Johdannoksi
Vierailin kesäkuussa 2026 Valentin Vaala -elokuvafestivaalilla Pohjois-Pohjanmaan itäosassa, Vaalan kunnassa. Pidin festivaalilla esitelmän otsikolla Pohjoinen valkokankaalla - studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon. Tehdessäni taustatutkimusta aiheesta, tekstiä syntyi sen verran runsaasti, että ajattelin hyödyntää sen täällä blogissani kolmiosaisena artikkelisarjana. Lähtökohta oli esitellä Pohjois-Suomessa kuvattuja elokuvia päälle vuosisadan ajalta. Pääpaino on elokuvateatterilevityksen saaneissa pitkissä näytelmäelokuvissa, joiden päätuotantomaa on Suomi.
Pohjoinen valkokankaalla
- studiokauden eksotisoiduista Lappi-elokuvista arkirealististen pohjoisen kuvien kautta saamelaisen elokuvan läpimurtoon, osa 2
Myyttinen Pohjola Kuusamossa
Oman viipaleensa suomalaisen elokuvan pohjoiseen kuvastoon on tarjonnut myös Kuusamo, jonka tunturimaisemat, metsät, järvet ja talviset maisemat ovat tehneet siitä houkuttelevan kuvauspaikan. Koillismaan maisemia on myös eksotisoitu tai käytetty myyttisenä näyttämönä, eräänlaisena sijais-Lappina. Ensimmäisten joukossa Kuusamossa kuvasi Nyrki Tapiovaara klassikkokirjafilmatisoinnillaan Juha (1937), jota kuvattiin Kuusamon Pyhäjärvellä, Kitkajoen ja Oulankajoen koskilla, Oulankajoen Kiutakönkäällä sekä Suojärvellä. Talvikuvat otettiin Suojärvellä ja kesäkuvat Kuusamossa. Juhan taloksi sopiva pihapiiri löydettiin Pyhäjärven rannalta. Ajalleen poikkeuksellisesti myös sisäkuvat otettiin suurimmaksi osaksi Kuusamossa. Kuvauksessa tarvittava rekvisiitta kerättiin eri puolilta pitäjää.
1950-luvulla Toivo Särkkä ohjasi Juhan (1956) uudelleen, ensimmäisenä suomalaisena kokonaan värillisenä elokuvana. Myös Särkän Juhaa kuvattiin Kuusamossa. Kuvauksia seuraamassa ollut toimittaja tiesi kertoa Elanto-lehdessä (22/1956), että kuvausten kannalta huonojen ilmojen aikana koskenlaskua harjoitelleet pääosien esittäjät laskivat itse koskikohtauksensa. Kuusamo-kuvausten alunperin kahdeksi viikoksi suunniteltu aikataulu venyi sääolosuhteiden vuoksi viideksi.
Kuusamon ja Kemijärven pohjoisissa maisemissa kuvattiin myös oman aikana suurelokuvaa, neuvostoliittolais-suomalaista yhteistuotantoa Sampo (1959), joka perustuu löyhästi Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan (1835). Neuvostoliittolaisen ja suomalaisen työryhmän näkemykset poikkesivat rajusti toisistaan. Suomessa suurtuotannolta toivottiin vakavahenkistä ja alkuperäisteoksen tasoista filmatisointia Kalevalasta, kun taas kirjallisuudesta ammentanut neuvostoliittolainen seikkailuelokuvien ohjaaja Aleksandr Ptushko halusi työstää satuelokuvan. Suomi-Filmin 40-vuotisjuhlaelokuvana valmistunut Kalevala-elokuva ei noussut suosikiksi lippukassoilla ja elokuvan yleisömenestys jäi ennakoitua selvästi vähäisemmäksi. 1960-luvulla Sampo sai uuden elämän Yhdysvalloissa, osittain uudelleen kuvattuna ja englanniksi dubattuna muunnelmana nimellä The Day the Earth Froze.
 |
Villi Pohjola
(1955) |
Kuusamossa kuvattiin myös suomalaista tuohivirsuwesterniä,
Aarne Tarkaksen Villiä Pohjolaa (1955), jossa
Tapio Rautavaara esittää Tundra-Tauno-nimistä seikkailijaa. Elokuva sijoittuu Tarkaksen luomaan Utopila-nimiseen fiktiiviseen paikkaan, johon Kuusamon maisemat antavat mahtavat puitteet. Alkutekstien lopussa on elokuvantekijän lisäohjeistusta katsojalle: "Teidän on turha etsiä Pohjolaa kartoista tai tietosanakirjoista, niistä ette sitä löydä. Sen paikkaa on hyvin vaikeata määritellä."
Tuottelias Aarne Tarkas ohjasi Villille Pohjolalle vielä kaksi temaattista jatko-osaa, yhtä lailla Kuusamon maisemissa.
Villin Pohjolan kulta (1963) on lähempänä perinteistä westerniä Lapin kultaryntäyksineen, mutta tapahtuma-aikaa ei elokuvassa määritellä. Sarjan kolmas elokuva,
Villin Pohjolan salattu laakso (1963) ontuu rasistisella eksotisoinnilla, kun saamelaiset rinnastetaan siinä amerikanintiaaneihin.
1990-luvulla
Åke Lindman toi valkokankaalle oman näkemyksensä Lapin kultaryntäyksestä ja siihen liittyvästä historiallismyyttisestä perinteestä elokuvassa
Lapin kullan kimallus (1999). 1860-luvulle sijoittuva historiallinen draama esittää pohjoisen erämaan paikkana, jossa unelmat vauraudesta, selviytymisestä ja vapaudesta kietoutuvat toisiinsa. Samalla se vahvisti kuvaa Lapista seikkailun ja ihmisluonnon koetinkivenä suomalaisessa elokuvassa.
Oulu valkokankaalla: Mikko Niskasen Pojat (1962)Kotimaisen elokuvan studioaikakauden päättyminen 1960-luvun puoliväliin tultaessa merkitsi sitä, että elokuvia alettiin yhä rohkeammin tehdä ulkona ja maantieteellisesti laajemmin ympäri Suomea. Kuvaus-, äänitys- ja valaisukalustossa tapahtunut keventyminen ja kuvausnegatiivin herkistyminen helpottivat olosuhteiden pakottamaa siirtymistä ulos studioista. Kevyempi tekninen kalusto avasi mahdollisuuden myös uudenlaisen realismin ja ilmaisun mahdollisuuksiin. 1960-luvun uusi tekijäpolvi (mm.
Maunu Kurkvaara,
Risto Jarva,
Mikko Niskanen) matkasi kuvausretkille syvemmälle maakuntiin.
 |
| Pojat (1962) |
Yksi kuuluisimmista Ouluun sijoittuvista elokuvista on Mikko Niskasen
Pojat (1962), jossa viisipäisen poikajoukon mieltä kiihottavat toisen maailmansodan aikaan kaupunkiin asettautunut saksalainen sotilasosasto, kauttakulkevat sotilasjunat ja ajan ihanteet. 1940-luvun alussa Oulussa asui 25 000 asukasta, joista saksalaisia oli enimmillään 4 000. Kirjailija
Paavo Rintalan omakohtaisiin muistoihin pohjautuvan romaanin tavoin Niskasen elokuva heijastelee oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Pojat ovat sodan vääristämiä ihmisiä pienoiskoossa, kirjaimellisesti.
Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät, sota-ajan ihannoitu maskuliinisuuden ydin murtuu ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.
Junan liikkeillä alkava elokuva päättyy junan lähtöön. 17-vuotiaan
Vesa-Matti Loirin esittämän Jaken yksinäisyys ja äidinkaipuu purkautuu tunteiden osoittamisen kieltävässä ilmapiirissä ylimielisyytenä ja lopulta traagisena tapahtumana. Saksalaissotilaiden mukana Oulusta poistuu Jaken äiti. Jake juoksee junan perässä, raahautuu sen mukana puskurista kaikilla voimillaan kiinni pitäen, mutta ote irtoaa. Jake jää makaamaan radalle, juna jatkaa matkaansa. Loppukohtaus oli Niskasen itsensä kirjoittama, sillä romaani päättyy toisin, Jaken onnettomaan itsemurhaan. Kirjailija Rintala piti uudenlaista loppua ”kertakaikkiaan upeana”.
Aikalaisarvioissa Pojat otettiin vastaan ilahtuneesti. Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat elokuvaaja
Olavi Tuomen selkeä kameratyö,
Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki ja Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa. Helsingin Sanomien
Paula Talaskivi totesi Niskasen elokuvan olevan ”yllättävän kypsä työ ensikertalaisohjaajan tekemäksi”. Elokuva-Aitan
Kirsti Jaantila kehui Niskasen kykyä ohjata nuoria amatöörejä: ”Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa.” Loirin roolisuorituksen toi esiin myös Uuden Suomen
Heikki Eteläpää: ”Tämä Matti Loiri on oikea löytö poikajoukossa, joka kollektiivinakin tekee työnsä erittäin vapautuneesti.” Elokuvaneuvos
Kari Uusitalo arvioi Niskasen debyytin ”yhdeksi kaikkien aikojen parhaista suomalaisista esikoiselokuvista – näin valmista sisääntuloa meikäläisissä oloissa harvoin näkee.”
Pohjoinen naturalismi valkokankaallaRauni Mollbergin ohjaustöistä pohjoiseen sijoittuvat
Maa on syntinen laulu (1973),
Milka (1980) ja
Ystävät, toverit (1990). Mollberg oli kiistelty ja kiitelty taiteilijapersoona, joka vaikutti niin elokuvan, teatterin kuin television saralla. Hän kohosi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta ihaillun ja vihatun ohjaajan ura noudatti lopulta nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Hän oli aikansa kuuluisin suomalainen elokuvaohjaaja, jonka luonteen pimeästä puolesta ei uskallettu hänen elinaikanaan julkisesti puhua.
Mollberg rakasti tavallisia, elämää nähneitä ihmisiä ryppyineen ja aknearpineen. Naamasta sai näkyä, mitä kurkkuun oli kaadettu. Hänen ohjaustöidensä estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon. Mollberg sai ihmiskasvoihin intensiivisen latauksen tutkiessaan elämän repiviä alkuvoimia.
 |
Maa on syntinen laulu
(1973) |
Mollberg oli katsotun ja palkitun televisiotuotantonsa kautta tunnettu tekijä jo ennen astumistaan kohti valkokangaselokuvia. 44-vuotiaan ohjaajan elokuvateatteridebyytti
Maa on syntinen laulu oli kuitenkin sensaatiomainen läpimurto, josta tuli valtaisa kaupallinen ja taiteellinen menestys. Elokuvaa kävi katsomassa alle 16-vuotiailta kielletyn ikärajan puitteissa yli 700 000 katsojaa, noin neljännes silloisesta väestöstä, ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. Suuri yleisö tarttui hanakasti elokuvaan nähdäkseen kohuttua alastomuutta ja ”arktisen” seksin kuvausta.
Elokuvan pohjalla ollut samanniminen kirja oli
Timo K. Mukan vain 19-vuotiaana vuonna 1964 julkaisema runollinen ja herkkä romaani lappilaiskylän elämästä ja köyhän Mäkelän perheen Martta-tyttären seksuaalisesta heräämisestä.
Mollbergille Mukan romaani edusti kaikkea sitä, mitä hän oli etsinytkin: puhuttu, paljon parjattu ja voimakkaita reaktioita herättävä teos, jossa oli hänelle itselleen rakasta väkevää kuvausta tavallisesta kansasta. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos. Sen ihmiset ovat osa luontoa: sen verenkäyntiä, maaperää ja henkimaailmaa. Syntisessä laulussa puhuttelee sen kaunistelemattomuus, himo ja haavoittuvaisuus. Elämän hauraus on vahvasti läsnä.
Mukka ei itse ehtinyt nähdä elokuvaa valmiina – hän kuoli seitsemän kuukautta ennen ensi-iltaa, vain 28-vuotiaana. Kuvauspaikkavierailulla hän ei halunnut olla Mollbergin kanssa pitkiä aikoja samassa tilassa. He olivat persoonina kuin kaksi ääripäätä, mutta jakoivat kuitenkin elokuvan kannalta tärkeitä asioita. He tiesivät, että elokuva tuli kuvata Lapissa, eikä studiossa. Mukka painotti, että elokuvan tulisi alleviivata kirjan rytmiä, ei runojen ja sanojen kautta, vaan visuaaliselta tasolta.
Syntistä laulua tehdessä Mollen vaatimus autenttisuudesta kohosi riskirajoille ja pahimmillaan räikeästi sen yli. Elokuvaa kuvattiin tiettömien taipaleiden takana Kittilässä, sähköttömissä autiokylissä, äärimmäisen hankalissa luonnonolosuhteissa. Mollberg kiersi ympäri Lappia etsimässä mahdollisia näyttelijöitä jututtaen tuntemattomia maalaistaloissa, kirkonkylien baareissa ja linja-autoasemilla. Hän etsi henkilöitä, jotka eivät näyttelisi tunteita, vaan eläisivät ne.
Elokuva roolitettiin amatööreillä tai nuorilla ensikertalaisilla. Päärooliin Martaksi tuli ylioppilaaksi valmistuttuaan vuoden näyttelijäkurssin suorittanut 19-vuotias
Maritta Viitamäki, jonka Mollberg kohtasi Mikkelin satamassa. Jussi-palkinnon arvoisesti näytteli jo
Sotaerakko-televisioelokuvassa (1972) mukana ollut
Aimo Saukko, luonnonlahjakkuus, joka ei Mollen mukaan itsekään tiennyt mitä teki, tuli vain.
Mollberg paineisti näyttelijät osin häikäilemättömin keinoin äärimmäisiin tunnetiloihin ja eläimiin kohdistettiin aitoa väkivaltaa. Ohjausmetodien uhriksi joutuivat paloiteltu vasikka, kaksi puukolla sydämeen iskettyä poroa, kalikalla päähän lyöty jänis ja potkittu koira. Trikkikuvia ei käytetty eikä mitään jätetty viitteellisiksi. Mollberg rääkkäsi myös itseään käymällä kuvattavien kohtausten tunnetilat läpi henkisesti ja fyysisesti heittäytyen. Rasittavat kuvaukset kestivät yli 100 päivää.
Lopputuloksessa
Kari Sohlbergin kuvaus tavoittaa sen tekstuurissaan rikkaan ja elämän rosoisuutta korostavan visuaalisen tason, josta Mukka haaveili. Filmille ikuistettiin pohjoisen auringonnousut ja -laskut, värikylläinen ruska ja talven hankikantoinen heleys.
Syntinen laulun kanssa samana vuonna ensi-iltansa sai myös suomalaisen elokuvamelodraaman taiturin,
Teuvo Tulion, joutsenlaulu
Sensuela (1973). Roimasti camp-huumorin puolelle yliampuvuudellaan kaartuvan seksploitaatioelokuvan voi nähdä myös suomalaisen elokuvan studiokauden Lappia eksotisoivien elokuvien viimeisena vinoutuneena loppunäytöksenä.
Eroottisessa melodraamassa (aikoinaan jopa alle 18-vuotiailta kielletyssä) lappilaistyttö rakastuu toisen maailmansodan lopussa pelastamaansa saksalaiseen lentäjään isänsä vastusteluista huolimatta. Vuosia sodan jälkeen saksalainen työskentelee Lapissa valokuvaajana ja kohtaa Lailan uudelleen. Mies houkuttelee hänet karkaamaan mukanaan Helsinkiin, jossa Laila ajautuu seksuaalisen hyväksikäytön, päihteiden ja prostituution maailmaan. Tulion maineikas ura päättyi kaupalliseen katastrofiin, josta on kuitenkin 2000-luvulla tullut kulttisuosikki.
Pohjoisen erämaakuvauksista
Tapio Suomisen elokuva
Mosku – lajinsa viimeinen (2003) kuvaa kovaotteisen eränkävijän ja porokeisarin Aleksi Hihnavaaran elämää 1900-luvun alusta. Elokuva rakentaa päähenkilöstään ristiriitaisen, mutta paikoin myyttiseksi kohotetun hahmon, jonka kautta pohjoinen näyttäytyy rajaseudun kovana ja väkivaltaisena elinympäristönä. Vaikka teos pyrkii realistisuuteen, sitä voi tarkastella kriittisesti siinä, miten se romantisoi maskuliinista erämaakuvastoa ja vahvistaa käsitystä pohjoisesta lakien ulkopuolisena tilana.
Kohti pohjoista naurun saattelemana Lapin maisemissa on syntynyt myös suomalaisen komediaelokuvan suosikkeja. Kotimaisen viihteen kultasormella
Pertti ”Spede” Pasasella oli piilopirtti Muonion Pallas- ja Ollostunturien sylissä. Mesopotamiaksi ristitty luomispaikka toimi alkulähteenä monille tv-sketseille ja elokuvakäsikirjoituksille. Pääkaupunkikeskeisten Spede-elokuvien pohjoisimmat näköalat nähtiin 1960-luvun tuotannossa. Irtonaista
Millipilleriä (1966) kuvattiin Muoniossa lumimiesjakson verran ja elokuvatuotannon ympärille rakentuvaa
Pohjan tähteitä (1969) Rovaniemellä, Muoniossa ja Kittilässä. Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittamana syntynyt, hillittömän hyperaktiivinen farssi,
Pähkähullu Suomi (1967) vei Speden ja kumppanit halki Suomen. Pohjoisimmat kohtaukset taltioitiin Torniosta, Rovaniemeltä ja Speden ja Simo Salmisen tunturivaellukselta Pallastunturilta.
1970- ja 80-luvuilla
Heikki Kinnunen ja
Leo Lastumäki tuntuivat suomalaisen viihteen erottamattomalta parivaljakolta. Suositusta
Ällitällistä (1971) alkanut yhteistyö jatkui television viihdeohjelmissa aina 1990-luvulle saakka. Nokkelasti sanailevan kaksikon vetovoiman tunnisti
Seppo Huunonen, joka ohjasi elokuvan
Veikko Huovisen humoristisen
Lampaansyöjät-menestysromaanin (1970) pohjalta.
 |
Lampaansyöjät
(1972) |
Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa.
Huunosen lennokas ohjaus yhdistelee road movieta, primitiivistä ryyppykomediaa, kevyttä kokeellisuutta sekä katkeransuloista musiikkielokuvaa Tapio Rautavaaran ja elokuvan pääparin laulamien kappaleiden säestämänä.
Huovisen luonnonläheinen kulinarismi ja Kinnusen ja Lastumäen yhteiskemia tuottivat lippuluukkumenestyksen, joka keräsi yli 340 000 elokuvateatterikatsojaa eli lähes kaksi kertaa enemmän kuin ilmestymisvuoden muut kotimaiset ensi-iltaelokuvat yhteensä. Juopottelun lomassa lausutut korpifilosofoinnit muuttuivat kansan suussa hokemiksi, kuten ”Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!” ja ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä”. Huovisen muista romaaneista Kainuussa (Puolangan ja Kuhmon maisemissa) kuvattiin myöhemmin myös
Kari Väänäsen menestyselokuva
Havukka-ahon ajattelija (2009).
1990-luvun puolivälissä komediaryhmä Kummeli siirtyi televisiosta valkokankaalle. Episodirakenteinen
Kummeli Stories (
Matti Grönberg, 1995) perustui vielä vahvasti sketseihin, joista rallimaailmaa parodioivassa jaksossa päädyttiin Ouluun kuvaamaan Pohjola-ralliin sijoittuvia osuuksia. Seuraavassa elokuvassa viihderyhmä sai Lapin kultakuumeen road movieta ja räävitöntä komediaa yhdistelevässä ilokuvassa
Kummeli Kultakuume (Matti Grönberg, 1997). Bensankatkuinen ystävyyden ja erilaisuuden ylistys etoi kriitikoita, mutta nousi heti tuoreeltaan odotetusti katsojasuosikiksi. Sittemmin siitä on tullut rakastetuin Kummeli-elokuva, jonka tiimoilta on nähty peräti aidon kulttielokuvan piirteitä omaavia ”replikoi yhdessä” -näytöksiä. Inariin sijoittuvissa kohtauksissa kuvauspaikoiksi löytyivät Iisakkipään rinteet, Luttojoki, Urho Kekkosen Kansallispuiston portti Saariselällä ja Urupää.
 |
Napapiirin sankarit
(2010) |
2010-luvulla pohjoisen komediana täysosumaksi osoittautui
Dome Karukosken Napapiirin sankarit (2010). Hirtehisessä vauhtikomediassa kolme työtöntä kolmekymppistä kaverusta matkaa Lapin kaamostalven yössä ostamaan kohtuuhintaista digiboksia, jotta yksi kavereista, Janne (
Jussi Vatanen) ei menettäisi elämänsä rakkautta, Inaria (
Pamela Tola), nahjustelunsa tähden. Hanketta mutkistaa kuitenkin ”pari muuttujaa”. Komediallisuudesta huolimatta elokuva sivuaa myös vakavia teemoja, kuten pohjoisen työttömyyttä.
Rovaniemellä, Muoniossa ja Kolarissa kuvatusta elokuvasta kaupallinen ja taiteellinen jättihitti. Se sai kriitikoilta lämpimän vastaanoton, lähes 400 000 elokuvateatterikatsojaa ja Jussi-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Elokuvan menestys poiki peräti kolme jatko-osaa, joiden kaikki tarinat sijoittuvat Lapin ja Kainuun seuduille.
Kaivattua naisnäkökulmaa pohjoisen komediaan toi
Marja Pyykkö elokuvallaan
Kekkonen tulee! (2013). Se on lappilaiseen pikkukylään sijoittuva tragikoominen epookkifarssi odotuksesta, unelmista ja arjen sekoittumisesta.
Jatkuu osassa 3...
