Tallennehautojan uudet pohdinnat

"I grew up in a time when culture was passed along through objects. They were interesting, because we could live among them. We could pick them up. Hold them in…"

- Aksel (Anders Danielsen Lie) elokuvassa The Worst Person in the World (Verdens verste menneske, 2021)

Kesällä 2023 kirjoitin blogiini tilanteesta, jossa hankkiakseen suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyyn, joutuu yhä enenevissä määrin kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän puoleen. Tilanne on päälle parissa vuodessa heikentynyt entisestään kotimaan markkinoilla.

Kuvaavaa on, että tänä vuonna elokuvateattereihin liki 235 000 katsojaa kerännyt Teemu Nikin tragikoominen 100 litraa sahtia on ensimmäinen vuoden katsotuin kotimainen, joka näillä näkymin jää kokonaan ilman kotimaista tallennejulkaisua sitten videoaikakauden synnyn. Euroopan maista esimerkiksi Italiassa sen sijaan markkinoita piisaa ainakin DVD:n verran. Nelonen Median kotimaan valkokankaille, suoratoistoon ja lineaariseen televisioon levittämän elokuvan tallennetta jättäminen tuntuu harmilliselta päätökseltä. Uskon nimittäin vahvasti, että DVD- ja blu-ray-kauppa olisi käynyt vähintään Sysmän väkiluvun verran.

Viime vuosien kotimaisista ulkomailta täytyy halutessaan naarata myös mm. Isossa-Britanniassa ilmestynyt Klaus Härön Rakkaani merikapteeni (2023), Saksassa muhkeana mediabookina ilmestynyt Max Seeckin ja Joonas Pajusen kauhuelokuva Koputus (2022) ja yhtä lailla Saksasta Inari Niemen draama Valoa valoa valoa (2023). Esimerkiksi näitä ja monia muita et löydä teosten kotimaasta tallennejulkaisuna.

Miksi välitän tallennejakelusta vielä 2020-luvulla? Ennen kaikkea siksi, että elokuvan puolella pirstoutuneet suoratoistopalvelut eivät ole korvanneet optista mediaa saatavuuden suhteen yhtä laajalti kuin populaarimusiikin saralla. Lisäksi fyysisten tallenteiden, erityisesti teräväpiirtoformaatin kautta, elokuvien arkistointi, tutkimus ja pienesityskerhotoiminta on helpompaa ja matalan kynnyksen saavutettavuus on ollut esimerkiksi kirjastojen kautta hyvällä ja monimuotoisella tolalla. Kyse ei ole vain kaltaiseni mediadinosauruksen materialismista.

Tallenteille on todistetusti kysyntää, mutta saatavuus on marginalisoitunut. Yhtä lailla voisi sanoa, että saatavuus on siirtynyt entistä innostuneimpien käsiin. Nimittäin samalla kun tallennemyynti on käytännössä kadonnut ostoskeskusten ja supermarkettien hyllyiltä (suurin piirtein Keskisen Kyläkauppaa lukuun ottamatta), panostavat ulkomaiset boutique-jakelijat tallenteisiin ehkä enemmän kuin koskaan. 

Tallennefetisismiin taipuvaiset cinefiilit eivät ole koskaan nojautuneet vain suoratoistoon, koska nimikkeet tulevat ja menevät, katoavat olemasta. Taannoin vielä silkkaa ihailua osakseen saanut Mubikin sotkeentui sijoittajansa kautta Israelin armeijan harjoittamaan kansanmurhaan ja sai valveutuneet elokuvan ystävät hylkäämään kuukausitilauksensa. Liekö samassa ne Mubin himoitut kangaskassitkin päätyivät jo Fidaan... Suoratoiston puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että kiitän Yle Areenan, Elonetin ja vaikkapa kirjastojen Cineast-suoratoistopalvelusta. (Kuinka moni on muuten vieläkään tietoinen jälkimmäisestä?).

Vaan jotain positiivistakin, jonka toivoisi kulttuuritoimitustenkin havaitsevan, Jalmari Helanderin parhaillaan pohjoismaista elokuvahistoriaa laajimmin levitetyimpänä elokuvana tekevä Sisu 2 ilmestyy Suomessa 4K Ultra HD -julkaisuna. Tästä tekee erityistä se, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisen tai edes pohjoismaisen julkaisun saava kotimainen elokuva 4K-tallenteena. Levykauppa Äx on vieläpä tarttunut Äxclusivessa-versiossaan tarjoamaan kohopainatuksellista slipcase-kantta kompletisteille. 

Aiemminkin suomalaisia elokuvia on toki julkaistu 4K-levyformaatissa, mutta aina ulkomaisen tallennelevittäjän voimin. Ulkomaisen julkaisunsa ovat saaneet mm. ensimmäinen Sisu (2022), toimintatrilleri Omerta (2021) ja ultraväkivaltainen (Pri)Sons (2024).

Deaf Crocodile - suomalaisen elokuvan löytöretkeilijät

Tapasin pari-kolme vuotta sitten työni puolesta yhdysvaltalaisen elokuvajakelija Deaf Crocodilen väkeä Berliinin elokuvajuhlilla. He olivat hyvin kiinnostuneita kaikenkarvaisista pohjoismaisista genre-, kultti- ja outoilusuosituksista. Tarjosin heille tuhdin tietopaketin siitä mihin suomalaisiin aarteisiin kannattaisi tarttua.

Ehkä osittain tämänkin promootiotyön ansiosta Deaf Crocodile on nyt julkaissut yhteistyössä Vinegar Syndromen kanssa lisää suomalaisia elokuvia teräväpiirtotallenteina. Jo aiemmin ilmestyneiden neuvostoliittolais-suomalaisen fantasiaelokuva Sammon (1959) ja Risto Jarvan yhteiskunnallisen tieteiselokuva Ruusujen ajan (1969) lisäksi Deaf Crocodile on nyt julkaissut kolmen elokuvan boksin melodraaman mestarilta, Teuvo Tuliolta. 1900 kappaleen rajattuna painoksena ilmestynyt 3 x Teuvo Tulio -kokoelma sisältää Tulion kiistatta parhaimpiin töihin lukeutuvat elokuvat Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946) sekä ohjaajan joutsenlauluksi jääneen poskettoman camp-kalkkunan Sensuela (1972).

Elokuvien lisäksi Tulio-boksi on vuorattu lisämateriaaleilla: elokuvakuraattori/tutkijoiden kommenttiraitojen lisäksi kokoelmalta löytyvät säilyneet katkelmat elokuvista Taistelu Heikkilän talosta (1936) ja Nuorena nukkunut (1937), traileri, 1940-luvun kotimaisia valistuselokuvia (!) sekä Nuorena nukkuneen restauroinnista kertovan dokumentaarin.

Tulio-kokoelman tavoin ulkomailla julkaistuja, mutta Suomessa julkaisemattomia teräväpiirtojulkaisuja kotimaisten klassikoiden saralta alkaa olla jo nippu. Deaf Crocodilen julkaisujen lisäksi saatavilla ovat myös The World Cinema Projectiin ensimmäisenä pohjoismaisena teoksena mukaan päässyt Mikko Niskasen magnum opus Kahdeksan surmanluotia (1972), saksalaisen Bildstörungin levittämänä Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) ja tuoreimpana Saksassa julkaistu Olli Soinion suomalaisen kauhun pioneeriteos Kuutamosonaatti (1988). Hilpeätä kyllä, Kuutamosonaatti on Saksassa Muttertag II - Die Söhne sind zurück eli Troman Mother’s Day -elokuvan (1980) jatko-osa! Siinäpä mielikuvituksekasta markkinointia. Itse ennätin jo hankkia tämän julkaisun, joka ilokseni pohjautui Kansallisen audiovisuaalisen instituutin huolelliseen digirestaurointiin toisin kuin VLMedian muinainen DVD, joka muistutti VHS-siirtoa. Tympeätä vain, että tätäkään teräväpiirtotallennetta en saanut Suomesta.

Myynnin logiikka?

Elokuvien tallennelevityksessä on merkillisiä piirteitä, joiden logiikkaa on vaikea hahmottaa. Hyvä esimerkki tältä syksyltä on Tom Savinin Night of the Living Deadin (1990, televisioesityksessä myös nimeltään Elävien kuolleiden yö) ultrateräväpiirtojulkaisu. Steelbook 4K-tallenne julkaistiin yhteispohjoismaisin kansipaperein, mutta rajattu painos myytiin loppuun jo ennakkomyynnissä. Uusi painos tulee, jos tulee, joskus tulevaisuudessa. Tällaisessa tilanteessa luulisi, että myynnin logiikka toimisi niin, että kopioita laitettaisiin myyntiin kysynnän mukaan, semminkin kun kyse ei ole numeroidusta rajallisesta painoksesta. Vaan ei, turha luulo. Ostajia olisi, mutta myytävää tuotetta ei ole tarjolla. Tällaisesta tilanteesta hyötyvät vain Huuto.netin trokarit ja toisaalta ulkomaiset verkkokaupat. Minäkin päädyin ostamaan oman Night of the Living Deadini saksalaisesta verkkokaupasta, vaikka mieluummin olisin sijoittanut rahani kotimaiselle kivijalkakauppiaalle.

Niin, ne kotimaiset kivijalkakauppiaat. Seitsemällä paikkakunnalla operoiva Levykauppa Äx palasi elokuvien tallennemyynnin äärelle vuosi sitten ja raportoi hiljan ensimmäisen paluuvuoden myynnistään. Kuulkaapa tätä skeptikot: "[L]askettiin, että kalenterivuoden aikana ollaan myyty leffoja yhteensä 98 055 kipaletta (60 % bluray, 30 % dvd ja 10 % 4K) ja euroissa tämä taas tarkoittaa reilua 1,2 miljuunan liikevaihtoa". Eli kyllä myyntiä on, kun on mitä myydä ja boutique-julkaisut hallussa. Levykauppa Äx:n lisäksi pääkaupunkiseudulla tallennefetisistiä palvelevat enemmän tai vähemmän rautaisella asiakaspalveluhenkisyydellään mm. Pieni leffakauppa, Future Movie Shop ja Filmihullun Leffakauppa, Tampereella Viiden tähden leffadivari ja esimerkiksi Porissa Porin Videodivari.

Tallennehautojan näkökulmia kotimaisiin julkaisuihin

Ajatelkaapa tilanne, jossa saadaksenne suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyynne joudutte kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän pakeille. Eikö kuulostakin absurdilta? Jos joku olisi parikymmentä vuotta sitten sanonut minulle, että ostaaksesi suomalaisen elokuvan optisena mediana joudut asioimaan ulkomaisen tallennelevittäjän kanssa, ajatus olisi tuntunut täysin hullunkuriselta! 

Vaan ajat ne ovat a-muuttuvaiset, ja niin vain nähdäkseen mm. Hanna Bergholmin Pahanhautojan (2022) teräväpiirtotallenteena jouduin tilaamaan sen Saksasta. Tätä kirjoittaessa Pahanhautoja, tuo suomalaisen uuden genre-elokuvan lippulaiva, on ilmestynyt blu-ray-tallenteena Yhdysvalloissa (IFC Films), Ranskassa (levitysnimellä Egō, The Jokers), Saksassa (Capelight Pictures / Al!ve) sekä Isossa-Britanniassa (Picture House Entertainment). 

Yhdysvaltalainen tallennejulkaisu (joka on toki aluelukittu) on siitäkin kiinnostava, että sen extramateriaaleihinkin on panostettu: mukana on making of -aineistoa SFX-tehosteiden tekemisestä sekä elokuvan keskeisimpien tekijöiden haastatteluja. Saksassa Pahanhautojasta julkaistiin perussinisädelevyn lisäksi myös digibook-laitos pienen kirjasen kera. 

Elokuvan kotimaassa, Suomessa, ei saada edes karvalakki-DVD:tä. Perusteluna on luonnollisesti se, että fyysiselle tallenteelle ei ole markkinoita (elokuva keräsi Nordisk Filmin valkokangaslevityksessä vain päälle 14 000 katsojaa). Levittäjän viesti on ollut yksiselitteinen: katso suoratoistoa tai ole ilman. Huomaamatta jää, että täkäläiset elokuvakeräilijät olisivat olleet lompakko auki hamuamassa julkaisua itselleen. Tiedän näin ollen monia, jotka ovat Pahanhautojansa hankkineet "vierailta vesiltä".

Keskusteltuani Cannesin elokuvajuhlilla ohjaaja Bergholmin kanssa tilanteesta, ei jäänyt epäselvyyttä siitä, että tekijä itsekin harmittelee suomalaisittain hämmentävää tilannetta. Nimenomaan genre-elokuvilla (kauhu, fantasia, sci-fi) riittää vielä tuntuvasti kysyntää tallennejulkaisuina. Pahanhautojan lisäksi ilman kotimaista julkaisua jäi genrepuolelta myös Taneli Mustosen kauhuelokuva The Twin - paha kaksonen (2022), joka on julkaistu yhdysvaltalaisena, saksalaisena ja peräti australialaisena blu-ray-tallenteena. Suomessa vähäiselle huomiolle jääneeseen The Twiniin on myyty maailmalla yli miljoona elokuvateatterilippua. Tärkeitä levitysmaita ovat olleet Meksiko, Argentiina, Chile ja Italia.

Viime vuodesta alkaen Nordisk Film on lakannut julkaisemasta teatterilevittämiään suomalaisia elokuvia DVD- tai blu-ray-julkaisuina (itse asiassa tilanne ei näytä sen ruusuisemmalta ulkomaisen elokuvankaan suhteen). Tallennejulkaisua ei nähty myöskään merkittävimmät Jussi-palkinnot rohmunneesta Alli Haapasalon Tytöt tytöt tytöt -elokuvasta (2022). Linjaus ei ole kuitenkaan yksiselitteinen, sillä viime vuoden elokuvateatteriensi-illoista esimerkiksi koko perheen elokuva Risto Räppääjä ja villi kone (2022) ja toisaalta varttuneemman maaseutuyleisön suosikki Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä (2022) ovat ilmestyneet (tai ilmestymässä) DVD:nä. 

Jos katsellaan pari vuotta taaksepäin, niin vielä vuosina 2021 ja 2022 DVD-julkaisun saivat Johanna Vuoksenmaan komedia 70 on vain numero (2020) ja blu-ray -julkaisun myös Marko Röhrin luontoelokuva Tunturin tarina (2020), Renny Harlinin laivasikailu Luokkakokous 3: Sinkkuristeily (2021) sekä päihteisen urheilijan henkilökuva Karalahti (2020). Voisi vaikuttaa siltä, että Nordisk Filmin levittäminä blu-ray-jakelu on loppunut totaalisesti vuoteen 2022. Vaan näinkään ei ole, sillä Jalmari Helanderin toimintarymistely Sisu (2022) ilmestyy kuitenkin kotimaisena blu-ray-tallenteena heinäkuun puolivälissä.

Suomen elokuvasäätiön markkinointi- ja levitystuki on mahdollistanut tallennejulkaisutoiminnan viime vuosina, mutta päätösvalta elokuvateatterilevityksen ulkopuolisista levittämismuodoista on ammattimaisella levittäjällä. Säätiön tuki on tarkoitettu vain teatterilevityksen saaneille/saaville ensi-iltaelokuville. Tukea ei myönnetä enää pelkästään tallennelevitykseen.

Elokuvasäätiön tuoreen tilastojulkaisun mukaan viime vuoden myydyimmäksi DVD-julkaisuksi ostettiin SF:n levittämä 007 No Time to Die (2021), joka meni kaupaksi liki 9000 kappaleen verran. Toisella sijalle ylsi noin 3000 fyysisen kappaleen myynnillä (myöskin SF:n levittämä) Spider-Man: No Way Home (2021). TOP 20 -listalle sijoittui kaksi kotimaista elokuvaa (molemmat Nordiskin julkaisuja): noin 1500 kappaleen myynnillä Luokkakokous 3: Sinkkuristeily ja Mielensäpahoittaja Eskorttia etsimässä noin 1400 kopiolla. Vertailun vuoksi kymmenen vuotta aiemmin (2012) listan ykkössijan nappasi Risto Räppääjä ja viileä Venla (2012) liki 118 000 kappaleen volyymillä! Ja jos loikataan 15 vuotta taaksepäin (2008) myydyintä kiekkoa (Mamma Mia!, 2008) sai huoletta kaupitella päälle 150 000 kappaletta.

Cary Joji Fukunagan ohjaama 007 No Time to Die (2021) keräsi Suomessa koronapandemian keskellä elokuvateattereihin liki 634 000 katsojaa. Tallenneformaattina (DVD, blu-ray & 4K UHD) se on myynyt noin 27 000 kappaletta.   

Blu-ray- ja 4K UHD -julkaisuissa vuoden myydyimpään titteliin ylsi vähemmän yllättäen myös suomalaisten rakastama James Bond, sillä 007 No Time to Die meni kaupaksi liki 18 000 kappaleen verran. TOP 20 -listalle ei yltänyt yhtään kotimaista nimikettä, mikä ei suoranaisesti ole ihme, koska julkaisujen määrät alkavat olla jo olemattoman pieniä. Vuonna 2012 Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises, 2012) meni kaupaksi noin 31 000 kappaleen verran.

Isompien levittäjien keskittyessä suoratoistoon ja digivuokraamoihin piskuista kulttuuritoimintaa harjoittaa mm. porvoolainen Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy, joka on tällä vuosikymmenellä ottanut enenevissä määrin tallennelevitystä hoidettavakseen. Yhtiö on julkaissut kunnialliset blu-ray-julkaisut esimerkiksi J-P Valkeapään törkyisestä rikoskomediasta Hetki lyö (2022), Mikko Myllylahden Cannes-palkitusta Metsurin tarinasta (2022) sekä Anna Erikssonin kohahduttavista taide-elokuvista M (2018) ja W (2022). Elokuvapalvelu J. Suomalainen Oy mahdollistaa yhä myös kirjastotallennejakelun, mikä nimenomaan on ollut matalan kynnyksen av-kulttuurin edistämistä. Jokainen kirjastokortin haltija on voinut lainata vuosikymmenien ajan suomenkielisin tekstein varustetut DVD-, blu-ray- ja joissakin kirjastoissa jopa 4K UHD -julkaisut lähilainaamosta. Nordic Content Distribution Oy:n Kirjastokino-suoratoistopalvelu kattaa vain osan suomalaisista kirjastoverkoista, esim. Keski-Suomi ja pääkaupunkiseutu eivät ole mukana.

Täysin oman lukunsa suomalaisten elokuvien tallennejulkaisuissa muodostaa vanhojen elokuvien ulkomaiset restaurointijulkaisut. Risto Jarvan tulevaisuusvisio Ruusujen aika (1969) ilmestyi hiljattain Yhdysvalloissa blu-ray-julkaisuna. Kultti- ja roskaelokuvien levittämiseen erikoistunut Vinegar Syndrome ja Deaf Crocodile Films julkaisivat Ruusujen ajan rajoitetun 2000 kappaleen erän. Elokuvan huolella toimitettu blu-ray sisältää elokuvan tuoreen 4K-restauroidun version, jota ei ole tietääkseni Suomessa esitetty vielä lainkaan. Negatiivi skannattiin Suomessa Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, mutta muu restaurointityö tehtiin Yhdysvalloissa Deaf Crocodile Filmsin toimesta. Blu-rayn muhkeissa lisämateriaaleissa on mukana yksi poistettu kohtaus, elokuvasta pois jäänyt Otto Donnerin esittämä Pääskytorni-laulu ja traileri, elokuvahistorioitsija Olaf Möllerin kommenttiraita, Antti Peipon tv-dokumentti Risto Jarva, työtoverini (1984), Jarvan ohjaamat lyhytelokuvat Pakasteet (1969) ja Tietokoneet palvelevat (1968), Risto Jarva -seuran puheenjohtaja, elokuvantekijä Ville Suhosen essee sekä uudelleen englanniksi käännettyinä Jarvan omia kirjoituksia. Ruusujen aika on tällä viikolla nähtävissä valkokankaalta Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta se esitetään "keskiyön auringon festivaalin" tradition mukaisesti 35 mm -filmikopiolta.

Vinegar Syndromen katalogissa on ollut aikaisemmin vain yksi Suomi-liitännäinen elokuva, Aleksandr Ptushkon ohjaama kunnianhimoinen fantasiaelokuva Sampo (1959), joka valmistui suomalaisten ja neuvostoliittolaisten yhteistyönä, Mosfilmin ja Suomi-Filmin tuotantona. Suomen kansalliseepokseen, Kalevalaan, löyhästi perustuvan elokuvan pääosassa nähtiin Väinämöisenä Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Urho Somersalmi. Suomeksi puhutun elokuvan 2000 kappaleen rajattu blu-ray-painos on myyty loppuun.

Rauni Mollbergin naturalistisen elokuvan merkkiteos Maa on syntinen laulu (1973) ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa blu-ray- ja DVD-tallenteina Saksassa Bildstörung-nimisen levittäjän toimesta. Samainen levittäjä on julkaissut saksalaisille markkinoille mm. Elem Klimovin vavisuttavan sodanvastaisen draaman Tule ja katso (Idi i smotri, 1985) sekä Alejandro Jodorowskyn surrealistisen avantgarde-westernin El Topo (1970). Bildstörungin Maa on syntinen laulu -julkaisu pohjautuu Suomen elokuvasäätiön tukemaan 4K-restaurointiin, jota ei (sitäkään) ole nähty Suomessa elokuvateatterissa, tallenteena tai televisioesityksissä. 

Tänä vuonna puolen vuosikymmenen ikäiseksi varttuva elokuva kuvaa sotien jälkeistä Lappia nuoren Martan (Maritta Viitamäki) kohtalon kautta. Saksalaiseen tallennejulkaisuun on panostettu: mukana tulee elokuvan kuvanneen Kari Sohlbergin ja apulaisohjaajana/käsikirjoittajana toimineen Pirjo Honkasalon kommenttiraita, päänäyttelijä Maritta Viitamäen ja tuotantopäällikkö Seppo Heinosen haastattelut, Olaf Möllerin syväluotaava essee sekä vieläpä bonuselokuva, Veikko Aaltosen Dinosaurus (2021), dokumentaarinen muotokuva Mollbergista.

Die Erde ist ein sündiges Lied (Rauni Mollberg, 1973)

Sarjassaan poikkeuksellinen ja uraauurtava restaurointi on tehty myös Mikko Niskasen magnum opukselle, Kahdeksan surmanluotia (1972), jonka takana olivat Martin Scorsesen The Film Foundation, Fondazione Cineteca di Bologna, Yleisradio Oy ja koko idean sinnikkään isän, Peter von Baghin (1943-2014) arvokkaalla mandaatilla toiminut Fiction Finland ry. Poikkeuksellisen hankkeesta teki se, että Niskasen pitkästä suurteoksesta (316 min) tehtiin ensiluokkainen restaurointi sekä 35 mm -filmille että digitaaliseksi esityskopioksi. Uraauurtava hanke oli taas siten, että Kahdeksan surmanluotia oli ensimmäinen pohjoismainen nimike, joka päätyi World Cinema Projectin osaksi. Seikka, joka ei tuntunut valitettavasti kiinnostavan Suomen päämedioita (Helsingin Sanomat, Yle) nimeksikään. Pitkän linjan laatulevittäjä Criterion on listannut Surmanluotien blu-ray-tallenteen julkaisuohjelmaansa, mutta ilmestymisajankohta on toistaiseksi avoin.

Vaan onko suomalaisia elokuvia tarjolla 4K Ultra HD -formaatissa? Kyllä on, mutta ei täällä murheellisten laulujen maassa. Saksassa on julkaistu 4K UHD -kiekko Aku Louhimiehen epäonnisesta action-viihdykkeestä Omerta (nimellä Operation Omerta) (2021) ja ilmeisesti samana päivänä (13.7.) Nordisk Filmin Suomi-julkaisun kanssa näkee päivänvalonsa yhdysvaltalaisena ultrateräväpiirtona Jalmari Helanderin Sisu, joka on tuottanut kesäkuun alkuun mennessä Box Office Mojon mukaan jo yli 11 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Helanderin ultraväkivaltaisesta Lapin sota -fantasiasta on tullut Yhdysvalloissa kaikkien aikojen katsotuin elokuva, jonka päätuottajamaa on Suomi. 

Vähemmästäkin on torille kokoonnuttu.

"Narratively lean as it is deliriously gory, Sisu is an inspired pastiche that gives bloody satisfaction to action aficionados." -Rotten Tomatoes

Kauan eläköön kuvatallenne!

Elokuvien ja televisiosarjojen suoratoistopalvelut ovat olleet suomalaisten ulottuvilla nyt vuosikymmenen verran. Vaihtoehtoja on tätä nykyä läkähdyttävän runsaasti: valtavirtaa mukailevien Netflixin, HBO Maxin, Elisa Viihde Viaplayn, C Moren, Paramountin, Disney+:n ja Ruutu+:n lisäksi saatavilla ovat myös Amazon Prime Videon ja MUBIn kirjavat katalogit. Supisuomalaisista suoratoistopalveluista Yle Areena ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet ovat kansainvälisessäkin mittakaavassa lyömättömiä katselukanavia. 

Samaan aikaan elokuvien suoratoistopalveluissa on yhä pysyviä ongelmia. Siinä missä musiikin suoratoistokuluttajalle riittää käytännössä joko Spofityn, Deezerin tai Tidalin jäsenyys, ei elokuvaharrastajalle vastaavaa "helppoa tietä" ole tarjolla. Palveluiden monenkirjavuus, ajoittainen toimimattomuus, katalogien vaihtuvuus ja eritoten elokuvaoikeuksien pirstoutumisen haasteet aiheuttavat tilanteen, jossa elokuvien ns. optiset mediat, kuvatallenteet ovat edelleen voittamaton vaihtoehto koticinefiileille. Häiritsevää on myös, että useimmissa suoratoistopalveluissa elokuvien kuvataajuus (FPS eli Frames Per Second) poikkeaa alkuperäisestä. Lisäksi se, että lopputekstit jäävät usein näyttämättä on törkeätä ja hipoo tekijänoikeusloukkausta.

Stockmann ja Sokos hylkäsivät elokuvatallenteet jo liki kymmenen vuotta sitten ja Anttilan murheellisen konkurssin myötä elokuvien tallennemyynti ajautui Suomessa elokuviin erikoistuneiden kivijalkamyymälöiden yksinoikeudeksi. Poikkeuksena se, että automarketeista ainakin S-ryhmän Prismat ovat yhä pitäneet paikkakuntakohtaisesti melko kattaviakin DVD- ja blu-ray-kokoelmia. Keskon Citymarketit huomattavasti vähemmän. Täsmälleen sama ilmiö kävi samoihin aikoihin myös musiikkiäänitteille. Valtavirtaa edustavien suoratoistopalveluiden reunamilla elää kuitenkin, ehkä marginalisoitunut, mutta vireä elokuvien fyysisten tallenteiden julkaisutodellisuus. 

Suuren yleisön silmissä elokuvien fyysisten tallennekopioiden haaliminen vaikuttaakin kivijalkavideovuokraamojen myötä sukupuuttoon kuolevalta entiteetiltä, mutta todellisuus on kuvitelmaa ihmeellisempi. Omasta hyllystä löytyvä elokuvakirjasto on edelleen varmin tapa turvata elokuvien saatavuus. Etenkin Helsingissä asuvia elokuvien ystäviä hemmotellaan monella erinomaisella elokuvakaupalla, josta saa vaikkapa kulttielokuvaharvinaisuuksia maailman ääriltä tai eurooppalaisen ja aasialaisen taide-elokuvan kummajaisia. Kaikkea sitä ja vielä enemmän!

Vaasankadun Pieni leffakauppa on cinefiilin keidas.

Kampista löytyvä Filmihullun leffakauppa tarjoaa liikkeen neliömäärään nähtynä laajan valikoiman uutuusjulkaisuja, Pieni leffakauppa Sörnäisissä on elokuvadivareiden eliittiä: myymälän kauhuun ja kulttielokuviin keskittynyt valikoima on pysäyttävä. Pitkän linjan elokuvayrittäjistä Compact Video jatkaa yhä eloaan Punavuoressa ja tarjoaa kirjaimellisesti ylitsepursuavan valikoiman DVD-, blu-ray-, 4K Ultra HD- ja jopa VHS-julkaisuja. Oma lukunsa on myös Kampissa sijaitseva Vitosen divari, jonka elokuvalaarit ovat kasvaneet viime vuosina hillittömiin mittoihin. Antikvariaateista pistäytymisen arvoisia paikkoja elokuvakeräilijälle ovat myös Kampintorin antikvaarinen kirjakauppa sekä Divari & Antikvariaatti Kummisetä. 

Syyskuussa 2010 avattu Filmihullun leffakauppa toimii yhä Kampin Sähkötalossa. 

Unohtaa ei sovi myöskään pääkaupunkiseudun kierrätyskeskuksia, Fida-kirpputoreja ja Suomen Punaisen Ristin Kontti-myymälöitä. Jälkimmäisestä ostin eilen Futurefilmin tuoreen John Carpenterin Pako New Yorkista (Escape in New York, 1981) -blu-ray-julkaisun sekä Michael Haneken viiden elokuvan täysin korkkaamattoman DVD-kokoelman yhteishintaan 5 euroa!

Pääkaupunkiseudun ulkopuolelta huomattavia elokuvakauppoja ovat esimerkiksi Tampereella sijaitseva Viiden tähden leffadivari ja vaikkapa Jyväskylässä jo neljättä vuosikymmenettä toimiva Videodivari. Kulttuuritekoja!

Rakastan elokuvatallenteiden avaamista ja hypistelyä. Kenties siinä on lapsuudesta kumpuavaa tallennefetisismiä, kun Anttilan leluosastolla hengailu oli vaihtunut videohyllyjen edessä hypnotisoitumiseen ja krediitti- ja valmistusvuositietojen opetteluun. Suoratoistopalveluiden valikkoa selaillessa olo on kuin Levottomien (2000) Arilla, "kun mikään ei tunnu miltään". 

Kevään ja kesän 2020 Covid-19-eristäytyneisyyden keskellä tein enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Tämä nostalgisella pohjavireellä ladattu löytämisen riemu on jatkunut, ja ehkä jopa laajentunut monien elokuvakeräilijöiden YouTube-kanavien seuraamisen myötä.

Tänä päivänä elokuvakeräilijöitä hemmotellaankin komeilla deluxe-julkaisuilla, joiden jakelusta vastaavat ns. boutique blu-ray -firmat kuten Criterion Collection, Kino Lorber, Shout!/Scream Factory, Severin Films, Arrow, 88 Films, 101 Films, Powerhouse Films, Eureka, Second Sight ja Third Window Films. Edellä mainituista esimerkiksi Criterion Collection ja Arrow julkaisevat huolella toimitettuja restaurointeja muhkeine extroineen, joita läpikäydessä tuntuu välillä, että elämme blu-ray- ja 4K Ultra HD -levyjen kautta elokuvakeräilijän kulta-aikaa. Isot studiot tuntuvat menettävän vuosi vuodelta kiinnostustaan kuvatallenteiden julkaisulle ja levittämiselle, mutta onneksi pienet elokuvalevittäjät lisensoivat studioiden restauroituja helmiä (ja sikoja!) filmifriikkien nähtäväksi, joiden lisämateriaaleissa taustoitetaan parhaimmillaan paitsi elokuvien tekoprosessia, myös niiden paikkaa elokuvahistoriassa tai laajemminkin kulttuurisessa kontekstissa. 

Joe Danten Ulvonnan (The Howling, 1981) 4K Ultra HD -julkaisussa riittää läpikäytävää. Huolellisen digirestauroinnin julkaisijana Studio Canal.

Kotimaisen elokuvan puolella julkaisut ovat käyneet vähiin ja niistä vastaa vanhemman suomalaisen elokuvan puolella kirjoittamattomalla yksinoikeudella VL Media. Arvostan piskuista kulttuurityötä, mutta valitettavasti DVD-julkaisujen tekninen taso on usein ala-arvoinen ja kansitaide surkea. Blu-ray-julkaisut vanhemman kotimaisen elokuvan puolelta voi ikävä kyllä laskea liki yhden käden sormin, mikä on sääli, koska esimerkiksi Suomen elokuvasäätiön digitointituella on saatettu 4K-restauroituun teräväpiirtoformaattiin esimerkiksi elokuvataiteen akateemikoksi nostetun Pirjo Honkasalon elokuvia. Kansainvälisenä auteurina pidettävän Honkasalon keskeisimpiä 1980- ja 90-lukujen elokuvia kuten Tulipää (ohjattu yhdessä Pekka Lehdon kanssa, 1980) tai Atman (1996) ei ole koskaan julkaistu Suomessa edes DVD:llä, järeämmistä formaateista puhumattakaan. Että sellainen elokuvamaa tämä Suomi.

...mutta se mikä suomalaisen elokuvan restaurointien tallennejulkaisussa menetetään, korvautuu onneksi Elonetin mahdollistamana löytöretkeilynä. Elonetista löytyy tätä kirjoittaessa päälle 350 pitkää kotimaista elokuvaa ja lähes 3000 lyhytelokuvaa.

Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.