tiistai 1. syyskuuta 2009

Kuutamosonaatti

Kyyrölän traktorimurhaaja

Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Olli Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Kuutamosonaatti sijoittuu syrjäiseen kylään, keskelle kuunhohtoista talviyötä. Kyyrölän perheen äite (Soli Labbart) on skitsofreniaan taipuvainen maalaismatriarkka, jonka pojista Sulo (Mikko Kivinen) on lukittuna kellariin ja Arvo (Kari Sorvali) sekopäinen tirkistelijä. Samoilla seuduilla sijaitsevaan piilopirttiin majoittuu menestynyt valokuvamalli Anni (Tiina Björkman), joka kovan työputken jälkeen haluaa hemmotella itseään kaikessa rauhassa julkisuudelta piilossa. Rauhallisuus uhkaa kuitenkin muuttua pakokauhuksi, kun Annille tulee tunne, että joku tarkkailee häntä.

Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista. Kari Sohlbergin loisteliaasti kuvaaman elokuvan maailma on eristäytyneisyydessään aavemainen ja uhkaava. Painostava tunnelma on myös onnistuneen äänisuunnittelun ansiota.

Aikalaisarvioissa Soinion tulkintaa kiitettiin ”puhtaasti kotimaisen mytologian ja miljöön pohjalle rakennetusta sielunmaisemasta, jossa kehittynyt tietoisuus kauhun ja kauhuelokuvan yleismaailmallisuudesta on kuitenkin läsnä” (Pertti Lumirae, Demari). Asko Alanen (La Strada) näki Kuutamosonaatin olevan ”lajityypissään riemastuttavan onnistunut variaatio”. Moitteita aikalaiskriitikot antoivat elokuvan ohuista henkilöhahmoista sekä kokonaisuuden yllätyksettömyydestä.

Kuutamosonaatin suurimpana esikuvana voidaan nähdä Tobe Hooperin kulttiklassikko The Texas Chainsaw Massacre (1974), mutta yhtä kaikki kokonaisuudessa hengittävät myös tiedostetusti tai tiedostamatta Norman Batesin henki (Alfred Hitchcock: Psycho, 1960) ja George A. Romeron elävien kuolleiden (Night of the Living Dead, 1968) kuolemattomat kauhun väreet. Laajaa kansainvälistäkin huomiota saaneen elokuvan vastaanotto oli sen verran myönteinen, että muutamaa vuotta myöhemmin Soinio ohjasi elokuvalleen hurtilla huumorilla höystetyn jatko-osan Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Myöhempinä vuosina enimmäkseen leikkaajana ja käsikirjoittajana työskennelleen Soinion viimeisin ohjaustyö on televisiolle työstetty draama Pako punaisten päämajasta (2000).

- Otto Suuronen (1.9.2009)

Kuutamosonaatti
Suomi 1988. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Heikki Takkinen. Ohjaus & käsikirjoitus: Olli Soinio. Kuvaus: Kari Sohlberg. Lavastus: Torsti Nyholm. Puvut: Marjatta Nissinen. Musiikki: Antti Hytti. Leikkaus: Irma Taina. Pääosissa: Tiina Björkman (Anni Stark), Kari Sorvali (Arvo Kyyrölä), Mikko Kivinen (Sulo Kyyrölä), Kim Gunell (Johannes), Soli Labbart (Äite Kyyrölä), Ville-Veikko Salminen (Carli), Risto Salmi (motellin isäntä), Toivo Tuomainen (kauppias), Esa Anttila (huolestunut poliisi), Masaaki Hashimoto (turisti), Juuso Ruohomäki (kylähullu). Helsingin ensiesitys: 4.11.1988, Maxim 1. Televisioesitykset: 1.1.1991 YLE TV2, 17.8.1994 YLE TV2, 3.1.1998 YLE TV2, 8.12.2006 YLE TV1. K15. 86 min.

Lähteet:
Elonet. http://www.elonet.fi/

Kuutamosonaatti (1988) / Elitisti.net.
http://www.elitisti.net/review.php?id=1299

Suomen kansallisfilmografia 10: vuosien 1986-1990 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

WiderScreen.fi 3/2006 Selässä syntinen taakka – suomalainen kauhuelokuva, osa II
http://www.widerscreen.fi/2006/3/suomalainen_kauhuelokuva_osa_2.htm

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1952) ja Erik Blombergin Valkoinen peura (1952).

Ja Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952)?

Otto Suuronen kirjoitti...

Kiitos kommentistasi. Erittäin hyvä ja tärkeä huomio! Elokuvan olen toki nähnyt, mutta jostain selittämättömästä syystä tuo Mika Waltarin tekstiin pohjautuva teos unohtui kirjoitushetkellä.