maanantai 26. maaliskuuta 2012

The Ting Tings: Sounds from Nowheresville

Brittiduo The Ting Tings toi itsensä räväkästi esille olympiadi sitten julkaistulla osuvalla We Started Nothing -albumilla (2008), josta irtosi indiediskojen iloksi useampikin hitti. Sen jälkeen manchesteriläiskaksikko on kärsinyt varsin vakavasta toisen albumin syndroomasta.

Katie White ja multi-instrumentalisti/tuottaja Jules De Martino viehättyvät yhä äkkivääristä riffeistä, bassovoittoisista konerumpujen ja bassokitaran yhteisosumista ja teatraalisesta laulusta. Parhaimmillaan Sounds from Nowheresvillestä (lue arvio) löytääkin vielä kiihkeää rytmiikkaa, mutta tietty väkinäisyys levystä kuitenkin huokuu.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, viimeinen osa

1990-luvulla Paul Verhoeven jatkoi yhteistyötä paitsi maatovereidensa Jan de Bontin ja Jost Vacanon kanssa, myös Carolcon tehokaksikon Kassar-Vajna -parissa. Yhdeksi läheiseksi kollegaksi nousi myös 90-luvun alkupuolen kenties kiistellyin Hollywood-käsikirjoittaja, unkarilaissyntyinen Joe Eszterhas. Toimittajasta käsikirjoittajaksi loikannut Eszterhas oli 80-luvulla putsannut pöydän dollareista kirjoittamalla naiivin menestyselokuvan, romanttisen tanssidraaman Flashdance (1983). Läpimurron jälkeen mies kirjoitti vaatimattomiksi menestyksiksi jääneitä elokuvia, kunnes loi itsensä uudelleen eroottisten pulp-tarinoiden kynäilijänä, muistettavimpana läpilyöntinä käsikirjoitus Paul Verhoevenin uran eroottisimpaan elokuvaan Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct, 1992). 

Basic Instinct valmistui keskelle valtaisaa kohua.Verhoeven sai jälleen päälleen syytökset misogynismistä ja homovastaisuudesta. Yhdysvaltain seksuaalista tasa-arvoa kannattaneet yhdistykset tekivät protesteja elokuvan kuvauksiin ja ensi-iltakierroksen elokuvateattereihin, koska kokivat, että elokuva antaa vihamielisen kuvan biseksuaaleista murhanhimoisina sosiopaatteina. Verhoeven joutui myös jälleen MPAA:n (Motion Picture Association of America) tarkkailun kohteeksi, sillä Basic Instinct oli saamassa pelätyn NC-17 -ikärajasuosituksen. Tuotantoyhtiö TriStarin painostuksesta Verhoeven leikkautti Frank J. Uriostella elokuvan seksikohtauksia ja lopulta alempi ikäraja tuli kysymykseen.

Elokuvan saamasta ennakkokohusta oli hyötyä sen kaupalliselle menekille, sillä Cannesin elokuvajuhlien ensi-illan jälkeen Basic Instictistä tuli valtava maailmanlaajuinen menestys ja yksi 1990-luvun taloudellisesti menestyneimpiä elokuvia. Elokuvan kriitikoilta saama vastaanotto oli ristiriitainen. Basic Instinctin puolustajat näkivät elokuvan Alfred Hitchcockin jännityselokuvien perillisenä ja Verhoevenin ohjausta kehuttiin aidosti eroottisuudessaan onnistuneeksi. Ymmärtävämmän vastaanoton elokuva sai Yhdysvaltojen ulkopuolella, jossa erityisesti Sharon Stonen roolisuoritus kirjailija Catherine Tramellina sai suitsutusta. Nykyarvion mukaan Basic Instinct oli edelläkävijä suurella Hollywood-rahalla tuotetun seksin ja väkivallan estottomassa sekoittamisessa. Verhoeven onnistui luomaan esteettisesti onnistuneen ja juonenkäänteiltään kiehtovan murhamysteerin, jonka globaali megamenestys toi tarjolle uuvuttavan määrän b-luokan pseudoeroottisia kopioita seuraavan vuosikymmenen ajan.

 Showgirls (1995), väärinymmärretty satiiri vai camp-huumorilla höystetty seksploitaatiodraama?

Mikä traagista, Basic Instinctin menestys saattoi olla liikaa jo itselleen Verhoevenillekin, sillä hänen seuraavasta ohjaustyöstään, Showgirls (1995), tuli surullisen kuuluisa epäonnistuminen. Joe Ezsterhasin kahden miljoonan dollarin käsikirjoituksesta valmistui 45 miljoonan dollarin arvoinen (s)eksploitaatiodraama, jonka keskiössä on Elizabeth Berkleyn näyttelemä Nomi, joka saapuu Las Vegasin strippiklubille amerikkalainen unelma silmissään. Esillä on halpamainen pyrkyritarina limaiselta seksiklubilta kohti luksushotellin tanssitähteyttä.

Ilmestyessään totaalisesti teilattu sensaatioelokuva kolisee yhä tyhjyyttään, eikä tilannetta paranna edelleenkään se, että pöyristyttävän huonon näyttelemisen ohella tarjolla on oikeastaan vain pinnallinen saippuatason melodraama. 57-vuotiaan Verhoevenin ohjaus nähtiin vanhan irstailijan märkänä unena, sillä elokuvan spektaakkelimainen roskaestetiikka tulvii paljasta pintaa ja seksiä. Tarjolla on erityisesti tissejä. Ja paljon.

Verhoeven itse suhtautui elokuvan epäonnistumiseen näennäisellä huumorilla, hän oli mm. noutamassa ensimmäisenä ohjaajana vuoden huonoimmille elokuville jaettavia Golden Raspberry -palkintoja paikan päällä. Todellisuudessa elokuvan floppaaminen satutti. Paitsi että Verhoeven menetti luottamuksensa useisiin työtovereihinsa ja elokuvateollisuuteen yleensäkin, oli Showgirls lähellä tuhota miehen uran. Yhteistyö Ezsterhasin kanssa päättyi välittömästi elokuvan valmistuttua ja tuotantoyhtiö Carolcon tarina päättyi konkurssiin seuraavana vuonna Showgirlsin ja erityisesti Renny Harlinin epäonnisen Kurkunleikkaajien saaren (Cutthtroat Island, 1995) myötä. Paradoksaalista kyllä, teatterikierroksella katastrofina pidetty Showgirls tuotti lopulta videojulkaisuna kulunsa takaisin. Nykyään elokuva koetaan kulttikamana, jota esitetään aktiivisesti erilaisissa keskiyön elokuvaesityksissä.

Verhoeven siirtyi erotiikan maailmasta takaisin science fictionin pariin ottaen käsittelyyn Robert A. Heinleinin kohuromaanin Starship Troopers (1959). Kirjan propagandistisen sodanlietsonnan ohjaaja käänsi julmaksi yhteiskuntasatiiriksi verisellä totalitarismin allegoriallaan elokuvassa Starship Troopers - Universumin sotilaat (Starship Troopers, 1997). Tarina futuristisesta sotilasjoukosta, joka aloittaa tähtienvälisen sodan ”Bugs” -nimisen hyönteislajin kanssa kiehtoi Verhoevenia juuri osuvana väkivallan analyysinä. Elokuvan tuotantoryhmä koostui pitkälti jo Robocopin (1987) teossa olleista: Jon Davison palasi tuottajaksi, Edward Neumeier muokkasi käsikirjoituksen romaanin pohjalta, Phil Tippet ja Craig Hayes vastasivat erikoistehosteista ja Basil Poledouris kutsuttiin jälleen säveltäjäksi. Oman leimansa elokuvaan toivat sen nuoret ja seksikkäät näyttelijät Casper van Dien, Denise Richards ja Dina Meyer, jotka ovat sittemmin vajonneet kukin ö-luokan televisiosarjojen ”tähtikasvoiksi”.

Satiirinen räiskintäelokuva meni aikalaiskriitikoilta täysin ohi. Militarismin ihailusta syytetyn Verhoevenin näkemys ymmärrettiin väärin, eikä elokuva löytänyt taiteellista (tai liiemmin taloudellistakaan) vastakaikua Yhdysvalloista.  Tympeimmillään Starship Troopers ohitettiin nihilistisenä tusinatuotteena, vaikka se viljelee varsin nokkelasti viitteitä sotapropagandan historiaan. Toisen maailmansodan uutiskuvien lisäksi esimerkiksi Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935) näkyy elokuvan symboliikassa.

Verhoevenin uraa ajatellen on tavallaan sääli, että hän pyrki seuraavalla elokuvallaan turvaamaan asemansa Hollywoodissa. Tuloksena syntyi uran heikoin ja tylsin elokuva, intohimoton Hollow Man - mies ilman varjoa (Hollow Man, 2000). Hämmentävän pinnallinen tieteiselokuva ei sisällä tekijälleen tyypillistä sarkasmia tai poliittista satiiria vaan sen suoraviivainen tavanomaisuus suorastaan huokuu tyhjyyttä. Elokuva varioi kiinnostavasti H.G. Wellsin kirjaa Näkymätön mies (The Invisible Man, 1897), mutta käyttää vanhaa tarina-aihiota lopulta vain lähtöideana.

Elokuvan teilanneissa ensi-ilta-arvioissa takerruttiin Kevin Baconin esittämään päähenkilöön metaforana koko elokuvasta: "kaikki se, mikä muka merkitsee jotakin, on pinta ja ehdottomasti sen syvyydettömyys". Hollow Man onnistui kuitenkin siinä missä Starship Troopers ja Showgirls olivat epäonnistuneet, elokuvasta tuli kaupallinen menestys ja se tuotti maailmanlaajuisesti lähes 100 miljoonaa dollaria voittoa. Persoonattoman elokuvan tunnistaa auteur-ohjaajansa teokseksi vain seksillä ja väkivallan marinoidusta tyylittelystä.

2000-luvun alkuvuosina Verhoevenille tarjottiin Hollywoodin suurilta studioilta useita liukuhihnajatko-osia ohjattavaksi. Hän kuitenkin viisasti torjui rahakkaat tarjoukset ja päätti vetäytyä hetkeksi sivuun elokuvateollisuudesta. Hiljaisina vuosina hän toteutti pitkäaikaisen haaveensa kirjoittamalla omaleimaisen kirjan Jeesuksen elämästä.

Hollow Mania tehdessä Verhoeven oli menettänyt ohjaajan valtansa lopullisesti Hollywoodin studiojätille, joten saadakseen näkemyksellisyytensä takaisin hän näki Eurooppaan paluun mahdollisena. Onneksi omilla ehdoilla toteutettavaan elokuvahankkeeseen löytyi ymmärtäjiä ohjaajaan synnyinmaassa, jossa Verhoevenin arvostus oli muuttunut ristiriitaisesta ylistävään. Vuosituhannen vaihteessa hänet oli jo palkittu vuosisadan merkittävimpänä hollantilaisena elokuvaohjaajana.

Mestarillinen kotiinpaluu - Black Book (2006)

Toisen maailmansodan tositapahtumiin pohjautuva Black Book (Zwartboek, 2006) merkitsi ohjaajan komeata kotiinpaluuta 20 vuoden tauon jälkeen. Elokuvan tarina oli syntynyt Verhoevenin päässä jo 30 vuotta aikaisemmin, jolloin hän teki käsikirjoittaja Gerald Soetemanin kanssa taustatutkimusta elokuvaan Gestapon vihollinen numero 1 (Soldaat van Oranje, 1977). Black Book kertoo Hollannin ristiriitaisesta asemasta 1940-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Verhoeven kuvaa miehityshallinnon ja vastarintaliikkeen toimintaa sekä naisten asemaa näiden välissä. Kun natsien valta miehitetyillä alueilla päättyi, lukuisia naisia ajeltiin kaljuksi tai  ammuttiin tylysti vihollisen kanssa veljeilystä syytettyinä. Verhoevenin tapa kertoa tarina on ajoittain shokeerava, mutta myös pelkäämättömän rehellinen. Elokuvan loppupuolella hän ei epäröi esittää maanmiehiään sadisteina.

Black Bookilla Verhoeven palautti uskon kykyihinsä klassisena tarinankertojana. Mestarillinen elokuva on samanaikaisesti kaunis ja järkyttävä teos ihmisen sietokyvystä, toivosta ja selittämättömästä pahuudesta toisen maailmansodan synkkinä loppuhetkinä. Verhoevenin uran kirkkaimpiin saavutuksiin kuuluvan elokuvan pääosassa nähdään upea Carice van Houten, jonka antaumuksellinen roolisuoritus tekee elokuvan päähenkilöstä moniulotteisuudessaan vahvan selviytyjän. Muissa rooleissa Waldemar Kobus piirtää hyytävän natsihirviön muotokuvan. Verhoevenille tyypillisesti elokuvassa on paljon alastomuutta, mutta runsas paljastelu ei tällä kertaa ole itsetarkoituksellista tai sensaatiohakuista, vaan se palvelee olennaisesti Soetemanin yhdessä Verhoevenin kanssa kirjoittamaa tarinaa.

Haagissa autenttisilla kuvauspaikoilla tehty elokuva kärsi koko tuotannon ajan budjettiongelmista, mutta valmistuttuaan siitä tuli juhlittu festivaalihitti ja ansaitusti näkyvin kansainvälinen hollantilaiselokuva vuosiin. Kiistanalainen ohjaaja oli saanut karkoitettua epäonnistumisen viitan harteiltaan.

2010-luvulla Verhoeven on ollut erityisen kiinnostunut uusista elokuvan kerrontakeinoista ja cross-media -innovaatioista. Miehen lyhyt kokeellinen videoprojekti The Entertainment Experience (2011) saattoi olla tekijälleen tärkeä välietappi, mutta jäi elokuvapiireissä lähes huomiotta.

74-vuotiaana Verhoeven on yhä aktiivinen ja uusista tuulista kiinnostunut elokuvantekijä, vaikkakin tuotantotahti on ymmärrettävästi hiipunut. Tällä hetkellä esituotannossa on historiallinen draamaelokuva De stille Kracht, joka toivottavasti valmistuu vielä jonain päivänä.

"It's still difficult if you are a European director and your first language is not English to be exactly aware what the nuances of the American language are. Even after fifty, sixty years you are basically kind of a little bit retarded there." - Paul Verhoeven

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Lopunajan kuvia ja uuden aallon pärskeitä

Terveiset Tampereelta! Pohjoismaiden vanhimman lyhytelokuvafestivaalin keskiössä olivat tänä vuonna mm. oman retrospektiivinsä ansainneet lyhytelokuvan puolestapuhujat, itävaltalainen dokumenttirunoilija Michael Clawogger ja vastikään lyhytelokuvasta väitöskirjan julkaissut elokuvaohjaaja Saara Cantell Vähemmän tunnetuista elokuvamaista kuten Virosta, Portugalista ja Nepalista oli nähtävillä otos maiden lyhytelokuvan parhaimmistoa. Perinteisesti kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun jaettu festivaali tarjosi viiden päivän ajan paitsi uutta ja innostavaa elokuvataidetta maailman eri kolkista, myös arkiston hartaasti varjeltuja aarteita. Queerscenes -ohjelmisto valaisi homo- ja lesboelokuvan nykytilaa ja End of Days -sarja avasi näkökulman maailmanlopun tunnelmiin.

Oma festivaalini kulki pitkälti kotimaista kilpaa seuraamalla, mutta onnistuin näkemään myös Saara Cantellin retrospektiivin sekä ohjaajan Carte Blanchen, joka harmikseni oli koottu hitusen liikaa samantyyppisistä komedia-aineksista. Lisäksi filkkareilla oli mahdollista kokea harvinainen, varhaisen tanskalaisen elokuvan mykkäklassikko, Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918).

Kilpasarjojen taso tuntui puhututtavan elokuvaväkeä, mutta tänä vuonna onneksi enemmän kiitettävässä sävyssä kuin aiempina vuosina. Omalle kohdalleni kotimainen kilpasarja esitteli paljon jo aiemmin nähtyä, mutta myös joitakin uusia tuttavuuksia, valioteoksina Veli Granön runollinen lyhytdokumentti Profeetta (2011) sekä Antti Heikki Pesosen Risto Jarva -palkinnon ansaitusti pokannut lyhytfiktio Korsoteoria (2012). Jo aiemmin näkemistäni kotimaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista erityishuomion ansaitsevat huhtikuun lopulla elokuvateatteriensi-iltansa saava rokumentti Kovasikajuttu (2012), Paula Korvan sympaattinen kyläkauppadokkari Hypermarket Nation (2011) sekä Ville Suhosen hyytävä vankileiridokumentti Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011).

 Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012) kruunattiin Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnolla sekä nuorisotuomariston kunniamaininnalla.

Sysimustalla huumorilla ryyditetty Korsoteoria, jonka dialogi on todellinen onelinereiden runsaudensarvi, oli kuitenkin festivaalin ykköselokuva. Lyhärin rujon rakastettavan maailman tunnusti myös Risto Jarva -palkinnon tuomaristo, joka tiivisti näkemänsä tyhjentävästi: "Käsikirjoittaja ja ohjaaja kertoo tarinan sieltä missä rikkaus ei ole rahaa, mutta taloudellinen ahdinko on jatkuvasti läsnä. Tämä elokuva naurattaa ja sattuu. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Pitää jaksaa nauraa vaikka sydän märkänis”. Tai elokuvaa vapaasti lainataksemme: Palkittava elokuva iskee kuin K-juna raiteella seisovaan lehmään." Kaikki kotimaisen kulttielokuvan ainekset on siis kasassa!

Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918)

Avaruuslaivan (Himmelskibet) näkeminen Pink Floyd -tribuuttiyhtye PULSEn säestämänä oli myös jotakin mitä ei ehkä hetkeen tule kokemaan.Himmelskibetin pasifistinen tieteistarina sai yhtyeen käsittelyssä astetta melankolisemman ja hetkittäin psykedeelisemmän ilmeen, eikä ihme, sillä elokuvan ääniraidalle viljeltiin suoria viitteitä progressiivisen rockin ikivihreistä Shine on You Crazy Diamondista ja Echoesista. Elokuva itsessään on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Hämmentävän modernilla ajatusmaailmalla ladatun science fiction -eepoksen voi kiistatta lukea mykkäelokuvan klassikoksi.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Paul Verhoeven - Hollannista Hollywoodiin ja takaisin, osa 2

Paul Verhoevenin ensiaskeleet Yhdysvalloissa olivat hapuilevat. Yhdessä pitkäaikaisen työtoverin Gerald Soetemanin kanssa käsikirjoitetusta Lihaa ja verta -elokuvasta (esitetty Suomessa myös nimellä Tuliset miekat) (Flesh+Blood, 1985) tuli miehen ensimmäinen englanninkielinen ohjaustyö. Kokonaan Verhoeven ei vielä Eurooppaa hylännyt, sillä elokuva kuvattiin kokonaisuudessaan Espanjassa ja tuotannollista apua tuli paitsi Yhdysvalloista, myös yllättäen Hollannista. Yhdysvaltalais-espanjalais-hollantilaisena yhteistuotantona syntyneen elokuvan tuottajaksi valikoitui Spettersissä (1980) tuotantopäällikkönä toiminut Gijs Versluysin, jonka kanssa Verhoeven otti yhteen aktiivisesti koko elokuvanteon ajan. Versluys koitti säästellä budjettiratkaisuissa, jotka eivät miellyttäneet ohjaajaa.

Tyylillisesti Verhoeven teki paluun Floris-tv-sarjan maisemiin, mutta maustoi poikamaista seikkailuaan annoksella väkivaltaa ja brutaaleja veritekoja. Keskiajan ja renenssanssin murroskautta armottomasti kuvaavasta taistelutarinasta tuli rosoisen mahtipontinen elokuva, jonka keskeinen inspiraation lähde oli Sam Peckinpahin western Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969). Tuotannollisesti Lihaa ja verta oli alusta alkaen kompleksinen. Ongelmia esiintyi niin Verhoevenin yhä enemmän improvisaatioon pohjautuvasta ohjauksesta, rahasta kuin casting-prosessista. Elokuvan pääosaa esittäneestä Rutger Hauerista oli tullut 1980-luvun alussa Hollywoodissa nouseva tähti Blade Runnerin (1982) myötä, joten hän oli ammentanut unelmakaupungista diivan elkeitä. Aiemmin erittäin läheiset Verhoeven ja Hauer ajautuivat elokuvaa tehdessä ilmiriitaan, jonka jälkeen he eivät ole enää tehneet töitä yhdessä. Kokemattoman tuottajan päänvaivaksi nousi myös kokonaisbudjetti, joka lopulta paukkui peräti 6,5 miljoonaan dollariin. Uutiset lippuluukulta tyrmäsivät: Verhoevenin ensimmäisestä amerikkalaisesta elokuvasta tuli floppi.

Turvatakseen toimeentulon Hollywoodissa Verhoeven ohjasi jakson Last Scene (1986) televisiosarjaan Liftari (The Hitchhiker, 1983-87, 1989-91). Televisiolle tehty ohjaustyö sai poikkeuksellisen paljon näkyvyyttä ja positiivinen vastaanotto edesauttoi ratkaisevasti ohjaajan etenemistä kohti suuren budjetin valtavirtaelokuvia. Lopullinen läpimurto elokuvia seuraavan maailman tietoisuuteen olikin ultraväkivaltaisen tieteistoimintaelokuvan ja mustaa huumoria pulppuavan yhteiskuntasatiirin pelottomasti yhdistänyt Robocop (1987). Edward Neumeierin ja Michael Minerin käsikirjoitus oli kiertänyt Hollywoodissa ohjaajalta toiselle, niin David Cronenberg kuin Alex Cox olivat hylänneet sen. Verhoevenkaan ei aluksi löytänyt tarinasta mitään poikkeuksellista, kunnes Neumeier ja Miner kuvailivat elokuvaa kromilla ja verellä päällystetyksi Frankenstein-variaatioksi. Verhoeven innostui elokuvan liberaalista komiikasta ja tulkitse itse tarinaa vertauskuvalliseksi, kierolla huumorilla höystetyksi Jeesus-kuvaelmaksi.

Lopulta 13 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tuotti massiiviset 53 miljoonaa dollaria tuottaja Jon Davisonin ja Verhoevenin riemuksi. Elokuvan realistinen väkivaltakuvaus ei tosin nostattanut ilonkiljahduksia sensuuriviranomaisissa sen enempää Yhdysvalloissa kuin Euroopassakaan. Motion Picture Association of American (MPAA) ikärajaseulan Robocop läpäisi vasta kymmenien leikkausversioiden jälkeen. Vielä ikävemmin elokuvalle kävi Suomessa, sillä poikkeuksellisen ankaran videolain vallitessa elokuvaa pidettiin nuorisoa turmelevan raaistavana ja sitä leikattiin peräti noin kymmenen minuuttia videojulkaisua varten 1980-luvun lopulla. Paradoksaalista tilanteessa oli se, että vain muutamaa vuotta myöhemmin elokuva oli luvallista esittää lähes leikkaamattomana televiossa (10.11.1992, Kolmoskanava).

Robocop on edelleen röyhkeän kiehtova taidonnäyte siitä, kuinka eurooppalainen taide-elokuva ja amerikkalainen väkivaltaviihde on mahdollista yhdistää valtavirtaan uppoavaksi elokuvaelämykseksi. Pari tarpeetonta jatko-osaa ja televisiosarjoja poikinut elokuva oli hollantilaissyntyisen ohjaajan todellinen käyntikortti Hollywoodin seurapiireihin. Yhdysvaltoihin parempien elokuvantekomahdollisuuksien perässä muuttaneesta Verhoevenista tuli Robocopin myötä mainstream-ohjaaja, mutta mikä olennaista, hän ei antanut yhteiskuntakritiikin unohtua.

Oli selvää, että Robocopin menestyksen jälkeen Verhoeven oli kysytty mies Hollywoodissa. Tuottajat lähestyivät häntä innokkaasti mitä eri tasoisimmilla käsikirjoituksilla. Yksi lähestyjistä sattui olemaan myös 1980-luvun ehkä kuuluisin elokuvatähti Arnold Schwarzenegger, joka omisti filmausoikeudet Ronald Shusettin ja Dan O'Bannonin poikkeukselliseen tieteiselokuvakäsikirjoitukseen. Tarinan olivat muokanneet Shusett ja O'Bannon yhdessä Jon Povillin kanssa, mutta teksti pohjautui Philip K. Dickin science fiction -novelliin We Can Remember It for You Wholesale (1966). Pitkällisten neuvottelujen jälkeen Verhoeven innostui Schwarzeneggerin ehdotuksesta ja miehet alkoivat puuhata massiivista Total Recall - Unohda tai kuole (Total Recall, 1990) -elokuvaa Carolcon Mario Kassarin ja Andrew G. Vajnan toimiessa tuottajina. Käyttöön saatiin silloin megalomaaniset 65 miljoonaa dollaria. Marsiin pitkälti sijoittuvan elokuvan kuvaukset hoidettiin lähes kokonaan Meksikossa, jossa kuvausolosuhteet kävivät ajoittain täysin mahdottomiksi. Schwarzeneggeria lukuun ottamatta koko tuotantoryhmä sairastui mm. ruokamyrkytykseen, mikä johtui kuvauspaikkojen ruoansäilytysfasiliteettien puutteellisuudesta. Total Recall valmistui blockbuster-ajatuksen turvin kesäksi 1990, ja sen valtavasta promootiosta piti huolen päätähti Schwarzenegger. Markkinointi kannatti, sillä elokuva tuotti reippaasti yli 260 000 000 dollaria ja sen ylenpalttinen taloudellinen menestys teki sen tekijöistä miljonääriä.

Ilmestyessään Total Recall - unohda tai kuole otettiin vastaan ristiriitaisesti. Osa kriitikoista koki ettei elokuvan mässäilevä väkivalta ja obskyyri huumori olleet tasapainossa. Verhoevenia nälvittiin väkivallan glorifioinnista ja moni koki, että taitava ohjaaja oli jäänyt Schwarzeneggerin kaltaisen megatähden varjoon luovissa ratkaisuissa. Totta onkin, että Verhoevenille ominainen yhteiskuntasatiiri on Total Recallissa hillitympää ja huomaamattomampaa.

Elokuvan puolustajat vertasivat Total Recallia modernin tieteiselokuvan klassikkoon, Blade Runneriin, joka Verhoevenin elokuvan tavoin pohjautui Philip K. Dickin alkuperäisteokseen. Elokuvissa onkin kieltämättä yhtenäistä esimerkiksi ihmisen minuutta käsittelevä tematiikka, mutta siinä missä Blade Runner on tyylikäs tieteisdekkari, on Total Recall kovaksikeitetty, lopulta väsyttävänkin suoraviivainen toimintarymistely. Elokuvan ylitseampuva väkivaltaisuus oli kaupallista menestystä ajatellen onnistunut markkinointikikka, mutta ensimmäistä kertaa urallaan Verhoeven syyllistyi ruumiilla mässäilyyn ilman vahvaa taiteellista perustelua.

Robocopin ja Total Recallin menestyksen turvin Verhoeven oli 1990-luvun alkuun tullessa noussut Hollannista Hollywoodin menestyneimpien ohjaajien joukkoon. Kaupallisen menestyksen kruunaama kuherruskuukausi  jatkui vielä yhden elokuvan verran, joka valmistui sensaatiomaisen kohun saattelemana (Basic Instinct - vaiston varassa/Basic Instinct, 1992).

Jatkoa seuraa...