Lapsuuteni elokuvakoomikoiden aateliaita olivat Turhapuron, Pekan ja Pätkän, Chaplinin ja Lapatossun lisäksi ennen kaikkea amerikkalaiset 1980-luvulla kultakauttaan viettäneet koomikot kuten Steve Martin (s. 1945), Chevy Chase (s. 1943) ja Bill Murray (s. 1950) sekä kanadalaiset Dan Aykroyd (s. 1952) sekä John Candy (1950-1994), joista jälkimmäisen sympaattisen pulska olemus vetosi lapsen huumorintajuun reippaimmin. Torontossa Ontariossa syntynyt Candy oli uransa alkuvaiheissa suosittu televisiokoomikko hänen esiinnyttyä suositussa improvisaatioon perustuvassa sketsiohjelmassa Second City TV (1976-79) sekä lapsille suunnatussa hupailussa Coming Up Rosie (1976-77). Varsinainen elokuvanäyttelijän ura alkoi hiljalleen pieniä sivurooleja tehden.
Ensimmäiset kreditoidut roolit nähtiin kohtalaisen joutavissa elokuvissa kuten komediassa It Seemed Like A Good Idea at the Time (1975) sekä sketsikokoelmassa Tunnelvision (1976). Kauhun ja rikostrillerin puolelle kurkistaneiden The Clown Murdersin (1976) ja Vaarallista kaksoispeliä (The Silent Partner, 1978) jälkeen Candy keskittyi vahvasti koomisten aiheiden pariin.
Ensimmäinen Suomessa laajemmin nähty Candyn tähdittämä elokuva oli John Trentin ohjaama Jeparisirkus (Find the Lady, 1976), jonka jälkeen Steven Spielbergin megalomaaninen pannukakku 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979) oli miehen ensimmäinen suuren luokan elokuva. Hollywoodin kultasormen metelöivässä sotafarssissa Candy jäi vaatimattomaan taustarooliin, mutta John Landisin ilotuulisessa kulttielokuvassa Blues Brothers (1980) liikalihavuuteen taipuvainen kanadalainen näyttäytyi jo muistettavammin. Kaupallinen läpimurto tuli seuraavana vuonna Ivan Reitmanin anarkistisen armeijakomedian Natsat (Stripes, 1981) myötä, rinnalla koomikkoystävät Bill Murray ja Harold Ramis. Gerald Pottertonin fantasia-animaatioon Heavy Metal (1981) Candy lainasi ääntään muutamallekin roolihahmolle. Myöhempinä vuosinaan hän ääninäytteli muissakin animaatioissa, osuvimpana Disney-animaatio Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Ensimmäinen Suomessa laajemmin nähty Candyn tähdittämä elokuva oli John Trentin ohjaama Jeparisirkus (Find the Lady, 1976), jonka jälkeen Steven Spielbergin megalomaaninen pannukakku 1941 – Anteeksi, missä on Hollywood? (1941, 1979) oli miehen ensimmäinen suuren luokan elokuva. Hollywoodin kultasormen metelöivässä sotafarssissa Candy jäi vaatimattomaan taustarooliin, mutta John Landisin ilotuulisessa kulttielokuvassa Blues Brothers (1980) liikalihavuuteen taipuvainen kanadalainen näyttäytyi jo muistettavammin. Kaupallinen läpimurto tuli seuraavana vuonna Ivan Reitmanin anarkistisen armeijakomedian Natsat (Stripes, 1981) myötä, rinnalla koomikkoystävät Bill Murray ja Harold Ramis. Gerald Pottertonin fantasia-animaatioon Heavy Metal (1981) Candy lainasi ääntään muutamallekin roolihahmolle. Myöhempinä vuosinaan hän ääninäytteli muissakin animaatioissa, osuvimpana Disney-animaatio Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
1980-luku oli Candyn kulta-aikaa paitsi luovassa mielessä, myös taloudellisesti. Harold Ramisin Faijalla hommat hanskassa (National Lampoon’s Vacation, 1983) pöhkön sivuroolin jälkeen uralle mahtui useita onnistumisia. Kruununjalokivenä yksi amerikkalaisen modernin komediaelokuvan hauskimmista teoksista, John Hughesin ajaton Vauhdilla Chicagoon (Planes, Trains and Automobiles, 1987) , jota mm. Todd Philipsin tuore Laskettu aika (Due Date, 2010) ryöstöviljeli surutta. Vuonna 1987 valmistui myös Mel Brooksin tieteisparodia Avaruusboltsit/Spaceballs – mieletön, mieletön avaruus (Spaceballs, 1987), joka takasi osuvat naurut Star Wars-, Star Trek- ja Alien-elokuvien kustannuksella. Omat onnistuneet hetkensä olivat myös Frank Ozin Roger Corman-uudelleenfilmatisoinnilla, Pieni kauhukauppa (The Little Shop of Horrors, 1986), Ron Howardin romanttisella komedialla Splash (1984) sekä John Hughesin harmillisen sovinnaisella koko perheen hupailulla Hassu setä Buck (Uncle Buck, 1989).
Elokuvauran jo vakiinnuttua Candy jatkoi aktiivisesti myös television puolella, merkittävimpinä esiintymisinä Second City TV:n SCTV Network 90 -ohjelmasarja vuosina 1981-83, Saturday Night Live -johdannainen sketsisarja The New Show (1984) sekä koominen valedokumentti The Last Polka (1985), jonka käsikirjoituksesta hän vastasi. On sääli, että elokuvan puolella Candy ei ennättänyt saada tilaisuutta kirjoittaa komiikkaa.1990-luvulle tultaessa miehen ura lähti äkkinäiseen laskuun, syynä tähän oli rajusti flopannut Kaistapäiden kaupunki (Nothing but Trouble, 1991), joka syöksi paitsi Candyn, myös Chevy Chasen sekä erityisesti elokuvan ohjanneen Dan Aykroydin uran karikolle. Mainettaan huomattavasti paremman kauhukomedian jälkeen Candy valikoi muutamia vakavampia rooleja, jotka toivotusti laajensivat tukevan koomikon kapeata roolihahmojen sarjaa. Päärooli Chris Columbuksen lämminhenkisessä, joskaan ei omaperäisessä, draamakomediassa Äitini on naiseni (Only the Lonely, 1991) ja sivurooli Oliver Stonen kunnianhimoisessa JFK - avoin tapaus (JFK, 1991) -elokuvassa toivat esiin vähemmän nähdyn puolen pidetystä koomikosta. Meheviä sivuroolejakin kuitenkin siunaantui, hauskana sivuhahmona esimerkiksi Yksin kotona (Home Alone, 1990) -hitin hilpeä Gus Polanski.
Huomattavasta ylipainosta koko aikuisikänsä kärsinyt John Candy menehtyi maaliskuussa 1994 sydänkohtaukseen kesken elokuvan kuvausten. Hieman ennen kuolemaansa 43-vuotias näyttelijä oli alkanut huolehtia terveydestään paremmin lopettamalla tupakanpolton ja alkamalla pudottaa painoaan. Viimeisiksi roolisuorituksiksi jäivät urheilukomedia Kelkkajengin (Cool Runnings, 1993) jälkeen postuumisti ilmestyneet Wagons East - eli kuinka Villi länsi hävitettiin (Wagons East!, 1994) ja Michael Mooren ohjaama poliittinen satiiri Pekonia kanadalaisittain (Canadian Bacon, 1995). Candyn koominen perintö on nähtävissä parhaiten loisteliaissa sivurooleissa, hupaisissa televisiosketseissä sekä Vauhdilla Chicagoon -elokuvan hersyvissä hetkissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti