"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Ohjaajan muotokuvia, osa 9: Clint Eastwood

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tämä yhdeksäs jakso (9/10) kertoo yhdestä amerikkalaisen elokuvan ikihongasta, yhdestä tunnetuimmasta ja eittämättä pisimmän uran tehneestä elokuvantekijästä, Clint Eastwoodista. Kovanaamaisesta näyttelijästä Oscar-palkituksi ohjaajaksi noussut Eastwood on kiinteä osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Pitkää uraa, johon on väistämättä mahtunut nousuja ja laskuja, skandaaleja ja voittoja, on leimannut ennen kaikkea sitkeys ja jatkuvuus. Eastwood on näytellyt jo kahdeksalla vuosikymmenellä ja valkokangasohjauksia on kertynyt yli puolen vuosisadan ajalta.

Tuttuun tyyliin Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Vuoden 2024 parhaiden elokuvien listoja

Olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista usein jo alkuvuodesta. Tällä kertaa tuli odoteltua peräti maaliskuun lopulle, jotta Jussitkin tulivat jaetuksi viime vuoden parhaille kotimaisille elokuville. Viime perjantaina Helsingin Kaapelitehtaalla illan voittajaksi kruunattiin Tiina Lymin suomenruotsalainen saaristoepookki Myrskyluodon Maija. Huimat 470 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt elokuva palkittiin peräti kuudella Jussilla.

Anora

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Cannesissakin Kultaisen palmun voittanut Sean Bakerin Anora. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi Bakerin peräti neljällä henkilökohtaisella Oscarilla (ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta ja tuottajana parhaan elokuvan kategoriassa). Bakerin henkilökohtainen menestys on sikäli historiallista, että samaan on yltänyt vain Walt Disney vuonna 1954.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai Luca Guadagninon Challengers, jonka ainoaksi haastajaksi kohosi Anora. Oscareissa Challengers jäi ilman ehdokkuuksia.

Talousongelmien kurimuksessa kärjistelevä Film-o-holic äänesti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Jonathan Glazerin vaikuttavan keskitysleirikuvauksen The Zone of Interestin (2023), joka menestyi Oscareissa jo vuosi sitten voittaen parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. Film-o-holicin toimituskunnan muita tuoreita suosikkeja olivat Alexander Paynen lämminhenkinen draamakomedia The Holdovers (2023) ja Wim Wendersin elämänmyönteinen Perfect Days (2023). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli, ehkä yllättäen, Mari Rantasilan Dingo-elokuva Levoton Tuhkimo.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Miia Tervon tragikomedian Ohjus ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi The Zone of Interestin.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa

"This whole world is wild at heart and weird on top" - David Lynchiä (1946-2025) muistaen

David Lynch (1946-2025)

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä sekä kuvataiteilija, muusikko ja valokuvaaja David Lynch poistui keskuudestamme 15.1.2025 keuhkosairauden uuvuttamana 78-vuotiaana. Nykypäivälle tyypillisesti sosiaalinen media täyttyi välittömästi kuvista ja muistoista Lynchin elämään ja uraan, elokuviin ja Twin Peaksiin liittyen. Ihmisten välittämistä muistoista välittyi liki poikkeuksellisen vahvasti se, kuinka merkittävän jäljen hän jätti taiteellaan katsojiin ja kokijoihin sekä taiteen- ja viihteentekijöihin, sukupolvesta riippumatta.

David Lynchin elokuvaura perustui vahvasti tinkimättömään ja omaleimaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Ei liene liioittelua sanoa, että hänen vaikutuksensa elokuvaestetiikkaan, jopa globaalisti katsoen, on modernin elokuvan merkittävimpiä ja kiistatta jäljitellyimpiä. Hänen nimikemäärällisesti suppea filmografiansa kääntyy eduksi, määrän sijaan korostuu laatu. Lynchin kymmenen pitkää elokuvaa valmistuivat vuosina 1977-2006. Hän oli kaikissa pitkän elokuvan ohjaustöissään myös käsikirjoittajana, The Straight Storya (1999) lukuun ottamatta, usein äänisuunnittelijana ja satunnaisesti leikkaajana. Ylen musiikkitoimittaja Pekka Lainetta lainaten: "David Lynch oli avantgardisti, surrealisti ja peloton outojen maailmojen tutkimusmatkailija. Hän vei kompromissittoman näkemyksen sinne, missä dollarinkuvat silmissä uskotaan loputtoman myötäkarvaan silittämisen autuaaksi tekemisen voimaan."

"Life is very, very complicated, and so films should be allowed to be, too" - David Lynch

Twin Peaks

Lynchistä tuli jo varhain, viimeistään Twin Peaksiin (1990-91, 2017) tultaessa käsite, adjektiivi. Englannin kielen auktoriteetti, Oxford English Dictionary, nimeää kapulakielelle käännettynä lynchiaanisuuden "surrealististen tai pahaenteisten elementtien rinnastamiseksi arkipäiväisten ympäristöjen kanssa ja houkuttelevien visuaalisten kuvien käyttämistä mysteerin tai uhan unenomaisen ominaisuuden korostamiseksi."

Omakohtaiset ensimmäiset muistikuvat lynchiaanisuudesta muistan havainneeni katsottuani lapsena Ryhmäteatterin improvisaatiotaituruutta ohjelmassa Nyhjää tyhjästä (1991). Neil Hardwick teetti näyttelijöillä improvisaatioharjoituksia, joissa kuultiin sisältöä kuvaavia termejä kuten kaurismäkeläinen, lynchiaaninen jne. Jo se jäi mieleen, puhumattakaan harjoitusten outoudesta. En nimittäin tässä vaiheessa ollut vielä Twin Peaksiin tutustunut.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskierros Suomessa keväällä 1991 meni minulta vielä katsomiskokemuksena täysin ohi ja ikäni huomioiden, hyvä niin. Muistan silti jotenkin tietyn väreilyn, hypnotisoidun vaikutuksen, joka 1990-luvulla sarjan ympärillä leijaili. Vuosikymmenen edetessä Twin Peaks -vaikutteet, eristyneiden pikkukaupunkien kuvaus ja surrealistiset elementit lipuivat lukuisiin televisiosarjoihin - milloin pastisseina, milloin parodian kohteiksi - jopa Suomeenkin! Kuka muistaa esimerkiksi Mustan kissan kujan (2000)?

Lopulta lukioikäisenä näin sarjan kokonaisuudessaan (luonnollisesti pois lukien Twin Peaks: The Return, 2017) ja vaikka Twin Peaks oli siinä kohtaa jo liki vuosikymmenen takainen ilmiö, tuntui, että juonikäänteitä seurattiin viikoittain herkeämättä ja ne ylsivät puheenaiheiksi nuorten keskuudessa.

Blue Velvet

Lynchin elokuvien pariin sukelsin yläasteelle askeltavana teininä. Kesällä 1997 Yle esitti nipun "Keskiyön elokuvia", jolloin näin paljon parjatun Dyynin (Dune, 1984). Suuremman vaikutuksen  tekivät MTV3:lta 12.11.1997 nauhoitettu Eraserhead (1977) ja uudella televisiokanavalla, Nelosella, 29.12.1997 esitetty Elefanttimies (The Elephant Man, 1980). Erikoinen muistikuva palaa mieleen myös Blue Velvetin (Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, 1986) ensikatselusta. Olin halunnut nähdä sen jo pidemmän aikaa, mutta television pääkanavilla sitä ei oltu nähty sitten vuoden 1992, ja koska asuin pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa, ei mistään elokuva-arkistonäytöksistä tai import-videohankinnoista osannut kuin hädin tuskin haaveilla. Lopulta näin sen vuoden 2001 Jupiterin suomalaisena DVD-julkaisuna, jossa kuvasuhde oli raa'asti kropattu sivuilta, välittämättä mitä elokuvassa tapahtuu. 4:3-postikortti käsittelyn myötä elokuva muuttui osin käsittämättömäksi. Suomessa Blue Velvet oli Lynchin elokuvista kaupallisesti menestynein, sillä sen näki elokuvateatterikierroksella lähes 100 000 katsojaa.

Mulholland Drive

Synnyinpaikkakunnallani Joutsassa "elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto" oli se, että Lynchin nykyään kenties merkittävimpänä elokuvana pidettävä Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä paikalliseen Kinoon nähtäväksi. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmikelojen saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden. Kannatti odottaa, vaikka katsojia tuskin kertyi puolta tusinaa enempää.

Lynchin elokuvat muodostivat cinefiliaan taipuvaiselle nuorelle löytöretken uuteen elokuvalliseen maailmaan. Kun kolmetoistavuotiaana aloin ymmärtää, että elokuvat ovat muutakin kuin viihdettä ja ajanvietettä, olivat matkaoppainani nimenomaan Lynchin, Stanley Kubrickin, Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen, Quentin Tarantinon ja Aki Kaurismäen kaltaiset tekijät. Siksikin Lynchin kuolema tuntuu taas yhden aikakauden päätökseltä. On tosin myönnettävä, että Inland Empirea (2006) en ole koskaan nähnyt ja Twin Peaksin kolmas tuotantokausi jäi kesken. Antanen niille jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta ilmestyessään ne tuntuivat liian sisäänpäinkääntyneiltä. Niissä Lynchin kyky ja halu luoda monitulkintaisia kysymyksiä tuntui jo niin haastavalta, että tipahdin kyydistä.

Kauhun, trillerin ja psykologisen jännityksen ystäville Lynch tarjosi paljon mielen virikkeitä, kutkuttavia pelon hetkiä ja surrealistisia painajaisia. Mulholland Drivestä erityisen vahvan muistikuvan on jättänyt kohtaus, jossa kirkkaassa päivänvalossa, pikaruokaravintolan kulmalta, astuu esiin pelottava kummajainen. Kohtaus voisi osaamattomammissa käsissä olla halpaa säikyttelyä tai peräti koominen, mutta Lynchin auteur-otteella se on niin tehokkaan ahdistavasti pohjustettu, että kohtaaminen jää puistattavalla tavalla mieleen. 

Kaikesta outoudesta ja pelottavasta kolkkoudesta huolimatta Lynchin elokuvissa oli kuitenkin myös  myös sydäntä ja herkkyyttä. Elefanttimies on kyynelkanavien avaajana tehokkaimmasta päästä ja The Straight Storylla Lynch osoitti, että voi tehdä karhean lämpimän elokuvan vaikka ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen kulkevasta vanhasta miehestä.

Angelo Badalamenti & David Lynch

Elokuvan ja television lisäksi Lynch työskenteli mm. taidemaalarina, visuaalisena taiteilijana ja kirjoitti omaelämäkerran ja self help -oppaan sekoituksen Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness,  and Creativity (2006, suomeksi Catching the Big Fish: meditaatio, tietoisuus ja luovuus, 2008). Teoksessa Lynch tutustutti lukijat transsendenttiseen mietiskelyyn luovuuden välineenä ja valotti elämänsä karikoita, masennusta ja epäonnistumisia. Musiikin saralla keskeinen ja tunnetuin yhteistyötoveri oli Angelo Badalamenti, mutta yhtä lailla Lynch tuotti ja sanoitti Twin Peaksistakin tutun Julee Cruisen kaksi ensimmäistä albumia 1980- ja 90-lukujen taitteessa ja levytti vielä 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, jotka edustivat avantgardistista elektrobluesia.

David Lynch teki uransa varrella satunnaisesti sivuosa- ja cameo-rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi erinomaisen kiehtova hahmotus legendaarisesta western-ohjaajasta, John Fordista, Steven Spielbergin omaelämäkerrallisessa kasvudraamassa The Fabelmans (2022). Sekin on näkemisen arvoinen suoritus!

PS: Yle Areenasta löytyy kymmenminuuttinen video, jossa joukko elokuvaentusiasteja ja elokuvantekijöitä selittää, mistä on kyse Mulholland Drivessa. Allekirjoittanutkin esiintyy tuolla Yle Teeman elokuvafestivaalia syksyllä 2022 varten kuvatulla videolla.

Ohjaajan muotokuvia, osa 7: John Landis

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käyty jo kuuden jakson verran läpi elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Aiemmissa jaksoissa olen käsitellyt hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, veresliharealismin taituria Mikko Niskasta, kauhun, sci-fi:n ja fantasian genreosaajaa, Joe Dantea, amerikanitalialaista mestaria, Francis Ford Coppolaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, Brian de Palmaa sekä Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattua animaatio-ikonia, Tex Averya. 

Seitsemäs jakso käsittelee John Landisia, joka luovimmalla kaudellaan loi elokuvia, jotka risteilivät usein komediallisesti genrestä toiseen, viihdyttivät ihmeentunnun kautta ja sisälsivät sisäpiirimäisiä elokuva- ja elokuvantekijäviittauksia. Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut juurikaan relevantti tai uutta luova tekijä, mutta 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun hän osui kultasuoneen toistuvasti ja sai aikaan ikimuistoista viihdettä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Elokuva(vuode)n viemää

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella. 

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia. 

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 2/5, Saksa

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä toisessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä saksalaisia elokuvia.

Saksa

Saksalaisen elokuvan kansainvälisen menestysreseptin voisi suomalaisista mieltymyksistä päätellen tulkita yllättävänkin eklektiseksi. Nimittäin silloin, kun elokuvan päätuotantomaana on nähty (Länsi-)Saksa menestystä ovat tuoneet niin Riemukupla-jäljitelmät, pikkutuhmat ja "opetukselliset" seksifilmit, toisen maailmansodan draama (Peltirumpu), pohjoismaisten elokuvantekijöiden (Ingmar Bergman, Bille August) Saksassa tuotetut draamat, monikansallinen ulkopuolisuuden kuvaus (Wim Wendersin neo-western/draama Paris, Texas) tai saksalaisten nuorten päihdeongelmia tutkaillut realismi (Christiane F - tyttö metroasemalta).

Tilastoidun historian (1972-) katsotuimmaksi saksalaiseksi elokuvaksi nousee kuitenkin Rudolf Zehetgruberin Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973), joka kolmen vuoden viiveellä saksalaisesta ensi-illasta (Suomen ensi-ilta 20.2.1976) keräsi meillä päälle 155 000 katsojaa.

"Tosi vauhdikas ja jännittävä koko perheen riemuseikkailu, jossa maailman hauskin kupla pistää mutkat suoriksi ja lisää vauhtia konehuoneeseen."

Zehetgruberia on leikkisästi kutsuttu "herbiesploitaation Pelle Pelottomaksi", sillä hän kopioi amerikkalaisten Riemukupla-elokuvien (1969-2005) menestyksen eurooppalaiseksi hittiviihteeksi. Siinä missä amerikkalaisia Herbie-elokuvia tehtiin verkkaisasti, ensimmäisen osan (Riemukupla/The Love Bug, 1969) jälkeen jatkoa saatiin vasta 1974, ennätti Zehetgruberin Käfer-sarja laajeta 1970-luvulla peräti viisiosaiseksi. Elokuvasarjan härmäläisiksi nimiksi ovat kelvanneet varsin villisti niin Jymykupla, Asfalttikupla, Superkärry, Dudu - maailman hassuin auto kuin pakkaa todella hämmentääkseen, Riemukupla (!).

Suomessa suosituimmassa kakkososassa Zehetgruber itse näyttelee kansainvälistä seikkailijaa Jimmy Bondia (!), joka rantautuu uivan ihmekuplansa kanssa Algarveen taistelemaan rahanväärentäjäjengiä vastaan. Urallaan monia pseudonyymejä (mm. Robert Mark, Rudolf Rittberg) käyttänyt Zehetgruber viljeli sarjan elokuvissa päätähti-itsensä ja Jymykuplan välisen naljailun lisäksi sympaattisen kömpelöitä erikoistehosteita. Onkin arveltu, että 1980-luvun alussa Ritari Ässä (Knight Rider) -tv-sarjan luonut Glen A. Larson olisi ottanut inspiraationsa puhuvaan ja temppuilevaan autoon juurikin Käfer-elokuvista.

Saksalaisista pseudodokumentaarisista "seksiraporttielokuvista" (saksaksi Report-Filme) suomalaiset kiinnostuivat samassa 1960- ja 70-luvun aallossa, jossa valkokankailta etsittiin erotiikkaa pikkutuhmista seksikomedioista, pehmopornosta ja "audiovisuaalisista rakasteluoppaista". Valtiollisen elokuvasensuurin moraalisäännöstö oli sen verran löystynyt, että elokuvat pääsivät valkokankaille, vaikkakin sitten alle 18-vuotiailta kiellettyinä, 30% rangaistusverolla ja vieläpä leikattuina. 

Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972)

Saksalais(s)eksploitaatio maistui suomalaisille hyvin. Kymmenen katsotuimman saksalaiselokuvan joukossa on peräti kolme "raporttielokuvaa": Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) keräsi päälle 152 000 katsojaa, Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) päälle 133 00 katsojaa ja Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) liki 115 000 katsojaa. 1970-lukulaista erotiikan nälkää täydensi vielä Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) keräten reippaasti yli 110 000 katsojaa.

Vakavampaa laitaa saksalaiselokuvien menestyksessä edustaa mm. ruotsalaisen auteurin Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), jonka tuotannon taustatarina on mielenkiintoinen. Bergman oli vuonna 1976 muuttanut veropakolaisena Ruotsista Saksan liittotasavaltaan lopulta perättömiksi osoittautuneiden veronkiertosyytösten takia. Müncheniin asettunut mestariohjaaja tuotti Syyssonaatin perustamansa saksalaisen Personafilmin kautta, päärahoituksen tullessa brittiläiseltä ITC Filmiltä. Elokuva kuvattiin kuitenkin Münchenin sijasta vanhassa elokuvastudiossa Oslon edustalla, Norjassa. 

Virallisesti saksalaisen tuotannon dialogi on ruotsiksi, keskeisin työryhmä Ruotsista ja elokuva sai ensi-iltansa Tukholmassa 8. lokakuuta 1978. Golden Globella parhaana ulkomaisena elokuvana palkittu teos oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö. Ingmar oli kirjoittanut elokuvan tarinan varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin näyteltäväksi. Ingmarin käsikirjoitus ja Ingridin pääosasuoritus ylsivät saroillaan Oscar-ehdokkuuksille.

Kymmenen katsotuinta saksalaiselokuvaa Suomessa (1972-):
1. Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973) 155 570 katsojaa

2. Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) 152 629 katsojaa

3. Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978) 133 841 katsojaa

4. Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) 133 807 katsojaa

5. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) 119 751 katsojaa

6. Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) 114 945 katsojaa

7. Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) 111 155 katsojaa

8. Henkien talo (The House of the Spirits, 1993) 111 032 katsojaa

9. Paris, Texas (1984) 105 036 katsojaa

10. Christiane F. - tyttö metroasemalta (Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) 102 006 katsojaa

Lähteet:

Elokuvasarja: Jymykupla 1972-1979. https://screensteel.home.blog/elokuvasarja-jymykupla-1972-1979/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Jymykuplan uudet seikkailut. https://kinoregina.fi/elokuva/1031125/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Ohjaajan muotokuvia, osa 6: Tex Avery

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Kuudes jakso käsittelee animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Averyä, joka oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan ultranopealla, väsymättömällä ja monimielisellä komiikalla. Absurdin huumorin, nopeiden leikkausten ja erikoisten visuaalisten efektien keinoja hyödyntäen Avery vaikutti merkittävästi animaatioelokuvan kehitykseen.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.