Brian De Palma, kiistelty auteur 80 vuotta - osa 2/3

"Following the failure of Body Double and the virulent attacks from feminists, I wanted to distance myself from the Hitchcock thriller. I had to re-invent myself. This time, no one can accuse me of ripping off Hitchcock" - Brian De Palma 1980-luvun puolivälissä.

1980-luvun puolivälin lähestyessä Brian De Palma kiinnostui, hetkellisesti, musiikkivideosta ilmaisumuotona. Osansa oli varmasti Kuolema tulee kahdesti -elokuvaan (Body Double, 1984) filmatulla Frankie Goes to Hollywoodin Relaxilla (1983), mutta ohjaamalla Bruce Springsteenille Dancing in the Dark -videon De Palma liittyi John Landisin (Michael Jacksonin Thriller, 1983) rinnalle tunnettuna elokuvaohjaajana, joka ohjasi myös musiikkivideoklassikon. Innovatiivisuudessaan Dancing in the Dark jäi valovuosien päähän (lyhyt)elokuvamaisesta (meta)kauhuvisiosta, jota Landisin Thriller edusti. Kasarin edetessä Michael Jacksonin parissa työskenteli myös De Palman vanha ystävä Martin Scorsese (Bad, 1987).

Kuolema tulee kahdesti oli ajanut De Palman taloudelliseen ja taiteelliseen umpikujaan väkivaltaisten trillereiden tekijänä. Uudistuminen elokuvantekijänä tapahtui yllättäen hölmöilevällä gangsterikomedialla Wise Guys (1986). Joe Piscopon ja Danny DeViton tähdittämää elokuvaa yritettiin markkinoida komediana, jossa yhdistetään Ohukainen ja Paksukainen Kummisetään, mutta lopputulos ei nostattanut innokasta liikehdintää lippuluukulle. Wise Guysilla De Palma kuitenkin osoitti studiolle, tässä tapauksessa United Artistsin ja Metro-Goldwyn-Mayerin fuusiolle, että hän pysyi budjetissa ja aikataulussa, mikä oli ollut problemaattista Scarfacen (1983) suhteen. Seuraavasta ohjauksesta tulikin yksi uran tärkeimpiä.

Lahjomattomien (The Untouchables, 1987) kuvauksista. Brian De Palman vasemmalla puolella parhaan miessivuosan Oscarilla palkittu Sean Connery (1930-2020).

David Mametin kirjoittamassa Lahjomattomissa (The Untouchables, 1987) eletään kieltolain aikaa Al Caponen (Robert De Niro) mellastaessa gangsterijoukkoineen. Agentti Elliot Ness (Kevin Costner) kokoaa oman erikoisyksikkönsä saadakseen rikolliset kuriin. De Palman näkemys rikollisuuden vaivaamasta Chicagosta on verisempi kuin monien hänen edeltäjiensä, mutta hän ei anna verivirtojen häiritä tarinaa tai näyttelijöiden vahvoja suorituksia. Sean Connery esittää elämäänsä kyllästynyttä poliisia, Malonea, jolle Mamet on kirjoittanut elokuvan herkullisimmat vuorosanat. Connery saikin roolistaan sivuosa-Oscarin. Metodinäyttelemistä harrastava De Niro lihotti itseään ja käytti Caponen räätälien valmistamia vaatteita (tarinan mukaan alusvaatteita myöten!) päästäkseen paremmin sisälle Caponen hahmoon. Klassisen rikoselokuvan piirteet täyttävä Lahjomattomat on vahvan elokuvakerronnan juhlaa, jota täydentää Ennio Morriconen loistelias musiikki. Elokuvan kohtauksista erityisen muistettavaksi on jäänyt rautatieaseman portaikkoon sijoittuva jakso, jolla De Palma osoitti kunniaa Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinille (Bronenosets Potjomkin, 1925). 

Sodan arvet (Casualties of War, 1989) on lähellä ensiluokkaista Vietnam-elokuvaa. Se on syvän humaani puheenvuoro raaistuvasta sodankäynnistä. Sen valmistuminen viivästyi kuitenkin vuosilla, minkä tuloksena se jäi Oliver Stonen Platoonin (Platoon -nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Sean Penn tekee tehokkaan iljettävän roolisuorituksen psykoottisesti komentavana upseerina, jonka vastapuolena nähdään uransa rankimmassa paikassa Michael J. Fox. De Palman uran henkilökohtaisesti tärkein projekti joutui studion pompottelemaksi ensi-iltapäivän suhteen, eikä se ohjaajan tyrmistykseksi menestynyt elokuvateatterilevityksessä.

Tom Wolfen maineikkaaseen romaaniin pohjautuvasta Turhuuksien roviosta (The Bonfire of the Vanities, 1990) tuli De Palman uran kallein floppi. Amerikkalaisesta rahan huumasta, repivästä kilpailusta ja rotupolitiikasta kertova suurromaani vääntyi De Palman näpeissä ilottomaksi karikatyyrikomediaksi. Väärissä rooleissa äheltävät Tom Hanks, Bruce Willis ja Melanie Griffith vievät elokuvaa tahtomattaankin kylmään ja falskiin suuntaan. Purevan yhteiskunnallisen satiirin sijasta De Palma tekee puisevan groteskia komediaa. Ohjaajalle tyypillinen tekninen taituruus on epäonnistuneen elokuvan harvoja ilonaiheita.

Taiteellisesti ja taloudellisesti tyrmäävän flopin jälkeen De Palma palasi hitchcockiaanisen trillerin arkkityyppiin elokuvalla Kahdet kasvot (Raising Cain, 1992). Persoonallisuushäiriöitä ja unen logiikkaa yhdistellyt elokuva kertoo arvostetusta lapsipsykologista, jonka mielessä puhkeaa raivoisa skitsofrenia. Yhdessä sivupersoonallisuuksiensa, väkivaltaisen rikollisen, ujon pikkupojan sekä ylisuojelevan lastenvahdin, kanssa psykologi aloittaa äidinmurhien sarjan. Hysteerisessä pääosassa (pääosissa?) nähdään John Lithgow, jonka moniulotteinen roolityö liikkuu pahimmillaan tahattoman komiikan suuntaan. Kiehtovasta lähtöasetelmasta huolimatta Kahdet kasvot jää vaisuksi jälkinäytökseksi De Palman 1970- ja 80-lukujen tähtihetkistä.

David Koeppin käsikirjoitukseen perustuvassa Carlito's Wayssa (1993) De Palman ote on kypsä ja konstailematon. New Yorkin puertoricolaiseen alamaailmaan sijoittuvassa tarinassa De Palman ja Al Pacinon luontainen ekspressiivisyys purkautuu kehittelyssä, jossa tragiikka yhdistyy ironiaan ja huumoriin. Siinä on samaa vivahteikasta ja hienosyistä luopumista tuhoisista intohimoista, joka teki samaan aikaan Clint Eastwoodin Armottomasta (The Unforgiven, 1992) ja Täydellisestä maailmasta (A Perfect World, 1993) niin puhuttelevia. Kun on miekkaan tarttunut, siihen myös hukkuu...

...Jatkoa seuraa...

Lähteitä ja kirjoitusinspiraation virikkeitä:

Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava 2012.

Alanen, Antti: Mitä missä milloin: elokuvaopas. Helsinki: Otava 1995.

Alanen, Antti & Alanen, Asko: Musta peili: kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto 1985. 

Alanen, Asko: "Blow Out - viimeinen todistaja: Brian De Palman henkilökohtaiset elokuvatehosteet." Filmihullu 3/2014, 42-44.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava 1998.

Bagh, Peter von: Lajien synty: elokuvan rakkaimmat lajit. Porvoo: WSOY 2009. 

Hänninen, Harto & Latvala, Marko: Verikekkerit: kauhun käsikirja. Helsinki: Otava 1996.

Keesey, Douglas: Brian De Palma's Split-Screen - A Life in Film. Jackson: University Press of Mississippi 2017. 

Kinnunen, Kalle: "Edelleen filmihullu - Brian De Palman haastattelu." Filmihullu 3/2014, 34-36.

Kinnunen, Kalle: "Valtaa ja unia." Filmihullu 3/2014, 37-39.

Kuningas, Turo: "Yksityisen ja julkisen rajalla." Filmihullu 3/2014, 45-46.

Mitä Pauline Kael sanoi? Elokuvakriitikin suurta tähteä ja vallankäyttäjää palvottiin, pelättiin ja vihattiin, kertoo uusi dokumenttielokuva. (https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/02/13/mita-pauline-kael-sanoi-elokuvakriitikin-suurta-tahtea-ja-vallankayttajaa, linkki tarkistettu 11.9.2020)

Saarinen, Mikael: "Ulkopuolisuuden kokemus Brian De Palman elokuvissa." Filmihullu 3/2014, 40-42.