Maan sisällä elokuva – Risto Jarva -palkinto 40 vuotta, Suomen elokuvasäätiö 50 vuotta

Elokuvaosakeyhtiö Filminorin perustaja ja visionäärinen elokuvaohjaaja Risto Jarva menehtyi auto-onnettomuudessa 16.12.1977. Vain 43-vuotiaana, kesken kiihkeän luomiskauden menehtynyt Jarva oli ehtinyt vaikuttaa suomalaisen elokuvan kentällä jo parikymmentä vuotta. Menetys oli mittaamattoman suuri, eikä vain taiteellisessa mielessä, vaan myös elokuva- ja kulttuuripoliittisesti.

Vuonna 1969 perustetussa Suomen elokuvasäätiössä ideoitiin edesmenneen ohjaajan muistoksi Risto Jarva -palkinto keväällä 1978. Alkuperäisissä säännöissä todettiin, että Suomen elokuvasäätiö asettaa Tampereen elokuvajuhlien yhteydessä jaettavaksi 30 000 markan suuruisen palkinnon kotimaisen lyhytelokuvan edistämiseksi. Tavoitteeksi asetettiin palkita suomalainen lyhytelokuva, joka persoonallisella tyylillään ja/tai sisällöllisellä omaperäisyydellä edistää lyhytelokuvaa omana taidemuotonaan. Alkuperäisissä säännöissä palkinnon ehtona oli, että palkitun tekijän tuli käyttää palkintosumma tekijän/tekijäryhmän uuden lyhytelokuvan tuotantoon.

Ensimmäinen Risto Jarva -palkinto jaettiin Tampereen elokuvajuhlilla helmikuussa 1979 Anssi Blomstedtin iskelmä- ja äänilevyteollisuutta kuvanneelle dokumentaarille Opeta mua rakastamaan (1978). Uuden tekijäsukupolven merkittävä esiinmarssi tapahtui Mika Kaurismäen Münchenin elokuvakorkeakoulun diplomityön, Valehtelija (1980), myötä. Vuoden 1981 Risto Jarva -palkintotuomariston mielestä ”Valehtelija kuvasi raikkaasti nuoren ihmisen identiteetin etsintää. Kohtaukset olivat luontevia ja kerronnallinen rytmi hallittu”. Kaurismäki oli nopein palkintorahan käyttäjä, sillä jo seuraavana vuonna kansainvälisen kilpailun parhaana fiktiona palkittiin dystooppinen Jackpot 2 (1981).

1980-luvun puolivälissä Suomen elokuvasäätiön hallitus muutti Risto Jarva -palkinnon sääntöjä. Uuden käytännön mukaan palkinto myönnettiin taiteellisin perustein henkilökohtaisena apurahana, eikä säännöissä enää edellytetty palkinnon saajalta uutta elokuvaa. Vuoden 1989 voittajaksi nousi Risto Jarvan hovikuvaajana toiminut Antti Peippo omaelämäkerrallisella dokumentillaan Sijainen (1989). Vakavan sairauden yliherkäksi pelkistämän sensibiliteetin kautta Peippo yhdisti palkitussa lyhytelokuvassaan äärimmäisen henkilökohtaisen tason Suomen yleiseen historiaan, uskonnon ja sotien vaikutukseen, olematta silti mahtipontinen.

1990-luvulle tultaessa nousivat esiin uudet tekijät. Heitä vauhdittamaan luotiin Suomen elokuvasäätiön, AVEKin ja televisioyhtiöiden (Yleisradio, MTV) yhteinen Sparrausrinki-hanke. Kaikkein menestyksekkäimmäksi nousi varsinaisen kilpasarjan ulkopuolelta Risto Jarva -palkinnon napannut Markku Pölösen Onnen maa (1993), joka kuvaa raikkaasti ja elävästi pohjoiskarjalalaisen maaseudun ihmisiä ja elämää.

Elokuvan vuosisadan päättyessä Risto Jarva -palkinto jaettiin pitkän dokumentin (John Websterin Sukkien euroelämää, 1999) ja lyhytelokuvan (Kaisa Penttilän Liemessä, 1998) kesken. Penttilän ihanan anarkistinen animaatio oli omalta osaltaan raivaamassa Turun taiteen ja viestinnän oppilaitoksen (nykyinen Turun ammattikorkeakoulun taideakatemia) animaatio-osaamista kohti kansainvälistä festivaalimenestystä. 2000-luvun alkajaisiksi Tampereen elokuvajuhlien palkintopöydän putsasi PV Lehtisen Hyppääjä (2000), joka on unenomainen liikkeen, musiikin ja puheen kollaasi uimahyppäämisen ja ikääntymisen estetiikasta. Menestyksekäs lyhytelokuva voitti Risto Jarva -palkinnon lisäksi festivaalin Grand Prix’n, pääpalkinnon alle 30-minuuttisten kotimaisten elokuvien sarjassa sekä nuorisoraadin kotimaisen kilpailun palkinnon. ”Elokuvan katsominen on kuin joisi raikasta lähdevettä”, tiivisti Jarva-tuomaristo palkintopuheessaan.

Euroaikaan (2002–) siirryttyä elokuvasäätiö nosti Risto Jarva -palkinnon arvon 10 000 euroon. Tämä lisäsi entisestään palkinnon kansallista merkitystä, rahalliselta arvoltaan Suomen suurimpana elokuvapalkintona. ”Hellä hyvästijättö eräälle aikakaudella yhdistelee ansiokkaasti elävää kuvaa, valokuvaa ja animaatiota”, totesi tuomaristo Hannes Vartiaisen ja Pekka Veikkolaisen kokeellisen elokuvan muotovaliosta Hanasaari A (2009) sen voittaessa ilmestymisvuotenaan Risto Jarva -palkinnon. Vartiaisen ja Veikkolaisen visuaalisesti upeasta kaupunkikuvan muutoksen kuvauksesta tuli ”yhdessä yössä” kotimaisen lyhytelokuvan moderni klassikko.

Suomalaisen kokeellisen elokuvan ja mediataiteen vahvaa linjaa on Risto Jarva -palkittuina teoksina jatkanut myös tuore voittajateos, Marja Helanderin Eatnanvuloš lottit – Maan sisällä linnut (2018), joka onnistuu olemaan melankolisella virityksellään hätkähdyttävän kaunis ja samalla piruilevan huumorin kautta kantaaottava tanssielokuva.

Lopuksi vielä lainaus Risto Jarvalta, joka on hyvä muistaa myös meidän ajassamme. Jarva osallistui 1970-luvulla aktiivisesti suomalaisen elokuvakulttuurin kokonaisuudistukseen. Pettyneenä elokuvan edistämiskomiteatyönsä vastaanottoon Jarva totesi viisaasti: ”Ja vielä toivon, että kaiken poliittisen kiistelyn ja järjestelmien luomisen yhteydessä ei unohdettaisi yhtä pientä asiaa – elokuvaa.”

Otto Suuronen

49. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin tänä vuonna Risto Jarva -palkinnon retrospektiivi sekä keskusteltiin palkinnon merkityksestä.

(Ani)maanista nostalgiaa

Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat lähestyy puolen vuosisadan maagista rajapyykkiä. Tällä kertaa poikkeuksellisen keväisessä säässä järjestetty festivaali on kansainvälisesti katsottuna tunnetuin suomalainen elokuvatapahtuma yhdessä Sodankylän elokuvajuhlien kanssa. Suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan esitysfoorumina Tampereen Filkkarit on alansa keskeisin tapahtuma. Oman painoarvonsa festivaalille tuo kansainvälinen ja kotimainen kilpasarja, joiden lomasta vuosittain vaihtuvat juryt seulovat parhaat.

44. Filkkareilla oli vahva animaatiopainotus, eikä vähiten siksi, että suomalainen animaatioala juhlii tänä vuonna vuosisadan mittaista taivalta. Kolmessa eri näytöksessä esitetty kavalkadi suomalaisen animaatioelokuvan taipaleesta kokosi ansiokkaasti yhteen sekä arkiston aarteita (Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) että uudemman animaation helmiä (Kari Juusosen Cannesissa palkittu Pizza Passionata, 2001). Animaatioelokuvan puolelta omat retrospektiivinsa esittelivät saksalainen kollaasitaituri Jochen Kuhn sekä groteskilla huumorilla ja sadismilla leikittelevä helsinkiläinen Malakias.

Suomalaisen animaatioelokuvan kirkkainta kärkeä:

Kari Juusosen Pizza Passionata, 2001

Animaatioiden ohessa Filkkarit tarjosivat mm. laajan, peräti neljän näytöksen ohjelmiston Yleisradion koko perheen televisio-ohjelmia, lyhytelokuvia ja televisionäytelmiä, katsauksen afrikkalaiseen mediakuvastoon, ranskalaisia lyhytelokuvaklassikoita, Tampereella kuvattujen arkistofilmien sarjan sekä taidemaalari Edward Hopperin maalausten innoittaman lyhytelokuvapaketin. Tekijöistä esillä olivat myös digitaalisen elokuvan rajoja venyttävä Till Nowak sekä suomalaisen kokeellisen elokuvan nuoret mestarit, Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen.

Itselleni festivaali tarjosi tänä vuonna aimo annoksen YLEllistä nostalgiaa, kun katselin kaksi näytöstä 1960-, 70- ja 80-lukujen lasten ohjelmia. Morkun-korkun-morjensvaan -niminen näytös tarjosi Raili Ruston ja Maija-Liisa Sutisen televisio-ohjauksia Yleisradion mustavalkokaudelta, mukana mm. science fiction satu Kultasuu (1967), jonka futuristinen lavastus oli varmasti omana aikanaan tajunnan räjäyttävä, ilman värejäkin. Melko hyvin aikaa oli kestänyt myös Ruston televisioelokuva Kalpeat naamat (1979).

Voi änkeröiseksi ristitty näytös keräsikin sitten oman lapsuuden parhaimpia tv-muistoja Ransu Karvakuonon, Pelle Hermannin ja Timo Taikurin kera. Camilla Mickwitzin animoima Varokaa heikkoa jäätä (1986) on ikäpolveani traumatisoinut tietoiskujen klassikko. Oli kohottavaa huomata myös, että Sirkuspelle Hermanni toimii täysin moitteetta vielä kolmikymppisenäkin. Kiitos kuuluu tietysti lyömättömälle Veijo Pasaselle, jonka koomisuus pohjaa selvästi mestarilliseen improvisaatioon.

Näkemistäni kilpasarjan elokuvista muistettavimmiksi nousivat Kari Pieskän mainion minimalistinen ja aidosti hykerryttävä animaatio Viis varpaista (2013) sekä Pekka Sassin postapokalyptinen art house kauhuelokuva Kaiken jälkeen (2014), jossa Jorma Uotinen tekee hyytävän sivuosapyörähdyksen Klaus Kinskin Nosferatua muistuttavana Luciferina. Harvakseltaan elokuvissa näyttäytyvän Uotisen muistettavin roolisuoritus on syvämietteisen Pessin ja Illusian (Heikki Partanen, 1984) pelottava Ristilukki.

Tänä vuonna festivaalin kansainvälisen kilpailun arvostetun Grand Prix'n voitti venäläinen Ivan Maximov runollisella animaatiollaan Bum-bum doch' rybaka (2013), kun taas kotimaisessa kilpailussa voittajaksi nousivat dokumentaarit. Innostavan masterclassin festareilla vetäneet Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen voittivat alle 30-minuuttisten elokuvien sarjan hengenvaaraan joutuneiden ihmisten syvimpiä tunteita ilmentävällä dokumentilla Hätäkutsu (2013). Yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa pääpalkinnon voitti Virpi Suutari vastikään valkokangaslevitykseen tulleella "puutarhanhoitoelokuvalla" Eedenistä pohjoiseen (2014). Elokuva-alalla jaettavista palkinnoista rahallisesti arvokkaimman (10 000 euroa), Risto Jarva -palkinnon, voitti Hamy Ramezan vaikuttavalla draamalla Paratiisin avaimet (2014). 2000-luvulla Risto Jarva -palkinto on mennyt alle 30-minuuttiselle fiktiolle vain kerran aiemmin, kun palkinnon pokkasi Antti Heikki Pesonen mustalla komediallaan Korsoteoria (2012).

Uutta venäläistä animaatio-osaamista: 

Ivan Maximovin Bum-bum doch' rybaka (2013)

Bluesia Tampereen asemalla

Tampereen elokuvajuhlia vietettiin viime viikolla jo 43. kertaa. Pian puolen vuosisadan (?!) ikäinen festivaali on suomalaisten kulttuuritapahtumien kentällä, ja ehkä kansainvälisestikin katsottuna, jo instituutio, mutta jollain merkillisellä tavalla filkkarit ovat pystyneet välttämään jähmettymisen. Ehkä kiitos kuuluu nuorille, innokkaille elokuvantekijöille, uusiutuvalle yleisölle tai toimivalle festivaaliorganisaatiolle? Joka tapauksessa filkkarit tuntuvat säilyvän sukupolvelta toiselle, isältä pojalle, vaikka lyhytelokuva itsessään porskuttaa vuosikymmenestä toiseen elokuvakulttuurin marginaalissa.

Digitaalisen jakelun aikakaudella lyhytelokuvalla olisi luontevia mahdollisuuksia nousta suuremmankin yleisön tietoisuuteen ja arvostukseen. Ja yritystä on ollutkin, kiitos Pohjola-filmin, joka viime syksynä toi rohkeasti teatterilevitykseen kiitetyn Lähiöleffat-lyhäripaketin.

Suomalaisen lyhytfiktion puolella merkkitapauksia on ollut kuitenkin valitettavan vähän, mutta onneksi tapaukset ovat olleet sitäkin mojovampia. Antti Heikki Pesosen rujo Korsoteoria (2012) tulisi määrätä pakolliseksi katsottavaksi heille, jotka moittivat kotimaisen fiktiokirjoittamisen heikkoa tasoa. Pesosen itsensä kirjoittama puolituntinen on nimittäin mestariteos tyylilajissa, jonka suomalaiset elokuvantekijät tuntuvat osaavan parhaiten koko maailmassa: sysimusta komedia. Korsoteoria on parhaimmillaan ällistyttävän runsas tarttuvien onelinereiden aarrearkku, joten odotukset Pesosen tulevaa pitkää elokuvaa kohtaan ovat korkealla.

Lisäksi Jussi Hiltusen tarinaltaan valitettavan ajankohtaisesta Hiljaisesta viikosta (2011) on tullut runsaasti kansainvälistä huomiota herättänyt draama. Kotimaassa se tuntuu jääneen vähemmälle huomiolle, vaikka voittikin taannoin parhaan lyhytelokuvan Kettu-palkinnon.

Tänä vuonna Tampereella oli mahdollisuus tutustua kotimaisen ja kansainvälisen kilpailun ohella puolalaiseen animaatioon, ranskalaiseen nykyavantgardeen sekä laajalti aasialaiseen elokuvaa.

Kaksi teemaa olivat vahvimmin esillä: kiinalainen nykyelokuva ja filippiiniläisen elokuvan salattu historia. Dokumentaariset, fiktiiviset ja kokeelliset filippiiniläiselokuvat käsittelivät sotahistoriaa, elämää marginaalissa ja uskonnollisuutta, reflektoiden myös kipeätä siirtomaamenneisyyttä. China Experience ja Doc: Asia -sarjat havainnollistivat kiinalaisen elokuvan muutosta, mutta heijastelivat paljastavasti myös kiinalaisen yhteiskunnan voimakkaita muutoksia.

Ulkomaalaisista ohjaajista omat retrospektiivinsä olivat saaneet vahvasti Aki Kaurismäki ja Roy Andersson -vaikutteinen ruotsalaisohjaaja Jonas Selberg Augustsén sekä mainoselokuvistaan tunnettu brittiläisanimaattori Darren Walsh. Lisäksi festivaali otti kantaa alkuperäiskansojen puolesta esittämällä näytöksen tuoretta saamelaista elokuvaa.

Avajaisnäytöksessä sai maailmanensi-iltansa yllättäen myös Aki Kaurismäen uusi lyhytelokuva Juice Leskinen Grand Slam: Bluesia Pieksämäen asemalla (2012), joka on livetaltiointi saman nimisestä kappaleesta Tampereen Tullikamarilta vuodelta 1988. Olikin perusteltua, että ensiesitys pidettiin samassa paikassa, 25 vuotta myöhemmin.

Tyylillisesti Bluesia Pieksämäen asemalla jatkaa Kaurismäen musiikkielokuvien (Saimaa-ilmiö, Melrose: Rich Little Bitch) observoivaa dokumentaarista tyyliä. Lähes parikymmenminuuttinen liveperformanssi on kuvattu häveliäästi sivulta, huojuvalla käsivaralla, eikä se ole teknisesti korkealuokkainen. Kertakäyttöisen oloinen elokuva nouseekin toiseen potenssiin sen nykyisestä kulttuurihistoriallisesta aspektista johtuen. Lavalla nähdään lopunajan Grand Slamin lisäksi vierailevina esiintyjinä niin Pantse Syrjä, Dave Lindholm, Harri Marstio kuin Matti Pellonpääkin. Kotikutoisesta elokuvasta syntyykin yllättäen hauska ja liikuttava suomirockin kabaree.

Suomalaisohjaajista näkyvimmin festivaalilla oli esillä sukupolvensa ansioituneimpiin tekijöihin lukeutuva Zaida Bergroth (s. 1977), joka ennen siirtymistään pitkän näytelmäelokuvan pariin (Skavabölen pojat, Hyvä poika) ohjasi mainioita lyhyitä fiktioita. Tampereella näistä Bergrothin lyhytelokuvista nähtiin lämminhenkinen nuoruudenkuvaus Heavy Metal (2006), Puolueet-lyhytelokuvasarjaan (2006-07) kuulunut lempeä komedia Kunnanjohtaja (2006) sekä ohjaajan Taideteollisen korkeakoulun päättötyönä valmistunut Lasileuka (2004), joka ilmestyessään voitti juuri Tampereella yli puolituntisten elokuvien erikoispalkinnon. Bergrothin lyhytelokuvien katselmukselle oli selvästi tilausta, sillä kaksi näytöstä myytiin sukkelasti loppuun. Ohjaajan humaani ote on nähtävissä jo lyhytelokuvissa, vaikka vahvimpaan kukoistukseen Bergrothin tunneilmaisu on toistaiseksi päässyt esikoispitkässä elokuvassa Skavabölen pojat (2009).

Bergroth oli suunnitellut festivaalin pyynnöstä myös Carte Blanche -näytöksen, joka osoittautui kiehtovasti ohjaajansa näköiseksi ja koko festivaalin mieleenpainuvimmaksi esitykseksi. Zaidan toivesarja sisälsi loisteliaan kattauksen eurooppalaisen lyhytelokuvan parhaimmistoa 1970-luvun lopulta viime vuosiin. Mukana oli niin dokumentteja, kokeellista fiktiota kuin perinteistä draamaa.

Osuvana avauksena nähty Belá Tarrin hyytävä Prologue (2004) tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään. Se toimii vahvana dokumentaarisena kuvauksena Euroopan yhteiseen kriisiin, leipäjonoihin. Krzysztof Kieslowskin lyhyistä henkilöhaastatteluista koostettu Puhuvat päät (Gadajace glowy, 1980) muodostuu nykykatsojalle 1900-luvun muistiksi, elämänmyönteiseksi ihmisyyden kaareksi.

Minimalistisempaa visiota nähtiin jugoslavialaisen Aleksandar Ilicin painostavassa Moukarissa (Malj, 1977), jossa katsojaa turrutettiin ruokateollisuuden julmuudella. Mekaanisesti työskentelevät liukuhihnalaiset kuljettavat kananpoikia pitkin hihnaa, kunnes murskaavat ne yksitellen moukarilla ja pudottavat jätökset roskalaariin. Joukosta poikkeava musta kananpoika pakenee kuitenkin kohtaloaan ja nousee teollisen prosessin yläpuolelle. Ilicin elokuva voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon Tampereella vuonna 1978.

Fiktion ja faktan välille kietoutui ruotsalaisen nykyelokuvan ehkä kiinnostavimman tekijän, Ruben Östlundin rekonstruktioelokuva Omaelämäkerrallinen kohtaus nro 6882 (Scen nr: 6882 ur mitt liv, 2002). Östlundin kaltaiset rohkeat fiktiivis-kokeelliset tyylitaiturit puuttuvat suomalaisen lyhytelokuvan puolelta lähes kokonaan. Mieleen nousee oikeastaan vain aktiivinen ohjaajakaksikko Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hanasaari A, Erään hyönteisen tuho), mutta heidänkin visuaalisesti ensiluokkaiset elokuvat kulkevat enemmän dokumentaaris-kokeellisessa tyylisuunnassa.

Bergrothin toivesarjassa perinteisemmän draaman puolelle kaartuivat Lynne Ramsayn Isän salaisuus (Gasman, 1998), Jens Jonssonin Veljeni (Bror min, 2002) sekä näytöksen vaikuttavin elokuva, Andrea Arnoldin siloittelematon draama Ampiainen (Wasp, 2003), joka on yksi vahvimpia lyhytfiktioita, joita olen kenties koskaan nähnyt. Rouhean aidoilla näyttelijäsuorituksilla etenevä elokuva ei sorru kurjuuden maksimointiin vaan etenee kauniin empaattisesti kohti väkevää loppuaan brittiläisen realismin hengessä. Arnoldin tuorein elokuva on kehuttu klassikkofilmatisointi Humiseva harju (Wuthering Heights, 2011), joka nähtiin viime keväänä Suomessakin valkokangaslevityksessä.

Säestettyjen mykkäelokuvien puolella nähtiin Teuvo Puron Noidan kirot (1927), kansallismytologinen fantasiadraama, jonka äänimaailmasta vastasi joikuperinnettä nykyaikaan päivittävän saamelaistrio Uldan musiikki. Suomalaisen kauhuelokuvan lupaavana alkusoittona nähty Noidan kirot on kunniakkaasti kestänyt aikaa, vaikka sen mykkäelokuvalle tyypillinen ylinäytteleminen saakin tämän päivän valossa tahattoman koomisia piirteitä. Emma-ehdokkuudellakin noteeratun Uldan musiikki sopi elokuvan tunnelmaan tyylikkäästi.

Lopunajan kuvia ja uuden aallon pärskeitä

Terveiset Tampereelta! Pohjoismaiden vanhimman lyhytelokuvafestivaalin keskiössä olivat tänä vuonna mm. oman retrospektiivinsä ansainneet lyhytelokuvan puolestapuhujat, itävaltalainen dokumenttirunoilija Michael Clawogger ja vastikään lyhytelokuvasta väitöskirjan julkaissut elokuvaohjaaja Saara Cantell Vähemmän tunnetuista elokuvamaista kuten Virosta, Portugalista ja Nepalista oli nähtävillä otos maiden lyhytelokuvan parhaimmistoa. Perinteisesti kotimaiseen ja kansainväliseen kilpailuun jaettu festivaali tarjosi viiden päivän ajan paitsi uutta ja innostavaa elokuvataidetta maailman eri kolkista, myös arkiston hartaasti varjeltuja aarteita. Queerscenes -ohjelmisto valaisi homo- ja lesboelokuvan nykytilaa ja End of Days -sarja avasi näkökulman maailmanlopun tunnelmiin.

Oma festivaalini kulki pitkälti kotimaista kilpaa seuraamalla, mutta onnistuin näkemään myös Saara Cantellin retrospektiivin sekä ohjaajan Carte Blanchen, joka harmikseni oli koottu hitusen liikaa samantyyppisistä komedia-aineksista. Lisäksi filkkareilla oli mahdollista kokea harvinainen, varhaisen tanskalaisen elokuvan mykkäklassikko, Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918).

Kilpasarjojen taso tuntui puhututtavan elokuvaväkeä, mutta tänä vuonna onneksi enemmän kiitettävässä sävyssä kuin aiempina vuosina. Omalle kohdalleni kotimainen kilpasarja esitteli paljon jo aiemmin nähtyä, mutta myös joitakin uusia tuttavuuksia, valioteoksina Veli Granön runollinen lyhytdokumentti Profeetta (2011) sekä Antti Heikki Pesosen Risto Jarva -palkinnon ansaitusti pokannut lyhytfiktio Korsoteoria (2012). Jo aiemmin näkemistäni kotimaisista lyhyt- ja dokumenttielokuvista erityishuomion ansaitsevat huhtikuun lopulla elokuvateatteriensi-iltansa saava rokumentti Kovasikajuttu (2012), Paula Korvan sympaattinen kyläkauppadokkari Hypermarket Nation (2011) sekä Ville Suhosen hyytävä vankileiridokumentti Jäämarssi - Suomen matkaopas 1941-42 (2011).

 Antti Heikki Pesosen Korsoteoria (2012) kruunattiin Tampereen elokuvajuhlien Risto Jarva -palkinnolla, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnolla sekä nuorisotuomariston kunniamaininnalla.

Sysimustalla huumorilla ryyditetty Korsoteoria, jonka dialogi on todellinen onelinereiden runsaudensarvi, oli kuitenkin festivaalin ykköselokuva. Lyhärin rujon rakastettavan maailman tunnusti myös Risto Jarva -palkinnon tuomaristo, joka tiivisti näkemänsä tyhjentävästi: "Käsikirjoittaja ja ohjaaja kertoo tarinan sieltä missä rikkaus ei ole rahaa, mutta taloudellinen ahdinko on jatkuvasti läsnä. Tämä elokuva naurattaa ja sattuu. Niin kuin vanha sanonta kuuluu: ”Pitää jaksaa nauraa vaikka sydän märkänis”. Tai elokuvaa vapaasti lainataksemme: Palkittava elokuva iskee kuin K-juna raiteella seisovaan lehmään." Kaikki kotimaisen kulttielokuvan ainekset on siis kasassa!

Holger-Madsenin Avaruuslaiva (Himmelskibet, 1918)

Avaruuslaivan (Himmelskibet) näkeminen Pink Floyd -tribuuttiyhtye PULSEn säestämänä oli myös jotakin mitä ei ehkä hetkeen tule kokemaan.Himmelskibetin pasifistinen tieteistarina sai yhtyeen käsittelyssä astetta melankolisemman ja hetkittäin psykedeelisemmän ilmeen, eikä ihme, sillä elokuvan ääniraidalle viljeltiin suoria viitteitä progressiivisen rockin ikivihreistä Shine on You Crazy Diamondista ja Echoesista. Elokuva itsessään on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Hämmentävän modernilla ajatusmaailmalla ladatun science fiction -eepoksen voi kiistatta lukea mykkäelokuvan klassikoksi.

Boheemeja punahilkkoja

Viime viikolla olin Tampereen elokuvajuhlilla, jotka järjestettiin jo kunnioitettavan 41. kerran. Tuttuun tyyliin festivaali tarjosi määrällisesti laajan kattauksen kansainvälistä ja kotimaista lyhytelokuvaa kilpasarjoissa sekä lukuisia yksittäisiä sarjoja. Tänä vuonna keskiössä olivat nykyanimaation ammattilaiset (Jonas Odell, Paul Bush ja Tatu Pohjavirta) sekä iranilainen ja romanialainen lyhytelokuva. Alkuperäinen tarkoitukseni oli keskittyä kotimaisen kilpasarjan seuraamiseen, mutta liput menivätkin niin hyvin kaupaksi sekä varsinaisista myyntipisteistä että guest-tiskiltä, että oli tehtävä varasuunnitelma. Onneksi kuitenkin ennätin nähdä kaksi vakuuttavaa dokumenttia, Iiris Härmän yhdeksäsluokkalaisten viimeistä peruskouluvuotta kuvaavan Omaa luokkaansa (2010) (joka ilokseni voitti yli 30-minuuttisen elokuvien sarjassa kunniamaininnan) sekä Janne Kuusen kiehtovan monipuolisen Matti Pellonpää -henkilökuvan Boheemi elää (2011).

Kotimaisuutta oli toki ohimennen tarjolla myös Cine Morte -sarjassa, jossa tarjolla oli rautaisannos hyytäviä (tai vähemmän kylmääviä) kauhulyhäreitä maailman eri kolkista. Suomalaista väriä joukossa edusti Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu näppärästi osaksi suomalaisen kauhukomedian pienenpientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä sinne Olli Soinion Kuutamosonaatin (1988) ja Tranvestijan tarinoiden (1975) joukkoon. Jukka Rasilan tähdittämässä lyhärissä kulkukauppias törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Punahilkat -sarja nivoi yhteen Grimmin veljesten klassikkosatuun pohjaavia lyhytelokuvia. Kiinnostavan, mutta paikoin lannistavan epätasaisen sarjan parhaimpia osia olivat Joern Utkilenin modernilla tavalla röyhkeä Little Red Hoodie (2008) sekä Jan Kounenin loistelias fantasiamusikaali Le Dernier Chaperon Rouge (1996), pääosassa aina yhtä lumoava Emmanuelle Béart.

Jan Kounen: Le Dernier Chaperon Rouge (1996)

Tampereen tämänvuotisen annin ehkä kiinnostavimmaksi ohjelmanumeroksi nousi kuitenkin Raimo Siliuksen yhdessä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kanssa kokoama Arkiston aarteet 2: 100 vuotta suomalaista elokuvasensuuria. 1930- ja 40-lukujen poliittisesti epäilyttävien aikalaisdokumentaarien ja vaalifilmien oheen oli nimittäin liitetty muutama täky suomalaisen uuden aallon elokuvasta. Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969) täytti ainakin kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökännyt pieni suuri elokuva joutui arvatenkin ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvien tapojen vastaisena. Seuraavaksi nähty Erkki Seiron Halleluja (1970) pisti vielä kerronnallisesti paremmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Ehkä Suomen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui kuitenkin elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

 Erkki Seiro: Halleluja (1970)

Sensuurisarjassa nähtiin myös Veikko Itkosen Filmi filmistä (1949), joka oli myös perin kiinnostava seurantadokumentti ja muistutti paljastavuudessaan siitä, kuinka vähän elokuvateatterityöläisen arki onkaan lopulta muuttunut lähes 60 vuoden aikana. Sillä vasta viime vuosina 35 mm -filmi on kohdannut voittajansa digitaalisten esityskopioiden myötä. Ja voittajalla tässä yhdessä tarkoitetaan vain taloutta ja tekniikkaa, sillä laadullisestihan hyväkuntoinen filmikopioesitys on edelleen ylittämättömin katselukokemus luonnollisen eloisuutensa tähden. Siitä muistutti myös Tampereen elokuvajuhlat, joissa esitysformaattiviidakko ulottui filmistä videoon (Digibeta, HD) ja täysin digitaalisista esityskopioista aina nukkavieruun DVD-laatuun saakka.

Julien Temple - mies ja elokuvakamera

Tampereen elokuvajuhlat juhlii 40. vuosikertaansa 10.-14.3.2010. Juhlavuoden kunniaksi keskiössä on mm. mittavalla urallaan musiikkidokumenttien ja -videoiden ohjaajana kunnostautunut englantilainen Julien Temple. Miehen filmografiasta esillä ovat The Sex Pistolsia käsittelevä kulttielokuva The Great Rock n' Roll Swindle, Joe Strummerin elämää valottava Joe Strummer: The Future is Unwritten sekä Suomen ensi-iltansa saava tuore Dr. Feelgood -elokuva Oil City Confidential. Kirjoitin Templen uran vaiheita tarkastelevan artikkelin (lue artikkeli) Desibeliin.

Oil City Confidential (2009)

Templen ohjaustöiden lisäksi Tampereella saa ensi-iltansa Tuomari Nurmiosta kertova dokumenttielokuva Stadilaista tangoa etsimässä. Elokuvajuhlien musiikkipitoisessa annissa nähdään myös mm. sarja viime aikojen parhaita kotimaisia musiikkivideoita sekä rave-kulttuuria muisteleva They Call It Acid -dokumentti.

39. Tampereen elokuvajuhlat

Eilen päättyneet Tampereen elokuvajuhlat olivat järjestyksessään jo 39. Suuret kiitokset järjestelytoimikunnalle, talkootyöntekijöille, kaikille elokuvantekijöille sekä ystäville ja alan tovereille, joiden kanssa tuli vietettyä viisi pitkää päivää Tampesterin taivaan alla. Itselleni matka Pirkanmaalle oli tänä vuonna poikkeuksellisen kiinnostava ja haastava siksi, että minulla oli kunnia istua Risto Jarva -muistopalkinnon juryssä Kiti Luostarisen ja Matti Paunion kanssa. Kiitokset heille iloisista ja vakavista keskusteluhetkistä!

Lopputuloksia päätöksistämme sekä muiden tuomaristojen valinnoista löytää mm. seuraavista ansiokkaista kirjoituksista: Dokumentti Hanasaaren voimalasta sai Risto Jarva -palkinnon (Helsingin Sanomat / Harri Römpötti), Tampereen elokuvajuhlilla palkittu elokuva tekee historiaa (Aamulehti) sekä festivaalin omilta sivuilta.