Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

”Alussa oli suo, kuokka ja Yleisradio” – Täällä Pohjantähden alla oli vanhan tuotanto­järjestelmän hedelmä ja uusi suunnannäyttäjä

Täällä Pohjantähden alla (1968)

Television läpimurto muutti suomalaista elokuva-alaa 1960-luvun taitteessa. Fennada-Filmin ja Yleisradion yhteistyö vastasi alan haastavaan tilanteeseen ja avasi suunnan kotimaisen elokuvan modernille rahoittamiselle. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta valmistuneesta Edvin Laineen suurelokuvasta tuli menneisyyden traumaattisia kipukohtia purkavana elokuvana ”suomalainen Tuulen viemää”.

Yleisradion läsnäolosta huolimatta Linna-filmatisointi oli myös vastaisku räjähtävän suosion saaneelle televisiolle. Täällä Pohjantähden alla edusti 1960-luvun lopun suomalaisena ”kansallismonumenttina” samaa kuin Hollywood-elokuvateollisuuden antiikin historiaa tai Raamatun tapahtumia kuvittavat cinemascope-spektaakkelit.

Vaihtelevista aikalaisarvioista huolimatta elokuva koettiin tärkeäksi – ohittamattomaksi. Jos sen hosuva alkuosa koettiinkin kuvakirjamaiseksi, Pentinkulman Valituiksi paloiksi, niin loppuosa oli dynaaminen, aivan kuin eri elokuvasta.

Kirjoitin aiheesta Ylelle muhkean artikkelin ja vierailin radiossa Jarmo Laitanevan jututettavana. Kaikista talven ja kevään aikana kirjoittamistani Yle 100 -artikkeleista, tämä oli itselleni ehkä kaikkein mieluisin tutkittava.

Le Havre televisiossa, radiossa ja verkkoartikkelina

Jos 30 vuoden takainen Kauas pilvet karkaavat (1996) sai alkusysäyksensä siitä, ettei elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kehdannut katsoa itseään peiliin, kun Suomessa valitsi massatyöttömyys, niin 15 vuotta sitten Le Havre -elokuvalla (2011) tuon myötätuntoisuuden näyttämöksi tuli koko maailma globaalin pakolaispolitiikan kautta. Elokuvan teeman kannalta kuvaavaa on, että kaupungin nimellä on sanan etymologian kautta kaksoismerkitys rauhansatamana.

Käsittelin Le Havrea Yleisradion kanavilla monimediallisesti: kirjoitin artikkelin Yle Teeman sivuille, vierailin Radio 1:n iltapäivässä ja lisäksi esiinnyin Ylen suorassa lähetyksessä Sodankylän elokuvajuhlilta.

Televisio ja suomalaisen elokuvan rakennemuutos

Olen taas louhinut tietoa, mutta en hallusinoi. Kirjoitin Yle 100 -artikkelin tällä kertaa mediahistoriallisesta näkökulmasta: television ja suomalaisen elokuvan rakennemuutoksesta 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Artikkeli siitä, kuinka haastavissa merkeissä elokuvan ja television rinnakkaiselo alkoi, mutta kuinka uudella jakelukanavalla oli työllistävä vaikutus. Uhkaajasta tuli lopulta mahdollistaja.

Menneiden kesäpäivien pienoismaailmat 100 toive-elokuvan sarjassa – kirjallisuusklassikoiden filmisovituksissa nousee siivilleen taiteen sininen lintu

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja keskustelimme radiossa Jarmo Laitanevan kanssa menneille kesäpäiville sijoittuvista Yle 100 -toive-elokuvista, joissa nähdään kohtalokkaita kesäöitä, puutalokorttelin elämää, luonnonläheistä kulinarismia ja maaseudun murroksen keskellä eläviä ihmisiä.

Ihmiset suviyössä (1948)

”Muistakaa, että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö!” kuului Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään ohjeistus, kun Suomi-Filmi Oy pääohjaajansa Valentin Vaalan johdolla ryhtyi siirtämään Ihmiset suviyössä -romaanin (1934) hahmoja valkokankaalle. Romaanin alaotsikko ”eepillinen sarja” muuntui elokuvana ”impressionistiseksi runoelmaksi”.

Pikku Pietarin piha (1961) adaptoitui Jack Witikan osaavissa käsissä valkokankaalle katsojaa myötätuntoisesti helliväksi elokuvaksi, jossa kipu on perustunne ja äidittömyys keskeinen aihe. Italialaista neorealismia muistuttavassa elämän piirin kuvauksessa on kokonaisvaltaisesti viatonta koskettavuutta.

Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa. Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!

Kivenpyörittäjän kylän (1995) käsikirjoitukseen kirjailija Heikki Turunen ei puuttunut sanallakaan, mutta ohjeisti ohjaaja Markku Pölösen seuraavasti: ”Kuulehan Pölösen junttaspulikka! Teet sellasen elokuvan, että Kaurismäen veljeksiltä ravahtaa paskat housuun ja elokuvasäätiön herrat kulukoo puoli vuotta silimät eri korkeuvella”. Elokuvasta tuli kuin kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvava tarina sotienjälkeisen ajan historiastamme. Pölönen ei pelännyt tehdä tunnetasolla äkkijyrkkiä käännöksiä maalaiskomediasta syvään tragediaan ja takaisin. Nauru ja kyyneleet ovat erottomasti läsnä.

Toinen todellisuus - suomalaisen kauhu- ja fantasiaelokuvan jalanjäljillä

Yle 100 -toive-elokuvissa käsitellään huhtikuun aikana fantasiasta ja kauhusta voimansa ammentavia elokuvia. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa. Matka Valkoisesta peurasta (1952) Jadesoturiin (2006) tarjoaa näkökulmia mytologiseen folk-kauhuun, sadun ja sodan yhdistelmään, kauhukomediaan sekä Kalevalalla höystettyyn wuxiafantasiaan. Käsittelin artikkelissani myös sitä, miksi Suomessa on tehty niin vähän puhdasveristä kauhua.

Vuoden 2025 parhaiden elokuvien listoja

Vuosi 2025 on jo kaukana takana, mutta koska olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista, tehdään se silti vielä nyt, kun Vuosi elokuvissa -listatkin saatiin verkkoon.

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Paul Thomas Andersonin poliittinen toimintasatiiri One Battle After Another (2025) kuudella palkinnolla. Vihdoin parhaan ohjauksen Oscarilla palkitulle Andersonille ilta  oli jackpot, sillä hän sai Oscarin myös parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sekä tuottajana (yhdessä  Sara Murphyn ja Adam Somnerin kanssa) parhaasta elokuvasta. Ennätykselliset 16 Oscar-ehdokkuutta saanut Ryan Cooglerin genre-cocktail Sinners (2025) sai neljä palkintoa (Michael B. Jordan parhaasta miespääosasta, Coogler alkuperäiskäsikirjoituksesta, Autumn Durald Arkapaw ensimmäisenä naisena kuvauksesta ja Ludwig Göransson musiikista).

Suomalaisille elokuville jaettavat Jussit kahmaisi viime vuoden sadosta pitkän elokuvan debytantti Lauri-Matti Parppei hienolla ystävyyden kuvauksella Jossain on valo joka ei sammu (2025). Cannesin elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut elokuva palkittiin Jussi-gaalassa seitsemällä palkinnolla (mm. vuoden elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja pääosa). Ohjaaja Parppei sai harvinaiset kolme henkilökohtaista Jussia, kun ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi hän voitti vielä musiikki-Jussin. Elokuvantekijyyden lisäksi Parppei on Suomen parhaimpiin nyky-yhtyeisiin lukeutuvan Musta valo -postpop-yhtyeen laulaja, kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa

Vuoden 2025 elokuvatapauksia:
One Battle After Another 

 -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai ylivoimaisesti, vähemmän yllättäen, Paul Thomas Andersonin One Battle After Another. Kakkossijalle ylsi Kiyoshi Kurosawan jo vuonna 2024 ilmestynyt, mutta viime vuonna Suomessa teatterijulkaisunsa saanut Cloud (Kuraudo).

One Battle After Anotherin voittokulku jatkui myös Film-o-holicin äänestyksessä, joka myös valitsi viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Andersonin elokuvan poliittisesta polarisoitumisesta. Hopealle nousi Clint Bentleyn yksinäisyyttä ja hiljaista surua pakahduttavasti kuvaava Netflix-tuotanto Train Dreams (2025). Vain kerran aiemmin ainoastaan suoratoistossa julkaistu elokuva on noussut  Film-o-holicin vuosilistauksen terävimpään kärkeen, kun koronavuoden 2020 listakakkoseksi ylsi Netflixissä julkaistu Charlie Kaufmanin I'm Thinking of Ending Things (2020), tosin vuotta aiemmin Martin Scorsesen The Irishman (2019) nousi jopa ykköseksi, mutta elokuvaa esitettiin Netflixin ohella myös teattereissa. Syystä kehuttu Train Dreams lunasti paikkansa vuosilistauksen toisena ennen Jesse Eisenbergin A Real Painia (2024). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli Klaus Härön ihmisoikeusepookki Ei koskaan yksin (2024).

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Teemu Nikin tragikomedian 100 litraa sahtia (2024) ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi One Battle After Anotherin.

Neitoperho on raju trilleri primitiivisestä tahdosta, joka asuu meissä kaikissa

Eevi (Leea Klemola)

Suomalaisessa elokuvassa alkoi 1990-luvun puolivälistä nousta uusien ohjaajien ja käsikirjoittajien sukupolvi, jonka taival elokuvantekijyyteen saattoi olla lama-ajan horisontissa pettymyksiin puettu, mutta jonka elokuvista kasvoi valopilkkuja suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Yksi sellainen on Auli Mantilan Neitoperho (1997), ajattoman väkevä tarina nuoren naisen arvaamattomasta aggressiosta. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa.

”Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan” – Maa on syntinen laulu on yksi Teeman toive-elokuvista

Kirjoitin Yle 100 -toive-elokuviin liittyen artikkelin Rauni Mollbergin elokuvasta Maa on syntinen laulu (1973), joka pohjautuu Timo K. Mukan samannimiseen herkkään balladiromaaniin. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos.

Elokuvan näki päälle 50 vuotta sitten elokuvateattereissa yli 700 000 suomalaista ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. 1970-luvulla ensi-iltansa saaneista elokuvista Syntisen laulun suosion Suomessa ylittivät vain Papillon (1973) 759 301 katsojalla ja Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) 822 970 katsojalla.

Vähän erilaista valtavirtaa, sano.

PS: Aiheen tiimoilla olin myös vuoden takaisessa podcast-jaksossa sekä kuuden vuoden takaisessa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa.

Suomalaisetko vakava kansakunta? Teeman toive-elokuvissa lämminhenkistä ja anarkistista komiikkaa

Yle juhlii 100-vuotista taivaltaan vuonna 2026 esittämällä sata suomalaisten toivomaa kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa. Yle Teemalla ja Yle Areenassa nähtävä sarja kattaa elokuvahistorian jokaisen vuosikymmenen aina nykypäivään asti.

Tammikuussa kirjoitin artikkelin Mikko Niskasen suurteoksesta Kahdeksan surmanluotia (1972) ja vierailin radiotaajuuksilla. Tässä kuussa vaihdoin viihteelle, kun käsittelin yleisön toivekomedioita Pekka Puupäästä Kummeliin. "Katsojien toive-elokuvissa suomalainen komedia näyttäytyy vuosien 1953-1995 filmeissä hahmovetoisena, lämminhenkisen nostalgisena ja tahattoman anarkistisena viihdeilotteluna. Sarjakuvista, kansanviihteestä ja televisioilmiöistä nousseet harmittomat komediat viehättivät myös koko perheen yleisöä aikana, jolloin suomalaisen lastenelokuvan tuotanto oli vielä verrattain vähäistä."

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka (Esa Pakarinen)