Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Marjamäki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tuomas Marjamäki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. maaliskuuta 2023

Aika jätti - Tuomas Marjamäen elämäkerta Vesa-Matti Loirista kantaa

"En, enhän muuta ma tahdokaan
kuin laulaa, laulaa, niin laulaa,
kun laulut mun helkkyvät rinnassain
ja pyrkivät pitkin kaulaa.

Mitä voin minä sille, jos maailma
vain mulle se virsinä helkkää,
jos rytmejä on ilot ihmisten
ja surut on sointua pelkkää."
- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Kirjailija/toimittaja Tuomas Marjamäkeä voi kiistatta pitää viime vuosikymmenien keskeisimpänä suomalaisen viihteen ja komiikan historioitsijana. Marjamäki on tietoteoksillaan paneutunut niin Spede Pasasen, Simo Salmisen, Uuno Turhapuron kuin Kummelinkin aikaansaannoksiin. Näitä edelsi jo yli 15 vuoden takainen Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907, joka on yhä relevantti tietokirja suomalaisen komiikan historiasta radion, television ja elokuvan saralta. Marjamäki on fokusoitunut tietokirjailijaksi ja elämäkertakirjuriksi (katalogistaan löytyvät myös Mikko Alatalon ja Kari Väänäsen elämäkerrat), mutta yhtä kaikki tuotteliaan skribentin kynästä on lähtenyt myös romaaneja (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)) ja lastenkirja (Nollis: maailman ainoa nollasarvinen, 2022).

On luontevaa, että kirjoitettuaan Spedestä (Spede, nimittäin, 2017) ja Simosta (Simo Salminen - Se se vaan on sillä lailla, 2012) Marjamäki on nyt toimittanut pitkälti omien haastattelujensa pohjalta elämäkertakirjan Vesa-Matti Loirista (1945-2022). Viime syksynä ärhäkän syövän nujertamana kuollut Loiri jätti ainutlaatuisen jäljen suomalaisen taiteen ja viihteen historiaan. Hän onnistui pitkällä urallaan yhdistämään kansaan menevän komedian ja farssin hurjalla improvisaatiotaidolla ja verbaaliakrobatialla, mutta yhtä lailla nautti arvostusta draaman ja taiteellisten laulutulkintojen saralla. Ura jakautui välillä skitsofreeniseltäkin vaikuttaneeseen tasapainoiluun koomikon ja vakavan taiteilijan välillä. Loiri tarjosi vastavoiman taiteen ja viihteen vastakkainasettelulle. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan pyrki madaltamaan keinotekoisia raja-aitoja.

Loiri toimi milloin kuoliaaksi naurattajana, milloin kuoliaaksi itkettäjänä. Läpimurto elokuvassa tapahtui 17-vuotiaana (Mikko Niskasen Pojat, 1962), teatterinäyttämöillä 21-vuotiaana (Lapualaisooppera, 1966) ja musiikin saralla (viimeistään) 33-vuotiaana (Eino Leino, 1978). Ongelmaksi ei koskaan muodostunut uravalinta vaan monien mahdollisuuksien karsiminen. Multilahjakkuus otti häkellyttävän hyvin haltuun niin taiteen ja viihteen eri sektorit kuin lukuisat urheilun ja seurapelien muodotkin.

Epäpoliittinen kameleontti

Tuttujen kesken Vesku - Vesa-Matti Loiri 1945-2022 on kohdettaan laajasti taustoittava elämäkerta, jossa käydään läpi Loirin vaiheet syntymästä kuolemaan. Kirja kertoo taiteilijan tarinan suurelta osin hänen itsensä kertomana. Marjamäki haastatteli Loiria kahdenkymmenen vuoden ajan lähes vuosittain erilaisissa elämäntilanteissa ja eri aihepiirteistä keskustellen. Tarkastelunäkökulma on arvostava ja ymmärtävä, mutta huumoria tai kritiikkiäkään ei ole unohdettu.

Elämäkertakirjurin toimittajatausta näkyy napakkana ja selkokielisenä ilmaisuna, mutta kovin analyyttiseksi Marjamäki ei kirjassa heittäydy. Erityisesti kulttuurihistoriallinen pohdiskelu elokuva- ja teatterirooleista tai levytyksistä jää toissijaiseksi. On myös mielenkiintoista kuinka kirja sekä kommentoi että osin hyödyntää aiempien Loiri-kirjojen aineistoa. Petri Nevalaisen auktorisoimaton Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri (2010) aiheutti kohteessa itsessään närkästystä, minkä Marjamäkikin kirjassaan noteeraa. Jari Tervon LOIRI. (2019) oli ilmestyessään tapaus ennen kaikkea sukupuoli- ja huumekokemusten paljastuksilla, mutta valtavan mediahuomion takia ehkä vähän sivuun jäi huomio siitä, kuinka ansiokkaan syvälle Tervo pääsi Loirin henkilöhistoriaan ja persoonaan käsiksi.

Yksi Vesa-Matti Loirin menestyksen salaisuuksista piili miehen epäpoliittisuudessa. Hän irtisanoutui kaikista poliittisista liikkeistä, vaikka eritoten 1970-luvulla moni taiteilijakollega kantoi taistolaisviittaa. Boheemi Loiri sulautui tunnetusti konservatiivisen Speden lähipiiriin ottamatta kantaa oikealle tai vasemmalle. Kameleonttimainen muuntautumiskyky tilanteesta, paikasta tai performanssista riippuen piti Loirin luovuuden kiinnostavana.

Kameleonttimaisuus kuului voimallisesti myös Loirin musiikillisessa tuotannossa, joka venyi yli puolen vuosisadan aikana äärimmäisyyksistä toiseen. Hän otti haltuun niin jazzin, popin, rockin, iskelmän, runonlausunnan, soulin, progen, äänikomiikan, joululaulut kuin funkinkin. Musiikillinen ura oli alusta alkaen kiehtovaa populaarin viihteen ja korkeakulttuurin piiristä ammentavan, kunnianhimoisen laulelmataiteen vuorottelua. "Soitto on minulle suruista tehty. Olkoon musiikki mitä tahansa, duuria tai mollia, koen sen aina pakostakin surumielisenä".

"Poikkeuksellisen laaja-alainen näyttelijäsuoritus vuoden elokuvissa"

Vesa-Matti Loiri kävi teatterikoulun 14. vuosikurssin vuosina 1963-66. Koulussa opetettiin näyttelijäntyön lisäksi lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Opiskelukavereina Veskulla oli kaarti, josta nousi muitakin kirkkaita tähtiä suomalaisille näyttämöille, televisioon ja valkokankaille: mm. Elli Castrén, Eero Melasniemi, Esko Roine, Kirsti Wallasvaara ja Marja-Leena Kouki.

Mika Kaurismäen Vesku-dokumenttielokuvan (2010) aikoihin Loiri tuntui harmittelevan sitä, että teatteria tuli tehtyä vähemmän kuin olisi pitänyt. Marjamäen kirja tuo oman näkökulmansa siihen, miksi teatterityöt hupenivat Turun kaupunginteatterin kiinnityksen (1973-77) jälkeen. "Vesku pelkäsi laitostumista: kuukausipalkkalaisena hän olisi saattanut alkaa suorittaa roolejaan, eikä se käynyt päinsä. Hänen piti päästä antamaan yleisölle aina jotain erityislaatuista. Hän kieltäytyi kaikista muistakin töistä, jotka sitoivat häntä ja estivät toimimasta monipuolisena taiteilijana. Hänen oletettiin olevan hauska myös näyttämöllä, ja sitä hän ei halunnut. Hauskuttamista sai tehdä riittävästi muutenkin." 

Loiri korosti sitä, kuinka kaikilla hänen töillään täytyi olla hänelle itselleen joku suurempi merkitys. Spede-viihteen vastapainona toimivat Kalle Holmbergin, Eino Leinon tai Jaakko Pakkasvirran kutsuhuudot. Holmbergin ohjauksessa syntyivät näyttämöroolit Tuomaksena Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, Nikolai Stavrogina Fjoror Dostojevskin Riivaajissa sekä tv-rooli Ilmarina kansainvälisesti palkitussa Kalevala-sovituksessa Rauta-aika (1982). Jaakko Pakkasvirta mahdollisti sivuosaroolin pohdiskelevassa pasifistidraamassa Pedon merkki (1981), jossa Loiri tulkitsi epätoivoisen rintamakarkurin roolin sydänvereslihalla. Vuotta myöhemmin Ulvovassa myllärissä (1982) Loiri nähtiin "herkkänä, lataavana ja eläytyvänä elokuvanäyttelijänä" -Mikael Fränti. Vuoden 1983 Jussi-gaalassa Vesku palkittiin "poikkeuksellisen laaja-alaisesta näyttelijäsuorituksesta vuoden elokuvissa". Tällä varmasti tarkoitettiin Jaakko Pyhälän Jonia (1983) että Ulvovaa mylläriä, mutta samalla tuli palkituksi kuin varkain myös Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982).

Ensimmäistä Eino Leino -levyä (1978) myytiin lähes 120 000 kappaletta.

Eino Leino -tulkintoja syntyi vuosien varrella neljän albumin (1978-2001) verran Perttu Hietasen säveltäminä ja Taisto Wesslinin & Peter Lerchen sovittamina. Mestarikynäilijöistä Loiri otti tulkintojensa kautta omakseen myös mm. Hermann Hessen (Lasihelmipeli, 1984), Kahlil Gibranin (Olli Ahvenlahden kanssa tehty Seitsemän kertaa, 1990) ja Uuno Kailaan (Perko-Pyysalo-poppoon kanssa tehty intohimoinen jazz-levy, 1995).

"Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle."

Uuno Turhapuro oli Veskun tunnetuin hahmo, joka teki ensiesiintymisensä Spede Show'ssa tammikuussa 1971. Ensimmäisissä Speden kirjoittamissa televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 tehtiin peräti 19 Loirin tähdittämää Turhapuro-elokuvaa, joista suosituin, Ere Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984) houkutteli elokuvateattereihin päälle 750 000 silmäparia. Näiden liki parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996). 

Uuno Turhapuro -elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia vuosikymmenten ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Kriitikoiden soraäänistä huolimatta Turhapurot pitivät käytännössä suomalaisen elokuvateatteriverkoston toimintakykyisenä videoaikakauden haasteissa. "Leima otsassa, taakka harteilla, siivet selässä ja portaat korkealle jalustalle. Toisinaan Vesku vihasi Uunoa mutta lopulta oppi arvostamaankin."

Oivaltavimmillaan Loirin elokuvakomiikka saattoi kuitenkin olla jo varhain Pohjan tähteiden (1969) kokovartalollisessa ilmaisussa ja poikamaisessa mimiikassa, tai sitten löydettyään anarkisti-Uunon absurdin komiikan mustavalko-Uunoissa 1970-luvulla. Niiden parhaimmat hetket ovat suomalaisen elokuvakomedian huippuhetkiä, eikä vähiten Loirin huikaisevan improvisaatiotaidon ansiosta.

Osa Loirin koomisista hahmoista jäivät kieltämättä väkisin naurattamiseen pyrkiviksi raakileiksi. Usein ongelmat olivat kuitenkin enemmän nopeasti hutaistun tai kokonaan kirjoittamatta jätetyn käsikirjoituksen tai liian liukuhihnamaisen tuotannon syytä kuin näyttelijämaestron kyvyttömyydessä hallita komiikkaansa. Speden mustasukkaisen omistava ote vei monia kiinnostavia draamarooleja toisille, mutta selvää on kuitenkin, että niissä kaikkein vaatimattomimmissakin pölhöilyissä (kuten liki katsomiskelvoton Lentävät luupäät, 1984) Loirin paraatihetket ovat elokuvien timanttisimpia kohtauksia.

Loirin ja Speden toveruuteen kirja tuo näkökulmia eri vuosikymmeniltä. Marjamäen tulkinnan mukaan "he eivät koskaan olleet ystäviä, vaikka tuttavuutensa alkuvaiheessa kylläkin jonkinlaisia kavereita." Suhde muuttui vuosien varrella. Speden taloudellinen yliote Loirista ja toisaalta Loirin korvaamattomuus Spedelle tekivät heistä toisilleen välttämättömiä. Totuus oli kuitenkin se, ettei Vesku jaksanut olla viihteen jättiläisen kanssa tekemisissä yhtään enempää kuin oli pakko.  

Risainen elämä

Tuttujen kesken Vesku ei aristele tuoda esiin Loirin rikkinäisiä ihmis- ja parisuhteita, 1970- ja 80-lukujen talousongelmia ja usein itse aiheutettuja terveyshuolia. Miehen rakkauselämä oli tiivistettynä kiihkeää vuoristorataa. Holtittomasti tuhlaileva hedonisti rauhoittui aina uuden avioliiton kynnyksellä, mutta levoton mieli ei kuitenkaan asettunut stabiiliksi perheenisäksi toistuvista yrityksistä huolimatta. Kirjan loppuvaiheissa, yksin viihtyvän miehen vanhuutta myötäeläessä, jääkin mietteliääksi sen suhteen, kuinka paljon työ taiteen ja viihteen äärellä vei Loirin aikaa perheeltä.

Merkittävimpien finanssihuolien väistyttyä töiden taloudellinen merkitys tuntui nousevan etusijalle. 7 päivää -lehden mainoskasvona toimiminen vuosituhannen vaihteessa tai ulkomaisten nettikasinoiden mannekiiniksi asettuminen 2010-luvulla eivät osoittaneet hyvää makua.

Tuomas Marjamäen asiantuntemus on vahvaa kautta linjan. Kevyeksi asiavirheeksi voi luokitella ainoastaan Uuno Kailas -albumin (1995) nimeämisen Ihmisen määräksi. Siinäkin on tosin faktapohjaa, sillä albumi nimettiin ja varusteltiin uudelleen kansitaidetta myöten vuoden 2002 uusintajulkaisua varten. Small potatoes.

Kaltaiselleni Vesa-Matti Loirin taiteen ja viihteen äärellä varttuneelle lukukokemus kääntyy loppua kohden jopa koskettavaksi. Kirjan loppu saattaa hipoa pateettisuutta, mutta yhtä kaikki se saa nieleskelemään kyyneliä. Jollakin tavalla se on mitä sopivin reaktio.

Vesa-Matti Loiri (1945-2022)

"Me punomme kehdosta hautahan,
me punomme, puramme jälleen,
kaunis laulumme kuolema katkaisee
ja sen viemme me virittäjälleen."
- Eino Leino: Laulajan laulu (1898)

Docendolle kiitos arvostelukappaleesta.

PS: Vierailin Tuomas Marjamäen kanssa Ylen Kulttuuriykkösessä syksyllä 2021 keskustelemassa Uuno Turhapurosta:

torstai 30. syyskuuta 2021

Vierailu Ylen Kulttuuriykkösessä ja ROLL FM:ssä

Uuno Turhapuron ensiesiintymisestä Spede Show'n osana tulee tänä syksynä kuluneeksi puoli vuosisataa. Juhlan kunniaksi toimittaja Ville Talola kutsui allekirjoittaneen ja tietokirjailija Tuomas Marjamäen Ylen Kulttuuriykköseen keskustelemaan hahmon historiasta ja kulttuurisesta kontekstista. Jääkaapin päältä kansakunnan kaapin päälle.

Jatkoimme Tuomas Marjamäen kanssa Spede- ja Uuno Turhapuro -aiheista keskustelua myös musiikkikärjellä ROLL FM -kanavalla ohjelmassa Uunoa ympäröi lyksi, musiikillinen katsaus Spede-tuotantoon. Keskustelimme mm. siitä, kuka oli Jürgen von Schnitzel? Minkälaisia vaikutteita Jaakko Salo otti sävellyksiinsä Spede-tuotannoissa? Tai miten Simo Salmisen Rotestilaulu syntyi?

perjantai 10. syyskuuta 2021

Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!