Uuno on numero yksi - ehtymättömien selitysten jäljillä

Suomalaisen viihteen jättiläisen Pertti "Spede" Pasasen (1930-2001) kuolemasta tuli tällä viikolla kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Muutamaa päivää aiemmin oli kerrottu, että Yellow Film & TV tuottaa Spedestä kertovan elämäkertaelokuvan, ohjaajanaan pitkän elokuvan debytantti Aleksi Delikouras. Elokuva-alalla tieto herätti hämmennystä, jopa närkästystä, johtuen siitä, että Yellow Film & TV ei tiedotteessaan mainitse lainkaan kuka on elokuvan käsikirjoituksen takana. Levittäjän ja televisiokanavan sitoutuminen hankkeeseen kyllä mainitaan, mutta mitenkä mahtaa olla käsikirjoituksen kanssa? 

Jatkokummastelua aiheutti se, että käsikirjoittaja Mike Pohjola on saanut Spede-elokuvaansa käsikirjoitustukea Suomen elokuvasäätiöltä ja tarjonnut tätä omien sanojensa mukaan Yellow Film & TV:lle. Pohjolan mukaan tuotantoyhtiö oli kuitenkin näyttänyt idealle ovea. Pohjola kirjoitti Facebook-seinälleen, että "Tietenkään kenenkään henkilön elämään ei ole tekijänoikeuksia, mutta tulkintaani ja käsikirjoitukseeni on. Tällainen toiminta vahingoittaa alaa, kun käsikirjoittajat eivät voi enää luottaa tuottajiin ja tarjota heille tekstejä." Allekirjoittanut jää mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka hanke etenee - ja milloin elokuvan käsikirjoittaja julkistetaan. Viimeisen vuosikymmenen aikana on nähty suomalaisessa elokuvassa muutamiakin tapauksia, joissa kaksi kilpailevaa tuotantoyhtiötä on pyrkinyt samalle apajalle elämäkertaelokuvan merkeissä. Niin Juicen, Kikan, Tom of Finlandin kuin Olavi Virrankin biopicin tekijöiksi olisi ollut parikin ottajaa.

Spedeen liittyen, näinä viikkoina tulee kuluneeksi myös puoli vuosisataa siitä, kun Uuno Turhapuro nähtiin ensimmäisen kerran osana Spede Show'ta. Ensimmäisissä televisiosketseissä hahmon ulkoinen habitus ei ollut vielä niin räjähtänyt ja rähjäinen kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneessä elokuvassa, eikä lottovoitosta kinastelevalla pariskunnalla ollut vielä edes nimiä. Vuosina 1973-2004 nähtiin sitten parikymmentä Uuno Turhapuro -elokuvaa, mikäli ilman Vesa-Matti Loiria ja Ere Kokkosta tehty Uuno Turhapuron veli -kammotus (1994) lasketaan mukaan. Näiden parinkymmenen elokuvan lisäksi Uunolla oli vielä cameo-roolit Speden elokuvissa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit (1979) ja Tup-akka-lakko (1980), Kokkosen sotilasfarssissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991) sekä lyhytikäiseksi jäänyt televisiosarja (1996).

Olen monessa yhteydessä tunnustautunut Uuno-elokuvien ystäväksi. 1980-lukulaisesta lapsuudesta kumpuava nostalginen lämpö on innostanut minua vielä 2010- ja 20-luvuilla kirjoittamaan esseen Uuno Turhapuro -elokuvien metakerronnasta ja keskustelemaan Turhapuro-elokuvista podcasteissa. Turhapuro-elokuvista omat suosikkini löytyvät tiukasti mustavalkokaudelta: Professori Uuno D.G. Turhapuron (1975) absurdi anarkismi, Häpy endkön (1977) hillitön holtittomuus tai vaikkapa Lottovoittaja UKK Turhapuron (1976) ilkeämieliseksi taipuva lennokkuus pitävät pintansa. Värillisistä Uunoista nostalgisin on Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986), joka paransi lapsena flunssan kuin flunssan.

Markku Lepolan ottama värillinen tuokiokuva ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan (1973) kuvauksista.

Ikonisen komediahahmon 50-vuotisjuhlan kunniaksi kirjailija Tuomas Marjamäki on julkaissut kokoelmateoksen Uuno on numero yksi - Turhapuron koko tarina 1971-2021, jossa käydään hahmon historia läpi ensimmäisistä sketseistä aina viime vuosien viihdeohjelmien Turhapuro-viittauksiin saakka. Loirin, Pasasen ja Kokkosen kehittämän hahmon tarina alkuperäisessä muodossaan päättyi fragmentaariseen jäähyväiselokuvaan Uuno Turhapuro - This Is My Life (2004).

Tuomas Marjamäki on suomalaisen viihteen ja komedian kirjoittajana kokenut ja kannuksensa ansainnut. 1990-luvun lopulta alkaen hän on kirjoittanut lukuisten lehtiartikkeleiden lisäksi elämäkerrallisia tietokirjoja niin Spedestä, Simo Salmisesta, Kummelista kuin suomalaisesta komediasta laajemminkin (Naurattajat - suomalaisen komiikan tekijät 2007-1907). Tietokirjojen ohella hän on kirjoittanut kaksi elokuvamaailmaan sijoittuvaa kaunokirjallista romaania (Siitä tulikin farssi (2018), Myöhäistä katua (2020)).

Marjamäen Uuno-kirja on monessa mielessä definitiivinen: siinä käydään elokuva elokuvalta läpi hahmon kehitystä (tai kehittymättömyyttä), kerrotaan yksityiskohtaisia muistoja kuvauksista, elokuvien katsojalukuja ja aikalaiskriitikoiden sivalluksia. Siinä on myös tiivistelmä elokuvien keskeisimmistä kuvauspaikoista sekä kiinnostavia mustavalko- ja värikuvia elokuvien tekemisestä. Parhaimmillaan Marjamäki kirjoittaa elokuvista omakohtaisesti, eikä jätä mainitsematta elokuvien laadullisia tai sisällöllisiä ongelmakohtia, olipa kyse sitten Speden vitsien sovinistisuudesta tai toisteisuudesta. On myös tervettä, että Marjamäki rohkenee kyseenalaistaa Speden "koko perheen viihteen moraalin" tultaessa 1990-luvun rimanalituksiin. Teos toimii hyvänä vastaparina Tommi Aition osin hämmentävällekin Uuno Turhapuro - elämä -kirjalle (2014), jossa viihdehahmoon suhtauduttiin kuin oikeana, todellisen elämän hahmona. Tiivistäen Aition Uuno Turhapuro - elämä oli fiktiivisen hahmon elämäkertakirja.

Uunon isä (Olavi Ahonen), pikku-Jeremias, Uunon velipuoli (Jenni Loiri) ja Uuno Turhapuro (Vesku Loiri) elokuvassa Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Faktojen osalta Marjamäen kirja ei ole aivan virheetön. Kirjoittaessaan Viu-hah hah-taja -elokuvasta (1974) Marjamäki mainitsee, että se olisi saanut Suomen elokuvasäätiön laatutukea. Näin ei ole. Halpaa tieteiselokuvaa ja puskafarssia yhdistänyt elokuva sai tukensa valtion myöntämänä 30 000 markan laatutukena. Vuosi 1974 oli suomalaisessa elokuvatuotannossa pohjakosketus, sillä silloin sai ensi-iltansa vain kaksi elokuvaa, joista Viu-hah hah-tajan lisäksi toinen oli Seppo Huunosen kulttifilmi Karvat. Kirjassa mainitaan ensi-iltoja olleen murheenkryynivuonna kolme, mutta tarkkaan ottaen Risto Jarvan Yhden miehen sota (1973) oli saanut ensi-iltansa jo helmikuussa 1973 elokuvan kuvauspaikkakunnalla Lammilla ja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla Lontoossa ja New Yorkissa. Tampereelle ja Helsinkiin elokuva ennätti vasta alkuvuodesta 1974, tiiviimmäksi leikattuna. 

Suosituimmasta Turhapurosta, Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvasta (1984) kirjoittaessaan Marjamäki mainitsee elokuvan äänittäjänä toimineen Heikki T. Partasen seurantadokumentin Turhapuroilmiö (1984). Kirjassa todetaan, että 50-minuuttista dokumenttia ei enää arkistoista löydy, mutta Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista (eli entisestä Suomen elokuva-arkistosta) tuo Filmikonsti Oy:n tuottama dokumentti kyllä löytyy täyspitkänä. Siinä Turhapuro-elokuvien tekijät ja tutkijat analysoivat Uunon hahmoa sekä elokuvasarjan suosion syitä. Heikki T Partasen luvalla editoitua lyhennelmäversiota (15 min) on esitetty julkisesti viime vuosina suomalaisen elokuvan historiaa valottavissa näytöksissä Tampereen elokuvajuhlilla sekä Suomen elokuvasäätiön Lyhyesti-festivaalilla syksyllä 2019.     

Marjamäki kirjoittaa Vesa-Matti Loirin laulajasuosion olleen 1980- ja 90-lukujen taitteessa aallonpohjassa. Väittämä asettuu hullunkuriseen valoon ottaessa huomioon, että Loirin rakastettu Sydämeeni joulun teen ilmestyi vuonna 1988 ja on myynyt liki 180 000 kappaletta (ollen 9. myydyin levy Suomessa). Tupla-Uunosta (1988) kertovassa osiossa Loirin esittämän professori Hugo Töttersbergin nimi esiintyy välillä Tötterströminä. Vaan ehkä tuossa on oma Turhapuro-logiikkansakin! Nähtiinhän vuori(sto)neuvos Tuurakin niin Voldemarina, Karoluksena, Jalmarina, Elmerinä, Amadeuksena (!), Tanelina, Valtterina ja Hugona. Harmittomana nillittämisenä vielä, että Uuno Turhapuro, Herra Helsingin herra -elokuvassa (1991) kreditoimattoman cameo-roolin tekevä Taru Valkeapää nähtiin kyllä nimenomaan Hugo-ohjelmassa (1993-95) ennen Passi ja hammasharjaa (1996-98). Kirjan lähdetiedoissa mainitaan Ere Kokkonen - tarinoita Turhapurosta (2003) olleen MTV:n omaa ohjelmatuotantoa, mutta kyse on Stakula Housen tuottamasta ja  Kalle Kinnusen toimittamasta lisämateriaalista elokuvasarjan DVD-levyille.

Turhapuro-elokuvien parissa kasvaneelle Uuno on numero yksi tarjoaa paljon suurella mielenkiinnolla ahmittavaa luettavaa. Toimittajataustaisella Marjamäellä on ollut omasta takaa merkittävät haastatteluaineistot käytössään, joihin hän on voinut tekstissään nojautua. Kirja on selvästi tehty mahdollisimman suurelle yleisölle, harmittomaksi lukemistoksi, mikä näkyy elokuvien analyysin vähäisessä määrässä. Olisi ollut antoisaa kuulla pitkiä juonikuvailuja tiivistämällä tarkempaa analyysia Turhapuro-elokuvien toistuvista teemoista, itsereflektiivisyydestä, Loirin improvisaatiosta tai vaikkapa kriitikoiden muuttuneista mielipiteistä. Jälkimmäisen Marjamäki jättää täysin hyödyntämättä pitäytyen ensi-iltakritiikeissä. 1970-lukulaisen skribenttisnobismin keskelle olisi ollut raikasta tuoda vaikkapa Katso!-lehteä 1990-luvulla toimittaneen Jukka Väänäsen tai TV-Maailmaan ja Helsingin Sanomiin kirjoittavan Henri Waltter Rehnströmin modernimpia näkemyksiä. Ehkäpä olisi aika tehdä uusi tutkimusmatka Uunolandiaan Turun koulukunnan hengessä!

Näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan

Kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas Suomen kansallisfilmografia -kirjasarja jatkaa eloaan verkkoversiona Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokannassa. Elokuvavuoteen 2000 yltäneen 12-osaisen kirjasarjan aineistoja on jo siirretty Elonetiin, ansiokkaita esseitä myöten, ja uutta sisältöä syntyy hiljalleen.

Allekirjoittanut kuuluu Kansallisfilmografian verkkojulkaisun toimituskuntaan ja kun ilmaantui mahdollisuus myös elokuvaesseistiikan kirjoittamiseen, ei tilaisuutta kannattanut jättää väliin. Esseeni "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" – näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan pyrkii kokoamaan ja avaamaan valittujen Turhapuro-elokuvien kerronnan keinojen kirjoa.

Lukekaa hyvät ystävät! Kommentitkin ovat tervetulleita.

Aihetta sivuavia artikkeleita:
Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.
Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Ei vappua ilman Uunoa
Nauru jää pystyyn - malja Simolle!
Pähkähullu Suomi
Professori Uuno D.G. Turhapuro
Pohjan tähteet
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.

Suomalaisen kulttuuri- ja viihde-elämän moniottelija Jukka Virtanen (25.7.1933-) täyttää tänään kunniakkaasti pyöreitä. Virtasen tapahtumarikkaan elämän tiimalasiin on kertynyt santaa peräti 80 vuoden varrelta.

Jukka Jalmari Virtanen syntyi Jämsänkoskella Keski-Suomessa, Hilja Maria Hakosen ja Eino Jalmari Virtasen perheeseen. Isän työskennellessä voimalaitoksessa, varttui nuoresta Jukastakin innokas voimalaitoksenhoitaja isänsä apumieheksi. Sota-ajan niukkuudessa Virtasen perhe sai päivittäisen ravintonsa metsän ja järven antimista, mutta yrityksestä huolimatta ei nuoresta Jukasta kasvanut riistamiestä. Aika kului jo varhain kirjojen ja laulujen parissa, jotka innostivat nuorukaista kirjoittamaan omia tarinoita. Jämsänkosken paperitehtaan yhteisöä ja kylänmiehiä kuunnellessa Virtanen oppi suomalaisten sananlaskujen ja murteiden äärelle.

Keski-Suomesta nuoren miehen elämä siirtyi Helsinkiin 1950-luvulla, suomen kielen yliopisto-opintojen alkaessa. Opiskeluaikana Virtanen otti ensimmäiset askeleensa viihteen maailmaan toimiessaan fuksiaisten ja osakuntajuhlien seremonia- ja ohjelmamestarina. Osakuntajuhlien pyörteissä Virtanen tutustui myös kuopiolaislähtöiseen, savolaisen osakunnan Pertti "Spede" Pasaseen, jonka ideoita ja otetta viihdyttämiseen hän ihaili. Virtasen ja Pasasen välille syntyi nopeasti elinikäinen ystävyyssuhde, josta irtosi nopeasti myös ammatillista iloa, kun Virtanen värväsi Speden esiintymään ohjaamiinsa humoristisiin mainoksiin.

Elokuva-alalle Virtanen tuli legendaarisen Erik Blombergin Allotria filmin kautta. Virtanen toimi Blombergin mainoselokuvia ja lyhytdokumentteja tuottavassa yhtiössä valomiehenä, äänittäjänä apulaisena, järjestäjänä ja myöhemmin apulaisohjaajana sekä käsikirjoittajana. Filmileikkauksen saloihin Virtanen tutustui Ossi Skurnikin, alansa arvostetun taiturin oppilaana. Allotriassa työskennellessään Virtanen ystävystyi myös Aarre Eloon ja Matti Kuuslaan, joiden kanssa hän myöhemmin muodosti television maineikkaan VEK-viihderyhmän (1962-66).

1950- ja 60-lukujen taitteessa Virtanen siirtyi "produsenttikurssien" kautta Yleisradioon, josta hän löysi toimeentulon ensin uutistoimittajana ja myöhemmin viihteen parista. Televisioviihteen saralta Virtasen merkittävimpiä saavutuksia on VEK-ryhmän viihdeohjelma Lumilinna (1965), joka historiallisesti palkittiin Montreaux'n Kultaisella Ruusulla ja lehdistöpalkinnolla ensimmäisenä suomalaisena televisio-ohjelmana. Ripeänä käsikirjoittajana pidetty Virtanen kirjoitti myös Kankkulan kaivolla -radiohupailua  (1958-70) 1960-luvun alussa.

Yhteistyö suomalaisen viihteen jättiläisen Spede Pasasen kanssa oli alkanut jo 50-luvun osakuntajuhlien myötä, mutta muuttui yhä aktiivisemmaksi 1960-luvun puolivälissä Speden saluuna -televisiosarjan (1965) myötä, jonka ideointitiimiin Virtanen kuului. Luova kausi Pasasen tallissa oli lyhyt, mutta tuottoisa. Parin vuoden sisällä Virtanen ohjasi kolme kokoillan elokuvaa, joista kaksi itsenäisesti kreditoituna ohjaajana. Debyyttiohjaus Millipilleri (1966) valmistui Speden ja Ere Kokkosen kanssa, jonka kolmikko myös käsikirjoitti yhdessä. Kepeä hupailu kertoo roopesetämäisen rikkaan setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi.

Seuraavana vuonna valmistunut hyperaktiivinen farssi Pähkähullu Suomi (1967) on suomalaisen elokuvakomiikan kärkiteoksia, itsenäisyyden 50-vuotisjuhlavuoden innoittama kulttielokuva. Elokuvantekemisen ympärillä pyörivä komedia on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta, Juho Gartzin nokkelasta leikkauksesta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Idearikkaan Pähkähullun Suomen jälkeen valmistui historiallinen Robin Hood -mukaelma Noin 7 veljestä (1968), jossa parodia sai pastissinomaisia piirteitä.

Virtasen osalta Spede-tuotannot saivat jäädä 1960-luvun päättyessä. Vielä Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969) Virtanen oli käsikirjoittajana ja sivuosaesittäjänä mukana, mutta 1970- ja 80-luvuille tultaessa rooliksi jäi lähinnä ajoittaiset, mutta usein sitäkin herkullisemmat cameo-roolit. Epätasaisena, mutta mainettaan parempana jälkikirjoituksena voi pitää Virtasen yllättävää paluuta ohjaajaksi 1980-luvun lopulla, kun hän Speden yllyttämänä toimi Fakta homma -televisiosarjan (1986-87, 1996-98) pohjalta tehdyn juhannushönöilyn (1987) "tirehtöörinä".

Kaiketi Virtasen paras elokuvaesiintyminen ei kuitenkaan osunut tälle hänen omimmalle saralleen, vaan on luontevasti ja jopa lämmöllä tehty mainosmiehen rooli Jörn Donnerin elokuvassa Mustaa valkoisella (1968). Sympaattinen sivuosapyörähdys löytyy myös Mika Kaurismäen tuoreesta road moviesta Tie pohjoiseen (2012), jossa Virtanen nähtiin Samuli Edelmannin ja Vesa-Matti Loirin kyyditsemänä Rintapanttilan setänä.

Virtasen mittavalle uralle mahtuu myös teatteriohjauksia (hän oli perustamassa Uutta Iloista Teatteria vuonna 1978), käännöksiä (mm. Elton Johnin laulu Country Comfort, joka kääntyi Maalaismaisemaksi), runoja sekä runsain mitoin huumorilla leikitteleviä alkuperäissanoituksia (mm. Dannyn Seitsemän kertaa seitsemän, Simo Salmisen Pornolaulu).

Allekirjoittaneen sukupolvelle Virtanen muistuu ensisijaisesti mieleen Mainostelevision/MTV3:n Levyraadin omaperäisenä isäntänä, jona Virtanen viihtyi lähes parinkymmenen vuoden ajan. Levyraadin vetäjänä Virtanen seurasi Jaakko Jahnukaista (1961-80) sekä lyhytaikaiseksi vetäjäksi jäänyttä Vesa Nuotiota (1980). 1990-luvulla Virtanen suomensi tanskalaisen The Julekalender -joulukalenteriohjelman (1991), josta syntyi omaperäinen, paljon muisteltu The Joulukalenteri (1997), Virtasen ohjaama ja käsikirjoittama parodinen vaihtoehtojoulukalenteri. Absurdia huumoria, jännitystä ja laulunumeroita yhdistelleessä televisiosarjassa Virtanen myös näytteli tonttu-Iki-iäkkään roolin ja toimi kertojaäänenä. Monelle 1970- ja 80-luvuilla lapsuutensa viettäneelle Virtasen ääni tuo mieleen muistoja myös Rosvo-Rudolf -animaatiosarjasta (1971-83), jossa Virtanen esiintyi sarjan nimikkohahmona ja tarinoiden kertojana. Yleisradion Runoraadin (2002-) vakiojäsenenä Virtanen on näyttäytynyt jo vuosikymmenen verran. Paikka runoraatilaisena on sopinut suomen kielen nokkelalle käyttäjälle hyvin.

Vuosikymmenten varrella on kunniamerkkejä ja kulttuuripalkintojakin sadellut. Vuonna 1997 taiteilijaeläkkeen saanut Virtanen on palkittu mm. Musiikki & Media -palkinnolla suomalaisen populaarimusiikin hyväksi tehdystä elämäntyöstä (2001), viihteen Erikois-Venlalla (2002), arvostetulla Juha Vainio -palkinnolla (2008) sekä Kultaisella Venlalla elämäntyöstä (2012).

"Viihteentekijän velvollisuus on repiä rajoja, nimenomaan hyvän maun rajoja. Ylilyönneillä voi havahduttaa. Ilmaisussa on usein kunnon kaaos parempi kuin täydellisyys" (HS / 25.7.1983)

Ei vappua ilman Uunoa

"Mä muistan sen kirkkaan päivän,
Sen kesän ja sen valon häivän.
Totuus löytyi kaurapuurosta, Rockradiosta, Tupla-Uunosta."
- Jukka Takalo (Aknestik: Suomirokkia, 1998)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illasta. Elokuun 24. päivä 1973 kotimaisille valkokankaille saapui Ere Kokkosen ohjaama ja Spede Pasasen käsikirjoittama komedia Uuno Turhapuro, jonka nimiroolissa nähtiin tuolloin 28-vuotias Vesa-Matti Loiri ja muissa rooleissa mm. Marjatta Raita, Juhani Kumpulainen sekä hahmon primus motor, sivurooleihin siirtynyt viihteen jättiläinen Spede. Turhapuron kotikentällä Helsingissä, ensi-iltasaleina toimivat Boston (osin nykyinen Kinopalatsi) ja Tuulensuu (nykyään Komediateatteri Arena).

Kuten hyvin tiedetään, Turhapuro-elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia parinkymmenen vuoden ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehtii kasvaa jo monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset kotimaisen elokuvan parissa koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa.

Suomalainen elokuva on nauttinut 90-luvun lopulta ilahduttavan vahvaa, jopa taantumattomalta tuntuvaa suosiota elokuvateatteriyleisön keskuudessa. Suurestakin kansansuosiosta huolimatta yli puolen miljoonan katsojan raja on ylitetty uudella vuosituhannella vain kertaalleen (Aleksi Mäkelän Pahat pojat, 2003), joten lukuisten Turhapurojen katsojaluvut tuntuvat tänä päivänä täysin tavoittamattomilta. Modernin katsojatilastoinnin aikakauden (1970-) parinkymmenen katsotuimman elokuvan joukosta lähes puolet ovat yksinomaan Turhapuroja!*

Televisiossa Uuno-elokuvien esittämisestä tuli tapa pian ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Alun perinkin televisiotekniikalla ja -estetiikalla tehdyt elokuvat istuivat televisioesityksiin hyvin ja keräsivät hurjia katsojalukuja myös näköradion puolella.

Erityisesti Turhapuroja alettiin esittää osana kevät-kesän ohjelmistoa - ja nimenomaan vappuna. Elonetin tietojen mukaan Uunoja nähtiin televisiossa lähes joka vappu vuosina 1987-2008**. Eipä olekaan ihme, että allekirjoittaneen lapsuuden ja teini-iän vappuihin Uunot kuuluivat olennaisesti. Siman ja munkkien kanssa nautittava jokakeväinen Turhapuro oli yhtä olennainen osa vappua kuin Lumiukko (The Snowman, 1982) ja Joulupukin kuumalinja osa jouluaattoa. Tämän ymmärsivät myös Spede ja kumppanit, sillä Tupla-Uunoon (1988) tullessa, oli huumorissakin jo vappusidonnaisuutta.

Vuoteen 1992 saakka Turhapuroja esitti Spede-elokuvien oikeuksienhaltija, Mainostelevisio (MTV), joka operoi siihen saakka Yleisradion kanavien alaisuudessa. Vuodesta 1993 alkaen esityskanavaksi vakiintui MTV3, joka otti Turhapurot vappuohjelmiston dynaamiseksi osaksi. Traditio jatkui aina vuoteen 2009 päättyi, jonka jälkeen MTV3 ei muutenkaan ole juuri Speden viihdeperinnöstä piitannut.

Onneksi VHS-nauhat ja DVD-levyt ovat pysyneet rinnalla kaikki nämä vuodet, jotta Uunotonta vappua ei ole tarvinnut vastaanottaa. Yhä edelleen, vuodesta toiseen, johtaja Uuno Kaavid Koljat Turhapuro matkustaa vappuna meillä joko Epsanjaan, menettää muistinsa tai voittaa lotossa. Ja vaikka sima on vaihtunut sittemmin väkevämpään, ei juuri parempaa krapulaviihdettäkään ole.

No, ehkei Maikkarikaan ole täysin Turhapuroa unohtanut. Näyttää nimittäin siltä, että koulujen kesäloman alkajaisiksi kanava esittää osuvasti ilokuvan Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Lähteet:
Elonet. (www.elonet.fi)
Elokuvauutiset.fi / Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970-2013. (http://elokuvauutiset.fi/site/sf-2011/kotimaiset-19702012) (päivitetty 8.4.2013, tarkistettu 29.4.2013)
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Helsingin seudun elokuvateatterit kautta aikojen. Toim. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kirjasto: Jussi Jokinen, Timo Matoniemi, Riitta Paavonen ja Tuukka Tyvelä. Verkkojulkaisu. (http://www.kava.fi/museo/arkiston-aarteet/helsingin-seudun-elokuvateatterit.) (päivitetty 7.3.2011, tarkistettu 29.4.2013)

* nuo yhdeksän elokuvaa ovat menestyneimmästä aloittaen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, 750 965 katsojaa), Uuno Turhapuro, 1973, 613 009), Uuno Epsanjassa (1985, 607 939), Uuno Turharo menettää muistinsa (1986, 572 488), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, 556 519), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976, 480 083), Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, 455 739), Uuno Turhapuron aviokriisi (1981, 452 656) sekä Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin rikkaan ja kauniin vaimon (1977, 407 877). Kuvaavaa on, että kaikki suosituimmat Uunot ohjasi nimenomaan Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta.

** lista vappuina nähdyistä Turhapuro-elokuvista:
Uuno Turhapuro 1.5.1978

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin 1.5.1987, 1.5.2007

Uuno Epsanjassa 1.5.1988, 1.5.2000

Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1.5.1989, 1.5.1993, 1.5.2001

Uuno Turhapuro armeijan leivissä 1.5.1992

Tupla-Uuno 1.5.1994, 1.5.2003

Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 1.5.1995, 1.5.2004

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti 1.5.1996

Uuno Turhapuron poika 1.5.1997

Häpy endkö eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon 1.5.1998, 1.5.2008

Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1.5.2002

Lottovoittaja UKK Turhapuro 1.5.2005

Uuno Turhapuron aviokriisi 1.5.2006

Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).

Elokuvaohjaaja Ere Olavi Kokkonen

Elokuvaneuvos komiikan armosta

Jos 1960-luvun jälkeisen kotimaisen elokuvan ohjaajakaartia tarkastellaan tuotannon laajuuden tai katsojalukujen kannalta, nousee eittämättä esiin Ere Kokkosen (s. 1938) jo vuonna 1966 alkanut elokuvaohjaajan ura. 1960-luvun alussa televisioviihteen parissa mainetta nopeatempoisena ja nokkelana tekijänä kerännyt Kokkonen tutustui samaisen vuosikymmenen kuluessa suomalaisen viihteen jättiläiseen Spede Pasaseen (1930-2001), jonka kannustamana syntyi ensimmäinen yhteistyöelokuva Millipilleri (1966) Speden ja moniosaaja Jukka Virtasen (s. 1933) kanssa. Kolmikon käsikirjoittama hupailu kertoo setänsä (Hannes Häyrinen) perintöä odottelevasta Tarmo Saaresta (Pasanen), joka päättää ryhtyä elokuvatuottajaksi. Aikalaiskriitikot valittelivat älyn väläysten epätasaisuutta ja kokoavan linjan puutetta, ehkä syystäkin. Silti todettiin, että Millipilleri toi esiin huipulle asti lahjakkaan elokuvanäyttelijän. Kysymys ei ole yksinomaan Spede Pasasen verrattomasta akrobaattisesta ja eleellisestä kyvystä, vaan ennen muuta kyvystä tehdä luovasti karaktääriä. Ylipitkästä kestosta kärsivä, mutta paikoin herkullisen koomisia jaksoja sisältävä elokuva muistetaan myös Speden ensimmäisistä valtion elokuvapoliitiikka koskevista kommenteistaan.

Seuraavana vuonna ilmestynyt elokuvantekemisen ympärillä pyörivä crazy-komedia Pähkähullu Suomi (1967) oli Jukka Virtasen ohjaustyö, mutta Kokkosen ansiokkaasti osin käsikirjoittama ja sivuosatähdittämä. Edelleenkin kestävä ja hervoton elokuva on jäänyt mieliin rohkean reikäpäisistä sketseistään, anakronistisesta parodiasta sekä "herra keskivertosuomalaisen" (Leo Jokela) puheenvuoroista, jotka keskeyttävät kerrontaa estottomasti. Aiheet ovat kaikki kotimaista yleisomaisuutta, suomalaisia assosiaatioita koskettavia. Vitsikokoelman siteeksi on kehitetty myös asiaankuuluva juoni: amerikkalainen miljonääri saapuu vierailulle Suomeen, esi-isiensä maahan, ja tämä “köyhä mutta karu” maa mobilisoi silmäätekevänsä pyytämään mieheltä lainaa valtion kassakriisin selvittämiseksi.

Tuotteliaan ja idearikkaan "Suomen 50-vuotisjuhlaelokuvan" jälkeen valmistui jälleen Virtasen ohjaamana Noin 7 veljestä (1968), joka oli historiallinen Robin Hood -parodia pastissinomaisin piirtein. Kokkosen tuottama ja yhdessä rautaisen kolmikon, Virtanen-Pasanen-Kokkonen, käsikirjoittama elokuva toi esiin ennen kaikkea nuoren Vesa-Matti Loirin (s. 1945) ja hänen nerokkaan huovin hahmonsa. Elokuvan tunnussäveleksi työstetty Seitsemän kertaa seitsemän nousi Dannyn esittämänä listahitiksi.

Tietyllä tavalla Kokkosen (ja Spedenkin) myöhemmän uran ratkaisevaksi ajankohdaksi nousi vuosi 1969, jolloin ilmestyivät peräkkäin Pohjan tähteet, Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut sekä Leikkikalugangsteri. Tuotteliaan vuoden kolme elokuvaa poikkesivat toisistaan, Pohjan tähteet ja Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut esittelivät uusia, pohdiskelevia sävyjä, joista Kokkosen yhdessä Speden ja Loirin kanssa käsikirjoittama Pohjan tähteet on kokeileva, raadollinenkin parodia elokuvan tekemisen vaikeudesta. Vakavan pohjavireen omaa myös Speden "koomikon kyyneleet", Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut, joka on surumielinen komedia komiikan tekemisestä ja 15 minuutin tähteydestä. Edellämainittujen elokuvien menestyessä odotettua huonommin korjasi potin väljä lajityyppiparodia Leikkikalugangsteri, jonka muistettavimpiin jaksoihin kuuluu loppupuolen sketsi, jossa humalaisen silmin nähtynä siirrytään mustavalkokuvasta väriin.

Vuoteen 1970 mennessä tietynlainen tuotantotapa oli lopullisesti löytynyt ja ideadynamo Virtasen tilalle siirtynyt uusia komediahahmoja liukuhihnalta kehittelevä Vesa-Matti Loiri. Samana vuonna ilmestynyt Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika vei tekijätiimin westernparodian pariin. Samalla elokuvasta tuli myös suvereenia pääosaa näytelleen Spede Pasasen viimeinen sankarirooli. Ainekset ja henkilöt poimittiin pidäkkeettömästi kaikista mahdollisista televisio- ja elokuvawesterneistä (Bonanza, High Chaparral, Bat Masterson, Yksinäinen ratsastaja ja Tonto) ja vähän muualtakin (Bonnie ja Clyde).

Kokkosen ja Loiriin ideoima, omaleimaisen hämmentävä Jussi Pussi (1970) oli Spede-tuotanto, ilman Pasasen läsnäoloa. Ajan mukainen, "dokumentaarinen" satiiri kertoo poliitiikan maailmasta, jossa opiskelijanuorukainen Jussi Lietessalo (Loiri) ajautuu sekä vasemmiston että oikeiston kandidaatiksi. Kokkosen salanimellä Esko Laukka käsikirjoittama oivallinen elokuva ei kerännyt katsojia ja riitaannutti hetkellisesti Speden ja Eren toisistaan, mutta ennen kaikkea sen kaupallinen epäonnistuminen mursi luovuutta myöhemmältä uralta.

Paluu Spede-tuotantojen ohjaajaksi tapahtui suurimmalla kaupallisella menestyksellä, Uuno Turhapuro -elokuvasarjalla, jonka ensimmäinen teos valmistui kengännauhabudjetilla, modernia tv-tekniikkaa käyttäen. Anarkistinen hahmo oli saanut alkunsa Vesa-Matti Loirin ja Marjatta Raidan televisiosketsistä, jossa aviopari kiisteli kuvitteellisen lottovoittorahojen käyttämisestä. Loirin ja Speden yhteisestä lapsesta ja Pasasen käsikirjoituksen pohjalta Kokkonen ohjasi elokuvan Uuno Turhapuro (1973), jonka näki elokuvateattereissa yli 600 000 katsojaa. Ja kuten olettaa saattoi, niin vaikka yleisö tykkäsi, kriitikot irvistelivät groteskille Turhapurolle heti alusta asti.

Seuraava ohjaustyö Viu-hah hah-taja (1974) pyrki nimessään irvailemaan hetkelliselle viuhahdusbuumille, mutta kokonaisuudessaan kyse oli naiivin hölmöstä tieteiskomediasta, jonka ammottavia juoniaukkoja pyrittiin korjaamaan muutamilla mainioilla sivuosahahmoilla (ennen kaikkea huikea Leo Jokela, viimeisessä elokuvaroolissaan). Kokkonen-Pasanen -kaksikon kynäilemä holtiton välityö oli siihenastisen uran taiteellinen pohjanoteeraus.

Speden käsikirjoittama ja Kokkosen ohjaama Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975) palautti katsojat Turhapuron maailmaan kaikista onnistuneimmalla Uuno-elokuvalla. Vaikka pääosakaksikon Loiri-Raita appivanhempina ei vielä nähtykään myöhemmin paikkansa vakiinnuttaneita Tapio Hämäläistä ja Marita Nordbergiä, alkoi Turhapuron ominaispiirteet puhetapoineen olla Vesa-Matti Loirin suvereenissa hallinnassa. Kiistatta Loirin varassa etenevä ja äärimmäisen hulppealla improvisaatiolla maustettu kulttielokuva sisältää lukuisan joukon klassisia Turhapuro-hetkiä. Katsojamäärät eivät yltäneet ensimmäisen Turhapuron tasolle, mutta lähes puoli miljoonaa katsojaa ratkaisi sen, että elokuvasarja sai pian jatkoa…

Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976), Häpy Endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon (1977) ja Rautakauppias Uuno Turhapuro, presidentin vävy (1978) kiteyttävät edelleen vahvimmin 1970-luvun mustavalko-Turhapuron viehätyksen, onnistuneen absurdin huumorin ja anarkistisen rosoisuuden, jonka käänteissä tarinan epäolennaisuudet unohtuvat. Lottovoittaja UKK Turhapuron myötä mukaan tulivat vihdoin Hämäläinen-Nordberg appivanhemmiksi, joista tulikin sarjan edetessä olennainen osa Uunon maailmaa. Aikalaisarviot teilasivat katkeran vihamielisesti elokuvakolmikon ja Kokkonen nähtiin pahimmillaan vain Speden hoviohjaajana, vailla omaa ajattelukykyä. Etäältä tarkasteltuna Kokkoseen ja Spedeen keskittyneessä kritiikissä oli syynsäkin, sillä siinä missä 1960-70-lukujen taitteen elokuvat sisälsivät jatkuvasti uusia aihevalloituksia, parodian kohteita ja kokeilun rohkeutta, oli Turhapuro-elokuvien myötä vajottu monotoniseen yksilinjaisuuteen. Vuosikymmentä myöhemmin Spede siirsi Turhapuro-elokuvien tehtailun astetta vieläkin liukuhihnamaiseen tuotantotapaan, jolloin Turhapuro-elokuvat hylännyttä Kokkosta ei nähty enää ohjaajana.

Loikkaus värielokuvaan Ere Kokkosen elokuvantekijän uralla tapahtui lopullisesti Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) -elokuvalla, joka oli hulvattoman mustavalkokauden jälkeen askel kohti taantumusta. Uuno Turhapuro menettää muistinsa (1982) ja Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin (1983) esitettiin ikään kuin nimensä mukaisina jatkokertomuksina ja niiden komiikassa oli paluuta absurdimpaan ilmaisuun, mutta kokonaisuuksina elokuvat kantavat vain hetkittäin. Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva esitteli kuitenkin kotimaisen elokuvan kiistatta hauskimpiin kohtauksiin lukeutuvan mestarillisen jakson, jossa pullollisen viinaa nauttiva kahvilan myyjä (Heikki Kinnunen) näyttelee selvää. "Mitäs minä sanoin, vettähän se vain oli."

Speden ja Kokkosen uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi nousi kuitenkin elokuva Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984), jonka huikean katsojamäärän ansiosta Uuno Turhapurosta tuli viimeistään koko kansan omaisuutta. Tuotanto- ja krediittiteknistä kiistaa Speden kanssa käynyt Kokkonen sai viimein mahdollisuuden käsikirjoittaa itsenäisesti ensimmäisen Turhapuronsa ja viimeistellä sen suunnitelmallisesti yhdessä Loirin, Speden ja Simo Salmisen kanssa. Lopulta Spede venyi vielä sen verran, että Kokkonen nousi elokuvansa tuotantopäälliköksi asti. Nykyisellä mittapuulla lähes mahdottomat 800 000 katsojaa kerännyt elokuva puhalsi väsähtäneeseen elokuvasarjaan kaivattua uutta tuulta, mutta samalla Kokkonen alkoi hioa Uuno Turhapuron räjähtäneestä persoonasta särmikkyyttä.

Ehtymättömältä tuntunut yhteistyö Speden kanssa jatkui kaupallisempana kuin koskaan elokuvissa Uuno Epsanjassa (1985) ja Hei kliffaa hei (1985), joista jälkimmäinen b-tuotanto perustui Spede Shown Auvo ja Kultsi -hahmoihin. Siinä missä Hei kliffaa hei onkin lähes katsomiskelvoton videohupailu, onnistui Uuno Epsanjassa siirtämään supisuomalaisen hahmon hauskasti myös Etelä-Euroopan maaperälle. Kulttuurin muutoksesta ja kielimuurista saadaan irti ilahduttavaa viihdettä ja ajatonta komiikkaa.

Vuoden 1986 aikana elokuvateattereihin ilmestyi peräti kolme Ere Kokkosen ohjaamaa elokuvaa: maalaiskomiikkaa ja Uunon sukutarinaa tuttuihin, entistä keskiverron konservatiivisiin aineksiin sekoittanut Uuno Turhapuro muuttaa maalle, jälleen Spede Showsta alkunsa saanut kesämökkihupailu Pikkupojat sekä poliisiparodia Liian iso keikka, jolla Kokkonen yritti päästä eroon Speden käskyvallan ja varjon alta. Liian iso keikka onkin kokonaisuudeltaan taiteellisesti yllättävän ilahduttava rikoskomedia, mutta yleisöä se ei löytänyt, minkä seurauksena Kokkosen ja Speden jo ennaltaan kiristyneet välit tulehtuivat. Kaksikon yhteistyölle ja Kokkosen 20 vuotta tauotta jatkuneelle elokuvaohjaajan uralle loppuvuoden 1986 riita merkitsi vuosia kestänyttä taukoa...

Paluu elokuvantekijäksi tapahtui yllättävän käänteen kautta. Talvisota -spektaakkelillaan (1989) taloudellisiin ongelmiin ajautunut National-Filmi Oy:n nuoren polven elokuvatuottaja Marko Röhr otti yhteyttä Kokkoseen ja miesten yhteistyöstä syntyi Kokkosen ohjaama ja käsikirjoittama sotilasfarssi Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva (1990). Yleisöä viehättäneen komedian optimistinen yleisömenestys kantoi hedelmää vielä jatkoelokuvissa Vääpeli Körmy ja vetenalaiset vehkeet (1991), Vääpeli Körmy ja etelän hetelmät (1992) sekä Vääpeli Körmy – taisteluni (1994), kunnes huumori tyrehtyi lopullisesti elokuvaan Vääpeli Körmy ja kahtesti laukeava (1997).

Ensimmäisen Körmyn valoisissa tunnelmissa keväällä 1991 Kokkonen palasi Speden tuotantotiimiin viiden vuoden tauon jälkeen ohjaamaan yhteiskunnallisia sävyjä omaavan, sarjassaan jo 15. Turhapuro-komedian Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991), joka kaikkien yllätykseksi nosti Turhapuro-elokuvasarjan laadukkaasti henkiin. Lopulta vaihtoehdoksi tuli vain nostaa Uuno Turhapuro kansakunnan huipulle ja syntyi elokuva Uuno Turhapuro, Suomen Tasavallan Herra Presidentti (1992), jonka huumorissa oli jo väljähtyneen ikääntymisen merkkejä.

Vaikka Spede jatkoikin epäonnistuneesti Turhapuron tarinaa Jukka Puotilan imitaation turvin (Uuno Turhapuron poika, 1993) ja lopulta katastrofaalisesti ilman Loiria (Uuno Turhapuron veli, 1994), ymmärsi Kokkonen väistyä ja siirtyi ohjaajan urallaan täysin uuteen vaiheeseen. Arto Paasilinnan kirjojen pohjalta tehdyt filmatisoinnit Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä (1996), Hurmaava joukkoitsemurha (2000) ja Kymmenen riivinrautaa (2002) tarjosivat tekijälleen mahdollisuuden tulkita vanhenemisen ja synkkämietteisen komiikan piirteitä. Parhaiten näistä onnistuikin Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä, joka otettiin vastaan myös kriitikoiden taholta varauksellisen myönteisesti. Sen sijaan ongelmallinen Kymmenen riivinrautaa osoittautui pettymykseksi jääden totaalisesti uuden kotimaisen elokuvantekijäsukupolven varjoon.

Jo kertaalleen unholaan julistettuun Uuno Turhapuron tarinaan kirjoitettiin vielä kahden elokuvan verran jatkoa . 25-vuotisjuhlaelokuvaksi tituleerattu Johtaja Uuno Turhapuro, pisnismies (1998) otettiin kohtalaisesti vastaan, vaikka se sisälsi lopulta hyvin vähän mitään muisteltavan arvoista. Sen sijaan Spede Pasasen muistolle omistettu Uuno Turhapuro – This is My Life (2004) toi arvokkaan ja kepeän haikean päätöksen monen viihteentekijän elokuvauralle, ja ennen kaikkea Uuno Turhapurolle. Ensimmäistä kertaa katsojat lähtivät Turhapuro-elokuvasta liikutuksen kyyneltä pidätellen pois.

"Uuno Turhapuro – This Is My Life lienee tehty, jotta ympyrä voi sulkeutua ja Uunoja tehneet voivat jättää jäähyväisensä Spede Pasaselle ja tietylle jaksolle elämässään.
Mutta jotain muutakin tiistai-iltana tapahtui. Loirin karisma ja taidot – sydän ja virtuoosisuus – ovat sellaiset, että kotiin kävellessäni mietin Uunoa kuin oikeata ihmistä."
- Helena Ylänen / HS Nyt, 10.9.2004

Kaikkiaan 33 elokuvaa vuosina 1966-2004 ohjanneen Ere Kokkosen elämä tuli päätökseen 16. lokakuuta 2008. Vaikean sairauden nujertaman Kokkosen viimeksi työksi jäi teatterikäsikirjoitus Spede ja kumppanit - Mies, joka tunsi Uuno Turhapuron, joka sai lopulta ansaitun ensi-iltansa alkuvuodesta 2009.

– Otto Suuronen 8.4.2008 (muokattu versio 7.4.2009)

Lähteinä:
Suomen kansallisfilmografia osat 7-12 (1962-2000)
SEA: Esitykset – Spede Pasanen
http://www.sea.fi/esitykset/kevat2002/spede.html)
Elonet (www.elonet.fi)