Teatraalisen rockin läpimurtona voidaan kiistatta pitää 1970-lukua, jolloin julkaistiin mm. The Who –yhtyeen populaarikulttuuria uudelleen muokannut rock-ooppera Tommy. Vuosikymmenen merkittävin teatraalisen ilmaisun muoto ilmeni kuitenkin glamrockista, jonka tyypillisiksi piirteiksi vakiintuivat huomiota herättävä, androgyynipukeutuminen, melodramaattisuus sekä identiteettikäsitteillä leikittely. Glamrock otti laajasti vaikutteita erityisesti Syd Barrettin aikaisen Pink Floydin psykedeliasta, 60-luvun englantilaisesta pop-yhtye The Kinksistä sekä folk-musiikista. Monet glamrockin merkittävimmistä tekijöistä kuten David Bowie ja Marc Bolan aloittivat muusikon uransa nimenomaan folkin parista. Jossain määrin varhaisessa glamrockissa voidaan kuullakin artistien folk-perintö, johon on yhdistetty sähköiset instrumentit.
Määrätietoinen, ulkoisella olemuksella koreillut glam-liike kehittyi 1970-luvun alun Englannissa. Glamour sanasta jalostettu glam-käsite viittasi rockmusiikin loistokkuuden, eleganssin ja estetiikan korostamista. Glamrockissa ja elämäntavassa yhdistyivät yhtä lailla makaaberidekadenttius kuin elämänmyönteisyys. Glam–yhtyeiden tekstit käsittelivät usein villiä elämää, seksiä ja päihteitä, mutta albumit saattoivat myös olla konseptilevyjä, kuten David Bowien klassikkoalbumi The Rise And Fall of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972). Myöhemmin glamrockiin tuli mukaan voimakkaasti camp-elkeitä.
Glamin kehittäjäksi mainitaan usein englantilainen Marc Bolan, joka yhdessä T.Rex –yhtyeensä kanssa loi joukon merkittävän briljantteja rock-lauluja. Bolan perusti yhtyeensä jo 1967 nimellä Tyrannosaurus Rex, ja tuolloin yhtyeen musiikki oli selvästi hippivaikutteista folkia. Nimenlyhennyksen myötä yhtyeen musiikki muuttui sähköisempään suuntaan ja Bolan alkoi tietoisesti meikata näyttävästi ja pukeutua mekkoihin. Vuonna 1977 Bolanin äkilliseen kuolemaan hajonneen bändin perinnöksi jäivät glam-kauden viralliset tunnuslaulut kuten Children of the Revolution, 20th Century Boy sekä Get It On.
Muita ajan arvostettuja esiintyjiä olivat Bowien lisäksi Lou Reed ja yhtyeet kuten Mott the Hoople, Slade sekä Roxy Music. Yhdysvalloissa tyylilajia parodioi New York Dolls, joka vei omalta osaltaan glam-ilmaisua kohti punkrockia. Varsinaisista hardrock –yhtyeistä glam-vaikutteita omivat Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen Alice Cooper.
1970-luvun glamrock –liike vaikutti myös elokuvaan, esimerkiksi tunnettu kulttiteos The Rocky Horror Picture Show (1975) on pitkälti science fiction –henkinen glam–musikaali. Vuotta aiemmin Brian De Palma ohjasi Oopperan kummitus –klassikosta oman versionsa nimellä Phantom of the Paradise (1974), jonka kimallerokkaava soundtrack on puhdasta glamia. 1990-luvun lopussa Todd Haynes käsitteli glam–ilmiötä ristiriitaisen kiehtovassa elokuvassaan Velvet Goldmine (1998).
Glamrockin kultakauden jälkeen perintö jäi elämään monin tavoin erityisesti brittiläiseen pop-musiikkiin, josta selvimmin esimerkiksi 1980-luvun alun uusromanttinen liike otti vaikutteita glam-tyylistä. Punkrock ja myöhemmin postpunkista kehittynyt goottirock sai vaikutteita glamrockista. 1980-luvulla glamrock tuli uudestaan muotiin nk. tukkahevibändien ansiosta. 80-luvun lopun Guns N’ Roses –johtoista glam-tyyliä onkin kutsuttu sleaze-tyyliksi.
1990-luvulla brittiläisen glamrockin vaikutus kuului monien erilaisista lähtökohdista nousseiden pop-yhtyeiden musiikissa, mm. Placebo ja Suede olivat Bowiensa kuunnelleet tarkasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti