Pohjoinen valkokankaalla - studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon, osa 2/3

Johdannoksi
Vierailin kesäkuussa 2026 Valentin Vaala -elokuvafestivaalilla Pohjois-Pohjanmaan itäosassa, Vaalan kunnassa. Pidin festivaalilla esitelmän otsikolla Pohjoinen valkokankaalla - studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon. Tehdessäni taustatutkimusta aiheesta, tekstiä syntyi sen verran runsaasti, että ajattelin hyödyntää sen täällä blogissani kolmiosaisena artikkelisarjana. Lähtökohta oli esitellä Pohjois-Suomessa kuvattuja elokuvia päälle vuosisadan ajalta. Pääpaino on elokuvateatterilevityksen saaneissa pitkissä näytelmäelokuvissa, joiden päätuotantomaa on Suomi.

Pohjoinen valkokankaalla
- studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon, osa 2

Myyttinen Pohjola Kuusamossa

Oman viipaleensa suomalaisen elokuvan pohjoiseen kuvastoon on tarjonnut myös Kuusamo, jonka tunturimaisemat, metsät, järvet ja talviset maisemat ovat tehneet siitä houkuttelevan kuvauspaikan. Koillismaan maisemia on myös eksotisoitu tai käytetty myyttisenä näyttämönä, eräänlaisena sijais-Lappina. Ensimmäisten joukossa Kuusamossa kuvasi Nyrki Tapiovaara klassikkokirjafilmatisoinnillaan Juha (1937), jota kuvattiin Kuusamon Pyhäjärvellä, Kitkajoen ja Oulankajoen koskilla, Oulankajoen Kiutakönkäällä sekä Suojärvellä. Talvikuvat otettiin Suojärvellä ja kesäkuvat Kuusamossa. Juhan taloksi sopiva pihapiiri löydettiin Pyhäjärven rannalta. Ajalleen poikkeuksellisesti myös sisäkuvat otettiin suurimmaksi osaksi Kuusamossa. Kuvauksessa tarvittava rekvisiitta kerättiin eri puolilta pitäjää.

1950-luvulla Toivo Särkkä ohjasi Juhan (1956) uudelleen, ensimmäisenä suomalaisena kokonaan värillisenä elokuvana. Myös Särkän Juhaa kuvattiin Kuusamossa. Kuvauksia seuraamassa ollut toimittaja tiesi kertoa Elanto-lehdessä (22/1956), että kuvausten kannalta huonojen ilmojen aikana koskenlaskua harjoitelleet pääosien esittäjät laskivat itse koskikohtauksensa. Kuusamo-kuvausten alunperin kahdeksi viikoksi suunniteltu aikataulu venyi sääolosuhteiden vuoksi viideksi.

Kuusamon ja Kemijärven pohjoisissa maisemissa kuvattiin myös oman aikana suurelokuvaa, neuvostoliittolais-suomalaista yhteistuotantoa Sampo (1959), joka perustuu löyhästi Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan (1835). Neuvostoliittolaisen ja suomalaisen työryhmän näkemykset poikkesivat rajusti toisistaan. Suomessa suurtuotannolta toivottiin vakavahenkistä ja alkuperäisteoksen tasoista filmatisointia Kalevalasta, kun taas kirjallisuudesta ammentanut neuvostoliittolainen seikkailuelokuvien ohjaaja Aleksandr Ptushko halusi työstää satuelokuvan. Suomi-Filmin 40-vuotisjuhlaelokuvana valmistunut Kalevala-elokuva ei noussut suosikiksi lippukassoilla ja elokuvan yleisömenestys jäi ennakoitua selvästi vähäisemmäksi. 1960-luvulla Sampo sai uuden elämän Yhdysvalloissa, osittain uudelleen kuvattuna ja englanniksi dubattuna muunnelmana nimellä The Day the Earth Froze.

Villi Pohjola
(1955)

Kuusamossa kuvattiin myös suomalaista tuohivirsuwesterniä, Aarne Tarkaksen Villiä Pohjolaa (1955), jossa Tapio Rautavaara esittää Tundra-Tauno-nimistä seikkailijaa. Elokuva sijoittuu Tarkaksen luomaan Utopila-nimiseen fiktiiviseen paikkaan, johon Kuusamon maisemat antavat mahtavat puitteet. Alkutekstien lopussa on elokuvantekijän lisäohjeistusta katsojalle: "Teidän on turha etsiä Pohjolaa kartoista tai tietosanakirjoista, niistä ette sitä löydä. Sen paikkaa on hyvin vaikeata määritellä."

Tuottelias Aarne Tarkas ohjasi Villille Pohjolalle vielä kaksi temaattista jatko-osaa, yhtä lailla Kuusamon maisemissa. Villin Pohjolan kulta (1963) on lähempänä perinteistä westerniä Lapin kultaryntäyksineen, mutta tapahtuma-aikaa ei elokuvassa määritellä. Sarjan kolmas elokuva, Villin Pohjolan salattu laakso (1963) ontuu rasistisella eksotisoinnilla, kun saamelaiset rinnastetaan siinä amerikanintiaaneihin.

1990-luvulla Åke Lindman toi valkokankaalle oman näkemyksensä Lapin kultaryntäyksestä ja siihen liittyvästä historiallismyyttisestä perinteestä elokuvassa Lapin kullan kimallus (1999). 1860-luvulle sijoittuva historiallinen draama esittää pohjoisen erämaan paikkana, jossa unelmat vauraudesta, selviytymisestä ja vapaudesta kietoutuvat toisiinsa. Samalla se vahvisti kuvaa Lapista seikkailun ja ihmisluonnon koetinkivenä suomalaisessa elokuvassa.

Oulu valkokankaalla: Mikko Niskasen Pojat (1962)

Kotimaisen elokuvan studioaikakauden päättyminen 1960-luvun puoliväliin tultaessa merkitsi sitä, että elokuvia alettiin yhä rohkeammin tehdä ulkona ja maantieteellisesti laajemmin ympäri Suomea. Kuvaus-, äänitys- ja valaisukalustossa tapahtunut keventyminen ja kuvausnegatiivin herkistyminen helpottivat olosuhteiden pakottamaa siirtymistä ulos studioista. Kevyempi tekninen kalusto avasi mahdollisuuden myös uudenlaisen realismin ja ilmaisun mahdollisuuksiin. 1960-luvun uusi tekijäpolvi (mm. Maunu Kurkvaara, Risto Jarva, Mikko Niskanen) matkasi kuvausretkille syvemmälle maakuntiin.

Pojat (1962)

Yksi kuuluisimmista Ouluun sijoittuvista elokuvista on Mikko Niskasen Pojat (1962), jossa viisipäisen poikajoukon mieltä kiihottavat toisen maailmansodan aikaan kaupunkiin asettautunut saksalainen sotilasosasto, kauttakulkevat sotilasjunat ja ajan ihanteet. 1940-luvun alussa Oulussa asui 25 000 asukasta, joista saksalaisia oli enimmillään 4 000. Kirjailija Paavo Rintalan omakohtaisiin muistoihin pohjautuvan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijastelee oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Pojat ovat sodan vääristämiä ihmisiä pienoiskoossa, kirjaimellisesti.

Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät, sota-ajan ihannoitu maskuliinisuuden ydin murtuu ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Junan liikkeillä alkava elokuva päättyy junan lähtöön. 17-vuotiaan Vesa-Matti Loirin esittämän Jaken yksinäisyys ja äidinkaipuu purkautuu tunteiden osoittamisen kieltävässä ilmapiirissä ylimielisyytenä ja lopulta traagisena tapahtumana. Saksalaissotilaiden mukana Oulusta poistuu Jaken äiti. Jake juoksee junan perässä, raahautuu sen mukana puskurista kaikilla voimillaan kiinni pitäen, mutta ote irtoaa. Jake jää makaamaan radalle, juna jatkaa matkaansa. Loppukohtaus oli Niskasen itsensä kirjoittama, sillä romaani päättyy toisin, Jaken onnettomaan itsemurhaan. Kirjailija Rintala piti uudenlaista loppua ”kertakaikkiaan upeana”.

Aikalaisarvioissa Pojat otettiin vastaan ilahtuneesti. Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat elokuvaaja Olavi Tuomen selkeä kameratyö, Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki ja Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa.  Helsingin Sanomien Paula Talaskivi totesi Niskasen elokuvan olevan ”yllättävän kypsä työ ensikertalaisohjaajan tekemäksi”. Elokuva-Aitan Kirsti Jaantila kehui Niskasen kykyä ohjata nuoria amatöörejä: ”Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa.” Loirin roolisuorituksen toi esiin myös Uuden Suomen Heikki Eteläpää: ”Tämä Matti Loiri on oikea löytö poikajoukossa, joka kollektiivinakin tekee työnsä erittäin vapautuneesti.” Elokuvaneuvos Kari Uusitalo arvioi Niskasen debyytin ”yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista esikoiselokuvista – näin valmista sisääntuloa meikäläisissä oloissa harvoin näkee.”

Pohjoinen naturalismi valkokankaalla

Rauni Mollbergin ohjaustöistä pohjoiseen sijoittuvat Maa on syntinen laulu (1973), Milka (1980) ja Ystävät, toverit (1990). Mollberg oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Hän kohosi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta ihaillun ja vihatun ohjaajan ura noudatti lopulta nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Hän oli aikansa kuuluisin suomalainen elokuvaohjaaja, jonka luonteen pimeästä puolesta ei uskallettu hänen elinaikanaan julkisesti puhua.

Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Hänen ohjaustöidensä estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Mollberg sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia.

Maa on syntinen laulu
(1973) 

Mollberg oli katsotun ja palkitun televisiotuotantonsa kautta tunnettu tekijä jo ennen astumistaan kohti valkokangaselokuvia. 44-vuotiaan ohjaajan elokuvateatteridebyytti Maa on syntinen laulu oli kuitenkin sensaatiomainen läpimurto, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Elokuvaa kävi katsomassa alle 16-vuotiailta kielletyn ikärajan puitteissa yli 700 000 katsojaa, noin neljännes silloisesta väestöstä, ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. Suuri yleisö tarttui hanakasti elokuvaan nähdäkseen kohuttua alastomuutta ja ”arktisen” seksin kuvausta.

Elokuvan pohjalla ollut samanniminen kirja oli Timo K. Mukan vain 19-vuotiaana vuonna 1964 julkaisema runollinen ja herkkä romaani lappilaiskylän elämästä ja köyhän Mäkelän perheen Martta-tyttären seksuaalisesta heräämisestä.

Mollbergille Mukan romaani edusti kaikkea sitä, mitä hän oli etsinytkin: puhuttu, paljon parjattu ja voimakkaita reaktioita herättävä teos, jossa oli hänelle itselleen rakasta väkevää kuvausta tavallisesta kansasta. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos. Sen ihmiset ovat osa luontoa: sen verenkäyntiä, maaperää ja henkimaailmaa. Syntisessä laulussa puhuttelee sen kaunistelemattomuus, himo ja haavoittuvaisuus. Elämän hauraus on vahvasti läsnä.

Mukka ei itse ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina – hän kuoli seitsemän kuukautta ennen ensi-iltaa, vain 28-vuotiaana. Kuvauspaikkavierailulla hän ei halunnut olla Mollbergin kanssa pitkiä aikoja samassa tilassa. He olivat persoonina kuin kaksi ääripäätä, mutta jakoivat kuitenkin elokuvan kannalta tärkeitä asioita. He tiesivät, että elokuva tuli kuvata Lapissa, eikä studiossa. Mukka painotti, että elokuvan tulisi alleviivata kirjan rytmiä, ei runojen ja sanojen kautta, vaan visuaaliselta tasolta.

Syntistä laulua tehdessä Mollen vaatimus autenttisuudesta kohosi riskirajoille ja pahimmillaan räikeästi sen yli. Elokuvaa kuvattiin tiettömien taipaleiden takana Kittilässä, sähköttömissä autiokylissä, äärimmäisen hankalissa luonnonolosuhteissa. Mollberg kiersi ympäri Lappia etsimässä mahdollisia näyttelijöitä jututtaen tuntemattomia maalaistaloissa, kirkonkylien baareissa ja linja-autoasemilla. Hän etsi henkilöitä, jotka eivät näyttelisi tunteita, vaan eläisivät ne.

Elokuva roolitettiin amatööreillä tai nuorilla ensikertalaisilla. Päärooliin Martaksi tuli ylioppilaaksi valmistuttuaan vuoden näyttelijäkurssin suorittanut 19-vuotias Maritta Viitamäki, jonka Mollberg kohtasi Mikkelin satamassa. Jussi-palkinnon arvoisesti näytteli jo Sotaerakko-televisioelokuvassa (1972) mukana ollut Aimo Saukko, luonnonlahjakkuus, joka ei Mollen mukaan itsekään tiennyt mitä teki, tuli vain.

Mollberg paineisti näyttelijät osin häikäilemättömin keinoin äärimmäisiin tunnetiloihin ja eläimiin kohdistettiin aitoa väkivaltaa. Ohjausmetodien uhriksi joutuivat paloiteltu vasikka, kaksi puukolla sydämeen iskettyä poroa, kalikalla päähän lyöty jänis ja potkittu koira. Trikkikuvia ei käytetty eikä mitään jätetty viitteellisiksi. Mollberg rääkkäsi myös itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Rasittavat kuvaukset kestivät yli 100 päivää.

Lopputuloksessa Kari Sohlbergin kuvaus tavoittaa sen tekstuurissaan rikkaan ja elämän rosoisuutta korostavan visuaalisen tason, josta Mukka haaveili. Filmille ikuistettiin pohjoisen auringonnousut ja -laskut, värikylläinen ruska ja talven hankikantoinen heleys.

Syntinen laulun kanssa samana vuonna ensi-iltansa sai myös suomalaisen elokuvamelodraaman taiturin, Teuvo Tulion, joutsenlaulu Sensuela (1973). Roimasti camp-huumorin puolelle yliampuvuudellaan kaartuvan seksploitaatioelokuvan voi nähdä myös suomalaisen elokuvan studiokauden Lappia eksotisoivien elokuvien viimeisena vinoutuneena loppunäytöksenä.

Eroottisessa melodraamassa (aikoinaan jopa alle 18-vuotiailta kielletyssä) lappilaistyttö rakastuu toisen maailmansodan lopussa pelastamaansa saksalaiseen lentäjään isänsä vastusteluista huolimatta. Vuosia sodan jälkeen saksalainen työskentelee Lapissa valokuvaajana ja kohtaa Lailan uudelleen. Mies houkuttelee hänet karkaamaan mukanaan Helsinkiin, jossa Laila ajautuu seksuaalisen hyväksikäytön, päihteiden ja prostituution maailmaan. Tulion maineikas ura päättyi kaupalliseen katastrofiin, josta on kuitenkin 2000-luvulla tullut kulttisuosikki.

Pohjoisen erämaakuvauksista Tapio Suomisen elokuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003) kuvaa kovaotteisen eränkävijän ja porokeisarin Aleksi Hihnavaaran elämää 1900-luvun alusta. Elokuva rakentaa päähenkilöstään ristiriitaisen, mutta paikoin myyttiseksi kohotetun hahmon, jonka kautta pohjoinen näyttäytyy rajaseudun kovana ja väkivaltaisena elinympäristönä. Vaikka teos pyrkii realistisuuteen, sitä voi tarkastella kriittisesti siinä, miten se romantisoi maskuliinista erämaakuvastoa ja vahvistaa käsitystä pohjoisesta lakien ulkopuolisena tilana.

Kohti pohjoista naurun saattelemana

Lapin maisemissa on syntynyt myös suomalaisen komediaelokuvan suosikkeja. Kotimaisen viihteen kultasormella Pertti ”Spede” Pasasella oli piilopirtti Muonion Pallas- ja Ollostunturien sylissä. Mesopotamiaksi ristitty luomispaikka toimi alkulähteenä monille tv-sketseille ja elokuvakäsikirjoituksille. Pääkaupunkikeskeisten Spede-elokuvien pohjoisimmat näköalat nähtiin 1960-luvun tuotannossa. Irtonaista Millipilleriä (1966) kuvattiin Muoniossa lumimiesjakson verran ja elokuvatuotannon ympärille rakentuvaa Pohjan tähteitä (1969) Rovaniemellä, Muoniossa ja Kittilässä. Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana syntynyt, hillittömän hyperaktiivinen farssi, Pähkähullu Suomi (1967) vei Speden ja kumppanit halki Suomen. Pohjoisimmat kohtaukset taltioitiin Torniosta, Rovaniemeltä ja Speden ja Simo Salmisen tunturivaellukselta Pallastunturilta.

1970- ja 80-luvuilla Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki tuntuivat suomalaisen viihteen erottamattomalta parivaljakolta. Suositusta Ällitällistä (1971) alkanut yhteistyö jatkui television viihdeohjelmissa aina 1990-luvulle saakka. Nokkelasti sanailevan kaksikon vetovoiman tunnisti Seppo Huunonen, joka ohjasi elokuvan Veikko Huovisen humoristisen Lampaansyöjät-menestysromaanin (1970) pohjalta.

Lampaansyöjät
(1972) 

Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa.

Huunosen lennokas ohjaus yhdistelee road movieta, primitiivistä ryyppykomediaa, kevyttä kokeellisuutta sekä katkeransuloista musiikkielokuvaa Tapio Rautavaaran ja elokuvan pääparin laulamien kappaleiden säestämänä.

Huovisen luonnonläheinen kulinarismi ja Kinnusen ja Lastumäen yhteiskemia tuottivat lippuluukkumenestyksen, joka keräsi yli 340 000 elokuvateatterikatsojaa eli lähes kaksi kertaa enemmän kuin ilmestymisvuoden muut kotimaiset ensi-iltaelokuvat yhteensä. Juopottelun lomassa lausutut korpifilosofoinnit muuttuivat kansan suussa hokemiksi, kuten ”Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!” ja ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä”. Huovisen muista romaaneista Kainuussa (Puolangan ja Kuhmon maisemissa) kuvattiin myöhemmin myös Kari Väänäsen menestyselokuva Havukka-ahon ajattelija (2009).

1990-luvun puolivälissä komediaryhmä Kummeli siirtyi televisiosta valkokankaalle. Episodirakenteinen Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995) perustui vielä vahvasti sketseihin, joista rallimaailmaa parodioivassa jaksossa päädyttiin Ouluun kuvaamaan Pohjola-ralliin sijoittuvia osuuksia. Seuraavassa elokuvassa viihderyhmä sai Lapin kultakuumeen road movieta ja räävitöntä komediaa yhdistelevässä ilokuvassa Kummeli Kultakuume (Matti Grönberg, 1997). Bensankatkuinen ystävyyden ja erilaisuuden ylistys etoi kriitikoita, mutta nousi heti tuoreeltaan odotetusti katsojasuosikiksi. Sittemmin siitä on tullut rakastetuin Kummeli-elokuva, jonka tiimoilta on nähty peräti aidon kulttielokuvan piirteitä omaavia ”replikoi yhdessä” -näytöksiä. Inariin sijoittuvissa kohtauksissa kuvauspaikoiksi löytyivät Iisakkipään rinteet, Luttojoki, Urho Kekkosen Kansallispuiston portti Saariselällä ja Urupää.

Napapiirin sankarit
(2010) 

2010-luvulla pohjoisen komediana täysosumaksi osoittautui Dome Karukosken Napapiirin sankarit (2010). Hirtehisessä vauhtikomediassa kolme työtöntä kolmekymppistä kaverusta matkaa Lapin kaamostalven yössä ostamaan kohtuuhintaista digiboksia, jotta yksi kavereista, Janne (Jussi Vatanen) ei menettäisi elämänsä rakkautta, Inaria (Pamela Tola), nahjustelunsa tähden. Hanketta mutkistaa kuitenkin ”pari muuttujaa”. Komediallisuudesta huolimatta elokuva sivuaa myös vakavia teemoja, kuten pohjoisen työttömyyttä.

Rovaniemellä, Muoniossa ja Kolarissa kuvatusta elokuvasta kaupallinen ja taiteellinen jättihitti. Se sai kriitikoilta lämpimän vastaanoton, lähes 400 000 elokuvateatterikatsojaa ja Jussi-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan menestys poiki peräti kolme jatko-osaa, joiden kaikki tarinat sijoittuvat Lapin ja Kainuun seuduille.

Kaivattua naisnäkökulmaa pohjoisen komediaan toi Marja Pyykkö elokuvallaan Kekkonen tulee! (2013). Se on lappilaiseen pikkukylään sijoittuva tragikoominen epookkifarssi odotuksesta, unelmista ja arjen sekoittumisesta.

Jatkuu osassa 3...

Pohjoinen valkokankaalla - studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon, osa 1/3

Johdannoksi
Vierailin kesäkuussa 2026 Valentin Vaala -elokuvafestivaalilla Pohjois-Pohjanmaan itäosassa, Vaalan kunnassa. Pidin festivaalilla esitelmän otsikolla Pohjoinen valkokankaalla - studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon. Tehdessäni taustatutkimusta aiheesta tekstiä syntyi sen verran runsaasti, että ajattelin hyödyntää sen täällä blogissani kolmiosaisena artikkelisarjana. Lähtökohtana oli esitellä Pohjois-Suomessa kuvattuja elokuvia päälle vuosisadan ajalta. Pääpaino on elokuvateatterilevityksen saaneissa pitkissä näytelmäelokuvissa, joiden päätuotantomaa on Suomi.

Pohjoinen valkokankaalla
- studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon, osa 1

Pohjois-Suomi näyttäytyi ensimmäistä kertaa valkokankaalla suomalaisessa elokuvassa 1910- ja 20-luvuilla dokumentaarisissa elokuvissa: esimerkiksi sittemmin tuhoutunut Kuvia Suomen vapaussodasta (1919) tallensi mukaan Oulun tuhoutuneita kasarmeja, punavankeja ja ruotsalaisia vapaaehtoisia lähdössä rintamalle.

Suomea, suomalaisia ja suomalaista teollisuutta kuvaavat ”matkailufilmit” olivat 1920- ja 30-luvulle tyypillisiä dokumentaarisia elokuvia (esim. Suomen puu- ja paperiteollisuus (1930), Suomi kutsuu (1931), Suomi matkailumaana (1931). Näistä kunnianhimoisin oli dokumenttielokuva Finlandia (1922), joka oli Ulkoministeriön tilauksesta syntynyt ”6-näytöksinen filmi Suomen maasta ja kansasta sellaisina kuin ne ulkomaalaisille esitetään”. Dokumentaariseen elokuvaan kuvattiin jaksoja mm. Kemijärvellä, Kemissä, Oulussa ja Rovaniemellä.

Yksi mykkäkauden näytelmäelokuvakuriositeetti on myyttinen pohjoisen tarina Noidan kirot (1927), ohjaajanaan yksi suomalaisen elokuvan varhaisista uranuurtajista, Teuvo Puro. Noidan kirot voi nähdä ensimmäisenä suomalaisena kauhuelokuvana ja ensimmäisenä Keski-Suomessa kuvattuna näytelmäelokuvana. Korpilahdella sijaitsevat Sokanlahti ja Puolakan vuoret tarjosivat elokuvalle ”kyllin uskottavat” Lapin rajaseudun maisemat verrattain etelässä ja Lappiin sijoittuvan kotajakson kuvaukset toteutettiin Helsingin Munkkiniemessä.

Jantukan paha henki elokuvassa Noidan kirot (1927) 

Väinö Katajan romaaniin perustuvassa kertomuksessa tuore morsiuspari joutuu muinaissuomalaisten surmaaman saamelaisnoidan langettaman kirouksen uhreiksi. Siinä nähtiin suomalaisen näytelmäelokuvan ensimmäiset "lappalaishahmot" eli valtaväestön luoma ja usein negatiivisesti arvolatautunut ulkopuolinen näkemys saamelaisista. Elokuvan tapa esittää saamelaisia heijastaa aikansa kolonialistista maailmankuvaa.

1920- ja 30-lukujen taitteessa suomalainen näytelmäelokuva lähti yskähdellen oikeaan Lappiin asti. Kalle Kaarnan Työn sankarilaulu (1929) on kullankaivuun maailmaan sijoittuva rakkaustarina, jota kuvattiin osin Ivalo Oy:n kultakaivoksilla Laanilassa, ja varsinainen huuhdonta Hangas-, Laani- ja Tolosjokien rannoilla. Muu osa elokuvasta kuvattiin Perniössä sekä Råsundan studioilla Ruotsissa. Aikalaisarvioissa ”merkittäväksi kotimaiseksi elokuvaksi” nostettu melodraama tuhoutui Adams-Filmin tulipalossa 1959.

Pohjoista leveyttä – vai lavastettua fiktiota?

Studiokauden suomalainen näytelmäelokuva 1920-luvun alusta aina 1960-luvun alkuun oli kuvauspaikoiltaan erittäin pääkaupunki- ja Etelä-Suomi-keskeistä. Pääsyyksi tähän voi nähdä sen, että maamme merkittävimmät elokuvatuotantoyhtiöt (Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi, Fennada-Filmi) omine studioineen sijaitsivat Helsingissä.

1930-luvulla filmikamerat alkoivat pyörivät tositarkoituksella pohjoisilla leveyspiireillä. Erkki Karun ohjaamassa ja käsikirjoittamassa varhaisessa äänielokuvassa Tukkipojan morsian (1931) kuvattiin tukkityömaa ja tukinuittojaksoja Kemijoen Isohaarassa. Oma tarinansa on Friedrich von Maydellin ja Kalle Kaarnan ohjaama draama Erämaan turvissa (1931), joka oli ensimmäisiä kansainvälisiä elokuvayhteistöitä Suomessa. Vaillinaisena säilyneessä elokuvassa tundra lavastettiin Sotkamoon ja karu erämaamökki Helsingin Kalastajatorpan liepeille. Susijahti kuvattiin Kajaanin Suenniemellä ja karhunmetsästysjakso Espooonkartanon metsissä. Saksalaisesta eläintarhasta tuotu karhu aiheutti kuvauspaikalla hämmennystä plaratessaan kuusen juurelle unohtunutta käsikirjoitusta ja haistaessaan puun takana seisovan ”lappalaisen”. Toista miljoonaa silloista markkaa maksanut elokuva osoittautui taiteelliseksi ja taloudelliseksi flopiksi.

1930-luvulla kansatieteellinen elokuva oli noussut rivakasti dokumentaaristen teollisuus- ja paikkakuntakuvausten rinnalle. Kansatieteellisen elokuvan tehtävä ei ollut valistaa tai muuttaa yhteiskuntaa, vaan tallentaa vallinnutta tapakulttuuria eri puolilla maata. 1930- ja 40-lukujen taitteessa Enontekiön poromiehiä kuvannut filmi (Enontekiön porolappalaisten parissa, 1941) sai Suomen Kinolehden innostumaan ja profetoimaan Lapin eksotiikassa kauaskantoisia mahdollisuuksia ”herättää matkailullistakin harrastusta maatamme kohtaan.”

Vihreä kulta (1939)

1930-luvun puolivälissä Lappi alkoi kiinnostaa Risto Orkon johtamaa Suomi-Filmiä kuvauspaikkana enenevissä määrin. Ensimmäisenä Lappiin, Kittilään ja Muonioon, matkasi Suomi-Filmin pääohjaaja Valentin Vaala työryhmineen keväällä 1938 kuvatessaan metsätyötarinaa Vihreä kulta (1939) Sirkan ja Pallastunturin lumilla.

Studiokauden merkittävimpiin ja tuotteliaimpiin elokuvantekijöihin lukeutuvan Vaalan valkokangasura kesti 1920-luvun lopun mykkäelokuvista aina 1960-luvun alkuun, kattaen vaikuttavat 44 näytelmäelokuvaa, pari pitkää dokumenttielokuvaa ja suuren määrän lyhytelokuvia. Elokuvailmaisultaan herkästi teatraalisen ajan keskellä Vaalalla oli erityistä taitoa käsitellä niin perinteistä maaseutua kuin modernia kaupunkilaiselämääkin realistisella tavalla.

Ensi-ilta-arvioissa Vihreä kulta sai kehuja erityisesti elokuvauksesta: Uuden Suomen Salama Simonen kirjoitti, että ”kautta koko elokuvan kulkeva voimakas metsän ja luonnon rakkaus on sellaista, joka saavuttaa vastakaikua. [- -] Ja kuvatessaan metsäisiä maisemia on kamerakin tehnyt parhaansa. Lumihuurteiset puut, hanki ja suksenjäljet ovat Vihreässä kullassa parasta.” Elokuvan esittämä ekologinen näkemys nähtiin kauaskantoiseksi jo vuoden 1979 televisioesityksen yhteydessä, jolloin kriitikko Markku Tuuli totesi, että ”Vaala on saanut vangittua jylhän luonnon vastaansanomattoman kauneuden. Kun lisäksi mukana on vielä tällä hetkellä entistäkin ajankohtaisempi ekologinen näkemys metsien tärkeydestä, kestää Vihreä kulta mainiosti katsomisen: kömpelölle rakkaustarinalle voi hymyillä hyväntahtoisesti ja antaa Vaalan komeiden kuvien viedä mukanaan Kittilän kauniisiin maisemiin."

Erämaata, unelmia ja rillumareita – tarinoita elokuvien Lapista

Valentin Vaalan seuraava Lappi-elokuva oli Maaret, tunturien tyttö (1947), jota oli suunniteltu tuotantoon jo 1930-luvulla. Elokuvaa mainostettiin ”elokuvatarinana avioliitossaan pettyneen lääkärin rakkaudesta nuoreen, raikkaaseen lappalaistyttöön, jonka sydän on yhtä avara ja herkkä kuin Lapin lumoava luonto…”

Maaret, tunturien tyttö (1947)

Romanttinen melodraama kuvattiin Ylläksen ja Äkäslompolon kumpuilevassa maisemassa ja kesäotokset tehtiin Kilpisjärvellä. Ajalleen tyypillisestä naiiviudesta huolimatta Maaret on edelleen komeata katsottavaa Eino Heinon upeasti ulkolokaatioita hyödyntävän elokuvauksen ansiosta. Maaret oli myös ensimmäinen suomalainen näytelmäelokuva, jossa saamelaishahmo nousi etualalle, joskin eteläsuomalaisen teatteriammattilaisen esittämänä. On kuitenkin syytä huomioida, että saamelaisia kuvattiin studiokauden kotimaisissa elokuvissa representaatioltaan hyvin samankaltaisesti kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja amerikkalaisissa westerneissä, joissa heidät esitettiin toiseutettuina.

Maaretissa näkyvät kiehtovasti myös kontrastit: Helsinki kuvataan sateisena ja synkkänä, täynnä ahdistusta ja katkeria muistoja. Lappi avautuu aurinkoisena ja avarana tunturimaana – vaikka elokuvien kesäkuvauspaikalla Kilpisjärvellä oli muutamaa vuotta aiemmin käyty Lapin sodan viimeiset taistelut. Tunturi oli vielä täynnä rautaa ja telaketjun jälkiä.

1950-luvulle tultaessa Lapista tuli entistä suositumpi kuvauspaikka. Edvin Laineen romanttisessa komediassa Tapahtui kaukana (1950) Lapin erämaamökissä viettää aikaansa kolme miestä yksinäistä elämää. Miehisen yhteiselon katkaisee lumihangesta tuupertuneena löytynyt nainen (Helena Kara), joka saa miesten päät pyörälle.

Elokuvan talviset ulkokuvat otettiin huhtikuussa 1950 Enontekiöllä, mutta ohjaaja Laine ei teatterikiireiltään ennättänyt Helsingistä Lappiin. Niinpä Lappi-jaksot ohjasi kirjailija ja näyttelijä Topo Leistelä. Laineella oli uransa myöhemmissäkin vaiheissa yhä enemmän taipumusta jättää kuvaajalle tai apulaisohjaajalle pääohjausvastuu.

Se mikä nykykatsojalla pistää silmään oudoksuvasti on elokuvan ulkokuvausjaksojen äänitys. Lappiin sijoittuvia kuvauksia ei tehty synkroniäänikameralla, vaan kaikki repliikit tehtiin jälkeenpäin studio-olosuhteissa. Riemua elokuvaan sen sijaan tuo Aku Korhosen sanaileva Sotka-Jussi ja oman mausteensa epätavalliset unijaksot, joissa nähdään kuriositeettiarvoltaan mielenkiintoinen kivikautinen lemmentarina.

Tapahtui kaukana oli Suomen Filmiteollisuuden tuotanto ja samainen T.J. Särkän johtama elokuvayhtiö löysi moniselitteisesti kulta-apajille Reino Helismaan käsikirjoittamalla rillumarei-komedialla Rovaniemen markkinoilla (1951). Jorma Nortimon ohjaamassa elokuvassa jätkätrio matkaa pohjoiseen kullankaivuuseen ja laittavat lauluksi tuon tuosta Toivo Kärjen säveltämien kappaleiden tahdissa.

Saamelaisia, jotka olivat olleet mukana Lemmenjoen kullan löytymisessä, ei Rovaniemen markkinoilla -elokuvassa nähty – eikä nähty oikeaa Lemmenjokeakaan. Elokuvaa kuvattiin Inarin Kaunispäällä ja Alajoella, mutta valtaosa Lapin-jaksoista toteutettiin Rovaniemellä. Varsinaiset kullankaivukohtaukset kuvattiin jopa Helsingissä.

Elokuvan kansansuosio oli silti taattu, ja siitä tuli merkittävä askel Esa Pakarisen uralla sanavalmiina filmitähtenä. Kriitikot suhtautuivat teokseen huomattavasti penseämmin ja pitivät sitä hutiloituna sekä takapajuisena. Arvostelija Eugen Terttula tiivisti näkemyksensä kuuluisaan toteamukseen ”Törky on törkyä”, jonka T.J. Särkkä suurennutti ja kehystytti Suomen Filmiteollisuuden koeteatterin seinälle.

”SF:n Shakespearen” eli Reino Helismaan kynästä sinkosivat valkokankaalle myös valtaisan suositut Pekka ja Pätkä -elokuvat, jotka pohjautuivat Ola Fogelbergin sarjakuviin. Sarjan kolmannessa elokuvassa Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä (1954) Esa Pakarisen ja Masa Niemen toilaileva kaksikko lähtee Lappiin metsästämään lumimiestä lehdessä ilmoitetun rahapalkkion toivossa ja ottavat Siiri Angerkosken esittämän Justiinan mukaan syötiksi. Pohjoisen kuvausjaksoon tehtiin matka Enontekiölle, jossa kohtauksia kuvattiin Kilpisjärven matkailuhotellissa ja Saanatunturilla.

Lapin lumoa valkokankaalla: Ailasta Valkoiseen peuraan

Sotienjälkeisessä Suomessa saamelaisnainen ruumiillistui kahdessa ihmisessä, Eila Pehkosessa ja Mirjami Kuosmasessa. Tunturien tyttö Maaretia esittäneessä Pehkosessa oli – kuten aikakauden lehdet korostivat – ”persoonallista näköä, sanoisinko lappalaista rotukauneutta, vaikka hän ei missään nimessä olekaan syntyjään lappalainen”. Ailana ja Valkoisen peuran (1952) Piritana esiintynyt Kuosmanen taas oli ”oikea revontulien maan lappalaistyttö, jonka temperamentissa on erämaiden kiteytynyttä tulisuutta, aitoa tummuutta ja yksinkertaisuutta”.

Aila - pohjolan tytär (1951) 

Aila – pohjolan tytär -elokuvan (1951) ohjaaja Jack Witikka oli tutustunut brittiläiseen elokuvantuottaja/ohjaajaan Michael Powelliin, joka talvella 1950 lupautui yhdeksi tuottajaksi Witikan ensimmäiseen kokoillan elokuvaan. Arctic Fury -nimiseen Lappi-draamaan saatiin Powellin kautta kamerat, tanskalainen Mogens Wieth näyttelijäksi ja englantilainen John Seabourne tuotannon valvojaksi ja leikkaajaksi. Tarina, jolla oli tarkoitus raivata ”suomalaiselle elokuvalle pohja kansainvälisten filmimarkkinoiden valloittamiseksi”, panosti eksotiikkaan. Suomi-mainokseksi kävi myös se, että elokuvan musiikkiraidalle saatiin Jean Sibeliuksen musiikkia säveltäjän itsensä luvalla.

Eteläsuomalaisen metsästäjän (Tapio Rautavaara) ja saamelaisen porokeisarin tyttären (Mirjami Kuosmanen) Lapin tuntureilla tapahtuvasta rakkaustarinasta ei tullut toivottua maailmanmenestystä, mutta Erik Blombergin upean filmikuvauksen taidonnäyte Aila on yhä. Tenojoen varrella Utsjoella ja Enontekiön Hetassa kuvattu elokuva on vähäpuheisuudessaan parhaimmillaan arktinen sinfonia.

Elokuvaaja Erik Blomberg ja näyttelijä Mirjami Kuosmanen kokivat kuitenkin Witikan Aila-elokuvan epäonnistuneeksi ja käynnistivät vastapainoksi oman Lappi-elokuvansa, fantasiahenkisen taruelokuvan noitapeurasta, josta muodostui Valkoinen peura.

Mirjami Kuosmanen oli saanut unen rajamailta kantavan idean, jossa nainen muuttuu peuraksi ja noituus puhkeaa määrätyissä olosuhteissa ja aluksi vasten naisen tahtoa, kunnes hän vähitellen ryhtyy käyttämään taikavoimaansa tietoisesti ja lumoamiensa miesten tuhoksi. Tarinalla oli yleismaailmallinen kaikupohjansa ihmisten ja eläinten välisen metamorfoosin ideassa, joka löytyy lähes kaikista mytologioista. Esimerkiksi legenda peurasta kantautui perusmotiiviksi muinaisista ihmissusitaruista.

Erik Blomberg piti itseään ennen kaikkea kuvaajana, joten Valkoisen peuran käsikirjoitus ajateltiin jo alun pitäen kuvien sarjaksi, kohtaukset mietittiin ja tavallaan leikattiin valmiiksi etukäteen. Blomberg piti valoa työnsä olennaisimpana elementtinä ja lumisilla tuntureilla oli ”aktiinisinta valoa mitä maapallolla yleensä on.” Valo oli otollinen perusta sävyasteikon ja kontrastien säätelyyn. Lähes dokumentaarisen luontokuvauksen rinnalla ohjaaja-kuvaaja haki fantasiaan sopivaa ekspressionistista kuvastoa savu- ja tulielementeillä, jyrkillä kulmilla ja nopeilla leikkauksilla, jotka tähtäsivät yliluonnollisen kokemuksen välittämiseen.

Valkoisen peuran ulkokuvaukset tehtiin alkukeväästä 1952 Inarissa ja Kaunispäällä ja studiokuvaukset hoidettiin Helsingissä, Suomen Filmiteollisuuden Liisankadun halleilla. Blombergin itsensä leikkaama elokuva viimeisteltiin esityskuntoon heinäkuulle 1952, mutta olympiahuuman ollessa päällä, elokuva jäi vailla suurempaa yleisöä.

Valkoinen peura (1952)

Osa aikalaiskriitikoista piti Valkoista peuraa poikkeuksellisena elokuvana: ”Mirjami Kuosmanen ja Erik Blomberg ovat saaneet aikaan filmin, joka laadultaan kipuaa kansainvälisille kärkitiloille”, määritteli I. K. (Uusi Suomi 27.7.1952) elokuvan paikan. ”Valkoinen peura on suomalaisen elokuvan uskomaton tuote, tekijöilleen kunniakas saavutus”, ylisti Akar (Aarno Karhilo, Ylioppilaslehti 1.8.1952). ”Se on astumassa sille tielle, jota filmin tulee kulkea ja jota useat elokuvat ovat jo kauan sitten edenneet filmihistorian merkittävimpiin tuloksiin. Puhtaan kuvan ja musiikin tie. Saakoon seuraajia”.

Suurempi huomio elokuvalle tulikin kansainvälisesti: Cannesin elokuvajuhlilta tuli arvokas parhaan taruaiheisen elokuvan palkinto vuonna 1953 ja vuonna 1957 Valkoinen peura palkittiin vielä Hollywoodissa Golden Globella parhaana vieraskielisenä elokuva. Samaan ei ole yksikään suomalainen elokuva sittemmin pystynyt.

Valkoisen peuran folk-kauhuun kallistuva ja myyteistä ja luonnon mytologiasta voimansa ammentava lumovoima ei ole oireellisesti vähentynyt päälle 70 vuodessa, vaikka sen saamelaisrepresentaatio onkin aikaansa sidottua. Se on yhä yksi suomalaisen elokuvan kansainvälisesti tunnetuimmista elokuvista.

Ailan ja Maaretin kaltaisten romanttisten Lappi-elokuvien myöhempänä kukintana voisi nähdä esimerkiksi Kai Lehtisen elokuvan Umur (2002), balladinomaisen rakkaustarinan, jossa pohjoiseen tuleva rajamies kohtaa Lapin käsivarressa mystisen naisen. Poikkeuksellisen vahva ja väkevä luonnon ja ihmisen kuvaus on jäänyt ilmestymisensä jälkeen vähälle huomiolle.

Jatkuu osassa 2...

"Nuoruus on kuulemma elämän parasta aikaa, miten helvetin vaikeaa se sitten on vanhana?"

Käpy selän alla (1966)

Tälle viikolle olen asettanut Joutsan Sikosaaren mielenmaisemakseni, kun Yle 100 -toive-elokuvasarjassa on esillä synnyinseudullani kuvattu 60-vuotias ikivihreä Käpy selän alla (1966). Mikko Niskasen ajaton klassikko muotoili sanomansa raikkaalla tavalla, josta aikalaisnuoriso saattoi tunnistaa itsensä. Kauniiden ja uljaiden nuorten roolittama elokuva oli ilmestyessään valtaisa kaupallinen menestys (arviolta noin 700 000 katsojaa elokuvateattereissa) ja se pokkasi peräti kuusi Jussi-patsasta. Elokuvan musiikista vastanneen Kaj Chydeniuksen laulut soivat yhä suoraan sydämiin, sukupolvelta toiselle.

Vierailin alkuviikosta elokuvan tiimoilta Ylen radiotaajuuksilla ja ylihuomenna sunnuntaina 13.9. haastattelen Kino Reginassa elokuvan legendaarisia pääosatähtiä, Kristiina Halkolaa ja Eero Melasniemeä. Kino Reginassa Mikko Niskasen klassikkoa juhlitaan ilmaisnäytöksellä osana Ylen satavuotisjuhlallisuuksia ja 100 toive-elokuvaa-ohjelmakokonaisuutta. Näytökseen on vapaa pääsy ja mukaan mahtuu 250 ensimmäistä paikalle saapunutta. Tervetuloa!

Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

”Alussa oli suo, kuokka ja Yleisradio” – Täällä Pohjantähden alla oli vanhan tuotanto­järjestelmän hedelmä ja uusi suunnannäyttäjä

Täällä Pohjantähden alla (1968)

Television läpimurto muutti suomalaista elokuva-alaa 1960-luvun taitteessa. Fennada-Filmin ja Yleisradion yhteistyö vastasi alan haastavaan tilanteeseen ja avasi suunnan kotimaisen elokuvan modernille rahoittamiselle. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta valmistuneesta Edvin Laineen suurelokuvasta tuli menneisyyden traumaattisia kipukohtia purkavana elokuvana ”suomalainen Tuulen viemää”.

Yleisradion läsnäolosta huolimatta Linna-filmatisointi oli myös vastaisku räjähtävän suosion saaneelle televisiolle. Täällä Pohjantähden alla edusti 1960-luvun lopun suomalaisena ”kansallismonumenttina” samaa kuin Hollywood-elokuvateollisuuden antiikin historiaa tai Raamatun tapahtumia kuvittavat cinemascope-spektaakkelit.

Vaihtelevista aikalaisarvioista huolimatta elokuva koettiin tärkeäksi – ohittamattomaksi. Jos sen hosuva alkuosa koettiinkin kuvakirjamaiseksi, Pentinkulman Valituiksi paloiksi, niin loppuosa oli dynaaminen, aivan kuin eri elokuvasta.

Kirjoitin aiheesta Ylelle muhkean artikkelin ja vierailin radiossa Jarmo Laitanevan jututettavana. Kaikista talven ja kevään aikana kirjoittamistani Yle 100 -artikkeleista, tämä oli itselleni ehkä kaikkein mieluisin tutkittava.

Le Havre televisiossa, radiossa ja verkkoartikkelina

Jos 30 vuoden takainen Kauas pilvet karkaavat (1996) sai alkusysäyksensä siitä, ettei elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kehdannut katsoa itseään peiliin, kun Suomessa valitsi massatyöttömyys, niin 15 vuotta sitten Le Havre -elokuvalla (2011) tuon myötätuntoisuuden näyttämöksi tuli koko maailma globaalin pakolaispolitiikan kautta. Elokuvan teeman kannalta kuvaavaa on, että kaupungin nimellä on sanan etymologian kautta kaksoismerkitys rauhansatamana.

Käsittelin Le Havrea Yleisradion kanavilla monimediallisesti: kirjoitin artikkelin Yle Teeman sivuille, vierailin Radio 1:n iltapäivässä ja lisäksi esiinnyin Ylen suorassa lähetyksessä Sodankylän elokuvajuhlilta.

Televisio ja suomalaisen elokuvan rakennemuutos

Olen taas louhinut tietoa, mutta en hallusinoi. Kirjoitin Yle 100 -artikkelin tällä kertaa mediahistoriallisesta näkökulmasta: television ja suomalaisen elokuvan rakennemuutoksesta 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Artikkeli siitä, kuinka haastavissa merkeissä elokuvan ja television rinnakkaiselo alkoi, mutta kuinka uudella jakelukanavalla oli työllistävä vaikutus. Uhkaajasta tuli lopulta mahdollistaja.

Menneiden kesäpäivien pienoismaailmat 100 toive-elokuvan sarjassa – kirjallisuusklassikoiden filmisovituksissa nousee siivilleen taiteen sininen lintu

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja keskustelimme radiossa Jarmo Laitanevan kanssa menneille kesäpäiville sijoittuvista Yle 100 -toive-elokuvista, joissa nähdään kohtalokkaita kesäöitä, puutalokorttelin elämää, luonnonläheistä kulinarismia ja maaseudun murroksen keskellä eläviä ihmisiä.

Ihmiset suviyössä (1948)

”Muistakaa, että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö!” kuului Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään ohjeistus, kun Suomi-Filmi Oy pääohjaajansa Valentin Vaalan johdolla ryhtyi siirtämään Ihmiset suviyössä -romaanin (1934) hahmoja valkokankaalle. Romaanin alaotsikko ”eepillinen sarja” muuntui elokuvana ”impressionistiseksi runoelmaksi”.

Pikku Pietarin piha (1961) adaptoitui Jack Witikan osaavissa käsissä valkokankaalle katsojaa myötätuntoisesti helliväksi elokuvaksi, jossa kipu on perustunne ja äidittömyys keskeinen aihe. Italialaista neorealismia muistuttavassa elämän piirin kuvauksessa on kokonaisvaltaisesti viatonta koskettavuutta.

Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa. Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!

Kivenpyörittäjän kylän (1995) käsikirjoitukseen kirjailija Heikki Turunen ei puuttunut sanallakaan, mutta ohjeisti ohjaaja Markku Pölösen seuraavasti: ”Kuulehan Pölösen junttaspulikka! Teet sellasen elokuvan, että Kaurismäen veljeksiltä ravahtaa paskat housuun ja elokuvasäätiön herrat kulukoo puoli vuotta silimät eri korkeuvella”. Elokuvasta tuli kuin kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvava tarina sotienjälkeisen ajan historiastamme. Pölönen ei pelännyt tehdä tunnetasolla äkkijyrkkiä käännöksiä maalaiskomediasta syvään tragediaan ja takaisin. Nauru ja kyyneleet ovat erottomasti läsnä.

Toinen todellisuus - suomalaisen kauhu- ja fantasiaelokuvan jalanjäljillä

Yle 100 -toive-elokuvissa käsitellään huhtikuun aikana fantasiasta ja kauhusta voimansa ammentavia elokuvia. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa. Matka Valkoisesta peurasta (1952) Jadesoturiin (2006) tarjoaa näkökulmia mytologiseen folk-kauhuun, sadun ja sodan yhdistelmään, kauhukomediaan sekä Kalevalalla höystettyyn wuxiafantasiaan. Käsittelin artikkelissani myös sitä, miksi Suomessa on tehty niin vähän puhdasveristä kauhua.

Vuoden 2025 parhaiden elokuvien listoja

Vuosi 2025 on jo kaukana takana, mutta koska olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista, tehdään se silti vielä nyt, kun Vuosi elokuvissa -listatkin saatiin verkkoon.

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Paul Thomas Andersonin poliittinen toimintasatiiri One Battle After Another (2025) kuudella palkinnolla. Vihdoin parhaan ohjauksen Oscarilla palkitulle Andersonille ilta  oli jackpot, sillä hän sai Oscarin myös parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sekä tuottajana (yhdessä  Sara Murphyn ja Adam Somnerin kanssa) parhaasta elokuvasta. Ennätykselliset 16 Oscar-ehdokkuutta saanut Ryan Cooglerin genre-cocktail Sinners (2025) sai neljä palkintoa (Michael B. Jordan parhaasta miespääosasta, Coogler alkuperäiskäsikirjoituksesta, Autumn Durald Arkapaw ensimmäisenä naisena kuvauksesta ja Ludwig Göransson musiikista).

Suomalaisille elokuville jaettavat Jussit kahmaisi viime vuoden sadosta pitkän elokuvan debytantti Lauri-Matti Parppei hienolla ystävyyden kuvauksella Jossain on valo joka ei sammu (2025). Cannesin elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut elokuva palkittiin Jussi-gaalassa seitsemällä palkinnolla (mm. vuoden elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja pääosa). Ohjaaja Parppei sai harvinaiset kolme henkilökohtaista Jussia, kun ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi hän voitti vielä musiikki-Jussin. Elokuvantekijyyden lisäksi Parppei on Suomen parhaimpiin nyky-yhtyeisiin lukeutuvan Musta valo -postpop-yhtyeen laulaja, kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa

Vuoden 2025 elokuvatapauksia:
One Battle After Another 

 -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai ylivoimaisesti, vähemmän yllättäen, Paul Thomas Andersonin One Battle After Another. Kakkossijalle ylsi Kiyoshi Kurosawan jo vuonna 2024 ilmestynyt, mutta viime vuonna Suomessa teatterijulkaisunsa saanut Cloud (Kuraudo).

One Battle After Anotherin voittokulku jatkui myös Film-o-holicin äänestyksessä, joka myös valitsi viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Andersonin elokuvan poliittisesta polarisoitumisesta. Hopealle nousi Clint Bentleyn yksinäisyyttä ja hiljaista surua pakahduttavasti kuvaava Netflix-tuotanto Train Dreams (2025). Vain kerran aiemmin ainoastaan suoratoistossa julkaistu elokuva on noussut  Film-o-holicin vuosilistauksen terävimpään kärkeen, kun koronavuoden 2020 listakakkoseksi ylsi Netflixissä julkaistu Charlie Kaufmanin I'm Thinking of Ending Things (2020), tosin vuotta aiemmin Martin Scorsesen The Irishman (2019) nousi jopa ykköseksi, mutta elokuvaa esitettiin Netflixin ohella myös teattereissa. Syystä kehuttu Train Dreams lunasti paikkansa vuosilistauksen toisena ennen Jesse Eisenbergin A Real Painia (2024). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli Klaus Härön ihmisoikeusepookki Ei koskaan yksin (2024).

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Teemu Nikin tragikomedian 100 litraa sahtia (2024) ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi One Battle After Anotherin.