What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

Yksi amerikkalaisen viihde-elokuvan kekseliäimpiä nimiä 1980-luvulla oli kiistatta Joe Dante (s. 1946). Nykyään charmantisti harmaantunut kulttiohjaaja nousi maailmanmaineeseen viimeistään Gremlinsin (Gremlins - Riiviöt, 1984) myötä, mutta ura elokuvan parissa alkoi jo 1960-luvun lopulla hyvin harvoin nähdyllä kompilaatioelokuvalla The Movie Orgy (1968). Alkuperäismitassaan peräti seitsemän tuntia kestävä filmiorgia syntyi yhteistyössä tuottaja Jon Davisonin (RoboCop, 1987) kanssa yhdistelemällä elokuvakatkelmia, trailerinpätkiä sekä aikansa televisiomainoksia. Modernin taiteen museoissa ja elokuvafestivaaleilla esitetty omalaatuinen leikkaa ja liimaa -filmikooste on elokuvaleikkauksen taidonnäyte, johon on viistolla huumorilla upotettu amerikkalaisen populaarikulttuurin ikonista kuvastoa, sodanvastaista kantaaottavuutta ja huonoa makua.

1970-luvulla Dante päätyi halpislegenda Roger Cormanin talliin moniosaajaksi. Pääasiassa trailerleikkaajan töillä itsensä elättänyt Dante ystävystyi toisen Corman-kasvatin, Allan Arkushin kanssa ja luomisvoiman tuloksena syntyi nopeasti valkokankaalle roiskaistu b-elokuva Hollywood Boulevard (1976). Metakerronnan vitseillä höystetty eksploitaatio kierrätti osuvasti Cormanin tuottamien elokuvien materiaalia ja tuotti hulppeat miljoona dollaria New World Picturesille.

Roskaelokuvan menestysreseptin löydyttyä Dante jatkoi uraansa riemukkaan kuppaisella Tappajahai (Jaws, 1975) irvailulla Piraija (Piranha, 1978), jonka eksploitaatioaromilla maustetun käsikirjoituksen kynäili sittemmin kulttuuri-intellektuelliksi nostettu John Sayles. Vuosikymmenen lopun Dante jatkoi vielä Cormanin tuotantojen nokkelana kokoonkursijana. Samaan aikaan Allan Arkush ohjasi Danten tarinan pohjalta teiniyleisölle suunnatun Ramones-kohelluksen Rock 'n' Roll High School (1979).

Danten läpimurto suuremman budjetin elokuviin tapahtui ihmissusielokuvan tyylilajia modernisoineella kauhuelokuvalla Ulvonta (The Howling, 1981), jonka mustasta komiikasta kiitellyn käsikirjoituksen naputtivat John Sayles ja Terence H. Winkless käyttäen Gary Brandnerin romaania (The Howling, 1977) väljästi tapahtumien pohjana. Suoraviivaisen juonen täytteeksi elokuvan ihmissusiestetiikan täydensi Rob Bottinin uraauurtaneet kauhutehosteet, joissa puremat ja avohaavat räjähtivät ensi kertaa valkokankaalle uskottavalla tavalla. Ulvonnan tehokkuus ei kuitenkaan rakennu liiaksi tekniikkaan, sillä Danten näkemyksellisessä ohjauksessa yhdistyivät herkullisella tavalla satiiri, kovan linjan kauhu sekä elokuva- ja kirjallisuusviittaukset. Ihmissuden hyökätessä Sepe Susi (Big Bad Wolf) pyydystää porsaita taustalla näkyvässä televisiossa, Allen Ginsbergin Howl! (Huuto) lepää työpöydällä ja roolihenkilöiden nimissä kumarretaan kauhukulttuurin ikoneille (Terry Fisher, Fred Francis, George Waggner). Ulvonnan menestyksen pohjalle rakentui loputtoman tuntuinen sarja jatko-osia, joilla ei ole tosin ollut enää mitään tekemistä Danten kanssa.

1980-luvun alussa Dante työllisti itseään ohjaamalla pari jaksoa lyhytikäiseksi jäänyttä Hei, me pamputetaan! (The Police Squad, 1982) -komediasarjaa, jonka kulttimaineen pohjalle rakennettiin Leslie Nielsenin filmitähteyteen singonneet Mies ja alaston ase -parodiat (The Naked Gun, 1988-94). Danten ura kuitenkin myös elokuvantekijänä oli kuitenkin nousemassa uusiin sfääreihin Steven Spielbergin ansiosta, joka oli tunnustautunut ohjaajan ihailijaksi. Spielberg kutsui Danten yhdeksi ohjaajaksi Hämäran rajamailla (Twilight Zone, 1959-64) -televisiosarjaan perustuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone - The Movie, 1983). Danten ekspressionismillä hurvitteleva episodi It's A Good Life soljui onnistuneesti Spielbergin, John Landisin ja George Millerin segmenttien keskelle. Myöhemmin Dante palasi hämärän rajamaille alkuperäistelevisiosarjan jatkoksi tehdyssä tv-sarjassa (Twilight Zone, 1985-89).

Yhteistyö Spielbergin kanssa jatkui kauhukomedialla Gremlins - Riiviöt, jolla Dante viimeistään loi maineensa viihdyttävien fantasiatarinoiden nokkelana visualisoijana. Gremlinsin taustalla oli Chris Columbuksen Spielbergille lähettämä käsikirjoitus, johon Dante lisäsi roimasti kauhuelementtejä ja amerikkalaiselle lähiöelämälle naljailua. Realistisena joulutarinana alkava mutta kääntyy nopeasti vinoutuneella komedialla herkuttelevaksi kauhuelokuvaksi. Dantelle tyypillisesti elokuva viljelee myös filmitriviaa (mm. Ihmemaa Oz/The Wizard of Oz, Kielletty planeetta/Forbidden Planet, E.T., Ihmeellinen on elämä/It's A Wonderful Life, Lumikki ja seitsemää kääpiötä/Snow White and the Seven Dwarfs) ripeämmin kuin katsoja ehtii tajuta. Käsityöläissankaruutta edustaa Chris Walaksen mielikuvituksekkaasti luomat nukke- ja marionettihahmot, joiden ilmeikkyydestä heijastuu tunteiden koko kirjo. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuo myös Danten hovisäveltäjä Jerry Goldsmith, jonka Gremlins-tunnussävelmä on genrensä kiistattomia klassikoita.

Gremlinsin myötä Danten omin erikoisala, "koko perheen" komediallinen kauhuelokuva sai taiteellisen kärkipisteen, vaikka sarjakuvamaisuuden ja tietoisen camp-hengen varjolla monet kriitikot sulkivat silmänsä Danten terävä-älyiseltä satiirilta. Elokuvan globaalimenestys avasi ohjaajalle ovet Hollywoodin isojen studioiden äärelle, mutta toi lopulta taakaksi omanlaisensa lokeroitumisen. Dante alkoi vahvana genreosaajana (kauhu, sci-fi, fantasia) joutua hallitsemiensa lajityyppien vangiksi.

Amerikkalaisen lähiöperheterrorin jälkeen Dante siirtyi urallaan "galaksien väliseen koko perheen hupiin" tieteisfantasialla Explorers - tutkimusmatkailijat (Explorers, 1985), jota työstettiin vauhdilla Gremlinsin menestyksen aallonharjalla. Danten itsensä mukaan studio riisti elokuvan levitykseen kesken leikkausprosessin. Kiiruhtaminen ei kannattanut, sillä lippuluukulla Explorers ei löytänyt yleisöä. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että elokuvan ensi-ilta ajoitettiin typerästi Live Aid -konserttiviikonlopulle. Lopputulos on kuitenkin mainettaan parempi, sillä Explorers on aidosti sympaattinen, vilpitön ja romanttinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Kerronnallisesti se on selvästi malttisempaa Dantea. Mukana on viihdyttäviä metavitsejä (Starkiller-elokuva ulkoilmanäytöksessä) ja elokuvaviittauksia (lapset käyvät Charles M. Jones high schoolia, lopun Peter Pan -tribuutti), onnistunut roolitus (nuoret Ethan Hawke ja River Phoenix), ripaus sodanvastaista kommentaaria sekä Jerry Goldsmithin onnistunut score. Vain elokuvan kiirehditty loppupuoli vesittää muuten ajatonta perhe-elokuvaa.

Tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) Dante jatkoi tiimityötä Steven Spielbergin kanssa. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu elokuva sai inspiraationsa Richard Fleischerin 60-lukulaisesta science fiction -sepitteestä Fantastinen matka (Fantastic Voyage, 1966). Ohjaajansa repertuaarin tuntien Pieni suuri seikkailu on poikkeuksellisen sovinnainen, suureen yleisöön vetoava vauhtikomedia, jonka kohellus käy hetkittäin rasittavaksi. Samalla se saattaa hyvinkin olla ohjaajansa filmografian ennalta-arvattavimpia elokuvia. Kelvollisista aineksista ja positiivisista aikalaiskriitikeistä huolimatta yleisö karttoi Martin Shortin ja Dennis Quaidin tähdittämää komediaa, eikä kaupallinen tulos tyydyttänyt Warneria. Elokuvan maine on kuitenkin noussut viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä osin nostalgiasyistäkin.

Danten aktiivisimman kauden päätteeksi koitti paluu episodielokuvan äärelle. Sketsikokoelma Amazon Women on the Moon (1987, Suomessa videolevityksessä nimellä Riemurasia) oli tuhtia parodiaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Spoof-elokuvan segmenteistä vastasivat Danten ohella Carl Gottlieb, Peter Horton, Rober K. Weiss sekä John Landis, joka toimi myös episodielokuvan tuottajana. Saman aikakauden televisiotyötä, Spielberg-liitännäistä fantasiasarjaa Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-87), Dante ohjasi kahden kummitustarinan verran vuonna 1986.

...Jatkoa seuraa!

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otava, Helsinki.
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
KAVA / Explorers - tutkimusmatkailijat. http://www.kava.fi/esitys/explorers-tutkimusmatkailijat/7754 (päivitetty 11.9.2013, tarkistettu 16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Lapsuuden sankarille, osa 3 - Steven Spielberg

Kauan sitten oli olemassa aika, jolloin uusi elokuva tuntui selkäytimessä jo varhain ennen varsinaista ensi-iltaansa. Televisiosta nähdyt mainosvälähdykset, lehtienpalstoilta bongatut kuvat ja luetut haastattelut sekä ennen kaikkea sanomalehtien ensi-iltamainokset loivat odottavan ilmapiirin. Tuota odotusta ei rikkonut edes se tieto, että satuin asumaan Keski-Suomessa, tunnin ajomatkan päässä lähimmästä kaupungin elokuvateatterista. Onneksi synnyinseudullani oli kunnan oma elokuvateatteri, Joutsan Kino, jossa uutuuselokuvia näki aktiivisesti, vaikkakin usein huomattavalla viiveellä. Kinon pimeässä esityssalissa, joka oli ja on yhä monipuolisessa käytössä oleva nuorisoseurantalo, tuli nähtyä monet olennaisimmin vaikuttaneet lapsuuden elokuvakokemukset 1980-ja 90-lukujen taitteessa ja 90-luvun alkupuolella. Yksi parhaiten mieleenjäävimmistä kokemuksista on kiistatta ollut Steven Spielbergin massiivisesti rummutetun Jurassic Parkin (1993) tulo, josta innostuttuani aloin kirjoittamaan paitsi elokuva-arvioita myös mielikuvitukseni tuottamia  ”omia elokuvia”. Aiemmin alkanut Schwarzenegger-filmografian ulkoa opettelu sai uusia elokuvahulluuden muotoja. Steven Spielberg oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen muistan painaneeni mieleen. Ensimmäinen elokuvantekijä, jonka luovan työpanoksen ymmärsin.

Spielbergin uran ammatillinen lähtölaukaus tapahtui lyhytelokuvan Amblin (1968) myötä, jonka jälkeen hän pääsi työskentelemään ABC-televisiöyhtiön leipiin. Tuloksena syntyi paitsi vierailuohjauksia tv-sarjoissa, myös Hitchcock-vaikutteinen trilleri Kauhun kilometrit (Duel, 1971), joka oli komea näyttö Spielbergin intensiivisestä tarinankuljetuskyvystä ja käyntikortti pitkän teatterielokuvan pariin. Ensimmäinen pitkä ohjaustyö Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974) lunasti odotukset ja seuraavat elokuvat Tappajahai (Jaws, 1975) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) veivät Spielbergin maailmankartalle, Hollywoodin ykkösohjaajien kerhoon.

Lapsuuteni elokuvamaisemaa ajatellen Spielbergin olennaisimmat elokuvat valmistuivat vuosina 1981-93, jolloin saivat ensi-iltansa poikamaisen seikkailuelokuvan perinteen Hollywoodiin palauttanut Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark, 1981) onnistuine jatko-osineen (Indiana Jones ja tuomion temppeli / Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984 sekä Indiana Jones ja viimeinen ristiretki / Indiana Jones and the Last Crusade, 1989), fantastinen tieteiselokuva E.T. (E.T. – The Extra-Terrestrial, 1982) sekä järisyttävän vaikutuksen ilmestyessään tehnyt dinosaurusseikkailu Jurassic Park.  Jokainen näistä elokuvista jätti muistijälkensä elokuvahulluuteeni eri tavoin: E.T. esimerkiksi oli ensimmäinen elokuva, jota katsoessa muistan itkeneeni ja toisaalta, Kolmannen asteen yhteyden Devil's Tower tuli vahvasti uniin saakka. Väheksyä ei sovi myöskään Spielbergin 1980-luvulla tuottamia elokuvia kuten Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984), Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), jotka yksi toisensa jälkeen olivat lapsena parhaiden elokuvien listalla. Edelleenkin ne ovat parasta mahdollista eskapismia.

Mutta ei kukaan ole täydellinen. Sitä mukaan, kun Hollywoodin kultasormen tilitietoihin alettiin laittaa nolla nollan perään, valta lisääntyi ja epäonnistumisiltakaan ei vältytty. Miehen fantastinen mielikuvitus ei enää tuottanutkaan yhtä vaikuttavia lopputuloksia ja tuotannot paisuivat hetkittäin hallitsemattomiksi.  Tai ehkä kyse oli myös siitä, että olin itse kasvanut pois kasvavan pojan maailmasta, johon oli esimerkiksi E.T.:ssä niin helppo samastua.

Spielbergin uran ensimmäinen takaisku oli möykkäävä sotilasfarssi 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979), josta ohjaaja olisi halunnut tehdä puhtaan musikaalin. Universalin ja Paramountin yhteistyössä valmistunut elokuva muuttui kepeistä lähtökohdistaan huolimatta megalomaaniseen ähkyyn tukehtuvaksi pannukakuksi. Lippuluukuilla elokuva menestyi kohtalaisesti, joskin Tappajahain ja Kolmannen asteen yhteyden jälkeen odotettua heikommin. Myöhemmin ohjaajan selkeäksi välityöksi jäi 80-luvun lopulla ilmestynyt vaatimaton ja vähälle huomiolle jäänyt Always – ikuisesti (Always, 1989), joka perustui Victor Flemingin sotadraamaan En lennä yksin (A Guy Named Joe, 1943). 

Jatko-osien tehtailussa Spielberg on onnistunut paremmin kuin kukaan rapakon tuolla puolen, mutta välttäviltä suorituksilta ei hänkään ole välttynyt. Jurassic Park -jatko Kadonnut maailma – Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park, 1997) oli vielä mukaansatempaava, mutta tuskin kukaan voi pitää tarpeetonta  Indiana Jones ja kristallikallon valtakuntaa (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008) onnistuneena. Paitsi arvostelukykynsä menettänyt nostalgikko. Ehkeivät Hook – Kapteeni koukku (Hook, 1991), Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can, 2002) tai Maailmojen sotakaan (War of the Worlds, 2005) ole Spielbergin parhaita näyttöjä, mutta niiden viihdearvoa on turha väheksyä.

Ohjaajana Spielbergin ura onkin jakautunut pitkälti viihteen ja vakavampien draamatuotantojen välille. Toisen maailmansodan tai Yhdysvaltojen historian kuvaajana ylipäänsä, hän on joko onnistunut hienosti (Amistad, 1997, Pelastakaa sotamies Ryan / Saving Private Ryan, 1998) tai ollut varoittava esimerkki (1941 – Anteeksi missä on Hollywood?).  Tieteiselokuvan parissa osumatarkkuus on ollut häikäisevän hyvä. Toki Spielbergiä voisi syyttää siitä, että moneen otteeseen hänen uransa käänteet ovat suunnanneet yhä suurempiin taloudellisiin voittoihin, mutta silti taiteelliset lopputulokset ovat yllättävän harvoin kärsineet. Miksikään varsinaiseksi riskinottajaksihan miestä ei ole koskaan voinut kutsua, vaikkakin hyppäys samana vuonna valmistuneesta Jurassic Parkista Oscarein kuorrutettuun Schindlerin listaan (Schindler’s List, 1993) tuntuu edelleen uran kannalta komealta loikalta.

Seuraavaksi Spielbergiltä nähdään vuosia valmisteltu Tintti-filmatisointi The Adventures of Tintin: Secret of the Unicorn (ensi-ilta jouluna 2011), joka ei tosin ensimmäisten trailerin perusteella näytä kovin lupaavalta elokuvalta, vaan lähinnä tietokonepeliltä. Vaan ei tehdä tuomiota ennen lopputuloksen näkemistä.

Lisää aiheesta: Herra vastaava tuottaja

Edelliset osat:
Lapsuuden sankarille, osa 1 - Arnold Schwarzenegger
Lapsuuden sakarille, osa 2 - John Candy

Herra vastaava tuottaja

On vaikea kuvitella millaista 1970-luvun jälkeinen amerikkalainen elokuva olisi ilman Steven Spielbergiä. Piti miehen viime vuosikymmenien elokuvista tai ei, on hänen vaikutuksensa elokuvan monelle eri saralle ollut mittaamaton. Paitsi aikansa merkittävimpien amerikkalaisten elokuvien ohjaajana, kuten Schindlerin lista (Schindler’s List, 1993), Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974), E.T. (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) ja Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977), on Spielberg toiminut monipuolisena tuottajana jo uransa alkuvuosilta saakka. Jälkikäteen nähtynä miehen tuottajauran kiinnostavimpana ajankohtana avautuvat vuosien 1978-91 tuotannot, jolloin hän oli luomassa monia persoonallisia elokuvia, jotka ovat olennaisia piristysruiskeita 1980-luvun amerikkalaista elokuvaa tarkastellessa. Merkittävässä määrin Spielbergin kultainen kosketus vastaavan tuottajan roolissa sai aikaan myös sen, että elokuvista tuli lippuluukulla blockbustereita. Ehkä tästä syystä on helppo myös tehdä tuomio, että sitä mukaan, kun rahaa alkoi virrata ikkunoista ja ovista, löystyi tuottajan ote moniin astetta kepeämpiin Hollywood-elokuviin, joilla ei ollut sen koommin tekemistä kulttimaineen tai persoonallisuuden kanssa.

Spielbergin tuottajaura käynnistyi ystävänsä Robert Zemeckisin elokuvasta I Wanna Hold Your Hand vuonna 1978. Vaikka The Beatlesin kappaleesta nimensä ottanut nostalgiailoittelu osoittautuikin taloudellisesti flopiksi, ei tämä haitannut miesten yhteistyön jatkumista. Zemeckisin ohjauksessa valmistui satiiri Autohuijarit (Used Cars, 1980) ja seuraavana vuonna Michael Aptedin romanttinen kalkkuna Nimeni on Kotkis (Continental Divide, 1981). B-tuotantojen jälkeen Spielberg sai valmiiksi kauhuelokuvakäsikirjoituksen, jota hän oli työstänyt yhdessä Michael Graisin ja Mark Victorin kanssa. Tuotantoteknisestä sopimuksesta johtuen hän ei kuitenkaan voinut ohjata samaiseen käsikirjoitukseen pohjautunutta elokuvaa, joten kauhuelokuvaohjaajana mainetta niittänyt Tobe Hooper kutsuttiin paikalle. Lopputulos oli Poltergeist (1982), joka tuli kaupallisen ja taiteellisen menestyksen lisäksi noteeratuksi Oscar-gaalaa myöten.

Vuosien 1984-85 aikana Spielberg toimi vastaavana tuottajana kenties tuottajauransa parhaimmissa elokuvissa, Joe Danten hirtehisessä kauhuelokuvassa Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984) ja Robert Zemeckisin kasariklassikossa Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985). Toimeliaan vuoden aikana Spielberg oli vielä tuottamassa oman tarinansa pohjalta Richard Donnerin toimintaseikkailua Arkajalat (Goonies, 1985) ja Barry Levinsonin tehostemysteeriä Pelon pyramit (Young Sherlock Holmes, 1985). Legendaarisen animaatioguru Don Bluthin ohjauksessa valmistunut animaatioelokuva Fievel matkalla Amerikkaan (An American Tail, 1986) oli Spielbergilta uusi aluevaltaus, johon myöhempi ura on yllättävänkin paljon nojannut.

Spielbergin lapsenmielisyys näkyi yhä vahvemmin seuraavissa tuotannoissa. Välitöiksi jäi Richard Benjaminin Rahareikä (The Money Pit, 1986) sekä vähälle huomiolle jäänyt Matthew Robbinsin tieteisfantasia 8. kadun ihme (*batteries not included, 1987). William Dearin Bigfoot ja Hendersonit (Harry and the Hendersons, 1987) oli tuotanto, josta vastaava tuottaja pyrki eroon seuratessaan tuotannon etenemistä. Yhteistyö mielikuvitusrikkaan Joe Danten kanssa jatkui onnistuneella tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987), kuten myös Don Bluthin kanssa animaatioklassikolla Maa aikojen alussa (The Land Before Time, 1988).

Poikkeuksellisen tiivis ohjaaja-tuottaja-yhteistyö jatkui myös Robert Zemeckisin kanssa. Ensin valmistui erikoistehosteilla höystetty animaation ja perinteisen näytelmäelokuvan rajoja ravistellut Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit, 1988), josta tuli yksi 1980-luvun lopun suurimmista kassamagneeteista. Zemeckisin johdolla tehtiin myös laadukkaat jatko-osat Paluu tulevaisuuteen II (Back to the Future, Part II, 1989) ja Paluu tulevaisuuteen III (Back to the Future, Part III, 1990).

Joe Danten saatua vapaat kädet Warner Brosilta Gremlins-elokuvan jatko-osaa varten, nähtiin Spielberg jälleen vastaavan tuottajan asemassa. Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990) vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin ja tuloksena oli yhteiskunnallinen mediasatiiri kauhuparodisine mausteineen.

1990-luvun alussa Spielbergin mielenkiinto siirtyi enemmän omien ohjaustöidensä pariin ja toisaalta televisiolle tuotettavien animaatiosarjojen kehittelyyn. Pelkän tuottajan tehtävät jäivät vähemmälle, vaikkakin tuon ajan kiinnostavimpina tuotantoina esiin nousevat yhteistyöhankkeet mestariohjaajien kanssa, kuten monikansallinen Akira Kurosawan Unet (Dreams, 1990) ja Martin Scorsesen väkevä uudelleenfilmatisointi Cape Fear (1991). 90-luvun puolivälin jälkeen Spielberg toimi vastaavan tuottajan roolissa harvemmin, mutta poikkeuksellisen usein tuloksena oli vähintäänkin kaupallinen menestys (mm. Barry Sonnenfeldin tieteiskomedia Men in Black - miehet mustissa/Men in Black, 1997).

2000-luvun edetessä Spielbergin mielenkiinto tuottajana on siirtynyt pysyvästi televisiolle tuotettujen sarjaohjelmien (mm. "Taken" ja Taistelutoverit/Band of Brothers) pariin. Näiden rinnalla on valmistunut Rob Marshallin eeppinen draama Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005), Clint Eastwoodin kunnianhimoiset sotafilmatisoinnit Isiemme liput (Flags of Our Fathers, 2006) ja Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima, 2006) sekä Michael Bayn yliampuvat Transformers-elokuvat (Transformers, 2007 ja Transformers 2 - kaatuneiden kosto/Transformers: Revenge of the Fallen, 2009). Kiitettävän harvoin kyse on ollut suoranaisesta laskelmoinnista. Kiinnostavaa on kuitenkin, että pahimpien pannukakkujen, kuten Jan de Bontin The Haunting - painajaistalo (1999) ja Ivan Reitmanin Evolution (2001), krediittitiedoista Spielberg on halunnut vetää nimensä pois nähtyään karmivan lopputuloksen.

Uinu, uinu Indyni

Lapsuuteni merkittävä elokuvaikoni, Indiana Jones teki viime viikolla näyttävän paluun Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa. Maailmanensiesityksestä kantautuneet kritiikit olivat odotetusti hyvinkin ristiriitaisia, mutta jonkinlainen epäilys niistä lopulta itseenikin tarttui. Viime yönä kävin sitten todistamassa Suomen ennakkoesitystä Tennispalatsissa, kun klo 0.04 ovet avautuivat innokkaalle Indiana Jones -fanijoukolle. Ja todentotta, yleisön joukossa nähtiin natsiunivormuja, lierihattuja, ruoskia ja ruskeita nahkatakkeja yllättävän laajalti!

Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on elokuvasarjansa neljäs osa, jonka tekemiseen on mennyt enemmän ja vähemmän aktiivisesti 19 vuotta. Ongelmana on lähinnä ollut se, että yksikään käsikirjoitus vuosien saatossa ei ole saanut George Lucasin, Steven Spielbergin tai Harrison Fordin siunausta. Sen koommin Frank Darabont (Shawshank Redemption, The Green Mile) tai M. Night Shyamalankaan (Sixth Sense) eivät loihtineet sellaisia tarinoita, jotka olisivat saaneet erityisesti Lucasin siunauksen. Lopulta sitten, osin herra Fordin painostuksesta johtuen, tuotantoon pääsi David Koeppin käsikirjoitus, johon oman panoksensa antoivat myös Jeff Nathanson ja hahmojen luoja, Yrjö Luukas itse.

Lopputulosta katsoessa on vaikea ymmärtää miten tyhjänpäiväisen UFO-seikkailun tarina on mennyt erityisesti Spielbergin silmissä läpi. Nimittäin niin harmillista kuin se onkin, on uuden elokuvan tarinankäänteet ja juoni lähes tulkoon onnettoman epäuskottava ja pöyristyttävän älytön. Mitä enemmän elokuvassa heilutellaan kristallikallon mystistä objektia ja viitataan ulkoavaruuden olentoihin, sitä suuremmaksi kaipuu Graalin maljan tai Liiton arkin äärelle nousee. Miksi ihmeessä elokuvasarjan ja sen päähahmon itsensä kiinnostus historiallisista ja uskonnollisista ikoneista on vaihdettu puuduttavaan ja ennen kaikkea päättömään tieteislöpinään, joka tuntuu olevan niin kaukana edellisten elokuvien tunnelmasta? Siitä sadunomaisesta seikkailutarinan hengestä, joka on alkuperäistrilogian ja erityisesti sen ensimmäisen, mestarillisen Kadonneen aarteen metsästäjät -elokuvan viehätys, ei ole uudessa blockbusterissa tietoakaan. Liiallinen CGI -digitaalitekniikkaan nojaaminen käy myös paikoin raskaaksi, Tarzan-elokuvia muistuttava liaanikohtaus ja sotilasmuurahaisten brutaali maihinnousu menevät tahattoman komiikan puolelle. Sivuosissa nähtävät hahmot jäävät niin epämääräisiksi torsoiksi, että monella dramaturgilla on Hollywoodin ulkopuolella häpeilemättä naurussa pidättelemistä.

...mutta pettymyksestä huolimatta neljäs Indiana Jones -elokuva on kelvollista viihdettä ja kiehtovilla yksityiskohdilla täytetty seikkailu, jonka henkilögalleriasta Harrison Ford on yhä ihastuttavan karismaattinen tavaramerkiksi muodostuneessa vaatetuksessaan, Shia LaBeouf yllättävän hyvä kovanahkaisena Mutt Williamsina ja Karen Allenin paluu Marion Ravenwoodiksi hyväntuulisuudessaan lähes siunaus. John Williamsin legendaarinen musiikki elää hektisen elokuvan käänteitä ihailtavasti ja mikä parasta, araknofobiasta saadaan jälleen loihdittua lyhyt kohtaus, jonka rohkenen nostaa koko elokuvasarjan mieleenpainuvimpiin jo nyt.

Siltikään en voi olla ajattelematta, että tältäkö Star Wars: Episode 1 - The Phantom Menace -elokuvan katsomisen jälkeen olisi tuntunut, jos olisin vuonna 1999 omannut hitusenkaan arvostelukykyä pyhän ilmiön äärellä...


Jälkihuomatuksena mainittakoon, että Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on Internet Movie Databasen yleistuomariston mielestä kaikkien aikojen 165. paras elokuva. Niinpä niin.