Ohjaajan muotokuvia, osa 10: Stanley Kubrick

Kinopaniikki-podcastin toisen tuotantokauden päätösjakso käsittelee Stanley Kubrickia (1928-1999), yhtä elokuvataiteen suurimmista visionääreistä ja perfektionisteista, joka hioi elokuviaan äärimmäisellä tarkkuudella. Kubrick kontrolloi maanisesti elokuvien budjetit, valvoi editointivaiheen ja jälkityöt, loi kuhunkin elokuvaansa omanlaisensa kuva- ja äänimaailman, osallistui markkinointiin ja levitykseen – ja kohdisti tarpeen vaatiessa toimia sensuuri- tai levityskieltoon liittyvissä seikoissa. Valtaosaa Kubrickin elokuvista oudoksuttiin tuoreeltaan, mutta niiden ainutlaatuinen arvo on vuosien mittaan vain kasvanut. Hän loi maailmoita, joihin katsoja pääsee sisään, mutta joista ei pääse koskaan kokonaan pois.

Yhä ja edelleen Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi! 

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Ohjaajan muotokuvia, osa 9: Clint Eastwood

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tämä yhdeksäs jakso (9/10) kertoo yhdestä amerikkalaisen elokuvan ikihongasta, yhdestä tunnetuimmasta ja eittämättä pisimmän uran tehneestä elokuvantekijästä, Clint Eastwoodista. Kovanaamaisesta näyttelijästä Oscar-palkituksi ohjaajaksi noussut Eastwood on kiinteä osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Pitkää uraa, johon on väistämättä mahtunut nousuja ja laskuja, skandaaleja ja voittoja, on leimannut ennen kaikkea sitkeys ja jatkuvuus. Eastwood on näytellyt jo kahdeksalla vuosikymmenellä ja valkokangasohjauksia on kertynyt yli puolen vuosisadan ajalta.

Tuttuun tyyliin Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Vuoden 2024 parhaiden elokuvien listoja

Olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista usein jo alkuvuodesta. Tällä kertaa tuli odoteltua peräti maaliskuun lopulle, jotta Jussitkin tulivat jaetuksi viime vuoden parhaille kotimaisille elokuville. Viime perjantaina Helsingin Kaapelitehtaalla illan voittajaksi kruunattiin Tiina Lymin suomenruotsalainen saaristoepookki Myrskyluodon Maija. Huimat 470 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt elokuva palkittiin peräti kuudella Jussilla.

Anora

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Cannesissakin Kultaisen palmun voittanut Sean Bakerin Anora. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi Bakerin peräti neljällä henkilökohtaisella Oscarilla (ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta ja tuottajana parhaan elokuvan kategoriassa). Bakerin henkilökohtainen menestys on sikäli historiallista, että samaan on yltänyt vain Walt Disney vuonna 1954.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai Luca Guadagninon Challengers, jonka ainoaksi haastajaksi kohosi Anora. Oscareissa Challengers jäi ilman ehdokkuuksia.

Talousongelmien kurimuksessa kärjistelevä Film-o-holic äänesti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Jonathan Glazerin vaikuttavan keskitysleirikuvauksen The Zone of Interestin (2023), joka menestyi Oscareissa jo vuosi sitten voittaen parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. Film-o-holicin toimituskunnan muita tuoreita suosikkeja olivat Alexander Paynen lämminhenkinen draamakomedia The Holdovers (2023) ja Wim Wendersin elämänmyönteinen Perfect Days (2023). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli, ehkä yllättäen, Mari Rantasilan Dingo-elokuva Levoton Tuhkimo.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Miia Tervon tragikomedian Ohjus ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi The Zone of Interestin.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa

"This whole world is wild at heart and weird on top" - David Lynchiä (1946-2025) muistaen

David Lynch (1946-2025)

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä sekä kuvataiteilija, muusikko ja valokuvaaja David Lynch poistui keskuudestamme 15.1.2025 keuhkosairauden uuvuttamana 78-vuotiaana. Nykypäivälle tyypillisesti sosiaalinen media täyttyi välittömästi kuvista ja muistoista Lynchin elämään ja uraan, elokuviin ja Twin Peaksiin liittyen. Ihmisten välittämistä muistoista välittyi liki poikkeuksellisen vahvasti se, kuinka merkittävän jäljen hän jätti taiteellaan katsojiin ja kokijoihin sekä taiteen- ja viihteentekijöihin, sukupolvesta riippumatta.

David Lynchin elokuvaura perustui vahvasti tinkimättömään ja omaleimaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Ei liene liioittelua sanoa, että hänen vaikutuksensa elokuvaestetiikkaan, jopa globaalisti katsoen, on modernin elokuvan merkittävimpiä ja kiistatta jäljitellyimpiä. Hänen nimikemäärällisesti suppea filmografiansa kääntyy eduksi, määrän sijaan korostuu laatu. Lynchin kymmenen pitkää elokuvaa valmistuivat vuosina 1977-2006. Hän oli kaikissa pitkän elokuvan ohjaustöissään myös käsikirjoittajana, The Straight Storya (1999) lukuun ottamatta, usein äänisuunnittelijana ja satunnaisesti leikkaajana. Ylen musiikkitoimittaja Pekka Lainetta lainaten: "David Lynch oli avantgardisti, surrealisti ja peloton outojen maailmojen tutkimusmatkailija. Hän vei kompromissittoman näkemyksen sinne, missä dollarinkuvat silmissä uskotaan loputtoman myötäkarvaan silittämisen autuaaksi tekemisen voimaan."

"Life is very, very complicated, and so films should be allowed to be, too" - David Lynch

Twin Peaks

Lynchistä tuli jo varhain, viimeistään Twin Peaksiin (1990-91, 2017) tultaessa käsite, adjektiivi. Englannin kielen auktoriteetti, Oxford English Dictionary, nimeää kapulakielelle käännettynä lynchiaanisuuden "surrealististen tai pahaenteisten elementtien rinnastamiseksi arkipäiväisten ympäristöjen kanssa ja houkuttelevien visuaalisten kuvien käyttämistä mysteerin tai uhan unenomaisen ominaisuuden korostamiseksi."

Omakohtaiset ensimmäiset muistikuvat lynchiaanisuudesta muistan havainneeni katsottuani lapsena Ryhmäteatterin improvisaatiotaituruutta ohjelmassa Nyhjää tyhjästä (1991). Neil Hardwick teetti näyttelijöillä improvisaatioharjoituksia, joissa kuultiin sisältöä kuvaavia termejä kuten kaurismäkeläinen, lynchiaaninen jne. Jo se jäi mieleen, puhumattakaan harjoitusten outoudesta. En nimittäin tässä vaiheessa ollut vielä Twin Peaksiin tutustunut.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskierros Suomessa keväällä 1991 meni minulta vielä katsomiskokemuksena täysin ohi ja ikäni huomioiden, hyvä niin. Muistan silti jotenkin tietyn väreilyn, hypnotisoidun vaikutuksen, joka 1990-luvulla sarjan ympärillä leijaili. Vuosikymmenen edetessä Twin Peaks -vaikutteet, eristyneiden pikkukaupunkien kuvaus ja surrealistiset elementit lipuivat lukuisiin televisiosarjoihin - milloin pastisseina, milloin parodian kohteiksi - jopa Suomeenkin! Kuka muistaa esimerkiksi Mustan kissan kujan (2000)?

Lopulta lukioikäisenä näin sarjan kokonaisuudessaan (luonnollisesti pois lukien Twin Peaks: The Return, 2017) ja vaikka Twin Peaks oli siinä kohtaa jo liki vuosikymmenen takainen ilmiö, tuntui, että juonikäänteitä seurattiin viikoittain herkeämättä ja ne ylsivät puheenaiheiksi nuorten keskuudessa.

Blue Velvet

Lynchin elokuvien pariin sukelsin yläasteelle askeltavana teininä. Kesällä 1997 Yle esitti nipun "Keskiyön elokuvia", jolloin näin paljon parjatun Dyynin (Dune, 1984). Suuremman vaikutuksen  tekivät MTV3:lta 12.11.1997 nauhoitettu Eraserhead (1977) ja uudella televisiokanavalla, Nelosella, 29.12.1997 esitetty Elefanttimies (The Elephant Man, 1980). Erikoinen muistikuva palaa mieleen myös Blue Velvetin (Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, 1986) ensikatselusta. Olin halunnut nähdä sen jo pidemmän aikaa, mutta television pääkanavilla sitä ei oltu nähty sitten vuoden 1992, ja koska asuin pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa, ei mistään elokuva-arkistonäytöksistä tai import-videohankinnoista osannut kuin hädin tuskin haaveilla. Lopulta näin sen vuoden 2001 Jupiterin suomalaisena DVD-julkaisuna, jossa kuvasuhde oli raa'asti kropattu sivuilta, välittämättä mitä elokuvassa tapahtuu. 4:3-postikortti käsittelyn myötä elokuva muuttui osin käsittämättömäksi. Suomessa Blue Velvet oli Lynchin elokuvista kaupallisesti menestynein, sillä sen näki elokuvateatterikierroksella lähes 100 000 katsojaa.

Mulholland Drive

Synnyinpaikkakunnallani Joutsassa "elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto" oli se, että Lynchin nykyään kenties merkittävimpänä elokuvana pidettävä Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä paikalliseen Kinoon nähtäväksi. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmikelojen saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden. Kannatti odottaa, vaikka katsojia tuskin kertyi puolta tusinaa enempää.

Lynchin elokuvat muodostivat cinefiliaan taipuvaiselle nuorelle löytöretken uuteen elokuvalliseen maailmaan. Kun kolmetoistavuotiaana aloin ymmärtää, että elokuvat ovat muutakin kuin viihdettä ja ajanvietettä, olivat matkaoppainani nimenomaan Lynchin, Stanley Kubrickin, Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen, Quentin Tarantinon ja Aki Kaurismäen kaltaiset tekijät. Siksikin Lynchin kuolema tuntuu taas yhden aikakauden päätökseltä. On tosin myönnettävä, että Inland Empirea (2006) en ole koskaan nähnyt ja Twin Peaksin kolmas tuotantokausi jäi kesken. Antanen niille jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta ilmestyessään ne tuntuivat liian sisäänpäinkääntyneiltä. Niissä Lynchin kyky ja halu luoda monitulkintaisia kysymyksiä tuntui jo niin haastavalta, että tipahdin kyydistä.

Kauhun, trillerin ja psykologisen jännityksen ystäville Lynch tarjosi paljon mielen virikkeitä, kutkuttavia pelon hetkiä ja surrealistisia painajaisia. Mulholland Drivestä erityisen vahvan muistikuvan on jättänyt kohtaus, jossa kirkkaassa päivänvalossa, pikaruokaravintolan kulmalta, astuu esiin pelottava kummajainen. Kohtaus voisi osaamattomammissa käsissä olla halpaa säikyttelyä tai peräti koominen, mutta Lynchin auteur-otteella se on niin tehokkaan ahdistavasti pohjustettu, että kohtaaminen jää puistattavalla tavalla mieleen. 

Kaikesta outoudesta ja pelottavasta kolkkoudesta huolimatta Lynchin elokuvissa oli kuitenkin myös  myös sydäntä ja herkkyyttä. Elefanttimies on kyynelkanavien avaajana tehokkaimmasta päästä ja The Straight Storylla Lynch osoitti, että voi tehdä karhean lämpimän elokuvan vaikka ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen kulkevasta vanhasta miehestä.

Angelo Badalamenti & David Lynch

Elokuvan ja television lisäksi Lynch työskenteli mm. taidemaalarina, visuaalisena taiteilijana ja kirjoitti omaelämäkerran ja self help -oppaan sekoituksen Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness,  and Creativity (2006, suomeksi Catching the Big Fish: meditaatio, tietoisuus ja luovuus, 2008). Teoksessa Lynch tutustutti lukijat transsendenttiseen mietiskelyyn luovuuden välineenä ja valotti elämänsä karikoita, masennusta ja epäonnistumisia. Musiikin saralla keskeinen ja tunnetuin yhteistyötoveri oli Angelo Badalamenti, mutta yhtä lailla Lynch tuotti ja sanoitti Twin Peaksistakin tutun Julee Cruisen kaksi ensimmäistä albumia 1980- ja 90-lukujen taitteessa ja levytti vielä 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, jotka edustivat avantgardistista elektrobluesia.

David Lynch teki uransa varrella satunnaisesti sivuosa- ja cameo-rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi erinomaisen kiehtova hahmotus legendaarisesta western-ohjaajasta, John Fordista, Steven Spielbergin omaelämäkerrallisessa kasvudraamassa The Fabelmans (2022). Sekin on näkemisen arvoinen suoritus!

PS: Yle Areenasta löytyy kymmenminuuttinen video, jossa joukko elokuvaentusiasteja ja elokuvantekijöitä selittää, mistä on kyse Mulholland Drivessa. Allekirjoittanutkin esiintyy tuolla Yle Teeman elokuvafestivaalia syksyllä 2022 varten kuvatulla videolla.

Ohjaajan muotokuvia, osa 7: John Landis

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käyty jo kuuden jakson verran läpi elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Aiemmissa jaksoissa olen käsitellyt hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, veresliharealismin taituria Mikko Niskasta, kauhun, sci-fi:n ja fantasian genreosaajaa, Joe Dantea, amerikanitalialaista mestaria, Francis Ford Coppolaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, Brian de Palmaa sekä Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattua animaatio-ikonia, Tex Averya. 

Seitsemäs jakso käsittelee John Landisia, joka luovimmalla kaudellaan loi elokuvia, jotka risteilivät usein komediallisesti genrestä toiseen, viihdyttivät ihmeentunnun kautta ja sisälsivät sisäpiirimäisiä elokuva- ja elokuvantekijäviittauksia. Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut juurikaan relevantti tai uutta luova tekijä, mutta 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun hän osui kultasuoneen toistuvasti ja sai aikaan ikimuistoista viihdettä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Elokuva(vuode)n viemää

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella. 

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia. 

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 2/5, Saksa

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä toisessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä saksalaisia elokuvia.

Saksa

Saksalaisen elokuvan kansainvälisen menestysreseptin voisi suomalaisista mieltymyksistä päätellen tulkita yllättävänkin eklektiseksi. Nimittäin silloin, kun elokuvan päätuotantomaana on nähty (Länsi-)Saksa menestystä ovat tuoneet niin Riemukupla-jäljitelmät, pikkutuhmat ja "opetukselliset" seksifilmit, toisen maailmansodan draama (Peltirumpu), pohjoismaisten elokuvantekijöiden (Ingmar Bergman, Bille August) Saksassa tuotetut draamat, monikansallinen ulkopuolisuuden kuvaus (Wim Wendersin neo-western/draama Paris, Texas) tai saksalaisten nuorten päihdeongelmia tutkaillut realismi (Christiane F - tyttö metroasemalta).

Tilastoidun historian (1972-) katsotuimmaksi saksalaiseksi elokuvaksi nousee kuitenkin Rudolf Zehetgruberin Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973), joka kolmen vuoden viiveellä saksalaisesta ensi-illasta (Suomen ensi-ilta 20.2.1976) keräsi meillä päälle 155 000 katsojaa.

"Tosi vauhdikas ja jännittävä koko perheen riemuseikkailu, jossa maailman hauskin kupla pistää mutkat suoriksi ja lisää vauhtia konehuoneeseen."

Zehetgruberia on leikkisästi kutsuttu "herbiesploitaation Pelle Pelottomaksi", sillä hän kopioi amerikkalaisten Riemukupla-elokuvien (1969-2005) menestyksen eurooppalaiseksi hittiviihteeksi. Siinä missä amerikkalaisia Herbie-elokuvia tehtiin verkkaisasti, ensimmäisen osan (Riemukupla/The Love Bug, 1969) jälkeen jatkoa saatiin vasta 1974, ennätti Zehetgruberin Käfer-sarja laajeta 1970-luvulla peräti viisiosaiseksi. Elokuvasarjan härmäläisiksi nimiksi ovat kelvanneet varsin villisti niin Jymykupla, Asfalttikupla, Superkärry, Dudu - maailman hassuin auto kuin pakkaa todella hämmentääkseen, Riemukupla (!).

Suomessa suosituimmassa kakkososassa Zehetgruber itse näyttelee kansainvälistä seikkailijaa Jimmy Bondia (!), joka rantautuu uivan ihmekuplansa kanssa Algarveen taistelemaan rahanväärentäjäjengiä vastaan. Urallaan monia pseudonyymejä (mm. Robert Mark, Rudolf Rittberg) käyttänyt Zehetgruber viljeli sarjan elokuvissa päätähti-itsensä ja Jymykuplan välisen naljailun lisäksi sympaattisen kömpelöitä erikoistehosteita. Onkin arveltu, että 1980-luvun alussa Ritari Ässä (Knight Rider) -tv-sarjan luonut Glen A. Larson olisi ottanut inspiraationsa puhuvaan ja temppuilevaan autoon juurikin Käfer-elokuvista.

Saksalaisista pseudodokumentaarisista "seksiraporttielokuvista" (saksaksi Report-Filme) suomalaiset kiinnostuivat samassa 1960- ja 70-luvun aallossa, jossa valkokankailta etsittiin erotiikkaa pikkutuhmista seksikomedioista, pehmopornosta ja "audiovisuaalisista rakasteluoppaista". Valtiollisen elokuvasensuurin moraalisäännöstö oli sen verran löystynyt, että elokuvat pääsivät valkokankaille, vaikkakin sitten alle 18-vuotiailta kiellettyinä, 30% rangaistusverolla ja vieläpä leikattuina. 

Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972)

Saksalais(s)eksploitaatio maistui suomalaisille hyvin. Kymmenen katsotuimman saksalaiselokuvan joukossa on peräti kolme "raporttielokuvaa": Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) keräsi päälle 152 000 katsojaa, Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) päälle 133 00 katsojaa ja Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) liki 115 000 katsojaa. 1970-lukulaista erotiikan nälkää täydensi vielä Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) keräten reippaasti yli 110 000 katsojaa.

Vakavampaa laitaa saksalaiselokuvien menestyksessä edustaa mm. ruotsalaisen auteurin Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), jonka tuotannon taustatarina on mielenkiintoinen. Bergman oli vuonna 1976 muuttanut veropakolaisena Ruotsista Saksan liittotasavaltaan lopulta perättömiksi osoittautuneiden veronkiertosyytösten takia. Müncheniin asettunut mestariohjaaja tuotti Syyssonaatin perustamansa saksalaisen Personafilmin kautta, päärahoituksen tullessa brittiläiseltä ITC Filmiltä. Elokuva kuvattiin kuitenkin Münchenin sijasta vanhassa elokuvastudiossa Oslon edustalla, Norjassa. 

Virallisesti saksalaisen tuotannon dialogi on ruotsiksi, keskeisin työryhmä Ruotsista ja elokuva sai ensi-iltansa Tukholmassa 8. lokakuuta 1978. Golden Globella parhaana ulkomaisena elokuvana palkittu teos oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö. Ingmar oli kirjoittanut elokuvan tarinan varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin näyteltäväksi. Ingmarin käsikirjoitus ja Ingridin pääosasuoritus ylsivät saroillaan Oscar-ehdokkuuksille.

Kymmenen katsotuinta saksalaiselokuvaa Suomessa (1972-):
1. Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973) 155 570 katsojaa

2. Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) 152 629 katsojaa

3. Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978) 133 841 katsojaa

4. Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) 133 807 katsojaa

5. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) 119 751 katsojaa

6. Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) 114 945 katsojaa

7. Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) 111 155 katsojaa

8. Henkien talo (The House of the Spirits, 1993) 111 032 katsojaa

9. Paris, Texas (1984) 105 036 katsojaa

10. Christiane F. - tyttö metroasemalta (Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) 102 006 katsojaa

Lähteet:

Elokuvasarja: Jymykupla 1972-1979. https://screensteel.home.blog/elokuvasarja-jymykupla-1972-1979/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Jymykuplan uudet seikkailut. https://kinoregina.fi/elokuva/1031125/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Ohjaajan muotokuvia, osa 6: Tex Avery

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Kuudes jakso käsittelee animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Averyä, joka oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan ultranopealla, väsymättömällä ja monimielisellä komiikalla. Absurdin huumorin, nopeiden leikkausten ja erikoisten visuaalisten efektien keinoja hyödyntäen Avery vaikutti merkittävästi animaatioelokuvan kehitykseen.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 1/5, Tanska

Vuonna 2023 suomalaiset kävivät keskimäärin 1,28 kertaa elokuvissa kalenterivuoden aikana. Vuosituhannen vaihteessa samainen luku hääri 1,3-1,5 käynnin välissä. Voidaankin todeta, että suomalaisten elokuvateatterissa käyntitottumuksessa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta  koronapandemiasta tai suoratoistopalveluista huolimatta. Alkusyksystä ilmestyneen kuluttajatutkimuksen mukaan elokuvien kuluttaminen on keskittymässä muiden kulttuuriharrastusten tavoin korkeammin koulutetulle ja paremmin tienaavalle väestönosalle. Jos epäreiluksi vertailukohteeksi ottaa ajan ennen televisiota, 1940-luvun, on tapahtunut valtava laskusuhdanne. Suomalaiset kävivät elokuvissa 1940-luvulla keskimäärin 8 kertaa vuodessa.

Suomen elokuvasäätiön katsojatilastoja kokoavat verkkosivut ovat ehtymätön lähde mielenkiintoiselle tilastohistorialle. SES:n sivuilta näkee elokuvateatterilevityksessä katsojia keränneet elokuvat vuodesta 1972 lähtien.

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea!
Tässä ensimmäisessä artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä tanskalaisia elokuvia.

Tanska

Moderni tanskalainen elokuva tunnetaan eritoten entisten dogma-taitureiden Lars von Trierin ja Thomas Vinterbergin näkemyksellisistä draamaelokuvista, vaan onko se koko kuva?

Ei, ainakaan katsojatilastoissa mitattuna.

Suomalaiset jonottivat 1970-luvulla katsomaan John Hilbardin (anteeksi kenen?) "sängynlaitaelokuvia". Ohjaaja/käsikirjoittaja John Hilbard (1923-2001) oli oikealta nimeltään John Hilbert Larsen, joka aavisti eurooppalaisten audiovisuaalisen seksinnälän menestystuotteillaan kuten Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972), Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengekanten, 1972) ja Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972). Edellä mainittu elokuvakolmikko keräsi kaikkiaan päälle 390 000 katsojaa, suurimpana menestyksenä Hammaslääkäri sängynlaidalla 162 272 katsojalla.

Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972)

Channel Sex Oy:n julkaiseman suomalaisen videotallenteen takakannessa elokuvan kehutaan tarjoavan tanskalaista laatuseksiä hauskimmillaan. "Hammaslääkäri on maailmankuulua sängynlaitasarjaa, jota saamme jatkossa lisääkin nähtäväksemme. Ole Søltoft on tuttuun tyyliin pääpukkina ja tanskattaret esittelevät sulojaan antoiseen tyyliinsä. Hammaslääkärin suuresta suosiosta kertoo myös se, että elokuva julkaistaan -84 keväällä myös Suomessa uudestaan elokuvateatterilevityksessä ja menestys on ollut entisenlainen."

Hilbardin menestyselokuvat linkittyvät Palladium Filmsin tuottamiin pikkutuhmiin tanskalaiskomedioihin, joista ensimmäinen Pukki paratiisissa (Det tossede paradis, 1962) valmistui sittemmin Oscar-palkitun (Ranskalainen illallinen/Babettes gæstebud, 1987) Gabriel Axelin ohjaamana. Suuren kansainvälisen suosion saanut seksikomedia sai Ruotsissa kaksi miljoonaa katsojaa ja tienasi pelkästään Saksan liittotasavallasta 18 miljoonan Saksan markan lipputulot! Se oli hyvä saalis 700 000 Tanskan kruunua maksaneelle pehmopornoilulle. 

Elokuva-alalla keskeisissä asemissa työskennelleen Jukka Mäkelän mukaan Suomen Filmiteollisuus osti Pukki paratiisissa -elokuvan levitettäväksi myös Suomessa, mutta kun studiomoguli T.J. Särkkä näki elokuvan, hän piti sitä mahdottoman törkeänä ja myi sen välittömästi Mäkelän suvun Kinostolle. Kinoston tytäryhtiö Filmipaja toi elokuvan Suomeen ensi-iltaan joulukuussa 1963 ja se pysyi Helsingin Maximin ohjelmistossa yli vuoden verran. 1980-luvun lopulla "kananmunia syövien miehien viriiliydestä" kertova Pukki paratiisissa sai uudelleen mediahuomiota, kun vastavalittu kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen mainitsi sen kysyttäessä mitä elokuvia hän on viimeksi nähnyt.

Elokuvasäätiön tilastoinnin ulkopuolelle jäävää, tosin siltikin liki 47 000 katsojaa saanut Masukka sängynlaidalla -elokuvaa (1970) mainostettiin suomalaisena videojulkaisuna svengaavalla tavalla: "Pukki-sarja jatkuu! Lisää alkuperäistä tanskanriemua Ole Søltoftin ja kumppaneiden seurassa!

Tuhottoman hauskaa seksiriemua, joka on naurattanut ihmisiä maailman jokaisessa kolkassa - eikä syyttä, sillä tämän hauskempaa seksihupailua on vaikea löytää."

Lars von Trierin elokuvista katsotuin on monikansallisena tuotantona valmistunut englanninkielinen Breaking the Waves (1996), joka keräsi päälle 62 000 katsojaa. Thomas Vinterbergin tuotannosta katsotuin on, päälle 25 000 katsojalla, ehkä yllättäen, Yhdet vielä (Druk, 2020), joka omissa mielikuvissa jäi koronapandemian jalkoihin keväällä 2021.

Breaking the Waves (1996)

Kymmenen katsotuinta tanskalaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1971) 162 272 katsojaa

2. Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengenkanten, 1972) 143 554 katsojaa

3. Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972) 86 135 katsojaa

4. Yöt Ilsen kanssa (Et døgn med Ilse, 1971) 80 153 katsojaa

5. Ei rihmaakaan (Uden en trævl, 1968) 70 345 katsojaa

6. Hyvät tavat pylvässängyssä (Takt og tone i himmelsengen, 1972) 67 297 katsojaa

7. Breaking the Waves (1996) 62 441 katsojaa

8. Kaksoiskukkulan sankarit (I Tvillingernes tegn, 1975) 56 843 katsojaa

9. Viisikko ja vakoojat (De 5 og spionerne, 1969) 50 549 katsojaa

10. Romantiikkaa sängynlaidalla (Romantik på sengekanten, 1973) 49 239 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Rämö, Matti: "Laajakulma: Suomalaisen elokuvakulttuurin väriläiskä". https://ylioppilaslehti.fi/2005/01/laajakulma-suomalaisen-elokuvakulttuurin-varilaiska/. Linkki tarkistettu 4.9.2024

The Texas Chain Saw Massacre 50 vuotta! Videohysterian symboli on täällä taas

Yksi (kauhu)elokuvahistorian vaikutusvaltaisimmista elokuvista, toissapäivänä Varietyn kauhuelokuvalistauksessa paalupaikan lunastanut Tobe Hooperin The Texas Chain Saw Massacre (1974) varttuu päivälleen tänään puolen vuosisadan ikään. Suomessa (myös nimillä Texasin moottorisahamurhat ja Moottorisahamurhaaja) pelkoa ja inhoa aina 2000-luvun alkuun asti lietsonut elokuva saa peräti uusintaensi-iltakierroksen valkokankailla Night Visions Distributionin toimesta.

Valmistuessaan The Texas Chain Saw Massacre merkitsi uuden, entistä kyynisemmän ja yhteiskuntakriittisemmän ajan alkua amerikkalaisessa kauhuelokuvassa. Jari Mustonen on Elitisti-verkkolehdessä tuonut myös esiin, että ”omalta osaltaan se kuitenkin jatkoi jo 1960-luvun loppupuolella alkunsa saanutta pessimistisen väkivallan kuvausta, jonka ensimmäisenä lähettiläänä oli toiminut George A. Romeron Night of the Living Dead (1968).”

Tobe Hooperin pienellä budjetilla ohjaama elokuva on läpeensä häiritsevä: levoton ääniraita kirskuu ja vonkuu, nerokkaat kuvakulmat ja leikkaukset pitävät katsojan jatkuvasti varpaillaan. Hooper kiristää katsojan aistit äärimmilleen luoden koko ajan tehokkaasti mielikuvaa siitä, että jotain kauheaa on tulossa. Elokuvan nuoret näyttelijät, eritoten Marilyn Burns, onnistuvat ilmentämään ekspressiivistä kauhua, joka lähtee näyttämötaiteellisen tekniikan sijasta suoraan sielusta ja luiden ytimistä. Huudot jäävät elämään, koska ne kuulostavat aidoilta. Kauhun ja sysimustan tragikomedian keinoin elokuva ruotii porvarillisten perhearvojen ja -perinteiden kieroutuneisuutta.

Ylilyövät väkivaltasyytökset

Hooperin häiriintynyt terrorin mestariteos on yksi elokuvasensuurihistorian maailmanlaajuisesti tunnetuimpia kieltotapauksia. The Texas Chain Saw Massacre nostettiin monessa maassa kepin nokkaan väkivaltaviihteen raaistavimpana tapauksena. Sitä parjattiin milloin mistäkin väkivaltaan lietsomisesta ja usein sen kieltoa puolsivat tahot, jotka eivät olleet sitä nähneet. Elokuvalle osoitetut väkivaltasyytökset olivat sikäli ylilyöviä, että lopulta kauhuteoksen paljon parjattu raakuus ja väkivalta on hyvin minimalistista. Kuten Film-o-holicin kriitikko Juha Rosenqvist on havainnut: väkivalta ei tapahdu valkokankaalla, vaan katsojan omassa mielessä. Se ei mässäile väkivallalla, verellä tai murhateoilla, toisin kuin sitä jäljitelleet tusinatuotannot.

The Texas Chain Saw Massacre kiellettiin ilmestyessään laajasti ympäri maailmaa, mm. Iso-Britanniassa, Australiassa, Ranskassa, Irlannissa, Singaporessa, Länsi-Saksassa ja kaikissa pohjoismaissa, lukuun ottamatta seksin ja väkivallan liberaalia kansakuntaa, Tanskaa. Norjassa levityskielto perustui elokuvan ”pelottavaan väkivaltaan” ja kieltopäätös pysyi voimassa aina vuoteen 1997 saakka. Suomessa Valtion elokuvatarkastamo näki elokuvassa liikaa väkivaltaa ja provosoivaa raakuutta.

Sensaatiohakuista hysteriaa

The Texas Chain Saw Massacre yritettiin saada Suomessa levitykseen kolmesti, vuosina 1984, 1990 ja vielä 1994, mutta jokaisella kerralla elokuva hyllytettiin. Kieltoperusteena oli yleisesti elokuvan raaistavuus, jota demonstroitiin vieläpä katsojille moraalipaniikin lietsonnan merkeissä Ajankohtaisessa kakkosessa 1980-luvulla. Malli tähän asiaohjelmissa tapahtuvaan hysterisointiin kopioitiin suoraan länsinaapurista. Niin Suomessa kuin Ruotsissa ajankohtaisohjelmissa oli väkivaltaelokuvia vuokranneiden alaikäisten haastatteluja sekä studiokeskustelu kulttuuriministerin ja videotallenteiden asemasta selvitystä tekevän henkilön kanssa. Ruotsalainen Studio S myös tenttasi sensaatiohakuisesti koululaisia siitä, kuinka moni on nähnyt Texasin moottorisahamurhat. Kirkassilmäiset koululaiset selostivat hymyssä suin järkyttäviä kauhukohtauksia. Ohjelman tekijät pohjustivat suurkulutuksen vaikutelmaa näyttämällä lapsille jaksoja elokuvasta sekä tarjoamalla rahaa ja hampurilaisia, 1980-lukulaisia huumeita.

Videoväkivallalla mässäilleille ajankohtaisohjelmille oli sekä Suomessa että Ruotsissa merkittäviä seurausvaikutuksia. Sanomalehdet täyttyivät pöyristyneistä mielipidekirjoituksista, reportaaseista ja pääkirjoituskommenteista samanaikaisesti, kun poliisi teki ratsioita videovuokrausliikkeisiin ja takavarikoi vuokrasopimuksia. Helmikuussa 1981 postimyyntikatalogi saattoi jo mainostaa väkivaltaelokuvia seuraavasti: ”Näistä ohjelmista puhuttiin TV:n videoväkivalta-ohjelmassa. Tilaa nopeasti!” Suomessa raaistavana kokonaan kielletyn Texas Chain Saw Massacren brittiläisessä videojulkaisussa ei ollut suomenkielisiä tekstejä, mutta import-nauhan sai postimyynnin kautta 420 markalla. Kaikki tämä vauhkoilu vain lisäsi kielletyn hedelmän tuntua. Vähintäänkin kopion kopion kopioina katsotuissa videonauhoissa oli milloin hepreankieliset, milloin hollanninkieliset tekstit.

Suurin yksittäinen huolenaihe suomalaisessa videoväkivaltakeskustelussa nousi esiin lastensuojeluun liittyvistä näkökohdista. Tästä näkökulmasta oli mahdollista niputtaa kaiken tyyppinen väkivalta yhteen pohtimatta tarkemmin eri väkivallan lajeja, niiden tarkoitusta ja ilmenemismuotoja. Keskustelu kääntyi toistuvasti lapsia saalistaviin moottorisahamurhaajiin, joilta kaikki moraalisen selkärangan omaavat aikuiset halusivat suojella lapsia. Suomessa kokonaan kielletyn Texas Chain Saw Massacren lihakoukkukohtauksen esittäminen ajankohtaisohjelmassa, parhaaseen katseluaikaan, sai kauaskantoiset yhteiskunnalliset seuraukset. Katsojia suorastaan uhkailtiin elokuvan väistämättömillä rappioittavilla vaikutuksilla. Suorasanaisimmat ehtivät jo uhata moottorisahamurhaajien sukupolven synnyllä, jos tällaista ryönää päästettäisiin levitykseen. Keskustelu väkivallan kuvallisesta esittämisestä, sen vaikutuksista sekä hallitsemisen tarpeesta ja keinoista pysyi vilkkaana vuosien edetessä. 

Suomen Kuvalehti julkaisi talvella 1986 seitsemänluokkalaisen koululaisen ainekirjoituksen ”seikkailusta öisessä kaupungissa”. Äidinkielen opettajan suunniltaan saaneessa ainekirjoituksessa nuorukainen yrittää katsoa Texasin moottorisahamurhia, mutta kyllästyy, koska video ei ole tarpeeksi raaka. Hän lähtee Asematunneliin hillumaan isänsä uuden moottorisahan kanssa (”Tunnelissa oli tavallainen ilta. Skinarit hakkasivat muita ja Pekka hakkasi mummoja lihakirveellä ja kuristi skinareita siimalla.”). Suomen Kuvalehden kirjoituksessa hätääntynyt opettaja sai puheenvuoron, jonka mukaan väkivaltavaaraa oli vähätelty. Aikuiset lukijat ja kokijat lokeroivat ironisesti raakuuksiin ja paatuneisiin nykynuoriin suhtautuvan koululaisen epäinhimilliseksi vidiootiksi.

Sensuurivapauden aika 

Cinema Mondon maahantuomana The Texas Chain Saw  Massacre sai Suomen ensi-iltansa historiallisesti 1.11.1996. Elokuva kiellettiin alle 18-vuotiailta voimakkaan psykologisen kauhun perusteella. Korkea ikäraja mahdollisti ainoastaan elokuvateatterilevityksen, sillä tiukka videolaki piti huolen siitä, että elokuva oli vielä tallennelevityksen ulkopuolella. Lopulta elokuviin kohdistuva aikuissensuuri poistui suomalaisesta lainsäädännöstä uudenvuodenpäivänä 2001. Kun allekirjoittanut muutamaa kuukautta myöhemmin keväällä 2001 piteli kädessään Future Filmin julkaisemaa suomenkielisin tekstein varustettua uudenkarheata DVD:tä, tuntui siltä, että Suomessa oli otettu iso harppaus sensuurivapauden tiellä.

Moottorisahamurhaajalla elokuvahistorian lehdille itsensä kirjoittaneen Tobe Hooperin (1943-2017) myöhempi ura oli epätasaista painia kaupallisten paineiden ja genre-vaateiden ristiaallokossa. Omalle lempilapselleen hän ohjasi Cannon Groupin mahdollistamana edeltäjäänsä roimasti humoristisemman jatko-osan The Texas Chainsaw Massacre 2 (1986). Vakavuutta välttelevä ja asenteeltaan ironisen irrotteleva jatko sai ilmestyessään erittäin nihkeän vastaanoton, mutta on vuosien saatossa muodostunut ajattoman mustan huumorin kulttisuosikiksi. Splatterin sulttaanin, Tom Savinin taitavat erikoistehosteet tukevat hirtehisen elokuvan koomista sävyä.

Ohjaajan muotokuvia, osa 5: Brian De Palma

Kinopaniikki-podcastin toinen tuotantokausi ohjaajien muotokuvineen on edennyt jo puoliväliin. Viides jakso käsittelee Brian De Palmaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, valtaapitävien kriitikkoa ja vasemmistolaista hämmentäjää, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat olleet pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Ohjaajan muotokuvia, osa 4: Francis Ford Coppola

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Paneudun seuraavissa jaksoissa kymmeneen elokuvaohjaajaan, jotka ovat, kuka enemmän ja kuka vähemmän, jättäneet kädenjälkensä elokuvahistoriaan. Neljäs jakso käsittelee amerikanitalialaiseen taiteilijaperheeseen syntynyttä Francis Ford Coppolaa, joka saavutti suuren yleisön ja kriitikoiden suosion viimeistään Kummisedällä (The Godfather, 1972) noustuaan sukupolvensa juhlituimmaksi elokuvantekijäksi. Monipolvista ja tuotteliasta, mutta laadullisesti holtitonta uraa ovat monissa käänteissä varjostaneet taloudelliset ongelmat ja itsenäisyystaistelu Hollywoodin suuryhtiöitä vastaan. Nuoresta luovasta nerosta muodostui kansainvälinen elokuvamesenaatti ja lopulta viinibisneksillä miljoonaomaisuuden luonut harmaa eminenssi.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

110 vuotta eläviä kuvia Joutsassa: Sähkötulen valossa esitettävistä elävistä kuvista Joutsan Kinoon

Elävät kuvat rantautuivat Suomeen melko pian maailmanvalloituksellaan kesäkuun lopulla 1896 Lumiére-veljesten maahantuomana. Esityspaikkana nähtiin Helsingin vanhan Seurahuoneen Sofia-sali. Numeroidut paikat saliin maksoivat kaksi markkaa, numeroimattomat puolta vähemmän. Samalla summalla, kahdella markalla, oli viereiseltä torilta voinut edellisenä päivänä ostaa 10 kiloa kuivaa ruisleipää, kaksi tiuta munia, 8 kiloa sipuleita tai 20 kiloa timoteiheinää. Ensimmäinen esitys alkoi klo 5 iltapäivällä. Samaan aikaan pohti 14. yleinen raittiuskokous Porissa kysymystä: mihin keinoihin oli ryhdyttävä, että saataisiin naistarjoilijain pitäminen ravintoloissa ehkäistyksi?

Vuosisadan vaihteen satunnaisten filmiesitysten jälkeen elävien kuvien toiminta alkoi ”sähkötulen valossa” vakiintua Helsinkiin. Jo vuonna 1901 siirryttiin pääkaupungissa kiinteiden elokuvateatterien tai ”projektsioonilaitosten” aikakauteen horjuvin ensiaskelein. Keski-Suomessa ensimmäisenä elokuvaesityksenä pidetään Oskar Alosen kiertueteatterin vierailua Kirkkopuiston laidalla sijainneeseen Seurahuoneen saliin 18.5.1899. Ohjelmisto ”Elävät valokuvat” koostui yhdeksästätoista lyhytfilmistä, joita Alonen luonnehti sanomalehti Suomalaisessa ”20 000 eri valokuvaksi, mitkä koneen avulla suurennettuna tulevat näkymään luonnollisilta ja ihan eläviltä…”. 

Kiertävät esittäjät huolehtivat yksinoikeudella jyväskyläläisten orastavasta elokuvasivistyksestä aina syksyyn 1907 asti. Tuolloin avattiin kauppias A. Niemeläisen talon piharakennukseen tamperelaisen Maat ja Kansat -elokuvayhtiön samanniminen teatteri. Marraskuussa 1907 nähdyssä avajaisnäytöksessä esitettiin koominen lyhytelokuva Suutelon seuraukset. Ajan tavan mukaisesti valkokankaan tapahtumia selvitti teatterin henkilökuntaan kuulunut selostaja. Kun paikallisen työväenyhdistyksen iltamissa havaittiin Maat ja Kansat -teatterin aikaansaama yleisökato, päätettiin työväen markat kanavoida omaan elokuvatoimintaan. Työväen elävät kuvat aloitti näytäntönsä Kauppakadun varrella huhtikuussa 1908.

Terijoen elävienkuvien teatteri tuo elokuvat Joutsaan

Jyväskylän työväenyhdistyksen pioneerihenki eläviä kuvia kohtaan saattoi toimia esimerkkinä myös Joutsaan, sillä Joutsan kirja -paikallishistoriikin (1976) mukaan ensimmäinen maininta elävien kuvien esityksestä on työväenyhdistyksen pöytäkirjassa 5.10.1913. On kuitenkin todennäköistä, että ensimmäiset elävät kuvat rantautuivat Joutsaan vasta helmikuun 1914 aikana, sillä Työväen Arkiston asiakirjoista löydetyn lähdetiedon mukaan 5.10.1913 oli laitettu vasta vireille Työväentalon vuokrasopimus elävien kuvien esitystä varten. Filmiprojektorit eivät tuohon aikaan olleet täysin paloturvallisia, eikä kaasuvaloilla esittäviä seurueita suvaittu. Työväenyhdistystä huolestutti elävien kuvien esittämisen suhteen ylimääräiset palovakuutusmaksut. Puitteet olivat kuitenkin muuten kunnossa, sillä Työväentalolla oli juhlasali ja näyttämö, jolle ripustetulla valkokankaalla joutsalaiset näkivät ensimmäisen kerran eläviä kuvia.

Loppuvuodesta 1913 Työväentalo oli vuokrattu elävien kuvien kiertävälle näyttäjälle, Terijoen elävienkuvien teatterille. Terijoen elävienkuvien teatterin taustalla oli suomalaisen tivoli- ja sirkuskulttuurin keskeisenä kehittäjänä ja toimijana tunnettu Johan Adolf Fredrik Grönroos (vuodesta 1918 alkaen Sariola), joka elokuva-alan nopean kehittymisen myötä päätti panostaa elokuvateattereihin 1900-luvun alkuvuosina. Innostus ja taito elokuvateatterin pyörittämiseen oli tullut Grönroosin isältä J.A.W. Grönroosilta, joka kuului elokuva-alan pioneereihin Suomessa. Myytyään ensimmäisen elokuvateatterinsa Lappeenrannassa, Grönroos laittoi kaksi filmiprojektoriaan rattaille ja jatkoi toimintaansa kiertävänä elokuvanäytösten esittäjänä. Kiertueteatterin kalustoa kuskattiin hevoskaravaaneina ympäri Suomea. Hinattavaa riitti, sillä jo yksinomaan sähkövirtaa varten tarvittavat aggregaatit vaativat liikutteluun runsaasti hevosvoimia. Terijoen alueella Grönroosilla oli useita elokuvateattereita, ja toiminta laajeni niin, että parhaimpina vuosinaan hänellä oli elokuvateattereita yli kymmenessä kaupungissa ja maata kiertävä kiertueteatteri. 

Toimintaa, komediaa ja uutisfilmejä

Se, mitä Joutsassa helmikuussa 1914 tarkkaan ottaen nähtiin, on arvoitus, mutta kotimaisten kiertueteattereiden ohjelmisto koostui toiminnallisten ja koomisten filminpätkien lisäksi merkittävissä määrin ajankohtaisista uutiskatsauksista. Alussa tultiin katsomaan lähinnä ilmiötä, sisältö oli toisarvoista. Pitkästymistäkään ei tarvinnut pelätä, sillä filminpätkät olivat lyhyitä ja kelanvaihtojen välillä yleisöä tavattiin viihdyttää joko mekaanisella tai elävällä musiikilla. Katsomoissa yleisö saattoi kovaäänisesti kommentoida elokuvan tapahtumia ja antaa ohjeita ja neuvoja esiintyjille.   

Kotimainen näytelmäelokuvatuotanto oli käynnistynyt viinasta, komedialla Salaviinanpolttajat vuonna 1907, käytännöllisesti katsottuna myöhässä verrattuna muuhun Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin. Suomeen ei vielä 1910-luvulla syntynyt samanlaista suuren mittakaavan elokuvateollisuutta kuin lähinaapureihimme Ruotsiin, Tanskaan tai Venäjälle. Dokumentti- ja uutisfilmituotanto kasvoi varsin huomattavaksi, mutta näytelmäelokuvatuotanto oli vielä yhtiöiden liiketoiminnan kannalta marginaalista toimintaa. Suomalaisen elokuvan pioneerikaudella vuosina 1907-1916 valmistui 25 näytelmäelokuvaa, jotka ovat valitettavasti lähes täydellisesti tuhoutuneet.

Kohti vakiintuneempaa elokuvateatteritoimintaa

Maailmansotien aikana Joutsan seudulla nähtiin satunnaisesti kiertäviä elokuvaesityksiä. Ajatus vakiintuneemmasta esitystoiminnasta virisi kuitenkin 1940-luvun puolivälin jälkeen. Joutsalainen Laina Laitinen kävi elokuvakoneen käyttäjän kurssin Helsingissä ja osti miehensä Otto Laitisen kanssa filmiprojektorin. Elokuvatoiminta käynnistyi entisessä Suojeluskuntatalossa, Jukolassa, jossa juhlasali toimi katsomona. Salin pohjoispäädyssä oli näyttämökoroke ja sen yläpuolelle oli viritetty valkokangas. Laina Laitisen poika Pekka Laitinen on muistellut Jousan kylän vaiheita -kirjassa (2020), että elokuvaprojektori oli sijoitettu juhlasalin toiseen päätyyn, yläkerran huoneeseen, jonne oli käynti talon ulkopuolella olevia rappuja pitkin, ja salin seinässä oli aukko, josta elokuvat projisoitiin valkokankaalle. Elokuvaesityksiä oli useita kertoja viikossa ja filmit tilattiin filmivuokraamosta Helsingistä.

Muutoksen tuulet puhalsivat kuitenkin jo vuonna 1947, kun Mannerheimin lastensuojeluliitto otti Jukolan tilat omaan käyttöönsä aloittaakseen siellä oman elokuvateatteritoimintansa. Äkisti muuttuneesta tilanteesta huolimatta Laina Laitinen ryhtyi suunnittelemaan uuden joutsalaisen elokuvateatterin perustamista. Hän osti Hartolasta vanhan viljamakasiinin, joka oli tehty paksuista ja pitkistä hirsistä. Rakennus purettiin ja kuljetettiin Joutsaan, jossa se pystytettiin Myllytien risteykseen. Rakennuksen hirsiosa toimi elokuvateatterin katsomosalina, jonne mahtui pari sataa katsojaa. Katsomossa oli nouseva lattia niin, että kaikilla oli esteetön näkymä valkokankaalle ja ylöstaittuvat puiset penkit. Katsomosalia lämmitettiin kahdella isolla peltikuorisella pystyuunilla. Hirsikehikon etupuolelle tehtiin lautarakenteinen eteisaula, jossa oli myös lipunmyyntikoppi. Cinemascope-filmiprojektorille varattiin betoniseinäinen huone. Sen paloturvallisuuteen kiinnitettiin huomiota, sillä vielä 1940- ja 50-lukujen taitteessa filmit olivat herkästi syttyviä nitraattifilmejä.

Kahden elokuvateatterin pitäjä

Vuonna 1953 toimintansa aloitti Laitisten perheen Joutsan Kino, jossa työnjako oli selvä: Laina toimi koneenkäyttäjänä ja Otto lämmitti elokuvateatterin uuneja, toimi ovimiehenä ja hoiti filmikelojen hakemisen Matkahuollosta. Elokuvanäytöksiä oli kolmena päivänä viikossa: tiistaina, torstaina ja sunnuntaina. Esitettävät elokuvat olivat voittopuolisesti kotimaisia ja suosituimpiin lukeutui mm. Edvin Laineen Tuntematon sotilas (1955). Kotimaisten elokuvien lisäksi suosituimpia lajityyppejä olivat lännenelokuvat ja seikkailuelokuvat. Ennen television läpimurtoa Joutsassa toimi aktiivisesti kaksi elokuvateatteria, Laitisten pyörittämä Joutsan Kino ja MLL:n Jukolan elokuvateatteri. Katsojia riitti mukavasti molempiin. Erityisesti Joutsan Kinon monipuolinen ja hyvä ohjelmisto houkutteli katsojia aina lähikaupungeista saakka. Aikalaismuistot kuvaavat tilanteita, joissa siirryttiin ripeästi Jukolasta Kinolle, eli kun yhdessä loppui esitys, niin kipitettiin jo toiseen.

Laina ja Otto Laitisen poika Pekka kävi lopulta itsekin elokuvakoneen käyttäjän kurssin, jolloin perheyritys sai lisätyövoimaa 1960-luvun edetessä. Miehensä Oton kuoleman jälkeen Laina jatkoi elokuvien esittämistä vielä muutaman vuoden, kunnes elokuvateatteritoiminta siirtyi kokonaan seuraavalle sukupolvelle vuonna 1971. Oman päivätyönsä ohessa Pekka Laitinen ylläpiti Joutsan Kinon toimintaa vielä vuosien ajan, kunnes toiminta hiipui 1970-luvun puolivälin jälkeen. Projektori sammutettiin ja valkokangas pimeni viimeisen kerran vuonna 1976. Cinemascope-projektori sai pölykerroksen ylleen konehuoneessa ja katsomoa ”pusupenkkeineen” alettiin käyttää muihin tarkoituksiin. MLL:n Jukolan elokuvateatteri oli lopettanut toimintansa jo aiemmin. 

Nykymuotoisen Joutsan Kinon synty

Vaan kauaa ei Joutsassa oltu ilman elävien kuvien taikaa, sillä kunnan kulttuurisihteerinä 1980-luvun alussa aloittanut Eero Peltoniemi alkoi selvittää joutsalaisen kulttuurielämän puutteita ja tarpeita. Peltoniemelle selvisi pian, että elokuvien esitystoiminnalla oli ollut vahva traditio Joutsassa. 

Peltoniemen johdolla neuvoteltiin elokuvateatteritoiminnan uudelleenkäynnistämisestä niin, että Laitisten ylläpitämän Kinon rakennus vuokrattaisiin pitkällä sopimuksella kunnalle ja näytöstoiminta aloitettaisiin perusteellisen kunnostamisen jälkeen. Talon remontoiminen uudelleen elokuvateatteriksi olisi kuitenkin tullut liian kalliiksi ja vuokraamisajatuksesta luovuttiin. Esillä oli kaksi vaihtoehtoa elokuvateatteritoiminnan organisoinnille: joku yksityinen tai yhdistys ryhtyisi elokuvateatterin pitäjäksi tai perustettaisiin kunnallinen elokuvateatteri vastuuhenkilönään kulttuurisihteeri Peltoniemi.

Päädyttiin jälkimmäiseen malliin ja Peltoniemi käynnisti elokuvateatteritoiminnan uudestaan kunnanhallituksen päätöksellä Joutsan Nuorisoseurantalolla Honkalassa, jossa jugend-vaikutteinen hirsirakennus oli palvellut kuntalaisia seuraintalona jo vuodesta 1906. Nuorisoseurantaloon tehtiin konehuone näyttämön yläpuolella olleeseen pukuhuoneeseen. Samalla remontoitiin tarvittavat rakenteelliset muutokset niin, että valokiila pääsi valkokankaalle. 

Laitisten ylläpitämän vanhan Kinon rakennus lopulta purettiin, mutta Myllytiellä toimineen elokuvateatterin jäämistöstä ostettiin kuitenkin filmiprojektori Joutsan kunnalle. Pekka Laitinen kävi vielä Honkalassa opastamassa uusia koneenkäyttäjiä vanhan filmiprojektorin käytössä. Nykymuotoinen Joutsan Kino aloitti toimintansa ennakkonäytöksellä 5.11.1983, jolloin nähtävänä oli suosittu ristiinpukeutumiskomedia Tootsie – lyömätön lyyli (1982). Varsinaisia avajaisia pidettiin kuitenkin pari kuukautta myöhemmin tammikuussa 1984. Avajaisissa esitetty Edvin Laineen Akaton mies (1983) keräsi hurjan suosion, sillä katsojia saapui paikan päälle yli 600. Avajaisjuhlallisuuksissa oli paikalla myös itse ohjaajalegenda Laine, joka kertoi Joutsan Seudulle (26.1.1984), että ei olisi tullut paikalle, jos ei Joutsassa olisi ”niin pirun itsepäistä kulttuurisihteeriä, joka jaksoi soittaa ja kirjoittaa, niin monta kertaa, että päästäkseni rauhaan minun oli tultava”. Laineella ei nimittäin ollut tapana vierailla kulttuuritapahtumissa vanhoilla päivillään. Joutsan Kinolle tultuaan Laine kuitenkin ihastui ja sai arvoisensa vastaanoton, vapaan ja välittömän.

Ensimmäisen vuoden ajan elokuvat esitettiin Kinolla yhdellä projektorilla, minkä takia elokuvaesitys keskeytyi aina parinkymmenen minuutin välein kelan vaihdon merkeissä. Lisämääräraha mahdollisti toisen filmiprojektorin hankinnan, jonka jälkeen filmikelat voitiin esittää yliheittoa hyödyntäen keskeytyksettä.

Edvin Laine nykymuotoisen Joutsan Kinon avajaisissa.

Jo 1980-luvun puolivälistä alkaen Kinon toiminta oli monipuolista: uutuusensi-iltojen lisäksi Honkalassa nähtiin kotimaisia tekijävieraita, koululaisnäytöksiä, elokuvakerhotoimintaa ja klassikkonäytöksiä. Koulukino- ja lastenelokuvaesityksien myötä Kinon toiminta alkoi tukea myös opetus- ja mediakasvatustyötä. Vuosikymmenten varrella tekijävieraiksi on saatu Edvin Laineen lisäksi mm. Anssi Mänttäri, Åke Lindman, Laura Birn ja Petri Kotwica. Elokuvaohjaaja Anssi Mänttärin Joutsan vierailusta sai alkunsa peräti maailmankuulu Sodankylän elokuvajuhlat, sillä Suomen kulttuurisihteereiden Joutsassa pitämän kokouksen yhteydessä maan eri puolilta tulleet kulttuurisihteerit keskustelivat siitä, mitä kaikkea kukin voisi kunnassaan tehdä. Puhujavieraana ollut Mänttäri heitti ajatuksen Sodankylän kulttuurisihteerille, että voisimme näyttää elokuvia isossa teltassa. Loppu on kulttuurihistoriaa.

Elokuvaelämyksiä vapaaehtoisvoimin

Joutsan Kinon henkilökunta muodostui heti alusta alkaen aktiivisesta vapaaehtoistyöntekijöiden joukosta, johon saatiin erityisesti 1980-2000-luvuilla houkuteltua merkittävissä määrin paikallisia nuoria mukaan. Kunnan merkittävän tuen lisäksi Kino alkoi saada alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä. 

1990-luvun laman kurimuksessa Eero Peltoniemen hallinnoima kunnan kulttuurisihteerin virka lakkautettiin, mikä loi uhkakuvia myös Kinon toiminnan jatkolle. Joutsan kunta sopi kuitenkin kauaskantoisesti Peltoniemen kanssa, että hän jatkaa Joutsan Kinon vastaavana vetäjänä erillisellä sopimuksella. Näin elokuvatoiminta saattoi jatkua Joutsassa keskeytymättä.

Kino on vuosikymmenten saatossa uudistunut tekniikan kehittyessä: äänentoistojärjestelmiä on uudistettu vastaamaan kunkin aikakauden modernia elokuvateatteritekniikkaa, pimennysverhoja ja valkokangasta vaihdettu sekä salin istuinmukavuuteen on kiinnitetty huomiota. Elokuvateatteri digitoitiin elokuvasäätiön tuella vuonna 2012. Se tarkoitti, että siirryttiin painavista ja usein käytössä kuluneista filmikeloista digitaaliseen esitystoimintaan. Digiloikan jälkeen elokuvat tulivat Joutsaan aluksi ulkoisilla kovalevyillä kuljetusrahtina, kunnes siirryttiin 4G-yhteyksien kautta jakelupalvelimien käyttöön.

Joutsan Kino Jousitieltä kuvattuna talvella 2023.

Vuosikymmenen palveltuaan ensimmäisen sukupolven digiprojektori on jo sittemmin päivitetty uudeksi ja käyttöön on otettu myös uusi lipunmyyntijärjestelmä. Elokuvista tiedotetaan nykyään aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa paikallislehden puffien lisäksi. Elokuvaesitysten lisäksi syksyllä 2023 aloitettiin ooppera- ja balettiesitysten näyttäminen. Merkittävimmän haasteensa nykypäivään tuo seudulla vähenevän nuorison houkutteleminen kohti elokuvaelämyksiä.

Kotimaiset elokuvat vetävät

Joutsan Kinon katsojaluvut ovat pysyneet ensimmäisen vuoden alkuinnostuksen (liki 6000 kävijää) jälkeen melko tasaisina eli noin 2000-3000 katsojaa vuodessa. Keskinäisen vertailun merkeissä esimerkiksi naapurikunnista Sysmä ja Kangasniemi jäävät tässä selvästi Joutsan taakse. Pienellä paikkakunnalla toimivan elokuvateatterin ohjelmistossa kotimaisilla elokuvilla ja koko perheen elokuvilla on ollut koko ajan suuri merkitys. Suomalaisen elokuvan vetovoimaisuudesta joutsalaisten keskuudessa kertoo se, että Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet (2023) päihitti viime vuoden katsojaluvuissa globaalisti megasuositun Barbien (2023). 

Joutsan Kinolle saatiin uudet siirrettävät teatteri-istuimet vuonna 2018. 

Vuosikymmenten varrella Joutsan Kino on peruselokuvateatteritoiminnan, ja koululaisnäytösten lisäksi tarjonnut ohjelmaa paikallisten yritysten, yhdistysten ja yksityishenkilöiden kokous- ja juhlaohjelmaksi. Yhteistyössä Keski-Suomen elokuvakeskuksen kanssa järjestetyt ulkoilmaelokuvanäytökset ovat olleet talomuseolla suosittuja ja tunnelmallisia, mikäli sää on ollut suotuisa. Kunnan ja Maaseutukehitys ry:n tuen lisäksi elokuvasäätiön toimintatuki on mahdollistanut laadukkaan ja monipuolisen ohjelmiston rakentamisen vuodesta toiseen.

Joutsan Kino kuvattuna elokuussa 2024 Ilokuvafestivaalin aikaan.

Lähteitä:
Eero Peltoniemen sähköpostihaastattelu. 21.2.2024.
Kari Uusitalo: Eläviksi syntyneet kuvat: suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930. Otava, 1972.
Joutsan kirja. Toim. Matti Musikka. Joutsan kunta ja seurakunta, 1976.
Outi Heiskanen: Elohuvia: elokuvateatterien kotimainen kulta-aika. Otava, 2009.
Risto Saarikettu: ”Elävät kuvat saapuivat Joutsaan”. Teoksessa Jousan kylän vaiheita – Joutsan kunnan Jousan maakirjakylän historiaa. Joutsan kotiseutuyhdistys ry., 2020.
Suomen kansallisfilmografia 1: 1907-1935. Toim. Kari Uusitalo. Edita, 1996.
Urmas A. Hilapieli: Kino-Suomi – Elokuvan esittämisen historia 1896-2021. Teos, 2021.