keskiviikko 20. elokuuta 2008

Tim Burtonia elokuva-arkiston syksyssä

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (entinen Suomen elokuva-arkisto) syksyn elokuvasarjojen joukossa on suunnittelemani Tim Burton -retrospektiivi miehen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Ohessa arkiston ohjelmavihkoon toimittamani artikkeli:

Tim Burton 50 vuotta

Kalifornian Burbankissa kauhuelokuvien ja omien piirrostensa äärellä varttunut Tim Burton (s. 1958) on kiistatta yksi viime vuosikymmenien tunnistettavimpia elokuvantekijöitä. Psykologisella vireellä ladattujen elokuvien päähenkilöt ovat usein erilaisuudessaan yksinäisiä, yhteisön oudoksumia kummajaisia. Uransa alusta alkaen Burton on osannut taidokkaasti käyttää modernia teknologiaa oman unenomaisen maailmansa luomiseen ja hedelmällinen yhteistyö Johnny Deppin ja säveltäjä Danny Elfmanin kanssa on tuottanut monia visuaalisesti häkellyttäviä taidonnäytteitä.

Vuonna 1976 Walt Disneyn perustamaan California Institute of the Artsiin animaatiopiirtämistä opiskelemaan lähtenyt Burton palkattiin Topin ja Tessun (1979) apulaisanimaattoriksi. Disneyn leivissä Burton ohjasi lastenkirjaksi kirjoittamastaan tarinasta stop motion -animaation Vincent (1982). Se kertoo 7-vuotiaasta, mielikuvitusrikkaasta lapsesta, joka eläytyy Vincent Pricen Edgar Allan Poe - elokuvien innoittamiin tilanteisiin. Omaperäinen Frankenweenie (1984) jatkoi samalla linjalla ja toi Mary Shelleyn klassisen Frankenstein-tarinan nykyajan kaupunkimiljööseen.

Hyvänmielen elokuva Pee Ween suuri seikkailu (1985) kertoo koomikko Paul Reubensin luomasta miehestä, joka elää lapsihahmon ruumiissa. Merkillinen kommellusten kirjo saa alkunsa, kun Pee Ween punainen polkupyörä varastetaan kauppareissun päätteeksi, ja hän aloittaa surrealistiseksi yltyvän suuretsinnän.

Karnevalistinen Beetlejuice (1988) on synkkä ja irvokas tilannekomedia kuolemasta. Onnellinen uusenglantilainen pariskunta kuolee auton syöksyttyä jokeen ja he päätyvät kummmittelemaan entiseen kotiinsa. Kaksikon omalaatuinen kummittelutekniikka osoittautuu kuitenkin tehottomaksi, ja on aika pestata biomanaaja Betelgeuse apuun.

Goottilaisen poptaiteen merkkiteos Batman (1989) on täyteläisillä sävelvyörytyksillä taustoitettu sarjakuvafilmatisointi ja lavastaja Anton Furstin mahtipontinen työnäyte. Jack Nicholsonin show Jokerina tuo elokuvaan musikaalin elämänilon käänteisenä, kuoleman nautinnon.

Satiiri ja sentimentaalisuus yhdistyvät maagisesti Saksikäsi Edwardissa (1990), jossa surullisen hahmon ritariksi nousee pitkälti mimiikan keinoin näytellyn pääosasuorituksensa kautta Johnny Depp. Modernissa faabelissa tasapäisyyttä palvova arkitodellisuus ja herkkä lahjakkuus törmäävät kohtalokkaasti. Myötätuntoinen mestariteos ei silti julista sanomaansa, vaan kietoo näkemyksensä arastelevien otosten haikeuteen.

Todellisuus ja fantasiatasot kulkevat limittäin niin henkilöiden kuin maisemien suhteen sadunomaista synkkyyttä huokuvassa, loisteliaassa jatko-osassa Batman - paluu (1992), jossa Danny DeVito tuo mustaa huumoria groteskiin Pingviinin rooliinsa ja Michelle Pfeiffer sekoittaa päät salaperäisen seksikkäänä Kissanaisena.

Henry Selickin ja Burtonin yhteistyö Painajainen ennen joulua (1993) on nukkeanimaatioiden moderni klassikko, jossa yhdistetään makaabereja kauhuaineksia perinteiseen joulutunnelmaan. Danny Elfman tarjoaa sävellyksillään ja lauluäänellään kuolleiden valtakunnan asukeille lumoavat sielut ja sykkivät sydämet.

Lämminhenkinen Ed Wood (1994) toimii Burtonin tyylitajun ja elokuvan hulvattoman ihmisgallerian varassa. Kulttiohjaaja Edward D. Wood Juniorista kertova elokuva on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta. Stefan Czapskyn paljastava kuvaus vangitsee Los Angelesin luurankomaisuuden, lavastusta muistuttavan väliaikaisuuden.

1960-luvulla ilmestyneistä keräilykuvista alkunsa saanut Mars hyökkää! (1996) on anakronistinen megabudjetin b-elokuva. Tyylilajikirjo ulottuu 1950-lukulaisesta scifistä makaaberin huumorin kautta aina Ray Harryhausen -animaatioon. Suurin osa elokuvan viehätysvoimasta kumpuaa tähtikaartista, jonka Burton on saanut kerättyä esittämään elokuvansa tuhoon tuomittuja henkilöitä.

Ekspressionistisena hirviösatuna avautuu Päätön ratsumies (1999), jossa nuori poliisi Ichabod Crane (Depp) saa tehtäväkseen selvittää Sleepy Hollow -kylän murhia, jotka salaperäisen ratsumiehen uskotaan tehneen. Englantilaisen Hammer-elokuvayhtiön tuotannolle syvään kumartava teos toimii myös kiinnostavana allegoriana lapsuuden pelkoihin ja ahdistuksiin.

Kunnianhimoinen uudelleentulkinta Franklin J. Schaffnerin vuoden 1968 Pierre Boulle -filmatisoinnista on Apinoiden planeetta (2001), joka Burtonin käsittelyssä sai astetta realistisempia piirteitä. Rick Heinrichsin kekseliäs lavastus ja Rick Bakerin ilmeikäs maskeeraus kiidättävät katsojan kauas arjen harmaudesta.

Humaani ja koskettava Big Fish (2003) sijoitti Frank Capran teoksilta maistuvan kehyskertomuksen tukevasti realistiseen arkitodellisuuteen. Daniel Wallacen romaaniin perustuvassa satudraamassa isän ja pojan suhteita hiertää perheenpään omintakeinen tapa kertoa omasta elämästään tarinoita, joissa seikkailevat niin noidat kuin jättiläisetkin.

Näyttävä Jali ja suklaatehdas (2005) tarjoaa magiaa ja nyrjähtäneitä juonenkäänteitä Roald Dahlin tutussa tarinassa, jossa suklaatehtailija Vili Vonkka piilottaa tuotteisiinsa viisi kultaista pääsylippua. Voittajat pääsevät tutustumaan päiväksi kauan ihmisiltä suljettuun suklaatehtaaseen.

Ilahduttava paluu stop motion -animaation pariin tapahtui hirtehishumoristisella elokuvalla Corpse Bride (2005), jossa ujot nuoret Victor van Dort ja Victoria Everglot ovat joutumassa vanhempiensa järjestämään pakkoavioliittoon eivätkä ole koskaan edes tavanneet toisiaan. Lopputulos on karrikoitujen ihmishahmojen ja pienoismallien juhlaa.

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007) perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen musikaaliin, jonka uskotaan perustuvan todellisiin hahmoihin ja tapahtumiin 1800-luvun Englannissa. Kauhuromantiikka on avainsana, sillä tarinassa vain puhtaat ja viattomat jäävät henkiin - muut jäävät mustien sielujensa vangeiksi. Burtonin tapa tehdä runollisen maalauksellisia, voimakkaan omaäänisiä kertomuksia ei ole keski-iän kurimuksessa muuttunut mihinkään.

Otto Suuronen