maanantai 28. tammikuuta 2013

Festivaali kaamoksen keskellä

Kokemuksia Tromssan elokuvajuhlilta

Vierailin äskettäin Tromssassa, Norjassa, jossa järjestettiin kansainvälinen elokuvafestivaali (www.tiff.no) jo 23. kertaa. Leikkisästi Pohjolan Pariisiksi kutsuttu Tromssa tarjoaa syvän kaamoksen keskellä puitteet sympaattiselle ja maanläheiselle yleisöfestivaalille, jossa elokuva on keskiössä, eikä resursseja tuhlata tyhjäpäiseen alan miellyttämiseen. Monessa mielessä TIFF:n läheisin vertailukohde saattaisi hyvinkin olla Sodankylän elokuvajuhlat (www.msfilmfestival.fi), josta tromssalaiset ovatkin avoimesti ammentaneet vaikutteita lähivuosina.

Norjassa Tromssan festari on maan kärkitapahtumia elokuvan piirissä. Varteenotettavaksi kilpailijaksi voi lukea oikeastaan vain Haugesundin kansainvälisen elokuvafestivaalin (http://www.filmweb.no/filmfestivalen/), joka tosin on vahvemmin nimenomaan alan näyttäytymistapahtuma, toisin kuin Tromssan elokuvajuhlat. Haugesundin kansallista näkyvyyttä ja merkitystä vahvistaa se, että siellä jaetaan kesän päätteeksi joka vuosi paikalliset Oscarit eli Amanda-palkinnot.

Tromssan ja Haugesundin lisäksi Norjassa järjestetään Bergenin elokuvafestivaalit (www.biff.no), jota voisi verrata esimerkiksi Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin sekä lyhytelokuvaan keskittyviä festivaaleja mm. Grimstadissa (http://www.kortfilmfestivalen.no/) ja Trondheimissa (http://www.minimalen.com/).

Itselläni oli ilo ja kunnia olla Tromssan festivaalin Films from the North -kilpasarjan juryssä tänä vuonna. Barentsinmeren alueen lyhytelokuvia ja dokumentaareja koonnut ohjelmisto oli laadultaan melko vaatimaton, mutta onneksi kehnojen antielokuvien ja uuvuttavien dokumenttireportaasien seasta löytyi myös muutama hieno dokumenttielokuva sekä mainioita komedioita kuten Antti Heikki Pesosen retevästi kirjoitettu Sano kiitos ja tanssi (2012), jonka huumori aukesi nyt kolmannella katsomiskerralla sekä Lars Persson Bondlurken och Thailändskan/Looking for Joy (2012), jossa huvitusta tarjoillaan suomalaisillekin tutusta postimyyntivaimoaiheesta. Juryssä oli lisäkseni venäläisen Message to Man -festivaalin kuraattori ja kokeellisen elokuvan tekijä Mikhail Zheleznikovin sekä saksalaisen WDR-kanavan dokumenttituottaja Jutta Krug. Tuomariston keskustelut ja elokuvapohdinnat etenivät pitkälti yhteisymmärryksen vallitessa, hirtehishuumorilla ryyditettynä. Tromsø Palm -palkinto (5000 euroa) jaettiin Saeed Taji Faroukyn tuntiselle tieteisdokumentille There Will Be Some Who Will Not Fear Event That Void (2013). Kunniamaininta annettiin Camilla Figenshoun monitulkintaiselle lyhytfiktiolle Å åpne, å se (To Open, To See, 2012).

Festivaalin Aurora-palkinto parhaasta elokuvasta meni Cate Shortlandin sotadraamalle Lore (2012), joka oli viime vuonna Australian Oscar-ehdokas parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Elokuvajuhlien hyvin noteerattu yleisöpalkinto meni tällä kertaa Chileen, Pablo Lorrainin elokuvalle No (2012).

Oman, varsin työntäyteisen festivaaliviikon ohessa ennätin nähdä myös muutaman Films from the North -sarjan ulkopuolisen elokuvan, joista valitsin katsottavaksi, yllätys yllätys, vanhempaa suomalaista elokuvaa.  Tromssassa esitettiin pienimuotoinen Peter von Bagh -elokuvien retrospektiivi, johon kuuluivat YLElle tehdyt henkilökuvadokumentit Olavi Virta (1972) ja Paavo Nurmi - mies ja aika (1978), olympiavuodesta kertova Vuosi 1952 (1980), elokuvateatterilevityksessä nähdyt sota-ajan dokumentit Viimeinen kesä (1992) ja 1939 (1993), tuore taiteilijasuvun elokuvaessee Lastuja - taiteilijasuvun muotokuva (2011) sekä Petterin ainoaksi valkokangasfiktioksi jäänyt Kreivi (1971).

Kreivi oli ilmestyessään kansaa hämmentänyt dokudraama, joka jakoi aikalaiskritiikin kahtia ja floppasi lippuluukuilla, mutta ei ole suinkaan jäänyt vuosikymmenten varrella vaille ihailijoita. Tästä kertoi Tromssan loppuunmyyty festivaalinäytöskin, joka oli taatusti mieleenpainuva. Eksentrisen Pertti Ylermi Lindgrenin massahurmaajan taitoja esittelevä, perin primitiiviseksi yltyvä improvisaatiokomedia on veijaritarinana paikoin laahaava, mutta ajoittain (eritoten Kreivin ja Kauko Helovirran unohtumaton yhteinen saunakohtaus!) hysteerisen hauska. Vauhtiin päästyään Kreivi on pitelemätön ja kaikessa rosoisuudessaan virkistävä roiskaisu päin kasvoja. Irvokkaan seikkailuelokuvan, romanttisen rakkauskertomuksen, omaleimaisen yhteiskunnallisen satiirin ja puskafarssin sekoitus toimii selittämätöntä mielihyvää tarjoten. Kiitoksen sana myös näytöksen kansainväliselle yleisölle kärsivällisyydestä, sillä englanninkielinen tekstitys oli kaikkea muuta kuin onnistunut.

Toinen Peter von Baghin ohjaustyö, jonka ennätin festivaalilla nähdä, oli Yleisradion tuotantona ilmestynyt kompilaatioelokuva Vuosi 1952. Suomalaisittain perin taianomaisen vuoden läpileikkaus on nykyään entistä vahvemmin kulttuurihistoriaa, sillä vuoden 1952 tapahtumien lisäksi dokumentti kertoo huomaamattaan myös tuotantoajankohdastaan, 1970- ja 80-lukujen murroksesta. Sarjamuodossakin nähdyn optimistisen dokumentin vahvinta antia ovat luonnollisesti filmikatkelmat Helsingin olympialaisista, mutta vahvaa tunnelmaa luovat myös sodanjälkeisen nousukauden työn ja arjen kuvaukset.

Festivaalin riemukkaimman elokuvaelämyksen saattoi kuitenkin tarjota mielipuolisena karaoke-esityksenä nähty suomalainen iskelmäelokuva Suuri sävelparaati (1959), jonka tromssalaiset tarjoilivat Sodankylän elokuvajuhlilta opitulla kaavalla, eli rytmitettynä avattujen pullojen sihahtelulla. Petterin antoisan alustuksen kautta kansainvälisistä festivaalivieraista rohkeimmat (vai pitäisikö sanoa pähkähulluimmat) nauttivat riemurinnoin Jack Witikan iskelmäpotpurin "laulakaamme yhdessä" -käännössävelmistä. Reino Helismaan huitaisten käsikirjoittama elokuva sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi niin hyvin, että seuraavien vuosien aikana nähtiin suoranainen schlaager-elokuvien vyöry.

Kannattaa siis matkustaa Tromssan elokuvajuhlille, mikäli yllätykselliset ohjelmistovalinnat miellyttävät. ...ja mikäli et ole allerginen loputtomalle pimeydelle.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Tervetuloa takaisin, David!

Alkuvuoden rock-yllätyksestä vastasi lähes vuosikymmenen taukoa pitänyt David Bowie, joka syntymäpäivänsä (8.1.) kunniaksi ilmoitti paluustaan levyttäväksi artistiksi. Harvoinpa, jos koskaan, on isoisäikäisen (s. 1947) muusikon comeback aiheuttanut niin paljon vilpitöntä iloa ja riemua kuin tämä. Näinä sosiaalisen median ja informaatiotulvan aikoina voi pitää ihmeenä sitä, että Bowie on pystynyt työstämään levyn julkisuuden valokeilalta piilossa.

Bowie, jonka 2000-luvun vahva luova kausi päättyi vakavaan sydänleikkaukseen vuonna 2004, julkaisee uuden albumin Euroopassa maaliskuun 11. päivä (Yhdysvalloissa ilmestymispäivä on 12.3.). The Next Dayn tuottajana häärii tuttu mies menneisyydestä, Tony Visconti, joka on kulkenut Bowien rinnalla enemmän tai vähemmän aktiivisesti Space Oddityn (1969) päivistä alkaen. Viscontin suurimmaksi ansioksi voi lukea tuottajan roolin levyillä Diamond Dogs (1974) ja Scary Monsters (and Super Creeps) (1980), mutta yhtä lailla hän oli olennainen lenkki äänimaailmojen luojana maineikkaalla Berliini-trilogialla (Low/"Heroes"/Lodger, 1977-79) siinä missä paljon hehkutusta osakseen saanut Brian Enokin.

Bowien sisäpiiriin Visconti palasi vuosikymmenten tauon jälkeen 2000-luvun alussa loisteliaan Heathenin (2002) myötä. Yhteistyö jatkui keskinkertaisemmalla Reality-levyllä (2003), jonka tiimoilta Bowie nähtiin Suomessakin peräti kahdesti. Hartwall Areenalla (2003) ja Provinssirockissa (2004) nähtiin ilotuulinen ja ikäänsä nähden huikean nuorekas rockin aatelinen. Hyvään keikkavireeseen nähden Bowien terveysongelmat tulivatkin suurena yllätyksenä.

The Next Day jatkanee tyylillisesti Bowien edellisten levyjen rock-linjaa, mutta mikäli minulta kysytään, mukaan saisi tulla vahvemmin akustista tunnelmointia ja kaihoisassa melankoliassa uivia sävyjä. Ylitsepursuavassa nostalgiassa puhdistava Slip Away Heathenilta ja jopa raskasmieliseksi jazz-utuiluksi vääntyvä Bring Me the Disco King Realityltä lienevät Bowien parhaat kappaleet viimeisen vuosikymmenen ajalta. Uuden tulemisen ensimmäisen biisilohkaisu Where Are We Now? (jolla Mike Garsonin (oletan) koskettimet ovat ilahduttavan tutulla tavalla läsnä) ja tulevan albumin (mahdollinen) kansitaide antavat vahvoja viitteitä ainakin menneisyyden pohdiskeluun. Toivoa sopiikin, että The Next Day välttyisi edeltäjänsä sudenkuopilta, keskitien umpitylsiltä rockraapaisuilta, joita ilman Reality olisi ollut huomattavasti vahvempi levy.

Myönnetään, olin jo osittain menettänyt uskoni siihen, että vielä jonain päivänä saisimme käsiimme uuden Bowie-levyn. Varsinkin, kun tauko tuntui jatkuvan ja jatkuvan, eikä taiteilijasta kuulunut pihahdustakaan. Vuosituhannen vaihteessa huikean innovatiivisena näyttäytynyt davidbowie.com -nettisivukin muodostui viimeisen puolen vuosikymmenen aikana lähinnä mennyttä nostalgisesti muistelevaksi tribuuttisivustoksi. Milloin juhlistettiiin Station to Station (1976) 30-vuotista taivalta, milloin Ziggyn nelikymppisiä... Bring Me the Disco Kingin tekstikohta "Soon there'll be nothing left of me / nothing left to release" alkoi käydä uhkaavan enteelliseksi.

Siksipä tuntuukin niin hyvältä, että Bowie, aikansa visionäärinen edelläkävijä, palaa rock-maailman elävien kirjoihin. Kiitollisena, yllättyneenä ja toiveikkaana, luultavasti myös liikuttuneena, otan uuden levyn vastaan.

Kiitos David. Ja tervetuloa takaisin!

torstai 3. tammikuuta 2013

Robert Evans - mies joka vietteli Hollywoodin

YLE Teema, tuo Suomen laadukkain ja innovatiivisin televisiokanava, näytti hiljattain arki-illan ohjelmistossa Brett Morgenin ja Nanette Bursteinin dokumenttielokuvan Mies joka vietteli Hollywoodin (The Kid Stays in the Picture, 2002), joka Elonetin mukaan on näemmä tullut jo pariinkin otteeseen Yleisradion eri kanavilta. Hyvä niin! Itselleni tämä tuottajamoguli Robert Evansista kertova amerikkalaisen elokuvahistorian ja -teollisuuden oppitunti oli mennyt aiemmin ohi, vaikka muistankin pyöritelleeni DVD:tä kymmenisen vuotta sitten hyppysissäni. Lopputulos on dokumentaarisen elokuvan merkkiteos ja kiehtova matka elokuvatuottajan nousu(i)sta ja tuhosta.

Suurempi kiinnostus Evansin henkilöhistoriaan heräsi kohdallani viime syksynä, kun kirjoitin Francis Ford Coppolan urasta pitkää artikkelia. Coppola ja Evans kohtasivat työurillaan myrskyisästi pariinkin otteeseen. Ensin Evans toimi menestyksekkäästi Kummisedän (The Godfather, 1972) tuottajana, kunnes taloudellisesti epäonnisen Cotton Clubin (1984) kuvauksissa miesten välit tulehtuivat jopa niin pahasti, että Coppola kielsi tuottaja Evansia saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saatiin valmiiksi. Sen jälkeen yhteistyön jatkamisella ei edes vitsailtu.

Robert Evansin ura elokuvan parissa alkoi jo 1950-luvulla lähinnä sivuosa- ja cameoroolien näyttelijänä. Tuottajaksi hän siirtyi 1960-luvun puolivälissä, kun ura kameran edessä ei noussut siivilleen. Paramount Picturesin tallissa Evans sai nopeasti sekä taloudellista että taiteellista menestystä, merkittävimpänä läpimurtona Roman Polanskin ohjaama kauhuklassikko Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968).

The Kid Stays in the Picture kertoo Evansin elämäntarinan miehen itsensä kertomana. Omaelämäkertakirjan pohjalta tehdystä äänikirjasta lainatussa monologissa Evans käy elämänvaiheitaan läpi. Sävy on ironinen ja ajoittaisessa röyhkeydessään viihdyttävä, eikä Hollywood-elämän kuvailun parissa totisesti tule tylsää hetkeä. Muita aikalaismuistelijoita ei kuulla, mutta musiikki kuljettaa tarinaa svengaavasti eteenpäin. Peräti seitsemän kertaa naimisissa olleen Evansin värikkäistä ihmissuhteista dokumentissa käsitellään ainoastaan avioliitto Ali MacGrawn kanssa vuosina 1969-72. Suhde päättyi päättyi katkeraan eroon, kun MacGraw rakastui vastanäyttelijäänsä Steve McQueenin. Tästä avioerosta Evans ei tunnu toipuneen vieläkään.

Uransa huipulla Evansin taiteellis-taloudellinen menestys oli huimaa. Paramountin tuotantojohtajana hän vaikutti mm. elokuvien Kova kuin kivi (True Grit, 1969), Rakkaustarina (Love Story, 1970), Harold & Maude (1971) ja Serpico - kadun tiikeri (Serpico, 1973) taustalla. Omista tuotannoista Kummisedän lisäksi suitsutusta saivat osakseen rikoselokuvan klassikko Chinatown (1974) ja vainoharhatrilleri Maratoonari (Marathon Man, 1976).

Cotton Clubin taloudellisen tyrmäyksen jälkeen Evansin riettaasta elämästä ja huumeongelmasta tuli skandaalilehtien vakioaihe. Tilannetta ei parantanut perätön murhaepäily, jonka jälkeen Evans sai Paramountilta potkut. Vuosien sekavien vaiheiden jälkeen hän palasi lopulta tuottajaksi 1990-luvun alkuvuosina, mutta entisen kultasormen kosketus oli vaihtunut perverssin vanhan sedän lääpinnäksi (Taivaansilpoja/Sliver (1993) ja Jade (1995)) tai joutaviksi uudelleenfilmatisoinneiksi (Nykistä sekaisin/The Out-of-Towners, 1999).

Visuaaliselta ilmeeltään Mies joka vietteli Hollywoodin on ensiluokkainen. Dokumenttien luovuuden usein karkoittavaa perisyntiä, puhuvia päitä, ei tässä teoksessa nähdä. Kerronnassa on oivaltavuutta ja traagisia sävyjä saavan tarinan parissa suorastaan hypnotisoituu, kun muistot värittyvät vanhojen valokuvien ja mielikuvituksellisten elokuvaleikkeiden kautta. Dokumentin leikkaaja Jun Diaz on tehnyt mittavan työn yhdistellessään tarinaan sopivia elokuvakohtauksia selventämään kutakin elämäntilannetta. Autenttiset kuvat Evansin puutarhasta ja kodin pihamaalta luovat tunnelmaa erityisesti elokuvan synkeämmälle loppupuolelle. Dokumentti muistuttaa myös hyytävästi amerikkalaisen elokuvateollisuuden raadollisuudesta, jossa merkitystä tuntuu olevan vain taloudellisella tuloksella.

Ja niin kuin Evans itsekin elokuvan alussa muistuttaa: kaikesta on aina kolme versiota: sinun versiosi, minun versioni ja totuus, eikä mikään niistä ole väärä. "The Kid Stays in the Picture!"