Tervetuloa takaisin, David!

Alkuvuoden rock-yllätyksestä vastasi lähes vuosikymmenen taukoa pitänyt David Bowie, joka syntymäpäivänsä (8.1.) kunniaksi ilmoitti paluustaan levyttäväksi artistiksi. Harvoinpa, jos koskaan, on isoisäikäisen (s. 1947) muusikon comeback aiheuttanut niin paljon vilpitöntä iloa ja riemua kuin tämä. Näinä sosiaalisen median ja informaatiotulvan aikoina voi pitää ihmeenä sitä, että Bowie on pystynyt työstämään levyn julkisuuden valokeilalta piilossa.

Bowie, jonka 2000-luvun vahva luova kausi päättyi vakavaan sydänleikkaukseen vuonna 2004, julkaisee uuden albumin Euroopassa maaliskuun 11. päivä (Yhdysvalloissa ilmestymispäivä on 12.3.). The Next Dayn tuottajana häärii tuttu mies menneisyydestä, Tony Visconti, joka on kulkenut Bowien rinnalla enemmän tai vähemmän aktiivisesti Space Oddityn (1969) päivistä alkaen. Viscontin suurimmaksi ansioksi voi lukea tuottajan roolin levyillä Diamond Dogs (1974) ja Scary Monsters (and Super Creeps) (1980), mutta yhtä lailla hän oli olennainen lenkki äänimaailmojen luojana maineikkaalla Berliini-trilogialla (Low/"Heroes"/Lodger, 1977-79) siinä missä paljon hehkutusta osakseen saanut Brian Enokin.

Bowien sisäpiiriin Visconti palasi vuosikymmenten tauon jälkeen 2000-luvun alussa loisteliaan Heathenin (2002) myötä. Yhteistyö jatkui keskinkertaisemmalla Reality-levyllä (2003), jonka tiimoilta Bowie nähtiin Suomessakin peräti kahdesti. Hartwall Areenalla (2003) ja Provinssirockissa (2004) nähtiin ilotuulinen ja ikäänsä nähden huikean nuorekas rockin aatelinen. Hyvään keikkavireeseen nähden Bowien terveysongelmat tulivatkin suurena yllätyksenä.

The Next Day jatkanee tyylillisesti Bowien edellisten levyjen rock-linjaa, mutta mikäli minulta kysytään, mukaan saisi tulla vahvemmin akustista tunnelmointia ja kaihoisassa melankoliassa uivia sävyjä. Ylitsepursuavassa nostalgiassa puhdistava Slip Away Heathenilta ja jopa raskasmieliseksi jazz-utuiluksi vääntyvä Bring Me the Disco King Realityltä lienevät Bowien parhaat kappaleet viimeisen vuosikymmenen ajalta. Uuden tulemisen ensimmäisen biisilohkaisu Where Are We Now? (jolla Mike Garsonin (oletan) koskettimet ovat ilahduttavan tutulla tavalla läsnä) ja tulevan albumin (mahdollinen) kansitaide antavat vahvoja viitteitä ainakin menneisyyden pohdiskeluun. Toivoa sopiikin, että The Next Day välttyisi edeltäjänsä sudenkuopilta, keskitien umpitylsiltä rockraapaisuilta, joita ilman Reality olisi ollut huomattavasti vahvempi levy.

Myönnetään, olin jo osittain menettänyt uskoni siihen, että vielä jonain päivänä saisimme käsiimme uuden Bowie-levyn. Varsinkin, kun tauko tuntui jatkuvan ja jatkuvan, eikä taiteilijasta kuulunut pihahdustakaan. Vuosituhannen vaihteessa huikean innovatiivisena näyttäytynyt davidbowie.com -nettisivukin muodostui viimeisen puolen vuosikymmenen aikana lähinnä mennyttä nostalgisesti muistelevaksi tribuuttisivustoksi. Milloin juhlistettiiin Station to Station (1976) 30-vuotista taivalta, milloin Ziggyn nelikymppisiä... Bring Me the Disco Kingin tekstikohta "Soon there'll be nothing left of me / nothing left to release" alkoi käydä uhkaavan enteelliseksi.

Siksipä tuntuukin niin hyvältä, että Bowie, aikansa visionäärinen edelläkävijä, palaa rock-maailman elävien kirjoihin. Kiitollisena, yllättyneenä ja toiveikkaana, luultavasti myös liikuttuneena, otan uuden levyn vastaan.

Kiitos David. Ja tervetuloa takaisin!