perjantai 2. syyskuuta 2022

Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi

Suomessa (ja vähän naapurimaissakin) harjoitetun elokuvasensuurin historiaan keskittyneen Kinopaniikki-podcastin ensimmäinen tuotantokausi on nyt paketissa. Päätösjaksossa (Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi) heitämme hyvästit elokuvasensuurin tarinalle ja matkaamme kuvaohjelmalain aikakauteen. Kohuitta ei olla 2010- ja 2020-luvuillakaan selvitty, siitä ovat pitäneet huolta mm. dokumenttielokuvat Reindeerspotting – pako joulumaasta (2010) ja sen itsenäinen jatko-osa Lost Boys (2020). 

Kielletyt kelat, osa 10: Kuvaohjelmaluokittelun aikakausi on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

Joonas Neuvosen ja Sadri Cetinkayan dokumenttielokuva Lost Boys (2020) keräsi komeat katsojaluvut (yli 53 000 katsojaa teatterilevityksessä) ja herätti kohua ilmestyessään. Elokuvassa katsottiin dokumentaarisen luonteensa puolesta olevan ”mallioppimiseen perustuva haitallisuus”. K18-ikärajapäätöstä perusteltiin ahdistavuuden lisäksi myös huumeidenkäytön ihannoinnilla.

sunnuntai 14. elokuuta 2022

"Ei se ijäks sammu, ken elämästä lähti." Vesa-Matti Loiria (1945-2022) muistaen

Muistan joskus ajatelleeni, että kun Vesa-Matti Loirista (1945-2022) aika jättää, se tuntuu syvällä sielussa. Keskiviikkona 10. elokuuta 2022 tuo ajatus muuttui todeksi, kun Loiri menehtyi ärhäkän syövän nujertamana.

Vesa-Matti Loiri on ollut minulle aina olemassa: milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä, tunteiden liikuttajana, elokuvatöidensa kautta turvasatamana, musiikkinsa kautta tukena ja olkapäänä, herkkyyden ilmaisun esimerkkinä, lapsuuden supersankarina ja viime kädessä oudolla tavalla miltei kuin jokin varaisä, jota aina katsoi ylöspäin.

Vähemmästäkin vetää haikeaksi.

Vesa-Matti Loiri 1945-2022

Ensimmäiset muistikuvani Loirista kumpuavat hyvin erilaisilta suunnilta. Muisti virittää kuvia lapsuuden kodista, jossa äitini soitti Eino Leino 1 -albumia (1978) ja C-kasetin kansipaperit ihmetyttivät alle kouluikäistä lasta. Voiko tuo sama vaaleahiuksinen mies punertavassa parrassaan ja perin omituisesti eläytyvässä ilmeessään olla todella sama henkilö, joka esiintyy televisiossa niin groteskina Tyynenä, arveluttavana Nasse-setänä kuin pähkähulluna Jean-Pierre Kuselana

Suurin piirtein samoihin aikoihin näin Ere Kokkosen maaseutuhupailun Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka tuli liioittelematta katsottua parin vuoden sisällä vähintään parikymmentä kertaa. Katselin sitä sujuvasti niin aamuisin kuin iltaisin ja flunssalääkkeenäkin se tuntui toimivan mainiosti.

Elävästi muistan myös sen vahvan tunne-elämyksen, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen ja pysäyttävä loppukohtaus tuntui täysin musertavalta 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta. Nähdyn elokuvan katselukokemus viesti kuitenkin omaa kieltään, olin nähnyt vaikuttavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Raksilan poikia Mikko Niskasen elokuvassa Pojat (1962): Urkki (Markku Söderström), Immu (Pentti Tarkiainen), Matti (Hannu Vironmäki) ja Jake (Vesa-Matti Loiri).

Näin Loirin keikka- ja konserttilavoilla liki parikymmentä kertaa - ja parhaimmillaan elämykset olivat maagisia. Huonoimmillaan luokattomia, mutta aina inhimillisiä.

"Suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Tällä viikolla media on kilpaillut Loiri-artikkeleista. Muisteltavaa on riittänyt niin paljon, että väkisinkin meinaa läikkyä yli. Veskulle on ehdotettu valtiollisia hautajaisia ja muistopatsaita. Itsenäisyyden ajan kulttuurihistoriasta vertailukohdiksi on kaivettu ainoastaan Tapio Rautavaara (1915-79) ja Tauno Palo (1908-82). 

"Taiteilija. Legenda. Taiteilijalegenda. Artisti. Kansansuosikki. Taiteilijasuuruus. Viihdelegenda. Suuri taiteilija. Suuri suomalainen kansantaiteilija. Viihteen ja urheilun monilahjakkuus. Mestari. Kaikkien aikojen taiteilija. Vertaansa vailla oleva kansallisaarre. Sotienjälkeisen ja internetiä edeltävän suomalaisen yhtenäiskulttuurin ajan viimeinen ja kirkkain tähti."

Vesa-Matti Loiri teki 17-vuotiaana läpimurron elokuvaan (Pojat, 1962), 21-vuotiaana teatterissa (Lapualaisooppera, 1966), 23-vuotiaana televisiossa (Jatkoaika, 1967-69) ja 33-vuotiaana musiikissa (Eino Leino, 1978). Kirjailija Jari Tervon mukaan "tälle pohjoisella taivaalle ei voi koskaan kohota kirkkaampaa tähteä kuin Loiri." 

Loirin ongelma ei koskaan ollut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Peter von Bagh (1943-2014) tiivisti taiteilijan olemusta jo vuonna 2005 seuraavasti: "Vesa-Matti Loiri on todellinen uusien aikojen mediataiteilija, joka yhtenä harvoista on kehittänyt perisuomalaisen sanontatavan jokaiseen välineeseen, mihin on keksinyt kävellä." 

Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin. Kun yksi ei ole koskaan sulkenut toista pois, on samana vuonna (1982) voinut yhtä vakuuttavasti esiintyä niin Kalevalan Ilmarisena (Rauta-aika), Arto Paasilinnan surullisen hahmon ritarina (Ulvova mylläri) kuin muistinsa menettäneenä Uuno Turhapurona (Uuno Turhapuro menettää muistinsa). Miehen vaikutus suomalaisen taiteen ja (populaari)kulttuurin kentällä on mittaamaton. 

”Hänessä yhtyvät klovni ja elämän peruskysymyksiä pohtiva mystikko, nauru ja kyyneleet. Syvästi tuntevalle esiintyjälle ne ovat vain saman tunteen eri ilmentymiä, sisäisen kuohunnan ulkoisia ilmaisuja" -Vexi Salmi (2001)

Komiikkaa ja ravistelevia sivurooleja

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista niin Yleisradion Kulttuuriykkösessä kuin podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa.

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehti kasvaa monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa. Kriitikoiden irvimisestä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri).

Moni Loirin tähdittämistä Spede-komedioista tuo nostalgisia muistoja lapsuudesta: luokkatovereiden syntymäpäiväjuhlista, juhannusöistä ja vapuista. Lapsuuden ystävien kanssa useaan kertaan katsotut Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) tai Pikkupojat (1986) saattavat olla nykypäivän valossa väljähtyneitä aikalaisfarsseja, mutta silti niihin suhtautuu lempeän myötämielisesti. Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi hyvinkin olla jo varhain Pohjan tähteissä (1969) tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Loirin draamarooleista vahvimmin mieleen ovat juurtuneet ravistelevat sivuroolit. Jaakko Pakkasvirran pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981) Loiri tulkitsee epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Matti Ijäksen lempeässä kasvukertomuksessa Sokkotanssi (1999) Loiri nähdään alkoholiin menevänä merimiesrenttua. Kaikessa ristiriitaisuudessaan kiinnostavia henkilöhahmotuksia ovat myös Jaakko Pyhälän Jonin (1983) sivullinen Öljys-Heikki, Jani Volasen Rumblen (2002) ikääntynyt teddy-rokkari Leo, Aleksi Mäkelän Pahojen poikien (2003) Turhapuro helvetistä -muunnelma, Jokke-pappa sekä harmillisen vähälle huomiolle jäänyt nyrkkeilyvalmentajan rooli Juha Rosman elokuvassa Who is Joe Louis? (1992). Muuntautumiskykyisenä näyttelijänä Loiri teki 90-luvun alussa myös suurenmoisen roolisuorituksen eksentrisen lampunhengen äänenä Disneyn suositussa Aladdin-filmatisoinnissa (1992). Viime vuosien kiinnostavin roolisuoritus löytyy Ilja Rautsin intensiivisen hysteerisestä kauhukomediasta Helsinki Mansplaining Massacre (2018). Splatter-vaikutteisessa lyhytelokuvassa Loiri nähtiin vinoutuneen perheen ukkina.

"Ellei anna kaikkeaan, ei anna mitään"

Loirin musiikillinen tuotanto venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. Improvisatorista debyyttiä 4+20 (1971) on hyvinkin voinut seurata levyllinen perinteikkäitä kansanlauluja (Vesku Suomesta, 1972) että humorististen laulujen epätasainen kokoelma (Veskunoita, 1973). Monipuolisen taiteilijan uran ensimmäisellä vuosikymmenellä levytetyn musiikin kirjo oli ehkä kaikkein villeimmillään, sillä parodisten tangojen (Love Recordsin suojissa tehdyt Lankon tanko ja Vie minut minne tahdot, 1968) oheen ilmestyi niin taiturimaista, psykedeelistä hippiprogeilua (esim. Coming Home Baby, 1971) kuin avantgardistinen pop-jazz-satukin (Matti "Rag" Paanasen kanssa levytetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus, 1974).

Lievästi sanottuna levottomien tyylivaihtelujen jälkeen Loiri alkoi 1970-luvun lopulla vakavoitua, ehkä tarkoituksellisestikin, vastapainoksi elokuva-uran Turhapuro-komiikalle. Perttu Hietasen sävellyksistä syntyneet Eino Leino -tulkinnat ovat suurelle yleisölle kenties tutuinta Loiria. Leinon vakavat, usein synkkämietteiset runot saivat uuden elämän taitavan yhtyeen ja Loirin vahvan, sydänjuuria myöten ravistelevan tulkinnan kautta. Ensimmäistä Leino-levyä (Eino Leino, 1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta ja se olikin Loirin läpimurto myös itseään korostaviin musiikkipiireihin. Vakavalla linjalla jatkoi Carl Michael Bellmanin lauluihin ja epistoloihin pohjannut Ennen viimeistä maljaa (1980), jolla Loirin tulkinta eteni yhä vahvemmin teatraaliseen ja dramaattiseen suuntaan.

Leino-tulkinnat ovat ehkä omalta osaltaan jättäneet varjoonsa lukuisia muita kirjailijoita/runoilijoita, joiden tekstejä Loiri on pitkän uransa varrella ottanut omakseen. Listan kiinnostavimpia nimiä saattavat hyvinkin olla paitsi Hermann Hesse (Lasihelmipeli, 1984) ja kotoinen Uuno Kailas (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995), myös Kahlil Gibran, jonka tekstejä Loiri tulkitsi vakuuttavasti, ilman suurinta paatosta, Olli Ahvenlahden kanssa tehdyllä Seitsemän kertaa -albumilla (1990). Runonlaulajan roolin ohella Loiri levytti Oskar Merikannon lauluja Esko Linnavallin modernin sovituksin sekä jo aiemmin levyttämiään kansanlauluja Jukka Jarvolan flyygelisovituksin (Täällä Pohjantähden alla, 1983). Ahvenlahden kanssa syntyi myös levyllinen Reino Helismaata (Vesku Helismaasta, 1977) Hasse Wallin hoidellessa kitaristin tonttia.

1980-luvun puolivälin jälkeen Loiri levytti Spede Show'sta (1968-74, 1984-87) tuttuina sketsihahmoina: Jean-Pierre Kusela ja Tyyne saivat omat huumorilevynsä ja ehtipä Auvo ja Vodekin jättää jälkensä huoltamoilla myydyille c-kaseteille. Kuselan Naurava kulkuri (1986) ja Voi hyvä tavaton (1987) sekä Tyynen Pim peli pom (1988) olivat Vexi Salmen johtamalle Flamingo-levy-yhtiölle hyvää liiketoimintaa. Jo pelkästään Nauravaa kulkuria myytiin ilmestyessään ällistyttävät 92 000 kappaletta. Vaihtokauppana Loiri sai vapaat kädet taiteellisemmille julkaisuille.

Loirin 1990-luvun levytyksistä komein on eittämättä yksi miehen uran ehjimmistä albumikokonaisuuksista, Peter Lerchen rohkein sovituksin palkitseva Vesa-Matti Loiri (1994). Osin jo aiemmin levytettyä materiaalia (esim. Väliaikainen, Laulu on ollut iloni ja työni) modernilla otteella retusoiva levy on minimalistinen ja näkemyksellinen kattaus Loirin ja Lerchen yhteistyötä parhaimmillaan. Teatraalista murheellisuutta kevennetään osuvasti huumorilla ja tarvittaessa Lerche heittäytyy myös progetiluttelun taituriksi. Vuosituhannen taitteessa yhteistyö Lerchen kanssa jatkui jo neljänteen osaan edenneellä Eino Leino 4 - Päivän laskiessa -albumilla (2001). Raskastunnelmaisista balladeista lempeään kaihoon kurottava Leino-urakan päätöslevy on Loirin uran parhaimpia töitä ja kahden näkemyksellisen taiteilijan, Lerchen & Loirin, sielunyhteyden juhlaa. Albumin vahvuus piilee myös monipuolisuudessa, josta pitää huolen erityisesti raskaan rockin puolelle kurkottavat, eeppiset Se kuitenkin liikkuu ja Trubaduurin laulu

"Surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli."

2000-luvun edetessä Loirin musiikillinen ura sai yhä keskeisemmän roolin miehen taiteilijuudessa. Vuosina 2003-2004 ilmestyneet Ystävän laulut -levyt sisälsivät Loirin edesmenneen ystävän, Juha Vainion rakastettuja sanoituksia. Nuoren polven muusikoiden, Kalle Torniaisen ja Jesse Vainion sovituksissa luova hulluus, rento-otteinen kokeilevuus sekä ikivihreys löivät kaksin käsin kättä. Big band -soundilla svengaavilla levyillä melankolia ja vahva kansallishenkinen kaiho yhdistettiin Vainiolta omaksutun, keski-ikäisen miehen hurtin huumorin kanssa. Saattaa olla osin sukupolvikysymys, mutta allekirjoittaneelle esimerkiksi Vanhojapoikia viiksekkäitä, Albatrossi tai Kotkan poikii ilman siipii eivät koskaan olleet kuulostaneet niin vaikuttavilta kuin Loirin tulkitsemina.

Niin kutsutulla Lappi-trilogialla Loiri sai tehdä Johnny Cash -henkisen kunnianosoituksen suomalaiselle rock- ja pop-lyriikalle. Ivalo (2006), Inari (2007) ja Kasari (2008 -albumit äänitettiin peräkkäisinä kesinä Ivalon rauhassa Hannu Pikkaraisen vastatessa sovituksista ja tuotannosta. Pohjoisen rujonkauniista askeesista vaikutteensa ottanut trilogia on parhaimmillaan Loirin syvältä kouraisevan melankolian puskiessa esiin esimerkiksi Heikki Salon Olkinaisen ja Asko Raivion Tyhjää -kappaleiden teksteissä. Vahvoja versiointeja Loiri tulkitsi myös Tuomari Nurmion kappaleista, kuten Aavaa preeriaa ja Kurjuuden kuningas. "Sä olet baarin kaljalasi, janoisin huulin hiottu, muslimien musta kivi, niin sileäksi suudeltu" kuulostaa Loirin tulkitessa puistattavan todelliselta. Hänen kaihonsa on ymmärtävässä toteavuudessaan vangitsevaa. 

Kriitikko Teppo Kulmalalle (Savon Sanomat, 8.11.2008) Kasari-albumi toi muistumia Eino Leino -tulkinnoista: "Tunteen ja sanomisen vimma on tosin hauraampi, järkähteleekin toisin, mutta on yhtä tulessa. Lapin trilogian kolmas osa Kasari on surussa intensiivinen kuin rippi ja samalla irrotteleva ja välitön kuin kulkijan mieli. Levyllä runoillaan katoavuudesta ja kuolemasta, mutta siitä säteilevät Veskulle ominaiset voiman ja herkän vivahteet, lämpö, itseironian roso, huumorin läpitunkeva läsnäolo". 

Lappi-trilogia myi musiikkiteollisuuden kriisiytyessä kunnioitettavat 150 000 kappaletta. Albumeiden merkittävin ansio saattoi lopulta olla siinä, että alakulosta voimansa ammentavien, rock-henkisten nuotiolaulujen myötä Loiri nosti itsensä (uudelleen) rock-väen arvostukseen ja suosioon. Esiintymiset Provinssirockissa (2009) ja Ruisrockissa (2010) lisäsivät ennestään vahvaa karriääriä. Vuonna 2011 uudelleenjulkaistusta 4+20-hippijazz-albumista tuli kulttisuosikki nuoremman musiikkiharrastajapolven keskuudessa.

Levyttävänä artistina Loirin loppusuora oli rehevä ja henkilökohtaiseksi kaareutuva. Hyvää puuta -levyllä (2009) hän tulkitsee "karhunkäpälän voimalla ja perhosenlennon herkkyydellä" (Teppo Kulmala) mm. Jarkko Martikaisen, Paula Vesalan ja Tuure Kilpeläisen varta vasten Loirille räätälöityä tekstejä.  Musiikillisesti Hyvää puuta kurkotti americanan suuntaan countrymausteisine instrumentteineen, mutta yhtä kaikki mukana oli niin valssia (Vilukukka) kuin saluunarockia (Sadan miehen leukaluut). Desibeli.net -verkkolehden Heikki Väliniemi tiivisti (24.10.2009) kuulijoiden yhteiset tunnot: "Vesa-Matti Loiri ei ole Suomen Johnny Cash. Hän on paljon enemmän. Loistava majakka parhaasta päästä." Jazzahtavammalla Skarabeella (2010) Loiri heittäytyi hetkittäin varsin improvisatoriseksi (Aivan pilvee, Aina tulee jotain), mutta toisaalta kipunoi entistä henkilökohtaisemmin synkeillä balladeilla, joiden sävellyksissä oli kiehtovasti ennalta-arvaamattomuutta.

Viimeistään 2010-luvulla Loiri alkoi muuttua, varmasti osin tahtomattaankin, instituutioksi, joka istutettiin milloin Loirinuotiolle, Vain elämää -sarjan kyynelrinkiin tai kiusallisimmillaan ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi. Syksyiset konserttikiertueet jatkuivat heittelevän terveydentilan sen salliessa. 50-vuotistaiteilijajuhlakonsertissa syksyllä 2012 Loirin taustalla vuorotteli kaksi hyvin erilaista kokoonpanoa, jotka summasivat onnistuneesti koettua puolta vuosisataa: "Lenni-Kalle Taipaleen ja rumpali Kalle Torniaisen luotsaama iso jazzbändi veti jazzit, uudemmat kotimaiset popit ja Loirin ikivihreät, Peter Lerchen trio puolestaan vaikeammat tai ainakin herkemmät taidemusiikit. Loiri oli molempien kanssa kuin kala vedessä, ehkä jopa luontevampi päästessään Lerchen ainutlaatuisen kitaran säestämänä vetämään lähes avantgardistisia vokaalisuorituksia Leinon runoihin." - Otto Talvio (Helsingin Sanomat, 29.9.2012).

Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani -orkesterin kanssa työstetty Tuomittuna kulkemaan (2013) soi yhdenlaisena kompromissina. Jälleen mittatilaustyönä tehdyistä lauluista koostuva albumi alkoi saavuttaa "eletyn elämän karheudessa" jo saturaatiopisteensä. Soundi summasi Pertti Avolan kautta (20.12.2013), että "Vesa-Matti Loiri tulee tälläkin kertaa lähelle kuulijaansa sortumatta nurkan takana väijyvään tulkinnalliseen yliammuntaan. Kaihon Karavaani puolestaan pidättelee tyylikkäästi omien levyjensä vimmaa asettuen suosiolla empaattisena myötäelävän säestäjän rooliin." 

Joutsenlauluksi jäänyt Pyhät tekstit (2016) oli kokoelma lauluja, joiden teksteinä oli käytetty Raamatun korinttolaiskirjeitä, Kalevalaa, juutalaisten Kabbalahia ja hindujen pyhiä tekstejä. Loirin viimeisestä albumista haluttiin suurta testamenttia ja juuri se koitui sen kohtaloksi. Pyhät tekstit tavoitteli tarpeettoman ylisentimentaalista päätöstä Loirin levytysuralle. Islantiin tehdyltä äänitysreissulta ilmestyi myös samanniminen kirja, jossa kerrottiin laulujen ja levyn syntytarinaa. Pyhät tekstit sulki ympyrän kuitenkin siinä mielessä, että Loiri lopetti levytysuransa kuten oli sen aloittanutkin, tulkitsemalla runoja. 


Erityisesti laulujen tulkitsijana, eläytyjänä, Loiri oli heittäytyjä, joka vaati yleisöltään yhtä paljon kuin itseltään. Hän ei halunnut olla pelkkä viihdyttäjä. Vexi Salmen ajatusta (2001) mukaillen, yleisön oli elettävä samat tunteet kuin laulajankin, joko rakastettava esitystä tai sitten tunnettava vastenmielisyyttä eläytymisen voiman edessä. Helsingin Sanomille hienon muistokirjoituksen Loirista kynäillyt Jari Tervo tiivisti osuvasti mestarin eläytymistä: "Loiri tulkitsi kuin olisi moukaroinut konepeltiä, tai vapauttanut kämmeneltään pienen linnun lentoon. Etukäteen tulkinnan sävyä ei voinut päätellä laulun luonteesta. Loiri lauloi omanlaistaan bluesia, nappasi hetken tunnelmasta kiinni, riippumatta siitä, oliko laulu tango vai aaria. Loirin menetelmällä tulkinta ei ole koskaan valmis. Se elää."

Vesa-Matti Loirin viimeinen kokoillan konsertti kuultiin Helsingin Kulttuuritalolla 21.12.2019. Olin tuolloin jouluun hiljalleen asettuvan yleisön seassa kuulemassa Leinot, Merikannot ja rakastetut joululaulut. Vielä kerran. Tuona iltana J. Alfred Tannerin sanoittama ja Kuu se on taivaalla yksinänsä -kansanlauluun nojaava Laulu on ollut iloni ja työni soi jälleen niin pidäkkeettömämmän komeasti, että kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei säästytty. Se kai Loirin perintö viime kädessä on: hän liikutti suomalaisia laaja-alaisemmin kuin kukaan häneen verrattavissa oleva hahmo.

Omat elämänohjeet itselleni on suvaitsevaisuus, toisten huomioon ottaminen ja oman egon poistaminen. -Vesa-Matti Loiri (18.8.2015)

Lepää rauhassa, kuningas. Kiitos kaikesta. Olkoon täysi sinun maljasi.

torstai 7. heinäkuuta 2022

Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties)

Kinopaniikki-podcastin yhdeksännessä jaksossa tehdään tiivistelmänomainen katsaus naapurimaiden pohjoismaiseen elokuvasensuuriin ja brittiläisiin Video Nasties -elokuviin. Mukana mm. Monty Python -komediaryhmän Brianin elämä (Monty Python's Life of Brian, 1979), joka kiellettiin Norjassa jumalanpilkan vuoksi. Norjan valtiollinen elokuvasensuuriviranomainen määräsi Brianin elämän kiellettäväksi, koska viranomaistahon mukaan elokuva oli loukkaava uskovaisia ihmisiä kohtaan ja siinä käytettiin kristillistä symboliikkaa pilkkaavassa kontekstissa. Naapurimaassa Ruotsissa otettiin tosikkomaisista norjalaisista ilo irti, sillä Ruotsissa elokuvaa peräti markkinoitiin lauseella: ”Elokuva on niin hauska, että se tuli kielletyksi Norjassa”.

"Always Look on the Bright Side of Life"

Kielletyt kelat, osa 9: Katsaus ulkovaltoihin (Pohjoismaat, Video Nasties) on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa.

perjantai 27. toukokuuta 2022

Videolaki 1988-2001

Kinopaniikki-podcastin kahdeksannessa jaksossa muistellaan vuosina 1988-2001 ylläpidettyä videolakia, jonka myötä Suomesta tuli yksi Euroopan ankarimmista aikuissensuurin maista. "Elektronisen huumeen" eli videokasettien moraalipaniikkia lietsovat jaksossa mm. Yleisradio, Suomen Kuvalehti, Reino Paasilinna sekä Sirpa Pietikäinen. Kielletyt kelat, osa 8: Videolaki 1988-2001 on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Tiukkaa videolakia kannatettiin lopulta puolue-eroista huolimatta, oikealta ja vasemmalta.  Vasemmistopuolueissa vastustettiin amerikkalaisten kuolemankauppiaiden saalistushimoa. Keskustan kansanedustaja ilmoitti maatalon tyttärenä tietävänsä, että maaseudun väki ei videoelokuvia tarvitse.

Suomessa kokonaan kielletyn The Texas Chainsaw Massacren (1974) lihakoukkukohtauksen esittäminen ajankohtaisohjelmassa, parhaaseen katseluaikaan, sai kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset. Katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhata moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaista ryönää päästettäisiin levitykseen. 

maanantai 2. toukokuuta 2022

Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä

Kinopaniikki-podcast on edennyt Suomessa harjoitetun elokuvasensuurin historiassa jo seitsemännen jakson äärelle. Tuorein jakso on omistettu kokonaan suomalaiselle elokuvalle – ja eritoten niille teoksille, jotka jäivät viime vuosisadalla valtiollisen elokuvasensuurin kynsiin. Kielletyt kelat, osa 7: Suomalaiset elokuvat sensuurin kynsissä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. "Löysällä moraalilla" varustettuina ohjaajina tahtipuikkoa heiluttavat mm. Toivo Särkkä, Risto Orko, Jörn Donner ja Visa Mäkinen.

Risto Orkon Jääkärin morsiamen (1938) vaikeudet suomalaisen elokuvasensuurin kanssa alkoivat jatkosodan jälkeen. Opetusministeri Reino Oittisen elokuvatarkastamolle lähettämä kirjelmä käynnisti kieltotoimet, jonka seurauksena Jääkärin morsian oli ”pantava hyllylle toistaiseksi”. Oittinen kehotti tarkastamoa harkitsemaan ”olisiko elokuvan esittäminen ehkäistävä”, koska sen ”esittäminen mahdollisesti voi vaarantaa Suomen suhteita vieraisiin valtioihin”.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Mielenterveys horjuu

"Elokuva, joka on omiaan kauhua herättämällä tai muulla tavoin vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti, älköön hyväksyttäkö esitettäväksi."

Kinopaniikki-podcastin kuudennessa jaksossa tarkastellaan elokuvia, jotka kiellettiin Suomessa mielenterveydellisenä uhkana. Kielletyt kelat, osa 6: Mielenterveys horjuu on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja Leffamediassa. Moraalittomasti mielenterveyttämme horjuttavat mm. William Castle, Michael Powell, Roman Polanski ja Don Siegel.

Michael Powellin Peeping Tom (1960) on nykyään kauhuelokuvan tunnustettu klassikko, mutta ilmestyessään siihen kohdistunut kritiikki ja suoranainen tekijän häpäisy oli kohtalokasta. Tribune-lehden Derek Hill antoi surullisen kuuluisan tuomion: ”Ainoa todella tyydyttävä tapa hankkiutua Peeping Tomista eroon olisi lapioida se kasaan ja huuhtoa nopeasti alas lähimmästä viemäristä. Ja sittenkin vielä löyhkä jäisi.”


maanantai 21. maaliskuuta 2022

Raaistavaa

”Elokuva tuli kieltää, jos ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on raaistava.”

Kinopaniikki-podcastin viidennessä jaksossa otamme askeleen kohti pelon hetkiä ja kauhun väristyksiä, ultraväkivaltaa unohtamatta. Kielletyt kelat, osa 5: Raaistavaa on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple Podcastissa, Google Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa ja uusimpana lisäyksenä, Leffamediassa. Kiellettyjä "yöjuttuja” tarjoilevat mm. Tobe Hooper, Brian de Palma, Paul Verhoeven ja Tony Scott.

Brian de Palman mestariteos Carrie (1976) kiellettiin Suomessa "raaistavana". Elokuvatutkijat ovat nähneet elokuvan havainnollistavan teoriaa, jonka mukaan kauhuelokuvat ovat nuorten siirtymäriittejä. Lapsia emme ole, aikuisiksi emme halua tulla - katsokaamme siis kiehtovasti kiellettyjä kauhuelokuvia, joiden maailmassa kasvun, seksuaalisuuden ja moraalin kysymykset korostuvat.

maanantai 28. helmikuuta 2022

Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin

"Elokuva tuli kieltää, jos sen esittäminen saattoi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tahi maanpuolustusta taikka huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin.”

Kinopaniikki-podcastin neljäs jakso: Kielletyt kelat, osa 4: Huonontaa valtakunnan suhteita ulkovaltoihin on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple PodcastissaGoogle Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jääneitä "ulkopoliittisesti haitallisia" elokuvia tarjoilevat mm. Ernst Lubitsch, Billy Wilder, John Milius ja Renny Harlin

Renny Harlinin debyyttielokuva Jäätävä polte/Born American (1986) oli 1980-luvun puolivälin ulkopoliittinen kuuma peruna. Yleisradion tiede- ja kulttuuriohjelmien toimituspäällikkö Hannu Taanila soimasi nuoria elokuvantekijöitä sumeilematta: ”kuin koirat, jotka nuolevat amerikkalaisuuden kättä ja heiluttelevat omaa pikku häntäänsä… amerikkalaisuuden perseennuolijat jostain omituisesta syystä kehtaavat sanoa itseään suomalaisiksi.”

maanantai 7. helmikuuta 2022

Epäsiveellistä

”Jos elokuva, ottaen huomioon miten sen tapahtumat on kuvattu tai millaisessa yhteydessä ne on esitetty, on epäsiveellinen, älköön elokuvaa hyväksyttäkö esitettäväksi.”

Kinopaniikki-podcastin kolmas jakso: Kielletyt kelat, osa 3: Epäsiveellistä on nyt kuultavissa Anchorissa, Spotifyssa, Apple PodcastissaGoogle Podcastissa, Suplassa, Castboxissa ja YouTubessa. Sensuurin haaviin jäänyttä "törkyä" tarjoilevat mm. Pier Paolo Pasolini, Nagisa Oshima ja Russ Meyer, SS:n naarassusi Ilsaa unohtamatta.

Pier Paolo Pasolinin Saló eli Sodoman 120 päivää (Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1975) kiellettiin Suomessa epäsiveellisenä ja hyvien tapojen vastaisena elokuvana. Sen koettiin olevan vielä omiaan kauhua herättämällä vaikuttamaan mielenterveyttä vahingoittavasti.  


maanantai 24. tammikuuta 2022

Viime vuosien parhaita

Metakino-festivaalin HT Nuotio on ansiokkaasti koonnut suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistoja jo neljättä vuotta. Itsekin kannoin korteni kokoon, myöskin jo neljättä kertaa. Kokonaisuudessaan suomalaiset filmihullut nostivat viime vuoden parhaimmaksi elokuvaksi Juho Kuosmasen Cannes-menestyjän, Hytti nro 6. Takanaan mm. Paul Schraderin The Card Counter, Thomas Vinterbergin Yhdet vielä (Druk), Chloé Zhaon Oscar-voittajaelokuva Nomadland ja Darius Marderin Sound of Metal.

Viime vuoden elokuvavalioita: Juho Kuosmasen Hytti nro. 6. Toivon mukaan myös tuleva Oscar-ehdokas.

Kyselyyn vastasivat tänä vuonna Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ohjelmistonsuunnittelija, kirjailija, historioitsija ja kriitikko Antti Alanen, elokuva-arvostelija Hannu Björkbacka, mykkäelokuva-asiantuntija Kari Glödstaf, cinefiili Sanna Haukkala, elokuvaharrastaja Suvi Heino, elokuvakriitikko ja -toimittaja Jussi Huhtala, elokuvahanslankari Paavo Ihalainen, elokuvadiletantti Samppa K, kriitikko Emilia Koivumäki, elokuvantekijä, kriitikko ja ohjelmistosuunnittelija Otto Kylmälä, elokuvabloggari V. Lepistö, tuottaja Valtteri Munkki, kuraattori ja kriitikko Olaf Möller, Metakino-festivaalin HT Nuotio, elokuvablogaaja Mikko Pihkoluoma, kriitikko Sakri Pölönen, elokuvaharrastaja Lasse Ranta, ohjelmakoordinaattori ja elokuvakirjoittaja ja -kuraattori Tytti Rantanen, elokuvaharrastaja Hannu Salmi, elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Tommi Seitajoki, Espoo Ciné -festivaalin ohjelmistopäällikkö Mickael Suominen, Elävän kuvan keskuksen Antti Suonio, Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja elokuvaan erikoistunut vapaa kirjoittaja Otto Suuronen, tuottaja ja ohjaaja Elli Toivoniemi & leffatwitteristi Harri Tuomi.

Film-o-holicin toimituskunta äänesti myös viime vuoden parhaista elokuvista. Voittajaksi kiri Vinterbergin ja Kuosmasen yläpuolelle Nomadland.