Italialaisen elokuvan mestariohjaaja Bernardo Bertolucci (s. 1940) aloitti uransa elokuvataiteen parissa Pier Paolo Pasolinin assistenttina. 1960-luvun italialaisen elokuvan ihmelapsena pidetty ja jo 22-vuotiaana esikoiselokuvansa Viikatemies (1962) ohjannut Bertolucci on viime vuosikymmeninä työskennellyt lähinnä kansainvälisissä tuotannoissa. Elokuvan muotoa korostavan Bertoluccin keskeisiä teemoja ovat olleet poliittisuus, seksuaalisuuden käsittely ja seksuaaliset patoutumat sekä henkisyys ja itsetutkiskelu.
Taiteellisen uransa Bertolucci aloitti sanataiteen, runouden parista, jonka vaikutus heijastuukin ohjaajan tuotannossa. Pasolinin alkuperäisaiheeseen pohjautuva, läpimurtoelokuva Ennen vallankumousta (1964) on 1960-luvun italialaisen elokuvan perusteoksia. Tarkkanäköisesti yhteiskunnallista muutosta, poliittista ilmapiiriä sekä nuoruuden tuskaa tutkiva elokuva koostuu henkilökohtaisista merkinnöistä ja muistoista.
Argentiinalaisen Jorge Luis Borgen lyhytnovelliin perustuvassa, filosofisessa Hämähäkin juonessa (1970) poika jäljittää isänsä muistoa ja löytää sankarillisuuden sädekehän takaa hänen kohtalonsa varjon. Valaistuksellisesti suurenmoinen teos murtaa väärän sankaruuden myyttejä.
Persoonallisen monitasoinen Fasisti (1970) avautuu yksilötarinan kuvauksena rappeutuneen porvaristosuvun nuorukaisesta, jonka pelko omasta poikkeavuudesta ajaa hänet fasismiryhmien joukkoon. Aavemaisen surrealistinen elokuva osoittaa tehokkaasti, miten mahdotonta on ihmisten tunkeminen yhdenmukaistaviin muotteihin.
Kansainvälisen kohun saattelema Viimeinen tango Pariisissa (1972) vangitsi oman aikansa hengen taidokkaasti kahden ihmisen balladina, jonka ytimessä ovat rakkaus, suru ja kuolema. Värimaailmaltaan lämpimän elokuvan suuruus perustuu keski-ikäisen amerikkalaismiehen (Marlon Brando) ja nuoren ranskalaisnaisen (Maria Schneider) suhteen kuvaamiseen, iltapäivän intiimien hetkien ainutlaatuisuuteen.
Kaksiosainen 1900 (1976) kertoo Bertoluccin kotiseudun, Pohjois-Italian Emilian vaiheista viime vuosisadalla. Fasismin nousua tarkkanäköisesti kuvaava eepos "tarjoaa marxilaisen dialektiikan mukaisen historiantulkinnan, jonka ytimessä on työn ja pääoman ristiriita". Muistijälkiä piirtävät myös Vittorio Storaron huolella viimeistelty kuvaus ja Ennio Morriconen taidokas musiikki.
Vahvasti psykoanalyysiin nojaava Kuu (1979) kertoo rohkeasti äidin ja pojan, vanhemman ja lapsen moniulotteisesta suhteesta. Samalla se havainnoi huumeriippuvuutta, kohta murrosikäisen pojan harharetkiä. Monissa kohdin freudilaista elokuvaa Bertolucci viittaa antiikin tragediaan ja tarustoon.
Kiehtovan tiivistunnelmaisena perhesuhteiden kuvauksena hahmottuu myös Naurettavan miehen tragedia (1981), jossa isän ja pojan jännitteistä suhdetta tarkastellaan poliittisen terrorismin toimiessa tapahtumien alkuunpanijana. Bertoluccin uran näyttävin elokuva, peräti yhdeksällä Oscarilla palkittu kansainvälinen suurteos Viimeinen keisari (1987) on elämäkertaelokuva Kiinan viimeisestä keisarista Pu Yista. Visuaalisesti uljaan historiallisen spektaakkelin tapahtumat vastaavat uskottavasti katkeraa todellisuutta. Elokuva kuvattiin Kiinan hallituksen luvalla aidossa ympäristössä, keisarillisella palatsialueella, Kielletyssä kaupungissa.
Kulttimainetta nauttivan Paul Bowlesin esikoisromaaniin pohjautuva Suojaava taivas (1990) on merkittävien metaforien ja upeiden maisemakuvien elokuva, jossa amerikkalainen taiteilijapariskunta Kit ja Port Moresby (Debra Winger ja John Malkovich) saapuvat toisen maailmansodan jälkeiseen Afrikkaan yhdessä ystävänsä George Tunnerin (Campbell Scott) kanssa. Kuuman auringon alla tunteet nousevat äärimmäisellä tavalla pintaan ja ihmiset ajautuvat ristiriitojen kaaokseen.
Mielenkiintoisen rinnastuksen intialaisen legendan prinssi Siddharthan kehityksestä Buddhaksi ja nykyaikaisen amerikkalaispojan tarinasta toi Pikku Buddha (1993), jonka tunteikkaassa kokonaisuudessa kohtaavat spirituaalisuus ja lapsenkaltainen viattomuus.
Koskematon kauneus (1996) on varastetun kauneuden, voyerismin kuvaus, jossa 19-vuotias Lucy (Liv Tyler) lähtee Italiaan etsimään isäänsä ja asettuu ruusuköynnösten peittämään taitelijakotiin. Bertoluccin vahva taidonnäyte on tulvillaan kulttuuriviitteitä ja elämän pieniä totuuksia.
Gilbert Adairin omasta romaanistaan käsikirjoittama The Dreamers (2003) on kaunis ja kiihkeä nuoruuden kuvaus Pariisin keväästä 1968. Meneillään on opiskelijamielenosoitukset, seksuaalinen vallankumous ja nuoren sukupolven esiinmurtautumisen hetki. Ihailtavalla avoimuudella ja aistillisella herkkyydellä nuoriaan kuvaava Bertolucci osoittaa teoksellaan myös vilpittömän rakkaudentunnustuksen elokuvataidetta kohtaan.
Otto Suuronen
Julkaistu Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmistovihkossa (kesä 2008, www.kava.fi/esitykset).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti