”Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan” – Maa on syntinen laulu on yksi Teeman toive-elokuvista

Kirjoitin Yle 100 -toive-elokuviin liittyen artikkelin Rauni Mollbergin elokuvasta Maa on syntinen laulu (1973), joka pohjautuu Timo K. Mukan samannimiseen herkkään balladiromaaniin. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos.

Elokuvan näki päälle 50 vuotta sitten elokuvateattereissa yli 700 000 suomalaista ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. 1970-luvulla ensi-iltansa saaneista elokuvista Syntisen laulun suosion Suomessa ylittivät vain Papillon (1973) 759 301 katsojalla ja Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) 822 970 katsojalla.

Vähän erilaista valtavirtaa, sano.

PS: Aiheen tiimoilla olin myös vuoden takaisessa podcast-jaksossa sekä kuuden vuoden takaisessa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa.

Suomalaisetko vakava kansakunta? Teeman toive-elokuvissa lämminhenkistä ja anarkistista komiikkaa

Yle juhlii 100-vuotista taivaltaan vuonna 2026 esittämällä sata suomalaisten toivomaa kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa. Yle Teemalla ja Yle Areenassa nähtävä sarja kattaa elokuvahistorian jokaisen vuosikymmenen aina nykypäivään asti.

Tammikuussa kirjoitin artikkelin Mikko Niskasen suurteoksesta Kahdeksan surmanluotia (1972) ja vierailin radiotaajuuksilla. Tässä kuussa vaihdoin viihteelle, kun käsittelin yleisön toivekomedioita Pekka Puupäästä Kummeliin. "Katsojien toive-elokuvissa suomalainen komedia näyttäytyy vuosien 1953-1995 filmeissä hahmovetoisena, lämminhenkisen nostalgisena ja tahattoman anarkistisena viihdeilotteluna. Sarjakuvista, kansanviihteestä ja televisioilmiöistä nousseet harmittomat komediat viehättivät myös koko perheen yleisöä aikana, jolloin suomalaisen lastenelokuvan tuotanto oli vielä verrattain vähäistä."

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka (Esa Pakarinen)

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" – Mikko Niskasen kansallisesta klassikosta kasvoi kansainvälinen merkkiteos

Yleisradio täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Suomalainen näytelmäelokuva on näin ollen Yleä liki parikymmentä vuotta vanhempi innovaatio, jos Salaviinanpolttajat (1907) lasketaan syntyhetkeksi.

Ylen 100-vuotisjuhlallisuuksissa suomalaista näytelmäelokuvaa juhlistetaan katsojien toiveita täyttämällä. Keväällä 2025 esitetyissä reilusti yli viidessä tuhannessa (!) katsojatoiveessa nimettiin noin 800 eri elokuvaa, joista toiveiden perusteella nähtäväksi saatetaan nyt 100 pitkää kotimaista näytelmäelokuvaa. Se tekee nähtävästä elokuvasarjasta kaikkien aikojen suurimman katsojien kuratoiman ohjelmakokonaisuuden Ylen historiassa.

Allekirjoittaneella on ilo ja kunnia olla projektissa mukana suomalaisen elokuvan historian asiantuntijana. Toimitan vuoden varrella katsojien toive-elokuvista sekä elokuvakohtaisia että teemoitettuja artikkeleita ja olenpa äänessä myös radiotaajuuksilla yms. Harvoin, jos koskaan, on toimeksianto tuntunut näin itselleni sopivalta.

Ensimmäiseksi suurennuslasin alla on Mikko Niskasen kansallinen klassikko Kahdeksan surmanluotia (1972), josta on kasvanut viime vuosikymmeninä myös kansainvälisesti tunnustettu merkkiteos. Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972) on noussut kansallisesta klassikosta kansainvälisesti huomatuksi teokseksi.

Elävien kuvien vuosi

Elokuvavuosi 2025 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemällä lyhytelokuvalla ja päättyi uudenvuodenaattona katsottuun Steven Spielbergin kylmän sodan jännitysdraamaan Vakoojien silta (Bridges of Spies, 2015). Katsoin vuonna 2025 kaikkiaan 487 elokuvaa, joista 273 pitkää elokuvaa. Pitkien elokuvien (yli 60 min.) osuus on 56 % kaikista elokuvakatseluista. 487 katsottua elokuvaa on melkein 40 nimikettä vähemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, mutta pitkiä elokuvia (273 pitkää elokuvaa) tuli katsottua päättyneenä vuonna hippusen enemmän kuin viime vuonna (266 vuonna 2024).

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 227 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli peräti 47 % kaikista. Prosenttiosuudessa on tuntuvaa nousua, sillä vuonna 2024 elokuvateatterikatselujen osuus oli 39 % kaikista. Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat Tampereen Cine Atlas ja Niagara (pitkälti Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä "korttelikinoni" Finnkinon Itis. Kaikkiaan vierailin vuoden 2025 aikana 35 eri elokuvateatterissa, mikä on sattumalta täsmälleen sama luku kuin vuosi sitten.

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Espoossa, Helsingissä, Joutsassa, Lyypekissä, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 127 elokuvaa (eli 28 % kaikista). Siinä on parin prosentin korotus edelliseen kalenterivuoteen ja peräti seitsemän prosentin korotus vuoteen 2023! Kotitallenneformaateissa blu-ray on itselläni käytetyin formaatti 53 % osuudella. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Disney+, Elonet(+) sekä YouTube.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana peräti 70, joten kotimaisten osuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 26 %. Reilu neljännes katsomistani pitkistä elokuvista oli päätuotantomaaltaan suomalainen! Tässä on edellisvuoteen nähden tuntuva nousu, sillä vuonna 2023 kotimaisia pitkiä elokuvia tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50 (18 % osuus).

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Clint Eastwood (8 katsottua elokuvaa vuonna 2025), George Miller, Edvin Laine, Buster Keaton ja Edward F. Cline (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla George Lucas ja Richard Donner (4 elokuvaa). Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Anthony Danielsin (Star Wars -saagan C3PO) ja Lois Maxwellin (007-sarjan alkuperäinen Moneypenny) tähdittämiä elokuvia (8 katsottua elokuvaa) sekä Mel Gibsonin, Bernard Leen ja Clint Eastwoodin elokuvia (7 elokuvaa kaikilta).

Valmistusmaista katseluitani dominoivat ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat liki jokavuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja toimintaa (!). Aiempia Letterboxd-käyttövuosia enemmän katselu painottui viikonloppuihin, sillä selkeästi eniten katsoin elokuvia perjantaisin, perässään sunnuntai ja lauantai. Kuukausista maalis- ja syyskuu olivat elokuvarikkaimmat ja tuttuun tyyliin heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2024/2025), jotka ensikatselin vuonna 2025:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

A Complete Unknown (James Mangold, 2024) | DCP Itis

Straume [Flow] (Gints Zilbalodis, 2024) | DCP Joutsan Kino

Babygirl (Halina Reijn, 2024) | DCP Tennispalatsi

Elskling [Loveable/Rakas] (Lilja Ingolfsdottir, 2024) | DCP Kinopalatsi

Train Dreams (Clint Bentley, 2025) | Netflix

Affeksjonsverdi [Sentimental Value] (Joachim Trier, 2025) | DCP Tennispalatsi

One Battle After Another (Paul Thomas Anderson, 2025) | DCP Itis IMAX

Weapons (Zach Cregger, 2025) | DCP Itis IMAX

Vermiglio [Vermiglio - Vuorten morsian] (Maura Delpero, 2024) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Bird (Andrea Arnold, 2024) | DVD Pihakino

James Mangold ohjasi liki täydellisen muusikkoelämäkerran A Complete Unknown (2024), jossa Timothée Chalamet taituroi autenttisen ristiriitaisen Bob Dylanin muotokuvan.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2024 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2025:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]
Hotaru no haka [Grave of the Fireflies/Tulikärpästen hauta] (Isao Takahata, 1988) | DVD
L'uccello dalle piume di cristallo [The Bird with the Crystal Plumage/Kuoleman lintu/Paratiisilinnun arvoitus] (Dario Argento, 1970) | blu-ray
A Woman Under the Influence [Naisen parhaat vuodet] (John Cassavetes, 1974) | blu-ray
Kensuke's Kingdom [Kensuken saari] (Neil Boyle, Kirk Hendry, 2023) | DCP Ilokuvafestivaali
Pusher II (Nicolas Winding Refn, 2004) | DVD
Strange Darling (JT Mollner, 2023) | blu-ray
The Firm (Alan Clarke, 1989) | blu-ray
Isän vanha ja uusi [Father's New and Ex] (Matti Kassila, 1955) | Elonet+
Nanjing! Nanjing! [City of Life and Death/Nanjingin verilöyly] (Chuan Lu, 2009) | DVD
Mystery Train (Jim Jarmusch, 1989) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Japanilaisen animaatioelokuvan klassikko Tulikärpästen hauta (Hotaru no haka, 1988) päätyi vihdoin katseluun, eikä pettänyt odotuksia. Sodan julmuuden keskeltä välittyy sydäntäsärkevän koskettava sisarustarina. Pasifistisen elokuvan järisyttävä mestariteos.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:
100 litraa sahtia [100 Litres of Gold] (Teemu Nikki, 2024) | DCP Tennispalatsi
Facing War (Tommy Gulliksen, 2025) | DCP Nordische Filmtage Lübeck
Jossain on valo joka ei sammu [A Light That Never Goes Out] (Lauri-Matti Parppei, 2025) | DCP Festival de Cannes
Becoming Led Zeppelin (Bernard MacMahon, 2025) | DCP Tennispalatsi
Les Sièges de l'Alcazar [The Seats of Alcazar] (Luc Moullet, 1989) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2025:
The War Game [Sotaleikki] (Peter Watkins, 1966) | blu-ray
O (Rúnar Rúnarsson, 2024) | DCP Nordisk Panorama
Vildere [Reckless] (Gustav Werner, 2025) | DCP Nordisk Panorama
Sukkahousut [Pantyhose] (Fabian Munsterhjelm, 2024) | Vimeo
Arütmia [Arrhythmia] (Maria Reinup, 2025) | DCP Nordische Filmtage Lübeck

Kunniamaininta sarjaohjelmien puolelta:
Adolescence (Philip Barantini, 2025) | Netflix

Näkemiin 2025, kuulemiin 2026.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)
Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)
448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)
Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)
Elokuva(vuode)n viemää (2024)

Tallennehautojan uudet pohdinnat

"I grew up in a time when culture was passed along through objects. They were interesting, because we could live among them. We could pick them up. Hold them in…"

- Aksel (Anders Danielsen Lie) elokuvassa The Worst Person in the World (Verdens verste menneske, 2021)

Kesällä 2023 kirjoitin blogiini tilanteesta, jossa hankkiakseen suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyyn, joutuu yhä enenevissä määrin kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän puoleen. Tilanne on päälle parissa vuodessa heikentynyt entisestään kotimaan markkinoilla.

Kuvaavaa on, että tänä vuonna elokuvateattereihin liki 235 000 katsojaa kerännyt Teemu Nikin tragikoominen 100 litraa sahtia on ensimmäinen vuoden katsotuin kotimainen, joka näillä näkymin jää kokonaan ilman kotimaista tallennejulkaisua sitten videoaikakauden synnyn. Euroopan maista esimerkiksi Italiassa sen sijaan markkinoita piisaa ainakin DVD:n verran. Nelonen Median kotimaan valkokankaille, suoratoistoon ja lineaariseen televisioon levittämän elokuvan tallennetta jättäminen tuntuu harmilliselta päätökseltä. Uskon nimittäin vahvasti, että DVD- ja blu-ray-kauppa olisi käynyt vähintään Sysmän väkiluvun verran.

Viime vuosien kotimaisista ulkomailta täytyy halutessaan naarata myös mm. Isossa-Britanniassa ilmestynyt Klaus Härön Rakkaani merikapteeni (2023), Saksassa muhkeana mediabookina ilmestynyt Max Seeckin ja Joonas Pajusen kauhuelokuva Koputus (2022) ja yhtä lailla Saksasta Inari Niemen draama Valoa valoa valoa (2023). Esimerkiksi näitä ja monia muita et löydä teosten kotimaasta tallennejulkaisuna.

Miksi välitän tallennejakelusta vielä 2020-luvulla? Ennen kaikkea siksi, että elokuvan puolella pirstoutuneet suoratoistopalvelut eivät ole korvanneet optista mediaa saatavuuden suhteen yhtä laajalti kuin populaarimusiikin saralla. Lisäksi fyysisten tallenteiden, erityisesti teräväpiirtoformaatin kautta, elokuvien arkistointi, tutkimus ja pienesityskerhotoiminta on helpompaa ja matalan kynnyksen saavutettavuus on ollut esimerkiksi kirjastojen kautta hyvällä ja monimuotoisella tolalla. Kyse ei ole vain kaltaiseni mediadinosauruksen materialismista.

Tallenteille on todistetusti kysyntää, mutta saatavuus on marginalisoitunut. Yhtä lailla voisi sanoa, että saatavuus on siirtynyt entistä innostuneimpien käsiin. Nimittäin samalla kun tallennemyynti on käytännössä kadonnut ostoskeskusten ja supermarkettien hyllyiltä (suurin piirtein Keskisen Kyläkauppaa lukuun ottamatta), panostavat ulkomaiset boutique-jakelijat tallenteisiin ehkä enemmän kuin koskaan. 

Tallennefetisismiin taipuvaiset cinefiilit eivät ole koskaan nojautuneet vain suoratoistoon, koska nimikkeet tulevat ja menevät, katoavat olemasta. Taannoin vielä silkkaa ihailua osakseen saanut Mubikin sotkeentui sijoittajansa kautta Israelin armeijan harjoittamaan kansanmurhaan ja sai valveutuneet elokuvan ystävät hylkäämään kuukausitilauksensa. Liekö samassa ne Mubin himoitut kangaskassitkin päätyivät jo Fidaan... Suoratoiston puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että kiitän Yle Areenan, Elonetin ja vaikkapa kirjastojen Cineast-suoratoistopalvelusta. (Kuinka moni on muuten vieläkään tietoinen jälkimmäisestä?).

Vaan jotain positiivistakin, jonka toivoisi kulttuuritoimitustenkin havaitsevan, Jalmari Helanderin parhaillaan pohjoismaista elokuvahistoriaa laajimmin levitetyimpänä elokuvana tekevä Sisu 2 ilmestyy Suomessa 4K Ultra HD -julkaisuna. Tästä tekee erityistä se, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisen tai edes pohjoismaisen julkaisun saava kotimainen elokuva 4K-tallenteena. Levykauppa Äx on vieläpä tarttunut Äxclusivessa-versiossaan tarjoamaan kohopainatuksellista slipcase-kantta kompletisteille. 

Aiemminkin suomalaisia elokuvia on toki julkaistu 4K-levyformaatissa, mutta aina ulkomaisen tallennelevittäjän voimin. Ulkomaisen julkaisunsa ovat saaneet mm. ensimmäinen Sisu (2022), toimintatrilleri Omerta (2021) ja ultraväkivaltainen (Pri)Sons (2024).

Deaf Crocodile - suomalaisen elokuvan löytöretkeilijät

Tapasin pari-kolme vuotta sitten työni puolesta yhdysvaltalaisen elokuvajakelija Deaf Crocodilen väkeä Berliinin elokuvajuhlilla. He olivat hyvin kiinnostuneita kaikenkarvaisista pohjoismaisista genre-, kultti- ja outoilusuosituksista. Tarjosin heille tuhdin tietopaketin siitä mihin suomalaisiin aarteisiin kannattaisi tarttua.

Ehkä osittain tämänkin promootiotyön ansiosta Deaf Crocodile on nyt julkaissut yhteistyössä Vinegar Syndromen kanssa lisää suomalaisia elokuvia teräväpiirtotallenteina. Jo aiemmin ilmestyneiden neuvostoliittolais-suomalaisen fantasiaelokuva Sammon (1959) ja Risto Jarvan yhteiskunnallisen tieteiselokuva Ruusujen ajan (1969) lisäksi Deaf Crocodile on nyt julkaissut kolmen elokuvan boksin melodraaman mestarilta, Teuvo Tuliolta. 1900 kappaleen rajattuna painoksena ilmestynyt 3 x Teuvo Tulio -kokoelma sisältää Tulion kiistatta parhaimpiin töihin lukeutuvat elokuvat Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946) sekä ohjaajan joutsenlauluksi jääneen poskettoman camp-kalkkunan Sensuela (1972).

Elokuvien lisäksi Tulio-boksi on vuorattu lisämateriaaleilla: elokuvakuraattori/tutkijoiden kommenttiraitojen lisäksi kokoelmalta löytyvät säilyneet katkelmat elokuvista Taistelu Heikkilän talosta (1936) ja Nuorena nukkunut (1937), traileri, 1940-luvun kotimaisia valistuselokuvia (!) sekä Nuorena nukkuneen restauroinnista kertovan dokumentaarin.

Tulio-kokoelman tavoin ulkomailla julkaistuja, mutta Suomessa julkaisemattomia teräväpiirtojulkaisuja kotimaisten klassikoiden saralta alkaa olla jo nippu. Deaf Crocodilen julkaisujen lisäksi saatavilla ovat myös The World Cinema Projectiin ensimmäisenä pohjoismaisena teoksena mukaan päässyt Mikko Niskasen magnum opus Kahdeksan surmanluotia (1972), saksalaisen Bildstörungin levittämänä Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) ja tuoreimpana Saksassa julkaistu Olli Soinion suomalaisen kauhun pioneeriteos Kuutamosonaatti (1988). Hilpeätä kyllä, Kuutamosonaatti on Saksassa Muttertag II - Die Söhne sind zurück eli Troman Mother’s Day -elokuvan (1980) jatko-osa! Siinäpä mielikuvituksekasta markkinointia. Itse ennätin jo hankkia tämän julkaisun, joka ilokseni pohjautui Kansallisen audiovisuaalisen instituutin huolelliseen digirestaurointiin toisin kuin VLMedian muinainen DVD, joka muistutti VHS-siirtoa. Tympeätä vain, että tätäkään teräväpiirtotallennetta en saanut Suomesta.

Myynnin logiikka?

Elokuvien tallennelevityksessä on merkillisiä piirteitä, joiden logiikkaa on vaikea hahmottaa. Hyvä esimerkki tältä syksyltä on Tom Savinin Night of the Living Deadin (1990, televisioesityksessä myös nimeltään Elävien kuolleiden yö) ultrateräväpiirtojulkaisu. Steelbook 4K-tallenne julkaistiin yhteispohjoismaisin kansipaperein, mutta rajattu painos myytiin loppuun jo ennakkomyynnissä. Uusi painos tulee, jos tulee, joskus tulevaisuudessa. Tällaisessa tilanteessa luulisi, että myynnin logiikka toimisi niin, että kopioita laitettaisiin myyntiin kysynnän mukaan, semminkin kun kyse ei ole numeroidusta rajallisesta painoksesta. Vaan ei, turha luulo. Ostajia olisi, mutta myytävää tuotetta ei ole tarjolla. Tällaisesta tilanteesta hyötyvät vain Huuto.netin trokarit ja toisaalta ulkomaiset verkkokaupat. Minäkin päädyin ostamaan oman Night of the Living Deadini saksalaisesta verkkokaupasta, vaikka mieluummin olisin sijoittanut rahani kotimaiselle kivijalkakauppiaalle.

Niin, ne kotimaiset kivijalkakauppiaat. Seitsemällä paikkakunnalla operoiva Levykauppa Äx palasi elokuvien tallennemyynnin äärelle vuosi sitten ja raportoi hiljan ensimmäisen paluuvuoden myynnistään. Kuulkaapa tätä skeptikot: "[L]askettiin, että kalenterivuoden aikana ollaan myyty leffoja yhteensä 98 055 kipaletta (60 % bluray, 30 % dvd ja 10 % 4K) ja euroissa tämä taas tarkoittaa reilua 1,2 miljuunan liikevaihtoa". Eli kyllä myyntiä on, kun on mitä myydä ja boutique-julkaisut hallussa. Levykauppa Äx:n lisäksi pääkaupunkiseudulla tallennefetisistiä palvelevat enemmän tai vähemmän rautaisella asiakaspalveluhenkisyydellään mm. Pieni leffakauppa, Future Movie Shop ja Filmihullun Leffakauppa, Tampereella Viiden tähden leffadivari ja esimerkiksi Porissa Porin Videodivari.

Puhetta Peter Jacksonista ja vuoden 1995 elokuvasadosta

Vierailin pitkästä aikaa ystäväni Aucustisen YouTube-kanavalla. Ensin keskustelimme Peter Jacksonin vivahteikkaasta urasta, Bad Tastesta Hobittiin, uudempaa dokumentaarista tuotantoa unohtamatta. Tuoreemmassa jaksossa kävimme hartaudella läpi 30 vuoden takaista elokuvasatoa eli vuoden 1995 tarjontaa. Asiasanoina mm. Seitsemän (Se7en), Toy Story, Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise), Nicolas Cage, Kivenpyörittäjän kylä ja Bertin päiväkirjat.

Käykäähän katsomassa ja kommentoimassa!

Peter Jackson

Elokuvavuosi 1995

David Fincherin ohjaama sarjamurhaajaelokuvien kiistaton klassikko Seitsemän (Se7en, 1995) juhlii tänä vuonna pyöreitä.

Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!” 

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo 

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”. 

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. 

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Suomalaisen kulttuurin puolesta

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys. 

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022 

Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea. 

Pohja se o miunkii säkis.

Ohjaajan muotokuvia, osa 10: Stanley Kubrick

Kinopaniikki-podcastin toisen tuotantokauden päätösjakso käsittelee Stanley Kubrickia (1928-1999), yhtä elokuvataiteen suurimmista visionääreistä ja perfektionisteista, joka hioi elokuviaan äärimmäisellä tarkkuudella. Kubrick kontrolloi maanisesti elokuvien budjetit, valvoi editointivaiheen ja jälkityöt, loi kuhunkin elokuvaansa omanlaisensa kuva- ja äänimaailman, osallistui markkinointiin ja levitykseen – ja kohdisti tarpeen vaatiessa toimia sensuuri- tai levityskieltoon liittyvissä seikoissa. Valtaosaa Kubrickin elokuvista oudoksuttiin tuoreeltaan, mutta niiden ainutlaatuinen arvo on vuosien mittaan vain kasvanut. Hän loi maailmoita, joihin katsoja pääsee sisään, mutta joista ei pääse koskaan kokonaan pois.

Yhä ja edelleen Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat