Poikkeusolojen cinefiliaa

Siitä on nyt päälle puoli vuotta, kun maailma muuttui koronaviruspandemian myötä. Maailmanlaajuinen pandemia iski Suomessakin sen verran väkevästi, että 17.3.-15.6.2020 välisenä aikana koettiin poikkeusolot, jota säädeltiin valmiuslailla. Poikkeusoloissa kansalaisten olohuoneet eli kirjastot ja tunteiden temppelit eli elokuvateatterit suljettiin siinä missä teatterit ja museotkin. Odotetusta musiikkifestivaalikesästä ei käytännössä jäänyt jäljelle kuin seitinohuet rippeet.

Nyt elokuvateatterit ovat olleet taas muutaman kuukauden auki ja ainakin kotimaiset elokuvafestivaalit (Night Visions, Espoo Ciné, Rakkautta & Anarkiaa) tuntuvat palautuvan kolhuja kokeneina jonkinlaiseen "uuteen todellisuuteen". Turvavälit, käsidesit ja kasvomaskit ovat elokuvateatterikävijöillekin arkea. Teattereihin ei ole valitettavasti palattu normaalilla tavalla: syitä on haettu turvattomuuden tunteesta ja isojen Hollywood-elokuvien vähäisyydestä (käytännössä Tenet on ainoana elokuvana vastannut tähän suuren yleisön blockbuster-kysyntään). Kotimaisen elokuvan suhteen ei ole ainakaan voinut monimuotoisuutta moittia: loppukesän ja syksyn aikana on nähty (ja nähdään) niin laadukasta dokumentaaria (Elina Talvensaaren Neiti Aika, Anu Kuivalaisen Lauluja rakkaudesta), raikkaiden debytanttiohjaajien esiinmarssia (Ulla Heikkilän Eden, Jenni Toivoniemen Seurapeli, Hamy Ramezanin Ensilumi) kuin pieteetillä tehtyä elämäkertaelokuvaa (Virpi Suutarin Aalto, Zaida Bergrothin Tove).

Vuoden paras kotimainen? Elina Talvensaaren dokumentaari Neiti Aika.

Tilanne elokuvateattereiden tulevaisuuden suhteen saa minut kuitenkin hermostuneeksi. Koronavirusepidemia ja siitä aiheutuneet rajoitustoimet ovat olleet suomalaisille elokuvateattereille ja sitä kautta kotimaiselle elokuva-alalle elokuvan yli satavuotisen historian raskain takaisku. Koskaan aikaisemmin elokuvateattereita ei ole jouduttu sulkemaan yhtä totaalisesti ja yhtä pitkäksi aikaa. Elokuvateatteriyritysten liikevaihto katkesi kuin veitsellä leikattuna maaliskuun puolivälissä, samoin elokuvalevittäjien julkaisemat uudet elokuvat peruuntuivat tai siirtyivät. Pahimmassa tapauksessa Covid-19 saattaa elokuvien katsomisen kulttuurin peruuttamattomaan muutokseen. 

Toki huolestuttavia aikoja on ollut liki elokuvataiteen koko olemassaolon ajan: 1950-luvulta alkaen uhka oli televisio, sitten 1980-luvulta kotivideot, vuosituhannen vaihteessa DVD kotiteatterijärjestelmineen ja tuoreimpana suoratoistopalvelut. Elokuvateatterit ovat, ihme kyllä, pitäneet pintansa ja jopa nostaneet suosiotaan viime vuosina. Toivonkin koko sydämestäni, että suoratoistopalveluidensa äärelle passivoituneet ihmiset löytäisivät ja uskaltautuisivat jatkossakin kollektiivisen elokuvaelämyksen äärelle, sillä valkokankaille elokuvat on tehty audiovisuaalisina kokonaisuuksina, eikä älypuhelimilta tai tableteilta katsottavaksi kuvavirraksi.

Cinema Orion, yhtäjaksoisessa teatterikäytössä maaliskuusta 1928 lähtien. 

Miten oma elokuvien kuluttamiseni on sitten muuttunut kuluneen puolen vuoden aikana? Hämmästyttävää kyllä, elokuvateattereiden suljettua ovensa aloin tehdä intohimoisempia matkoja tallennejulkaisujen äärelle kuin ehkäpä vuosikymmeneen. Innostuin alkukeväästä tutkimaan marginaalisia genrejä, kuten australialaista kauhu- ja eksploitaatioelokuvaa (Ozploitaatiota!) - ja näitä nimikkeitä oli turha odottaa löytävänsä Netflixistä tai Viaplaysta! Päädyinkin verkkokaupoille monien tallennelevittäjien talliin: Arrow Academy/Video, Criterion, Curzon Artificial Eye, Shout! Factory ja Second Sight tarjosivat minulle kevään edetessä kulttielokuvan löytöjä ja klassikkoelokuvien tuhdeilla lisämateriaaleilla varustettuja restaurointeja siihen tahtiin, että huomasin ostavani blu-ray-, DVD- ja 4K Ultra HD -levyjä enemmän kuin miesmuistiin (Huuto.netin loppuunmyytyjä aarteita unohtamatta!). Varhaista Cronenbergiä, De Palmaa, Polanskia, Peckinpahia ja Landisia (Schlock!), mutta niille vastavoimaksi Wong Kar-Wain In the Mood for Love (Fa yeung nin wa, 2000), Marguerita Durasin India Song (1974) ja Elem Klimovin pakahduttava Tule ja katso (Idi i smotri, 1985). 

Kulkutaudin tartunnan pelossa, tai ehkä paremminkin sosiaalisen elämän näivettymisen ja kulttuuritapahtumien kalenterista haihtumisen myötä, tunsin keväällä yksinäisyyttä. Tähän lääkkeeksi keksin juoksemisen lisäksi pyhiinvaellukset pääkaupunkiseudun elokuvakauppoihin ja antikvariaatteihin. Kevään vaihtuessa kesäksi tein taatusti enemmän retkiä elokuvakauppoihin kuin vuosikausiin. Pieni Leffakauppa ja Filmihullun Leffakauppa palauttivat minulle edes osan siitä tunteesta, miltä tuntui lapsena ja nuorena pyöriä elokuva- ja levykauppojen hyllyjen välissä ja laskea markkoja, mihin olisi tällä erää varaa. Saatoin kevään ja kesän aikana viettää tunteja Vaasankadun Pienessä Leffakaupassa ja imeä itseeni, melko kirjaimellisesti, tunteita ja tuoksuja. Annoin itselleni luvan heittäytyä trendejä piittaamattomasti tallenneformaattien iloihin, enkä välittänyt siitä, että seksikkäämpää olisi ollut jakaa sosiaalisessa mediassa suoratoistosarjojen katseluvinkkejä. Edellämainittu ajatus lisäsi ehkä yksinäisyyttä, mutta toisaalta vastavirtaan uidessa innostuin vilpittömästi eltaantuneen roskaelokuvankin äärelle, etsien niistä syitä ja seuraamuksia, mutta yhtä lailla vaikutuin vaikkapa ensi-iltakierroksella harmillisesti ohimenneestä Ruben Östlundin Turistista (Turist, 2014), joka oli avaamattomana DVD:nä maannut vuosia hyllyn pohjalla. Katsoin huhtikuussa päälle 40 pitkää elokuvaa, mikä on yhden kuukauden katseluennätys poikani syntymän (2014) jälkeen. 

Kevään ja kesän hankintoja.

Nostalgia on populaarikulttuurissa ehtymätön voima. Tuskin muuten alkuperäistä Star Wars -trilogiaa (1977-83) tai vastaavia myytäisiin uudelleen ja uudelleen päivittyvissä tallenneformaateissa. Itsekin olen hankkinut esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen III:n (Back to the Future Part III, 1990) vuosikymmenten edetessä VHS:nä, DVD:nä ja blu-ray:nä. 4K UHD -levyä olisi tarjolla kuukauden päästä, vink vink! Uusimman suoratoistojätin, Disney+:n (ennakoitava) menestyskin pohjautuu nostalgiaan ja lapsuudesta kantautuviin mielikuviin.

Suoratoistovastaisuuteni saattaa olla keski-ikäistyvän dinosauruksen äreää karjahtelua, sillä tokihan esim. MUBI, Amazon Prime, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä kotimaisen elokuvan tietokanta Elonet ja jopa YouTube (esim. venäläisen elokuvan suhteen) tarjoavat verkkotoisteisina vaihtoehtoja juuri näitä kaipaamiani kulttielokuvia ja klassikoita. Ehkä DVD:t ja blu-ray:t eivät (onneksi!) kohise kuin vinyylilevyt, mutta jokin myös elokuvatallenteiden puolella ajaa minut ihailemaan, näpräämään ja kääntelemään kansia sekä ennen kaikkea nauttimaan esim. Arrow'n julkaisujen ekstroista vaihtoehtoisine kansitaiteineen. Ne tuntuvat konkreettisemmin kulttuuriteoilta! Että tuolla maailmassa on vielä julkaisijoita, jotka katsovat, että esimerkiksi ansiokkaan ja syväluotaavaan elokuvaesseen voi julkaista tallenteen kylkiäisenä, olipa elokuva sitten ranskalaista uutta aaltoa tai vaikkapa Wes Cravenin pahamaineinen The Last House on the Left (1972).

...mutta mites ne tunteiden temppelit? Koska elokuvat ovat minulle paitsi harrastus, intohimo ja työ, olen käynyt elokuvateatterissa 28 elokuvan verran kesäkuun alun ja syyskuun 21. päivän välillä. Poikkeusolojen päätyttyä ensimmäinen (maksullinen) elokuvateatterinäytös oli WHS Teatteri Unionissa näkemäni Steve Oramin äärimmäinen brittikomedia Aaaaaaaah! (2015).

Lähde tuvasta, nauti elokuvasta! Kannattaa myös lukea, tai peräti ostaa (kulttuurilehdilläkään ei liian ruhtinaallisesti mene), uusin Filmihullu. Sieltä löydät todellisen poikkeusolojen oppaan, mitä katsoa ja mistä.