Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

”Alussa oli suo, kuokka ja Yleisradio” – Täällä Pohjantähden alla oli vanhan tuotanto­järjestelmän hedelmä ja uusi suunnannäyttäjä

Täällä Pohjantähden alla (1968)

Television läpimurto muutti suomalaista elokuva-alaa 1960-luvun taitteessa. Fennada-Filmin ja Yleisradion yhteistyö vastasi alan haastavaan tilanteeseen ja avasi suunnan kotimaisen elokuvan modernille rahoittamiselle. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta valmistuneesta Edvin Laineen suurelokuvasta tuli menneisyyden traumaattisia kipukohtia purkavana elokuvana ”suomalainen Tuulen viemää”.

Yleisradion läsnäolosta huolimatta Linna-filmatisointi oli myös vastaisku räjähtävän suosion saaneelle televisiolle. Täällä Pohjantähden alla edusti 1960-luvun lopun suomalaisena ”kansallismonumenttina” samaa kuin Hollywood-elokuvateollisuuden antiikin historiaa tai Raamatun tapahtumia kuvittavat cinemascope-spektaakkelit.

Vaihtelevista aikalaisarvioista huolimatta elokuva koettiin tärkeäksi – ohittamattomaksi. Jos sen hosuva alkuosa koettiinkin kuvakirjamaiseksi, Pentinkulman Valituiksi paloiksi, niin loppuosa oli dynaaminen, aivan kuin eri elokuvasta.

Kirjoitin aiheesta Ylelle muhkean artikkelin ja vierailin radiossa Jarmo Laitanevan jututettavana. Kaikista talven ja kevään aikana kirjoittamistani Yle 100 -artikkeleista, tämä oli itselleni ehkä kaikkein mieluisin tutkittava.

Le Havre televisiossa, radiossa ja verkkoartikkelina

Jos 30 vuoden takainen Kauas pilvet karkaavat (1996) sai alkusysäyksensä siitä, ettei elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kehdannut katsoa itseään peiliin, kun Suomessa valitsi massatyöttömyys, niin 15 vuotta sitten Le Havre -elokuvalla (2011) tuon myötätuntoisuuden näyttämöksi tuli koko maailma globaalin pakolaispolitiikan kautta. Elokuvan teeman kannalta kuvaavaa on, että kaupungin nimellä on sanan etymologian kautta kaksoismerkitys rauhansatamana.

Käsittelin Le Havrea Yleisradion kanavilla monimediallisesti: kirjoitin artikkelin Yle Teeman sivuille, vierailin Radio 1:n iltapäivässä ja lisäksi esiinnyin Ylen suorassa lähetyksessä Sodankylän elokuvajuhlilta.

Televisio ja suomalaisen elokuvan rakennemuutos

Olen taas louhinut tietoa, mutta en hallusinoi. Kirjoitin Yle 100 -artikkelin tällä kertaa mediahistoriallisesta näkökulmasta: television ja suomalaisen elokuvan rakennemuutoksesta 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Artikkeli siitä, kuinka haastavissa merkeissä elokuvan ja television rinnakkaiselo alkoi, mutta kuinka uudella jakelukanavalla oli työllistävä vaikutus. Uhkaajasta tuli lopulta mahdollistaja.

Menneiden kesäpäivien pienoismaailmat 100 toive-elokuvan sarjassa – kirjallisuusklassikoiden filmisovituksissa nousee siivilleen taiteen sininen lintu

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja keskustelimme radiossa Jarmo Laitanevan kanssa menneille kesäpäiville sijoittuvista Yle 100 -toive-elokuvista, joissa nähdään kohtalokkaita kesäöitä, puutalokorttelin elämää, luonnonläheistä kulinarismia ja maaseudun murroksen keskellä eläviä ihmisiä.

Ihmiset suviyössä (1948)

”Muistakaa, että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö!” kuului Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään ohjeistus, kun Suomi-Filmi Oy pääohjaajansa Valentin Vaalan johdolla ryhtyi siirtämään Ihmiset suviyössä -romaanin (1934) hahmoja valkokankaalle. Romaanin alaotsikko ”eepillinen sarja” muuntui elokuvana ”impressionistiseksi runoelmaksi”.

Pikku Pietarin piha (1961) adaptoitui Jack Witikan osaavissa käsissä valkokankaalle katsojaa myötätuntoisesti helliväksi elokuvaksi, jossa kipu on perustunne ja äidittömyys keskeinen aihe. Italialaista neorealismia muistuttavassa elämän piirin kuvauksessa on kokonaisvaltaisesti viatonta koskettavuutta.

Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa. Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!

Kivenpyörittäjän kylän (1995) käsikirjoitukseen kirjailija Heikki Turunen ei puuttunut sanallakaan, mutta ohjeisti ohjaaja Markku Pölösen seuraavasti: ”Kuulehan Pölösen junttaspulikka! Teet sellasen elokuvan, että Kaurismäen veljeksiltä ravahtaa paskat housuun ja elokuvasäätiön herrat kulukoo puoli vuotta silimät eri korkeuvella”. Elokuvasta tuli kuin kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvava tarina sotienjälkeisen ajan historiastamme. Pölönen ei pelännyt tehdä tunnetasolla äkkijyrkkiä käännöksiä maalaiskomediasta syvään tragediaan ja takaisin. Nauru ja kyyneleet ovat erottomasti läsnä.

Toinen todellisuus - suomalaisen kauhu- ja fantasiaelokuvan jalanjäljillä

Yle 100 -toive-elokuvissa käsitellään huhtikuun aikana fantasiasta ja kauhusta voimansa ammentavia elokuvia. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa. Matka Valkoisesta peurasta (1952) Jadesoturiin (2006) tarjoaa näkökulmia mytologiseen folk-kauhuun, sadun ja sodan yhdistelmään, kauhukomediaan sekä Kalevalalla höystettyyn wuxiafantasiaan. Käsittelin artikkelissani myös sitä, miksi Suomessa on tehty niin vähän puhdasveristä kauhua.

Neitoperho on raju trilleri primitiivisestä tahdosta, joka asuu meissä kaikissa

Eevi (Leea Klemola)

Suomalaisessa elokuvassa alkoi 1990-luvun puolivälistä nousta uusien ohjaajien ja käsikirjoittajien sukupolvi, jonka taival elokuvantekijyyteen saattoi olla lama-ajan horisontissa pettymyksiin puettu, mutta jonka elokuvista kasvoi valopilkkuja suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Yksi sellainen on Auli Mantilan Neitoperho (1997), ajattoman väkevä tarina nuoren naisen arvaamattomasta aggressiosta. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa.

”Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan” – Maa on syntinen laulu on yksi Teeman toive-elokuvista

Kirjoitin Yle 100 -toive-elokuviin liittyen artikkelin Rauni Mollbergin elokuvasta Maa on syntinen laulu (1973), joka pohjautuu Timo K. Mukan samannimiseen herkkään balladiromaaniin. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos.

Elokuvan näki päälle 50 vuotta sitten elokuvateattereissa yli 700 000 suomalaista ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. 1970-luvulla ensi-iltansa saaneista elokuvista Syntisen laulun suosion Suomessa ylittivät vain Papillon (1973) 759 301 katsojalla ja Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) 822 970 katsojalla.

Vähän erilaista valtavirtaa, sano.

PS: Aiheen tiimoilla olin myös vuoden takaisessa podcast-jaksossa sekä kuuden vuoden takaisessa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa.

Suomalaisetko vakava kansakunta? Teeman toive-elokuvissa lämminhenkistä ja anarkistista komiikkaa

Yle juhlii 100-vuotista taivaltaan vuonna 2026 esittämällä sata suomalaisten toivomaa kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa. Yle Teemalla ja Yle Areenassa nähtävä sarja kattaa elokuvahistorian jokaisen vuosikymmenen aina nykypäivään asti.

Tammikuussa kirjoitin artikkelin Mikko Niskasen suurteoksesta Kahdeksan surmanluotia (1972) ja vierailin radiotaajuuksilla. Tässä kuussa vaihdoin viihteelle, kun käsittelin yleisön toivekomedioita Pekka Puupäästä Kummeliin. "Katsojien toive-elokuvissa suomalainen komedia näyttäytyy vuosien 1953-1995 filmeissä hahmovetoisena, lämminhenkisen nostalgisena ja tahattoman anarkistisena viihdeilotteluna. Sarjakuvista, kansanviihteestä ja televisioilmiöistä nousseet harmittomat komediat viehättivät myös koko perheen yleisöä aikana, jolloin suomalaisen lastenelokuvan tuotanto oli vielä verrattain vähäistä."

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka (Esa Pakarinen)

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" – Mikko Niskasen kansallisesta klassikosta kasvoi kansainvälinen merkkiteos

Yleisradio täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Suomalainen näytelmäelokuva on näin ollen Yleä liki parikymmentä vuotta vanhempi innovaatio, jos Salaviinanpolttajat (1907) lasketaan syntyhetkeksi.

Ylen 100-vuotisjuhlallisuuksissa suomalaista näytelmäelokuvaa juhlistetaan katsojien toiveita täyttämällä. Keväällä 2025 esitetyissä reilusti yli viidessä tuhannessa (!) katsojatoiveessa nimettiin noin 800 eri elokuvaa, joista toiveiden perusteella nähtäväksi saatetaan nyt 100 pitkää kotimaista näytelmäelokuvaa. Se tekee nähtävästä elokuvasarjasta kaikkien aikojen suurimman katsojien kuratoiman ohjelmakokonaisuuden Ylen historiassa.

Allekirjoittaneella on ilo ja kunnia olla projektissa mukana suomalaisen elokuvan historian asiantuntijana. Toimitan vuoden varrella katsojien toive-elokuvista sekä elokuvakohtaisia että teemoitettuja artikkeleita ja olenpa äänessä myös radiotaajuuksilla yms. Harvoin, jos koskaan, on toimeksianto tuntunut näin itselleni sopivalta.

Ensimmäiseksi suurennuslasin alla on Mikko Niskasen kansallinen klassikko Kahdeksan surmanluotia (1972), josta on kasvanut viime vuosikymmeninä myös kansainvälisesti tunnustettu merkkiteos. Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972) on noussut kansallisesta klassikosta kansainvälisesti huomatuksi teokseksi.

Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!” 

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo 

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”. 

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä. 

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Ohjaajan muotokuvia, osa 10: Stanley Kubrick

Kinopaniikki-podcastin toisen tuotantokauden päätösjakso käsittelee Stanley Kubrickia (1928-1999), yhtä elokuvataiteen suurimmista visionääreistä ja perfektionisteista, joka hioi elokuviaan äärimmäisellä tarkkuudella. Kubrick kontrolloi maanisesti elokuvien budjetit, valvoi editointivaiheen ja jälkityöt, loi kuhunkin elokuvaansa omanlaisensa kuva- ja äänimaailman, osallistui markkinointiin ja levitykseen – ja kohdisti tarpeen vaatiessa toimia sensuuri- tai levityskieltoon liittyvissä seikoissa. Valtaosaa Kubrickin elokuvista oudoksuttiin tuoreeltaan, mutta niiden ainutlaatuinen arvo on vuosien mittaan vain kasvanut. Hän loi maailmoita, joihin katsoja pääsee sisään, mutta joista ei pääse koskaan kokonaan pois.

Yhä ja edelleen Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Ohjaajan muotokuvia, osa 9: Clint Eastwood

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tämä yhdeksäs jakso (9/10) kertoo yhdestä amerikkalaisen elokuvan ikihongasta, yhdestä tunnetuimmasta ja eittämättä pisimmän uran tehneestä elokuvantekijästä, Clint Eastwoodista. Kovanaamaisesta näyttelijästä Oscar-palkituksi ohjaajaksi noussut Eastwood on kiinteä osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Pitkää uraa, johon on väistämättä mahtunut nousuja ja laskuja, skandaaleja ja voittoja, on leimannut ennen kaikkea sitkeys ja jatkuvuus. Eastwood on näytellyt jo kahdeksalla vuosikymmenellä ja valkokangasohjauksia on kertynyt yli puolen vuosisadan ajalta.

Tuttuun tyyliin Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla. 

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa! 

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa

Ohjaajan muotokuvia, osa 7: John Landis

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käyty jo kuuden jakson verran läpi elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Aiemmissa jaksoissa olen käsitellyt hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, veresliharealismin taituria Mikko Niskasta, kauhun, sci-fi:n ja fantasian genreosaajaa, Joe Dantea, amerikanitalialaista mestaria, Francis Ford Coppolaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, Brian de Palmaa sekä Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattua animaatio-ikonia, Tex Averya. 

Seitsemäs jakso käsittelee John Landisia, joka luovimmalla kaudellaan loi elokuvia, jotka risteilivät usein komediallisesti genrestä toiseen, viihdyttivät ihmeentunnun kautta ja sisälsivät sisäpiirimäisiä elokuva- ja elokuvantekijäviittauksia. Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut juurikaan relevantti tai uutta luova tekijä, mutta 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun hän osui kultasuoneen toistuvasti ja sai aikaan ikimuistoista viihdettä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 2/5, Saksa

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea! 

Tässä toisessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä saksalaisia elokuvia.

Saksa

Saksalaisen elokuvan kansainvälisen menestysreseptin voisi suomalaisista mieltymyksistä päätellen tulkita yllättävänkin eklektiseksi. Nimittäin silloin, kun elokuvan päätuotantomaana on nähty (Länsi-)Saksa menestystä ovat tuoneet niin Riemukupla-jäljitelmät, pikkutuhmat ja "opetukselliset" seksifilmit, toisen maailmansodan draama (Peltirumpu), pohjoismaisten elokuvantekijöiden (Ingmar Bergman, Bille August) Saksassa tuotetut draamat, monikansallinen ulkopuolisuuden kuvaus (Wim Wendersin neo-western/draama Paris, Texas) tai saksalaisten nuorten päihdeongelmia tutkaillut realismi (Christiane F - tyttö metroasemalta).

Tilastoidun historian (1972-) katsotuimmaksi saksalaiseksi elokuvaksi nousee kuitenkin Rudolf Zehetgruberin Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973), joka kolmen vuoden viiveellä saksalaisesta ensi-illasta (Suomen ensi-ilta 20.2.1976) keräsi meillä päälle 155 000 katsojaa.

"Tosi vauhdikas ja jännittävä koko perheen riemuseikkailu, jossa maailman hauskin kupla pistää mutkat suoriksi ja lisää vauhtia konehuoneeseen."

Zehetgruberia on leikkisästi kutsuttu "herbiesploitaation Pelle Pelottomaksi", sillä hän kopioi amerikkalaisten Riemukupla-elokuvien (1969-2005) menestyksen eurooppalaiseksi hittiviihteeksi. Siinä missä amerikkalaisia Herbie-elokuvia tehtiin verkkaisasti, ensimmäisen osan (Riemukupla/The Love Bug, 1969) jälkeen jatkoa saatiin vasta 1974, ennätti Zehetgruberin Käfer-sarja laajeta 1970-luvulla peräti viisiosaiseksi. Elokuvasarjan härmäläisiksi nimiksi ovat kelvanneet varsin villisti niin Jymykupla, Asfalttikupla, Superkärry, Dudu - maailman hassuin auto kuin pakkaa todella hämmentääkseen, Riemukupla (!).

Suomessa suosituimmassa kakkososassa Zehetgruber itse näyttelee kansainvälistä seikkailijaa Jimmy Bondia (!), joka rantautuu uivan ihmekuplansa kanssa Algarveen taistelemaan rahanväärentäjäjengiä vastaan. Urallaan monia pseudonyymejä (mm. Robert Mark, Rudolf Rittberg) käyttänyt Zehetgruber viljeli sarjan elokuvissa päätähti-itsensä ja Jymykuplan välisen naljailun lisäksi sympaattisen kömpelöitä erikoistehosteita. Onkin arveltu, että 1980-luvun alussa Ritari Ässä (Knight Rider) -tv-sarjan luonut Glen A. Larson olisi ottanut inspiraationsa puhuvaan ja temppuilevaan autoon juurikin Käfer-elokuvista.

Saksalaisista pseudodokumentaarisista "seksiraporttielokuvista" (saksaksi Report-Filme) suomalaiset kiinnostuivat samassa 1960- ja 70-luvun aallossa, jossa valkokankailta etsittiin erotiikkaa pikkutuhmista seksikomedioista, pehmopornosta ja "audiovisuaalisista rakasteluoppaista". Valtiollisen elokuvasensuurin moraalisäännöstö oli sen verran löystynyt, että elokuvat pääsivät valkokankaille, vaikkakin sitten alle 18-vuotiailta kiellettyinä, 30% rangaistusverolla ja vieläpä leikattuina. 

Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972)

Saksalais(s)eksploitaatio maistui suomalaisille hyvin. Kymmenen katsotuimman saksalaiselokuvan joukossa on peräti kolme "raporttielokuvaa": Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) keräsi päälle 152 000 katsojaa, Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) päälle 133 00 katsojaa ja Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) liki 115 000 katsojaa. 1970-lukulaista erotiikan nälkää täydensi vielä Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) keräten reippaasti yli 110 000 katsojaa.

Vakavampaa laitaa saksalaiselokuvien menestyksessä edustaa mm. ruotsalaisen auteurin Ingmar Bergmanin Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), jonka tuotannon taustatarina on mielenkiintoinen. Bergman oli vuonna 1976 muuttanut veropakolaisena Ruotsista Saksan liittotasavaltaan lopulta perättömiksi osoittautuneiden veronkiertosyytösten takia. Müncheniin asettunut mestariohjaaja tuotti Syyssonaatin perustamansa saksalaisen Personafilmin kautta, päärahoituksen tullessa brittiläiseltä ITC Filmiltä. Elokuva kuvattiin kuitenkin Münchenin sijasta vanhassa elokuvastudiossa Oslon edustalla, Norjassa. 

Virallisesti saksalaisen tuotannon dialogi on ruotsiksi, keskeisin työryhmä Ruotsista ja elokuva sai ensi-iltansa Tukholmassa 8. lokakuuta 1978. Golden Globella parhaana ulkomaisena elokuvana palkittu teos oli Ingmar ja Ingrid Bergmanin ainoa elokuvayhteistyö. Ingmar oli kirjoittanut elokuvan tarinan varta vasten Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin näyteltäväksi. Ingmarin käsikirjoitus ja Ingridin pääosasuoritus ylsivät saroillaan Oscar-ehdokkuuksille.

Kymmenen katsotuinta saksalaiselokuvaa Suomessa (1972-):
1. Jymykuplan uudet seikkailut (Ein Käfer auf Extratour, 1973) 155 570 katsojaa

2. Raportti kipusiskoista (Krankenschwestern-Report, 1972) 152 629 katsojaa

3. Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978) 133 841 katsojaa

4. Raportti koulutytöistä (Schulmädchen-Report 2. Teil - Was Eltern den Schlaf raubt, 1971) 133 807 katsojaa

5. Peltirumpu (Die Blechtrommel, 1979) 119 751 katsojaa

6. Raportti kotirouvista (Hausfrauen-Report, 1971) 114 945 katsojaa

7. Rakkauden orgasmi (Psychologie des Orgasmus, 1970) 111 155 katsojaa

8. Henkien talo (The House of the Spirits, 1993) 111 032 katsojaa

9. Paris, Texas (1984) 105 036 katsojaa

10. Christiane F. - tyttö metroasemalta (Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo, 1981) 102 006 katsojaa

Lähteet:

Elokuvasarja: Jymykupla 1972-1979. https://screensteel.home.blog/elokuvasarja-jymykupla-1972-1979/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Jymykuplan uudet seikkailut. https://kinoregina.fi/elokuva/1031125/. Linkki tarkistettu 28.11.2024

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Ohjaajan muotokuvia, osa 6: Tex Avery

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella käsitellään elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Kuudes jakso käsittelee animaattori, elokuvaohjaaja ja sarjakuvapiirtäjä Tex Averyä, joka oli yksi amerikkalaisen animaation kultakauden kärkihahmoista. Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattu Avery loi animaatioelokuvaan metakerronnan ja intertekstuaalisten viitteiden viidakon, jota hän maustoi luovimmalla kaudellaan ultranopealla, väsymättömällä ja monimielisellä komiikalla. Absurdin huumorin, nopeiden leikkausten ja erikoisten visuaalisten efektien keinoja hyödyntäen Avery vaikutti merkittävästi animaatioelokuvan kehitykseen.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 1/5, Tanska

Vuonna 2023 suomalaiset kävivät keskimäärin 1,28 kertaa elokuvissa kalenterivuoden aikana. Vuosituhannen vaihteessa samainen luku hääri 1,3-1,5 käynnin välissä. Voidaankin todeta, että suomalaisten elokuvateatterissa käyntitottumuksessa ei ole tapahtunut huomattavaa muutosta  koronapandemiasta tai suoratoistopalveluista huolimatta. Alkusyksystä ilmestyneen kuluttajatutkimuksen mukaan elokuvien kuluttaminen on keskittymässä muiden kulttuuriharrastusten tavoin korkeammin koulutetulle ja paremmin tienaavalle väestönosalle. Jos epäreiluksi vertailukohteeksi ottaa ajan ennen televisiota, 1940-luvun, on tapahtunut valtava laskusuhdanne. Suomalaiset kävivät elokuvissa 1940-luvulla keskimäärin 8 kertaa vuodessa.

Suomen elokuvasäätiön katsojatilastoja kokoavat verkkosivut ovat ehtymätön lähde mielenkiintoiselle tilastohistorialle. SES:n sivuilta näkee elokuvateatterilevityksessä katsojia keränneet elokuvat vuodesta 1972 lähtien.

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea!
Tässä ensimmäisessä artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä tanskalaisia elokuvia.

Tanska

Moderni tanskalainen elokuva tunnetaan eritoten entisten dogma-taitureiden Lars von Trierin ja Thomas Vinterbergin näkemyksellisistä draamaelokuvista, vaan onko se koko kuva?

Ei, ainakaan katsojatilastoissa mitattuna.

Suomalaiset jonottivat 1970-luvulla katsomaan John Hilbardin (anteeksi kenen?) "sängynlaitaelokuvia". Ohjaaja/käsikirjoittaja John Hilbard (1923-2001) oli oikealta nimeltään John Hilbert Larsen, joka aavisti eurooppalaisten audiovisuaalisen seksinnälän menestystuotteillaan kuten Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972), Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengekanten, 1972) ja Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972). Edellä mainittu elokuvakolmikko keräsi kaikkiaan päälle 390 000 katsojaa, suurimpana menestyksenä Hammaslääkäri sängynlaidalla 162 272 katsojalla.

Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1972)

Channel Sex Oy:n julkaiseman suomalaisen videotallenteen takakannessa elokuvan kehutaan tarjoavan tanskalaista laatuseksiä hauskimmillaan. "Hammaslääkäri on maailmankuulua sängynlaitasarjaa, jota saamme jatkossa lisääkin nähtäväksemme. Ole Søltoft on tuttuun tyyliin pääpukkina ja tanskattaret esittelevät sulojaan antoiseen tyyliinsä. Hammaslääkärin suuresta suosiosta kertoo myös se, että elokuva julkaistaan -84 keväällä myös Suomessa uudestaan elokuvateatterilevityksessä ja menestys on ollut entisenlainen."

Hilbardin menestyselokuvat linkittyvät Palladium Filmsin tuottamiin pikkutuhmiin tanskalaiskomedioihin, joista ensimmäinen Pukki paratiisissa (Det tossede paradis, 1962) valmistui sittemmin Oscar-palkitun (Ranskalainen illallinen/Babettes gæstebud, 1987) Gabriel Axelin ohjaamana. Suuren kansainvälisen suosion saanut seksikomedia sai Ruotsissa kaksi miljoonaa katsojaa ja tienasi pelkästään Saksan liittotasavallasta 18 miljoonan Saksan markan lipputulot! Se oli hyvä saalis 700 000 Tanskan kruunua maksaneelle pehmopornoilulle. 

Elokuva-alalla keskeisissä asemissa työskennelleen Jukka Mäkelän mukaan Suomen Filmiteollisuus osti Pukki paratiisissa -elokuvan levitettäväksi myös Suomessa, mutta kun studiomoguli T.J. Särkkä näki elokuvan, hän piti sitä mahdottoman törkeänä ja myi sen välittömästi Mäkelän suvun Kinostolle. Kinoston tytäryhtiö Filmipaja toi elokuvan Suomeen ensi-iltaan joulukuussa 1963 ja se pysyi Helsingin Maximin ohjelmistossa yli vuoden verran. 1980-luvun lopulla "kananmunia syövien miehien viriiliydestä" kertova Pukki paratiisissa sai uudelleen mediahuomiota, kun vastavalittu kulttuuriministeri Anna-Liisa Kasurinen mainitsi sen kysyttäessä mitä elokuvia hän on viimeksi nähnyt.

Elokuvasäätiön tilastoinnin ulkopuolelle jäävää, tosin siltikin liki 47 000 katsojaa saanut Masukka sängynlaidalla -elokuvaa (1970) mainostettiin suomalaisena videojulkaisuna svengaavalla tavalla: "Pukki-sarja jatkuu! Lisää alkuperäistä tanskanriemua Ole Søltoftin ja kumppaneiden seurassa!

Tuhottoman hauskaa seksiriemua, joka on naurattanut ihmisiä maailman jokaisessa kolkassa - eikä syyttä, sillä tämän hauskempaa seksihupailua on vaikea löytää."

Lars von Trierin elokuvista katsotuin on monikansallisena tuotantona valmistunut englanninkielinen Breaking the Waves (1996), joka keräsi päälle 62 000 katsojaa. Thomas Vinterbergin tuotannosta katsotuin on, päälle 25 000 katsojalla, ehkä yllättäen, Yhdet vielä (Druk, 2020), joka omissa mielikuvissa jäi koronapandemian jalkoihin keväällä 2021.

Breaking the Waves (1996)

Kymmenen katsotuinta tanskalaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Hammaslääkäri sängynlaidalla (Tandlæge på sengekanten, 1971) 162 272 katsojaa

2. Rehtori sängynlaidalla (Rektor på sengenkanten, 1972) 143 554 katsojaa

3. Pukki sängynlaidalla (Motorvej på sengekanten, 1972) 86 135 katsojaa

4. Yöt Ilsen kanssa (Et døgn med Ilse, 1971) 80 153 katsojaa

5. Ei rihmaakaan (Uden en trævl, 1968) 70 345 katsojaa

6. Hyvät tavat pylvässängyssä (Takt og tone i himmelsengen, 1972) 67 297 katsojaa

7. Breaking the Waves (1996) 62 441 katsojaa

8. Kaksoiskukkulan sankarit (I Tvillingernes tegn, 1975) 56 843 katsojaa

9. Viisikko ja vakoojat (De 5 og spionerne, 1969) 50 549 katsojaa

10. Romantiikkaa sängynlaidalla (Romantik på sengekanten, 1973) 49 239 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/. Linkki tarkistettu 20.11.2024

Rämö, Matti: "Laajakulma: Suomalaisen elokuvakulttuurin väriläiskä". https://ylioppilaslehti.fi/2005/01/laajakulma-suomalaisen-elokuvakulttuurin-varilaiska/. Linkki tarkistettu 4.9.2024

Ohjaajan muotokuvia, osa 5: Brian De Palma

Kinopaniikki-podcastin toinen tuotantokausi ohjaajien muotokuvineen on edennyt jo puoliväliin. Viides jakso käsittelee Brian De Palmaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, valtaapitävien kriitikkoa ja vasemmistolaista hämmentäjää, jonka näkemykset olivat lopulta liikaa Hollywood-koneistolle. Estetiikaltaan De Palman elokuville tyypillisiä visuaalisia kikkoja ovat olleet pitkät otokset, oudot ja leijailevat Steadicam-ajot sekä valkokankaan jakava split screen -tekniikka.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.