä Sella on jättänyt vankan kulttuuriperinnön äänikirjojen, mainosten, koko perheen televisio-ohjelmien ja animaatioiden muuntautumiskykyisenä äänenä.      

Sella valmistui Suomen teatterikoulusta vuonna 1959. 60-vuotisen uransa aikana Sella on työskennellyt mm. Turun ja Hämeenlinnan kaupunginteattereissa, Intiimiteatterissa, Suomen Kansallisteatterissa, Tampereen Työväen Teatterissa, Tampereen Komediateatterissa ja Teatteri Jurkassa. Valkokankaalla hänet nähtiin ensimmäisen kerran Risto Jarvan komediassa Mies joka ei osannut sanoa EI (1975), mutta uraa televisioteatterin puolelta oli kertynyt jo 1960-luvun alusta lähtien. Televisioteatterin puolella Sella nähtiin mm. Åke Lindmanin ohjaamassa draamassa Elämänmeno (1978), joka pohjautui Pirkko Saision samannimiseen romaaniin.   

Spede-tuotannoista hän löysi itselleen kaksi kertaa vitsikkään sivuroolin Simo Salmisen puolisona. Ere Kokkosen Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976) ja Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) -elokuvissa Sella jatkoi suomalaisen viihteen Justiina-perinnettä tiukkaa kuria vaalivana pirttihirmuna.

Ensimmäisen Jussi-palkinnon Sella sai parhaasta naissivuosasta Timo Humalojan televisioelokuvasta Yksinpuhuja (1984, joissakin lähteissä nimellä Yksinpuhelu), joka oli Outi Nyytäjän sovittama draama Simone de Beauvoirin novellin pohjalta. Toinen naissivuosan-Jussi-palkinto tuli parikymmentä vuotta myöhemmin Timo Koivusalon ohjauksesta Kalteva torni (2006). Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen (HS Nyt-liite 42/2006) piti elokuvaa "käänteentekevänä Koivusalon parjatulla uralla. Monessa mielessä ja varauksetta hyvään suuntaan". Sellan ja pääosassa nähdyn Martti Suosalon yhteiskemia oli Lehtoselle elokuvan kantavia voimia: "Seela Sella on Suosalolle hyvä, komediallinenkin vastinpari. Hajonnut mieli muuttuu heidän kohtauksissaan sanoiksi, asioiksi ja ihmisenä olemiseksi."  

2000-luvulla rooleja on riittänyt hurja määrä niin draaman, komedian kuin historiallisten epookkien äärellä. Hyvillä roolivalinnoilla usein briljeeraavan Koivusalon ohjaksissa Sella on muuntautunut mm. Aino Sibeliukseksi (Sibelius, 2003) ja Olavi Virran elämän ehtoopuolen suojelijaksi, Hulda Simulaksi (Olavi Virta, 2018). Aino Sibelius on ollut Sellalle toistuva luonnerooli, sillä hän on esittänyt mestarisäveltäjän puolisoa peräti kolme kertaa televisiotuotannot mukaan lukien. Koivusalon kunnianhimoisessa, mutta valitettavan kömpelössä musikaalissa Kaksipäisen kotkan varjossa (2005) Sella sai rinnalleen suomalaisen näyttelijäkaartin tähtikentällisen: "Vanhat konkarit, kuten Vesa-Matti Loiri, Paavo Liski, Esko Nikkari, Vesa Vierikko, Raimo Grönberg ja Seela Sella selviytyvät rooleistaan ammattitaidolla", ruoti kriitikko Olli-Matti Oinonen Savon Sanomissa (9.9.2005). Koivusalon kaksiosaisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (2009-2010) Sella esitti suurisydämistä räätäli Halmeen puolisoa, Emma Halmetta. 

Valkokankaan ulkopuolelta Sellan tuorein rooli on ollut heittäytyminen Adolf Hitlerin saappaisiin Michael Baranin ohjaamassa ja käsikirjoittamassa näytelmässä Hitler ja blondi (ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterissa 2020). Helsingin Sanomien teatterikritiikissä Laura Hallamaa kirjoitti, että "katsoessaan ymmärtää heti, että kukaan muu kuin Baran ja Sella ei olisi voinut tehdä tätä näin tyylikkäästi ja painokkaasti sortumatta Hitler-kliseisiin ja yliyrittämiseen."

Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla vuonna 2009 palkittua Seela Sellaa luonnehdittiin palkintoperusteissa "eläväksi legendaksi, joka on hurmannut yleisönsä 50 vuoden ajan laajalla rekisterillään, tarkalla ja vivahteikkaalla roolityöllään ja loistavilla komediennen taidoillaan." Tuoreen menestyskomedian Teräsleidit (2020) jälkeen voi todeta, että komedian ajoitus on kohdallaan vielä reilusti 80-vuotiaanakin.

"Nuorena se on leikkiä ja fantasiaa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän pohtii, miten toinen ihminen ajattelee ja toimii, siihen tulee syvällisempiä kerroksia. Ja samalla tuottaa jotain, johon toisilla ihmisillä on kosketuspintaa. Se tuntuu hyvin vastuulliseltakin." -Seela Sella (2019)

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Poikkeusaikojen jälkeen eli mitä elokuvia odotan näkeväni valkokankaalla...

Elokuvateatterit ovat (muiden kulttuurilaitosten ohella) eläneet poikkeusaikaa jo reilun vuoden. Niinpä elokuvateatteriensi-illat ovat erityisesti tämän vuoden (2021) puolella olleet vain harvojen etuoikeus. Suomalaisilla valkokankailla vuoden ensimmäisen ensi-iltansa sai helmikuun lopulla Robert Zemeckiksen ohjaama Roald Dahl -filmatisointi Kuka pelkää noitia (The Witches, 2020). Forrest Gumpilla (1994) Oscar-palkitun Zemeckiksen fantasiaelokuvan jälkeen ensi-iltansa on saanut toistaiseksi vain toimintaelokuva The Marksman (2021), animaatioelokuva Raya ja viimeinen lohikäärme (Raya and the Last Dragon, 2021) sekä kuusi Oscar-ehdokkuutta kerännyt Chloé Zhaon Nomadland (2020). Kun ennakkonäytöksissä pyörineitä tulevia ensi-iltoja ei lasketa mukaan kotimaisista elokuvista virallisen ensi-iltansa on tänä vuonna saanut vain Sami Pöyryn indie-elokuva Punainen kohina.

Suuri yleisö odottaa yhä uutta James Bond -elokuvaa (No Time to Die) kuin Jeesuksen uutta tulemista. Joku on pidättänyt hengitystä Top Gunin (1986) jatko-osankin (Top Gun: Maverick) suhteen jo pidemmän aikaa. Minä sen sijaan odotan näitä...     

Hytti nro 6

Juho Kuosmasen edellinen elokuva, konstailemattomalla romantiikalla maustettu Hymyilevä mies (2016) oli uuden suomalaisen elokuvantekijäsukupolven komea läpimurto. Inspiroiva ja hurmaava ohjaustyö tavoitti huimaavan taidokkaasti 1960-lukulaisen ajan hengen ja tunnelman. Cannesissa palkittu elokuva oli yksinkertaisesti teos, johon rakastui ensinäkemältä. Kuosmasen tuleva uutuus, Rosa Liksomin romaanin pohjautuva Hytti nro 6 on erään suomalaisen opiskelijan kasvukertomus, mutta itse elokuvantekokin on ollut jo melkoinen tarina itsessään. Venäjällä ankarissa olosuhteissa kuvattu elokuva tallennettiin Hymyilevän miehen tavoin filmille, mikä aiheuttikin salakuljetusoperaation, sillä Venäjältä ei lain mukaan saa viedä filmejä ulkomaille. Salakuljetut filmirullat päätyivät koronan myötä kehitettäväksi Belgiaan, jonka jälkeen elokuvan jälkityöt alkoivat.

Ensi-ilta loppuvuodesta 2021?

Benedetta

Hollannin ikuinen kapinallinen, kontroversaali hämmentäjä Paul Verhoeven on jo päälle 80-vuotias, mutta luovuus kukkii yhä. Miehen 16. pitkä teatterielokuva kertoo italialaisesta nunnasta, Benedetta Carlinista (1591-1661). Salaperäinen mystikko nunna näki visioita, joista tuli taakka, kun ne kertoivat miehistä, jotka yrittivät tappaa hänet. Syyksi epäiltiin demoneja. Verhoevenin tulevan elokuvan teemat ovat tuttuja hänen filmografiastaan: seksi, seksuaalisuus ja uskonto. 

Maailmanensi-ilta Cannesissa heinäkuussa 2021? 

Pahanhautoja

Suomalainen kauhuelokuva on yhä (valitettavan) harvinainen lajityyppi. Nyt tähän harvalukuiseen joukkoon liittyy ohjaaja Hanna Bergholm esikoispitkällä elokuvallaan Pahanhautoja, joka on tarina kiltistä tytöstä, joka näennäisesti täydellisen perhe-elämän haavoittamana hautoo linnunmunasta itselleen kaksoisolennon. Kansainvälisen kiinnostuksen herättäneen elokuvan on kirjoittanut Helsinki Mansplaining Massacre -lyhytelokuvalla hurmannut Ilja Rautsi.

Ensi-ilta mahdollisesti loppuvuodesta 2021?

Nimetön Antisotaelokuva (oletettavasti työnimi)

Dokumentaristi/kirjailija Ville Suhonen voitti ansaitusti parhaan dokumenttielokuvan Jussi-palkinnon loisteliaalla Ompelijattarella (2015), joka keskittyi maanpetoksesta kuolemaan tuomitun Martta Koskisen elämäntarinaan. Suhosen pian valmistuva uusi dokumenttielokuva käsittelee tunnetuinta suomalaista aseistakieltäytyjää Arndt Pekurista, joka viime kädessä taisteli pasifismin puolesta omaan ennenaikaiseen kuolemaansa saakka. Pekurinen teloitettiin jatkosodan aikana Suomussalmen rintamalla. Oletettavaa on, että "Nimetön Antisotaelokuva" jatkaa Ompelijattaresta ja varhaisemmasta Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011) -elokuvista tuttua dramatisoidun dokumentaarin tyyliä.

Ensi-ilta loppuvuodesta 2021?

A Quiet Place Part II / Hiljainen paikka, osa 2

Tiedetään, kauhuelokuvien jatko-osat vesittyvät usein... mutta John Krasinskin ohjaama Hiljainen paikka (A Quiet Place, 2018) oli yksi ilmestymisvuotensa yllättäjistä. Piinaavan jännittävä kauhuelokuva luotti hiljaisuuden voimaan ja sai katsojan puristamaan elokuvateatterin penkkiä tiukemmin kuin aikoihin. Jatko-osassa Abbottin perheen on kohdattava ulkomaailman vaarat ja jatkettava selviytymistaisteluaan. Suunnatessa pakon edetessä kohti tuntematonta he huomaavat, että äänen perusteella metsästävät hirviöt eivät ole ainoa uhka hiekkaisen polun tuolla puolen. Emily Blunt vahvassa pääroolissa.

Suomen ensi-ilta näillä näkymin 28.5.2021

West Side Story

Rehellisyyden nimissä en ole odottanut uutta Spielbergiä sitten neljännen Indiana Jonesin täystyrmäyksen, mutta tämän klassisen Romeo & Julia -musikaalimukaelman uusintafilmatisointi kiinnostaa. Robert Wisen ja Jerome Robbinsin ohjaama alkuperäisfilmatisointi (1961) kolahti parikymppisenä.

Maailmanensi-ilta 9.12.2021

Uutta Verhoevenia, Bendetta.

Teini-ikäinen blogi

Tihkusateen masentama puisto on majaillut blogosfäärissä jo hämmentävät 13 vuotta. Näin ollen tämä elokuva- ja aiemmin myös musiikkiaiheisten kirjoitusteni leikkikenttä varttuu teini-ikään. Ensimmäinen blogiteksti 8.4.2008 käsitteli elokuvaneuvos Ere Kokkosta. Yllättävän validi kirjoitus edelleenkin.

Erilaisia tekstipäivityksiä on huhtikuun 8. päivään mennessä tullut kaikkiaan 331, joista aktiivisimmat vuodet ovat olleet 2008 (47 päivitystä), 2011 ja 2012 (molempina 43 päivitystä). Passiivisin vuosi oli 2018 (vain 2 päivitystä), jolloin henkilökohtainen elämäni romahti kivuliaan avioeron myötä. Sen jälkeen päivitystahti on ollut jälleen nousujohteinen, vaikka välillä onkin tuntunut siltä, että onko aika ajanut blogi(e)n ohi. Lukijamäärät näyttäisivät bloggerin oman tilastoinnin mukaan olevan kaukana takavuosista. Olen kuitenkin kokenut, että Tihkusateen masentama puisto on yhä tarjonnut stabiilin alustan elokuvavetoiselle kirjoittelulleni ja nojaudun tässä jonkinlaiseen Peter von Bagh -henkiseen ajatukseen siitä, että ylläpitääkseen kirjoitustaitoa, on joka päivä kirjoitettava jotakin. Edes rivi tai lause. 

Viime vuosina olen innostunut uudelleen kaunokirjallisesta kirjoittamisesta, runojen muodossa. Harrastin runoutta aktiivisesti 15-vuotiaasta jonnekin 25 vuoden ikävuoden nurkille omasta kokoelmasta haaveillen. Sitten asiapainotteinen kirjoittaminen vei pidemmän korren ja runous jäi taka-alalle. Kesällä 2018 tekemäni inspiroiva vierailu Pentinkulman päiville Urjalaan herätti sitten taas uinuneen runoilijan sisälläni ja sulkakynäilijän viitta on jäänyt sen jälkeen harteille. Olen parhaillaan kokoamassa runokokoelmaa ja näin ollen jälleen elvyttämässä haavetta omasta kirjasta. (Kustantajat, saa ottaa yhteyttä!).      

Populaarimusiikista kirjoittaminen on jäänyt viime vuosina huomattavan vähälle. Kirjoittaisin musiikista mielelläni enemmänkin, mutta lopetettuani kirjoittamasta "viikottaiskritiikkiä" verkkolehtiin, takki tuntui tyhjentyneen. Vuosina 2015-17 aktiivisesti toiminut Aution saaren levyt oli rakas rinnakkaisblogi elämäni tärkeimmille levyille. Ideoita jatkollekin on ollut, mutta katsotaan miten aika ja innostus kantavat. Musiikkia tulee kuitenkin kuunneltua noin 10 000-12 000 laulun vuositahdilla ja keikat/konsertit ovat elämäni elämyksellinen kivijalka.

Osa blogini teksteistä on toki vuosien varrella hapantunut tai saanut ylleen jännittävän aikajännekuorrutteen, mutta monista asioista en ole luopunut. Elokuvateatteri on minulle yhä elokuvan koti, tunteiden temppeli, jossa haluan ensisijaisesti kokea seitsemännen taiteen ihmeet ja obskuuriudet. Tallenneformaatit DVD, blu-ray ja 4K UHD ovat pandemia-ajan epävarmuudessa osoittautuneet rakkaudenkohteiksi, joita vaalin suuremmalla intohimolla kuin aikoihin. Elokuvadivareissa luuhaaminen on ollut merkittävä voimanlähde viimeisen vuoden aikana. 

Elokuvan historia, 1960-80-lukujen New American Cinema, kauhu- ja kulttielokuvat, absurdi komedia, suomalainen elokuva ja 1980-luku nostalgisuudessaan ovat yhä ja edelleen ehtymätön innoituksen lähde. Koen tässä suoratoistovetoisessa "kertakäyttökulttuurissa" yhä vahvemmin olevani elävän kuvan kyltymätön arkeologi, joka tekee keskeisimmät löytönsä kulttielokuvien ääreltä, kotimaisen elokuvan hämärästä menneisyydestä ja uusien aaltojen laineilta. Vastavirtaan, mutta valtavirtaa unohtamatta.

Tässä joitakin poimintoja omista juttusuosikeista vuosien varrelta.

Elokuva-aiheiset kynäilyt:

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 1/3

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 1

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 2

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Ilokuvia Porista - Visa Mäkinen 75 vuotta

John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?

K.O.B. - kääntäjän otollinen bisnes

Kun Hakalan Erkki Floridaan muutti... eli miltä Ameriikan raitti (1990) näyttää nykypäivänä 

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Orion - muistoja elokuvataivaasta, osa 1

Orion - muistoja elokuvataivaasta, osa 2

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 1

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

Pseudonyymin takaa - elokuvantekijöiden identiteettikriisi

Rautainen Clint... Eastwood 90 vuotta

The Secret of NIMH - animaation taikaa

Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela

Sivuosien miehet, osa 2: Esko Nikkari

Sivuosien miehet, osa 3: Risto Salmi

Sivuosien miehet, osa 4: Sulevi Peltola

Sivuosien miehet, osa 5: Vesa Vierikko

Sivuosien naiset, osa 1: Tarja-Tuulikki Tarsala

Sivuosien naiset, osa 2: Anja Pohjola

Slyn monet kasvot - Sylvester Stallone 70 vuotta

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Suomalaiset korpisoturit maailmalla eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Tom Savini - mies, joka teki monipuolisuudesta tavaramerkin

Viva Tex! - anarkistianimaattorin perintö elää

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 2/2

Musiikkiaiheet:
Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 1

Aikakauden lehti eli mistä puhumme kun puhumme Neljästä Ruususta, osa 2

All Things Must Pass - David Bowieta muistellen

Auringon uusi tuleminen

Bloodsports - voitokas paluu vie suedeismin ytimeen

Blue Monday ja yhdeksän timanttia

David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

Depeche Mode - olennainen välittyy

Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

Jumping the Musical Shark eli onko Yes Please! -levystä muuhunkin kuin tuopinaluseksi?

Kaikuja kaukaiselta 1990-luvulta

Lauluni aiheet - Musiikkiodysseia kameleontti-Loirin tuotantoon

Olipa kerran... Simple Minds eli mistä puhumme kun puhumme Simple Mindsista?

Simple Minds: New Gold Dream (81-82-83-84)

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2

Ziggyn ikuinen liekki

Viimeisimmän elokuvateatterielämyksen nautin Hyvinkään Sveitsin Bio Rexissä. Turvavälit olivat kunnossa, olin ainoa katsoja.

Saturday Night Livesta Harlemin öihin - Eddie Murphyn 1980-luku

Edward Regan Murphy, paremmin Eddie Murphynä tunnettu amerikkalainen näyttelijä, koomikko, käsikirjoittaja, tuottaja, ohjaaja ja laulaja täytti eilen 60 vuotta. Murphyä voisi helposti ajatella vanhemmaksikin valtiomieheksi, sillä hän on pysynyt julkisuuden valokeilassa jo viidellä vuosikymmenellä!

Richard Pryoria (1940-2005) ja Peter Sellersiä (1925-80) ihailleen Murphyn läpimurto tapahtui lukuisten kollegoidensa tapaan Saturday Night Live -televisiosarjasta (1975-). Moottoriturpainen stand-up-koomikko tuli Saturday Night Liveen 19-vuotiaana vuonna 1980 ikonisimman näyttelijäkaartin (John Belushi, Chevy Chase, Dan Aykroyd ja Bill Murray) siirryttyä syrjään. Murphy nähtiin SNL:n komediatähtenä vuoteen 1984 saakka, peräti 65 jakson verran. Pääroolien lisäksi hän osallistui aktiivisesti myös sketsien kirjoittamiseen.

Murphy aloitti valkokangasdominanssinsa tyylipuhtaasti suoraan pääroolilla. Walter Hillin buddy-elokuvan kasariklassikossa 48 tuntia (48 Hrs., 1982) Nick Nolte on rosoinen poliisi, joka jahtaa kahta häijyä poliisimurhaajaa. Homma ei onnistu ilman lipevää ja huoliteltua Murphya, joka istuu linnassa puolen miljoonan dollarin ryöstöstä. Epätavallisesta parivaljakosta kertova
toimintaelokuva esitteli perusteeman ja tunnelman, jota jäljiteltiin loputtomiin 1980-luvun edetessä, esimerkiksi Richard Donnerin Tappava ase -elokuvat (Lethal Weapon, 1987-1998) olivat paljosta velkaa 48 tuntia elokuvan karskille ja vauhdikkaalle toimintaelokuvan prototyypille. Elokuva tuli myös esitelleeksi Murphyn 1980-luvun perushahmon: puheliaan ja kekseliään vitsiniekan, joka tarpeen vaatiessa on myös liipaisinherkkä työväenluokan farkkukyttä.

John Landisin Vaihtokaupat (Trading Places, 1983) on Murphyn ja Dan Aykroydin yhteispelin koominen täysosuma, joka ajoittaisessa roisiudessaan hätkähdyttää nykypäivän katsojaa. Mark Twainin klassiseen Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper, 1881) -tarinaan pohjautuvassa screwball-komediassa katujen koditon mies (Murphy) ottaa rikkaan miehen (Aykroyd) paikan ja jälkimmäinen joutuu puille paljaille. Nokkela satiiri etenee riehakkaaksi komediaksi erinomaisen hahmogallerian kautta, ei vähiten myöskään räväkkää prostituoitua näyttelevän Jamie Lee Curtisin ansiosta. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä elokuvakriitikot äänestivät Vaihtokaupat kaikkien aikojen sadan parhaan komedian listalle. Ansaitusti. 

Kahden taiteellisesti ja kaupallisesti menestyneen elokuvan jälkeen Murphylle sateli roolitarjouksia ovista ja ikkunoista. Hän oli tehnyt vuonna 1983 viiden elokuvan miljoonasopimuksen Paramount Picturesin kanssa, jonka myötä roolivalinnat tulivat ensisijaisesti studiojätin määräyksinä. Willard Huyckin epäonnista komediaa Täydellinen ase (Best Defense, 1984) esitettiin jo koeyleisöille, kun Paramountin tuottajaporras keksi lisätä elokuvaan täysin irrallisia kohtauksia, joihin saatiin Murphy 'strategiseksi sivuosavierailijaksi'. Näyttelijälle itselleen kokemus kartutti tuntuvasti tilipussia, mutta antoi ensimmäisen törmäyksen Hollywood-koneiston kanssa. Elokuvan ensi-illan jälkeen Murphy pilkkasi Täydellistä asetta viimeisissä Saturday Night Live -jaksoissaan kutsumalla elokuvaa "huonoimmaksi elokuvaksi kaiken historiassa".

Täydellisestä aseesta huolimatta vuodesta 1984 tuli kuitenkin Murphylle valovoimainen. Daniel Petrie Juniorin ja Danilo Bachin kirjoittama toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop, 1984) oli etsinyt muotoaan jo pitkin 1980-luvun alkua. Elokuvasta oli lähellä tulla Sylvester Stallonen roolittama ryppyotsainen jyristely, mutta paria viikkoa ennen kuvausten alkua Stallone vetäytyi "liian kalliiksi" todetusta elokuvahankkeesta ja Axel Foleyn rooliin palkattiin salamavauhdilla Eddie Murphy. Martin Brestin ohjaamasta elokuvasta tuli Murphyn myötä kasariestetiikan ultratyylikästä viihdettä par excellence, jonka kruununa soi Harold Faltermeyerin ikimuistoinen Axel F -teema. Valtaisan kaupallisen menestyksen ja kriitikkosuitsutuksen lisäksi elokuva sai genrelleen epätyypillisesti Oscar-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta. Stallonekin toteutti myöhemmin omaa visiotaan vigilante- ja kyttäelokuvat slasheriin yhdistävässä Cobrassa (1986). 

1980-luvun loppupuolelle tultaessa maailman isoimpiin elokuvatähtiin lukeutuva Murphy oli tiukasti Paramountin "yksityisomaisuutta". Michael Ritchien tummasävyinen fantasiakomedia Kultainen lapsi (The Golden Child, 1986) oli ensimmäinen Murphyn rooli, jota tuotantovaiheessa tarkoituksella pehmennettiin kohti koko perheen elokuvaa. Elokuva oli kaupallinen menestys, vaikka se olikin Paramountille pettymys Beverly Hillsin kytän ja Vaihtokauppojen jälkeen. Murphy itse näki elokuvan "kasana paskaa" ja vaati, että jatkossa hän saisi vaikuttaa enemmän elokuvien käsikirjoituksiin. 

Osoitus lisääntyneestä vallasta konkretisoitui Tony Scottin ohjaamassa jatko-osassa Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987), jonka tarina oli osin Murphyn luomus. Jatko-osa oli taloudellisesti menestyksekäs, mutta edeltäjäänsä verrattuna ilottoman väkivaltainen. Suosion huipulla Paramount takasi laajan elokuvateatterilevityksen myös Murphyn stand-up-taltioinnille Eddie Murphy: Raw (1987). Madison Square Gardenissa kuvattu keikka keräsi pelkästään Pohjois-Amerikan markkinoilta 51 miljoonan dollarin lipputulot. 

Menestyksekäs yhteistyö John Landisin kanssa jatkui romanttisella komedialla Prinssille morsian (Coming to America, 1988), jonka käsikirjoitus muodostui Murphyn alkuperäistarinan pohjalta. Elokuva onkin Murphyn ja Arsenio Hallin moni-ilmeisyyden juhlaa, sillä molemmat nähdään elokuvassa peräti neljässä eri roolissa. Vastikään tarpeettoman jatko-osan (Prinssille morsian 2 / Coming 2 America, 2021) saanut elokuva onnistuu kaikessa, missä jälkijättöinen jatko-osa epäonnistuu. Alkuperäinen Prinssille morsian on yhä (nostalgisuudessaan?) viihdyttävä, Murphyn ja Hallin energisyyden ansiosta hauska ja Landisin ripeäliikkeisessä ohjauksessa nokkela. Vaihtokaupoissa omaisuutensa menettäneet Mortimer Duke (Don Ameche) ja Randolph Dukekin (Ralph Bellamy) tekevät osuvat cameo-roolit, mikä linkittää nämä kaksi elokuvaa leikkisästi ”samaan universumiin". 

Paramountin ja Murphyn kasariavioliiton huipennus koettiin vuosikymmenen päättyessä, kun valkokankaille saapui Murphyn ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja roolittama 1930-luvun Harlemiin sijoittuva unelmaprojekti, rikosdraama Harlemin yöt (Harlem Nights, 1989). Elokuvan pääroolissa nähtävä Richard Pryor esittää mustaa gangsteripomoa, joka johtaa suosittua peliluolaa. Keltanokkakonnana heiluva Murphy auttaa pomoaan minkä ehtii ja retkahtaa juonittelevaan kaunottareen (Jasmine Guy), joka on lähetetty valkoisen rikollispomon toimesta vakoilemaan suosittua yökerhoa. Lopputulos on epätasainen ja aikalaiskriitikot irvivät Murphyn megalomaniaa. "Afroamerikkalaisten koomikoiden sketsikavalkadi klassiseksi gangsterielokuvaksi puettuna" ylsi kuitenkin kaupalliseksi menestykseksi ja on sittemmin noussut kulttimaineeseen. Tähdelle itselleen elokuvan suurin ansio oli se, että se yhdisti Murphyn ja idolinsa, Richard Pryorin.  

Harlemin öiden jälkeen Eddie Murphyn uran luovin vaihe tuntui haihtuneen kehnoihin jatko-osiin ja koko perheen imagoa pönkittäviin alapäähuumorikomedioihin. Vain vähän kärjistäen voisi sanoa, että 1980-luvun suurimpiin kuuluvan näyttelijän muistettavimmat elokuvat viimeisen kolmenkymmenen (!) vuoden ajalta ovat olleet Frank Ozin metaelokuvallinen Hollywood-kritiikki Koukkusormi (Bowfinger, 1999) sekä elokuvapalkintogaaloissakin noteeratut Dreamgirls (2006) ja Dolemite is My Name (2019). Unohtamatta DreamWorksin Shrek-animaatioiden (2001-10) suulasta aasia, jonka ääniroolin Murphy on vetänyt suvereenisti.

Siispä malja kuusikymppiselle Eddielle - ja Axel Foleyn makea nauru päälle!

Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 3/3

"I've always been against the establishment from day one. I've never been accepted as that conventional artist. Whatever you say about David Lynch or Martin Scorsese, they are considered major film artists and nobody can argue with that. I've never had that. I've had people say it about me. And I've had people say that I'm a complete hack and you know, derivative and all those catchphrases that people use for me. So I've always been controversial. People hate me or love me." -Brian De Palma (2006)

1990-luvun puolivälin jälkeen Brian De Palman ohjaustahti alkoi muuttua verkkaisammaksi ikävuosien kaartuessa kohti kuuttakymmentä. Uran kaupallisin elokuva, tehokas toimintajännäri Vaarallinen tehtävä (Mission Impossible, 1996) palautti hänet vielä kerran Hollywoodin huipulle. Tiivistunnelmainen ja vainoharhainen menestyselokuva pohjautui vuosina 1966-90 esitettyihin samannimisiin televisiosarjoihin. Tarina ei De Palmaa niinkään puhutellut, mutta ammattimaisesti hän loi elokuvasta tyylittelyn ja kuvakulmaleikittelyn viihdyttävän taidonnäytteen. Sittemmin taloudellisesti suotuisaksi blockbuster-saagaksi laajentuneen elokuvasarjan ykkösosa on varsin maanläheinen verrattuna myöhempiin, yhä megalomaanisemmiksi muuttuneisiin elokuviin, joita Tom Cruise pakkomielteisesti tuottaa.

Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin De Palma kompuroi amerikkalaisen elokuvateollisuuden asettamien kaupallisten menestysodotusten kanssa. Hektisen nyrkkeilyottelun keskeltä alkava salaliittotrilleri Snake Eyes (1998) on teknisen elokuvakerronnan toteutuksena kiehtova, mutta kokonaisuus ei kanna Nicolas Cagen yritteliäästä maanisuudesta huolimatta. Lopputuloksesta valitettavasti näkee, että elokuvan jälkituotantovaihe oli päämäärätön. Efektijätti Industrial Light & Magicilta tilatut näyttävät erikoistehosteet jätettiin viime hetkellä leikkauspöydälle ja juoniaukkoja pyrittiin paikkaamaan sen verran mitä oli vielä pelastettavissa. Snake Eyesia katsoessa voi todeta De Palman myöhempää uraa vaivaavan seikan: hän on parempi ohjaaja kuin elokuvansa. Elokuvan tekninen taituruus osoittaa sen, kuinka hyvin hän on osannut ja uskaltanut tanssittaa kameraa huikaisevan notkeasti.

Tilaustyönä De Palman pöydälle laskeutunut Operaatio Mars (Mission to Mars, 2000) epäonnistui vielä pahemmin. Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odysssey, 1968) -tieteisjärkäleen jalanjäljissä kulkeva elokuva ei tavoita tarinan tasolla katsojaa. Hollywood tarjoilee maailmanselitystä, jonka nieleminen takertuu kurkkuun ja mieleen palaa tahtomattaankin uhrautumisen uljaudella kalastellut Michael Bayn pateettinen Armageddon (1998). Erikoista kyllä, Golden Raspberry -ehdokkuuksista ja De Palman turhautumisesta huolimatta ranskalaiset elokuvakriitikot jaksoivat innostua myös Operaatio Marsista. Cannesissa kilpasarjan ulkopuolella esitetty elokuva nostettiin arvovaltaisen Cahiers du cinéman listoilla vuoden 2000 neljänneksi parhaaksi elokuvaksi!

"What I don't want is to stop making movies. Or to be crushed by the system, which can indeed crush you. It can be very tough, and you can take a lot of terrible, negative criticism, and it's always difficult to get up the next day. But you just have to sort of follow your own light, and evolve as you think you're envolving, and hopefully some people will see that." -De Palma

Pettyneenä amerikkalaisen elokuvateollisuuden lainalaisuuksiin De Palma pakkasi omaisuutensa ja muutti Pariisiin jatkaakseen ohjaajan uraansa Euroopassa. Ranskalais-sveitsiläisenä yhteistuotantona valmistunut eurojännäri Femme Fatale (2002) on selkeä sukulaisteos De Palman 1980-luvun trillereille. Tavaramerkinomaiset Hitchcock-viittaukset asettuvat uomiinsa ja Ryüichi Sakamoton musiikki jäljittelee Bernard Herrmanin tehokeinoja.  

Tarina on "elokuvaa elokuvassa" ja tapahtumat saavatkin alkunsa Cannesin elokuvajuhlien punaiselta matolta, jonne saapuvat juhlavieraat ja heidän perässään timanttirosvot ja Laure (Rebecca Romjin). Hän on tuomittu olemaan "femme fatale", arkkityyppi, trooppi, jonka rooli on pitää tarina liikkeessä yhteen suuntaan. "Pääjuoni on kuin kymmenen vainoharhaisuutta polttoaineena käyttävää rikoselokuvaa, jotka on kytketty toisiinsa unella sekä leikkaa & liimaa -logiikalla." -Jaakko Kuitunen. 

Kriitikot jakautuivat Femme Fatalen ensi-ilta-arvioissa eri leireihin, kuten oli ollut tyypillistä De Palman ohjauksille jo 1970-luvulta alkaen. Suomessa elokuvaa ei nähty elokuvateatterilevityksessä lainkaan, mikä oli ensimmäinen kerta sitten Wise Guysin (1986). Film-o-holicin DVD-arviossa (1.1.2003) elokuva nähtiin epäonnistuneena eroottisena trillerinä: "parin pehmopornahtavan kohtauksensa vuoksi ei elokuvaa kannata katsoa: parempaakin on sillä saralla nähty", kirjoitti Nina Gimishanov. Televisioensi-illan yhteydessä Arto Pajukallio tiivisti tunnot Helsingin Sanomissa: "Femme Fatale ei vedä vertoja De Palman huipputöille, mutta ohjaajamuotokuvan kokonaisuuden hahmottamisen kannalta se on oleelliseen pitäytymisessään suorastaan hupaisa tyyliharjoitelma - tai sanoisiko - huijaus."

James Ellroyn maineikkaaseen romaaniin pohjautunut Musta Dahlia (Black Dahlia, 2006) valmistui uusnoirina trillerinä. Ellroyn tarinan pohjana on 1940-luvun Hollywoodin todellinen veriteko, jossa nuori näyttelijä surmattiin traagisesti epäselvän tapahtumaketjun päätteeksi. Tapaus on pysynyt amerikkalaisen rikoshistorian tunnetuimpana avoimena ja ratkaisemattomana tapauksena. Alkuperäisromaani ja elokuva nostavat väkisin esille oikeaan murhaan ja sen popularisoimiseen liittyvät moraaliset ongelmat. Nuoruudessaan pahasti alkoholisoitunut James Ellroy oli aikoinaan pakkomielteisesti kiinnostunut tapauksesta, koska hänen oma äitinsä joutui niin ikään murhan uhriksi. 

Mustan Dahlian ohjauksessa on riittävästi silmää ja ammattitaitoa rikosklassikon käännöstyössä: film noir -perinne näkyy uskollisessa ja yksityiskohtaisessa toteutuksessa. Elokuvan rakenne ja kuvakulmat ovat kokeneen ammattilaisen työtä - ja jälleen kerran De Palma kuvaa mutkistuvaa trilleriään teknisesti moitteettomasti. Tunteettomuus ja etäisyys saa kuitenkin elokuvan tuntumaan lopulta hengettömältä.

De Palman myöhemmän uran kokeellisempaa laitaa edustaa Irakin sotaa käsittelevä fiktiivinen, mutta tositapahtumien innostama Redacted (2007). Se on Sodan arpien (Casualties of War, 1989) sisarteos, päähenkilönä amerikkalainen sotilas, joka nousee vastustamaan aseveljiään, jotka raiskaavat muslimineidon. Valmistumisajalleen muodikkaasti "found footage" -elokuvana toteutettu pseudodokumentti haparoi nimenomaan muotonsa puolesta. Se tuntuu enemmän opiskelijatyöltä kuin varttuneen auteurin ohjaustyöltä.

Femme Fatalen ohella De Palman 2000-luvun kiinnostavin elokuva on ranskalais-saksalainen Passion (2012), jonka tärkeimmät elementit nojaavat hallittuun split screen-kerrontaan, häiriintyneen seksuaalisuuden kuvaamiseen, tarkkaan annosteltuihin shokkikäänteisiin ja Pino Donaggion uhkaavaan musiikkiin. Mainosmaailmaan sijoittuva tiivistunnelmainen jännityselokuva on naisten välinen valtapeli, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. Venetsian elokuvajuhlien kilpasarjassa ensi-iltansa saanut Passion pohjaa ranskalaisen Alain Corneaun (1943-2010) viimeiseksi jääneeseen elokuvaan Love Crime (Crime d'amour, 2010). 

Kiistellyn auteurin ura jatkuu yhä aktiivisena. Viimeisin ohjaus, monikansallisena valmistunut ja Tanskassa kuvattu Domino (2019) jäi vähälle huomiolle. The Guardianin Benjamin Lee moitti yhden tähden arviossaan elokuvan käsikirjoitusta väsyneeksi ja innottomaksi, ja De Palmaa luovuttaneeksi riviohjaajaksi. Vastakkaisen näkemyksen toi kriitikko Peter Sobcynzki, jolle elokuvan parhaat hetket muistuttivat siitä kuinka loistelias ohjaaja De Palma yhä on. 

Internet Movie Databasen mukaan De Palmalla on tällä hetkellä (19.2.2021) esituotannossa kaksi elokuvahanketta: murhamysteeri Sweet Vengeance sekä elokuvamaailmaan sijoittuva Catch and Kill häikäilemättömästi käyttäytyvästä ja seksuaalisesti näyttelijättäriä ahdistelevasta tuottajamogulista (Harvey Weinstein, anyone?). Toivoa sopii, että ne näkisivät päivänvalon vielä jonakin päivänä.

"Every day above ground is a good day. I've done a lot of really nice movies and movies that people are still talking about that are 30 or 40 years old. I'm very happy with my career, and if I make a few other good ones, great. I'm basically just working because I enjoy it and it's what I do. I don't feel I have to prove anything to anybody." -De Palma

Brian Russell De Palma (1940-), kulttiohjaaja, vimmaisesti palvottu valtaapitävien kriitikko, vasemmistolainen hämmentäjä, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle.

Kymmenen Brian De Palman tärkeintä elokuvaa:

Verinen veitsi (Sisters, 1972)

Aavemusa (Phantom of the Paradise, 1974)

Carrie (1976)

Tappava tunnustus (Dressed to Kill, 1980)

Blow Out - viimeinen todistaja (Blow Out, 1981)

Scarface - arpinaama (Scarface, 1983)

Kuolema tulee kahdesti (Body Double, 1984)

Lahjomattomat (The Untouchables, 1987)

Sodan arvet (Casualties of War, 1989)

Carlito's Way (1993)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

De Palma jatkaa katsojan huijaamista. (https://www.hs.fi/radiotelevisio/art-2000004395003.html, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Jaakko Kuitunen: "Femme Fatale". Teoksessa Peilin takana: elokuvan historia(a) 1874-2020. Laajakuva 2020, 473-474.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Musta Dahlia. (http://www.film-o-holic.com/dvd-arvostelut/musta-dahlia/, linkki tarkistettu 19.2.2021)

Metsäsavotoilta elokuvaohjaajaksi - Mikko Niskanen (1929-90)

Elokuvaohjaaja Mikko Niskasen (1929-90) kuolemasta tuli loppuvuodesta (2020) kuluneeksi 30 vuotta. Suomalaisen elokuvan kautta aikain suurimpiin persoonallisuuksiin luettava Niskanen on eniten parhaan ohjauksen Jussi-palkintoja voittanut ohjaaja. Historialliset kuusi ohjaus-Jussia tulivat elokuvista Pojat (1962), Sissit (1963), Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Kahdeksan surmanluotia (1972) ja Ajolähtö (1982). Elossa olevista aktiiviohjaajista lähelle yltää ainoastaan Aki Kaurismäki viidellä pystillä. 

Niskanen oli tinkimätön taiteilija niin ohjaajana, näyttelijänä kuin käsikirjoittajanakin. Hän oli synnyinseutunsa kautta maaseudun ymmärtäjä, näkijä ja kokija, tukkijätkä ja metsuri. Kulmikkaalla ohjaajalegendalla oli suomalaisen elokuvan historiassa poikkeuksellinen aisti löytää rooleihin nuoria lahjakkuuksia. Niskasen esikoiselokuva Pojat esitteli katsojille 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin ja Käpy selän alla (1966) nuorisokvartetin Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara & Pekka Autiovuori. 1980-luvulla Niskanen ohjasi vielä valkokangasdebyyteissään onnistuneesti Heikki Paavilaista, Anna-Leena Härköstä, Tero Jarttia, Sari Mällistä ja Ari-Kyösti Seppoa.

Mestariohjaaja oli sydämellinen seuramies ja hurmuri, mutta myös persoonahäiriöinen tiuskija ja elokuvatuotannoissaan henkilökunnalle sumeilematta ärjynyt rähisijä. Pitkävihainen, katkera ja usein jopa vainoharhainen herravihaaja. Näyttelijänä Niskanen oli roolista riippuen joko repivän aito ja todellinen, tai Kalle Holmbergia lainatakseni "pateettisuudessaan varoittava esimerkki".

Konginkankaalta Suomen Filmiteollisuuden ja Fennada-filmin palvelukseen

Äänekoskella syntynyt Niskanen työskenteli metsätöissä ja uitossa 13-vuotiaasta alkaen. Palo näyttelemiseen syntyi Konginkankaan nuoriseuran harrastustoiminnasta, jonka jälkeen Niskanen jatkoi teatteriharrastusta Jyväskylässä opiskellessaan autonasentajaksi. Uusi työura alkoi häämöttää Suomen Teatterikoulussa, jossa Niskanen opiskeli vuosina 1947-50. Teatterikoulun käytyään Niskanen työskenteli Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Tuottaja T.J. Särkän tallissa tulevan ohjaajasuuruuden tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen esitti alikersantti Mielosta. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui samaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintalan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Poikia voi pitää Suomen Filmiteollisuuden viimeisenä tärkeänä elokuvana ja kenties yhä suomalaisen elokuvan taidokkaimpana pitkän näytelmäelokuvan debyyttinä. Sen ensi-illan (marraskuussa 1962) jälkeen valmistui enää viisi pitkää SF-elokuvaa, joista mikään ei kohonnut klassikoksi. Suuri ja merkittävä tuotantoyhtiö oli loppunsa kynnyksellä, mutta ehti tehdä korvaamattoman arvokkaan teos antaessaan lähtölaukauksen Niskasen loistavalle uralle. Vesa-Matti Loirille traaginen Jaken rooli muodostui ratkaisevan tärkeäksi. Ilmiömäisen Loirin kasvojen ilmaisurekisteri on hämmästyttävän laaja, vilpittömästi ilosta omahyväisen maireuden kautta sydäntäkääntävään epätoivoon. 

Sodan tematiikkaa käsittelivät Niskasen seuraavatkin ohjaustyöt, Fennada-filmin samana vuonna 1963 tuottamat Sissit ja Hopeaa rajan takaa. Paavo Rintalan kohua herättäneeseen alkuperäistekstiin pohjautunut Sissit oli sukellus syvälle sotilaan sieluun. Sodan mielettömyyksien vaikutusta yksilöön tutkiskeleva elokuva on kuvaus paatuneista kaukopartiomiehistä, joita riivaavat mielenterveyden ongelmat sekä sukupuolimoraaliin ja hengellisyyteen sidotut ristiriidat. Elokuva perustui Rintalan tekstiin, mutta varsinainen romaani ilmestyi vasta elokuvan ensi-illan jälkeen nimellä Sissiluutnantti - proosaa rinta- ja kurkkuäänille (1963). "Sivilisaatiokriittinen" Rintala nosti kirjan keskeiseksi kysymykseksi sen, millä taholla on oikeus määritellä isänmaallisuuden sisältö. Kirjasota sytytti paheksunnan, josta osansa myös Kustannusosakeyhtiö Otava. Sissien rinnalla Hopeaa rajan takaa oli välirauhan loppuun sijoittuva kevyt toiminnallinen seikkailuelokuva. Elokuvan lopulta mielenkiintoisinta antia on siinä nähtävä pääosakolmikko. Elokuvan kuvausten aikana meneillään olleen näyttelijälakon vuoksi Niskanen roolitti elokuvan Näyttelijäliittoon kuulumattomilla esiintyjillä. Niinpä pääosissa nähtiin uransa ainoassa vakavammassa roolissa televisio- ja radiokoomikkona jo hyvinkin tuttu mies Pertti "Spede" Pasanen, Ylioppilasteatterin johtajana tuolloin työskennellyt Jaakko Pakkasvirta sekä MTV:n televisioteatterissa maineikkaan uran luonut Veikko Kerttula.

Kuohuvan 1960-luvun sukupolvikuvaukset

Seuraavilla pitkän elokuvan ohjaustöillään Niskanen sukelsi kuohuvan 1960-luvun nuorisokuvauksiin. Näistä ensimmäinen, Käpy selän alla, on sukupolvitarina kaupunkilaisnuorten telttaretkestä maaseudulla. Samalla se on osin improvisoitu kuvaus seksuaalisesti vapautuneen nuorison kesäisestä irtiotosta.

Oman aikansa muotielokuvaksi noussut Käpy selän alla otti aiheensa 1960-luvun opiskelijanuorison tuntemuksista ja asenteista, arvoista ja estoista. Kulttuurihistoriallista murroskautta peilaava elokuva muotoili sanomansa tavalla, josta nuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys, ja se keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Niskanen jatkoi urbaanien kaupunkilaisnuorten kuvaamista sukupolvielokuvassa Lapualaismorsian. Katkelmallisen, godardmaisen kerronnan voimalla etenevä Lapualaismorsian on puolidokumentaarinen rakkauselokuva, joka samalla läpileikkaa vuoden 1966 eduskuntavaaleja ja Arvo Salon Lapualaisoopperan kulttuuriradikalismia.

Niskanen kuvaa rohkean uteliaasti nuorison aktivoitumista ja yhteiskunnallisia ristiriitoja ja vie kameransa keskelle poliittisesti kuohuvaa Ylioppilasteatteria. Yhdeksi elokuvan keskeiseksi teemaksi nousee myös äitiys ja maapallon tulevaisuus lasten kautta. Maailmankatsomus tiivistyy Kristiina Halkolan komeasti tulkitsemassa kappaleessa Aikuiset ja lapset.

Edeltäjiään depressiivisempi Asfalttilampaat (1968) oli Mikko Niskasen kolmas ja viimeinen 1960-luvun nuorisoa kuvaava elokuva. Asfalttilampaat joutui tuotantovaiheessa kovaan vastatuuleen tuotantoyhtiö FJ-Filmin uuden johtajan, Jörn Donnerin puututtua sen käsikirjoitukseen. Niskanen ei tullut lainkaan toimeen Donnerin kanssa, joka eväsi ohjaajalta värifilmin käytön, määräsi käsikirjoituksen kokonaan uusittavaksi ja lopulta otti leikkauspöydässä kaiken päätäntävallan itselleen.

Leikkausvaiheessa Donner muutti koko elokuvan herkkyyden sävyn lisäämällä siihen täysin irrallisia seksikohtauksia. Donner kuvasi leikkausvaiheessa elokuvaan vielä lisäkohtauksen, jossa hän itse esitti rietasta gynekologia, joka raiskaa raskaana olevan tytön. Tämä oli lopullinen tyrmäys Niskaselle, joka koki, että hänen henkilökohtainen rakkaudentyönsä turmeltiin. Omien sanojensa mukaan hän ei koskaan katsonut valmista elokuvaa loppuun saakka. Puutteistaankin huolimatta Asfalttilampaat on rosoisen vaikuttava kertomus nuoresta rakkaudesta ja mielenterveysongelmista pikkukaupungissa. Rakastetuksi ikivihreäksi elokuvasta nousi Aulikki Oksasen sanoittama ja Kaj Chydeniuksen säveltämä ja tulkitsema Sinua, sinua rakastan.

Takaisin keskisuomalaisille juurille

1970-luvulla Niskanen koki omat juurensa yhä tärkeämmäksi osaksi tarinankerronnan taidettaan. Juurten merkityksestä Niskanen totesi, että "minun nähdäkseni (juuret) pitäisi jokaisella luovalla taiteilijalla olla, jotta hän parhaiten pystyy myös kuvastamaan oman sisäisen maailmansa, antamaan sen uskottavuuden tunnun, joka kaikessa taiteessa täytyisi olla". 

Taiteellisessa työssä 1970-luku oli ristiriitojen aikaa, ulkoisten ja sisäisten taisteluiden kriisiä, jossa rooliaan näyttelivät myös rahoittajat: Yleisradio ja  Suomen elokuvasäätiö. Toki Niskasen suhde tuottajiin ja päättäjiin oli aina kitkainen. T.J. Särkälle hän oli kiitollinen esikoisohjauksestaan, mutta kitkerä jälkitilityksistä. Niskanen riitaantui Fennadan Mauno Mäkelän, Jörn Donnerin ja Arno Carlstedtin kanssa. Itsenäisenä tuottajana Niskanen löysi kaunalleen ja marttyyrin roolilleen kohteen elokuvasäätiöstä, erityisesti silloin kun Donner oli sen hallituksen puheenjohtajana. 1970-luvulla Niskanen oli yhden vuosikymmenen aikana aikana uransa valovoimaisimmassa terässä (Kahdeksan surmanluotia) ja miltei pohjamudissa (viidettä (!) kertaa filmattu Johannes Linnankoski -elokuva Laulu tulipunaisesta kukasta (1971) ja tuskallinen talonpoikaispaatos Pulakapina (1977)). Taiteilijuuden ääripäät näkyvät räikeällä tavalla näissä elokuvissa.

Yli viisituntinen Kahdeksan surmanluotia (1972) on autioituvan maaseudun monumentaalinen tulkinta. Työttömyyttä, syrjäytymistä ja alkoholismia kuvaava suurteos tuo aidosti esiin pienviljelijäperheen traagisen kohtalon. Niskanen sukelsi pääroolissa pelottavan intensiivisesti kohteensa Tauno Pasasen nahkoihin. Hän eli ja hengitti pihtipuutalaisen pienviljelijän tuskan ja juoppohullun ahdistuksen, joka päättyi neljän poliisin surmatekoon. Niskasesta liki tyhjentävän dokumenttisarjan Mikko Niskanen - ohjaaja matkalla ihmiseksi (2010) tehnyt Peter von Bagh kuvasi Surmanluoteja elokuvaksi, jossa "elämän ja taideteoksen rajat menettävät merkityksensä ja jossa saa muodon kaikki se suru ja sääli, jota vain syvällisin taide voi tavoittaa." 

Surmanluotien jälkeen valmistui Ilmari Kiannon elämänvaiheista kertova televisioelokuva Omat koirat purivat (1974), jonka nimirooliin Niskanen paneutui jälleen mielenterveyttä säästelemättä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä kolmiosainen elokuva Iki-Kiannon elämänvaiheista nuoruusvuosista loppuun saakka. Niskanen uskoi hankkeeseen ja näki Kiannon vaiheissa aineksia suurempaankin teokseen. Taloudellisiin syihin vedoten Yleisradio myönsi hankkeelle rahaa vain parituntisen televisioelokuvan valmisteluun. Vastoinkäymisiä oli myös elokuvan roolittamisessa, sillä Niskasen ja alun perin pääosaan kiinnitetyn Kaarlo Wilskan välillä syntyi riita, jonka myötä Näyttelijäliitto asetti filminteon boikottiin. Haasteellinen esituotantovaihe oli otollista maaperää elokuvan marttyyritarinalle, joka jää kokonaisuudeltaan epätyydyttäväksi. Niskasen tulkinnassa historiaan sidottu taiteilijakohtalo on todistusvoimainen, mutta vailla siipiä.

"Ensi päivä loppuelämän"

1980-luvulla Niskanen vangitsi vielä kerran levottoman nuorison ja autioituvan maaseudun ristiriidan hienossa, puolidokumentaristisessa elokuvassa Ajolähtö (1982). Elokuva piirtää tarkan kuvan 1980-luvun alun Suomesta, jossa punk oli vain pieni urbaani ilmiö suurten yhteiskunnallisten muutosten rinnalla. Nuoren polven maaltapako kiihtyi, tulo- ja koulutuserot kasvoivat työttömyyden mukana ja rakennemuutos riistäytyi käsistä. Ajolähtö kuvaa 1980-luvun alun nuorisoa samalla herkkyydellä ja rujoudella, jolla Niskanen oli aikanaan kuvannut 1960-luvun nuorisoa.

Ajolähdön kolme päähenkilöä ovat keskisuomalaisia nuoria, jotka armeijan jälkeen joutuvat ratkaisemaan elämänsä suunnan. Kaikki lähtevät ja kaikki eksyvät: yksi Norjan öljylautoille, toinen Göteborgiin ja etelän tehtaaseen, kolmas turhaan käytyyn maatalousoppiin. Poikien kohtaloista kasvaa vaikuttava näkemys rikkirevitystä maasta, rikkirevityistä nuorista koti-ikävän vallassa, matkalla pois kotipesästä ja sinne koskaan takaisin pääsemättä.

Ajolähdön jälkeen Niskanen kävi läpi uskonnollista heräämistä, jonka mainingeissa syntyi Mona ja palavan rakkauden aika (1983). Niskanen tunsi jälleen koettelevansa ajan ja nuorison pulssia heittäytyen täysillä nuoren ihmisen herkimmille alueille, seksuaalisuuden ja uskonnollisuuden teemoihin. Tällä kertaa aikalaiskritiikki oli tylyä: Mona ja palavan rakkauden aika nähtiin pinnallisena, sekavana ja "mustavalkoisessa moraalissaan" asetelmallisena.

Elämän vonkamies (1986)

Uransa viimeiset elokuvat Mikko Niskanen ohjasi Kalle Päätalon romaaneiden pohjalta. Elämän vonkamies (1986) ja Nuoruuteni savotat (1988) ovat 1920- ja 30-lukujen maaseutukuvauksina miltei kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvavia tarinoita Koillismaan elämästä ja työnteosta. Edvin Laineelta perityt filmatisoinnit käyvät läpi Päätalon lapsuutta ja nuoruutta kohti kirjailijauraa. Sovittaessaan Päätalon romaanisarjaa elokuviksi Niskanen eläytyi kirjailijan elämäntarinaan hyvin henkilökohtaisella tasolla: molemmat olivat vilkkaita, uteliaita, herkkiä lapsia, molemmat ihannoivat äitiään ja nousivat isäänsä vastaan, molemmat kasvoivat köyhässä, monilapsisessa perheessä, elivät lapsuutensa ja nuoruutensa maalla, joutuivat varhain kovaan työhön, uitoille ja savotoille. Molemmilla ilmeni jo varhain tarve ilmaista itseään ja molemmat ammensivat taiteilijatyössään nuoruutensa kokemuksista ja maisemasta. Vaativissa olosuhteissa kuvattujen elokuvien kantaviin voimiin kuuluu Päätalon Riitu-äidin roolin syvältä kouraisevasti sisäistävä Pirjo Leppänen. "Jos on perheen isäkuva rehellisen järkyttävä, niin äitikuvassa on suomalaisen naiskysymyksen uutetta, rehevänä ja armottomana ja ihailtavana. [--] Pirjo Leppänen luo elävän muistomerkin sänkyyn, kehtoon, tupaan ja navettaan kahlitulle mökin akalle.", kirjoitti Savon Sanomien Erkki Savolainen (1.11.1986). 1980-luvun juppikauden kulutustodellisuudessa Niskasen autenttiset Päätalo-filmatisoinnit uivat trendeistä piittaamatta vastavirtaan. 

Mikko Niskanen menehtyi eturauhassyöpään 25.11.1990. Kuollessaan taiteilijaprofessori, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja oli elämässään mielenrauhan saanut ja hyvässä luovassa vireessä oleva 61-vuotias isoisä.

Mikko Niskanen (1929-90)

"Niskanen ei kerännyt opetuslapsia eikä muodostunut koulukuntaa: jo 1960-luvun alussa hän ilmoitti olevansa oma koulukuntansa. Se oli ylpeä, omasta arvostaan tietoinen ohjelmanjulistus uralle, josta kasvoi sekä persoonallinen että yleispätevä panos suomalaiseen elokuvaan ja taiteeseen. Julkisesta ja unohdetusta historiasta, suomalaisen todellisuuden valtaväylistä, sivuteistä, syrjäpoluista ja korpiloukoista. Niskasen kuuluisa uskontunnustus elokuvasta "rakastettuna, ainoana jolle uskallan vannoa uskollisuutta" on maailmoja syleilevä mutta täsmällinen kuvaus taiteilijan tunteesta, jossa elämä ja elokuva ovat samaa kudosta".

-Sakari Toiviainen (teoksessa Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa, 1999)

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Ajolähtö - nuoriso jättää maaseudun ankeuden. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/14/ajolahto-nuoriso-jattaa-maaseudun-ankeuden, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Asfalttilampaat - nuorta rakkautta ja mielenterveysongelmia pikkukaupungissa. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/07/08/asfalttilampaat-nuorta-rakkautta-ja-mielenterveysongelmia-pikkukaupungissa, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Helsinki: Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa 2005.

Elonet (elonet.finna.fi, linkki tarkistettu 26.1.2021)

Kahdeksan surmanluotia -elokuva oli tuhota Mikko Niskasen - Pihtiputaan tragediasta on 50 vuotta. (https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/kahdeksan-surmanluotia-elokuva-oli-tuhota-mikko-niskasen-pihtiputaan-tragediasta-on-50-vuotta/, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Mervi Herranen: "Sota-ajan merkitsemät - Mikko Niskasen Pojat". Teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti 2019, 243-251.

Mikko Niskanen kuvasi sota-ajan tuntoja kahdessa menestyselokuvassa 1963. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/12/03/mikko-niskanen-kuvasi-sota-ajan-tuntoja-kahdessa-menestyselokuvassa-1963, linkki tarkistettu 25.1.2021)

Steffansson, Marjo: Mikon matkassa. Suolahti: Äänekosken kaupunkisanomat 2019.

Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet: uusin suomalainen elokuva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 2002.

Toiviainen, Sakari: Tuska ja hurmio - Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura & Suomen elokuva-arkisto 1999.